Söderteljessä hän erosi Hollingerista aikoen siellä odottaa voutia. Tälle ei Hollinger saanut mainita herransa nimeä, että salaisuus paremmin säilyisi. Hänen tuli vaan antaa hänelle ohjeet, missä hänet tapaisi. Tämä kävikin aivan harkinnan mukaan. Tuolla pienellä maatilalla ei kukaan aavistanut että uusi talonvouti oli Niilo Sturen asemiehiä. Vasta jonkun ajan kuluttua ilmoitti Niilo entiselle voudille, mikä pelin tarkoituksena oli, ja tämä oli kelpo mies, jolla ei sitäpaitsi ollut mitään erityistä myötätuntoisuutta naapuritalon ylpeätä rouvaa kohtaan, ei suinkaan halunnut ennen aikaa lörpötellä olevansa Iliana-rouvan vouti, koska se olisi piankin voinut tulla Hammarstadin rouvan tietoon.
Ekesjössä odotti Niilon veli, lempeä Svante-herra, lukien levottomuudella päiviä, milloin Niilo mahdollisesti voisi saapua. Hänen ilonsa olikin siis suuri, kun eräänä kauniina päivänä seisoessaan ison salin ikkunassa, joka antoi satasyliselle sillalle, äkkäsi odotetun veljen tulevan ratsastain. Hän riensi vastalle ja näytti saavan itse voimaa ja rohkeutta nähdessään uljaan veljensä.
Kohta tuli selville, että velka, jota Svantelta vaadittiin, oli syntynyt hänen tietämättään. Hän oli edellisenä syksynä ostanut eräitä tavaroita muutamalta kauppasaksalta, joka kulki Jönköpingistä Kalmariin, mutta ei likikään niin suurella summalla kuin häneltä nyt vaadittiin velkakirjalla, jonka alla oli hänen oma Natt-och-Dagien kilpimerkillä koristettu sinettinsä. Niilo ei voinut vielä uskoa tämän saatavan olevan todellisessa yhteydessä Briita-rouvan kanssa, mutta ei voinut myöskään päästä täyteen rauhaan yhä palaavilta epäluuloiltaan.
Tarkan miettimisen perästä päättivät veljet tiedustella, niin kauas kuin suinkin, miten velkakirja oli tullut sen miehen käsiin, jolla se nyt oli, koettaen siten kaikilla luvallisilla keinoilla voittaa aikaa.
Tästä koitui kumminkin paljon vaivaloisempi työ, kuin he olivat luulleetkaan, joten Niilo tuli viipyneeksi koko kesän Ekesjössä.
Juhannuksen aikaan saapui Briita-rouvakin lapsineen, ja Svante toivoi heidän viipyvän niinkauvan kuin Niilo itsekin, ja huolistaan huolimatta oli hän pelkkää iloa; hän piti niin suurena onnena nähdä luonaan nämä sukulaisensa, jotka kävivät hänelle päivä päivältä yhä rakkaimmiksi. Brodde ja Erkki olivat eri aikoina palanneet Penningebyhyn, mutta he eivät olleet tuoneet sellaisia tietoja, kuin Briita-rouva oli toivonut. Ja arkkipiispa näytti panevan kaikkensa pysyäkseen hyvissä väleissä taalalaisten kanssa. Miehillä oli kuitenkin mitä parhaat toiveet palatessaan kumpikin taholleen Taalainmaahan.
Hollingerista ei kuulunut mitään. Mutta tärkeitä tietoja ei siltä puuttunut.
Elokuun lopulla saapui Ekesjöhön sanoma, että Kettil-piispa oli kuollut. Hän oli pitänyt herrainkokousta Teljessä elokuun 10 päivänä, ja sieltä hän oli lähtenyt Tukholmaan, mutta oli siellä sairastunut äkkiä ja kuollut ruttoon, joka raivosi siellä hirveästi kuten useimmilla muilla seuduilla valtakunnassa. Samana syksynä, jona Kaarlo-kuningas palasi, tempasi rutto aina 7000 ihmistä Tukholmassa, ja tuo vaarallinen tauti ei ollut vieläkään laannut uhreja viemästä. Urhea piispa oli erinnyt täältä murtuneella ja katuvaisella mielellä, kerrottiin. Hän oli surrut ja itkenyt pahoja tekojansa sekä luvannut parannusta, mutta kuolema ei ollut armahtanut. Hänen ruumiinsa vietiin Linköpingiin ja haudattiin pääalttarin eteen tuomiokirkkoon.
Niinmuodoin oli arkkipiispa Jöns nyt kaikin puolin yksin herrana Ruotsissa. Nyt saataisiin nähdä kuinka hän aikoi pitää lupauksensa, jotka oli antanut Ruotsiin ja Kristian-kuninkaaseen nähden. Niilo odotti myös jännityksellä aikoiko hän todella ryhtyä sensuuntaisiin toimeenpiteisiin, joita hän, Niilo Sture, enimmin pelkäsi. Tanskasta saapuvat tiedot lisäsivät hänen pelkoaan. Kristian-kuninkaalta saapui kirje toisensa perään selittäen, että hänen ja arkkipiispan välillä vallitsi mitä parhain sopu, ja samalla hän kehotti Ruotsin kansaa pysymään hänelle uskollisena. Tämä oli kuitenkin itsessään jokseenkin vähäpätöistä, varsinkin kun Tanskan kuninkaalla oli tekemisiä Slesvigissä ja Holsteinissa, jotka herttuakunnat hän oli perinyt.
Enemmän merkitystä oli sillä muutoksella, joka syntyi tänä vuonna Kristian-kuninkaan suhteessa Akselinpoikiin, joiden sukua pidettiin tähän aikaan Tanskan mahtavimpana. Kuningas oli nimittäin peruuttanut kruunulle takaisin Lillön ja Tranekärrin Olavi-herran kuoleman jälkeen. Ylpeä Iivari-herra, joka oli ottanut veljensä lasten holhoojana tämän läänitykset ja tilat haltuunsa, julisti siitä syystä kuninkaalle sodan. Lähin seuraus tästä oli, että Iivari-herran täytyi mihin hintaan hyvänsä hankkia itselleen liittolaisia, ja mistäpä hän niitä löytäisi ellei Ruotsista ja etupäässä Kaarlo-kuninkaalta.
Niilo oli hetkisen epätietoinen tässä kohden. Hän ajatteli sitä häväistystä, jolla kuningas oli kohdellut tuon ylpeän herran kosintaa, ja siksi hän rupesi arvelemaan, että Iivari-herra voisi mahdollisesti yhtyä arkkipiispaan. Mutta arkkipiispa joko täydellä todella harrasti rauhan säilymistä, tahi toiselta puolen pelkäsi Akselinpoikain jo kyllin mahtavan vallan nousevan liian korkealle. Ja muuten oli tuskin luultavaakaan, että Akselinpojat itsekään rupeisivat apua pyytämään mieheltä, jonka tieltä erään heistä oli täytynyt väistyä, kuten Eerik-herra oli häätynyt tekemään valtionhoitajan toimeen nähden. Ei ollut siis luultavaa, että Akselinpoikain ja arkkipiispan voimat liittyisivät toisiinsa. Niinmuodoin jäi ainoaksi mahdollisuudeksi odottaa edellisten kääntyvän Kaarlo-kuninkaan puoleen, joka ei tosin itsessään aivan suuria merkinnyt, mutta jonka nimeä kuitenkin sopi käyttää, eivätkä hänen ystävänsä ainakaan olleet niinkään hyljeksittäviä.
Mutta jos Akselinpoikain ja kuninkaan välillä siis syntyisi liitto, niin oli ihan ilmeistä, että se vastustaisi yhtä paljon Ruotsin arkkipiispaa ja valtionhoitajaa kuin Kristian kuningastakin. Arkkipiispa Jöns voi laskea tämän yhtä hyvin kuin Niilokin. Ja seuraukseksi tulisi tietysti se, että arkkipiispa ja Kristian-kuningas lähentyisivät toisiaan, ellei edellinen nyt kerrassaan rupeisi toteuttamaan jakamisaiettaan vetäytyen siten syrjään koko leikistä.
Pian tulikin Ekesjöhön tieto, että Jönköpingissä pidettäisiin heti uudelta vuodelta seuraavana vuonna kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten herrain kesken. Tämä oli selvä lähentymismerkki arkkipiispa-valtionhoitajan puolelta Kristian-kuningasta kohden. Ääni kuninkaan kellossa rupesi samalla käymään yhä mahtavammaksi ja vaativammaksi, josta näki hänen tuntevan valtansa kasvavan ja käyvän Ruotsille vaarallisemmaksi. Tämä arkkipiispan lähentyminen voi kuitenkin olla vaan näennäistä. Hän saattoi sen ohella harjoittaa katalaa peliänsä Ruotsin jakamisesta, heittääkseen sitten kun asiat olivat valmiina peitteen syrjään jättäen kuninkaat ja maailman sikseen.
