"Soo-o… hän antaa siis minulle enemmän kunniaa kuin luulinkaan."
Eerik-herra heitti läpitunkevan silmäyksen Niiloon, mutta huomatessaan, että se oli ritarille vaivaksi, teki hän käänteen lausuen:
"Luulen kuitenkin, että Eerik Akselinpoikakin jotakin voi Ruotsin valtakunnassa, ja saatte luottaa minuun, Niilo Sture, saatte luottaa minuun. Jos, kuten arvaan, aiotte noudattaa arkkipiispan tahtoa ja mennä hänen puheilleen, niin tarjoudun teille seuralaiseksi, tässä on käteni siitä, herra Niilo!"
Niilo tarttui tarjottuun käteen ja kiitti. Mutta se ei kuitenkaan tapahtunut niin lämpimästi kuin Eerik-herra olisi toivonut. Ritarin koko käytöksessä oli jotakin vaiteliasta. Mutta kuningas nyökkäsi ystävällisesti Eerik-herralle ikäänkuin kiittääkseen häntä avusta, jota hän tarjosi rakkaalle Niilo Sturelle.
Kuningas katseli nähtävästi Niiloa ja kaikkea, mikä häntä koski, sen etuluulon mukaan, joka häneen oli tästä ritarista ennen syntynyt. Niilo huomasi sen, ja se vaivasi häntä, mutta hänen käytöksensä pysyi yhtä tyynenä kuin ennenkin. Ainoastaan hieno punastus ilmaisi, että nyt kosketettiin hänen ritarikunniaansa niin läheltä, että hän tuskin voi sitä suvaita. Iivari huomasi sen ja tarttui nopeaan pikariinsa.
"Juon teidän maljanne, herra Niilo", sanoi hän, "ja tunnustan suoraan, ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Ruotsin valtakunnassa niin jaloa, niin uljasta ritaria kuin te, ja minä pidän itseäni onnellisena sinä hetkenä, jona saamme toistemme rinnalla taistella, ja olen varma, että se aika pian koittaa."
"Siihen minä yhdyn!" lausui Eerik-herra innokkaasti ja nousi seisoalleen tyhjentäen maljansa pohjaan asti.
Kuningas katseli ihmetellen ympärilleen. Hän tiesi kyllä, katsellessaan tätä sukulaistaan ilman mitään etuluuloja, että hän oli aivan toinen mies, kuin minä hän oli tottunut häntä pitämään, mutta sitä hän ei olisi koskaan uskonut, että niin mahtavat miehet kuin Akselinpojat häntä näin korkealle kohottaisivat.
Niilo kumarsi ritarille ja sanoi, ennenkuin istui:
"Olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, että nimittäin kohta saadaan taistella, ja minä kiitän teitä hyvistä ajatuksistanne minusta. Aikanaan saataneen nähdä, vastaanko niitä vai en, mutta yksi asia on varma… se nimittäin, etten ennen lepää, ennenkuin te olette taasen tulleet valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas!"
Tätä sanoessaan katseli hän Eerik-herraa, ja oli huomaavinaan, että tämän kasvoilla väri hiukkasen muuttui. Kuninkaalla taasen oli kyyneleet silmissä, ja kun puhuja käänsi lopuksi katseensa häneen, ojensi hän vapisevan kätensä hänelle.
"Niilo, Niilo!" änkytti hän, "tämä on liian paljon, liian paljon!"
Mutta ei Niilo eivätkä muutkaan ymmärtäneet kuninkaan sanain tarkoitusta, eikä tämäkään antanut enempää tilaisuutta selittämisiin, sillä heti kun tämä malja oli tyhjennetty työnsi hän tuolinsa syrjään ja riensi sisempään huoneeseensa.
Muutkin nousivat pöydästä, ja kuninkaantytär kiirehti isänsä luo. Eerik-herra koetti alkaa uutta keskustelua Niilon kanssa. He puhelivat kaikkein yleisimmistä asioista, kunnes Klaus Lang astui kotvasen kuluttua saliin ja kävi suoraan Eerik-herran luokse.
"Pihalla on eräs asemies, joka haluaa puhutella teitä!" sanoi päällysmies.
"Eräs asemies", huudahti Eerik kiivaasti, "kenen hän on, ja mistä hän tulee?"
"Luulen, että hän on omianne, ja ellen väärin tunne, hän on Olli Råd."
"Olli Råd täällä!" huudahti Eerik-herra käyden samassa kärsimättömiksi, jota kuitenkin koki salata päättämällä lauseen, jonka päällysmiehen tulo oli keskeyttänyt. Hän lausui: "Haluaisin hartaasti keskustella kanssanne ja kuulla mielipidettänne eräissä asioissa, herra Niilo. Toivon senvuoksi, että suotte minulle jonkun hetken tänä iltana sitä varten."
"Noudatan mielelläni tahtoanne!" vastasi Niilo, jolloin Eerik-herra läksi.
Tämä riensi ensin linnanpihalle. Sade oli lakannut, ja taivas oli kirkas. Hän astui muutamia askelia, mutta samassa tuli hevostallista Olli Råd, hänen asemiehensä, häntä vastaan. Hän oli jykeätekoinen, vankkaruumiinen mies, hyvän ja neuvokkaan näköinen. Hän oli Eerik herran oivallisin palvelija. Nytkin hän oli ollut isomman osan kesää Ruotsissa valvomassa herransa etuja.
"Sinäkö, Olli?" kysyi ritari kummastuneena. "Sinulla mahtaa olla tärkeitä tietoja, sillä en sinua vielä odottanut."
"Saavuin Turkuun samana päivänä, jona te sieltä läksitte veljenne laivalla", vastasi mies, "ja kun ei kukaan tiennyt sanoa, milloin palaisitte, niin päätin ratsastaa tänne Raseporiin. Sillä se, mitä minulla on teille sanottavaa, ei voi tulla tietoonne liian aikaisin, mutta kyllä liian myöhään."
"Hyvä, Olli!… Olen hyvin halukas kuulemaan uutisesi."
Sitten kääntyi Eerik-herra linnaan päin aikoen mennä sisään taas, muttaOlli tarttui hänen käsivarteensa lausuen:
"Voimmeko häiritsemättä keskustella siellä?… Muuten on parempi, että menemme avoimelle kentälle; siellä saa usein olla asiaankuulumattomilta kuulijoilta paremmin rauhassa kuin neljän seinän sisässä. Ja parempihan on olla ihan varma kuin epävarma."
"Se herättää tarpeetonta huomiota, Olli", lausui ritari, "luulenpa, että linnassa sentään löytyy huone, jossa kuninkaan vävyn veli saapi häiritsemättä puhella palvelijansa kanssa!"
He menivät siis sisään, ja Eerik-herra tapasi isossa salissa Klaus Langin, jolle sanoi, mitä halusi. Tämä vei heidät silloin muutamaan syrjäiseen huoneeseen, jossa ei tarvinnut olla pelkoa kuuntelijoista eikä äkkinäisistä todistajista. Hän tarkasteli kuitenkin Ollin kanssa tyystin joka seinän ja joka raon, ennenkuin alkoivat keskustelunsa.
"Te puhuitte minulle kuninkaan vävystä, herra Eerik?" alkoi Olli katsoen iloisella hämmästyksellä herraansa.
"Niin, Olli", vastasi tämä, "asia on päätetty. Mutta siitä toiste. Nyt haluan kuulla, mitä meren takana on tapahtunut, koska olet itse tullut sieltä tänne."
"Jos luulette, ettei se koske ensinkään veljenne naimista, herra Eerik, niin erehdytte. Jos olen oikein päässyt arkkipiispan tuumain perille, niin olette juuri sillä tehneet ne tyhjiksi. Ja saatte olla varma, että ellei pian tapahdu, mitä tapahtuva on, niin ei sitä tapahdu ollenkaan!"
"Arkkipiispan tuumat tehty tyhjiksi… tyhjiksi veljeni kihlauksen kautta karkoitetun kuninkaan tyttären kanssa?"
"Kuten sanon, herra, ja minulla on täydet syyt olettaa, ettei minua ole viety harhaan… Tiedättehän, ettei palvelijallenne ole vielä konsaan sitä sattunut; nimeni ei ole suotta Råd [= neuvo]."
Mies näytti tulevan pahalle tuulelle herransa epäilyn johdosta, mutta oli sitä innokkaampi todistamaan tietojensa todennäköisyyttä.
"Kysymyksessä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin jonkun Kaarlo-kuninkaan tyttärien kihlaaminen Kristian-kuninkaan pojalle!" selitti mies. "Sittenhän siirtyy valtakunta täydellä perintö-oikeudella Hannu-junkkerille ja sitten vielä täydellisemmällä perintö-oikeudella tämän tulevalle pojalle. Ja niinkauan kuin arkkipiispa elää, hallitsee hän Ruotsia valtionhoitajana. Miten asian laita lieneekin, varmaa on, että arkkipiispa on saanut tietää veljenne kosinnan, eikä hän ole millään hinnalla salliva teidän ja karkoitetun kuninkaan yhtymistä."
Eerik-herra vaipui ajatuksiinsa.
