Pian senjälkeen alkoivat kellot soida ja häävieraat keräytyä, ja koko loistava joukko pappeja, ritareja ja asemiehiä, joihin liittyivät kutsutut pormestarit, läksi juhlallisessa saatossa kirkkoon. Suuri ihmisjoukko oli kokoutunut linnan ympärille ja kaikkialle, mistä saatto kulki. Kaikki ihailivat ritarien loistoa ja morsiamen ja tämän neitojen kauneutta, joiden joukossa oli myöskin nuori Ingeborg Åkentytär. Morsian oli Kaarina-kuningatar ilpoisen elävänä. Hän muistutti ihmisille heti äitivainajastaan, josta ajatukset taasen johtuivat hänen isäänsä, vanhaan kuninkaaseen, joka oli Raseporissa. Monessa syttyi tänäpäivänä toivo, että uusi aika koittaisi ja valtakunta tulisi oikean kuninkaansa käsiin taasen. Niin paljon — arveltiin — mahtanee kuninkaan tytär vaikuttaa mahtavaan mieheensä ja tämän mahtavaan sukuun.
Voi, he eivät tienneet, kuinka vähän vaikutusvaltaa Kaarlo-kuninkaan tyttärellä oli. Hänen laitansa oli kuten Ingevall-kuninkaan tyttären sadussa, mutta osaksi vaan.
Hanhi harmajaSaat Ingevallin tytön yli saatella!
sanoi kuninkaantytär sadussa, ja loihtusanat auttoivat häntä, ja nyt niiden pitäisi auttaa Magdalenaakin. Mutta runouden ja todellisuuden laita on niin, että jälkimmäinen vastaa vaan osittain ja vaillinaisesti edellistä. Kaarlo-kuninkaan tytär oli tosin päässyt virran yli, mutta ei sen kauemmaksi, ja se oli vaan hurskaan yksinkertaisen kansan toiveita, että todellisuus jatkuisi kuten kansansadussa.
Kirkossa oli suuri tungos.
Pappien joukossa oli siellä ulkomuodoltaan mitätön Upsalan kaniikki, ja jos joku oli maailmaansa tyytyväinen, niin hän. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin olisi jo saavuttanut toiveittensa päämäärän. Näyttipä väliin siltäkin kuin hän olisi unhottanut varovaisuutensakin vetäen liiemmäksi huomiota puoleensa. Mutta silloin hän heti sen havaitsi ja otti kasvoilleen ilmeen, joka paremmin sopi hänen vielä alhaiselle arvolleen.
Oli jonkunverran yhtäläisyyttä arkkipiispa Jöns Pentinpojan ja tämän uskotun välillä. Molemmilla oli sama sitkeys, sama kyky järkkymättä pitää kiinni päämäärästään, vaikka edistyminen olisi kuinkakin hidasta. Heidän sydämissään oli myöskin sama tilavuus keinojen valitsemiseen nähden. Paras keino oli se, joka vei varmasti, ehkä pitkän kierroksenkin kautta perille, ja luottamus, lupaukset ja valat sysättiin syrjään tai rikottiin ilman pienintä häikäilyä. Mutta he olivat erilaisia tarkoituksiinsa nähden. Jöns arkkipiispan tarkoitus oli korkeampi, se koski Ruotsin valtakuntaa, mutta hänen uskottunsa silmissä oli tällä Ruotsillakin ja sen onnella ja menestyksellä arvo ainoastaan sikäli, kuin se edisti tai ehkäisi hänen omia yksityisiä tarkoituksiaan. Siksi pysyykin edellisen toiminta, vaikka hänen muistoaan himmentääkin niin monet varjopuolet, aina yhtä suurenmoisena kuin hänen kätyrinsä toiminta jää kurjaksi ja halveksittavaksi. Mutta pahaksi onneksi ei tämä ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, jona yksityinen kostonhimo on käyttänyt Ruotsia, isänmaata, välikappaleenaan.
Helmich oli erään Tukholmaan muuttaneen saksalaisen poika, ja hän oli jo aikaisin herättänyt huomiota terävällä päällään ja hyvillä luonnonlahjoillaan. Senvuoksi hän olikin tullut arkkipiispan asuinkaupungin kouluun, jossa hän oli niin ikään herättänyt opettajainsa ja esimiestensä toiveita, joten pääsi pian ylempäin suosioon. Silloiset arkkipiispat Juho Gerkenpoika ja Arnold olivat kuitenkin miehiä, joiden suosio ei merkinnyt suuria maallikkojen eikä oppineitten piireissä. Mutta nuori Helmich sai kuitenkin apurahan mennäkseen ulkomaanmatkalle, ja hän olikin opiskelemassa Pariisin yliopistossa tahi Bolognassa Italiassa. Kukaan ei tiennyt, tuliko tämä Helmichille palkinnoksi jostain palveluksesta, jonka hän oli ollut tilaisuudessa tehdä näille miehille, vai tuliko se vaan pelkästään tunnustuksena hänen ansiollisuudelleen. Saksassa hän tapasi Olavi-arkkipiispan, jonka Upsalan tuomiokapituli oli vastikään tähän virkaan valinnut ja jota Eerik-kuningas ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa. Helmichin onnistui saavuttaa hänen luottamuksensa, että hän lupasi kotiin tultuaan ottaa hänet kanslerikseen. Arkkipiispa tuli kotiin — siihen aikaan kuin Engelbrekt alotti vapautussotansa — ja Helmich tuli niinikään kotiin.
Mutta silloin oli Olavi-arkkipiispan suosio häntä kohtaan loppunut. Hänen kanslerikseen pääsemisensä sijaan tuli hän samaan aikaan kotiutuneen kaniikin, Jöns Pentinpojan, kirjuriksi. Tämän tultua arkkipiispaksi, tehtiin Helmichistä kaniikki, ja nyt hän oli tulemaisillaan Vexiön piispaksi. Ja kenpä tietää, eikö hän nyt istuessaan piispain ja kirkkoylimysten joukossa, kun hänen korvissaan vielä kajahteli mahtavan Eerik Akselinpojan mairittelevat sanat — kenpä tietää, eikö hän nyt ehkä hautonut vieläkin suurempia ajatuksia, jotka kenties saivat hänen rupeamaan tähänastisen suosijansa vihamieheksi?
Vihkiäistoimituksen päätyttyä kirkossa kulki saatto yhtä juhlallisesti takaisin linnaan, jossa oli ensiksi järjestetty loistavat turnajaiset, jotka kestivät myöhäiseen iltaan. Silloin alkoi soittokunta soittaa ja vieraat lähtivät linnaan, tanssimaan ja leikkimään.
Helmich asteli pystyin päin Skaran Hannu-piispan rinnalla linnan portaita myöten ylös, eikä yskäkään häntä nyt vaivannut. He saapuivat viimeisinten joukossa, sillä piispa oli seisonut kauan katsellen linnanrakennuksia, erittäinkin Folkungatornia, ja Helmich oli silloin antanut hänelle yhtä ja toista tietoa.
Soitto ja tanssi olivat jo täydessä käynnissä heidän saliin tullessa. Kaniikki tuli silloin kuin sattumalta eronneeksi piispasta. Hän läksi ruokasaliin kuin olisi sinne jotakin unohtanut tai hukannut. Hän sanoikin eräälle palvelijalle, joka riensi häntä vastaan, että oli hukannut kallisarvoisen sormuksen ollessaan aamupäivällä linnanherran luona. Palvelija alkoi haeskella lattialta.
Helmich katseli vaan pöytää, ja hänen levottomuutensa näytti karttuvan kuta kauemmin hän sitä katseli. Suuri hääsarvi oli kadonnut. Hän muisti silloin, että oli ollut toisessa huoneessa Eerik-herran kanssa ja aikoi senvuoksi lähteä sinne. Palvelija tahtoi seurata häntä, mutta hän taputti miestä pään päälle ja sanoi ystävällisesti, että etsisi kyllä itse. Hän tiesi kyllä, mitä oikeastaan tahtoi, sillä tuleva piispautensa liittyi niin läheisesti tuohon kultaiseen hääsarveen, ettei hän saanut ennen rauhaa, kuin se oli asianmukaisesti järjestetty.
Hän kiisi siis tuohon syrjäiseen huoneeseen, ja onni suosi häntä. Hän ei kohdannut ketään, ja astuessaan huoneeseen, joka oli heikosti valaistu, näki hän ensimmäiseksi etsimänsä sarven. Hän oli kuin kokonaan taikavoiman vallassa, joka veti häntä tätä sarvea kohden. Hän sulki hiljaa oven ja lähestyi pöytää, jolla se oli.
Mutta vastaisella seinällä oli kuin harmaa varjo, ja liekitsevä silmäpari seurasi herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kaikkia hänen liikkeitään. Hän kumartui sarven yli. Se oli yhä vielä simaa täynnä. Mutta liittääkseen piispanvirkansa vielä lähemmin sen sisällykseen otti hän äkisti esille kaksi pientä pulloaan ja kaasi niiden sisällyksen hääsarveen.
"Piispa!" virkkoi hän nousten ylös ja ikäänkuin silmillään ahmien säteilevän kultasarven.
"Juudas!" lausui samassa kumea, haudanomainen ääni.
Helmich kavahti ja hänen kasvonsa kävivät lyijyharmaiksi. Mutta ääni jatkoi:
"Juudas, Juudas, miksi petät ihmisen pojan suunantamisella?"
Ja luiseva käsi tarttui vapisevan Helmichin käsivarteen. Tämä horjui voimatonna eteenpäin, kaikki tarmo ja kaikki voima näytti hänestä paenneen. Huoneen keskessä oli iso nojatuoli, johon hirvittävä varjo-olento hänet asetti. Hänellä näytti olevan Helmichiin yli-inhimillinen vaikutusvoima.
