Yksi ainoa koko joukossa jäi aivan kylmäksi ja tunteettomaksi. Briita Olavintyttäreen ei tämä liikuttava näky mitään vaikuttanut. Olipa eräs toinenkin; linnan ikkunasta katseli herra Ture Turenpoika, Axevallan vanha kavaltaja, kuninkaan nöyryytystä ja puhallutti sieltä kaikuvaa sotilassoittoa, joka sai Briita-rouvankin kasvamaan paria tuumaa korkeammaksi ja kuninkaan kutistumaan vieläkin pienemmäksi.
Avatessaan silmänsä näki hän Briita-rouvan edessään. Eerik-herra koki estää veljentytärtään menemästä, mutta sai häneltä puoliääneen jonkun selityksen, joka sai hänet laskemaan ylpeän rouvan. Tämä meni suoraa päätä kuninkaan luo, synkän palvelijan seuratessa häntä, kädessään lipas, jonka kansi oli nyt avattu.
"Kaarlo-kuningas", sanoi hän ylpeällä, terävällä äänellä, "ellei hetki ole oikein sovelias teitä tavatakseni, niin suonette sen anteeksi, sillä minun ei ole sallittu ennen tavata teitä… Kuten hyvin tiedätte, olen jo kahdesti ilmoittanut itseni, mutta te olette välttänyt vastauksen antamista. Ja kun nyt kolmannen kerran tulin, sanoi kunnianarvoisa isä Jumalassa, herra arkkipiispa, teidän olevan niin kiireissä hommissa, että minun täytyi tulla setäni laivalle voidakseni teitä puhutella."
"Kuka olette?" kysyi kuningas raukeasti.
Briita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että kuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi puolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi hänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin välittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.
"Luulin sentään", sanoi hän, "että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte rouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas, niin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa. Örebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne olivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä pimeys, niin synkkä, että…"
"Niin, synkkä, synkkä…!" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin haluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli ollut ennen ja miten nyt oli.
Mutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.
"Niin, niin synkkä", lisäsi hän, "että te näytte unhottaneen sen häväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen ritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle… Mutta minä en ole sitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!"
"Mutta sen näytte unhottaneen", lausui kuningas, ja säkene entistä voimaa välähti hänen silmistään, "sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas armahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin kuningasta kohtaan!"
"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt tarvitsette…"
Briita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä ja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi muistuttaa häntä malttamaan mielensä.
"Rouva", sanoi hän, "siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä kohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista palvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota unhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa."
Mutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.
"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut", sanoi hän, "teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta Kristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut, mikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme valtakuntaa yhden kuninkaan vallan alle… teiltä, setäni, joka aiotte vielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani on, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla kuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole mitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee teitä kohtaan…"
Ritari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen päin.
"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on teille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin selvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut…"
"Mikä on asianne?" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.
"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa…"
"En suinkaan teille!" vastasi kuningas kiivaasti.
"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!"
"Minä velassa teille?" toisti kuningas, joka ei päässyt kummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet saattoi.
"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille… mutta rahat ovat minun."
"Hannu Helmholtille!" virkkoi kuningas, jonka katse tylseni ja heikkeni.
Tämä nimi oli epäilemättä kuninkaalle outo.
"Hannu Helmholtia en tunne", sanoi hän, "onko hänkin minulle rahoja lainannut?"
"Jos muistinne pettää, niin tunnette kait oman sinettinne", lausui Briita ottaen hovimestarilla olevasta lippaasta paperin, josta riippui suuri sinetti.
Briita-rouva näytti paperia kuninkaalle ja kohotti toisella kädellään vahalevyä, että kuningas näki selvästi oman sinettinsä.
Syvä huokaus puhkesi onnettoman kuninkaan rinnasta. Hän näki oman sinettinsä, jota ei voinut kieltää; olihan mahdollista, että hänen hovimestarinsa tai kanslerinsa oli ottanut tämän summan häntä varten hänen tietämättään.
"En voi sitä kieltää", sanoi hän, "se on minun sinettini, velkani Hannu Helmholtille on siis oikea, vaikken ensinkään tunne sitä miestä enkä tiedä mitään hänestä. Kääntykää siis tässä asiassa kanslerini, Niilo Rytingin puoleen, joka asuu Harmaaveljesten luostarissa. Hän pitää huolta siitä, että saatte rahanne takaisin."
Kaikki, yksin Eerik-herrakin, tunsivat suurta katkeruutta ylpeää rouvaa kohtaan, joka voi tällaisena hetkenä saattaa kuninkaalle sellaisen nöyryytyksen. Sehän oli kuninkaan köyhyyden julistamista koko maailmalle. Mutta kaikki selittivät sen arkkipiispasta lähteneeksi. Monet olivat nähneet Briita-rouvan puhuttelevan rahatalolla arkkipiispaa, ja olivat siitä syystä vakuutettuja, että tämä oli tahallaan lähettänyt tämän saamamiehen laivalle pakottaakseen vihollistaan juomaan onnettomuutensa maljan pohjia myöten.
Niilo oli katsellut tätä näytelmää niin kiihtyneessä mielentilassa, että oli jo monesti aikonut hypätä Eerik-herran laivalle. Hän malttoi kuitenkin mielensä, älyten hyvin, että se enemmän vahingoittasi kuin hyödyttäisi sitä asiaa, jonka hän päätti nyt yhä varmemmin toimeenpanna. Hän päätti itse tiedustella herra Niilo Rytingiltä, kuinka tuon Briita-rouvan saatavan laita oikeastaan oli, ja tehdä voitavansa sen maksamiseksi. Mutta tämä oli eri asia; nyt oli kuningas vaan pelastettava sekä Briita-rouvasta että muista samankaltaisista vaivaajoista, jos arkkipiispalla olisi enemmänkin sitä lajia tarjottavana.
Eerik-herra ehti ennen häntä. Huomattuaan veljentyttärensä aikovan vieläkin venyttää tätä kuninkaalle niin tuskastuttavaa kohtausta, astui hän Briita-rouvan luo tarttuen hänen käteensä.
"Nyt olette saanut vastauksen vaatimukseenne, Briita-rouva", sanoi hän tarjoten kohteliaasti hänelle kättänsä sekä lisäsi: "sallitteko minun saattaa teitä nyt maihin…?"
Briita-rouva heilautti päätään tehden torjuvan liikkeen. Niilo odotti jännityksellä, mitä nyt tapahtuisi, mutta Eerik-herra tarttui huolimatta hituakaan veljentyttärensä arveluista tämän käteen ja talutti hänet nähtävästi vasten hänen tahtoaan kuninkaan luota pois.
Saatettuaan hänet palvelijoineen laivasillalle huovirivien väliin, käski Eerik-herra ottaa portaan pois, ja moniaan silmänräpäyksen perästä lähti laiva liikkeelle, sen purjeet nostettiin, ja niin vietiin Kaarlo-kuningasta toiseen kertaan valtakunnastaan pois.
Niilo seisoi laivan kannella niin kauan, kuin kuningasta vähänkin näkyi. Pari välillä olevaa laivaa esti häntä hetkiseksi näkymästä, mutta pian hän taasen ilmestyi niiden toiselta puolen.
Hän seisoi katsellen "Kolmen kruunun" torniin ojentaen kättään ikäänkuin hyvästiksi kaikelle vallalle ja suuruudelle, ja sitten hän sulki itkevän tyttärensä syliinsä.
Siinä asennossa katosi Kaarlo-kuningas Niilo Sturen nähtävistä.
Rannalta oli väkijoukko hajaantunut, ja arkkipiispan huovit ajoivat laukassa kaupunginportista sisään, Niilon juuri laskeutuessa laivasta sillalle. Hän riensi samalle portille kiiruhtaen viipymättä Harmaamunkkien luostariin, jossa pääsi hetkisen odotettuaan Niilo Rytingin puheille.
Hän kertoi lyhyesti, mitä kuninkaan lähtiessä oli tapahtunut ja minkävuoksi hänen luokseen nyt tuli. Herra Niilo Ryting kuunteli tarkkaavasti ja näytti erinomaisella huolella punnitsevan ritarin kertomaa asiaa.
"Mikäli minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ei kuningas ole milloinkaan ollut Hannu Helmholtin kanssa tekemisissä eikä siis myöskään koskaan saanut hänen kauttaan Briita Olavintyttären rahoja… Onhan se kuitenkin voinut tapahtua kuninkaan hovimestarin, Erland-vanhuksen välityksellä; mutta", lisäsi hän vihan leimahtaessa hänen silmistään; "minulla on omat tuumani tästä asiasta…"
"Voitteko ilmoittaa ajatuksenne minullekin. En kysy sitä uteliaisuudesta vaan siitä syystä, että toivoisin Kaarlo-kuninkaan maineen säästyvän myrkkykieliseltä Briita-rouvalta."
Munkki kohotti harmaat, läpitunkevat silmänsä ja katseli kotvasen Niiloa. Sitten ilmestyi hänen huulilleen heikko tyytyväisyyden hymy, ja hän sanoi pistäen kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin:
"Siinä luulen voivani noudattaa toivoanne, sillä niitä ajatuksia en ole saanut minkään luottamuksen kautta, vaan ainoastaan asettamalla yhteen, mitä olen eri tahoilla kuullut. Ja vertaamalla tietoja toisiinsa… saa kuulla paljonkin noiden ylhäisten elosta ja oloista istuessaan, kuten minä, kuninkaan kirjurina."
"No niin, mikä on siis arvelunne, Niilo-herra?"
"Arveluni on, ettei tämä saatava ole saatava ensinkään… luulen, että se on lorua vaan."
"Mutta kuninkaan sinetti, jonka hän itse näki ja tunnusti omakseen?"
"On väärä!"
"Väärä?… Herra Niilo, mitä sanotte…? Olisiko Briita-rouva, joka panee niin suuren arvon siihen, että kuuluu ylhäiseen ja jaloon sukuun, olisiko hän alentunut tekemään sellaista tekoa?"