"Tiedän kyllä", sanoi hän sitten kuin itsekseen, "ettei arkkipiispa ole minun eikä sukulaiseni ystävä…"
"Ja nyt vähemmin kuin milloinkaan, herra Eerik", lausui Olli, "niin. eipä ole kaukana, ettei hän pidä teitä vaarallisimpana vihollisenaan. Varmaa on ainakin, että hänellä on selkoa yhdestä ja toisesta aikeestanne, sen näin selvästi mustan, yskivän Helmich-kaniikin puheista, joka on kuten tietty aina ollut arkkipiispan oikeana kätenä…"
"Mitä siis kuulit?"
"Sen, että te tavottelette Ruotsissa valtaa… Ensin pyritte valtionhoitajaksi, ja sitten… kun on kerran päässyt valtaistuimen portaille asti, ei ole enää vaikeata ottaa kuninkaankruunua, joka sen päällä riippuu, ja panna sitä päähänsä… Sen on eräs Ruotsin herroista tehnyt kerran ennen teitä. Kun veljenne sitten olisi niin läheisessä sukulaisuudessa tämän kanssa, olisi tarkoituksenne — niin he arvelevat — asettaa Kaarlo-kuningas valtaistuimelleen takaisin ja tulla sitten hänen seuraajakseen tai antaa Iivari-herran tulla hänen seuraajakseen, miten teitä vaan miellyttäisi."
"Hm! Noilla miehillä on terävä silmä!"
Eerik-herra pani kätensä selän taakse ja käveli pariin kertaan lattian yli.
"Nyt ymmärrätte", jatkoi Olli, "että kun huhu ehtii levitä siitä, että veljenne on saavuttanut kuninkaantyttären käden, on arkkipiispa joka hetki teitä vaanimassa… Äitelä kaniikki antoi minun vielä ymmärtää, että arkkipiispalla on vielä muutakin mielessä, ja vaikkei hän tahtonut sitä sanoa, niin olen sen kuitenkin saanut tietää Kettil-piispan mieheltä, joka on reipas nuorukainen, hänet ottakaa palvelukseenne… Hän kertoi, mitä se on…"
"No, mitä?"
"Jakaa Ruotsin valtakunta sen mahtavimpain herrain kesken!"
"Jakaa Ruotsin valtakunta!" huudahti ritari pysähtyen kesken käyntiään palvelijansa eteen. "Jakaa Ruotsin valtakunta, niinkö?"
"Niin, ja te tulisitte yhdeksi jakajista saaden osuutenne vaivasta."
"Olipa hänen armonsa, arkkipiispa, sillä kertaa hiukan liian hyvä!…Keitä muita siihen tulisi?"
"Arkkipiispa itse tietysti, sitten Kaarlo-kuningas…"
"Kaarlo-kuningas?"
"Niin… hänpä ei kauan eläne, tuo vanha kuningas, mutta kaikkein hänen kannattajainsa suu on jollakin tavoin tukittava, erittäinkin Niilo Sturen, joka on nykyään arkkipiispan verisimmän vihan esine…"
"Hyvä, luulen, että Niilo herra kyllä puolensa pitää!… Sinä synnytät siis itse sodan, musta pappi. Hyvä, minä otan vastaan hansikkasi, ja pian saataneen kuulla, sinullako vai Eerik Akselinpojalla on Ruotsinmaassa enemmän sanomista… Teit hyvin, Olli, kun et viivytellyt näitten tietojen tuomista. Saat heti nousta ratsullesi ja lähteä Turkuun käskemään voutini panna laivat lähtövalmiiseen kuntoon. Varsin pian olen lähtevä niillä Ruotsiin… Millainen oli mielestäsi sekä herrain että rahvaan mielentila?"
Olli Råd nyökkäsi luottavasti ja rehellisesti herralleen, osaksi kuin vastaukseksi tämän antamaan kiitokseen, osaksi jonkinlaiseksi johdannoksi siihen, mitä aikoi sanoa.
"Mitä teihin tulee ja teidän aikeisiinne, herra Eerik, olen huomannut mielialat aivan suotuisiksi. Ja jos saatte avioliiton toimeen, niin auttaa se teitä päämääräänne lähelle, sillä sitenhän tulevat kuninkaan kannattajat teidän puolellenne ja sitäpaitsi kaikki ne, jotka ovat arkkipiispan hallitukseen tyytymättömiä, joita ei ole vähä!"
"Mitä avioliittoon tulee, lienee siinä nyt enää mahdoton tehdä mitään sinne tai tänne…"
"Kaikkea, herra", lausui Olli vilkkaasti ja vakuuttavasti, "kaikkea voi siinä vielä tehdä joka suuntaan, kun kerran on Jöns-arkkipiispa kysymyksessä!"
Klaus Lang tuli nyt huoneeseen keskeyttäen heidän salaperäisen keskustelunsa. Hän toi pyynnön kuninkaalta, joka halusi Eerik-herran kanssa keskustella. Tämä oli heti valmis suostumaan, kun Olli Rådkin oli jo ehtinyt tärkeimmät tietonsa antaa. Hänen oli kuitenkin vaikea vastata kuninkaan kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä sanomia mies oli tuonut, joiden tärkeyttä todisti juuri heidän pitkä erinäinen keskustelunsa. Hän suoriutui niistä kuitenkin jotenkuten, ja kuningas oli koko päivän iloisemmalla ja hilpeämmällä tuulella, kuin Klaus Lang voi muistaa hänen olleen siitä asti, kuin arkkipiispa palasi takaisin vankeudestaan Tanskasta.
Ilman vähintäkään vaikeutta kummaltakaan puolen sovittiin avioliiton ehdoista ja päätettiin, milloin häät pidettäisiin ja kutka noutaisivat morsiamen. Sillä Eerik-herra tahtoi häät vietettäväksi Ruotsissa, joko Tukholmassa tai jossakin muussa isommassa linnassa. Kuningas suostui siihen sitä mieluummin, kun hän siten pääsi kaikista kustannuksista, joita häiden pitäminen Raseporissa olisi vaatinut. Myötäjäisistä ja maatiloista, jotka kuninkaantytär saisi, ei tällä kertaa paljon puhuttu.
"Meidän asiaksemme tulee", sanoi Eerik-herra jalolla ritarillisuudella, "antaa tukea niille neuvoston päätöksille ja kirjoille, jotka tunnustavat teille, Kaarlo-kuningas, omistusoikeuden kaikkiin niihin linnoihin, maihin, lääneihin, kruununpantteibin sekä osto- ja perintöomaisuuteen, jotka ovat nyt jonkun aikaa olleet teiltä riistettyinä."
Kun tämä oli valmiina, oli sekä kuningas että Eerik-herra mitä parhaimmalla tuulellaan. Jos joku olisi nyt sattunut osoittamaan edelliselle Niilo Sturea ja Eerik-herraa ainoiksi, joiden avulla hän voisi saada kruununsa takaisin, olisi hän varmaan epäröimättä viitannut Eerik-herraan ja kääntynyt hartioitaan kohauttaen pois Niilo Sturesta.
Illalla, Eerik-herran keskustellessa veljensä ja tämän morsiamen kanssa, kääntyi Niilo-herra kuninkaan puoleen. Hän arveli, että tämä nyt, kun hänen mielensä näytti olevan vanhasta surustaan päässyt, ottaisi helpommin ja rohkeammin kuullakseen hänen puhettaan.
"Huomenna, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "puhumme asiastani, johon odotan silloin vastausta…"
"Asiastanne, rakas sukulaiseni… mitä se koskee?"
"Se koskee Ruotsin kruunua!"
Kuningas katsoi häneen ja hänen katseessaan oli pelkoa, levottomuutta, epäröintiä ja jonkunlaista arkuutta omituisella tavalla yhdistyneinä. Hän laski puhuvalla liikkeellä kätensä Niilo Sturen olalle ja lausui:
"Jalo sukulaiseni, joko puhumme siitä tänään tai huomenna, emme. kuitenkaan tulle mihinkään tulokseen… Kääntykää Eerik-herran puoleen, hän eikä kukaan muu voi sen tehdä ja hän siihen kykenee! Tulkaa hänen ystäväkseen ja auttakaa häntä, niin luulen, että jotakin saadaan aikaan meidän ja Ruotsimme parhaaksi."
Salama lennähti Niilo Sturen silmistä.
"Kenen puoleen käännyn sitä työtä varten, jonka olen ottanut tehdäkseni, siitä pidän itse huolen, Kaarlo-kuningas… Sanokaa siis varmasti, mikä on tahtonne, sillä huomenna minun täytyy lähteä Raseporista."
"Älkää suuttuko, Niilo… ottakaa minusta oppia. Minäkin tunsin kerran vallan ja voiman suoniani paisuttavan, ja luulin heiluttavani Ruotsin kruunua miekkani kärjessä… Voi, kuinka petyinkään!"
"Te unhotitte aina tärkeimmän, kuningas… Te unhotitte Ruotsin rahvaan. Jos muistatte, sanoin teille kerran, että siinä juuri oli teidän kuninkuutenne tuki."