"Rukoile, rukoile onneton", lausui varjo, "nyt on aikasi ohi… Täällä, juuri täällä, jossa sinä kerran annoit miehistä jaloimmalle kuoleman, täällä pitää sinunkin kuolla… niin on kirjoitettu ja minä täytän Jumalan tuomion…! Juuri tällä tuolilla istui herrani, vanha Olavi-arkkipiispa… kuinka lempeä hän oli, ja kuinka hän halusikaan luoda rauhaa ja sovintoa ihmisille!… Se tapahtui juuri tässä huoneessa. Näetkö, Helmich, että on olemassa ihmistä korkeampi voima…? Ajattele sitä ja muista, mitä hän sinulle sanoi, autuas herrani, varottaissaan sinua pahuuden teiltä, antaessaan sinulle anteeksi tekosesi, kun olit palannut Saksanmaalta, ja luvatessaan unhottaa vanhat asiat, kun vaan lupasit kääntyä pahuuden teiltä ja vaeltaa Herran pelvossa vilpittömästi…! Näetkös, ettei mitään tästä ole minulta salassa. Sinä olit antanut halvan kullan vietellä itseäsi pettämään herrasi… lieneekö Eerik-kuningas vai joku hänen ystäviään korvaasi sen sanan kuiskannut… Pyhä kolminaisuus varjeli herraani, että hän pääsi kotiin… ja kun hän oli antanut rikoksesi anteeksi, palkitsit sinä hänen hyvyytensä pahalla… Sinä vannoit surmaavasi hänet… muistatko sanat, jotka sinulta pääsivät, tarjotessasi tässä huoneessa hänelle myrkkypikarin, muistatko, että sanoit kuolevalle pitäneesi valasi?… Minäkin vannoin silloin valan… keksiäkseni herrani murhaajan ja kostaakseni hänen kuolemansa, ja nyt olen minäkin tarkoitukseni perillä! Rukoile siis, rukoile… sillä nyt on kuolemasi tullut."
Helmich istui kuin kuolleena jo. Hänen kielensä oli täydellisesti puuksi muuttunut, kuten aurinkolaulussa sanotaan, ja hänen silmänsä tuijottivat lasimaisina synkkään kostajaan.
Silloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli aina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä siunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko päivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän huoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin Helmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.
Ollessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen munkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle selvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä itse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki kuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään päällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.
Hän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän koetti ehkäistä.
"Pidättykää, pidättykää", huusi hän, "te ette tiedä, että tuo hurskas herra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!"
Munkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä.Mutta Olli kohotti sarvea lisäten:
"Katsokaa tähän harmaaveli… tässä on keitos, jonka hän on sekottanut surmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin… Niin, tämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?"
Munkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.
"Senvuoksi on tahtoni", jatkoi Olli, "että panemme hänelle kaksi ehtoa, joko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli."
"Herra, Herra kaikkivaltias!" huudahti Andreas-vanhus vaipuen polvilleen. "Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot ottaa verenvian hänen käsistään!"
"Niin, kunnianarvoisa herra", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta viivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, "nyt olette kuullut ehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian… sillä hengissä ette täältä tule."
Vihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli ehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa muutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.
"Ette tee viisaasti, jos huudatte", sanoi hän, "sillä te vaan pahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun herrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta, ja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa, joiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!"
Kaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa pelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin ja kimeämmin kuin ennen.
Mutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Jokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.
Olli sieppasi miekkansa.
"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?" kysyi hän.
Pieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän aikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla oli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi vaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään ja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.
Näin ei kuitenkaan käynyt.
Ollin mahtavan käsivarren antama hyvin osattu isku kellisti murhaajan maahan samassa kuin hän hyppäsi tuoliltaan.
"Huomannette nyt, että koston hetki on tullut, ja että te ette pääse hyvin ansaitusta rangaistuksestanne!" lausui Olli kumartuen kaatuneen yli.
Andreas-vanhus oli yhä vielä polvillaan, rukoillen ojennetuin käsin.
Mutta Olli ei päästänyt silmistään Helmichiä, jonka musta sielu kuvastui nyt oivallisesti hänen hirvittävän rumasti vääristyneillä kasvoillaan. Moniaan minuutin kuluttua kohosi Helmich raukeasti kyynärpäittensä varaan.
"Mitä tahdot, mies, jos annat minulle henkeni?" kähisi hän tuijottaen kamalasti.
"Ajattelet siis kuolinhetkelläsikin kavaluutta ja petosta!" vastasiOlli.
"Kaiken, kaiken annan sinulle… saat nähdä että on hyvä pitää minua ystävänään…! Haa, se loistaa! Katso, kaiken sinä saat… Sano, tahdotko palvella minua…?"
Tuon kurjan katse ja kasvoinilme osoitti, että tuska oli saattanut hänet hourimaan. Mutta hänen näkönsä oli niin kammottava ja hänen vääntynyt hymynsä niin perkeleellinen, että Ollikin, vaikka oli kyllä paatunut, peräytyi kauhistuneena hänestä etemmäksi.
Kului taasen hetkinen, kunnes kuoleva kohotti toisen kätensä ikäänkuin jotakin hapuillen.
"Polttaa kuin tuli", änkytti hän, "anna minulle juotavaa!"
Olli tarjosi hänelle hääsarvea, ja hän joi.
Vielä kotvasen pysyi hän koholla, mutta kielensä ei saanut enää selvää sanaa lausutuksi, ja pian hän retkahti raskaasti selälleen kuolleena.
* * * * *
Nyköpingin häät, joissa herra Iivari Akselinpoika ja Kaarlo-kuninkaan tytär vihittiin yhteen, vietettiin muuten kaikessa rauhassa, ja ne tulivat käännekohdaksi Akselinpoikain elämässä.
Kokoontuneet piispat ja neuvosherrat valitsivat Eerik-herran valtakunnanhoitajaksi. Päätettiin myöskin, että kaikki entiset Kaarlo-kuninkaan monia tiloja ja taloja koskevat päätökset olisivat voimassa ensin hänen itsensä hyväksi ja sitten hänen lastensa sekä näiden miesten, herra Iivari Akselinpojan ja herra Eerik Eerikinpojan (Gyllenstjernan) hyväksi. Tanskaan nähden päätettiin yhdessä tanskalaisten herrain kanssa, että yhteys valtakuntain välillä jäisi voimaan, mutta muutapa ei Kristian-kuningas tästä kokouksesta hyötynytkään. Kaikki muut tähän kuuluvat asiat päätettiin ratkaista uudessa kokouksessa, joka pidettäisiin Kalmarissa seuraavana kesänä.
Eerik-herra oli niinmuodoin saavuttanut, mitä oli monet vuodet kaikella tarmollaan koettanut — hän oli päässyt Ruotsin valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi. Ja nyt jo voi asioita ja henkilöitä lähemmin tunteva päättää, ettei uusi valtakunnanhoitaja hevillä tulekkaan valtaansa toiselle luovuttamaan.
Kaarlo-kuninkaan kohtaloon eivät Nyköpingin tapahtumat tuottaneet mitään muutosta.
Niilo Sture.
Pyhän Yrjänän kappelissa.
Eräänä pimeänä syysyönä marraskuussa 1466 kulki muutamia miehiä Vesteråsin hyvin valaistun piispantalon ohi. Eräs heistä oli puettu asemiespukuun. Hänellä oli miekka vyöllä ja raskaat rautakannukset kilahtelivat joka askeleella kivitetyllä kadulla. Muut olivat talonpoikia, mutta varsin nuoria vielä leikkisästä naurusta päättäen, joka tuon tuostakin kajahti heidän huuliltaan.
Päästyään piispantalon sivu kääntyi joukkue eräälle poikkikadulle kadoten muutamaan lähellä olevaan taloon.
"Nytpä saamme maistella värjäri Pietarin oluttynnyristä!" lausui soinnukas ääni joukon viimeisten juuri mennessä portista. Sitten kopautettiin asuntohuoneen ovelle ja huudettiin: "hei, Pietari, nyt olemme täällä, ja sinä saat nyt näyttää, että olet mies pitämään sanasi."
Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi vanhanpuoleinen porvari sininen esiliina vyöllä. Hän oli sävyisän ja hyväntahtoisen näköinen ja oli nähtävästi tulijoita odottanutkin ja siltä varalta valmistaunut.
"Jokainen", sanoi hän, "ken tahtoo juoda Kaarlo-kuninkaan menestykseksi, on tervetullut tynnyrini ääreen! Tulkaa, hyvät ihmiset, te tarvitsette kyllä vähän vahviketta, kun kerran olette ryhtyneet sellaiseen toimeen, joka on tuleva teille kunniaksi ja muille iloksi… Jumala siunatkoon jaloa Niilo-ritaria!… Jos olisi valta niinkuin on mieli, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin…"
"No, mitä, Pietari…? mitä?" kysyi monta ääntä.
"Heittäisin esiliinan nurkkaan, ottaisin tapparan käteeni ja rupeisin luineni nahkoineni ankaran ritarin mieheksi!" vastasi värjäri.
"Niistä sanoista tulee sinulle kunniata, Pietari!" virkkoi asemies lyöden muhoilevaa isäntää olalle, sekä lisäsi: "sinä voit auttaa häntä ja hänen asiaansa hyvin, vaikket tapparaa kannakaan… niin on minun ajatukseni."
Isäntä vei tämän keskustelun aikana iloiset vieraansa isoontupaan, jossa oluttynnyri asetettiin keskelle ja jossa pian vallitsi mitä hilpein ilo ja leikki. Asemies oikeastaan oli kuitenkin puheenpitäjänä ja hän näyttikin siihen sopivimmalta, sillä hänellä oli tyhjentymätön varasto hupaisia juttuja. Hän oli myöskin paljon liikkunut ja maailmaa nähnyt ja hän osasi paljon lauluja, joita hän esitti kaikkein suureksi tyytyväisyydeksi.