"Kunniakin on tavallaan sinetti, ritari", vastasi munkki, "mutta epäilikö Briita-rouva vähintäkään tahratakseen Erengisle-herran, tuon kunnon miehen, nimeä häpeällä? Eikö hän silloin tarjonnut vaskea kullan asemesta, koettaen sekä silloin että myöhemmin uskottaa itseään, Erengisle-herraa ja maailmaa, että vaskensa oli puhdasta kultaa? Eikö hän silloin painanut väärän kunnian sinetin kunniattomalle teolle? Uskokaa se, ritari, että joka voi menetellä kuten Briita-rouva silloin menetteli, voi sanan varsinaisessa merkityksessä todella väärentää Kaarlo-kuninkaan sinetin."
"Jumalan kalliin veren nimessä, se on kuulumatonta riettautta!"
"Mutta yksinään tähän yleiseen käsitykseeni Olavi väärintekijän tyttärestä en kuitenkaan perusta ajatustani tuosta saatavasta. Olen pari kertaa ennen nähnyt Briita-rouvan tuovan käräjiin talojen ja maatilain kauppakirjoja, jotka ovat olleet sineteillä varustettuja. Niiden avulla on tuo jalo rouva tahtonut todistaa tulleensa niiden omistajaksi, ja kun vastaaja on pätevillä perusteilla voinut todistaa omistusoikeutensa ja kun siitä on johduttu ajattelemaan Briita-rouvan harjoittaneen petosta, on hän pyydellyt anteeksi heittäen kanteensa ja selittäen samalla, että nuo väärät asiapaperit olivat valitettavasti joutuneet jollakin käsittämättömällä tavalla hukkaan."
"Suuri kiitos näistä tiedoista!" virkkoi Niilo kotvasen perästä. "Mutta minä olen tekevä kaikkeni saattaakseni Briita-rouvan juonet häpeään. Jos te suostutte olemaan siinä apunani, niin tulen minä ja vielä moni muukin teille siitä kiitolliseksi."
"Varovaisuutta, herra Niilo", sanoi munkki kohottaen oikeaa kättänsä, "varovaisuutta! On vaarallisempi tulla Briita-rouvan läheisyyteen kuin tyhjentää vuorenneidon taikamalja. Kuninkaani vuoksi olen kuitenkin teitä auttava minkä suinkin voin ja sydämestäni toivon teidän jalon yrityksenne onnistuvan!"
Munkki vaipui ajatuksiinsa, ja Niilo kysyi hetken vaiti oltuaan, oliko hänellä ehkä muitakin tietoja muistissaan Briita-rouvasta.
"On", vastasi entinen kansleri, "muistan erään miehen, joka on teille ainakin yhtä tuttu kuin minullekin, häntä kutsuttiin yleisesti viheriäksi ritariksi."
"Viheriä ritari!" huudahti Niilo.
"Niin, hän… hän tiesi enemmän tästä asiasta, ja jos hän eläisi, niin luulen, ettei meidän tarvitsisi kauan etsiä todistuksia Briita Olavintytärtä vastaan…"
"Tunsitteko lähemmin tätä miestä hänen eläissään?"
"Hän oleskeli paljon täällä luostarissa muutamina aikoina, viimeksi se tapahtui Kaarina-kuningattaren viimeisenä elinvuotena, Jumala hänen sieluaan armahtakoon… Minä rakastin sitä miestä sydämeni pohjasta. Hän antoikin minulle monta luottamustietoa, teistäkin, herra Niilo, ja vihollisista, jotka olivat onnenne tiellä… Mutta jo ennen sitä aikaa oleskeli hän täällä luostarissa, ja hänen silloisista toimistaan on minulla kirjallisia muistiinpanoja, jotka eräs vanha, jo ammoin Herrassa nukkunut luostariveli on kirjoittanut. Kuolinvuoteellaan jätti hän muistiinpanonsa minun haltuuni."
"Koskevatko nämä muistiinpanot ritarivainajan suhdetta Briita-rouvaan?"
"Ei, ei… mitä hän Briita-rouvasta tiesi, sitä ei hän koskaan sanonut; ainoastaan kerran, kun hän oli kiihtyneempänä kuin olin milloinkaan häntä nähnyt, kuulin hänen siitä puhuvan… Briita rouva, sanoi hän, Briita-rouva, sitä en olisi sinulta odottanut!… Minä kysyin häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, mutta hän ei huolinut sitä sanoa, ja siihen se sitten jäi… Ei, muistiinpanot kuuluvat vanhempaan aikaan, jolloin Margareta-kuningatar kantoi Ruotsin kruunua, siihen aikaan, kun hän oli saanut Tukholman haltuunsa ja ahdisteli paraikaa Knuutti Bonpoikaa, rikkaan drotsin Bo Juhonpojan poikaa ja hänen ystäväänsä, ritari Sven Sturea, äidinisäänne. Niissä on kertomus siitäkin, kuinka Sven-ritari sai takaisin erään kalliin kaulaketjun…"
"Erään kaulaketjun, kansleri?" keskeytti Niilo Sture, "se kaulaketju on vaikuttanut paljon elämääni, ja vaikkei minulla enää sitä ole, on se kuitenkin ollut siksi paljon ajatuksissani, että haluaisin kuulla kaiken, mitä siitä tiedetään."
Hän kertoi lyhyesti kaulaketjun historian, kuinka oli sen saanut äidinisältään testamenttina ja kuinka oli sen hukannut. Kansleri tunsi hänet siksi hyvin, erittäinkin viheriän ritarin kertomusten johdolla, ettei epäröinyt antaa muistiinpanoja hänen huostaansa.
"Saatte jo tänä iltana ne käsiinne", sanoi hän, "mutta nyt en ehtisi niitä noutaa. Minun täytyy mennä nyt rahatalolle järjestämään yhtä ja toista hänen armonsa arkkipiispan ja Kaarlo-kuninkaan välillä. Täytyy myöskin tunnustaani, että minua haluttaa nähdä, miten Tukholman linnan käy, antaako Ture-herra sen nyt arkkipiispan käsiin. Se asia huvittanee teitäkin, ja lähdemme kai siis yhdessä."
Niilolla ei ollut siihen mitään sanomista, ja niinpä he lähtivät yhdessä luostarista astuen sillan ja sen toisella puolella olevan kentän yli. Mutta he kulkivat äänettöminä, sillä kuta etemmäksi he tulivat luostarista, sitä enemmän he vaipuivat ajatuksiinsa. He miettivät viime päiväin kirjavia tapahtumia, jotka todella olivat sellaisia, että ne kylläkin täyttivät miehen mielen ajatuksilla.
Rahatalolla.
Ritarin ja harmaaveljen lähestyessä rahataloa oli sen ulkopuolella suuri väkijoukko.
Herra Ture Turenpoika oli vastikään tullut linnasta ja hänen huovinsa istuivat ratsuillaan käytävän toisella puolella; toisella puolen olivat arkkipiispan huovit samoin hevostensa selässä. Mutta ulompaa kuului vilkkaita torventoitotuksia, ja sieltä tuli rahatalolle päin tiheä huovijoukko, joka täytti koko kadun.
Harmaamunkki pysähtyi eräälle sivuportille, johon hänellä oli erityinen avain. Hänen vääntäessä ovea auki astui Niilo pari askelta kadulle nähdäkseen kenelle tulevat huovit kuuluivat.
"Ellen erehdy, tulee Kettil-piispa tuolla ratsastaen katua pitkin."
Kansleri katsahti myöskin kadulle ja huomasi saman kuin Niilokin. He riensivät sitten molemmat taloon sulkien oven jälkeensä.
Tultuaan kirjuritupaan eli, kuten sitä sittemmin kutsuttiin, kansliaan, kohtasivat he erään kirjurin, joka kertoi — nähtävästi, koska heillä oli jo ennen ollut asiasta puhe — että Ture-herra oli salissa luovuttaakseen Tukholman linnaa arkkipiispalle. Kansleri nyökkäsi ikäänkuin osoittaakseen, että niin oli luullut asian käyvänkin, sekä astui peremmälle huonetta.
Samassa tuli kirjuritupaan eräs asepoika ulommasta huoneesta, jonka ovet olivat auki ja jossa oli Ture-herra sekä useita ritaria ja neuvosherroja. Hän pyysi arkkipiispaa varten laadittua kirjettä. Se annettiin hänelle arkkipiispan sinetillä varustettuna, ja silloin nousi suuren pöydän takaa paperi- ja pergamenttikasain keskeltä Helmich kaniikki.
Hän tuli ystävällisesti kumartaen Niilon luokse sekä viittasi kädellään isoon saliin sanoen:
"Astukaa sisään, herra Niilo, te olette myöskin valtaneuvoksia, kunnianarvoisa herramme ja isämme Herrassa, arkkipiispa, on oleva suuresti iloissaan, jos tekin istutte siellä muitten joukossa!"
Niilo tervehti häthätää kaniikkia ja astui huoneeseen, jossa ritari Ture Turenpoika, vanha Axevallan kavaltaja, seisoi punaisella vaatteella verhotun pöydän ääressä, luovuttaen asianomaisessa järjestyksessä Tukholman linnan arkkipiispalle. Ritarin ulkomuoto oli samallainen, ubkamielinen, ylväs ja röyhkeä kuin silloinkin, kun hän 1452 jätti Tord Bonden pakottamana mainitun linnan hänelle, joka kuletti hänet vankina Varnhemiin. Arkkipiispan pää oli pystympänä kuin koskaan. Oli todella katsomisen arvoista nähdä näitä miehiä nyt tässä. Monissa vaiheissa olivat he olleet ja moniin meluihin osaa ottaneet, ja nyt he määräilivät särjetyn kuninkaanistuimen pirstojen keskellä mielinmäärin valtakunnan ensimmäisen linnan kohtalosta.