"Niin, olette oikeassa, Niilo… Olette oikeassa, älkää suuttuko minuun… Niitä sanoja olen muistava testamentissani, jos milloinkaan sitä loppuun kirjoitan… Mutta nykyoloissa on parhainta, että käännytte Eerik-herran puoleen, ellei hän voi sitä tehdä, ei sitä voi tehdä kukaan!"
Sitten jätti kuningas Niilon astuen tyttärensä ja molempainAkselinpoikain luokse.
Silloin ilmestyi Niilo Sturen kasvoille surumielinen hymy. Tuollainen horjuvaisuus, tuollainen sokeus omaa todellista etuaan kohtaan ei voinut herättää hänessä muuta kuin sääliä. Se oli ajattelematonta leikkimistä pohjattoman kuilun reunalla, mutta lapsella, joka siinä leikki, oli harmaat hapset. Siinä kasvava kukka oli Ruotsin kruunu, mutta jokainen voi hyvin nähdä, ettei hänen kätensä milloinkaan sitä saavuta.
Viheriän ritarin sanat muistuivat Niilon mieleen ihmetyttäen häntä totuudellaan. Kaarlo-kuninkaasta ei enää ollut. Mutta Niilon mieleen tuli tänä hetkenä hänen hurskaan vaimonsa kuva ilmielävänä, ja hänen sanansa kaikuivat ritarin korvissa. Heikkoa kuningasta, joka ei jaksanut itseään kannattaa, voi vahva ja uskollinen käsi johtaa, ja tässä täytyi johtaa vasten tahtoaankin. Ei hän ollut milloinkaan voinut niin selvästi nähdä kuninkaanvallan ja rahvaanvallan eroavaisuutta kuin nyt, ja hänen vuosia kestäneet mietteensä muodostivat nyt täydellisen soinnun.
Hän ottaa viedäkseen rahvaan avulla Ruotsin asiaa eteenpäin joko voittoon tai kuolemaan. Ja kun kerran hänen kädessään on Ruotsin kohtalo, niin saa Kaarlo-kuningas kuolla sen tiedon rauhoittamana, että Ruotsi saattoi elää itsenäistä elämää itse valitsemansa kuninkaan johdolla.
Illallisen jälestä pyysi Eerik-herra Niiloa saapumaan lupaamaansa keskusteluun, ja he läksivätkin samaan erillään olevaan huoneeseen, jossa edellinen oli jo ollut.
"Te tarvitsette apua, herra Niilo!" sanoi hän ihan ilman valmistusta käyden asiaan, sulettuaan ensiksi oven, "te tarvitsette apua, ja minä olen valmis antamaan sitä teille!"
"Tämä apu on vähän kiireistä, herra Eerik", vastasi Niilo vältellen.
"Niin, herra Niilo, tapani on lausua suoraan mitä sydämelläni on. Te saatte oppia tuntemaan Akselinpoikia, meillä on tapana auttaa toisiamme ja toistemme ystäviä sanoilla ja töillä… Tunnen suhteenne arkkipiispaan, ja sanon vielä kerran, että saatte luottaa minuun."
Oli selvää, että ritari harkitsi saavansa vasta-apua sanoilla ja töillä. Niilo oli ainakin siitä vakuutettu. Hän ei tosin voinut olla huomaamatta, mitä todellista etua ritarin ystävyys tuotti hänelle hänen ensi esiintymisessään, etenkin hänen kohtauksessaan arkkipiispan kanssa, jota hän ei ollut päättänyt karttaa. Mutta hän ei tahtonut antaa ritarille pienintäkään aihetta perustaa sille mitään semmoista, joka saattaisi häiritä ja ehkäistä Niilon omaa toimintavapautta vastaisuudessa. Sitäpaitsi oli Eerik-herran koko olennossa jotain mahtavammuutta, mikä ei ollut Niilon mieleen.
"Mitä arkkipiispaan tulee", sanoi Niilo senvuoksi, "niin toivon selviytyväni hänestä yksinäni, kenenkään avutta."
"Niinkö ajattelette, herra Niilo… varoitan teitä kuitenkin, sillä arkkipiispa Jöns on mies, joka ei tunne mitään arveluita, huomatkaa, ei mitään arveluita, kun hänen on raivattava tieltään vaarallinen tai vihattu vihamies!… Hyvä, kuten tahdotte! En luullut kuitenkaan teidän kunnianne siitä kärsivän, jos sallisittekin minun tässä asiassa määrätä. Lähden nyt heti Ruotsiin, ja kutsun teidät seuraani, tahdotteko!"
Tätä tarjousta ei Niilo voinut hyljätä loukkaamatta tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksia. Hän kiitti siis Eerik-herraa siitä.
"Arkkipiispaan ollaan tyytymättömiä, ja syystä, herra Niilo… mutta nyt on meidän korjattava se paha. Pankaamme toimeen herrainpäivät, ja minua haluttaa nähdä, rohkeneeko mahtava arkkipiispa asettua Ruotsin koko ritaristoa vastaan."
"Ruotsin koko ritaristoa…?" kysyi Niilo, joka ei oikein ymmärtänyt ritarin tarkoitusta.
"Niin, herra Niilo… Aion puhua Ruotsin puolesta Ruotsin herroille ja miehille, ja jos he kuuntelevat puhettani, kuten syystä otaksun, ei Jöns-arkkipiispalle jää muuta valittavaksi, kuin antaa oikeuden olla oikeutena, lain lakina! Mutta teidän tulee luottaa minuun, haluan lukea teidät ystäväkseni, kuten veljenikin tekee!"
"Jos tarkoitatte Ruotsin parasta, on luottamukseni teillä, hera Eerik, muuten ei!" vastasi Niilo.
"Kätenne, ritari!" huudahti Eerik tulisesti, "meistä tulee kuitenkin lopuksi ystävät!"
Niilo tarttui hänen käteensä, ja sitten he erosivat. Seuraavana päivänä ratsastivat he rinnakkain Raseporista, ja parin päivän perästä olivat he laivalla purjehtien Pohjanlahden ja Ahvenanmeren yli Tukholmaan.
Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
Tukholman linnassa oli arkkipiispa Jöns. Oli eräs syyskuunpäivä 1466, oikea syyspäivä, synkkä ja myrskyinen. Sade pieksi pieninä, mutta sitä itsepäisempinä ja kiusallisempina pisaroina ikkunoita ja olo tuntui raskaalta ja tukalalta.
Arkkipiispaan ei kuitenkaan näyttänyt voivan mikään ulkomaailman vaikutuksista tehoa. Hän istui isossa nojatuolissaan suuren takkavalkean ääressä, toinen jalka heitettynä toisen yli, ja kasvoillaan omituinen, selittämätön hymy. Hän katseli liekkien liehuntaa, hänen oikean kätensä etusormi liikkui kuin tajuttomasti puolikehässä hänen polvellaan, jota peitti kallis, violavärinen, sopulinnahalla sisustettu nuttu. Hänen ylpeäin, mutta synkkäin ja kylmäin kasvojensa pääsävy oli itseensä tyytyväisyys, ellei se ollut hymyn synnyttämä. Mutta sen takaa loisti käskevää uhkaa, itsekylläistä levollisuutta, joka johtui todellisen mahtavuuden tiedosta. Hän muistutti aarteitaan vartioivaa lohikäärmettä, joka istuu vuorella päivänpaisteessa nauttien toisella silmällään kultiensa loistoa, jotka on levittänyt kätköistään vuoren laelle, ja toisella silmällään vaanien, rohkenisiko kukaan tulla ryöstämään häneltä niitä.
Eräs asepoika tuli ulommasta huonesta käyden pehmeää mattoa myöten herransa luokse. Tämä katsahti ylös, odottaen vastausta kysymättä.
"En ole voinut löytää häntä!" sanoi asepoika ja lisäsi hetkisen kuluttua, "mutta jos niin tahdotte lähden ratsastamaan hänen vastalleen…"
"Mihin ratsastaisit sitten?" kysyi arkkipiispa.
"Eteläänpäin, herra… Kaarlo Ragvaldinpoika näki hänet siellä eilen!"
"Ei, ei", sanoi arkkipiispa, "ei ole tarpeen."
Poika läksi, arkkipiispa-valtionhoitaja näytti taasen nauttivan samaa tyyntä kaikista huolista vapaata hetken lepoa, kunnes ovi avattiin ja huoneeseen astui tummiin vaatteisiin puettu kumarainen, yskivä mies. Hieno käden vavahdus ainoastaan ilmaisi, että umpimielisen prelaatin sisässä tapahtui jotakin.
Tulija oli Helmich-kaniikki.
"Te tulette Nyköpingistä, Helmich… mitä uutta sieltä?" kysyi arkkipiispa nyökäten alentuvasti uskotulleen.
Tämä katsahti hieman kummastuneena herransa kellankalpeisiin, vakoisiin kasvoihin koettain samalla turhaan ehkäistä kiihkeätä, vaivaloista yskänpuuskaa.