Enimmin vaikutti kuuntelijapiiriin kuitenkin, kun asemies rupesi kertomaan herra Iivari Akselinpojan kosinnasta. Se asia koski kansaa hyvin läheltä, ja kun hän lopuksi kysyi, oliko kukaan kuullut laulua, joka oli tehty tästä kosinnasta, ratkesi yleinen riemu joukossa.
"Laula se!" sanoi Pietari värjäri, "minä painan sitten nuttusi uudeksi laulajanpalkaksi."
Mies hymyili ja alkoi:
Ja Iivari Akselinpoika Tottrannall' on Gotlannin:hän lausuu: "Ruotsiin lähden nyt,tuon kullan kaunihin."Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
He silkkiseilit käärivätmastoihin kultaisiinja Ruotsin maalle lähtevätTukholman kaupunkiin.Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Hän keskess' asepihojensonnustaa pukuaanja linnaan astuu Tukholmanluo Ruotsin kuninkaan.Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Kenenkään mieleen ei juolahtanut kysyä, kuinka laulaja saattoi niin ilmeisesti totuutta vääristellen kertoa Tukholman linnasta, vaikka kosinta olikin tapahtunut Raseporissa. Ruotsin kuninkaan olisi pitänyt olla Tukholman linnassa, joten oli luonnollista, että laulaja tai runoseppä antoi hänen siellä esiintyä. Satunnaisista ja vähemmän tärkeistä seikoista ei huolittu niinkään, kunhan itse pääasia tuli kohdalleen, ja siksipä ovatkin historialliset kansanlaulut vaan yleispiirteissään tosia. Kosinta oli tässä pääasia, mutta paikka tuli siinä yhtä vähän kysymykseen kuin taulussa liina. Alustaa tarvittiin, mutta kukaan ei pitänyt väliä, oliko se puuta tai kiveä, kunhan kuvan pääpiirteet vaan olivat tosia ja tunnettavia.
Laulaja jatkoi karttuneella innolla, kuta enemmän huomasi laulunsa miellyttävän:
Ja Iivari Akselinpoika Tott ovesta astuvi, ja Kaarlo, Ruotsin kuningas edessään seisovi.
"Hei, terve, Kaarlo kuningas,kuningas Ruotsin maan,annatko mulle tyttäres',jos lienen vertojaan?"
"Jos tytärtäni pyydättekotinne vartijaksi,niin karkoittakaa Kristianja samoin piispaa kaksi!"Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Kaikki yhtyivät loppusanoihin:
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Miehen lopetettua tuli hetkiseksi hiljaisuus. Kukin mietiskeli itsekseen laulun sisällystä. Vihdoin otti Pietari värjäri sananvuoron kohottaen oluthaarikkaa.
"Niinpä kävi, että Iivari-herra sai todella kuninkaan tyttären, mutta antaako hän kuninkaalle Ruotsin valtakunnan, sen saamme nähdä."
Asemiehen silmät vilkkuivat ympäri seuran, kunnes pysähtyivät värjäriin.
"Sanonpa sen", lausui hän sitten, "ettei Iivari-herra eikä hänen veljensä, Eerik-herra, vaikka onkin valtakunnanhoitaja, anna valtakuntaa Kaarlo-kuuinkaan käsiin, ellei heitä siihen pakoteta… Mutta meissä on miestä häntä pakottamaan, jos niin tarvitaan… puhunko oikein, Pietari, vai mitä te sanotte?"
"Oikein, oikein!" lausui Pietari tyhjentäen haarikkansa, "ja minä annan viimeisen oluttynnyrini tapin Niilo-herraa ja hänen miehiään varten!"
Juotiin vielä kerta ankaran ritarin, Niilo Sturen kunniaksi, ja sitten alkoivat miehet haastella pienissä ryhmissä. Silloin nousi asemies seisoalleen aikoen lähteä. Hänen piti mennä herransa luokse, joten ei voinut kauempaa viipyä. Muitten ilo ei siitä kuitenkaan häiriintynyt, vaikka he olisivatkin kernaasti pitäneet iloisen asemiehen joukossaan. Mutta samassa tulikin tupaan lisää vieraita, sekä asemiehiä että talonpoikia, mikä teki hänen lähtönsä vähemmin huomattavaksi.
Tämä kulki lauleskellen tietänsä ja oli pian kaupungin ulkopuolella.
Hän astui sitä maantietä pitkin, joka vie kaupungista pohjoiseen, Hofdestan niityn poikki Skultunaan päin, josta oli jo niin monta kertaa kulkenut aseellisia joukkoja sekä rahvasta että ritareja mittelemään miekkoja keskenään. Hänen vasemmalla puolellaan solisi Svartån joki kiitäen hurjalla kiireellä rantainsa varjoisain puiden välitse, ja hänen päänsä yllä ajoi myrsky pilvenjänkiä tummalla syystaivaalla. Metsä huokaili, notkot ulvoivat, ja ilmasta kuului valtavaa, pauhaavaa siipien suhinaa, ikäänkuin mahtavat ratsujoukot olisivat näkymättöminä ajelleet avaruudessa.
Asemieheen ei tämä näyttänyt ensinkään pystyvän. Hän asteli rauhallisesti ja tanakasti eteenpäin. Mutta äkisti hän pysähtyi ja rupesi kuuntelemaan. Tavallisen ihmisen olisi ollut mahdoton mitään huomata, mutta mies oli tottunut myrskyihin ja hänellä oli tarkka kuulo. Hän hiljensi käyntiään ja kulki melkein hiipien erään suuren puun luokse, joka kasvoi muutaman suunnattoman kiven vieressä.
Hän ei ollutkaan kauan kiven luona odottamassa, ennenkuin törmän alta rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja kohta nousi maantielle tumma haamu, joka katseli varovasti ympärilleen ja läksi hiipien pohjoiseen päin.
Mies lähti myöskin kiven luota seuraten varjoa. Hänen suonensa ja jäsenensä olivat niin jäntevät ja hänen käyntinsä niin keveä, ettei pieninkään ääni ilmaissut häntä, vaikka hän kulki jokseenkin läheltä veneellä tullutta astuen vähän syrjässä. He kulkivat siten kunnes saapuivat eräälle pienelle yksinäiselle kappelille, joka oli rakennettu tänne kappaleen kaupungista ulommaksi ja jota kutsuttiin pyhän Yrjänän kappeliksi. Kaupungin ympärillä oli kokonaista neljä sellaista kappelia, että matkustajat saisivat kaupunkiin mennessään tai sieltä tullessaan toimittaa niissä rukouksensa. Vähän itäänpäin Yrjänän kappelista oli Pitkäaholle ja Taalainmaahan vievän koillisen tien varrella pyhän Ursulan kappeli, vielä idempänä oli Badelundin harjun syrjässä pyhän Olavin kappeli, ja kaupungin länsipuolella oli pyhän Kertun kappeli.
Varovasti hiipinyt varjo katosi pyhättöä ympäröiväin puiden alle. Asemies ei uskaltanut mennä lehdon edustalla olevan kentän yli, vaan kätkihe erään risukasan taakse, josta voi pitää silmällä kappelia ja sen ympäristöä.
Kului hetkinen, ettei tapahtunut mitään hiukankaan epäilyttävää, eikä asemies saanut mitään vahviketta epäluuloonsa, joka oli nähtävästi saanut hänet tänne lähtemään.
Silloin kuului lähestyväin hevosten poljentaa. Asemies ei voinut niitä nähdä eikä uskaltanut kumartua liian kauas eteenpäin, sillä hän näki kappelin vieressä piilevän varjon liikahtelevan etummaisten puunrunkojen välissä.
Hänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauan, ennenkuin kuuli erään miehen astuvan mäenrinteen kuihtuneen nurmikon yli, ja samassa hän näkikin hänen lähestyvän lehtoa ja lausuvan hiljaa, mutta kuitenkin käskevästä nimen:
"Sigge!"
"Teidän armonne!" vastattiin lehdosta, ja sinne mennyt varjo tuli esiin kumartaen nöyrästi, jonka jälkeen molemmat menivät puiden alle. Asemies katseli nyt vuorostaan selvällä kärsimättömyydellä ympärilleen. Hän halusi tietysti lähestyä kappelia, mutt'ei uskaltanut, sillä viimeksi mainitun seurue olisi hänet huomannut. Hänen terävä silmänsä huomasi kuitenkin tähtien heikossa valossa, että risukasasta alkoi puolikehän muotoinen syvennys maassa — tehty arvattavasti kevät- ja syys-veden johtamista varten kappelista — joka kulki oikealle lehdon ympäri. Arvelematta asettui hän pitkäkseen tuohon kosteaan uomaan ja alkoi madella sen pohjaa myöten hyvin hiljaa mutta varmasti eteenpäin.
Yritys onnistuikin odottamattoman hyvin. Hän pääsi pian kentän yli ja tuli puiden varjoon, jossa hiipi varovasti kappelin pienelle ikkunalle.
Siellä keskustelivat molemmat varjot, ylhäinen ja nöyrä keskenään.
"Missä sukulaiseni, herra Niilo Eerikinpoika on?" kysyi edellinen.
"Sitä en tiedä, teidän armonne", vastasi jälkimmäinen, "mutta herra Eerik Akselinpoika on useiden neuvosherrain kanssa kaupungissa. He ovat keskustelemassa herra Niilo Sturen kanssa piispantalossa."
"Jumalan nimessä, miksi ei veljeni, David-herra, ehkäissyt sitä purona…!" huudahti ylhäinen mitä suurimmalla katkeruudella ja suuttumuksella. "Silloin kun ritari ratsasteli pakolaisena metsissä vaan muutamia miehiä mukanaan, ja kun hänellä oli kolmesataa parhaintani seuranaan… silloin se olisi ollut helppo tehdä…? Nyt se on myöhäistä!"
Tuli pieni hiljaisuus.
"Mahtava oli Tord-marskikin, ja kaikkien vihollistensa kauhistus", sanoi joen toiselta puolelta tulleen ääni, "mutta niin mahtava kuin olikin, hänkin kukistui?"
