"Ja sitä kotiasi, Niilo, ei vihamies voikaan niin maahan polttaa kuin Penningebyn… Muistan sen illan siellä, jona annoit minulle ystävyytesi… Ja niin totta kuin silloin vein huoneeseesi harmaan haukan, joka vei sinulta kalliin kaulaketjusi, niin totta tahdon sinua nyt hengelläni ja verelläni auttaa, en saattaakseni tämän kaulaketjun takaisin, sillä sitä en voi, mutta hankkiakseni sinulle kodin taasen, vaikkapa se olisi, kuten sanot Ruotsin valtakunta."
"Kuten sanoin, Steen… tahdon valloittaa Ruotsin valtakunnan, mutta tahdon voittaa sen Kaarlo-kuninkaalle. Joko sen valloitan tai en, en isänmaaltani muuta pyydä kuin haudan itselleni, ja vaimolleni ja lapsilleni senverran, ettei heidän tarvitse nälkää nähdä."
Niilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan hänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi onnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei voinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.
"Niilo, Niilo", huudahti hän, "luota minuun, joko elät tai kuolet aikomallasi tiellä."
Tuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti nyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten hän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.
"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi jaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon kiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää istunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää saanut nähdä Jumalan kirkasta päivää… Viisikymmentä miestä lähti samaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni elävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka olivat sytyttäneet Penningebyn palamaan…! Jumalan nimessä, luulenpa että se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä suinkaan niitä lämmitä."
Steen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että suurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen seisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.
"Hyvä on!" sanoi hän vihdoin… "koetan pelastaa itseni viholliseni tieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä hevosenikaan ovat… Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka olette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä milloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä teille… se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt teille antaa… Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla luokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut palveluksenne… Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla on leipä kova, hyvästi siis… ja Jumala olkoon kanssanne!"
Surinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja alakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin puhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista tyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena, hän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti hieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen kasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään rupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.
Steen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä ja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja alkoi puhua.
"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on", sanoi hän iskien nyrkillään rintaansa, "mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra, olen tyytyväinen… Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa ollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta vertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan palvelukseen… 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde olisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan merkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen selkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin tahansa, joko tahdotte tai ette… Te olette nyt niin köyhä kuin mekin, mutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa kalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me tahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin minä tuumin… En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen puhunut", hän kääntyi muihin päin, "niin antakaa kuulua!"
"Samoin me!" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, "me annamme henkemme Niilo-herran edestä!"
Steen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan miesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja otsa ilosta hohtaen.
"Kiitos!" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. "Olen siis nyt köyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että yhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan rakkaudesta… Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin hyvää ja kelvollista yhdessä!"
Niilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä etelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.
"Ja nyt pois täältä!" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensäSteenille.
Mutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli kokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi muuttuneina.
"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!" huudahti Steen Sture. "Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla rauhassa… Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo… silmänräpäyksen kuluttua se on myöhäistä!"
"Ei!" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto. "Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra on valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen hyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä… ellei, niin päättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen voutini viereen, jos niin on määrätty."
Vielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa näkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja asemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.
Mutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin Brodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että kiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi pohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei mitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.
Aikaa ei ollutkaan enää siekailla.
"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista", käski Niilo, "ja sitten täältä pois!"
Kaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja asemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle päin.
Iliana-rouvan talonvouti.
Pari päivää edellä kerrottujen tapahtumain jälkeen oli tavattoman lämmin ja kaunis syysaamu. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmalta taivaalta, ja suloiset tuuloset toivat pelkkää lämpöä Hammarstadin ihanille seuduille. Pieni virta juoksi solisten tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, ja mehiläiset kokoilivat lisätyllä innolla, vuoden viimeistä satoa kennoihinsa. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ikäänkuin tämä maailman kolkka säästyisi ijäti suruista ja huolista.
Kaksi poikaa leikki joen partaalla. He olivat herraslapsia, sen näki heidän vaatteistaan, mutta he olivat suurikasvuisia ja vankkoja, etenkin toinen, joka huvittelihe viskeIemällä kiviä veden pintaan.