Niilon juuri saliin astuessa oli luovutus tapahtunut, ja hän kuuli arkkipiispan käskevän ylpeällä äänellä päällysmiehensä, Kaarlo Ragvaldinpojan, ratsastamaan linnaan, ottamaan se haltuunsa ja käskemään Ture-herran miesten lähteä sieltä pois.
"Sitten saa kanslerini ottaa varastohuoneen haltuunsa!" lisäsi hän kääntyen ympärillä seisoviin herroihin.
Silloin avattiin ovi jysähtäen, ja suurikasvuinen Kettil-piispa astui saliin. Hän oli hehkuvan punainen, ja hänen vapiseva alahuulensa ilmaisi kiukun kiehuvan hänen sisässään. Arkkipiispa rupesi hyvin kummastuneen näköiseksi, ja hänen katseestaan näkyi sekä suurta mahtavammuutta että moitetta.
"Te tulette meluten ja jyskien, piispa Kettil", sanoi hän, "kuin aikoisitte valloittaa rynnäköllä Tukholman linnan!"
Arkkipiispan kylmän kalsea ääni sai Kettil-piispan kalpenemaan.
"Huomaan tulleeni liian myöhään…" sai hän lausutuksi.
"Niinpä kyllä… te tulette liian myöhään!"
"Niin, teidän mielestänne", vastasi piispa, "mutta minun mielestäni olette itse olleet liian kiireisiä."
"Nuo ovat rohkeita sanoja!"
"Ei sen rohkeampia, kuin että Kettil-piispa uskaltaa ne lausua… Minä tässä olen valtakunnan hoitaja, ja minun käsiini yksin on Tukholman linna oikeudella tuleva. Se pitäisi jokaisen tietää ja muistaa!"
"Mutta te näytte, piispa, unhottavan puhuvanne Ruotsin arkkipiispalle ja ruhtinaalle!"
"Niinkö arvelette, arkkipiispa… mutta minä olen nähnyt teidän tähtenne siksi paljon vaivaa, etten sitä hevillä unhota. Ja ilman minun ja niiden hyväin herrain miekkaa, jotka tässä salissa nyt istuvat, olisitte jokseenkin varmasti saanut ottaa Tukholman linnan haltuunne mielikuvituksessanne ja ruumiillisesti istuisitte vieläkin vankina Kyöpenhaminassa."
Arkkipiispa puri huultaan ja katsoi ylpeästi eteensä. Kaikkia huoneessa olijoita kammotti, mitä tästä seuraisi. Sillä arkkipiispa ei ollut niitä miehiä, jotka ketään säikkyivät ja säälivät, ei edes urhokasta sukulaistaankaan, joka aina oli ilomielin valmis taisteluun menemään, jos joku asettui häntä ja hänen aikeitaan vastaan.
Mutta arkkipiispa tunsi sukulaisensa perinpohjin ja osasi johtaa häntä ihan mielensä mukaan. Hän älysi myöskin vaaralliseksi riitautua miehen kanssa, jota kansan tahto kannatti, ja joka voi tarpeen tullessa käyttää miekkaansa sen uuden vallan puolesta, jonka hän oli luonut. Siksi käänsi arkkipiispa purjeitaan alkaen toista nuottia, vaikka vaihdos tapahtui niin hienosti, että tuskin kukaan huomasi, kuinka se oikeastaan kävi. Vihdoin hän ojensi piispalle kätensä puristaen urhean sukulaisensa kättä.
"Te olette valtakunnan hoitaja", sanoi arkkipiispa vihdoin, "ja te tulette siksi jäämään, Kettil-piispa… Mutta muistakaa mitä sanoin teille Linköpingissä. Nyt työmme vasta alkaa. Jos jatkatte, kuten olette alkanut, niin on teillä sanani siitä, ettette suinkaan pienimmälle osalle jää."
Arkkipiispa voitti sikäli tarkoituksensa, että Kettil-piispa antoi asian sillä kertaa mennä menojaan. Mutta hänen kasvoistaan näki jokainen, kuinka se häneen koski, ja siitä ei ollut epäilemistäkään, että se hänen mieltään kalvaisi kauan, että arkkipiispa poimi itselleen sen puun hedelmät, jonka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Harmi paloi vielä hehkuvana hänen silmissään arkkipiispan hajottaessa kokouksen. Tämä tarttui silloin sukulaisensa käteen lausuen:
"Nyt menemme yhdessä linnaan, jossa luulen Ture-herran valmistaneen meille hyvän atrian!"
Niilo Sture oli itsekseen mielissään siitä, että piispan suuttumus veti arkkipiispan huomion puoleensa. Sillä siten hän itse säästyi hänen huomioltaan; hän ei nimittäin olisi tahtonut mistään hinnasta istua vieraana arkkipiispan tai Ture-herran pöydässä. Nyt voi hän, kaikkein muiden noustessa sijoiltaan ja lähestyessä ulko-ovea, vetäytyä kirjuritupaan.
Siellä hän näki kansleri Niilo Rytingin seisovan pergamenttilevy kädessään ajatuksiinsa vaipuneena. Niilo lähestyi häntä, mutta kun muutamia arkkipiispan kirjureita oli vielä huoneessa, ei hän tahtonut mitään lausua. Kansleri näytti pergamenttia hänelle osoittaen erästä kohtaa sen sisällyksestä, josta näkyi, että kuningas oli heti palaamisensa jälkeen — kirja oli tehty lokakuun 14 päivänä 1464 — nimittänyt Niilo Sturen Smålannin päällysmieheksi. Niilo ei tiennyt siitä mitään, ennenkuin nyt sai kanslerilta sen kuulla, ja senvuoksi se ehkä tekikin häneen sitä syvemmän vaikutuksen.
Hänestä tuntui kuin pergamentin mustilla kirjaimilla olisi ollut puhekyky. Hän kuuli entisen herransa, kuninkaan, puhuvan niiden kautta, ja hän näki vielä kerran saman toivottoman, lohduttoman, syyttävän ja moittivan katseen, jonka luuli huomanneensa kuninkaan heittävän häneen raatihuoneen parvelta. Kuningas oli siis aivan toista toivonnut, ja vaikkei Niilo rientännytkään hänen vastalleen, oli hän kuitenkin tahtonut osoittaa, kuinka suuresti hän Niiloon luotti, kuinka täydelliseksi hän katsoi sitä sovintoa, jonka he olivat tehneet Tukholman linnassa yhdeksän vuotta sitten. Eikä jaloon mieleen mikään koske syvemmin kuin epäilemättömän luottamuksen osoitus vastustajan puolelta, varsinkin kuin, kuten nyt, se kohtaa miestä eron jälkeen, jonka pituutta ei kukaan voi arvata. Se on kuin lauseen alku, jonka lopun on itse ehkäissyt kuulumasta, kuin ajatus, joka olisi lausuttu, ellei itse olisi tehnyt sulkua sille esteeksi.
Kansleri tarkasteli Niilo Sturen kasvoja tämän lukiessa kirjettä. Sitten hän kysyi, oliko kirje tullut ritarin käsiin, johon tämä vastasi että ei.
"Mikä kirje?" kysyi silloin eräs kirjureista, joka tuli paperimytty kainalossa, aikoen viedä niitä erääseen seinän vieressä olevaan arkkuun, jossa jo oli kasa kirjoituksia.
"Läänityskirja, jolla herra Niilo Sture määrätään Smålannin päällysmieheksi", lausui kansleri.
"Ei!" vastasi kirjuri, "Helmich-kaniikki jätti sen äsken täällä käydessään tänne. Hän oli saanut sen herra David Pentinpojalta."
"Herra David Pentinpojalta?" keskeytti kansleri.
"Niin… David-herra oli ottanut sen kuninkaan sanansaattajalta, joka oli sitä viemässä Penningebyhyn. Hän oli sanonut oman sanansaattajansa lähtevän Länsigöötanmaalle, jossa Niilo-herra oleskeli, jolloin kuninkaan mies oli sen antanut. Nyt sanoi kaniikki, ettei David-herran viesti ollut tavannutkaan Niilo-herraa, vaan oli tuonut kirjeen David-herralle takaisin, joka lähetti sen nyt kaniikkia myöten takaisin tänne kuninkaan kirjuritupaan."
Kansleri pudisti epäilevästi päätään, suuttumuksen punatessa ritarin kasvoja. Mutta kumpikaan ei enää puhunut asiasta. Kirjuri riensi ottamaan pöydältä kirjettä antaen sen ritarille, joka näki siinä määräyksensä. Olisi kuitenkin ollut epätietoista, mitä Niilo olisi tehnyt, jos olisikin saanut oikeaan aikaan tämän kirjeen. Epäilemättä olisi se synnyttänyt täyden selvityksen hänen ja kuninkaan välillä, mistä taasen olisi voinut johtua sekä julkinen riita että täydellinen sovinto heidän välilleen — jälkimmäinen olisi ollut mahdollinen ainoastaan, jos Niilo olisi havannut kuninkaan sellaiseksi, kuin hän ja viheriä ritari katsoivat isänmaan edun vaativan. Asian nykyinen kehitys ja tila näkyi viittaavan siihen, että niin oli laita. Se ilahutti Niiloa suuresti, ja samalla herätti David Pentinpojan kehno menettely hänessä vihaa. Oxenstjernain persoonat asettivat tämän kirjelmän omituiseen valoon. Arkkipiispan kirjurien lähdettyä pois, kun ei ollut enää paljon pantavaa arkkuun, jonka Niilo Ryting otti tallettaakseen kuningasta varten, kääntyi kansleri Niilon puoleen.
"Toisin olisi kenties käynyt", sanoi hän huoahtaen, "jos Herran tahto olisi ollut, että te ja kuningas olisitte tavanneet toisenne, herra Niilo, ennekuin arkkipiispa Jöns tuli takaisin… Sen näette tuosta kirjeestä, jonka kuningas lähetti teille ja jonka hän aivan varmaan luulee tulleen teidän käsiinne…"
"Tekö olette tämän kirjeen tehnyt?" kysyi Niilo äkisti.