"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi toinen äkkiä.
"Sitä teidän armonne, että hyvä pää voi saada aikaan paljon, josta mahtava ei tiedä uneksiakaan!"
"Marski, Tord-herra… hänet murhattiin sängyssään yöllä. Hänet murhasi miestensä päällysmies… rupeisitko sinä herra Niilo Sturen palvelukseen?"
Pitkä venytetty "ei" tuli vastaukseksi tähän kysymykseen.
"Sano pian siis, mitä arvelet, jos luulet voivasi olla minulle avuksi ja lohdutukseksi onnettomuudessa… Liian myöhään, liian myöhään käsitin sokeudessani viisaan Helmichin sanat, että tämä oli vaarallisin viholliseni!"
"Liian myöhäistä ei vielä ole, teidän armonne", lausui mies ponnella, "minä ja veljenne, David-herra, tunnemme perinpohjin tuon herkkäuskoisen herran, jolla oli kuolemaansa enää vaan kirkkaan miekanteräni verta matkaa… Ja yhtä liki on hän tuleva vieläkin kerran, sen vannon Herrani puun kautta!… Miten se tapahtuu, jää minun asiakseni, mutta siihen saatte luottaa, että se tapahtuu. Kun palaatte matkaltanne etelään, luulen, että silloin on kankeana, mikä nyt on virkeänä."
Tuli taas hiljaisuus.
Ulkopuolella kuunteleva asemies ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Hän leikkasi vielä reijän pergamentti-ikkunaan kuullakseen paremmin. Mutta päästyään täyteen selvyyteen siitä, mitä konnantöitä siellä suunniteltiin, tuli hänelle kovin vaikeaksi olla niin hiljaa, kuin tässä oli välttämätöntä. Hän älysi kuitenkin, ettei saattanut mitään tehdä tällä kertaa heitä kohtaan, ja kun hänen täytyi päästä heidän juontensa perille, sai hän senverran malttia, ettei syyttä suotta syössyt itseään tuhoon.
Mies alkoi ensiksi puhua.
"Veljenne, David-herra", sanoi hän, "on luvannut minulle talon ja tilan."
"No… senpä luulen sinun ansainneenkin! Miehet, joiden kilpimerkkinä on häränsarvet, eivät unhota helposti ystäviään eivätkä kitsastele, kun heitä on palkittava."
"Te siis vahvistatte muiden sukulaistenne kera David-herran lahjoituskirjeen, herra arkkipiispa?"
"Varmasti, varmasti, mies!"
"Pyydän kuitenkin enemmän!"
Oli mahdoton nähdä, minkä vaikutuksen tämä sana teki. Mutta kotvasen perästä kuului arkkipiispa kysyvän niin soinnuttomalla ja värittömällä äänellä, kuin asia olisi ollut hänestä vähäpätöisin maailmassa:
"Mitä?"
"Rälssikirjan itselleni ja jälkeentulevaisilleni!" vastasi mies ripeästi.
Siihen ei arkkipiispa vastannut mitään, ja aatelismiehen kokelas lausui taas:
"Työstä palkka, tyhjästä ei mitään, arkkipiispa! Suorittamani työ vaatii miehensä… jos teillä on joku, joka sen paremmin toimittaa, niin pankaa hänet…! Panen alttiiksi henkeni… onhan se yhden kynänpiirron arvoinen teidän kädestänne."
"Sinä olet kunnianhimoinen, mies!… Miksen oppinut sinua ennen tuntemaan?"
"Teidän armonne… Te muistanette, kuinka vähän veljellänne, David-herralla, on kuitenkin ollut teille sanottavaa… nyt, hädän hetkenä te opitte ystäviänne tuntemaan!"
Arkkipiispa huudahti, ja hänen äänessään oli sekä kiukkua että kummastusta, sekä vastenmielisyyttä että pyyteitä.
Röyhkeä asepalvelija uudisti vaatimuksensa odotettuaan turhaan selvää vastausta.
"Olen kunnianhimoinen, sanotte — ja olette oikeassa, niin olen. Ja voitteko sanoa, arkkipiispa Jöns, voitteko sanoa minulle, mikä on eroitus minun ja — teidän välillänne? Me uurastamme samaa asiaa, te käytätte itsenne ulkopuolella olevaa asetta… minä taasen suoritan itse tekoni… Te kuulutte vanhaan sukuun, te olette saanut hallita Ruotsin maata!… No, niin korkealle en minä pyri, minun toivojeni määrä on vaan tulla teidän veljenne veroiseksi. Ja siitä saatte olla varma, ettei hänen ja minun välilläni ole muuta eroitusta — kuulkaa, ei mitään muuta kuin se, että hänellä on oikeus pitää kilvessään sitä merkkiä, joka on minulle ommeltu nuttuun, koska olen hänen palvelijansa… Talon olen ansainnut jo menneinä vuosina… uudet palvelukset vaativat arvoisensa palkan, ja sen palkan tahdon jo edeltäkäsin. Sanokaa siis, mitä tahdotte, arkkipiispa… minä suostun siihen, että aatelis- ja kilpikirjani pannaan vaarallisimman vihollisenne henkeä vastaan!"
"Mitä veljeni, David-herra, on luvannut, sen minäkin lupaan!"
"Kirjoittakaa siis alle?"
Mutta nyt oli kuuntelijan mahdoton hillitä itseään enää. Etäältä kuului useita ääniä, jotka tuntuivat lähestyvän laulaen, ja jos mies olisi jaksanut asiaa miettiä, olisi hän ehkä odottanut niitä, sillä ne eivät voineet olla muita kuin kuljeskelevia talonpoikia, siis luotettavia ystäviä. Mutta nyt ei hän ajatellut muuta kuin sitä mustaa konnantyötä, jota kappelin sisässä sommiteltiin, jossa ostettiin ja myytiin ihmishenkiä kuin kauppatavaraa.
Hän riensi nopein askelin kappelin seinänviertä pitkin ja syöksihe ovesta sisään pitäen paljastettua miekkaa kädessään.
Kappeli oli ihka pimeä, ikkunoista vaan kumotti heikko valonkajastus, niin että tulija voi erottaa keskustelijat.
"Hei, musta konna!" huusi hän, "minä kirjoitan sinulle aateliskirjan!" ja samassa hän huitaisi miekallaan summanpäiten toista kappelissa olijaa vastaan.
Arkkipiispan ja hänen kätyrinsä silmät olivat enemmän tottuneet pimeyteen, joten he huomasivat oitis tulijan ja juoksivat syrjään. Miekka halkoi senvuoksi vaan tyhjää ilmaa ja kolahti kivilattiaan vetäen rohkean omistajansa mukanaan. Mutta notkeimpana, joustavimpana teräksenä oli hän kohta jaloillaan taasen.
Katsellessaan nyt tarkistunein silmin ympärilleen huomasi hän miesten kadonneen.
He olivat väistyneet sivuille koettaen kumpikin seinäänsä myöten hiipiä ulos. Ahdistaja näytti kuitenkin olevan tottunut suurinta malttia kysyviin leikkeihin. Hän juoksi silmänräpäyksessä takaisin ovelle.
"Älkää luulkokaan pääsevänne minulta karkuun", lausui hän sieltä. "Teidän pitää nyt kuolla, niin totta kuin minä olen Niilo Sturen asemies, ja kuin te elätte ainoastaan hänelle ja valtakunnalle pahaa tehdäksenne!"
Laulava joukko saapui nyt niin likelle, että voi joitakuita sanoja heidän laulustaan eroittaa. He tulivat odottamattomaksi avuksi miehelle, sillä heidän loilotuksensa esti kappelissa olevia konnia huutamasta avukseen asemiehiä, jotka odottivat kappaleen päässä tien varrella.
Sa kiittäös uskollisuutta. Jumal' asiamme menestyä antakoon, ja toimissamme ain' auttakoon. Yks' ruusunen kasvoi Ruotsin maass' vaan pahuus sen karkoitti poies taas. Se kaunis ja terve oli taimi.
Kappelissa oli pimeä kuin haudassa, eikä mies voinut suurimmillakaan ponnistuksilla erottaa vihollisiaan. Tänä hetkenä kieppui kuitenkin Jöns-arkkipiispan ja hänen veljensä nokkelan asemiehen henki hiuskarvan varassa. Joutua menestyksestään huumaantuneen talonpoikajoukon käsiin oli heille varma surma, tuskallinen ja kiduttava. Sen he molemmat ymmärsivät, ja Jösse Eerikinpojan kohtalo Motalassa muistui verisenä kummituksena heidän mieleensä.
Miesten laulu, jos voimme siksi kutsua sitä rääkkynää, jolla muut säestivät yhtä esilaulajaa, joka yksinään noudatti nuottia, näytti kuitenkin tulevan ainoaksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Sillä vaikka mies huutaisi mitenkin kovasti kappelin ovella, saisi hän kuitenkin tuskin ääntään niiden kuultaville, varsinkin kun myrsky vei ääntä heistä syrjään kaupunkia kohden.
Nyt he olivat aivan kappelin kohdalla, ja korkealle kuului rallatus marski Tord Bonden surkeasta kuolemasta, kuinka kavaltaja surmasi hänet kesken voittoretkiänsä.
Rakkauden hän huonosti palkitsi,pään hartioon asti hän halkaisi.Siinä raukesi Ruotsin valta.
"Kuulkaa, talonpojat, ystävät!" huusi mies, mutta ei rohjennut kääntyä selin, vaan seisoi yhä kappeliin päin miekka iskuun valmiina.
Mutta laulu jatkui:
Siellä voihkaten naiset valitti, kun, kuten Juudaskin herransa, Jöns petturi, viekas murhaaja, marskimme kavalasti surmasi. Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!
"Talonpojat, ystävät!" huusi mies, minkä keuhkoista läksi.
Mutta turhaan.