"Näitkö, Mauri", sanoi tämä, "näitkö kiveä, se lensi lehmuksen yli!"
Mauri nosti leppeät kasvonsa ylöspäin hymyillen ystävällisesti veljelleen. Hän laski keräämänsä kukat maahan ja otti askeleen sivulle nähdäkseen oikein veljensä voimaa ja nakkaamistaitoa.
"Tuuli sen kiven vissiin vei, Svante!" sanoi hän hymyillen.
"Tuuli!" huusi Svante halveksivasti, heiluttain jo uutta kiveä kädessään, "kas nyt, niin näet, onko se tuuli." Sitten hän heitti erinomaisella taidolla kiven. Se meni korkealta yli suuren lehmuksen.
"Niin, mitäs nyt sanot, Mauri?" sanoi hän tälle voitonriemuisena, "luulen, että nakkaan pian Hammarstadin viiriäkin — se olisi oikein ilkeälle Briita-rouvalle. Mutta mikä tuolla on?… Sorsa! Hiljaa, Mauri, hiljaa, minä otan sen!"
Hän hiipi ryömien pitkin rantaa pensaitten läpi. Mauri ei tahtonut häntä jättää vaan seurasi mukana. Oli kuitenkin pitempi matka, kuin Svante oli ensin havainnut, siihen paikkaan, josta hän voi nakata sorsaa tarvitsematta tehdä itseään naurettavaksi. Mutta päästyään suurella vaivalla sille paikalle, olikin sorsa jo siirtynyt ulommaksi joelle. Tämä kiihdytti vieläkin Svanten intoa.
Hammarstadin tiellä, joka läheni tässä kohden rantaa, ratsasti eräs nainen vankalla hevosella. Huomattuaan pojat pysähtyi hän.
"Mitähän noilla poikalurjuksilla taas on hommana?" kysyi hän eräältä asepojalta, joka ratsasti hänen perässään. "Luulen, etten saa rauhaa, niinkauan kuin jalo orpanani ystävineen on niin lähellä… Svante, sinäkö se olet, Svante?" huusi hän korkealla ja mahtavalla äänellä.
Mutta Svante ei kuullut, tai jos kuulikin ei tahtonut kuulla, vaan konttasi yhä suuremmalla innolla rantaa pitkin. Mauri sitävastoin pysähtyi.
"Mauri, tule tänne, että saan kysyä!" huusi vihastunut rouva pojalle, jonka hän selvästi tunsi, koska tämä oli lähempänä häntä.
Ja Mauri tuli tervehtäin ystävällisesti rouvaa, jonka hän tunsi Hammarstadin Briita-rouvaksi. Mutta Briita-rouva ei näyttänyt katselevan ensinkään mielihyvällä pojan lempeitä ja kauniita kasvoja. Näytti päinvastoin siltä kuin kilttiys ja hyvyys, jota lapsen silmissä oli, olisi synnyttänyt päinvastaisia ominaisuuksia rouvaan. Hänen silmänsä oikein säkenöivät, vaikka suunsa hymyili.
"Tuo on veljesi, joka tuolla juoksee, eikö niin", sanoi hän, "mitä täällä teette?"
"Minä poimin kukkia rannalta!"
"Kukkia, poimitko kukkia… missä ne sitten ovat?"
"Jätin ne tuonne rannalle lähtiessäni Svanten perään."
"Mutta sinä valehtelet, sanon minä… sinulla on jotakin muuta tekeillä, veljesi piilottelee itseänsä, ja hän tekee aivan oikein. Sano totuus, Mauri, mitä teette täällä?"
Pensaissa ritisi jokin ihan asepojan takana, mutta tämä näytti olevan sitä laatua, joka ei paljon huolinut, mitä maailmassa tapahtui, hän näytti niin raskaalta ja syvämietteiseltä, tahi pikemmin hajamieliseltä.
"No pian, poika!" huusi Briita-rouva, "mitä täällä teet?"