"Miksi sitä kysytte?"
"Koska minua vähän ihmetyttää, että kuningas määräsi minut Smålannin päämieheksi, vaikka olisin mielestäni voinut olla hänelle suuremmaksi hyödyksi toisaalla…"
"Taalainmaassa, tarkoitatte?… Aivan oikein, minä huomautinkin sitä kuninkaalle, mutta herra Krister Pentinpoika, joka oli läsnä, väitti, että uhatkoon vaara mistä tahansa, pahimmin se aina uhkasi rajalta, ja tämä juuri sai epäilemättä kuninkaan näin määräämään."
Siihen ei Niilo vastannut mitään. Oli jonkunverran perää asiassa, joka kanslerin kertomuksen mukaan oli ollut kuninkaan menettelyn määrääjänä, mutta toisaalta näyttivät arkkipiispan ystävät myöskin koettaneen sillä tavoin pitää häntä etäällä kuninkaasta. Mutta kansleri tarttui Niilon käteen taluttaen hänet sisempään huoneeseen, joka oli nyt aivan tyhjä. Hän tarkasteli, ettei ollut ketään asiaankuulumattomia kuuntelijoita, valitsi paikan, josta voi pitää silmällä kirjureitaan sekä lausui:
"Eräs asia on minulla sanottavana teille nyt, herra Niilo, koska kenkään ei tiedä, milloin ensi kerran toisemme tapaamme, ja koska en niiden joukosta, jotka maailmassa jotakin mahtavat, tunne ketään, johon niin luotan kuin teihin… Olen päässyt erään salaisuuden jälille… niin, erään salaisuuden!… En voi sanoa enempää, kuin että olen tullut sen jälille, mutta sekin on jo tärkeää kuulla jokaisen rehellisen ruotsalaisen ritarin, että ajoissa oltaisiin varuillaan ja vaara tukahutettaisiin alkuunsa…"
"Tuo salaisuus koskee siis valtakuntaa?"
"Se koskee valtakuntaa… Te kuulitte, mitä arkkipiispa äsken sanoi Kettil-piispalle, että hän muistaisi, mitä olivat Linköpingissä puhuneet arkkipiispan palatessa vankeudestaan?"
"Minä kuulin!"
"No niin, herra Niilo, ehken voikaan kertoa, kuinka sanat nimenomaan kuuluivat, niin tiedän kuitenkin heidän keskustelunsa pääsisällyksen… Kuinkako olen sen saanut tietää?… kysynette, ja sen voin kertoa, vaikka se onkin jo semmoisenaan koko historia… olen kuullut sen eräältä vanhalta mieheltä, joka kuuluu samaan veljeskuntaan kuin minäkin, mutta joka oli ennen arkkipiispa Olavi-vainajan kanslerina, Jumala hänen sieluaan armahtakoon…"
"Tunnen hänet, vanha Andreas-veli."
"Hän juuri!… häntä kalvoi suru herransa kuoleman johdosta, ja hän koki löytää hänen murhaajaansa, sillä hän on aivan varma sitä, että herravainaja kuoli myrkystä, jota oli mantelimaidossa. Tämä usko, joka kiihtyy väliin epätoivoksi, ei anna hänelle mitään rauhaa. Senvuoksi ei hänellä olekaan mitään pysyvää asuntoa tässä maailmassa, hän oleskelee milloin missäkin veljesluostarissamme, pääasiallisesti kuitenkin Nyköpingissä, sekä täällä Tukholmassa ja Enköpingissä. Nyt ovat hänen epäluulonsa kohdanneet kahta miestä… Ne ovat arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja hänen kaniikkinsa Helmich, ja hänet on niin kokonaan vallannut halu seurata ja vartioida heitä, että hän… olen kummastellut sitä useammin kuin kerran… tuntee ikäänkuin ilmassa, milloin he ovat tulossa… No niin, pater Andreas oli viime syksyllä matkalla Linköpingin hiippakunnassa, silloinkin yksinomaan siinä tarkoituksessa, jonka hän on elämäntehtäväkseen ottanut, etsiäkseen arkkipiispa Olavin murhaajaa, ja hän saapui Linköpingiin samana iltana kuin Jöns Pentinpoikakin…"
"Ja kuuli noiden kunnianarvoisten piispain keskustelun?"
"Niin, herra Niilo… hän oli tullut piispantalolle, ja metelissä, joka ymmärrettävästi syntyi palvelijain joukossa arkkipiispan saapuessa yöllä, onnistui hänelle huomaamattomana päästä sisään ja tulla portaita myöten piispan yksityiseen työhuoneeseen, josta oli ovi siihen huoneeseen, jossa nuo korkeat herrat haastelivat takkavalkean ääressä. Ovi oli sattumalta auki, joten hän kuuli heidän keskustelunsa, joka tosin ei koskenut sitä mitä hän toivoi, mutta kuitenkin jotakin, jota voi parhaiten verrata murhaan tai murhan aikeeseen, ehkei murhattava olekaan kukaan muu kuin Ruotsin valtakunta."
"Jumalan nimessä, kansleri… mitä sanotte?"
"Kuulemansa uskoi hän minulle, että minä voimaini mukaan koettaisin estää noita pahoja aikeita… Ja paremmin en kai voi tätä toivoa täyttää kuin ilmaisemalla asian teille, herra Niilo!"
"No, mitä hän kuuli…?"
"Että Ruotsin valtakunta jaetaan useamman kesken, että hallitsijoita tulee olemaan neljä tai useampia."
Niilo katsoi vanhukseen niin omituisesti kuin olisi luullut väärin kuulleensa tai kuin pohjaton kuilu olisi auennut hänen eteensä.
"Niin on laita, herra Niilo", jatkoi kansleri, "ja jos se toteutuu, minkä piankin saanemme nähdä, niin olemme tulleet ojasta allikkoon, kuten vanha sananlasku sanoo. Yksi näyttää kuitenkin varmalta… Kristian-kuningasta ei meidän tarvitse pelätä. Armollisen herramme ja arkkipiispamme luonteeseen ei kuulu vääryyksien anteeksi antaminen, ja senvuoksi erotti Kristianin Ruotsin kruunusta ainiaaksi se polviennotkistus, jonka arkkipiispamme sai tehdä hänen edessään Tanskan valtaneuvosten nähden… ellei…"
"Ellei…?" kysyi Niilo.
"Ellei toisaalta ilmesty niin mahtavaa vihollista, ettei muuta neuvoa ole…! Silloin, mutta vasta silloin voisi arkkipiispa, mikäli asiat minusta näyttävät, unhottaa nöyryytyksensä sen verran, että alistuisi käyttämään Tanskan kuningasta keinona tuota vaarallisempaa vihollista vastaan. Mutta kun tämä olisi voitettuna ja tieltä työnnettynä, niin luulisin, että Kristian-kuningasta odottaisi sama leikki, jota nyt on Kaarlo-kuninkaan kanssa pidetty…"
"Ruotsin valtakunta jaettaisiin monen kesken…" toisti Niilo otsa synkkänä katsellen kankeasti lattiaan.
"Niin, se on arkkipiispan tarkoitus… mutta se ei estä häntä ensin koettamasta hallita yksinään tai yhdessä Kettil-piispan kanssa. Ellei se onnistu, niin saamme nähdä, kuinka sitten käy. Onhan käsitettävää, että jos nuo mahtavat saavat kukin osansa; niin he ovat tyytyväisiä, ja sitenhän voi rauha säilyä…"
Niilo Stureen koski syvästi tämä kanslerin antama tieto. Hirveätä oli hänestä, jonka sydämmessä oli niin uskollinen rakkaus, Tuomas-piispan kaltaisen miehen istuttama rakkaus, isänmaahansa, nähdä koko ihanan nuoruutensa unelman sortuvan, vieläpä niin äkkiä, ettei ollut voinut sitä edes aavistaa eikä perehtyä siihen mahdollisuuteenkaan. Hän ei ajatellut omia itsestään ja kunnianhimostaan saamiaan voittoja, ei omia uhrauksiaan eikä noita lukuisia vastoinkäymisiä, joita hän oli ottanut kantaakseen vaan senvuoksi, ettei liian aikaisin järkyttäisi olevia oloja ja siten synnyttäisi sitä, jota tahtoi juuri karttaa korjaten pahan paljoa pahemmalla — mitään näistä hän ei nyt ajatellut, kun kerran oli maan ja kansan onni kohtalon vaakakupissa. Hänen silmissään kuvastui Ruotsi merenä, jonka aallot olivat juuri asettuneet lepoon rannoille, aurinko loistaa sen yli, ja rauhaisuuden aika näkyi koittavan sille, niin samassa kohoaa syvyydestä hirviö, joka ei ainoastaan uhkaa myllertää sen tasaista pintaa, vaan synnyttää vielä kauhistavan myrskyn, myrskyn, jonka lakattua riehumasta Engelbrektin maasta ei olisi enää merkkiäkään nähtävänä.
Kansleri seurasi tarkkaavasti joka ilmettä, jokaista pientäkin värähdystä ritarin kasvoilla. Hän näytti melkein voivan mitata niiden tunteiden syvyyden, jotka kuohuivat hänen rinnassaan. Hän tarttui Niilon käteen lausuen:
"Jos teillä on sydäntä, herra Niilo… jos Ruotsin valtakunta on teille jonkun arvoinen… niin nyt, nyt on aika ryhtyä toimeen. Nyt on aika pelastaa se valtakunta ja kansa, jonka edestä Engelbrekt eli ja kuoli!"
Niilo puristi suonenvedonomaisesti kanslerin kättä, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Minun päiväni koittanee kohta, kansleri", sanoi hän, "ja minä tiedän paikkani taistelussa!"