Miten asianlaita olikin, varmaksi jäi kuitenkin, että Ruotsi oli suuressa vaarassa, Suuremmassa kuin koskaan ennen, ja että nyt oli tarkoin pidettävä silmällä kaikkea ja kaikkia.
Niilo Sturen levottomuus kasvoikin päivä päivältä, kunnes Brodde vihdoin saapui Taalainmaasta tuoden suotuisia tietoja. Hänellä oli siten varma ankkuripohja, joten hän voi vielä jonkun aikaa odottaa myrskyä, ennenkuin ryhtyi toimiin. Erkki, joka saapui paria viikkoa myöhemmin toi yhtä lohduttavia sanomia. Vuorimies Pentti lähetti Niilo-herralle terveisiä kehottaen häntä olemaan rohkealla mielellä. Vuorimiehiin sai luottaa yhtä paljon kuin taalalaisiinkin. Mutta jokainen kulunut päivä sai sen päätöksen ritarissa yhä lujemmaksi ja järkähtämättömämmäksi, että tekisi maksoi mitä maksoi lopun levottomuudesta ja epäjärjestyksestä. Hän tahtoi vaan ensiksi panna toimeen jo keväällä tekemänsä päätöksen lähteä Suomeen tapaamaan kuningasta. Sitten hän aikoi ryhtyä tosi toimiin.
Sillä välin jatkettiin tutkimuksia Svante-herran velkajutusta. Vihdoin he tulivatkin toivottuun tulokseen sikäli, että saivat täydellä varmuudella tietää lähimmän velkojan pitävän yhteyttä Hammarstadin Briita-rouvan kanssa. Tämä seikka teki välttämättömäksi etsiä todistuksia Briita-rouvan rikollisuudelle. Siinä suhteessa Niilolla olikin mitä parhaimmat toiveet. Veljelleen hän niitä ei ilmaissut, sillä tämän lempeä ja säveä mieli olisi tuskin jaksanut pitää edes sitäkään salaisuutta. Svante-herran suureksi suruksi läksi siis hänen veljensä Ekesjöstä joulun edellisinä päivinä.
Oli ankara talvi ja keli mainio, joka teki sangen mieluisaksi matkan Itägöötanmaan ja Södermanlannin läpi Söderteljeen. Täällä aikoi Niilo-herra viipyä ehtiäkseen lähettää sanomaa Hollingerille, jota hän välttämättömästi halusi tavata. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että tämä sattuikin olemaan kaupungissa. Hän astui Niilon majataloon, tämän juuri ollessa lähettämässä erästä asemiestä viemään sanaa hänelle.
Hollinger kertoi, kuinka kesä oli kulunut. Hän ei ollut mitään vaivoja säästänyt päästäkseen Briita-rouvan ja hänen hovimestarinsa jälille; mutta kaikki oli ollut turhaa. He olivat vanhoja ja harjaantuneita salaamaan konnantöitänsä. Kuta vanhempi kettu, sitä varovaisemmin sitä pitää pyytää. Päätettiin senvuoksi, että Hollinger jäisi vieläkin entiselle paikalleen.
"Mitä tietä aiotte nyt kulkea täältä mennessänne?" kysyi Hollinger lopuksi.
"Järven yli", vastasi Niilo. "Luulen, että se kantaa?"
"Kyllä se kantaakin!" vakuutti Hollinger hyvin tyytyväisen näköisenä, mutta lisäsi: "En sitä suotta kysynyt teiltä…"
"Miksi siis, Hollinger?"
"Tietäkää, että arkkipiispan silmät ovat auenneet, ja nyt hän koettaa saada teitä kiinni!"
"Minua kiinni?"
"Niin… ellei minulle ole väärin kerrottu, on hän jo useita kertoja kuulustellut, missä te olette."
"Hyvä, hyvä, Hollinger… toivon, etten enää lankea vihamieheni kaivamaan kuoppaan, vaikka se olisi toista mointa syvempi ja salaisempi kuin Krokeksin luona."
"Jumala suokoon teille onnea matkalle," lisäsi Hollinger. "En saa ennen oikeata rauhaa, kuin taas pääsen Penningebyhyn teidän luoksenne."
Hollinger läksi taasen Briita-rouvaa vaanimaan, ja Niilo lähti omaan suuntaansa.
Joko lienee Hollingerilla ollut huonot tiedot, tai arkkipiispa oli jättänyt huomioon ottamatta, että Niilo herra voi matkata järvenkin yli — mitään seikkailuja ei tapahtunut. Iliana-rouva, joka oli tämän ajan ollut Penningebyssä, otti sydämmellisellä ilolla vastaan sukulaisensa. Joulua vietettiin iloiten ja riemuiten yhdessä, kunnes Niilo rupesi varustelemaan lähtöään Suomeen kuninkaan luo.
Hän oli aikonut odottaa, mitä aivotusta Jönköpingin kokouksesta seuraisi. Mutta ilmoissa tapahtui muutos, joka teki mahdolliseksi päästä meren yli, ehkä vaikeudellakin. Siksi päätti Niilo viipymättä lähteä ja hän ilmaisi päätöksensä eräänä iltana Briita-rouvalle jäätyään tämän kanssa kahden kesken.
Briita-rouva säikähti ensiksi, mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tarttui miehensä käteen.
"Iloinen, enemmän kuin iloinen pitäisi minun olla", sanoi hän, "että tämä päivä koittaa. Sillä olen varma, että Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset suojelevat sinua lähteissäsi sellaiselle matkalle."
Hetkisen perästä hän lisäsi:
"Onnenketju on poissa, Niilo… Harmaa haukka sen vei, eikä tuone sitä takaisin. Mutta Jumalaan luottaen toivon voivani antaa sinulle kaulaketjun, joka on yhtä hyvä kuin äidinisäsikin ketju…"
"Mitenkä sen saisit?" kysyi Niilo tarttuen herttaista puolisoaan vyötäisiltä.
"Rukoukseni!" vastasi Briita vienosti.
"Sano rukouksemme, Briita!" huudahti Niilo suudellen häntä lämmöllä. "Minäkin toivon, että sydämestä lähtevät rukoukset voivat enemmän ja ovat kaikkivaltiaalle otollisemmat kuin kalleimmatkaan jalokivet. Mutta yksi muistakaamme… älkäämme rukoilko itsemme, vaan Ruotsin valtakunnan puolesta. Jumala on rukouksemme kuuleva, siitä olen varma!"
He seisoivat ikkunan ääressä isossa salissa. Taivas oli kirkas ja sininen, ja tähdet tuikkivat leppeästi.
Aamulla tuli Briita ennen eineelle kokoontumista muistuttamaan Niilolle noista vanhoista muistiinpanoista, joista hän oli puhunut ennen Ekesjöhön lähtöään. Niilo oli vähitellen ne unhottanut, kunnes Briitan puhe kaulaketjuista saattoi ne taasen hänen mieleensä. Nyt hän tarttui vaimonsa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan salakamariin.
"Lukekaamme ne yhdessä juuri nyt", sanoi hän, "muuten ne saattaisivat jäädä lukematta!"
Paperimytty oli paikallaan hyllyllä. Niilo otti ne sieltä, avasi nahkahihnan jolla se oli sidottu, ja laski nuo kellastuneet paperilehdet pöydälle. Muistiinpanot oli kirjoitettu päivittäin, kuten luostareissa oli tapa kirjoittaa suuret tapahtumat muistiin. Se hurskas munkki, joka oli nämä kirjoittanut, oli ottanut kirjoittaakseen muistiin vaan yksityisen miehen vaiheita ja erään yksityisen tapauksen siinä; tämä oli ainoa eroitus.
Ne alkoivat syksystä 1398. Syyskuun 29 päivälle oli kirjoitettu, että kuningatar Margareta Valdemarintytär ja kuningas Eerik saapuivat juhlallisesti Tukholman kaupunkiin.
Lokakuun 1 päivänä tuli luostariin hyvä Laurentius-veli, joka sai pääteinin luvalla oleskella luostarissa.
Seuraaville päiville oli merkitty joitakuita vähäpätöisiä seikkoja, vaikka ne näyttivät kylläkin olevan hurskaalle muistiinpanijalle tärkeitä.