"Tulen Nyköpingistä, kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa!" sanoi hän, "olen ollut siellä teidän asioillanne… Mikäli voin suuressa yksinkertaisuudessani havaita, käypi maitten yli tuulenpuuska… se voi ehkä loppua ja vaieta, mutta se voi myöskin kasvaa myrskyksi. Tiedän tosin kyllä, että te olette kaikkea vastaan vahvistettu, ettei mikään voi teitä hämmästyttää. En mahtane sen vuoksi olla teille vaivaksi turhanpäiten. Sitten Kettil-piispan kuoleman, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, olette te yksin herrana Ruotsin valtakunnassa!"
"Ymmärrän, mitä tarkoitatte, Helmich, mutta uskokaa minua", lausui arkkipiispa, "en voinut mitään siinä asiassa tehdä, käsitätte sen itsekin. Sitä piispanistuinta ei voitu ottaa Henricus Tidemannilta, hän oli siihen kuin itsestään oikeutettu…"
"Mikäpä on teille mahdotonta, kunnianarvoisa isä Jumalassa, teille, joka olette arkkipiispa ja maan ruhtinas samassa persoonassa?" keskeytti Helmich happamen imelästi hymyillen, ja hänen äänensä osoitti tarpeeksi, kuinka herkkänä tämä asia oli hänen sydämellään.
Arkkipiispa ei puolestaan suuttunut siitä epäluottamuksesta hänen hyvään tahtoonsa, joka kaniikin puheeseen ilmeisesti sisältyi, minkä voi selittää siten, että hän nyt tarvitsi apulaistaan. Niin sen Helmichkin selitti ja sovitti puheensa sen mukaan antamatta arkkipiispan valtaavan tyvenyyden ja järkähtämättömän varmuuden häiritä itseään.
"Huomaan", sanoi arkkipiispa, "etten voi poistaa epäilyänne… Mitä sanotte Vexiöstä?"
"Vexiöstäkö…?" kysyi kaniikki epäröiden.
"Niin, Helmich, Vexiön piispanistuin on tyhjänä LaurentiusMikaelinpojan jälkeen, sain eilen siitä kirjeen tuomiokapitulilta…Mitä sanotte, haluatteko ruveta hänen seuraajakseen?"
"Pitääkö Helmichin vastata siihen kysymykseen arkkipiispa JönsPentinpojalle?"
"Hyvä, hyvä, Helmich… asia on siis päätetty… Siellä ei tiellänne ole ketään, siellä on puoltolauseeni tepsivä, sinne te tulette piispaksi!… Oletteko tyytyväinen, Helmich, vai tahdotteko odottaa?"
"Siihen voin parhaiten, kunnianarvoisa isä Jumalassa, antaa vastauksen teille ollessani Vexiön piispana."
"Saatte itse laatia siitä kirjeen tuomiokapitulille, niin pääsette kaikista epäilyistänne!… Nyt tehkäät minulle selvää siitä pienestä tomupilvestä, jonka luulette voivan myrskyksi paisua."
"Ja syöstä kumoon suurimman ja mahtavimmankin rakennuksen… Niin, kerron siitä kohta. Pelkään vaan, ettette ylhäiseltä paikaltanne katsoen, arkkipiispa, ehkä oikein usko, että vähäpätöinen tuulenpuuska, joka kiitää vuoren juurella ikäänkuin piiloiten pöllyttäen tiellään olevaa tomua, voi mitään vaaroja tuottaa. Silloin on varoitukseni turha."
"Niinkö luulette, Helmich?… No, antakaa kuulua sitten, mitä siinä tuulenpuuskassa on!"
"Siinä on Niilo Sture, siinä on Eerik Akselinpoika…"
Arkkipiispa iski kämmenellään taivuttaen päätään sivullepäin.
"Siinä on vielä", jatkoi Helmich, "herra Iivari Akselinpoika ja hänen kuninkaallinen morsiamensa, Magdalena-neiti. Siinä on vielä hiukan Kaarlo-kuningastakin tai ehkä hän kokonaan, sillä korviini tuli tuulenpuuskasta ääni, joka selvästi kuiskasi Kaarlo-kuninkaan nimen."
"Kuvista asioihin, Helmich, mitä tarkoitatte täällä?"
"Niilo Sture on matkalla Turusta tänne Tukholmaan…"
"Mitä siitä?" kysyi arkkipiispa melkein kiihkeästi, ojentaen vasemman kämmenensä ja näpäyttäen oikealla kuin tomuhiukkasta siitä. "Tuonverran välitän siitä, mihin Niilo herra menee tai mistä hän tulee…! Mitä muuta, Helmich?"
"Näette ehkä tarkemmin ja kauemmaksi kuin minä", lausui Helmich hymyillen, "mutta minun nähdäkseni uhkaa suurin vaara sieltä…"
"Ja te, Helmich, voitte noin puhua, joka olette nähnyt ja kokenut kuin kuka tahansa, kuinka turhaan tuo ritari pahainen on koettanut asiaansa ajaa. Miten hän toimi nyt viimeksi yhdessä sukulaiseni, Kettil-piispan kanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja miten on hän toiminut ennen?"
"Mutta ehkäpä minä olen siinä asiassa nähnyt enemmän kuin te!"
Mutta arkkipiispa iski taas kärsimättömänä kämmenelleen sanoen:
"Säästäkää minua jo tältä asialta… Minä näytän tuolle pilviritarille tempun, että hän tulee ijäti muistamaan sekä minua että veljeäni, David-herraa… Onko teillä muuta kerrottavaa Akselinpojista… Mutta varttokaa hetkinen, saatte itse kuulla ja päättää, tarvitseeko minun valtani pelätä tuota Penningebyn haaveilijaa."
Arkkipiispa meni pöydän ääreen ja soitti. Asepoika ilmestyi taas.
"Käske Kaarlo Ragvaldinpoika luokseni!" sanoi hän. Poika lähti.
Jäntevin askelin ja silmät leimuten käveli arkkipiispa pariin kertaan lattian poikki, kunnes ovi avattiin ja Kaarlo Ragvaldinpoika astui huoneeseen.
"Käske viisikymmentä miestä astua ratsuille, Kaarlo Ragvaldinpoika", lausui hän tälle käskevällä äänellä. "Saat ratsastaa niiden kera Penningebyhyn… tänä päivänä, nyt heti… äläkä säästä hevosia! Ja vallatkaa kartano rynnäköllä, jos joku rohkenee vastustaa! Ja polttakaa se joka tapauksessa maan tasalle, ja jos sinulta kysytään, miksi, niin sano, että niin rankaisee Ruotsin valtionhoitaja jokaista, ken häntä ei tottele!"
Päällysmies kumarsi merkiksi, että oli ymmärtänyt arkkipiispan käskyn. Tämän viitatessa kädellään läksi hän mitään kysymättä ja koettamatta puolestaan estää tekoa, joka oli epäilemättä herättävä vihaa ja katkeruutta hänen herraansa kohtaan. Arkkipiispan miehet tiesivät aivan hyvin, ettei heidän herransa kuitenkaan milloinkaan antanut kiihtymystilassa käskyjä, joita sitten sai katua. Hänen sanansa olivat aina edeltäpäin punnitut ja harkitut, että niiden toimeenpano vaan oli jälellä. Jos käsky tulikin joskus odottamatta, että se näytti pikastukselta, ei laita kuitenkaan ollut niin.
Helmich tiesi tämän, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähältä keskeyttää korkeata esimiestänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Varoitushuudon sijaan, joka jo oli tulemaisillaan hänen huuliltaan, ilmestyi niille merkillinen, nöyrä ja kaksimielinen hymy. Hän ei puhunut mitään vaan pysyi vaiti ja hymyili sekä rupesi lopulta yskimään. Sen vaikutti joko se, että hänen silmissään väikkkyi piispansauva, tahi häneen oli niin syvään juurtunut tieto arkkipiispan vallan etevämmyydestä, ehkä nämä molemmat seikat.
Arkkipiispa katsoi häneen päällysmiehen lähdettyä tuolla turvallisella halveksivalla, surmaavalla tavallaan, joka oli hänen jäykille ja tylyille kasvoille ominainen, Se ei kuitenkaan voinut poistaa hänen käskystään verisen vihan ja piintyneen ylenkatseen värettä tuota vähäpätöistä ritaria kohtaan, joka osoitti selvästi sen olleen arkkipiispan ajatuksissa enemmän kuin hän tahtoi myöntää itselleenkään.
"No, mitäs nyt sanotte?" lausui hän pää kenossa tirkistäen jäykästi ja terävästi kaniikkiiin.
"En mitään, kunnianarvoisa isä Jumalassa!" vastasi Helmich nöyrästi.
"Toivon siis, ettei minun enää tarvitse kuulla muistutettavan tuostaNiilo Sturesta!"
"Kyllä, teidän armonne, ellei vaan hän itse, Jumala paratkoon, muistuta itsestään!"
Arkkipiispa heitti vihaisen katseen kaniikkiin, mutta käännähti äkkiä ja meni entiselle paikalleen nojatuoliinsa tulen eteen.
"Tärkeämmistä asioista aioin tänään kanssanne puhua, Helmich", sanoi hän sovitellen itseään mukavaan asentoon, "asioista, joista toivon saavani teidän kauttanne tietoja… Ettekö tiedä että herroilla on Nyköpingissä kapinallisia tuumia mielessä, ettekö tiedä, että Iivari-herran ja Magdalena-neidin häiden pitäisi antaa armoisku Jöns Pentinpojan vallalle?"