Joukko oli jo ehtinyt kappelin sivu, ja esilaulaja alkoi laulaa räikeällä äänellä laulua uudelleen. Asemies heitti toivon saada apua ja mietti, millä keinoin saavuttaisi tarkoituksensa.
Silloin hän kuuli äkkiä askeleita takaansa. Jos tulija oli arkkipiispalainen, oli hän mennyttä kalua; mutta hän päätti lujasti ennemmin uhrata henkensä kuin laskea petturit menemään.
"Hollinger!" lausui silloin eräs ääni ihan hänen takanaan, "mitä täällä teet?"
"Herran nimessä, Faste!" huusi Hollinger, "täällä sisässä on pettureita!"
Faste hävisi silmänräpäyksessä, mutta yhtä nopeaan hyökättiin kappelista päin Hollingerin kimppuun, ja niin vikkelä ja voimakas kuin hän olikin ei hän voinut estää sisässä olijoita pääsemästä pujahtamaan hänen sivuitseen pois.
He katosivat kumpikin taholleen. Mutta Hollinger ei menettänyt hetkeksikään malttiaan. Hän erotti heti, kumpi oli arkkipiispa, ja juoksi kovasti huutaen hänen peräänsä.
Siitä tuli ajo, joka muistutti Odinin ratsastusta, kun tämä kiitelee syysöisin korskuvalla hevosellaan ryskien ja pauhaten metsäin ja tasankojen yli.
Maantieltä tuli joukko nuoria talonpoikia, Faste etunenässä, juosten häntä kohden. Hollinger huusi heille:
"Arkkipiispa on metsässä piilossa!"
Ja heti hajausivat miehet syösten pitkässä rivissä metsään ottamaan kiinni vihattua pappia.
Kosto.
Vesteråsin piispantalossa tapahtui samaan aikaan yhtä merkillisiä seikkoja.
Paettuaan palavalta kartanoltaan lähti Niilo Sture pohjoiseen päin Gestriklantiin. Jo täällä sai hän, valittaessaan hätäänsä rahvaalle, niin paljon puolta, että voi ottaa haltuunsa joukon arkkipiispan hevosia, jotka olivat siellä, sekä moniaita haarniskoita ja aseita. Vieläpä hän sai käsiinsä koko Norrlannin nahkaveron, joka oli matkalla arkkipiispan luo Tukholmaan. Arkkipiispan vouti ja palvelijat otettiin vangeiksi. Sitten käytti Niilo hyväkseen otollista tilaisuutta, jonka tämä menestys toi, suostuttaen tämänkin seudun rahvasta puolelleen, ja saavuttikin monen helsinglantilaisenkin luottamuksen.
Arkkipiispa huomasi nyt liian myöhään pettyneensä tähän ritariin nähden. Hän oli pitänyt häntä mitättömänä ja vaarattomana, jota hän voi kohdella mielensä mukaan ja lyödä häntä kuten koiraa sauvallaan. Mutta nyt hän sai lähettää 300 hyvin asestettua miestä ottamaan kiinni tätä metsänkävijää. Hänen veljensä, David Pentinpoika, oli joukon johtajana, ja parempiin käsiin ei arkkipiispa olisi voinut tätä asiaa uskoakaan. David-herra vapisi himosta nähdä vanhan vihamiehensä sydänveren vuotavan.
Mutta silloin lähti Niilo Sture väkineen metsien poikki Taalainmaahan, ja sinne tuskin saavuttuaan sai hän väkeä niin runsaasti, että voi ruveta hyökkäämään. Taalainmiesten etunenässä hän meni silloin joen yli kulkien nummea myöten Vesteråsia kohden, joka linna oli arkkipiispan veljenpojan, Eerik Niilonpoika Oxenstjernan hallussa.
Ja Vesteråsin linna joutui Niilo Sturen haltuun.
Se oli sangen tärkeä asia. Sillä nyt oli ritarin käsissä mahti, jota ei sopinut enää ylenkatsoa. Vallassa oleville herroille, etupäässä valtionhoitajalle, Eerik Akselinpojalle oli hän sitä vaarallisempi, kun ei ollut ensinkään varmaa, että hän ottaisi mukautuakseen heidän tahtonsa mukaan. Senvuoksi lähtikin Eerik-herra muutamien neuvosherrain ja piispain kera viipymättä Tukholmasta Vesteråsiin, heti kun oli saanut varmistetuksi valtansa pääkaupungissa. Uskottunsa, Olli Rådin neuvokkuuden avulla hän oli saanut valtaansa Tukholman linnan, jonka jälkeen hän, kuten sanottiin, lähetti arkkipiispan kirkkoonsa takaisin.
Mutta Vesteråsiin saavuttuaan saivat herrat sanoman, joka oli aivan odottamaton ja joka samalla vahvisti Eerik-herran pelon Niilo Sturen aikeisiin nähden. Tämä oli lähettänyt sanoja ympäri valtakunnan kutsuen Ruotsin miehiä päättämään valtakunnan hallinnosta. Ja monesta maakunnasta oli saapunutkin valtuusmiehiä. Kaikki olivat sitä mieltä, että maassa oli jo ollut tarpeeksi herrain vaihdoksia. Nyt tahdottiin Kaarlo-kuningas takaisin. Sitä varten laadittiin uskollisuus- ja kutsumuskirje, jossa kerrottiin, että oli tartuttu aseisiin kuninkaan puolesta herra Niilo Sturen johdolla, sekä pyydettiin häntä Ruotsiin ottamaan valtakuntaa haltuunsa. Kirje lähetettiin luotettavalla miehellä kuninkaalle Suomeen, ja Niilo-herra kirjoitti samansuuntaisen yksityisenkin kirjeen hänelle.
Tällä kannalla olivat asiat herrain saapuessa, ja illan tullen he kokoontuivat piispantaloon Lydekinus Akselinpojan luokse, jota tavallisesti kutsuttiin Lydeke-piispaksi.
Suuri sali oli ylhäisiä herroja täynnä, ja kaikki olivat huolestuneen, levottoman näköisiä. Siellä oli Eerik-herra itse kullalla kudotussa samettinutussaan, komea miekka vyöllään ja kalliit kultakäädyt kaulassaan. Hänen rinnallaan istui Skaran piispa, sama joka oli Nyköpingin häissäkin.
Yhden ainoan kasvot osoittivat avomielisyyttä ja hilpeätä mieltä. Tämä oli Niilo Sture, joka muutenkin erisi muista yksinkertaisen koruttoman ryhtinsä vuoksi. Ja hänen pukunsakin, jona oli yksinkertainen, tummansininen nuttu turkkiviitan alla, ilman koruneuleita, osoitti, ettei hän nyt ollutkaan matkoilla herrashoveihin, joissa kultia, samettia ja helmikoristeita kysytään. Hänen vyötäisiltään riippui vielä keltaisessa vyössä raskas lyömämiekka osoittain sekin hänen sotaisia puuhiaan.
Lydeke-piispan hovipojat kulkivat ympäri tarjoillen viiniä suurista hopeamaljoista, ja piispa itse näytti koko olennollaan tahtovan puhua rauhan ja sovinnon sanoja. Hän kävi yhä innokkaammaksi, kuta enemmän Eerik-herra rypisteli tummia kulmakarvojansa, ja kuta tiukemmaksi sanailu kävi. Kaikki oli kuin noiduttua. Viini näytti happanevan herrain huulilla, eikä piispan ystävyyskään näyttänyt saavan sitä makeammaksi.
"Minusta näyttää, herra Niilo", sanoi Eerik-herra, "kuin te olisitte nyt unhottanut kaikki koreat puheenne valtakunnasta ja sen pelastamisesta… Sillä ette mahtanekaan sitä ajatella, että valtakunnan herrat äänettöminä katselisivat teidän matkojanne talonpoikaisjoukon kera… älkää ymmärtäkö sanojani toisin kuin ne ovat otettavat", hillitsi hän itsensä yrittäen hymyillä, "tahdon puhua sydämellenne, herra Niilo, ja tiedän hyvin, etten siihen kohtaan turhaan kosketa, senverran luulen teitä tuntevani."
"Sananne kilahtavat komealta, herra Eerik", lausui Niilo, "mutta ennenkuin pääsemme aivan selville keskenämme, täytyy teidän vähän tarkastaa puhettanne kanssani, sillä siihen on totuutta ja valhetta eriskummallisella tavalla yhteen sekoitettu."
"Valhetta… herra Niilo?" huudahti Eerik Akselinpoika, ja hänen äänensä ja salama hänen silmissään ilmaisi riittävästi, kuinka vähän puuttui, ettei hän menettänyt malttiaan.
"Niin, valhetta!" lausui Niilo, "sillä valhetta on puhua sydämestä ja tunteista valtakunnan tähden, ellei niitä todellisuudessa ole olemassa."
"Mitä minun siis tulisi mielestänne tehdä?" kysyi valtakunnanhoitaja kiukusta vapisevin huulin.
"Jos te todellakin harrastatte, mitä olette sanonut ja yhä sanotte, — jos harrastatte valtakunnan menestystä… niin, luovuttakaa valtakunnanhoitajan-virkanne Kaarlo-kuninkaan käsiin ja liittykää minuun ja Ruotsin rahvaaseen."
"Taas tuo vanha laulu", virkkoi eräs neuvosherroista, Eerik-herran kääntyessä harmistuneena toisaalle. "Te haluatte ruveta uudeksi Engelbrektiksi, herra Niilo, te aiotte vetää talonpojat taasen niskoillemme… Toivon kuitenkin, että sitä ennen tapahtuu jotakin, joka saattaa teidän suuret tuumanne häpeään."
Hehkuva puna peitti nyt yksinäisen Niilo-ritarin posket, ja hän silmäsi puhujaa niin ylevällä ja voimakkaalla katseella, että tämä vuorostaan punastui ja vetäytyi syrjään. Mutta ennenkuin Niilo ehti mitään lausua, otti Skaran Hannu-piispa sananvuoron.