Lokakuun 8 päivänä oli vieras pyytänyt muistiinpanijaa olemaan hänelle avuksi eräässä kauheassa rikoksessa. Mutta siihen tarvittiin suurinta varovaisuutta, ja siksi tuli hänen kalliilla valalla vakuuttaa tekevänsä kuten vieras sanoi eikä toisin. Munkki ei ollut suostuvainen, kun ei oikein tuntenut vierasta, vaikka olikin suuresti mielistynyt hänen kanssaan seurustelemiseen. Silloin oli vieras näyttänyt munkille sormusta kysyen, tunsiko hän sen entistä omistajaa. Hän tunsi. Se oli Fjalar Orminpojan sormus, munkki oli ollut läsnäkin, kun rakastettu Fjalar sai sormuksen äidiltään. Hän oli nimittäin oleskellut vanhan Orm-ritarin talossa hänen lastensa opettajana, kuten siihen aikaan oli joskus tapana. Viimeisenä hetkenään oli Fjalar antanut sormuksen vieraalle, joka oli hänen ystävänsä. Hän oli sanonut, että jos vieras joskus tulisi hänen kotimaahansa ja tarvitsi apua, niin menköön Tukholman harmaaveljesluostariin näyttämään sormusta Martinus-veljille.
Tämä muutti munkin päätöksen. Tiedusteltuaan ensin tarkoin kaikkea, mitä vieras tiesi Fjalarista, ja huomattuaan, että heidän välillään todella lienee vallinnut lämmin ystävyys, suostui hän ja vannoi valan.
"Ja tämä Laurentinus-veli oli", kysyi Briita-rouva, "Fjalar-ritari itse?"
Niilo myönsi jatkaen vaikeata lukemistaan. Sillä munkin kirjoitus, joka tosin oli vasten tämän ajan tapaa, kirjoitettu ruotsin kielellä, oli sangen visaista luettavaa sellaiselle, joka ei ollut erityisemmin kirjataitoon perehtynyt.
Hyvä Laurentius-veli kertoi silloin, että eräs ylhäinen nainen nimeltään Bengta oli saastaisesta ilkiän voiton pyynnistä petollisella tavalla hankkinut itselleen erään kaulaketjun, joka kuului ritari Sven Sturelle. Tämä nainen asui nyt Norrmalmin sisarluostarissa. Sinne pitäisi Martinuksen mennä. Hänen tulisi ottaa tarkoin selville, missä huoneessa Bengta-rouva asui, ja kuinka hänen luokseen helpoimmin pääsisi tarpeetonta huomiota herättämättä. "Ja minä tein niin." Tämä oli lokakuun 9 päivänä.
Bengta-rouva asui eräässä pienessä rakennuksessa luostarin puutarhassa, mikä helpotti melkoisesti munkkien työtä. Mälarin alitse oli nimittäin salainen käytävä luostarien välillä, ja tämä käytävä päättyi juuri tuohon pieneen puutarhassa olevaan rakennukseen. Kaikki riippui siis siitä, miten Bengta-rouva saataisiin sieltä poistumaan; silloin oli kaikki hyvin. Mutta siihen tiesi hyvä Laurentius-veli neuvon. Hän sanoi Martinukselle, että tämä menisi herra Krister Niilonpojan luokse, joka oli silloin Tukholmassa, ja sanoisi hänelle, että jos hän halusi päästä oikein onneen ja kunniaan, niin pitäisi hänen koettaa saada Bengta-rouva puolelleen, sillä hänellä oli eräs kallis kalu, joka tuotti sellaisia etuja. Sattui niin onnellisesti, että Krister-herralla oli pidot samana päivänä sen johdosta, että Margareta-kuningattaren ja Sven Sturen sovinto allekirjoitettiin silloin Almarestäkissä. Ja Martinus-veli toimitti asian niin hyvin, että Krister-herra läksi itse sisarluostariin ja kutsui Bengta-rouvan luokseen.
Ja Bengta-rouva meni, ja samaan aikaan meni hyvä Laurentius-veli maanalaista käytävää myöten luostariin. Hän tuli puutarhataloon, löysi hetkisen etsittyään lippaan, joka oli vitjoilla kytketty erääseen huoneessa olevaan pylvääseen. Mutta vitjat olivat pylvään ympäri ihan lattialla, jossa oli muutamia vaatekappaleita peittämässä sekä lipasta että vitjoja. Hetkiseksi joutui hyvä Laurentius-veli epätoivoon. Mutta sitten hän sieppasi äkkiä lyhyen miekan viittansa alta ja saikin sillä kangotetuksi lippaan auki.
Tämä tapahtui samana päivänä, jona Sven-ritari sopi kuningattaren kanssa.
"Merkillistä on", sanoi Niilo työntäen paperia luotaan, "mutta saatuaan kaulaketjun takaisin seurasi äidinisääni onni yhtä järkkymättä kuin se ennen oli häntä pettänyt. Enkä voi kieltää, ettei minunkin ratani ollut valoisampi niinkauan kuin tuo kaulaketju oli minulla…"
Briita-rouva istui vaiti, ja katseensa osoitti hänen vaipuneen mietteisiinsä.
"En kuitenkaan kadu päätöstäni, jonka kerran tein, että nimittäin luopuisin tuosta taikakalusta. Sillä niin se on, todellinen ritari luottaa ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaansa… Ja", lisäsi hän ojentaen kätensä ja tarttuen vaimonsa käteen, "tätä onnenketjua ei minulla kuitenkaan ollut silloin, kuin voitin elämäni suurimman onnen, kun voitin sinut, Briita."
Briita katsoi ylöspäin ja hänen silmissään kimalsi kyynel.
"Mutta nyt kun lähdet miekka kädessä taistelemaan Ruotsin valtakunnan puolesta, Niilo… nyt ei Briita voi paljoa, mutta kaulaketju ehkä olisi hyödyksi!"
"Entä rukouksesi, vaimoni?"
"Olet oikeassa, Niilo!" lausui Briita lämmöllä, ja Niilo sulki hänet rintaansa vasten.
Muutamilla luonteilla on synnynnäinen helppous siirtyä asiasta toiseen, vakavimmistakin mielentiloista jokapäiväisen elämän yksinkertaisiin kysymyksiin. Niinpä lausui Briita hetkisen kuluttua:
"En kuitenkaan voi saada mielestäni harmaata haukkaani, että se lensikin tiehensä vieden kalliin kaulaketjun mukanaan. Koska se ei ole tullut takaisin, niin täytyi se olla hänen viimeinen matkansa."
"Epäilemättä, Briita…! Luultavasti on se täällä jossakin vuorenonkalossa, ja olkoonkin siellä minun puolestani tuomiopäivään asti!"
"Mutta jos saisit sen takaisin, Niilo, niin mitä tekisit?"
"Jos saisin sen takaisin…? Täyttäisin vanhan päätökseni, lahjoittaisin sen jollekulle kirkolle tai luostarille. Jonkun pyhimyksen kaulassa olisi ketju hyvänä kaunistuksena! Aikomukseni oli antaa se uhriksi sille pyhimykselle, jota äidinisäni ystävä piti niin rakkaana ja kalliina. Jos se siis uudestaan joutuisi käsiini, kaunistaisi se Skaran Pyhän Kaarinan kuvaa!"
"Mutta jos joku metsästäjä on ampunut haukkani, ja sitten myynyt tai jollekin antanut kaulaketjun…? Onhan sekin mahdollista… kenenkä käsissä se nyt lienee?"
Niilo ei vastannut heti kysymykseen ja samassa koputti ovelle palvelija, jolla yksin oli lupa tähän huoneeseen tulla, nimittäin Brodde.
"Täällä on airut arkkipiispalta!" sanoi hän huoneeseen tultuaan.
"Arkkipiispalta!" huudahtivat Niilo ja Briita yhdestä suusta.
"Niin!" lisäsi Brodde, "ja hän tuonee merkillisiä viestejä tullessaan, sillä hän käyttäytyy aivan kuin Penningeby olisi hänen herransa oma eikä teidän, herra Niilo!"
"Hyvä, kuulkaamme sitten, mitä hänellä on sanomista!" sanoi Niilo nousten ylös sekä astui isoon saliin vaimonsa ja Brodden seuraamana, jotka pysähtyivät ovelle.
Tänne saliin oli jo tullut Iliana-rouva, Ingeborg ja lapset, ja raiskaavan tulen punaliekit levittivät mieluisaa lämpöä ja valoa huoneeseen. Ovella seisoi arkkipiispan synkkä airut.
Niilo tervehti ensin kälyään ja kääntyi sitten airueeseen päin.
"Mikä on asiasi, mies?" kysyi hän.
"Minulla on tuotavana herra Niilo Sturelle korkean herrani, Ruotsin valtakunnan haltijan ja arkkipiispan, herra Jöns Pentinpojan käsky, että teidän tulee viipymättä saapua hänen luokseen Tukholmaan!"