Poika katseli niin avomielisesti ja varmasti, mutta samalla niin herttaisen kiltisti Briita-rouvaan, ettei olisi luullut kaipaavan muita vakuutuksia siitä, että hän totta puhui.
"Olen sen sanonut, Briita-rouva", sanoi hän sävyisästi.
"No pyhä Jumalan Aili! kuinka ajat ovat turmeltuneet… kun tuo lapsi seisoo tässä valehtelemassa vasten kasvojani!" Briita-rouva kumartui ales, silmien säkenöidessä ja suun hymyillessä, ojensi kätensä ja tarttui pojan korvanlehteen, johon hän puserti kyntensä.
Pojan kasvoista näki selvästi, että tuska oli melkoinen. Kyyneleet tahtoivat tunkeutua hänen silmistään kertomaan, kuinka häneen koski, mutta ei ääntäkään tullut hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.
"Aiotko puhua totta?" kysyi äksy rouva uudestaan.
Mutta Mauri oli vaiti.
Silloin tuli hyvin tähdätty kivi, joka sattui Briita-rouvan hevosen korvain väliin. Se hypähti ja poukahti sivulle päin, jolloin rouvan teräväin kyntten täytyi jättää saaliinsa. Hän sai tarpeeksi tekemistä hillitessään hevostaan.
Samassa juoksi Svante pensaston takaa esiin. Hän oli nähnyt Briita-rouvan sekä kuullut hänen huutonsa, ja huomattuaan Maurin menevän törmää ylöspäin, kääntyi hän äkkiä ympärinsä. Nuolena tuli hän veljensä lähelle. Kivi, jolla hän oli aikonut sorsaa nakata, poltti hänen kädessään, kun hän näki Briita-rouvan menettelyn, hänen mielensä kuohahti, ja silloin hän tähtäsi ja heitti hevosta päähän.
"Tässä olen, mitä tahdotte, Briita-rouva?" sanoi hän asettuen hyvin viattomana veljensä viereen, mutta juoksi sitten esiin tarttuen hurjistuneen hevosen suitsiin nähtyään kuinka mahdotonta kiukkuisen rouvan oli sitä hallita, "teillä on paha hevonen, minä autan teitä… noh, nonoh, kauniisti… nonoh!"
Briita-rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Poikanen oli niin voimakas ja rohkea, ja hänen silmistään loisti jotakin niin lujaa ja pontevaa, melkein kiukkuista, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: "varo, ettet tule liian lähelle minua!" ja tämä näytti tekevän vaikutuksen rouvaan, vaikka hän oli kiukusta liituvalkeana. Mistä hänen säveä hevosensa oli niin raivostunut, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän oli vakuutettu että tuo pieni urho, joka katseli häntä suurilla silmillään, tunsi sen asian hyvin ja tämä ei suinkaan jaloa rouvaa rauhoittanut.
"Pirun munista syntyy pirun poikia, sanoo sananlasku, ja sepä näkyy käyvän tässä toteen", lausui hän, mutta lisäsi hyvin vakaasti, "nyt tahdon, että seuraatte minua kotiini."
"Mutta minun tahtoni on myöskin, ettette puhu pahaa isästäni!" sanoiSvante katsoen pelottomasti rouvaa kasvoihin.
"Poika!" ärjäisi Briita-rouva hänelle, "hillitse kielesi!… Saatte nähdä, pääsettekö rangaistuksetta… Vitsa odottaa teitä, olkaa siitä varmat."
Sitten hän istui kenoten satulaansa, nykäytti niskaansa ja läksi menemään minkä hevosesta läksi.
Heti hänen poistuttua tarttui Svante veljensä käteen katsoen häneen ystävällisesti ja sydämmellisesti, mutta punastui nähdessään verta tippuvan tämän korvasta Briita-rouvan kynsien jäljiltä.
"Mitä hän tahtoi… mitä hän sanoi?" kysyi hän innolla.
"Hän ei uskonut minua!" vastasi Mauri.