"Älkää pahastuko, herra Niilo", sanoi hän, "meidän kaikkein mielipide on, että yrityksenne hajottaa ja särkee, eikä mitään rakenna, ja toivoni ja pyyntöni teille on, että mietitte, niinkauan kuin on aika. Heittäkää yrityksenne, josta ei tule muuta seuraukseksi kuin verenvuodatusta ja pitkällisiä vaivoja valtakunnalle."
"Riittää, riittää, jalot herrat!" keskeytti Niilo huolehtivan piispan, "mitä minuun tulee, olen tarttunut miekkaani mitä jaloimmassa tarkoituksessa. Mitä taasen rahvaaseen tulee, on sillä Ruotsin lain mukaan yhtä paljon sanomista valtakunnan asioihin kuin yhdelläkään teistä. Minun pitää miettiä, sanotte… Jumalan nimessä, te ette tiedä mitä sanotte! Luuletteko, että olen tähän kevytmielisesti ryhtynyt?… Koko elämäni on ollut kuin siihen vihkimystä, jota nyt aion toimittaa… Ei, minulle olisi ikuiseksi häpeäksi, jos kauemmin toimetonna katselisin, kuinka Ruotsin herrat, toinen toisensa jälkeen nousevat mellastamaan Ruotsin valtakunnassa, raastaen ja hävittäen sitä kuin omaa omaisuuttansa… Ei, niin totta kuin tahdon ritarikilpeäni kunnialla kantaa, teen siitä pelistä lopun… Lain täytyy kerrankin päästä arvoonsa, ja minä tahdon olla lain vartija, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon!"
Hän puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että se jotakin vaikutti noihinkin miehiin, joiden lakina ei yleensä ollut muu kuin itsekkyys ja mielivalta. On merkillistä, mutta kuitenkin totta, että juuri niistä miehistä, joiden näinä aikoina oikeastaan olisi pitänyt olla lakia turvaamassa ja pystyssäpitämässä, etusijassa voitiin sanoa, että "laki istui keihään nenässä". Maan mahtavilla oli, enemmän kuin luulisikaan, lakina raaka voima. Ja tämä heidän mielivaltansa hajotti maan pirstoihin, ja käsite "isänmaa" haihtui pois, niin että itse asiassa ainoastaan talonpojalle oli suotu omistaa semmoinen.
Sentähden oli ja pysyi Engelbrekt kaikkina aikoina suurimmalle osalle Ruotsin mahtavia suuruutena, jota he eivät voineet muuten käsittää kuin raakana voimana, joka kerran saattoi koko valtakunnan horjumaan perustuksiaan myöten.
Salissa syntyi hiljaisuus, kun tuo avomielinen ritari oli lopettanut puheensa. Itse pelokas Lydeke-piispakin unohti viitata hovipoikiaan kiiruhtamaan esiin juomasarvinensa. Eerik-herra katseli suoraan eteensä, ikäänkuin tarkkaan punniten puhetta, mutta hänen kulmakarvansa vetäytyivät samalla yhä enemmän kokoon, ja lopuksi katsahti hän Niiloon lausuen:
"Tämä on kapinoitsijan puhetta… te olette pois suunniltanne, herra Niilo!… Ajatelkaahan toki, minä olen valittu Ruotsin valtionhoitajaksi ja seison tässä edessänne valtakunnan piispain ja neuvosherrain ympäröimänä!"
"Minä en ole poissa suunniltani", vastasi Niilo Sture, "vai arveletteko te, että valtionhoitajalla voi olla enemmän valtaa kuin kuninkaalla? Minä sanon teille suoraan, herra Eerik, te ette ole laillinen Ruotsin valtionhoitaja!"
"Ritari, mitä uskallatte sanoa?" huusi Eerik-herra ja tuli hehkuvan punaiseksi, ja kaikki muut iskivät silmänsä Niiloon, ikäänkuin hän olisi seisonut heidän edessään valtiopetoksesta syytettynä.
"Peruuttakaa, peruuttakaa sananne, herra Niilo!" kiiruhti Lydeke-piispa torjumaan myrskyä, joka uhkasi puhjeta esiin. "Te sallitte lämpimän sydämenne viedä itsenne liian pitkälle, liian pitkälle!"
"Ei, en kirjaintakaan peruuta", vastasi Niilo ja oli yhtä tyyni, kuin vastustajansa olivat kiivaita, "minä toistan sen, Nyköpingin vaali täytyy Ruotsin kansan vahvistaa, taikka en minäkään tunnusta teitä koskaan valtionhoitajaksi, herra Eerik!… Siinä te katsotte asioita väärässä valossa… Ruotsin herrat eivät voi mitään ilman Ruotsin talonpoikia. Ne seisovat yhtä oikeutettuina vastakkain ja laki päättää, kellä oikeus on puolellaan."
Eerik-herra oli vaiti, mutta neuvosherra, joka äsken oli myrskyn alkanut lausui:
"Ja laki painaa talonpoikien puolelle… niin, teidän ei tarvitse sitä sanoa, me osaamme laulun ilmankin."
"Mutta minä tahdon sen laulaa, niin että molemmilla korvillanne voitte kuulla, että laki on laki ja teidän terävät puheenne eivät siinä mitään voi… Rahvaalla on laki puolellaan, jo sekin, että Kaarlo-kuningasta huudetaan, sitä todistaa. Sillä ainoastaan ruotsalaisen kuninkaan avulla voi Ruotsi päästä kaikesta levottomuudesta ja eripuraisuudesta."
"Tahi myöskin rahvaan valitseman valtionhoitajan avulla?" virkkoi pistävästi itsepäinen neuvosherra. "Ja te itse, Niilo-herra, olette kai sitten Ruotsin valtakunnan oikea hoitaja."
Mutta taas täytyi hänen laskea katseensa Niilo Sturen leimuavan katseen edestä, vaikka hän pisteliäällä hymyllä koetti salata, kuinka syvästi ja voimakkaasti tuo katse häneen sattui. Eikä se ollut tuommoinen haihtuva, pikainen silmäys, jossa vihaa ja harmia paloi, vaan siinä vallitsi semmoinen tutkiva ja alaspainava voima, että tuo ylhäinen herra itse oli vähällä tehdä ajattelemattoman teon ja unohtaa hetken tärkeyden ja paikan, missä oli.
"Oikea valtionhoitaja", kuului silloin Niilo Sturen syvä ja sointuva ääni, "on minun ajatukseni mukaan se, joka lakien turvissa voi saattaa levon ja rauhan valtakuntaan, ja se ei voi tapahtua kansaa vastaan vaan läheisimmässä yhteydessä sen kanssa. Ja sentähden pysyn minä lujana päätöksessäni… Ja te, herra Eerik, liittykää te minuun ja rahvaaseen, jos niin tahdotte, joll'ette niin teidän täytyy luopua arvostanne! Mitä muutoin puhutte minulle Engelbrektistä, niin tahdon minä jokaiselle kuuluvasti sanoa, että korkein kunniani on, jos jossakin määrin voin olla hänen kaltaisensa!"
Nyt astui eräs nuori ritari esiin. Hän oli vähän lihavanläntä, mutta muotonsa osoitti vilpittömyyttä ja avomielisyyttä ja hänen suurista, säihkyvistä silmistään loisti elämänhalu ja rohkeus. Hänellä oli yllään vaaleansininen samettipuku, johon Vasa-suvun vaakuna oli hopealla kirjailtu, ja miekkansa riippui mustasta kultatähdillä koristetusta vyöstä. Hän näytti jonkunlaisella mielihyvällä katselevan uljasta ritaria, joka valtionhoitajan ja maan mahtavien edessä uskalsi lausua nuo jalot sanat, mutta samalla näytti hänellä olevan halu vaatia hänet kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta.
Hän oli nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa), Kettil-piispan veli ja jalon herran Kaarlo Kristerinpojan poika, vanhan drotsin pojanpoika. Koko hänen sukunsa asema ja pyrkimykset sekä haen omat perityt mielipiteensä saattoivat hänet ihan itsestään kuulumaan uniooni- eli tanskalaispuolueeseen, ja ennen kaikkea täytyi hänen vastustaa jokaista, joka ajoi rahvaan asiata, koskapa se kieltämättä suoraan soti niitä periaatteita vastaan, joita hänen sukunsa aina oli kannattanut. Mutta yhtäkaikki osoittivat hänen kasvonpiirteensä jonkunlaista kevytmielisyyttä, avointa ja raitista iloisuutta ja leikillisyyttä. Hän ei oikeastaan näyttänyt taipuvaiselta paljon mietiskelemään, hän oli luotu ottamaan asiat vastaan semmoisinaan ja käyttämään voimaa, missä sitä tarvittiin, mutta aina ikäänkuin enemmän leikillä kuin todella, olipa asia kuinka vakavaa laatua tahansa.
"Minua ilahuttaa, että olen oppinut teitä tuntemaan, herra Niilo", sanoi hän, samalla astuen tämän eteen, "sillä kuulinpa usein veljeni, Kettil-piispan, Jumala olkoon armollinen hänen sielullensa, puhuvan teistä, mutta kautta hyvän miekkani, olkaa varuillanne, sillä mikäli minä jotakin ymmärrän, on kai Ruotsin ritareillakin jotain merkitystä!"
"Siinä puhutte totta, herra Eerik Kaarlonpoika", vastasi Niilo, "Ruotsin ritarit ovat kaikki kaikessa, jos he oikein tahtovat käsittää suuren ja jalon tehtävänsä seistä Ruotsin kansan etunenässä. Mutta ajatelkaapas, kuinka tähän asti on ollut ja kuinka Jumala paratkoon vieläkin on laita. Ruotsin herrat seisovat kuin viholliset sitä rahvasta vastassa, joka kuitenkin on heidän veljensä. Minä hyvin kyllä tiedän, että löytyy semmoisia, jotka mielellään näkisivät noiden vapaiden ja itsetietoisten talonpoikain vaipuvan orjuuteen, niinkuin Tanskan kansan… mutta minä sanon sen varmasti, niin pitkälle ei koskaan mennä. Ja mihin nuo talonpojat kelpaavat, sen näytti riittävän selvästi veljenne Kettil-piispa, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen, karkoittaessaan kaksi vuotta sitten Taalain miesten johtajana maasta vieraan kuninkaan."