Säikähdys kuvastui naisten kasvoilla. He tiesivät kyllin, mitä tuollainen käsky saattoi merkitä. Mutta heidän vertaan kuohutti myöskin se loukkaava tapa, jolla mahtava arkkipiispa ilmoitti käskynsä. Niilo ymmärsi selvästi, ei ainoastaan että tämä käsky oli todistuksena siitä, kuinka vähässä arvossa arkkipiispa häntä piti — minkä hän oli jo kuullutkin — vaan myöskin että hän katsoi asiain tulleen jo sille kannalle, että vähäpätöisyyttenkin tieltä raivaaminen oli jo välttämätöntä.
Arkkipiispan käsky kehitti asiat huippuunsa. Niilolla oli edessään: joko noudattaa käskyä, jota seuraisi varmasti oikeudenkäynti, vankeus ja kuolema, tahi olla sitä noudattamatta, jota seuraisi yhtä varmasti maaheitoksi julistaminen. Edellisessä tapauksessa oli tietysti kaikki mennyttä, mitä hän oli aikonut Ruotsin hyväksi toimia, jälkimmäisessä tapauksessa oli työ suurimmassa määrin vaikeutuva. Olisi ollut hyvä, jos rahvas olisi nyt ollut koottuna. Silloin hän olisi voinut käydä arkkipiispaa vastaan kylliksi suurella miehistöllä tarvitsematta häntä pelätä. Mutta löytyipä eräs keskitie, jota Niilo muisti viipymättä käyttää hyväkseen. Hän päätti viivyttää arkkipiispan luokse menoaan.
Hän lausui:
"Tervehdä herraasi ja sano, että minä saavun hänen luokseen!"
Mutta mies vastasi vaan röyhkeästi suutaan vääntäen. Useinhan mahtavan miehen palvelijat katsovat turhaksi kumartaa päätään enemmän kuin herransakaan kumartaisi. Tämä tapahtuu varsinkin jos he tuovat, ei herransa viestiä, vaan hänen käskyään alempiarvoiselle, etenkin jos tämä on sellainen, jota hänen herransa ympäristössä on aina kuvattu vähäpätöiseksi ja vaarattomaksi mieheksi.
"Minä en sitä tervehdystä vie perille, vaan te itse, herra Niilo!" sanoi hän. Kun Niilo heitti häneen katseen, jossa kummastus ja suuttumus taistelivat keskenään, lisäsi hän, ikäänkuin kerrassaan osoittaakseen, että oli sopimatonta ja turhaa yrittää vastustella ja epäröidä, "herrani, herra arkkipiispa käskee teidän tulla heti hänen luokseen!"
Kaikella säveydellään ja tyyneydelläänkin oli Niilon nyt melkein mahdoton hillitä vihaansa.
"Oletko kuullut vastaukseni, mies?" kysyi hän, ja hänen katseensa ja äänensä pakottivat miehen vasten tahtoaankin luomaan silmänsä maahan.
"Olen!" vastasi mies.
"No… riennä sitten ilmoittamaan sitä herrallesi!"
"Mutta milloin, herra Niilo, milloin…?" kysyi mies taas.
"Siitä annan herrallesi tiedon!" vastasi Niilo.
Niilo-herra käänsi silloin miehelle selkänsä ja läksi salista pois. Mies seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen silmänsä vilkuilivat ympäri salia ja hänen huulillaan oli ilkeä hymy.
Mutta Brodde astui silloin hänen luokseen, avasi oven ja laski kätensä niin kovasti röyhkeän miehen olkapäälle, että hän lyyhistyi maahan.
Hetkisen perästä ratsasti hän Penningebystä pois parin muun huovin kera, jotka olivat hänen seurueenaan.
Niiloon vaikutti tämä käynti sen, että hän päätti jo seuraavana päivänä lähteä Suomeen.
Raseporissa.
Lähellä Tammisaarta on erään Pohjanlahdesta pistävän vuonon pohjalla jäännökset eräästä ympärysmuurista ja soraksi luhistuneesta linnasta. Ne ovat Raseporin rauniot. Talonpoika kyntää peltoaan ja tuon pienen kaupungin asukkaat hyörivät kiireisissä touhuissaan, ja merimies levittää ulapalla purjeitaan — elämä kulkee vaihtelevaa rataansa, mutta linnanrauniot ovat vaiti, vaikka niiden muurein sisällä on useammin kuin kerran ihmissydän paisunut ylpeydestä ja vallasta, tahi on ollut musertumaisillaan surujen ja epätoivon painosta.
Nyt on linna itse katoovaisuuden kuva, soraläjänä se muistuttaa meitä vaan kuolemasta ja maallisen suuruuden lyhytikäisyydestä.
Kerran eli siinä mies, joka itse oli langennut suuruus. Nyt ei häntä kukaan muista. Mutta oli aika jolloin oltiin kiitollisia yhdestä silmäyksestä, yhdestä hyväksyvästä hymystä häneltä, jolloin häntä ylistettiin taivaisiin asti. Mutta oli taas aika, jolloin hän eli surujen ja murheiden elämää, jolloin hän oli vihan ja unhotuksen ylenkatsottu esine. Silloin hänestä puhuttiin, häntä surkuteltiin. Mutta mikä on korkeata, tulee alhaiseksi ja mikä on alhaista, tulee korkeaksi, niin juoksee elämän virta, ja ihmiskunta ja ihminen on kehno muistamaan entisyyttä, se muistaa vaan kulloinkin kuluvan päivän.
Tähän syrjäiseen seutuun, tähän linnaan, joka oli Viipuriin, Turkuun tai Hämeenlinnaan verraten perin mitätön, tänne oli Ruotsin kuningas nyt karkoitettu, niin sanoaksemme, rangaistusta kärsimään. Hän, joka oli ennen niin rikas, että se yksinään jo herätti kateutta, joka oli kerran niin mahtava, että sai nostetuksi Ruotsin kuninkaankruunun päähänsä ja sen lisäksi vielä Norjankin, oli nyt tänne joutunut. Hän sai iloita, kun hänelle suotiin hengen pitimiksi pieni linna jossa herrasmies tuskin viitsisi elää — ja siitä hän sai olla vielä kiitollinenkin, sittenkuin aarteensa oli häneltä ryöstetty.
Ja tämänkin viimeisen turvan köyhyytensä ja onnettomuutensa suojaksi oli hän hädin tuskin saanut ainoastaan erään miehen avulla, joka huolimatta kunnianhimostaan ja niistä salajuonista, joihin näemme hänen joskus kietoutuneen, säilytti kuitenkin aina eräänlaisen ritarillisuuden tuntomerkkinään. Tämä mies oli Eerik Akselinpoika. Heti Ruotsista tultuaan sai kuningas tietää, ettei Turun piispa, Knuutti, jolle Kristian-kuningas oli antanut Raseporin linnan läänitykseksi, suostuisi millään muotoa siitä luopumaan. Kuningas ei tiennyt missä löytäisi tyyssijan, ja ellei hänelle olisi suotu Turun Mustaveljesluostarissa asuntoa, ei hänellä olisi tyttärineen ollut, mihin päänsä kallistaisi. Kuningasvanhus joutui vielä tappeluunkin, jossa oli vähältä henkensä menettää. Lopuksi hän kuitenkin sai linnan haltuunsa, kun piispa saatiin huomaamaan, että Tukholmassa tehdyt päätökset kuitenkin olivat Kristian-kuninkaan läänityskirjaa tehoisammat — ja sen oli Eerik-herra saanut aikaan.
Niin kertoi ainakin Klaus Lang kuninkaalle, jota hän oli eräiden harvojen joukossa seurannut Ruotsista.
Mutta huolet eivät loppuneet sillä, että kuningas sai Raseporin. Tuontuostakin saapui hänelle tilastaan huomautuksia, ja monet Ruotsista ja Suomesta tulevat velkomukset olivat aivan murtaa hänet. Hän kantoi kuitenkin kärsivällisyydellä kohtaloaan. Hän olisi voinut, jos olisi tahtonut, synnyttää paljonkin meteliä valtakunnassa. Mutta hän eli mieluummin hiljaisuudessa, ja kun kerran levisi huhu, että hänellä oli uusia aikeita, kirjoitti hän siitä kuultuaan Tukholman maistraatille, "että hän oli kahdesti lähtenyt Ruotsista sellaisella tavalla, ettei hänellä ollut halua kolmatta kertaa samoin lähteä."