Sitten hän riensi ovelle lähteäkseen pois. Mutta samassa avattiin kirjurituvan ovi kiivaasti, ja eräs kirjuri ilmestyi kohta sen huoneen ovelle, jossa Niilo ja kansleri olivat. Hän tervehti kunnioittavasti ritaria ja sanoi kiireisesti herransa puoleen kääntyen:
"Vanha hovimestari tekee loppua, herra… hän haluaisi puhutella teitä vielä ennen lähtöään."
Kansleri oli heti valmis seuraamaan miestä. "Se on Erland-ukko,Kaarlo-kuninkaan vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän selitykseksiNiilolle, että tämä ymmärtäisi, miksi hän niin äkkiä läksi.
Mutta Niilo meni itse mukaan. Tätäkin ukkoa, joka oli ollut maailmassa kuin haamu menneitä ajoilta, oli hän rakastanut nuorukaisvuosistaan asti, ja nyt kun niin paljon oli tapahtunut, mikä käänsi hänet ajan mahtavista sen puoleen, jolla valta ja mahti oli kerran ollut, tuntui hänestä melkein tarpeelta nähdä vanhaa palvelijaa.
Tullessaan huoneeseen, jossa ukko oli, näkivät he hänen istuvan korkeanojaisella tuolilla, jonka kuningas oli antanut hänelle lahjaksi omista huoneistaan. Hän istui uupuneena silmät ummessa, pää viistoon kumarruksissa kuin uneen vaipuneella. Mutta huulet olivat kovasti yhteen puristuneet ikäänkuin tuskaa tukahuttaakseen.
Kansleri riensi ukon luokse tarttuen hänen käteensä. Niilo seisahtui hänen eteensä.
Äkkinäinen, tempova huokaus ja käheä, kiihkeä hengähdys ilmoittivat, ettei elämä ollut hänestä vielä sammunut. Hän avasi silmänsä ja äkkäsi Niilo Sturen.
"Herra Niilo!" kuiskasi hän hiljaa ja niin raukeasti, että se tuskin kuului.
Niilo astui lähemmäksi ja tarttui kiltin vanhuksen käteen, ja hänen mielensä virtasi niin täyteen entispäiväin muistoja, että hän oli kuin silmin näkevinään ne. Hän polvistui kuolevan eteen.
Vanhan palvelijan kasvoilta loisti silloin hymy, joka oli niin täynnä rauhaa ja onnea, kuin ihmiskasvoilla voi konsanaan nähdä.
"Jumala siunatkoon teitä, herra Niilo", änkytti hän, "minun päiväni on lopussa… Kaarlo-kuningas tervehtää teitä!" Vielä syvä hengähdys, ja niin nukahti vanhus hymy huulillaan.
Niilo Sture jäi polvistuneeseen asentoonsa, kanslerin lukiessa pari rukousta. Vielä sittenkin, kun tämä valmistui lähtemään, jäi hän paikalleen. Kansleri meni silloin hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen herättääkseen häntä muistamaan taasen itseänsä ja ympäristöänsä.
"Vanhuksen kuolema taisi kovasti koskea teihin!" huomautti kansleri, kun he menivät huoneesta.
Ja niin olikin laita. Häntä oli liikuttanut syvästi vanhan, uskollisen palvelijan näkeminen, se tieto, minä hän oli ollut Kaarlo-kuninkaalle sekä tuo yksinkertainen, koruton tervehdys häneltä ja vihdoin nuo kunnioitusta herättävät sata vuotta, jotka puhuivat hänelle vanhuksen silmistä. Tämä kohtaus oli senlaatuinen, että se jätti syviä jälkiä Niiloon.
Niin vähäpätöinen kuin tämän satavuotiaan elämä olikin ollut, oli se kuitenkin pitkä lanka, joka yhdisti jo ammoin menneen maailman nykyhetkeen. Tuhannet ja taas tuhannet sellaiset langat, jotka ovat kudotut puolenakin Erland-ukon elinaikana, liittävät eri väreissä väikkyen aikakausia toisiinsa. Ihmiskunta on kuin puu, jonka kahisevasta, lehtevästä latvasta joka hetki putoilee hiljaa ja äänetönnä maahan lehtiä, sekä viheriöitä ja tuoreita että kellastuneita ja kuihtuneita, puun siltä koskaan lakkaamatta viheriöimästä. Suruja ja taisteluita, kateutta ja vihaa häilyy sen latvassa, mutta sen juurella kirjoitetaan joka varissut lehti täyteen elämän lyhyttä tarinaa monine ja syvine viisauksineen ja totuuksineen.
Se merkitys on ihmisen elämällä, vaikka harvat sen huomaavat ja sitä ymmärtävät. Vielä harvempia oli tänä aikana, jotka niitä asioita ajattelivat. Mutta Niilo Sture oli kaikessa poikkeus omasta ajastaan. Hän oli vaatimaton, hiljainen, tyyni ja malttavainen kesken intohimojen kuohujakin, hän oli uskollinen ja itsensä hillitseväinen keskellä aikakautta, jolloin yksityiset mielihalut ja kaikkea polkeva itsekkyys vallitsivat hillittömästi yhteiskunnassa. Hän kykeni ei ainoastaan selvästi tajuamaan päämääränsä kaikkein muiden melkein mielettömästi riehuessa omaa kunniaansa lisätäkseen, vaan hän osasi asettaa tämän päämääränsä niin korkealle, että se yhtyi Ruotsin valtakunnan ja Ruotsin rahvaan onneen ja menestykseen. Sellainen oli tämä mies, sellaiseksi kuvaavat häntä meidän päiviimme asti säilyneet kertomukset ja muistot.
Ja tämän miehen ajattelevalle mielelle ja samalla tuntehikkaalle sydämelle puhuivat sellaiset tapaukset kuin viheriän ritarin ja myöskin tämän vanhan uskollisen palvelijan kuolema kieltä, joka vaikutti määräävästi hänen käsitykseensä asioista ja hänen toimintatapaansa vastedes. Tämmöisenä päivänä erittäinkin, jona oli niin paljon kääntynyt oikealle tolalleen, jona niin paljon oli tullut toiseen valoon kuin ennen — täytyi tuon satavuotiaan tervehdyksen tehdä syvä vaikutus.
Ei ollut siis enää ainoastaan mahdollista, vaan täysin varmaa, että Kaarlo-kuningas oli ansiollinen kantamaan Ruotsin kruunua, ja että sen asian puolesta kannatti taistella. Hänen vakaumuksensa ei ollut kuitenkaan vieläkään täysin varma. Mutta viimeiset tapahtumat ja Niilo Rytingin kertomukset olivat kuitenkin leimuavana soihtuna karkoittaneet epätietoisuuden hämäriä aatoksia paljoa kauemmaksi, kuin ne muuten nyt olisivat, ja saattaneet hänen ajatustensa kypsyntää ja kehitystä paljoa etemmäksi.
Erotessaan hänestä pyysi Niilo Ryting hänen lähettämään illemmalla luotettavan miehen luostariin, niin hän saisi tuoda muistiinpanot, joista olivat puhuneet.
Arkkipiispan sanansaattaja.
Oli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa. Juuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui vastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi tavatessaan herransa.
"Nyt olen sen keksinyt!" sanoi hän hyvin varman näköisenä.
"Minkä?" kysyi Niilo.
"Hän se oli… minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät."
"Kenestä puhut, hyväseni?"
"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka näimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa rupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin."
"No, mitäs siitä sitten, mitä hänestä huolit, Hollinger?"
"Sitä vaan, jota joka ihminen tekee käärmeen nähdessään… polkea sen kuoliaaksi!"
"Herran tähden poika… jos sinulla on jotakin häntä syyttääksesi, niin tulee sen tapahtua lain mukaan, jos pidät palveluksessani pysymistä jonkun arvoisena… Mutta sanoppa nyt, mitä mies on tehnyt, kun olet hänelle niin kiukuissasi?"
"Se ei koske minua, vaan isääni, joka palveli kuninkaan kartanossa ja sitä ennen marskin luona… Muistattehan sen ajan, herra Niilo, jolloin ensiksi opitte minut tuntemaan, kun olin Hirvellä peränpitäjänä ja annoin sen hypätä syrjään Kristofer-kuninkaan raskaan aluksen tieltä… Sinä yönä, kun olimme eileisin jättäneet kauppalaivan, jossa ritari ja neidot olivat, Musta Joutsen oli sen nimi… muistanette sen herra Niilo… sinä yönä huusi perää pitävä mies minut luokseen pyytäen minua sijaansa, minkä teinkin, sillä kuulin hyvin, että se oli vitaliveljes. Hän hinasi itsensä laivasta mereen ja ui maalle erään vanhan vitaliveljen luo, joka asui yksinäisellä saarella siinä. Mutta sitä ennen hän sanoi, missä tapaisin isäni, jota en ollut nähnyt moneen Herran vuoteen. Hän sanoi hänen olevan marskin luona, joka oli silloin tullut Turusta Tukholmaan kuninkaan käskystä."
Niilo oli jo useita kertoja aikonut keskeyttää miestä, mutta hänen kertomuksessaan oli niin paljon, mikä selitti kohtia, jotka olivat hänelle itselleen hämäröitä, vaikka viheriä ritari olikin kuollessaan yleisesti valaissut näitä asioita, jonkavuoksi Niilo antoi hänen jatkaa.
"Tulin heti maihin tultuamme teidän luoksenne ja pyysin päästä Tord-herran ja teidän mukananne Tukholmaan… sen te lienette unhottanut, vaikka se on jäänyt minun muistiini… En tiennyt, että isäni oli niin lähellä minua, kuin hän oli; hän oli ollut peränpitäjänä Tord-herran laivalla. Minä tulin sitten Tukholmaan ja pääsin marskin palvelukseen. Vähän ajan kuluttua tuli isänikin, ja sitten me olimme yhdessä, kunnes hän seilasi sitä hyvää tietä, joka vie meitä tästä elämästä pois… Mutta siitä en nyt aikonut puhua…"
"Ei, etpä suinkaan… mutta perämies, joka meni siihen saareen…?"