"Kuitenkin täytyy yhden sortua toisen alle, Niilo herra,… ja minä en taivuta koskaan niskojani talonpojan edessä!"
"Niin sanoi setännekin, herra Eerik, ja moni muu, ja kuitenkin hänen täytyi lannistua sen mahtavan totuuden edessä, jonka rahvaan edusmies Engelbrekt lausui… Sellainen on totuus, herra ritari, että se ruhjoo ja murtaa kaiken sen, mikä ei lannistu ja rakkaudella ota sitä vastaan."
"No niin, niin arvelen minäkin, Niilo herra, totuus musertaa kaiken, mikä ei taivu, ja talonpoika katsokoon sentähden, ettei hän uhmallaan loihdi esiin sitä liekkiä, joka hänet itsensä polttaa. Ja täällä se uinuu", hän löi vasemmalla kädellään miekkaansa samalla kuin oikean etusormella osoitti sen kahvaa, "täällä on kätkettynä kipinä, joka kerran puhkeaa liekkiin ja kuluttaa kaikki, kaikki… jotka eivät mene pois tieltä, kun minun aikani on tullut!"
"Ja sanokaapa minulle myös, herra Eerik, mikä on se totuus, jonka ritariksi itsenne teette?"
"Se totuus", puhkesi kiivaasti Eerik Kaarlonpoika sanomaan, "on se, että herra on herra ja moukka on moukka, ja se, että minä tahdon elää talossani rauhassa vanhain hyväin tapain mukaan, tarvitsematta kuunnella kirkunaa talonpoikaiskäräjiltä… Kautta luojan, elämmekö me nurinkääntyneessä maailmassa, jossa pään täytyy kulkea sinne, minne jalat tahtovat, eikä päinvastoin?"
"Ei maksane vaivaa enempätä sanoja vaihdella tässä asiassa, herra Eerik", vastasi Niilo, "yhden asian tahdon teille kuitenkin sanoa, joka ansaitsee ajattelemista: löytyy ainoastaan yksi totuus, jonka edessä meidän kaikkien täytyy taipua, nimittäin Ruotsin onni!… Mutta Ruotsin onnen määrää Ruotsin laki, ja Ruotsin rahvas ei tahdo muuta, kuin mitä laki tahtoo. Arvelenpa että teidänkin, herra Eerik Kaarlonpoika, on taivuttaminen ylpeätä päätänne tämän totuuden edessä!"
"Laki?" huusi tämä, "niin totta kuin elän, tahdonpa nähdä sen miehen, joka pakottaa minun tekemään muuta, kuin mitä itselleni katson hyväksi ja hyödylliseksi… Katsokaa, siinä on laki, jolle minä pääni kumarran, ja hyvä miekkani on opettava joka miehen käsittämään ja tuntemaan tuon totuuden; oletteko minut ymmärtänyt, herra Niilo?"
On epätietoista, minne tämä kiivas sanasota olisi lopuksi vienyt, jollei Eerik Akselinpoika olisi astunut väliin. Hän huomasi enemmän kuin tarpeeksi, miten tärkeätä oli pitää rahvasta puolellansa, ja ennen kaikkea mitä kauvemmin välttää suuttumista sen miehen kanssa, joka jo oli saavuttanut rahvaan luottamuksen ja rakkauden. Ja sentähden oli hänelle välttämätöntä voittaa aikaa ja koettaa estää julkista riitautumista, joka milloin tahansa voisi syntyä, katsoen varmuuteen ja voimaan Niilo Sturen esiintymisessä sekä niiden vihaan ja kiivauteen, jotka olivat eli pikemmin joiden piti olla hänen omia liittolaisiaan.
Tuskin oli kukaan kaikista niistä, jotka viime vuosina olivat olleet valtionhoitajina, ollut siinä asemassa heikommalla pohjalla kuin Eerik Akselinpoika. Se tuli siitä, että hänen puolueensa oli kokoonpantu osista, joita koossa piti ainoastaan sattuma eikä tarkoitusperän yhteydestä syntynyt sisäinen voima. Toisen osan muodostivat arkkipiispan viholliset, toisen kuningas Kaarlon ystävät. Mutta edelliset, jotka suurimmaksi osaksi olivat semmoisia, jotka tavalla tai toisella olivat pettyneet laskuissaan tuon ylpeän papin suhteen ja sentähden suuttuneet häneen, voivat millä hetkellä hyvänsä kääntyä takaisin ja uudestaan yhdistyä häneen, varsinkin jos tuommoinen yhdistyminen näyttäisi lupaavan enemmän kuin asiain nykyinen tila, joka valtionhoitajan omaan asemaan nähden ei ollut kehuttavalla kannalla. Jälkimmäiset taas, jotka senlisäksi olivat paljon lukuisampia, tulisivat varmaankin kiiruhtamaan Niilo herran puolelle, joka julkisesti esiintyi vanhan kuninkaan puolesta. Jos nyt nuo osat luopuisivat hänestä, niin jäisi hän melkein yksikseen aniharvojen nojalle, jotka eivät lainkaan voisi vastustaa arkkipiispan eikä kuninkaan puoluelaisia.
Sentähden kiiruhti Eerik Akselinpoika nyt niin paljon kuin mahdollista lopettamaan keskustelua, jota hän oli seurannut mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja lopettamaan sillä tavalla, ettei suututtaisi Kettil-piispan vaikuttavaa veljeä, eikä myöskään synnyttäisi mitään katkeruutta rahvaan mahtavassa johtajassa.
"Se mitä täällä on sanottu", sanoi hän, "näyttää minusta hyvältä molemmin puolin ja varmaan on oleva meille hyödyksi tuntea toisemme… Mitä teihin tulee, Niilo-herra, niin toivon, että me vielä tulemme rauhallisesti keskustelemaan keskenämme, ja jos asia jota te ajatte on mahdollinen, niin ette ole pettynyt minun suhteeni. Yhtä pyydän teitä aina muistamaan… minä olen aina tunteva velvollisuuteni valtionhoitajana."
Oli selvää, että tämä puhe itse asiassa sisälsi valtionhoitajan tunnustuksen heikkoudestaan ja voimattomuudestaan Niiloa vastaan, ja tämä kyllä täydellisesti ymmärsi asian. Mutta koska hän ei sillä hetkellä tahtonut ajaa asiataan pitemmälle, kuin jo oli tultu, tarttui hän herra Eerikin ojennettuun käteen, ja niinpä ei enempää puhuttaisi tästä asiasta.
Niilo läksi myös heti tämän jälkeen piispan talosta ja kiiruhti linnaan. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä ajatuksia, ettei hän voinut jättäytyä lepäämään, vaan käski tuoda hevosensa esiin.
Juuri kun hän ratsasti ulos linnan portista kohtasi hänet ratsastava aseenkantaja, joka oli täyttä laukkaa ratsastanut linnalle. Se oli Erkki, ja Niilo tiedusti häneltä, mitä tuo kova ratsastus tarkoitti.
"Kautta luojan, herra Niilo", vastasi mies, "talonpojat ovat teurastamaisillaan erään miehen Pyhän Yrjänän kappelin läheisyydessä!"
"Teurastamaisillaan miehen… mitä tarkoitat, Erkki… minkä miehen?"
"Minä en voinut sitä nähdä, mutta kuulin Hollingerin, joka oli joukon keskessä, huutavan: että heidän pitäisi tuoda vanki teidän luoksenne. Se oli kuitenkin kuuroille korville puhumista, ei, sadat juopuneet huusivat, hakatkaa palasiksi tuo ilkeä kavaltaja. Tämä tapahtui juuri kuin ratsastin siitä sivu, ja silloin kiiruhdin teitä tapaamaan."
"Hyvä, seuraa minua Erkki!" sanoi Niilo.
Ja niin laukkasivat he katua pitkin, joka vei linnalta alas sillan yli ja sivu piispan talon, jossa akkunat vielä olivat valaistut, ja jossa korkeiden ritarivartaloiden voi nähdä kulkevan edes takaisin suuressa salissa.
Kuta enemmän he lähestyivät kaupungin viimeisiä taloja, sitä selvemmin he alkoivat kuulla epäselvää melua, joka lisääntyi ja muuttui kamalaksi kirkunaksi samassa määrässä, kuin he tulivat lähemmäksi. Eräältä tiellä olevalta mäeltä voivat nuo kaksi ratsastajaa katsella koko tuota kamalaa temmellystä, josta kirkuna lähti.
Keskustan muodosti ryhmä, jota pari suitsuavaa tulisoihtua valaisi. Se oli kuin suuri pallo, joka hitaasti vieri eteenpäin ja josta joka taholle pisti esiin käsivarsia nyrkit lyöntiin puristuneina. Samalla kaikki ympärillä olijat, jotka eivät voineet päästä keskelle, tungeksivat ja hidastivat enemmän kuin edistivät eteenpäin menoa.
Sillä välin olivat he saapuneet mäkeä ylös kappelin luokse, ja soihdut valaisivat kellastuneita puitten latvoja, kun Niilo syöksyi esiin ja vihasta vapisevalla äänellä huusi joukkoa seisahtumaan.
Keskessä olijat eivät häntä kuulleet, mutta laitimmaiset alkoivat huutaa "se on Niilo-herra, meidän päällikkömme." Tämä huuto levisi salaman nopeudella yli koko joukon ja seurauksena oli, että he seisattuivat ja keskus selviytyi esiin.