Itsekseen hän nyt kuitenkin muisteli elämänsä kirjavaa tarinaa. Klaus Lang, joka nyt oli hänellä kaikkena kaikessa, hovimestarina, päällysmiehenä, asemiehenä, vieläpä asepoikanakin, auttoi häntä siinä, muistuttaen, lisäten ja oikaisten, mitä kuninkaalta oli unhottunut.
Käyhän vanhuudelle laatuun tyytyä katkeraankin elämään. Mutta toista on, kun ihminen on täynnä hehkuvaa elämän intoa, kun ei ole vielä mitään saanut kokea, ja kun sen lisäksi vielä tietää, että kaikki onnen parhaat lahjat, kunnia, arvo, loisto ja valta olisivat voineet tulla elämässä osaksi. Kuninkaantytär, kaunis Magdalena, itki katkeria kyyneleitä Raseporin parvikamarissa. Eikä häneltä ollut yksistään elämän ulkonaiset onnen ehdot hävinneet. Hänen rakkautensakin täytyi kuolla. Nuori sydän voi paljon kestää, paljon kärsiä, mutta kuolettaa rakkautensa, luopua toivostaan saada sen, joka on hänen toiveittensa ja elämänvaatimustensa hellä keskus — sitä hän ei voi.
Kuningas näki tyttärensä surun, ja se lisäsi hänen huoltaan, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Jos hän ottaisi sanansa takaisin, sillä tyvenesti arvostellen täytyi myöntää, että herra Iivari Akselinpoika oli kuitenkin ritari, joka rikkautensa, valtansa ja korkean syntyperänsä vuoksi kylläkin ansaitsi saada kuninkaantyttären puolisokseen, niin olisi sangen epätietoista, uudistaisiko tämä ritari tarjoustaan kruunuttomalle kuninkaalle, köyhyyteen vaipuneelle miehelle. Vanhuksen sydän oli pakahtua, kun hän näki, millä ponnistuksilla tyttärensä koetti tukahuttaa tuskaansa ja näyttää isälleen iloiselta.
Nähdessään kyyneleen salaa putoovan neidon neulomukselle, laski vanhus välistä kätensä hänen päänsä päälle lausuen:
"Murheellakin on, lapsi, hyvät puolensa, mutta sateen jälkeen antaaJumala tavallisesti auringon paistaa!"
Ja silloin katsoi jalo neiti suurilla, ihanilla silmillään isäänsä, hymyillen hänelle niin suloisesti, niin lämpimästi, että hänen täytyi kääntyä selin koettaakseen estää raskasta huokausta tulemasta rinnastaan.
Näin kuluivat päivät, ja neidon poski kävi yhä läpikuultavammaksi ja kalpeammaksi.
Eräänä aamuna hän jäi huoneeseensa. Kuningas meni silloin hänen luokseen kuullakseen ja nähdäkseen itse, kuinka hän voi. Hän oli kalpea kuin lumpeen kukka, mutta hän hymyili kuitenkin isälleen ojentaen hänelle kätensä. Hän istui syvässä ikkunakomerossa katsellen vuonoa, joka välkkyi hymyilevänä aamuauringon hohteessa. Luonnossa vallitsi rauha ja riemu. Joka aaltonen, joka kukkanen rannalla hymyili lemmekkäästi, auringon sitä suudellessa, ja joka lintu viserteli Jumalan voimasta ja kunniasta.
Mutta linnassa, jossa kaunis kuninkaantytär oli, oli kylmää kolkkoa ja synkeätä. Kun hän hymyili isälleen oli hymyilykin kuin tähdenlento talviyönä.
"Kyllä minä toivun", sanoi hän nyökäten ystävällisesti kuninkaalle, "kyllä minä toivun päivemmällä! Älkää minusta huolehtiko, isä rakas… Käräjiltä palatessanne olen terve taas."
Kuningas kohotti lempeällä väkivallalla hänen vaipunutta päätään nähdäkseen hänen silmiinsä ja ne olivat kyyneleitä täynnä. Silloin vanhus hymyili surumielisesti laskien hänen päänsä taasen alas.
"Tyttäreni, tyttäreni", sanoi hän, "sinä suret kuoliaaksi itsesi täällä yksinäisyydessä isäsi luona!"
"Älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, isä!" keskeytti neito kiihkeästi. "Sillä te teette tuskani kaksinkertaiseksi!"
"Minulla on kuitenkin vielä ystäviä, joiden luona voit kuten sisaresikin katsella maailmaa ja nauttia niitä iloja, joita ikäsi vaatii. Enosi, jalo herra Kustaa Kaarlonpoika, tahi lankosi, herra Eerik Eerikinpoika… niin, kummankin heidän luona voit aina löytää kodin!"
"Voitteko te, isä luulla, että minulla olisi yhtäkään iloista hetkeä tuolla maailmassa, enemmän kuin täälläkään sinun luonasi…? Voitteko luulla, että minä jaksaisin kuulla tuon kammottavan arkkipiispan valtaa ja kunniaa ylistettävän ja kehuttavan, ja teitä itseänne halvennettavan ja moitittavan? Sitä ehkä monestakin tekisivät semmoiset, jotka kerran ovat suudelleet kättänne teiltä saamansa hyväntyön palkaksi. Luuletteko, että sydämeni sitä kestäisi? Eikö se vaan lisäisi suruani?… Ei, ei, rakas isä, paljon, paljon mieluummin jään sinun luoksesi… niin kauan kuin voin iloksi olla. Ehkei vaellukseni tässä maailmassa tulekaan pitkäksi…"
Hän puhkesi itkemään, ja kuningas istuutui hänen viereensä ikkunapenkille vetäen hänet luokseen ja puristaen häntä rintaansa vasten.
"Itke, itke, lapsi", sanoi hän äänellä, jonka piti olla hyväilevä, mutta joka oli sortunut hänen oman sisällisen liikutuksensa vuoksi, "se keventää sydäntä!… Näen hyvin, että suret häntä, joka on voittanut rakkautesi, ken hän lieneekin ja Jumala tietää, että minun puolestani saatte kernaasti toisenne, kunhan hän vaan näyttää, että kilpimerkkinsä on vanhaa aatelia…"
Vielä vuolaammin virtasivat neidon kyyneleet näiden sanain johdosta.Hän risti lohduttomana käsiään helmassaan.
"Minusta näyttää", jatkoi kuningas, "että voit olla hyvässä toivossa, rakas tyttäreni!… Puhuessamme viimeksi Tukholmassa tästä asiasta, sanoit hänen sanoneen, ettei hän ole mikään kauppasaksa, vaikka hän siltä näyttää… Siksi voit odottaa, tyttäreni…! Jos hän on kelpo ritari, niin hän kyllä tulee! Eräs viisas mies opetti minulle kerran tämän vanhan neuvon:
"Hupsu on, ken yön hetket valvoo ja huoliaan hautoo; hän väsynyt on silloin, kun aurinko nousee; ja suru yhä jäytää."
Kuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva lämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän nousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille huulilleen.
"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme", sanoi kuningas hetkisen kuluttua, "etteivät vihollisemme tunne oikeata miestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi… Heillä olisi vielä yksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on voittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!"
"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!" kuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.
"Hänkö olisi…? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!"
"Mitä sanoinkaan?" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.
"Sanoit, että hän voisi olla Iivari Akselinpoika… Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänhän juuri tahtoi sinut ryöstää, siitähän ei ole epäilystä, olethan itsekin siitä varma!"
"Niinpä, isä, mutta kun ajattelen sitä, niin näen sen kuin toisessa valossa. Miehet, jotka ottivat minut kiinni metsässä, puhuivat Iivari-herrasta enemmän, kuin heidän olisi tarvinnut. Minusta tuntuu, että he tahtoivat sillä antaa minun oikein perinpohjin tietää olevansa hänen lähettämiään. Mutta sitä he eivät luultavasti olisi tehneet, jos…"
"Jos, tyttäreni… jos?"
"Jos he todella olisivat olleet hänen miehiään!"
"Ja mitä luulet sitten tämän johdosta?"
"Ryöstö voi olla vihollistesi toimeenpanema juoni, isä!"
"Vihollisteni… mitä tarkoitat, tyttäreni?"
"He ovat ehkä saaneet varmasti tietoonsa, mitä minä en tiennyt, nimittäin kuka kauppasaksa oli. He ovat sitten käyttäneet sitä hyväkseen ryöväyttämällä minut hänen nimessään ja pelastamalla minut sitten omassa nimessään. Heille oli tietysti hyvin tärkeätä estää sinun ja Iivari-herran suvun yhdistymistä!"
"Mutta eihän kirje, joka sai sinut lähtemään lähteelle metsään häntä kohtaamaan, eihän se ollut kirjoitettu Iivari Akselinpojan nimessä?"