"Oli viheriä ritari; luulin, että te sen tiesitte, vaikken minä itse saanut sitä tietää, ennenkuin rupesin eri seikkoja kokoomaan yhteen ja vertaamaan toisiinsa nyt hänen kuoltuaan. Hänellä oli kummallinen taito tehdä itsensä tuntemattomaksi. Näin usein valkean viitan käyvän isäni luona, sillä isäni oli enemmän ritarin kuin marskin asemies, tämän kuninkaaksikin tultua, mutta en koskaan tuntenut häntä siksi nauravaksi herraksi, jonka omituisuuksille koko maailma hymyili. Mutta jos voisitte arvata, millainen valta hänellä oli isäni yli! En tiedä mitään, jota isäni ei olisi tehnyt, jos ritari olisi käskenyt… he olivatkin yhdessä kulkeneet koko maailman läpi, sekä kristityissä että pakanamaissa."
"Nyt tiedän, että hän oli se mies, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, joka minua auttoi sekä Hirvellä että monessa muussa tilaisuudessa", virkkoi Niilo. "Mutta kerro minulle enemmän hänestä ja isästäsi!"
"Niin, te käsitätte hyvin, että minussakin syntyi häntä kohtaan sama kunnioitus kuin isälläni oli, ja kuollessaan vannotti isäni minulla kalliin valan, että kaikissa tottelisin valkeata miestä… Siksi, herra Niilo, täytyi minun auttaa häntä estämään kuninkaan viestin saapumista Penningebyhyn, vaikka se kirvelti sydäntäni ja sai minut tuhannesti kyselemään itseltäni, olisiko isäni tuossa tapauksessa vaatinut minun täyttämään hänen käskyänsä."
"Minua ihmetyttää kuitenkin, Hollinger, ettet koskaan näinä monina vuosina havainnut, että valkea ja viheriä olivat sama henkilö."
"Jos olisin joskuskin nähnyt hänestä muuta kuin silmät, olisin ehkä sen huomannut, mutta samoin pää käärittynä kuin Hirvelläkin oli hän aina isäni luokse tullessaan, kun minä olin läsnä. Näinpä pari kertaa, tullessani odottamatta heidän luokseen, että hän häthätää kääräisi verhon kasvoilleen…"
"Isäsi tunsi hänet siis perinpohjin?"
"Niin hän tunsi… mutta minulle hän kertoi, että ritari oli joskus antanut ritarikuntalupauksen tai ollut sen antamaisillaan, mutta ei ollut katsonut voivansa pitää sitä, kuten ritarikuntalaisen tulee, ja oli siksi luopunut siitä. Hän oli kuitenkin antanut lupauksen, jonka hän piti yhtä pyhänä, ja sen merkkinä piti hän valkeata ritariviittaa, vaikka ilman punaista ristiä."
"Jumala suokoon hänelle iloa taivaassa!" sanoi Niilo tehden hartaasti ristinmerkin, ja Hollinger teki samoin. Sitten Niilo lisäsi, "minulle hän oli uskollinen ystävä!"
"Se hän oli täysimmässä määrässä", sanoi Hollinger, "sen kyllä tiedän, koska kuletin monta teitä koskevaa salaista viestiä häneltä isälleni ja päinvastoin. Kaarlo-kuningasta ja hänen kuningatartaan hän myöskin hyvin helli, ja yleensä hän rakasti kaikkea hyvää ja puhdasta yhtä paljon kuin hän vihasi kaikkea saastaista ja pahaa. Siksi hän oli kerran iskemäisillään mujuksi sen miehen, jonka minä tänä päivänä näin…"
"Gummenko?"
"Niin, Briita Olavintyttären palvelijan… Kun marski oli tullut kuninkaaksi, ja te olitte meidän suruksemme hänestä erotettuna, tuli Gumme eräänä päivänä isäni luo… ja hänen asiansa oli sellainen, ettei hän eikä kukaan muukaan voinut arvata siinä petosta piilevän. Isäni oli nuoruudessaan oppinut vaskeen ja muihin metalleihin piirtämisen taitoa. Hän oli kuitenkin pian jättänyt sen ammatin, koska halusi merille. Pian hän tulikin sitten niiden lukemattomien merirosvojen joukkoon, joita silloin parveili kaikilla merillä näiden valtakuntain vaiheella. Hän oli kuitenkin säilyttänyt piirustustaitonsa ja istui monta hetkeä, joina olisi voinut istua toveriensa kanssa iloisessa seurassa, piirrustin kädessään ja uurteli kauniita koristuksia, kukkia ja eläimiä ja nimiä aseille tai muille arvo-esineille. Mistä Gumme oli saanut korviinsa tämän isäni taidon, en tiedä, luultavasti sattumalta vaan, ja niinpä hän astui eräänä päivänä linnantupaan ja pyysi puhutella isääni."
"Sanot häntä Briita-rouvan palvelijaksi… oliko hän jo silloin hänen palveluksessaan?"
"Brodden tietojen mukaan oli hän silloin hänen isänsä, Olavi-herran palveluksessa. Hän kuletteli salaisia viestejä hänen ja hänen tyttärensä välillä. Sellaisella matkalla näki Broddekin hänet Hammarstadissa, palatessaan vankeudestaan Nyköpingin linnasta, silloin kun hän kohtasi teidätkin, kuten muistatte."
"Sen ajan muistan hyvin… no, Gumme tuli isäsi luo linnantupaan?"
"Niin, ja hän osasi siinä puhella sinne ja tänne ja sai isän suostumaan lopulta kaivertamaan herra Erengisle Niilonpojan sinetin… Gumme oli muka lähetetty viemään sitä Erengisle-herralta Briita-rouvalle ja oli sen tiellä hukannut, josta nyt oli aivan epätoivoissaan, ja kun hän tiesi, isäni voi häntä auttaa, jos vaan tahtoi, niin pyysi hän nyt sitä…"
"Tuo käärme!"
"Niin, sanokaa muuta, herra Niilo… Mutta te ette tiedä vielä kaikkea."
Hollingerin kasvot osoittivat mitä syvintä tuskaa.
"Gumme sai sitten sinetin käsiinsä?" kysyi Niilo.
"Niin, ja vielä toisenkin, jonka sama Gumme nimenomaan tilasiErengisle-herraa varten."
"Se nyt ei kaiketi niin vaarallista ollut kuitenkaan."
"Ei, ei muuta, kuin että se herätti isässäni epäluuloja, jotka hän ilmaisi viheriälle ritarille…"
"Epäluuloja, kuinka niin, Hollinger?"
"Niin, nähkääs, herra Niilo… Erengisle-herra tilasi nimittäin herra Tapani Ulfinpojan sinetin, mutta se piti tapahtuman niin salaa, että isänikin piti luvata tehdä sitä työtä ainoastaan öisin."
"Ja sitten…?"
"Sitten sai viheriä ritari tietoa konnanjuonesta, jota valmistettiin, ja silloin isäni kieltäytyi sitä tekemästä, eikä Tapani Ulfinpojan sinetin teosta tullutkaan siis mitään."
"Mitä viheriä ritari sitten sai tietoonsa?"
"Että Briita-rouva käytti herransa ja miehensä sinettiä tämän tietämättä omiin juoniinsa, ja että hänellä oli useiden muidenkin miesten sinettejä, joita hän käytti tarpeen mukaan, sillä hän on ahne nainen, tuo Olavi väärintekijän tytär, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä hänkin, tuo mahtava herra, on nyt kuollut!"
"Kuollut, sanot… Visborgin herra, Olavi Akselinpoika?"
"Niin kerrotaan, olen kuullut sen eräältä Briita-rouvan omalta palvelijalta… hän on kuollut aivan äskettäin."
Se oli tärkeä uutinen. Jos se oli totta, vaikuttaisi se suuresti valtasuhteisiin maassa, erittäinkin mitä Kaarlo-kuninkaaseen tulee. Sillä nyt tulisivat Akselinpojat vielä lähempiin tekemisiin hänen kanssaan kuin tähän asti. Heidän suhteensa Kristian-kuninkaaseen tulisi myöskin toiseksi, ja se muuttaisi epäilemättä melkoisesti heidän menettelytapaansa sekä karkoitettua kuningasta että arkkipiispa Jönsiä kohtaan.
Niilo ei antanut tämän tiedon kuitenkaan johtaa mieltään asiasta, jota nyt ajatuksissaan hautoi ja joka myöskin sangen paljon koski edellistäkin. Sillä herra Akseli Pietarinpojan suvun kaikki jäsenet olivat siksi läheisesti toisistaan riippuvia etuihin ja vaurioihin nähden, että Briita-rouvan sinetinväärennyksistä voi tulla hyvä ja terävä ase heidän ylöspäin pyrkivää mahtiansa vastaan, jos he rupeisivat esiintymään vihamielisinä Ruotsin valtakuntaa vastaan.
"Isäsi ei siis enää tehnyt niitä töitä Briita-rouvalle?" kysyi Niilo senvuoksi.
"Jumala paratkoon, Niilo-herra!" huudahti Hollinger pannen molemmat kätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti niin, mitä hänen nyt piti kertoa.
"Sepä oli kummaa, Hollinger… miten se on mahdollista?"
"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään tunnustaa omakseen, oli väärennetty!" änkytti Hollinger.
"Ja se oli isäsi tekemä?"
"Niin, herra… En voi muuta uskoa!"
Miehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes kummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran tyyntynyt, lisäsi hän:
"Saatte kuitenkin olla varma siitä, että isäni todella luuli silloin tekevänsä kuninkaalle työtä… Niin, se oli tilattu kuningasta varten; tilauksen oli tehnyt herra Jost von Bardenvleth, että isäni oli hyvässä uskossa tekevänsä rehellistä ja kunniallista työtä. Tosin hän hiukan ihmetteli, että tämäkin ritari tahtoi lahjoittaa kuninkaalle sinetin, kuten Erengisle-herrakin muka oli aikonut Tapani Ulfinpojalle lahjoittaa… mutta isäni sanoi voivansa joskus kysäistä kuninkaalta itseltään, miten sinetin laita oli, joten kuningas ja hän voisivat ottaa asian selville, jos se petosta olisi."