Niilo laskeutui hevosensa selästä, heitti ohjakset Erkille ja kiiruhti keskelle piiriä, ja kohta katseli hän silmästä silmään vihollistansa, arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernaa.
Hollinger ja talonpojat olivat hetken etsittyään löytäneet tuon pakenevan papin, ja niin syvällä hehkui viha häntä kohtaan noiden rehellisten miesten sydämissä, että oli tuskin mahdollista saada heitä luopumaan kostosta, jonka he pitivät ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ikäänkuin Jumalan heidän käsiinsä jättämänäkin. Tosin selitti Hollinger, että vanki olisi vietävä Niilo-herran luokse, ja että tämä epäilemättä ankarasti rankaisisi jokaista, joka hiuskarvankaan hänen päästään repisi, mutta se ei auttanut.
Eräs vahva talonpoika juoksi esiin ja löi arkkipiispaa. Isku sattui olkapäähän ja useita muita seurasi, ja hänen päällystakkinsa revittiin palasiksi. Hollinger huomasi mahdottomaksi hillitä tuota irtipäässyttä raivoa muutoin kuin viekkaudella. Mutta hän ei ollut selvillä kuinka menettelisi, kuitenkin tahtoi hän aluksi ainakin tuonnemmaksi lykätä veristä murhatyötä ja sentähden huusi hän:
"Kappelille… kappelille, siellä laatikaamme kuninkaan tuomio!"
Tämä erittäin miellytti joukkoa.
"Kappelille, kappelille!" kirkuivat sadat kurkut, ja niin lähdettiin sinne, vaikka tosin joka kolmannen askeleen perästä otettiin kaksi askelta takaisin.
Mutta jäykkänä ja kovana, ikäänkuin raudasta taottuna, seisoi kaikesta tuosta huolimatta arkkipiispa Jöns äkkiä ilmestyneen Niilo-herran edessä. Sammumatonta vihaa liekehtivät hänen ylpeät silmänsä, ja hän asetti kätensä ristiin rinnallensa asettuen semmoiseen asentoon, kuin hän olisi vielä seisonut Tukholman linnan salissa käskien ottaa Niilo Sture elävänä tai kuolleena kiinni ja polttaa hänen kartanonsa. Jotakin suurta oli yhtäkaikki tuossa miehessä, jotakin semmoista, joka teki hänet näinä aikoina ensimmäiseksi suvussansa ja kaikkien niiden joukossa, joita tarkoitustensa tähden kutsuttiin unioonin ystäviksi. Tämä suuruus ilmeni juuri hänen jäykkyydessään ja sitkeydessään sekä siinä lujuudessa ja järkähtämättömyydessä, jolla hän pysyi kiinni tarkoitusperässä, jonka oli itselleen asettanut. Ja tämä tarkoitusperä oli hänellä korkeampi kuin kenelläkään muulla unioonin ystävällä. Voi nähdä Ruotsin ikäänkuin häämöittävän hänen pyrkimystensä korkeimpana päämaalina, vaikka ne vihattavat keinot joita hän käytti, pimentävätkin hänen muutoin kirkkaan elämäntiensä, ja ympäröivät sen tummilla varjoilla, sitä synkemmillä, kuta enemmän välikappaleet näyttävät lopulta tulevan hänen päämaaliksensa. Ja nyt ne jo epäilemättä olivat siksi muuttuneet, kun hän näki korkeamman päämaalinsa alasrevityksi ja saavuttamattomaksi. Ei enää ollut ollenkaan epäilemistä, ettei hän mieluummin olisi nähnyt vieraan kuninkaan tulevan takaisin ja ottavan Ruotsin valtakunnan haltuunsa, kuin että joku toinen Ruotsin mies, vaikkapa tuo niin katkerasti vihattu Kaarlo-kuningas, anastaisi sen paikan, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Ja tämä arvoton ritari, joka hänestä oli niin vaaraton, että hän olisi voinut työntää hänet pois tieltään, kuten tiellä oleva kivi potkaistaan pois jaloista — tämä ritari seisoi nyt hänen edessään suurena ja mahtavana, kädessään Ruotsin tulevaisuus, yhtä varmana, kuin sillä hetkellä arkkipiispan elämä ja kuolema. Tämä ajatus oli epäilemättä katkerin, mitä milloinkaan Jöns Pentinpojan aivoissa oli liikkunut, tuhat kertaa mieluummin olisi hän varmaankin antanut noiden raivoavien talonpoikien repiä itsensä palasiksi, kuin seista apua tarvitsevana tuon miehen edessä, jonka paljas olemus oli hänen häviönsä ja hänen elämänsä toiveiden kukistus. Sentähden katseli hän niin ylpeästi ja kiukkuisesti vastustajaansa, sentähden näytti hän aivan siltä, kuin olisi tahtonut sanoa: "suurin onnettomuuteni on sinut kohdata!"
Niiloon vaikutti tuon langenneen suuruuden näkeminen surullisesti, samalla kun papin silmistä palava vihan tuli, jota ei voinut väärin käsittää, muistutti häntä siitä katalasta ja epäritarillisesta vainoamisesta, jota hän tuolta mieheltä oli saanut kärsiä. Sentähden oli aivan luonnollista, että hän lausui:
"Enpä luullut, Jöns arkkipiispa, että näin toisemme kohtaisimme!"
Ivanhymyyn vetäytyivät arkkipiispan raudankovat kasvonpiirteet. Se oli hänen ainoa vastauksensa. Ympärillä seisojat alkoivat käydä levottomiksi, ja mikään ei olisi voinut olla ärsyttävämpää heidän jo hillittömälle raivolle, kuin tuon synkän arkkipiispan käytös jaloa ritaria kohtaan, joka nyt häntä puhutteli. Harmin ja vihan murinaa kuului kaikkialta ympäriltä, mutta arkkipiispaan se ei vaikuttanut mitään. Hän seisoi katse jäykästi kiinnitettynä Niilo Stureen.
Mutta tämäkin kiivastui tuosta voimattomasta uhmasta.
"Jollei arkkipiispankaapu olisi suojananne", puhkesi hän sanomaan, "niin, kautta pyhän kolminaisuuden, pakoittaisinpa vanhan hyvän tavan mukaan teidät vastaamaan ilkitöistänne, joita olette harjoittanut minua kohtaan, Ruotsin valtakunnasta puhumattakaan… En tahdo muistuttaa teille, mitä viimeksi kohdatessamme sanoitte, mutta se on varmaa, että jos kohtalomme olisi niin määrännyt, että minä silloin seisoin teidän edessänne, samoin kuin te nyt minun edessäni, niin eipä paljonkaan viimeisestä hetkestäni puuttunut…"
"Minä vastaan puolestani!" lausui arkkipiispa kuuluvalla äänellä.
"Jos ainoastaan minusta riippuisi, olisi kaikki kuitenkin hyvin", vastasi Niilo. "Valtakunnanneuvosto on täällä kaupungissa, se tuomitkoon välillämme siitä mitä te olette rikkonut yksityistä ritaria kohtaan…"
"Kuka muu, kuin pyhä isä Roomassa, uskaltaa tuomita Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa", keskeytti pappi.
Niilo katseli hetken tuota pelotonta miestä, jonka rohkeus ei silmänräpäystäkään horjunut, vaikka jonkun kiihtyneen talonpojan kirves millä hetkellä hyvänsä voi ainaiseksi sulkea hänen suunsa. Eikä Niilo voinut olla ajattelematta, kuinka toisenlaiseksi Ruotsin kohtalo olisi voinut muodostua, jos tuo tavaton voima ja ihmeteltävä mielenlujuus olisi palvellut Ruotsia ja Ruotsin kuningasta. Hän vastasi tuohon kiivaaseen huomautukseen tyyneydellä, joka näytti vaikuttavan itse Jöns Pentinpoikaankin.
"Ruotsin kansa", sanoi hän, "Ruotsin kansa tuomitsee Ruotsin arkkipiispan yhtä varmaan kun se tuomitsee Ruotsin kuninkaankin!"
Tätä käännettä kysymyksessä ei arkkipiispa ollut ajatellut, ja Niilo huomasi, kuinka nuo tummat silmät ikäänkuin välkähtivät, samalla kuin ympärillä seisovain raikuva ihastuksen huuto heti vahvisti hänen sanansa.
"Ja juuri sentähden", lisäsi hän, "juuri sentähden, että teidän täytyy vastata töistänne Ruotsin kansalle, — sentähden annan minä puolestani meidän keskiset asiamme raueta."
"Nämäkö tulevat olemaan arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomareina?" kysyi pappi ivallisesti ja osoitti kädellään raivoisia talonpoikia, jotka epäilemättä olisivat syöksyneet hänen päällensä ja repineet hänet kappaleiksi, jollei ritarin läsnäolo olisi suojellut häntä.
"Niin, arkkipiispa", vastasi tämä, "he ja heidän lapsensa tuomitkoon teidät! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että heidän päätöksensä on oikeampi, kuin se, jolla te tahdoitte ottaa henkeni, kun viimeksi tapasimme toisemme Tukholman Bykirkossa."
Sanottuaan tämän kääntyi hän ympärillä olijoihin ja kysyi:
"Mihin on arkkipiispan seurue joutunut." Sitä ei kukaan tiennyt, mutta Hollinger kiiruhti alas tielle ja löysi pian muutamia aseenkantajia, jotka pitivät hevosia. He olivat vetäytyneet piiloon, kun heidän herraansa oli ruvettu ahdistamaan, koskapa oli tuskin ajateltavaa, että he voisivat jotakin tehdä hänen pelastuksekseen, mutta niin pian kuin ajo oli lakannut, olivat he taas lähestyneet ollakseen saapuvilla, jos sattumasta jokin odottamaton seikka muuttaisi asiain tilaa.
Pian palasi siis Hollinger ilmoittaen, että arkkipiispan seuralaiset olivat alhaalla tiellä.