"Tiedän sen", vastasi Helmich, "mutta olen siinä suhteessa teitä paljon yksinkertaisempi, kunnianarvoisa isä Herrassa, että pidän Niilo Sturea paljon vaarallisempana kuin Akselinpoikia… Mitä häihin tulee, on ajatukseni, että…"
"Antakaa kuulua, Helmich!… Ajatuksenne on, että…"
"Että ne voi helposti estää."
"Estää?"
"Ymmärtäkää minua oikein… Akselinpojat toimivat ainoastaan itseään varten. He tulevat senvuoksi olemaan aina yksinään. Teille tulee heistä vaaraa ainoastaan, jos he yhdistyvät Kaarlo-kuninkaan kanssa… senvuoksi, että Kaarlo Knuutinpoika on kaikesta heikkoudestaan ja viheliäisyydestään huolimatta yhä vielä kansan toivojen ja rakkauden esine. Ja sekin on vaarallista vaan senvuoksi, että tähän yhdistymiseen liittyy tuulahdus sitä vaaraa, joka uhkaa… niin teidän täytyy kuulla se, kunnianarvoisa isä… joka uhkaa Niilo Sturen puolelta. Hän valmistelee toisenlaatuisia häitä, suuremmoisia häitä, jossa kuningas ja kansa vihitään yhteen… Nyköpingin häät tulevat vaan näiden suurten häiden alkusoitoksi. Ja sitä mieltä olen, että te saatte varoa, kuinka voitte siitä pelastua…"
"Helmich!" huudahti arkkipiispa, ja hänen silmänsä paloivat terävästi kuin puukot, ikäänkuin hän olisi mielinyt katseellaan lävistää varjomaisen kaniikin.
Tämä hyppäsi syrjään ja sai äkkinäisen yskäkohtauksen.
"Helmich!" huusi arkkipiispa toistamiseen. "Mistä te tiedätte, kuinka arkkipiispa Jöns aikoo toimia? Toisen aion polkea jalkoihini… toiset, nekin pakotan kuuliaisiksi, maksakoon mitä tahansa. Antakaa minun päättää, kumpiko on vaarallisempi, mutta teiltä vaadin apua niitä vastaan, joiden kautta en ilman sitä tule toimeen… Toivon, että olemme siinä suhteessa nyt selvillä? Tarjoon teille Vexiön piispanistuinta… te antanette siitä minulle, mitä teiltä vaadin."
Kaniikki kumarsi.
"Se yhdistyminen Akselinpoikain ja Kaarlo-kuninkaan välillä, joka nyt on syntymäisillään, ei saa tulla toimeen, vaikka minun täytyisi sitä estääkseni hajotuttaa koko hääjoukko miehilläni… Mutta ettekö, Helmich, keksisi toista keinoa, joka tekisi saman vähemmällä melulla, mutta yhtä varmasti… Sanokaa, keksittekö?"
Kaniikin kalpeat kasvot tulivat lyijyharmaiksi, ja hänen suupielensä vääristyivät tehden hänen näivettyneet kasvonsa inhottavan näköisiksi. Hänen hymyssään oli jotakin perkeleellistä, ja samalla siitä ilmeni pelkoa ja raukkamaisuutta, jota hän ei saanut estetyksi.
"Kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa Jöns…!" alkoi kaniikki änkyttävällä äänellä ja lyhyeen hengittäen, mutta arkkipiispa keskeytti hänet ratkaisten asian kerrassaan.
"Siinä on vaikeuksia… sen tiedän, älkäämme siis puhuko niistä. Luotan teihin niin, että annan koko tämän asian teidän huostaanne. Teidän täytyy tehdä tämä yhdistyminen tyhjäksi…! Mitenkäkö…? Sen jätän kokonaan teidän mietittäväksenne. Jos onnistutte, niin istutte lopun ikäänne Värendissä piispana, ellette, saatte vastata puolestanne… ymmärrättekö?"
"Puheenne on, kunnianarvoisa isä, siksi selvää, ettei sitä voi väärin ymmärtää… Mutta ennenkuin pidämme tätä asiaa aivan päätettynä, olisi minullakin vähän sanottavaa, jonka toivoisin myöskin teidän täysin ymmärtävän."
Arkkipiispa hätkähti ja kohosi pystyyn tuolissaan nojaten molempia käsiään kaidepuita vastaan ja katsellen terävästi kaniikkia, joka oli näöltään niin nöyrä ja vaatimaton, mutta kuitenkin itse asiassa niin rohkea.
"Tahtoisin muistuttaa teille, kuinka olen teitä palvellut, arkkipiispa Jöns, kuinka menestyksenne, valtanne, kunnianne on ollut kuin omanani. Mutta teidän kohotessanne alinomaa ja tasaisesti ylöspäin, olen minä pysynyt paikallani tahi mennyt taaksepäin, ja nyt… nyt, arkkipiispa, kun olen jo, sopii sanoa, haudan partaalla, nyt te viskaatte minulle Ruotsin pienimmän hiippakunnan…"
"Helmich… te unhotatte, ken olette!" keskeytti arkkipiispa jääkylmästi. "Muistakaa, että elätte armoelämää, että minä voin koska haluan kukistaa, musertaa teidät!"
"Kymmenen vuotta sitten, kunnianarvoisa isä", vastasi Helmich, "kymmenen vuotta sitten olisi tuo puhe minuun tepsinyt… Nyt ovat päiväni luetut, kuolema ei minua pelota… Antakaa asian siis olla, kuten ensin sanoitte, sallikaa minun laatia nimessänne kirjeen Vexiön tuomiokapituliin. Mitä Nyköpingin häihin taas tulee, on se eri asia, joka vaatii eri palkintonsa… Minun nähdäkseni, kunnianarvoisa isä Herrassa, olisi teillä valtaa tehdä Vexiön piispanistuimen omistaja mahtavaksi mieheksi, ehkei teillä olekaan valtaa tehdä hiippakuntaa niin suureksi, kuin se Kettil-piispan kuoltua jäi."
"Mitä tarkoitatte, Helmich?"
"Tarkoitan että joku kruununlääni voisi täyttää puutteen! Piispanistuin täytyy tulla joka tapauksessa omakseni, mutta jos tahdotte minun ryhtymään Nyköpingin juttuun, niin pitää teidän antaa ei ainoastaan suullinen vaan kirjallinenkin vakuutus sen palkinnosta… Tämä oli minulla sanottavaa, ja te saatte valita, arkkipiispa Jöns… valita joko kuolemani tai palvelukseni, mutta palvelukseni tällä ehdolla."
Arkkipiispa katseli kauan ja tutkivasti uskottuaan, jota hän oli luullut pitävänsä niin täydellisesti käsissään. Nyt se luikahti niistä, kuitenkin vähemmin kuolemanhalveksimisensa vuoksi kuin siitä syystä, että oli oppinut niin perinpohjin tuntemaan mahtavan esimiehensä. Arkkipiispan kasvoilta ei kuitenkaan voinut nähdä, oliko hän taipuisa suostumaan vai ei, ne olivat yhtä liikkumattomat kuin ennenkin.
Mutta sallimus oli päättänyt, ettei kaniikin pitänyt saaman tänäpäivänä tietää arkkipiispan tahtoa, eikä edes sitä että se hänelle oikein selviäisikään.
Ovi avattiin ja arkkipiispan hovimestari astui huoneeseen ilmoittaen, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin. Hän oli lähettänyt erään asemiehistään ilmoittamaan arkkipiispalle tulleensa kohtaamaan häntä.
Kesti tietysti hetkinen, ennenkuin arkkipiispa ehti johtaa ajatuksensa siihen uuteen suuntaan, jonka tämä tieto aiheutti. Mutta sitten hän lausui hyisellä äänellään:
"Ritari tulkoon."
Mutta hovimestari sanoi silloin ritarin sanantuojan samalla pyytäneen häntä ilmoittamaan, että Niilo-herra pyysi arkkipiispan määräämään jonkun kohtauspaikan kaupungissa, jos todella tahtoi hänen kanssaan keskustella. Sillä heidän keskinäiseen suhteeseensa nähden ei arkkipiispa voinut vaatia, että hän itse suorastaan antautuisi mahtavan vastustajansa käsiin.
Arkkipiispa oli kotvasen vaiti ja lausui sitten:
"Huomenna kello 8 Bykirkon sakaristossa!"
Hovimestari meni, ja arkkipiispa viittasi Helmichille haluavansa olla yksin, mutta muutti äkkiä aikomustaan sekä astui kaniikin luo tarttuen hänen käteensä.
"Kyllä me toistemme kanssa sovimme, Helmich… meidän kohtalomme ovat niin lähellä toisiaan, että toisen onni on toisenkin onni, ja toisen tuho on toisenkin tuho!"
Sitten he erosivat siltä päivältä.