"Entä viheriä ritari… eikö isäsi saanut tilaisuutta häntä puhutella?"
"Viheriä ritari ei ollut silloin saatavilla, herra Niilo… Se tapahtui silloin, kun Tord-herra oli Länsigöötanmaassa valtaamassa Axevallaa ja pistämässä Ture-herran Varnhemiin; ja nyt voinkin ymmärtää, mikä silloin jäi minulle arvoitukseksi… viheriä ritari seurasi silloin teitä. Hän oli varmaan sama munkki, joka tuli yöllä Varnhemista pelastamaan arvoisaa neitoa, josta sittemmin tuli Tord-herran rouva…"
"Niin, niin, olet oikeassa", virkkoi Niilo huoahtaen, "muistot viheriästä ritarista ovat todellakin kuin kukat siroteltuina menneiden tapahtumain joukkoon!"
"Kuten sanotte, herra, ja pyhimykset suokoot, että hän olisi ollut täällä Tukholmassa siihen aikaan… silloin olisi isänikin saanut vaeltaa muutamia vuosia kauemmin tässä maailmassa!"
Hollingerin katkera suru muuttui nyt äkkiä vihan purkaukseksi, joka herätti Niilossa suurta kummastusta.
"Pahaa seuraa usein vieläkin pahempaa, Hollinger", sanoi hän, "oliko niin laita kuninkaan sinettijutunkin?"
"Olipa niinkin, herra Niilo… isäni murhattiin… murhattiin samana yönä, jona hän sai kuninkaan sinetin valmiiksi!"
"Ja murhamies?"
"Häntä ei saatu ilmi, ja kuninkaan sinetti hävisi… Te ette voi muistaa, että minut lähetettiin siihen aikaan sanaa viemään Tord-herralta kuninkaalle… Tultuani tänne Tukholmaan oli isäni ruumiina. Epäilin kohta Jost-herraa, ja Jumala ja Jumalan äiti antakoot minulle anteeksi riemun, jota tunsin tietäessäni, että juuri minun miekkani kaatoi sen kavalan konnan silloin yöllisessä tappelussa Axevallan edustalla."
"Murhaaja tai ei, niin miekkasi teki siinä hyvän palveluksen, Hollinger… En kuitenkaan oikein usko, että Jost von Bardenvleth oli isäsi murhaaja, mikäli olet itse kertonut ja mikäli olemme asian jälille tulleet."
"Kuten sanotte, Niilo-herra… olen tänä päivänä tullut toisiin ajatuksiin, ja siksi voittekin ymmärtää kiukunpuuskani tuota mustaa koiraa kohtaan, joka on Briita-rouvan palveluksessa… Ja isäni muiston kautta vannon, etten enää tahdo olla teidän, ritareista uljaimman palveluksessa, ellen saata tätä asiaa valkeuteen, tehden sillä entiselle herralleni, Kaarlo-kuninkaalle palveluksen, samalla kuin kostan isäni puolesta!"
"Tuosta puheesta minä pidän, Hollinger… niin tahdonkin asemieheni toimivan. Anna lain tuomita!"
Tämä nyt ei tosin ollutkaan aivan Hollingerin mielen mukaista. Sillä hän oli saanut käsityksensä oikeasta ja väärästä ja siitä, että kosto oli ei ainoastaan oikeutettu vaan vielä kunniakaskin, oleskellessaan hurjain merirosvojen joukossa. He pitivät nimittäin yhä vieläkin — joitakuita poikkeuksia löytyi — siitä kiinni, että olivat kaikkein vihollisia, mutta, kuten mielellään sanoivat, Jumalan ystäviä. Hän antoi kuitenkin herransa mielipiteen määrätä sekä siitä syystä, että tiesi tämän harrastavan hänen todellista parastaan, että pääasiallisesti siitä syystä, että rakasti Niilo Sturea koko sielustaan, kuten kaikki muutkin, jotka tulivat lähempiin tekemisiin tämän ritarin kanssa.
"Meillä ei ole kuitenkaan vielä mitään todistuksia käsissämme", lisäsiNiilo hetkisen perästä.
"Mutta jos te minua autatte, Niilo-herra, niin en lepää ennenkuin olen niitä hankkinut?" sanoi Hollinger innolla. "En vielä tiedä, miten se oikein on tapahtuva, mutta sen tiedän jo, kuinka alotan…"
"Kuinka alotat sitten?"
"Purjehtiessaan vihamielisissä saaristoissa tai odottaessaan vihollista avoimella merellä pitää vitalilaiva tarkkaa vartiota… Niin minäkin aion tehdä. Teidän langollanne, Tord-herralla oli muiden talojen muassa muuan pieni kartano lähellä Hammarstadia… Sen otan mastokorikseni, ja olkaa varma, että huolellisesti vartioin…"
"Se käy helposti laatuun… talo kuuluu nyt Tord-herran leskelle,Iliana-rovalle…"
"Ja on aivan Briita-rouvan nenän edessä… Ellei sukulaisuus olisi ollut estämässä, niin luulen, että hän olisi jo aikoja sitte juonitellut talon Iliana-rouvalta itselleen", lausui Hollinger, täynnä iloa siitä, että herransa oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa.
"Mutta mitä sinä asemiehenäni luulet voivasi muuta toimittaa niin varovaisia ihmisiä kohtaan, kuin Briita-rouva ja hänen hovimestarinsa ovat, kuin pitää heitä silmällä?" kysyi Niilo.
"Siinäpä solmu juuri onkin, herra Niilo… Kuka sen on sanonut, että minä sinne tulen teidän asemiehenänne?… Ei, ei niin! Minulla on toinen neuvo…. Minä menen sinne Iliana-rouvan voutina… Niin se pitää tehdä, herra Niilo! Vouti on nuori mies, eräs Tord-herran miehiä… Nyt voitte pyytää Iliana-rouvalta häntä johonkin tehtävään palveluksessanne, sitä hän ei kiellä, ja sitten ehdottakaa minut sinne tilalle lähetettäväksi… Saatuani asiat valmiiksi, voimme taasen vaihtaa… Voudiksi tahdon päästä taloon, ainoastaan silloin voin tehdä kuten tahdon ja kuten aikeeni vaativat."
Niilo harkitsi tarkasti miehen sanoja.
"Lienetpä oikein ajatellut", lausui hän sitten, "ja heti Penningebyhyn tultuamme harkitsemme tätä asiaa yhdessä Brodden kanssa… Tällä kertaa ei meillä olekaan enää mitään tekemistä Tukholmassa; huomenna lähdemme täältä… Olen yhtä innokas kuin sinäkin saamaan tämän asian selville ja jos mahdollista helpottamaan kuninkaan rasitettua tilaa."
Siihen loppui heidän keskustelunsa, ja Niilo lähetti Hollingerin Harmaaveljesluostariin noutamaan kuninkaan kanslerilta noita kallisarvoisia muistiinpanoja. Hänen poissa ollessaan tulivat Brodde ja Erkki, joille Niilo ilmoitti päättäneensä lähteä huomisiin Penningebyhyn. Miehet tiesivät kertoa yhtä ja toista linnasta, erittäinkin niistä uhkeista pidoista, jotka Ture herra oli valmistanut arkkipiispalle.
"Ja teidän tarvitsee nyt tuskin pelätä mitään vainoa arkkipiispan puolelta, herra Niilo", sanoi Brodde sitten, "siitä päättäen mitä kuulin seisoessani muiden herraspalvelijain joukossa."
"Hauskaa kuulla", vastasi Niilo, "samaa voin tuskin sanoa omasta puolestani hänen suhteensa."
"Sen kertoi eräs arkkipiispan asepojista", jatkoi Brodde, "hän tuli kotvaseksi seisomaan aivan lähelle minua, ja silloin tuli hänen luokseen toinen poika, joka kertoi nauraen, että David-herra ja arkkipiispa olivat puhelleet teistä. David-herra oli varoittanut arkkipiispaa kehottaen häntä ottamaan teidät pian huostaansa… Toinen pojista kysyi silloin, mitä siinä oli nauramista, niin poika kertoi vielä arkkipiispan sanoneen nauraen veljelleen: 'turvetta, jonka yli voimme astua, emme huoli tieltä raivata!'"
"Hm… sattuu kuitenkin väliin käymään", lausui Niilo, "kuten vanha sananlasku sanoo, että nimittäin suuretkin vaunut kaatuvat, jos tielle sattuu turve, jonka alla on multaa. Kukapa tietää kuinka siinä oikeastaan käypi, kun mahtava Jöns-arkkipiispa ja minä kohtaamme toisemme?"
"Sitäpaitsi on minulla täällä eräs kapine, oli arkkipiispa vielä lausunut veljelleen kaulaansa viitaten, joka takaa menestyksen."
Niilo katsahti ylös, ikäänkuin aivan uusi ajatus olisi hänen mieleensä juolahtanut: mutta samassa hän taasen laski katseensa, ikäänkuin pitäen ajatusta mahdottomana, ja hieno hymy ilmestyi hänen huulilleen.
"Ja pitopöydässä oli hän aivan sen näköinen", jatkoi Brodde, "kuin hän olisi nyt kuningas Ruotsin maassa ja pöydässä olevat iloiset herrat puhuivat valtakunnan linnoista ja lääneistään kuin yksityisomaisuudestaan ikään. Jumala paratkoon, herra Niilo, minä pelkään nyt, että viimeinen villitys tulee ensimmäistä pahemmaksi; siitä panen henkeni pantiksi, että jos viheriä ritari nyt eläisi, niin hän olisi ensimmäinen mies vääntämään vallan arkkipiispan kädestä… Saatte nähdä, Niilo-herra, että tästä tulee herrasvalta, maalle paljoa pahempi ja vaarallisempi, kuin koskaan olisi voinut tulla Kaarlo-kuninkaan valtaistuimella ollessa. Ja lopulta ei kuitenkaan ole ketään, joka takaa, ettei arkkipiispa kuitenkin, vaaran oikein uhatessa, tee uudestaan sitä temppua, että kutsuu tanskalaisen kuninkaan valtakuntaan taas!"