"Ne, jotka osasivat keksiä juonen ryöstää minut Iivari-herran nimessä, osasivat myöskin arvata, etten olisi lähtenyt kartanosta, jos kirje olisi ollut hänen nimessään kirjoitettu… He eivät luonnollisesti tietäneet, oliko kauppasaksan nimi minulla tietona, mutta se oli heistä välttämätöntä, että minä tulisin täydellisesti tietämään, kuka minut ryösti."
Kuningas vaipui mietteihinsä, ja neito seurasi levottomuudella hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.
"Saatat olla oikeassa!" sanoi Kaarlo vihdoin, "saatat olla oikeassa… kauppasaksa olikin ehkä herra Iivari Akselinpoika!"
"Jos se todella oli hän, rakas isäni?"
Kuningas viivytteli vastausta. Hän ajatteli, kuinka oli hyljännyt Iivari-herran kosinnan ja siten auttamatta sysännyt luotaan koko hänen mahtavan ja vaikuttavan sukunsa. Mutta hänellä ei ollut keinoja tytärtään lohduttaakseen. Sillä Iivari-herra ei suinkaan enää milloinkaan tulisi kosimaan hänen tytärtään, jos hän ja kauppasaksa todella olivat sama henkilö. Senvuoksi mietiskeli kuningas, miten saisi näytetyksi tyttärensä ajatusjuoksun mahdottomaksi kääntääkseen siten asian sekä hänelle että itselleen parhaaseen päin.
Silloin avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.
"Eräs ritari tulee ratsain linnaan!" sanoi hän. "Ja elleivät silmäni petä, on se Niilo Sture… Niitä oli kaksi, kun huomasin tornin huipulta niiden tulevan kaukaisuudessa. Toista en tunne. Hän jäi kirkon tuolle puolen ja hän on luultavasti ritarin palvelija, sillä olin näkevinäni matkakapineita hänen selkänsä takana hevosen selässä."
Kuninkaan poski kävi ensin valkeaksi ja sitten punaiseksi, kun hän kuuli päällysmiehen sanat. Hän istui kädet polviin nojaten ja katseli hetkisen suoraan eteensä.
"Niilo Sture, sanot… Niilo Stureko?" toisteli hän itsekseen.
Sitten hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja sai kerrassaan ankaran, milteipä tylyn ilmeen kasvoilleen. Hän oli taasen kuningas koko olennoltaan.
"Laske ritari linnaan, ja tuo hänet minun luokseni!" sanoi hän Klaus Langille. Hän oli nyt ryhdiltään sellainen kuin olisi ollut Tukholman linnan suuressa salissa, ympärillään ritarinsa ja kaikki rikkauden ja persoonallisen etevämmyyden loisto.
Mutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen niin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen ylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli tullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.
"Avaa linnan portit, Klaus", sanoi hän silloin, "Niilo Sture on minulle sydämestä rakas… Minä vanha hupsu", lisäsi hän päätään pudistaen. "Aina palaavat entiset asiat mieleeni… nyt se on mennyttä!"
"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä", lausui neito. "Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan surumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin teidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin pöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin luin…"
"Mitä luit…?" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.
"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:
"Ma Fågelvikin herrana rikas olin kyllin, ja mahtava, vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan, yhä onnea nurjaa kantaa saan."
"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat", virkkoi kuningas, "ne ovat tuon rakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta nykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä vähemmin sitä lausua… Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin valtakunnassa kuin minä!"
Hän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta neito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.
"Köyhä kullasta, isä", sanoi hän, "niin olette, mutta sitä rikkaampi olette sydämenne puolesta!"
Nyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän heitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki häneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu haalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan. Hän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden miehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden vaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.
Mutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen ajatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri nyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi salaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina aika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden keräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään Ruotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.
"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan luokse!" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.
Tämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.
"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!" sanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle penkille.
Niilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu tuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty tavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.
Mutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.
"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "että olisin voinut kohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt paljosta, jota olette nyt saanut kärsiä… Mutta tiimalasi ei ole vielä loppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset valtijaat eivät aavista…"
Ritarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä häneen.
"Mitä tarkoitat, Niilo?" kysyi hän.
"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantavaRuotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!"
Kuningas hymyili päätään pudistaen.
"Liian myöhään, liian myöhään, Niilo Sture… Kaarlo Knuutinpoika ei ole enää sama kuin ennen, nyt on hänen voimansa murtunut, hän ei halua nyt muuta kuin rauhaa ja lepoa."
"Älkäämme sanoko niin", vastasi Niilo, "älkäämme sanoko niin, kuningas… Kuten asiat nyt ovat valtakunnassa, eivät ne saa sikseen jäädä. Kauan, liian kauan olen vitkastellut miekkaan tarttuakseni, mutta nyt kun sen teen, leimutkoon sen väike yli koko Ruotsin maan! Ja teidän nimessänne siihen nyt tartutaan, Kaarlo-kuningas, sitä ette kieltäne. Puhuakseni kanssanne tästä, ja kysyäkseni teiltä sitä olen pannut henkeni alttiiksi, kuningas…"
"Et ole pannut sitä ensi kertaa puolestani alttiiksi, Niilo!" keskeytti kuningas ja käänsi pois kasvonsa, joille tuli syvä, surullinen, miltei arka ilme.
Mutta kuningas oli nyt joko niin tunteidensa vallassa, tahi hän tahtoi pudistaa jonkun vanhan muiston mielestään, hän heitti taasen kysymyksen, joka johti pääasiasta pois.
"Tuletteko suoraan Ruotsista, Niilo?" kysyi hän.
"Tulen Gotlannista!" vastasi Niilo. "Näyttää kuin tuulet ja ilmat olisivat liittyneet yhteen estääkseen minua tulemasta kuninkaan luo… Sillä Ruotsista lähteissämme kohtasi meitä sellainen myrsky, etten ole mointa nähnyt siitä, kuin purjehdin Eerik-kuninkaan laivalla Visbystä Söderköpingiin… Laivani hyppi kuin pallo aalloilla, kunnes se kokonaan musertui wendiläisiä riuttoja vasten… Stralsundissa sain maata viikko viikolta, ennenkuin sain erään laivurin ottamaan minut miehineni laivalleen. Ja tuskin olimme tulleet hänen laivallaan merelle, niin se rupesi vuotamaan, joten pääsimme hädintuskin Visbyhyn."
"Ja nyt tulette sieltä… missä miehenne siis ovat, sukulaiseni?Sanottiin, että muassanne oli vaan yksi Raseporia lähestyessänne."
"Mieheni jätin Turkuun."
"Turkuun?" kysyi kuningas, "sitten olette tavannut herra EerikAkselinpojan?"
"Niin olen!… ja luulen voivani vakuuttaa, että saatte lukea hänet ystäviinne."
"Tunteeko tämä Eerik-herra siis, missä asioissa olette nyt tullut luokseni, Niilo?"
"Luulen saavani vastata tähän, että hän ei sitä tunne, Kaarlo-kuningas, mutta sitävastoin luulen katsoneeni hänen lävitseen!"
"Mitä arvelet siis hänestä?"
"Akselinpoikain ajatukset lentävät korkealle, Kaarlo-kuningas… Elleivät he tähtääkään kruunua, jota te olette kantanut ja vielä tulette kantamaan, niin aikovat he kuitenkin nousta Ruotsin valtakunnan johtajiksi… enempää en tiedä, mutta siitä ymmärrätte, että heidän täytyy olla arkkipiispan vihollisia, yhtä varmaan kuin he ovat Kristian-kuninkaan vihollisia, ja siksi täytyy heidän olla teidän ystäviänne."
"Minun ystäviäni…" matki kuningas, mutta hiljaa ja vapisevalla äänellä.
"Niin, Kaarlo-kuningas, sen sanon… Heidän täytyy olla teidän ystäviänne tai niiksi tulla, sillä päämääräänsä eivät he koskaan muuten saavuta!… Eivätkä he saavuta sitä sittenkään!"
"Kuinka, Niilo… mikseivät he sitä saavuttaisi?"
"Koska teillä on toinen ystävä, joka on heitä mahtavampi!"
"Kuka se ystäväni on?"
"Ruotsin rahvas!"
Kuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin puhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli kulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin, kuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli ollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että hänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin ero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän oli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt lähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten kerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:
"… onnea nurjaa kantaa saan."
Ja köyhyys…! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki Kaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut niinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana oleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin äkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut aikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.
Nyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo Sturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa voisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa aikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei olisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin paljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden muistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik Puken, hän muisti Broder Sveninpojan… olihan yksin se jalo ritarikin, joka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan ja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo, täytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän tunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka vuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa oli murtunut.
Senvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan katsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan vastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois vaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä jäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon läsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen olemukseensa.
Kosintaa ja harkintaa.
"Mitä siihen sanotte, Niilo", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet linnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman huoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin ajatusten myllertäessä hänen mieltään. "Mitä siihen sanotte,… tehän tiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne luona Penningebyssä?"
"Tiedän!" vastasi Niilo. "Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä kuin yksi ritari…"
"Kuka…?"
"David Pentinpoika, mahtavan arkkipiispan veli!"
Tästä kummastui kuningas suuresti. Hän ei ottanut aluksi oikein uskoakseen ritarin sanaa. Mutta Niilo sai sen pian hänelle selväksi. Hän kertoi myöskin, miten itse oli koettanut vapauttaa kuninkaantytärtä, kunnes vihdoin kuuli hänen olevan Tukholmassa.
Tämä kertomus, joka osoitti todeksi Magdalena neidin arvelun, teki kuninkaaseen vaikutuksen, jonka merkitys oli tavallaan ratkaiseva hänen tyttäreensä nähden, jota se koski. Hän huomasi kerrassaan, kuinka syvästi oli loukannut Akselinpoikain sukua, ja Eerik-ritari, Turun linnan herra, kohosi suuresti hänen silmissään.
"Mutta kuka sitten on se mies, joka on voittanut tyttäreni sydämen?" kysyi kuningas äkkiä hetkisen äänettömyyden perästä.
"Ettekö sitä tiedä, Kaarlo-kuningas?" kysyi Niilo takaisin jonkunlaisella kummastuksella.
"En… en tiedä sitä!"
"Entä tyttärenne… eikö hänkään?"
"Ei tyttärenikään…! Tiedättekö te sen, Niilo?"
"Tiedän, Kaarlo-kuningas!"
Kuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein tyydyttämättömältä:
"Hyvä, hyvä, Niilo… sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on sydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko minulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on… Kuka hän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"
"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas… olen luvannut, etten sano hänen nimeään!"
"Oih!" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.
Mutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille aloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.
"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!" sanoi päällysmies.
"Ei, ei!" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. "Hän tulkoon toisen kerran… Tänään en tahdo puuttua sellaisiin seikkoihin…"
"Minä en luule…" virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen läsnäollessa ajatustaan loppuun.
"Mitä et luule?… Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään salaisuuksia tälle ritarille."
"Hm!" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että eräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, "en luule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!"
"Eikö?"
"Ei!… luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen päähineen alta!"
Nyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin piirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja muistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän uskalsi tuskin hengittää.
"Anna hänen tulla sitten!" käski kuningas.
Klaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen kauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.
Hän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti näki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla. Hän tervehti kuningasta ritarillisesti.
Neiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen siksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa oli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta saattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea nousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin, hän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä milloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata, korkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina uneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja ylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan onnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se valtasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa, henkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.
Kuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli juuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei Iivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin tympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa puvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se oli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.
"Terve teille, Kaarlo-kuningas", alkoi Iivari-herra, "ette suinkaan ole odottanut minua luoksenne."
"Myönnän sen!" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla äänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka ei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.
"Sanoinkin teille suoraan, kuningas", jatkoi ritari, "etten aluksi ollut leppeänä teitä kohtaan… Mutta kuultuani, että teitä oli häijysti petetty, annoin vihani mennä… ja nyt tulen itse samalle asialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa… tulen kosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!"
"Puhutte rohkeasti, ritari", vastasi kuningas, "rohkea on tekonnekin, ellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan luokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!"
"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä siinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni maan päällä, tyttärenne sydämen!"
"Kuinka, herra Iivari!" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin ja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa purppuranpunaiseksi, "tekö sitten olitte…?"
"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan, jonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai vastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin totta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua auttakoot!"
Kuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän astui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:
"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!"
Mutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi. Kuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili rakkaus neidon kauniilta kasvoilta.
"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari… suokaat anteeksi ne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn, sydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin minun kohtaloni on ollut!"
Samassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa kauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet loistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa ritaripuvussa.
Hän lankesi sitten polvilleen suudellen kuninkaan kättä. Kuningas nosti silloin hänet ylös sulkien sekä hänet että tyttärensä syliinsä.
"Ja nyt kerron teille, kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi ritari sitten, "ja senvuoksi juuri astuin tässä asussa eteenne, että näkisitte ja huomaisitte, mitä petoksellani tarkoitin…! Ritarikunniani vaati mielestäni, että esiintyisin juuri siinä puvussa, jossa saavutin elämäni onnen, ja saada juuri sellaisena eikä muunlaisena kuulla kohtaloni ratkaisun!"
Kuningas vastasi puristamalla ritarin kättä. Tämä kääntyi nyt Niiloon päin, joka nautti kuninkaan ja hänen tyttärensä onnesta aivan yhtä paljon kuin nämä itsekin.
Klaus Lang seisoi ovella. Kyynel toisensa perään vieri hänen poskelleen ja parralleen, vaikka hän näytti niin äreältä ja tuimalta kuin mahdollista. Sen hän teki kunnioituksen vuoksi. Sillä hän olisi häpeästä punastunut, jos olisi luullut jonkun huomanneen hänen liikutuksensa. Hän oli senvuoksi pyyhkimättä kyyneleitään, ettei kukaan niitä äkkäisi.
"Sallikaa minun puristaa teitä rintaani vasten, herra Niilo!" huudahtiIivari. "Te olette ritari oikeaa maata, ja ellen olisi IivariAkselinpoika, en tahtoisi koko maailmassa vaihettaa osaani kenenkäänmuun kuin teidän kanssanne!"
Tyyni Niilo-herra hymyili ylen onnellisen Iivari-herran avomieliselle tunnustukselle, mutta vastasi lämpimästi hänen tunteenpurkaukseensa.
"Käykäämme nyt vihdoinkin sitten katsomaan tulevaa puutarhaa!" sanoi kuningas aivan toisella mielin kuin äsken sekä katsoi hymyillen Niiloon.
Kaikki lähtivät isosta salista linnanpihalle. Iivari-herra riensi silloin hevosensa luo, ja otti matkakapineistaan joutsen ja nuolen, jonka kärkenä oli suuri pallukka. Se kädessään käski hän erään paistinhuoneen vieressä olevan palvelijan tuoda sytytetyn soihdun hänelle ruusulehtoon.
He menivät, ja Kaarlo-kuningas näytteli innolla, miten aikoi järjestää ja laatia linnan ympäristöt tehdäkseen ne kauniiksi. Niilo ei voinut olla surumielisesti hymähtämättä muistaessaan, mitä kuningas teki Viipurin linnanherrana ollessaan, ja ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli nyt saada aikaan pientä osaakaan siitä, mitä hän oli mielessään sommitellut. Hän kuunteli kuitenkin kuninkaan ehdotusta näöltään mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.
Nyt tuli mies tuoden päresoihtua.
"Mitä aiotte?" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin vaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti olivat tietysti kahden erillään heistä, "mitä, Iivari herra, aiotteko nyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?"
"Aion!" vastasi ritari reippaasti, "niin aion, kuningas. Luulen kuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla, teille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!" Tätä sanoessaan hän sytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan ylöspäin.
Palava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla. Tämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei kaulaketjun mennessään. Hän lausui:
"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin paljon vaivaa nähdä tuota varten."
Mutta nyt oli kuin nuoli palavine palloineen olisi sattunut kuninkaaseen itseensä. Hänen kasvonsa kävivät tuhkaharmaiksi ja hän kääntyi äkkiä toisaalle. Iivari herra ja kuninkaantytär olivat kääntyneinä rantaan päin eivätkä siis huomanneet sitä, mutta Niilo riensi kiireesti hänen luokseen luullen äkkinäisen pahoinvoinnin häntä kohdanneen. Kummakseen huomasi hän kuitenkin, että kuningas tarvitsi nyt vähemmin kuin koskaan hänen apuaan. Hän näytti melkein pikemmin haluavan sysätä häntä luotaan, vaikka hän heti seuraavana hetkenä ojensi hänelle kätensä ikäänkuin korjatakseen epäystävällisyyttään, saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.
"Menkäämme nyt rannalle!" huusi Iivari Akselinpoika, joka oli ruvennut neidon kanssa kiipeämään kalliolle, "menkäämme rannalle, niin saanemme nähdä, että nuoleni on saanut jotakin aikaan."
Tämä keskeytti suotuisalla tavalla kuninkaan tuskallisen mielialan, jonka valtaan hän oli nähtävästi joutunut. Niilo ojensi hänelle kätensä, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt aluksi tahtovan ottaa vastaan. Sitten he menivät rannalle.