Seuraavana päivänä asettui rannassa laivasillalla ainakin sata hyvin varustettua asemiestä kiiltävissä haarniskoissa riviin erään isomman laivan eteen. Kerääntyi paljon kansaa katsomaan, mitä oli tekeillä, kun niin paljon miehiä nousi maihin. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut olla siitä epätiedossa, sillä pian astui laivasta rannalle kaksi kaikille hyvin tuttua miestä, nimittäin herra Eerik Akselinpoika ja herra Niilo Sture. Kaupunkiin oli levinnyt huhu, että ritarit tulivat ilmoittamaan vihatulle arkkipiispalle, lakkaavansa häntä tottelemasta, eikä muuta tarvittu panemaan puolen Tukholmaa liikkeelle.
Kansajoukko lisääntyikin yhäti joka askeleella ritarien käydessä. Ritarien heiluvat kypäritöyhdöt näkyivät korkealla yli asemiesten kiiltäväin rautaverhojen heidän kulkiessa lähimmän rantaportin kautta Isolletorille ja sieltä Bykirkolle, joka oli niinikään tullut väkeä täyteen. Täällä kansa kuitenkin pettyi, sillä ritarit menivät sakaristoon, ja miehistä jäi toinen puoli kirkonoven eteen, toinen puoli asettui sakariston ulko-ovelle.
Siellä istui ylempien ja alempien pappien ympäröimänä, vierellään dominikaanien priori ja fransiskaanein guardiaani, arkkipiispa Jöns koko kirkollisessa komeudessaan, yllään kaapu ja kädessään arkkipiispansauva. Hän oli ylpeänä ja juhlallisena, kankeana ja luoksepääsemättömänä kuin kohtalo itse.
Niilo Sturen esiintyminen oli tyyntä ja rohkeamielistä, ennen kaikkea arvokasta, ja omituinen sisäisen tasapainon ilme antoi hänen avomielisille, jaloille kasvonpiirteilleen sellaisen ylevyyden, joka veti kaikkein huomion puoleensa. Eerik-herrakin oli esiintymiseltään Niilo Sturen arvollinen seuralainen. Mutta vaikka hän oli tässä varsinaisena turvana, joten häntä olisi oikeastaan tullut pitää päähenkilönä, oli kansa kuitenkin toista mieltä.
"Olette kutsunut minua, arkkipiispa Jöns", sanoi Niilo-herra, kun huoneessa oli tullut hiljaisuus, "ja minä olen totellut kutsumustanne, mitä tahdotte?"
Arkkipiispa ei pitänyt kiirettä vastatakseen, ja kuta kauemmin se viipyi, sitä enemmän jännittyi kuulijaan huomio.
"Teidän tapanne käsittää asioita", sanoi hän vihdoin, "voi kenties nimittää tätä kutsumukseni tottelemiseksi, mutta minä annan sille toisen nimen, minä sanon sitä uhkamielisyydeksi. Teen sen sitä suuremmalla syyllä, kun otan lukuun millä tavalla olette tänne saapunut. Niin mieslukuisena ette lähtene valtakunnan vihollista vastaan, kuin olette nyt tulleet rauhalliseen kokoukseen valtakunnan hoitajain kanssa… Mutta eihän ollut muuta odotettavaakaan niin pelkurilta mieheltä kuin te olette."
Kuka muu tahansa kuin Niilo Sture olisi paikalla näiden jääkylmällä ylenkatseella lausuttujen, syvästi häpäiseväin, sanain jälkeen menettänyt vallan itsensä yli ja unhottaen paikan pyhyyden heittänyt hansikkaansa tuon kultaan kudotun kirkkoruhtinaan jalkoihin vaatien hyvitystä heti. Solvatun ritarin poskilla hehkuikin punerva lieska, mutta hänen katseensa oli niin uljas ja ylevä ja todellista sielunaatelia todistava, ettei häpäisijä voinut sitä kestää.
"Teiltä, arkkipiispa Jöns", alkoi Niilo, "joka olette osoittanut voivanne riisua yltänne pyhän virkapukunne ja tarttua miekkaan ja kilpeen, kun olette sen hyväksi nähneet, teiltä voisin vaatia tuollaisista sanoista hyvitystä… Mutta en luullut, että olitte sellaisen asian takia minut kutsunut, vaan luulin teillä olevan jotakin Ruotsin valtakunnalle tärkeätä puhuttavaa minulle!"
"Ette puhu huonosti, mutta te unhotatte, Niilo Sture, seisovanne Ruotsin valtakunnanhoitajan edessä, jolla on siitä syystä suurempi valta kuin konsaan teidän Kaarlo-kuninkaallanne."
"Mitä siihen asiaan tulee, ei valtanne liene suurempi kuin Ruotsin laki myöntää… mutta siitä voinemme joskus toiste keskustella… Nyt kysyn teiltä vielä kerran, mitä tahdotte minulta.?"
"Heittäkää pois hyvä osa noista ylpeistä ja pöyhkeistä sanoistanne, Niilo-herra", lausui arkkipiispa, "ne eivät asiaanne paranne, ja vaikka te nyt olette niin upeana herra Eerik Akselinpojan turvissa, niin minä näytän teille kuitenkin, että minulla, Ruotsin päämiehellä, on valtaa teidän molempainkin yli… Minä syytän teitä kavalluksesta minua ja valtakuntaa vastaan, ja te saatte jättää heti miekkanne minun käsiini ja astua vankilaan, kunnes valtakunnan herrat ja miehet ehtivät kokoontua teitä tuomitsemaan!"
"Mitä puhutte Eerik-herrasta", sanoi Niilo Sture, "syyttää vaan teitä itseänne, arkkipiispa, ja osoittaa, mitä olitte aikonut minulle, jos olisin hyvässä luottamuksessa tullut luoksenne… Tällä kertaa en taida tulla vangiksenne, ja kaikki näkevän, kaikkivaltiaan Jumalan kädessä on, miten ensi kertaa tavatessamme käypi…"
"Mitä sanotte, herra Niilo!" ärjäisi arkkipiispa nousten seisoalleen. "Eikö mielestänne ole tarpeeksi, mitä jo olette puhunut? Vieläkö te uhkaatte röyhkeän julkeutenne lisäksi… Tahdon pian loppuun tämän pelin!"
"Sitä minäkin haluan, ja sanon tässä nyt suoraan näiden hengellisten ja maallisten herrain ja miesten kuullen, että olen tästä hetkestä alkain teidän vihollisenne, joka en ole tähän asti ollut… Olen nähnyt teidän rikkovan lupauksia ja valoja, olen nähnyt teidän pettävän kuninkaanne, pettävän maanne, enkä ole kuitenkaan kohottanut kättäni teitä vastaan, josta rukoilen Jumalaa, ettei hän sitä minulle synniksi lukisi. Mutta minä olen aina uskonut, että te kuitenkin lopultakin rakastitte isänmaatanne ja harrastitte sen onnea… Nyt huomaan, että minä ja jokainen rehellinen Ruotsin mies on pettynyt teihin nähden… Te kysytte, miksi? — Vastaan teille kahdella kysymyksellä takaisin: sopiiko sanoa, että sellainen mies pitää huolta hallitsemastaan maasta ja kansasta, joka tahtoo pirstoittaa sen moneen osaan, että se siten häviäisi ja haihtuisi kokonaan maan päältä?… sopiiko sanoa että sellainen mies pitää huolta maastaan ja kansastaan, joka ei salli sen laillisen kuninkaan hallita sitä rauhassa, vaan estää yksityisestä vihasta ja kostonhimosta hänet valtakunnastaan, jonka hallitsijaksi hän kuitenkin on valittu ja voideltu, ja antaa sen vihollisen käsiin?… Ei, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, sellaista miestä emme tahdo Ruotsin valtakunnan päämieheksi — hän on valtakunnan vihollinen, ja senvuoksi minä olen tästä hetkestä teidän vihollisenne…"
Arkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin sanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen silmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain alta.
"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!" sanoi hän. "Käsken teitä, herra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan vallalla, ottakaa kiinni tuo petturi… tässä ei tarvita todistuksia eikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa."
Kaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti noudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän hetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota arkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain moittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut kylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita tätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta ylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt kun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta, sai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään. Senvuoksi paloivat hänen silmänsä niin — melkeinpä hurjasti, senvuoksi tulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.
Hän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen ylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella hetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.
"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika", sanoi Eerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin puhuteltu sitä kuulisi, "sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut Niilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? — Toisekseen ajatelkaa sitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat kaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies valtakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin heikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden raivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne…"
Vihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa puristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei oltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden hurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan suuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen, hänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi vaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään riehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.
Murhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:
"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta kun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen hetkenne!"
"Asiani on ylevä ja oikea", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia vapaasti kasvoihin, "ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa tavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle."
"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!" keskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja astuen nopeasti sakaristosta pois.
Molemmat ritarit lähtivät myöskin mennen samaa tietä takaisin laivalle noiden sadan asemiehen ja riemuitsevan kansajoukon seuraamina. Sillä arkkipiispa ei ollut suinkaan rakastettu Tukholmassa.