Niilo tuli yhä miettiväisemmäksi Brodden puhuessa, ja hänen lopetettuaan syntyi pitkä äänettömyys. Sekä Niilo että Brodde että Erkki mietiskelivät, mitä nyt olisi tehtävä, ja heidän ajatuksensa liikkuivat pienemmissä tai suuremmissa piireissä, mikäli kukin pystyi oloja ja suhteita arvostelemaan. Erkin ajatukset tarkoittivat yksinomaan Niiloa itseään, mutta Brodde, joka tunsi enemmän kuin hän Niilon salaisuuksia, ymmärsi ottaa huomioon arkkipiispan, Kaarlo-kuninkaan ja mahtavan Eerik Akselinpojan.
Kuta enemmän Niilo mietti asiaa, sitä selvempänä ja pakottavampana tunkihe hänen mieleensä kysymys, tyytyisikö siihen, mitä jo tiesi arkkipiispasta, vai odottaisiko vielä jonkun aikaa nähdäkseen mikä tuon kirkkoruhtinaan korkein päämäärä oikeastaan oli. Tarkoittiko hän Ruotsin onnea vai oman vallanhimonsa tyydyttämistä. Hän mietti vielä sitäkin, menisikö suoraan arkkipiispalta pyytämään vastausta tähän kysymykseen, mutta senverran oli elämä häntä kuitenkin opettanut, että heti hylkäsi tämän ajatuksen. Hän ymmärsi, että se enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi häntä, ja saattaisi sitäpaitsi hänet tarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Hänelle jäi siis valittavaksi: odottaa tai heti ryhtyä toimeen. Jälkimmäisellä oli omat vaikeutensa, sillä valmistuksiin tarvittiin aikaa, ja sitäpaitsi oli suuresti epäiltävää, olisivatko talonpojat halukkaat lähtemään sotaan juuri sieltä palattuaan.
Niin ollen näytti hänestä parhaalta ensiksi kuulustella rahvaalta, etupäässä tietysti taalalaisilta, mikä heidän ajatuksensa oli, ja vieläkö he pysyivät sanassaan, ettei Ruotsin valtakunta ole mikään papin tila, vai halusivatko he jäädä varttomaan.
Hän ilmaisi ajatuksensa miehille, ja he puhuivat siitä vielä Hollingerin palatessa Niilo Rytingin luota. Mutta miehet olivat yhtä mieltä kuin herransakin, ja siksi päätettiin, että Erkki lähtisi seuraavana aamuna Taalainmaahan Pentti-vaarin luo, ja Brodde ratsastaisi Siljanin seuduille keskustelemaan rahvaan kanssa. Oli kuitenkin meneteltävä kaikella varovaisuudella, ei pidettäisi mitään kokouksia eikä herätettäisi millään tavoin huomiota… yksitellen oli keskusteltava rahvaan miesten kanssa ja siten urkittava kansan mieli tietoon. Itse päätti Niilo jäädä Penningebyhyn elääkseen siellä maailman humusta erillään.
"Meilläkin on tänä aikana eräs tehtävä suoritettavana", sanoi hän nyökäten ystävällisesti päätään Hollingerille.
Tämä antoi hänelle erään hyvin käärityn, sinetöidyn mytyn, jonka oli saanut kanslerilta.
"Niilo-herra pyysi minun vielä sanomaan teille, että voitte kernaasti ottaa paperit mukananne Penningebyhyn. Ne ovat siellä yhtä hyvässä säilyssä kuin täälläkin, sanoi hän, ja sitäpaitsi koskevat ne enemmän Niilo Sturea kuin minua!"
"Hyvä!" virkkoi Niilo, "siitä luottamuksesta kiitän, ja mikäli minusta riippuu, ei kirjainkaan niistä ole häviävä."
Aikaisin seuraavana aamuna kapistelivat Brodden ja Erkin hevostenkaviot kadun kivitystä. He läksivät kumpikin eteläportista kulkeakseenMälarin eteläpuolta Vestmanlantiin ja sieltä pitkää ahoa myötenTaalainmaahan.
Pari tuntia myöhemmin ratsasti Niilo itse Hollingerin ja muiden asemiesten kera pohjoisportista siltojen yli tielle, joka johti Klaaran sisarluostarin ja Brunkebergin välitse pohjoiseen päin.
Penningebyssä oli kaikki paikoillaan, ja Briita-rouva ja lapset tervehtivä riemulla kotiin palavaa isäänsä. Iliana-rouva ja hänen sisarensa, nuori Ingeborg-neiti, jonka sulo päivä päivältä kasvoi, ottivat yleiseen iloon osaa. Penningebyhyn tuli rauhallinen ja iloinen ilta, ja sekä Briita että Iliana karttoivat kysymästä mitään, joka saattaisi hiukankin johtaa ajatuksia asioihin, mitkä karkoittaisivat onnen ja rauhan pois. Niilosta tuntui kuin olisi pitkän ja väsyttävän vaelluksen jälkeen koleilla ja kylmillä poluilla päässyt kerrassaan ruusutarhaan, jossa Jumalan aurinko synnytti kukkain tuoksua ja lintuin laulua ja jossa leppeät tuulet huokuivat rakkautta, uskoa ja toivoa.
Vasta seuraava päivä toi huolia, uusia ja vanhoja.
Niilo Sturen veljeltä, Svante Bonpojalta, oli tullut pyyntö, että Niilo lähtisi viipymättä hänen luokseen Ekesjöhön, jos suinkin pääsi irti tärkeistä toimistaan. Svante-herra tarvitsi hänen apuaan eräässä perintöriidassa, joka siis koski häntäkin, sekä vielä erään velkomisen selittämisessä, josta Svante ei sanonut voivansa suoriutua. Jälkimmäinen seikka herätti sekä kummastusta että levottomuutta Niilo-herrassa; hänen ajatuksensa johtuivat heti Hammarstadin Briita-rouvaan ja Kaarlo-kuninkaaseen. Häntä kummastutti, että hänen varovainen ja rauhallinen veljensä oli tehnyt velkaa, ja hän kävi levottomaksi, kun velka oli niin suurikin, kuin veljen kirje viittasi. Oli selvää, että hän tämänkin velan johdosta tuli ajatelleeksi Briita-rouvaa, niin uskomattomalta kuin tämä ajatus tuntuikin lähemmältä katsoen.
Niilo päätti tietysti viipymättä noudattaa veljensä toivomusta. Hän puhui kuitenkin ensiksi Iliana-rouvan kanssa hänen voudistaan, joka hoiti tuota pientä maatilaa Hammarstadin vieressä. Aluksi tuntui ritarin esitys Ilianasta kummalta, mutta hän suostui kuitenkin mielellään antaen Hollingerille käskyn hoitaa voutina maatilaa, sillaikaa kuin nykyinen vouti tulisi Niilon käskettäväksi. Niilo saisi nyt etelään ratsastaessaan kutsua hänet mukaansa.
Niilo ei ehtinyt tämän ja muiden hommainsa vuoksi lukea Niilo Rytingin antamia käsikirjoituksia, vaan vei ne salakamariinsa säilyyn toistaiseksi. Heitä kaikkia kalvoi myöskin suru karkoitetun kuninkaan tähden, joka olikin heillä seuraavana päivänä keskustelun aiheena. Seuraavana aamuna, kun Niilo valmistihe lähtemään, seurasi Briita-rouva häntä salakamariin ja kysyi, mikä paperimytty siinä oli, tarkoittaen noita muistiinpanoja.
"Vanha tarina", vastasi Niilo, "jonka luemme yhdessä kotiin palattuani!"
Muuta ei Briita-rouva kysynyt, joten paperimytty sai jäädä muiden paperien joukkoon takan vieressä olevalle hyllylle. Kauvaksi ei Niilo kuitenkaan luullut tarvitsevansa sitä jättää, sillä hän toivoi pääsevänsä kotiin jo ainakin muutamain viikkojen kuluttua. Sitten hän vielä uskoi Briitalle Brodden ja Erkin Taalainmaahan menon, antaen hänelle ohjeita, mitä olisi tehtävä, jos he sattuisivat palaamaan sieltä, ennenkuin hän itse ehtisi takaisin Smålannista. Sitten häh nousi ratsulleen ja läksi menemään, mukanaan Hollinger ja pari muuta asemiestä.
Matka luonnisti hyvin. Laita oli, kuten Brodde oli kuullut marskin pidoissa. Arkkipiispa piti Niiloa niin vähäpätöisenä, että hän voi pelvotta ratsastaa Tukholman läpi, jossa näinä päivinä pidettiin suurta neuvostokokousta, missä arkkipiispaa ja hänen ystäviään palkittiin mailla ja lääneillä. Niiloa kiukutti kuullessaan, kuinka itsekkäästi herrat menettelivät, ja kuinka vähän he huolivat valtakunnasta kokonaisuudessaan. Kristian-kuninkaan takaisin kutsumisesta ei hän kuitenkaan kuullut mitään puhuttavan. Mutta se ei antanut paljon lohtua, sillä paljon vaarallisempaahan oli valtakunnalle, jos arkkipiispa rupeisi aikeensa mukaan jakamaan sitä moneen osaan. Oli selvää, että vaikka arkkipiispa todenteolla asettuisikin Tanskan kuningasta vastaan, tämä pirstoitus kuitenkin helpottaisi sen joutumista kokonaan Tanskan saaliiksi. Paisti, jota ei voida kokonaisena niellä, leikataan pieniin palasiin, jotka ovat helpompia syödä. Raudanraskaina painuivat huolet hänen sydämelleen, ja hän alkoi jo kysellä itseltään, oliko odottaminenkaan enää oikeutettua.