He eivät olleet vielä tulleet kauaksi, ennenkuin näkivät uhkean laivan pistävän näkyviin erään kallion takaa. Mastot välkkyivät kuin kultaiset ja purjeet paistoivat auringossa kuin hienoin silkki.
"Se on Joutsen, Iivarin laiva!" huusi kuninkaantytär iloisella ihastuksella isälleen.
Tämä oli seisahtunut laivan nähtyään, ja hän silmäili mielihyvällä kaunista näkyä. Hän riensi rantaa alas ja antoi nyt mielellään Niilon tukea itseään vaarallisella kalliopolulla.
"Niin, se on minun laivani!" sanoi Iivari herra kuninkaan tultua rannalle, "ja minä kutsun teidät, Kaarlo kuningas, vieraakseni Joutsenelle. Se tulee Turusta, ja jos veljeni kokilla on hiukkaakaan omanarvontuntoa lihavassa ruumiissaan, niin luulen voivani tarjota kuninkaalle kuninkaallisia herkkuja!"
Kuningas hymyili varsin tyytyväisenä.
Laivasta laskettiin vene vesille, ja kullalla ommeltu matto, jolla oli peitetty penkeillä, ja veneen perässä olevat tyynyt loisti kuin komea kukka auringonpaisteessa.
Kuninkaantyttärelle tämä oli kuin unennäköä. Hän katseli pieniä aaltosia, jotka välähtelivät lahdella yhdistyen toisiinsa ja vaihtaen muotoaan, pysyen kuitenkin yhä samana säihkyvänä sädevyönä raittiin meren kirkkaalla selällä. Tämä vaikutti neitoon aivan ihmeellisesti, hänestä tuntui kuin olisi ollut taikamaailmoissa. Meri, joka oli nyt niin rauhallisena, mutta joka kuitenkin voi pauhata vuorenkorkuisissa aalloissa, oli neidon kaltainen, jonka nuoruuden riehakas veri on asettunut auringon lämpimän suudelman vaikutuksesta. Ja kuinka kernaasti hän kuitenkin uhrasi vapautensa hehkuvalle rakkaudelleen, ja mitä oli merenneidon sulhanen, joka ei milloinkaan tullut häntä sen lähemmäksi vaan kulki yhä rataansa taivaalla silmäten vaan alas rakastettuunsa, — mitä se oli hänen ritarinsa, Iivari Akselinpojan rinnalla?
Mutta samassa katosi säteilevä kultavyö, ja aaltoset kävivät korkeammiksi, tummemmiksi. Oli tukahuttavan kuuma iltapäivä, ja juuri venheen rantaa lähestyessä nousi taivaalle uhkaava ukkospilvi peittäen auringon, ja samassa kuului kumea jyrähdys.
Iivari herran katse synkkeni yhä, ja suuret, raskaat sadepisarat, joita alkoi samassa putoilla, eivät olleet omiaan poistamaan hänen pahaa tuultaan. Kuningas huomasi sen ja ehdotti, että syötäisiin päivällinen linnassa, mutta siihen ei Iivari herra mielellään suostunut laivalla valmistettujen herkkujen vuoksi.
"Joutsenella aterioiminen tällaisella ilmalla, kuten nyt näyttää tulevan", sanoi silloin Niilo herra, "ei tulle kovinkaan hupaiseksi. Jos siis sallitte minun antaa neuvoa, niin ehdottaisin, että antaisitte noutaa koko aterian sekä veljenne kokin laivalta linnaan, Iivari herra!"
Tämän ehdotuksen hyväksyivät kaikki, ja veneen palatessa takaisin laivalle läksivät kuningas tyttärineen ja molemmat ritarit linnaan. Ukkonen alkoi jylistä yhä lähempänä, ja salamat leimahtelivat tummalla taivaalla. Pian saapui myöskin kaksi venettä rantaan, ja reippaat palvelijat kantoivat maukkaan aterian linnansaliin, jonka pöytä kohta notkui hopean ja kullan ja kaikenlaisten ruokain ja juomain painosta.
Lopuksi saapui eräs ritari yhtä loistavassa puvussa kuin Iivari-herrakin. Se oli hänen veljensä, mahtava Eerik-herra. Kuningas astui hymyillen häntä vastaan, ja ritari vastasi tervehdykseen kohteliaasti ja ylevästi, kuten häneltä sopi odottaakin.
Lyhyen, sisällöttömän keskustelun jälkeen istuttiin pöytään. Aluksi vallitsi seurassa hieman painostava mieliala, johon oli syynä osittain ukonilma, joka juuri nyt puhkesi rankasti sataen täyteen voimaansa linnan kohdalla, osittain se äkkinäinen muutos, joka nyt oli tapahtunut kuninkaan ja näiden ritarien keskinäisissä suhteissa. Jokainen seurassa olija tunsi sitä itse kohdastaan. Mutta mikäli aika kului, katosi kankeus puheesta ja käytöksestä, ja keskustelu muuttui lämpimäksi ja suoraksi.
Eerik-herra puhui Ruotsin tilasta arkkipiispa-valtionhoitajan aikana, huomauttaen, kuinka omituista lopultakin oli, että Ruotsin kansaa oli pappi hallitsemassa, ja kuinka oikeassa kansa oli huutaessaan, ettei valtakunta ollut mikään papintila. Kuningas yhtyi siihen, ja siten johduttiin vähitellen nykyoloista tulevaisuuteen.
Siinäkään ei syntynyt erimielisyyttä. Molemmat veljekset, Eerik-herra ja kuninkaan vävy, etenkin jälkimmäinen, puhuivat innokkaasti siitä, että muutos täytyi tapahtua. Kuningas myönsi sen. Hän oli nyt rohkeampi sekä viinin vuoksi että siitä syystä, että mahtavat Akselinpojat olivat nyt häneen yhdistettyinä.
Niilo Sture oli harvasanainen. Hän pysyi koko ajan vaan tarkkaavaisena kuuntelijana, kun ei saanut johdatetuksi puhetta toisille aloille. Eerik-herra ehkä huomasi tämän tai hänen tarkoituksensa oli saada Niiloa ottamaan tehoisammin keskusteluun osaa; hän kääntyi hänen puoleensa täytetty malja kädessään ja lausui:
"Te olette niin harvasanainen, ritari Niilo… luulen kuitenkin, että tekin olette saanut maistaa tarpeeksi arkkipiispan hallitusta toivoaksenne sitä loppuun?"
"Olenpa kyllä", vastasi Niilo, "olen siinä asiassa samaa mieltä kuin tekin!"
"Tahdon sanoakin teille, että saatte luottaa minuun, herra Niilo!"
Hän puhui kuin mies, joka tietää olevansa sekä vallaltaan että arvoltaan etevämpi, ja tuskinpa hän olisi niin auliisti luvannutkaan apuaan, jos olisi arvannut pitää pöytäkumppaniaan kilpailijanaan. Niilo ei ruvennut heittämään umpimielisyyttään, vaikkei Eerik-herran alentuvainen huomaavaisuus ollutkaan hänelle aivan mieleen.
"Rehellinen kiitos hyvästä lupauksestanne, herra Eerik", sanoi hän, "joko sitten puhunette vaan yleisesti, tai tarkoitatte jotakin erityistä asiaa!"
"Jälkimmäistä, herra Niilo… tietysti jälkimmäistä!"
"Mitä nyt… ette ole minulle siitä puhunut mitään, herra Niilo!" lausui kuningas. "Uhkaako teitä joku vaara vai…?"
Kuninkaan katse osoitti sekä kummastusta että levottomuutta, ja hänen äänensä oli epävarma ja vapiseva, kuin hän olisi pelännyt kuulla vastausta.
"Hänen armonsa arkkipiispa", vastasi Eerik-herra, "on manannut Niilo-herran eteensä… Siitä ymmärrätte, Kaarlo-kuningas, kuinka valtakunnan laita on, varsinkin kun jokainen tietää, ettei arkkipiispa lähetä sellaisia viestejä leikin ja pilan vuoksi."
"Niin on kuin herra Eerik sanoo", virkkoi Niilo. "Jöns-arkkipiispalta ei minulla liene odotettavissa muuta kuin pahaa."
"Hm!" huokasi kuningas ikäänkuin sanoakseen: "Niilo parka, Niilo parka!"
"Minua ihmetyttää kuitenkin, Eerik-herra", jatkoi Niilo, "että te tiedätte sen?"
"Minä tiedän sen", sanoi tämä, "ja tiedän senkin, että arkkipiispa on kauheasti vihastunut siitä, että olette häntä välttänyt."