Jo samana päivänä nostivat Eerik-herran laivat purjeensa keinuen suotuisalla tuulella ulapalle. Samassa lähti myöskin eräs pienempi laiva, joka kuului Niilo-herralle. Se oli tullut Tukholmaan häntä kotiin noutamaan hänen käskystään, jonka hän oli lähettänyt suoraan Ahvenanmaan yli Penningebyhyn eräällä miehellään.
Mutta arkkipiispa mitteli samana iltana kiivain askelin huoneensa matoitettua lattiaa linnassa. Asepojat kertoivat kuulleensa lakkaamatta herransa astuntaa niinkauan kuin olivat valveilla, ja tullessaan tavalliseen aikaan sinne, olivat he nähneet hänen kävelevän vielä samalla tavalla synkkänä, uhkaavana ja kylmänä.
Vähää myöhemmin lähetti arkkipiispa sanan Helmich-kaniikille, joka saapui niin pian kuin raihnainen ruumiinsa salli.
"Te saatte kuten tahdotte, Helmich", sanoi hän lyhyeen ja jyrkästi tälle, "mutta Nyköpingin häistä ei saa tulla mitään, ei koskaan… Ennemmin annan arkkipiispansauvani teidän käsiinne, kuin sallin tätä Akselinpoikain yhdistymistä Kaarlo-kuninkaaseen, jolla he aikovat kiivetä vallan ja korkeuden huipulle Ruotsissa. Olkaa valmis siis, Helmich! Kaiken, mitä pyydätte, annan teille!"
Kaniikki hymyili hienoa, perkeleellistä hymyään.
"Luulen, että se asia luonnistuu vallan hyvin", sanoi hän, "laatikaamme siis vaan keskinäiset välimme selviksi, pankaamme siis heti kaikki paperille… Sitten olen Nyköpingissä yhtä pian kuin Eerik-herrakin."
Arkkipiispa istui kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, ja hänen kätensä vapisi kynän liikkuessa rapisten paperilla. Kaniikki seisoi nöyrässä asennossa pöydän toisella puolen sanellen ehtojaan sametinsulavalla äänellä, jota ei nyt yskä ensinkään häirinnyt.
Kun paperi oli valmis, pani arkkipiispa sinettinsä sen alle ja antoi sen Helmichille.
Mutta jo ennenkuin tämä ehti poistua, huusi arkkipiispa erään asepojan luokseen käskien hänen kutsua yhden hänen asemiestensä päällysmiehiä luokseen, joka saapuikin moniaan silmänräpäyksen perästä.
"Sinä tiedät, mihin Kaarlo Ragvaldinpoika on ratsastanut?" kysyi arkkipiispa päällysmieheltä.'
Tämä myönsi.
"No, hyvä, sinä saat ratsastaa yhtä monen miehen kera Kaarlo Ragvaldinpojan avuksi, ja poltettuanne talon perustuksia myöten ajakaa yhdessä Niilo Sturea takaa ja tuokaa hänet luokseni elävänä tai kuolleena!"
Päällysmies kumarsi ja läksi. Kaniikki läksi myöskin kiireesti Tukholman linnasta, jossa arkkipiispa oli kohta yksinään pitäen kädessään kutsumuskirjettä Iivari Akselinpojan häihin.
Kotiintulo.
Härstäken luona erosivat Eerik-herra ja Niilo Sture toisistaan. Edellinen kulki saariston kautta eteläänpäin Nyköpingiin järjestämään häävalmistuksia. Jälkimmäinen siirtyi omaan laivaansa purjehtien pohjoiseenpäin Penningebytä kohti. Brodde, joka oli ritarin poissa ollessa ollut Penningebyn ylimpänä käskynhaltijana, oli laivan lähtiessä Tukholmaan mennyt mukaan herransa vastalle, kun harvain talossa olevain miesten kuitenkin täytyi lähteä pois, eikä vaaraa ollut mitään pelättävissä.
Heidän aluksensa kulki hyvää vauhtia lounaistuulessa. Tultuaan kahdenkesken Brodden kanssa sai Niilo aikaan kysellä puolisostaan ja lapsistaan ja Penningebyn oloista ja tapahtumista hänen poissa ollessaan, ja Brodde antoi suotuisat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Pari viikkoa sitten oli Briita-rouva lähtenyt lasten kera Iliana-rouvan luo tämän tilalle, joka oli Hammarstadin lähellä, mutta Hollingerista ei ollut mitään kuulunut.
"Nyt on toista tulossa", sanoi hän, "nyt on, Brodde, minun hetkeni tullut, ja nyt tarvitsen uskolliset mieheni mukaani… Mitenkähän mielialain laita on nyt Taalainmaassa?"
"Hyvin!" vastasi Brodde. "Siihen saatte täydellisesti luottaa, herraNiilo!"
Niilo-herra ei lausunut tähän mitään ja Brodde lisäsi hetkisen kuluttua:
"Ettekö sitten odota, herra, Briita-rouvan ja lasten tuloa?"
"En, Jumala paratkoon, Brodde, minulla ei ole siihen kylliksi valtaa!"
Hän kertoi sitten, millainen kohtaus oli Bykirkon sakaristossa ollut hänen ja arkkipiispan välillä. Hän mainitsi vielä muutamin sanoin, mitä Raseporissa oli tapahtunut osoittaakseen koetellulle palvelijalleen, kuinka välttämätöntä oli nyt kiireesti toimia.
Brodde katsoi luottamusta täynnä herraansa.
"Älkää epäilkö yhtään, herra!" sanoi hän. "Saatte nähdä, että vielä löytyy rehellisiä miehiä, jotka voivat taistella ja kuolla sen edestä, jota rakastavat."
Mutta tässä oli nyt elämän ratkaiseva kohta käsissä ja Niilo tiesi, ettei siitä askeleesta, joka hänen nyt piti ottaa, riippunut ainoastaan hänen onnensa ja menestyksensä, vaan se vaikutti koko kansan kohtaloon. Ja silloin täytyy rohkeimmankin ja miehekkäimmänkin mielen tuntea omituisia valtaavia tunteita. Ja se hetki, jona kauan vaalittujen ja hitaasti kypsyneitten jalojen ajatusten hedelmä on poimittavaksi kehkeynyt, se hetki, jona päätös on tehtävä, on pyhä hetki totuuden ja oikeuden herran palveluksessa, ja silloin on tunteen syvyys suorassa ja välittömässä suhteessa siihen aikaan, jonka sielu on tarvinnut päätökseen tullakseen.
Niilo Sturella oli elämänsä kaikissa vaiheissa ollut selvänä päätös ja halu uhrata kaiken, uhrata itsensä kokonaan isänmaalleen. Se oli hänen nuoruutensa unelma, hänen lupauksensa tulevaisuudelle astuessaan elämään… Nyt oli tullut lupauksen täyttämisen hetki. Hän tunsi sen, ja siitä oli hänen sydämensä niin täysi, ja siitä syystä oli niin syvä vakavuus hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan.
Hän mietti sitä, jota moni muukin ajattelee, että hänen olisi jo aikoja ennen pitänyt täyttää lupauksensa, jonka hän olisikin voinut tehdä. Mutta hänen käsityksensä ritarin kunniasta eivät olleet sitä sallineet. Vähemmin tuntehikas mieli olisi saattanut katkoa ne siteet, jotka häntä pidättivät, varsinkin kun tarkoitus oli niin pyhä ja ylevä — isänmaan vapauttaminen itsevaltaisten suurmiesten mielivallasta ja muukalaisten sorrosta, mutta hänestä ne olivat niin pyhät, että hän olisi mieluummin uhrannut henkensä kuin unhottanut yhdenkään niistä. Hänen koko elämänsä oli sellaisen tosi ritarin, pelottoman ja moitteettoman, esikuva, joista satumme ja kansanlaulumme kertovat. Hänellä oli elämänsä tarkoitus selvänä edessään, mutta hän ei tahtonut sitä saavuttaa muuten kuin kunnian tiellä, voittamalla vaikeudet, ei niitä kiertämällä eikä yli hyppimällä. Hän tahtoi pysyä lupauksilleen uskollisena, ei ainoastaan sille, jonka yli Engelbrektin kuva sädehti, vaan sillekin, jonka kuoleva kuningatar oli häneltä saanut. Hän tahtoi olla kuninkaalleen uskollinen, silloinkin, kun unhotuksen öinen lintu laski siipensä heidän välilleen, niin että kuningas saattoi solvatakin häntä.
Tässä hiljaisessa kamppailussa oman kohtalonsa kanssa on suuruutta, mutta sellaista suuruutta, jota ritarin oma aika ei voinut käsittää. Ja ehkäpä kaikki nämät taistelut oman itsensä ja maailman kanssa olivatkin olleet tarpeen, että sen miekan terä tulisi moitteettomasta teräksestä, jota nyt tarvittiin. Hänelle muistui Engelbrekt mieleen ihmeellisessä majesteetillisyydessä. Hän välähtää, loistaa ja katoaa kuin salama etäisyydessä, mutta sen, joka tahtoo hänen teitään kulkea ja hänen töitään toimittaa, täytyy vähitellen kehittyä hänen kaltaisekseen. Hänen tulee olla hänen kaltaisensa ei ainoastaan kansan ja valtakunnan asian käsittämisessä, vaan tätä tarkoittavan tahdon kehittymisessä, hengen ylevyydessä, pontevuudessa, maltissa ja tyyneydessä ja itsensäuhraavaisuudessa.
Tuuli pullisti purjeita, ja aallot loiskivat laivan kokassa. Kohta se kääntyi Penningebyn pitkään lahteen, ja sen keula halkoi nopeasti kotirannan tuttuja laineita.
Niilo seisoi kokassa, Brodde vierellään, laivan laskiessa tavalliseen maallenousupaikkaan. Kumpikin katsoi länteen päin metsän yli, jossa Penningeby oli, ja kumpikin silmäili paksua, korkeata savupatsasta, joka nousi suoraan metsän yli, ikäänkuin siellä olisi metsänpalo syntynyt.
"Mitähän tuo lienee?" kuului Niilon huulilta.
"Jumalan nimessä, herra Niilo!" huusi eräs miehistä juosten heidän luokseen, ennenkuin Brodde ehti mitään lausua, "Jumalan nimessä, luulen, että kartanossa on tapahtunut onnettomuus!"
"Saammehan sen pian nähdä", sanoi Brodde, "mutta älkäämme sitä ennen ruvetko levottomiksi pelkän savupatsaan tähden!…"
"Sukkelaa maihin ja ratsaille!" käski Niilo-herra, eikä joudettu odottaa edes portaan panemista, vaan miehet hyppivät maalle. Brodde huusi eräälle heistä, että hän juoksisi lähimpään torppaan sanomaan, että huovit hevosineen rientäisivät rannalle.
"Me tulemme kotiin aikaisemmin, kuin he ovat odottaneet", sanoi hänNiilolle, "ja siksi ne kait viipyvät hevosineen tuolla tuvan ääressä."
Mutta Niilo oli innokas pääsemään perille. Hän huusi senvuoksi miehelle, jonka piti rientää hevosia noutamaan, että he tulevat perässä, ja sitten lähtivät kaikki miehet, joita ei tarvittu laivan hoitamiseen, jalkaisin astumaan Penningebytä kohden.
Kaikki kävelivät äänettöminä ritarin ja Brodden perässä, jotka astuivat niin kiivaasti kuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä, He eivät ehtineet kauas, ennenkuin mies tuli juosten takaisin.
"Hevoset?" huusi Brodde hänelle.
Mutta mies pudisti päätään ja näytti hyvin epätoivoiselta. Seisahtuessaan aivan hengähdyksissään herransa eteen, valahtivat hänelle kyyneleet silmiin.
"Viiden haavan nimessä, Niilo-herra… Penningeby palaa!"
Surun ja suuttumuksen varjo ilmestyi ritarin miehekkäille piirteille, mutta hän säilytti vallan itsensä yli ja kysyi hevosia. Siitä olisi mies tuskin voinut antaa mitään tietoa, sillä hän oli paikalla suuresta onnettomuudesta tiedon saatuaan syössyt suin päin sitä herralleen ilmoittamaan. Mutta lampuoti oli tullut hänen jälessään ja hän tunkihe nyt miesten välitse ritarin luo.
"Hevoset, herra", sanoi hän, "ne saatiin hädin tuskin pelastetuksi, mutta ne täytyi lähettää pohjoiseen, sillä täällä rannalla parveilivat murhapolttajat soihtuineen. Luulin yhteen aikaan, että he sytyttäisivät minunkin tupani."
"No, sitten lähdemme käyden!" virkkoi Niilo, ja silloin lähti koko joukko liikkeelle.
Rannalta oli koko pitkä matka Penningebyhyn, ja nyt se tuntui pitemmältä kuin milloinkaan, etenkin senvuoksi, ettei sanaakaan lausuttu koko matkalla. Sillä kaikkiin koski tuo kamala sanoma niin, ettei kukaan tullut kysyneeksi, miten ja milloin se oli tapahtunut, ja kuka oli sen tekijä.
Tultuaan metsästä ja saatuaan kartanon näkyviinsä pysähtyivät he. Hirveä taulu aukeni heidän nähtäviinsä, keskuksena tummat muurit, joiden yllä aaltoili liekkimeri ja sankka, mustanharmaa, pyörteilevä savupilvi. Oli ilmeisen selvää, ettei pelastamista kannattanut ajatellakaan. Palon täytyi jatkua, kunnes jälellä olisi vaan se, jota liekit eivät voineet niellä, tyhjä, otto kuori entisestä.
Nyt kutsui Niilo lampuodin luokseen ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi tapahtumasta.
"Jumala minua miesparkaa armahtakoon", sanoi tämä, "se tapahtui paria päivää myöhemmin kuin miehet ratsastivat rannalle mennäkseen teitä noutamaan laivalta, Niilo-herra, kuten olitte käskenyt… Samana päivänä, joka olikin eilen, läksin linnaan puhumaan vanhan voutinne kanssa, ja silloin, juuri silloin… me istuimme kaikki illallispöydässä miestuvassa, silloin ne petturikonnat tulivat…"
"Keitä ne olivat?" kysyi Niilo totisena.
"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä… minä en niitä tuntenut!"
"Arkkipiispan väkeä…?"
"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut ketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä käski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan… Me olimme kuin lammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä tallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle surman, siitä olen varma!"
Talonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto järisytti hänen mieltään.
"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!" lisäsi hän saamatta kotvaseen sen enempää suustaan.
"Ukkoseni!" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta sinua köyhempi… heitä surusi!… kullakin on aikansa. Miten vanhan voutini kävi?"
Ritarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin vihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin eheän kertomuksen tapahtumasta.
"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista on pidettävä huolta… hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja pääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä, vihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne. Sieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit hulmahtivat kartanosta…"
"Ja vouti?"
"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin kotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta."
"On siis mahdollista, että hän on pelastunut… menkäämme nyt palavalle kartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa."
Hän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa. Brodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja itsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä ilmaissut.
Pian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri viimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt levittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten ulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten kiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä palavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä päivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä lähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt murhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona hän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat, ettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin rohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin, johon lampuoti häntä seurasi.
Siellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana. Hänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti asettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten kulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta pois.
Niilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi talonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He laskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa näkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo lähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.
Jäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi ja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti häneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti samanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin arkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan vihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten David-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli hienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää viholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä kaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki elämisenkin välikappaleet.
Hän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka puolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa kuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt, ja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä uudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja ylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden seurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen täyttäjäksi.
Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja köyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei enemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä hän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut hänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen katkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja muistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista, irvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen ahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan mitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi sormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa heijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa tulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä — ikäänkuin harmaa haukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois hänen onnensa ijäksi päiväksi.
Mutta nyt hänen onnensa oli toinen kuin ennen. Nyt se oli kasvanut neidoksi, ihmeelliseksi, ihastuttavaksi neidoksi, jonka kaulassa hänen varastettu ketjunsa oli. Neito oli Ruotsin kansa, ja jos… jos tuo jättiläishaukka, joka nyt terävillä kynsillään tarttui hänen loistavaan kaulaketjuunsa, jos se nyt varastaisi, kuten silloin hänen onnensa taikapantin pois…?
Hän ei päättänyt ajatustaan. Mutta selvempänä ja varmempana kuin milloinkaan näki hän nyt päämääränsä. Hän näki sen niin selvästi kuin revontulten liekit olisivat kutoneet loistokehänsä sen ympäri avaruudessa. Oli kuin haukka olisi jättiläishaamussa palannut tuomaan takaisin hänen kaulaketjuaan ja laskenut sen ympäri koko Ruotsinmaan, että se sädehti hänelle samalla taikavoimalla kuin ennenkin, mutta tuotti nyt onnea koko valtakunnalle eikä enää yksin hänelle.
Nyt tulivat miehet takaisin palavalta talolta, ensin yksi, sitten pari muuta, kunnes kaikki olivat koossa herransa ympärillä. Brodde yksin oli poissa, mutta hän olikin kadonnut jo kartanolle tultua, heti kun oli huomattu ettei mitään voitu enää pelastaa.
Samassa lähestyi nopeata hevoskavion kopsetta etelästä päin, ja iltataivasta vastaan kuvastui etäämpää yksinäisen ritarin vartalo. Hän tuli täyttä laukkaa lähemmäksi ja pysähytti vaahtoisen hevosensa huomattuaan miesjoukon, joka esti Niiloa näkymästä.
Se oli Steen Sture.
"Missä herranne on?" kysyi hän miehiltä, mutta nämä astuivat syrjään, jotta hän näki kohta onnettomuuden kohtaaman ystävänsä ja riensi hänen luokseen.
Niilo ei ehtinyt astua häntä vastaan, ennenkuin Steen jo oli hänen kaulassaan koettamatta vähääkään hillitä liikutustaan, jonka ystävänsä ja tämän palavan kodin näkeminen hänessä synnytti.
"Tervetulleeksi en voi sinua nyt sanoa, Steen", sanoi Niilo tarttuen ystävänsä käteen, "sillä nyt ei minulla ole muuta kotia kuin Ruotsin valtakunta!"