"Eikö hän uskonut… Odota, odota, Briita-rouva, jos elät kun minä tulen suureksi, niin saat vielä nähdä, ole siitä varma, ja vitsan maistaminen on silloin vähintä, mitä saat… Mutta nyt tahdon saada sorsani, tule… tule, Mauri, katso, tuolla kaukana se vielä ui!… tule!"
Ja hän tarttui veljensä käteen rientäen rannalle takaisin.
Sillävälin ratsasti Briita-rouva eteenpäin käyden yhä kiukkuisemmaksi, kuten muutamain luonteiden on tapa ajatellessaan vihansa esinettä. Päästyään vihdoin orpanansa kartanolle kiehui hänen sisunsa, ja ensimmäisen puuskan hänen paisuvaa sappeansa sai syvämietteinen asepoika. Hänen piti auttaa emäntäänsä satulasta, mutta ei tehnyt sitä tarpeeksi sukkelaan; siitä seurasi paukahdus korvalle, joka lennätti hänet pari askelta sivullepäin. Hän rohkeni tuskin enää tarttua suitsiin, josta seurasi uusi ei aivan odottamaton paukahdus toiselle korvalle — "ojennukseksi", kuten emäntänsä sanoi.
Linnan isossa tuvassa oli Iliana-rouva, hänen sisarensa Ingeborg ja rouva Briita Kaarlontytär, herra Niilo Sturen rouva. Ensiksi mainittu riensi ulos heti, kun kuuli orpanansa saapuneen, ja näki kohta ensi silmäyksellä, että tuosta orpanasta oli hyvä tuuli kaukana.
"Luulisipa melkein tulevansa asumattomaan taloon!" sanoi Briita-rouva iskien säkenöivät silmänsä Iliana-rouvaan, joka koetti kaikin mahdollisin keinoin, sekä ystävällisillä kasvoilla että mitä kohteliaimmalla käytöksellä torjua uhkaavaa puuskaa. "Onhan teillä kuitenkin luullakseni sekä miehiä että naisia täällä puhumattakaan talonvoudistanne."
"Astukaa sisään, serkku", lausui Iliana, "ja käykää nauttimaan, mitä tässä pienessä talossani saan aikaan, väkeäni ei todellakaan ole yhtään saapuvilla, enkä luullutkaan saavani niin rakasta vierasta näin aikaiseen."
"Tahdon puhua kanssasi tärkeästä asiasta, Iliana", keskeytti Briita-rouva karkoittaen niskan nykäyksellä mielestään kaikki tähänastiset ikävyytensä, "mutta luulen, että vieraasi ovat vielä luonasi?"
"Kyllä, Briita, ovat ne!"
Briita-rouva pudisti päätään ja punastui.
"Me olemme yhtä sukua, Iliana", sanoi hän, "Akselinpoikain suurta sukua… minusta saisi meillä olla enemmän luottamusta toisiimme. Minä olen sitäpaitsi vanhempi… mutta siitä huolimatta saan hakea sinua, muuten ei keskenämme ole kanssakäymistä ensinkään. Kauvanko viivytte täällä, vietättekö täällä talvenkin?"
"Siihen asiaan en tiedä varmasti vastata", vastasi Iliana hymyillen, "mutta astukaa sisään, haluan kuulla, mikä asia on teidät tällä kertaa tuonut luokseni."
He astuivat isoon tupaan, jossa Ingeborg astui nöyränä ylpeätä ja vaateliasta sukulaistaan vastaan, samoin teki rouva Briita Kaarlontytärkin. Mutta kaikki saivat niukan vastauksen tervehdyksiinsä, josta he huomasivat, että nyt oli vakavia asioita kysymyksessä. Iliana-rouva heitti ystäväänsä katseen, josta voi selvästi lukea, ettei millään ehdolla tahtoisi jäädä kahden kesken orpanansa kanssa. Tämä taasen istui heiluen sinne tänne penkillä pääsemättä sanottavaansa kiinni, eikä keskustelusta tahtonut tulla mitään.
"Niilo-herra kiertelee meriä!" virkkoi Briita-rouva lennättäen murhaavan katseen Niilo Sturen puolisoon. "Hän on ollut setäni luona Gotlannissa, sen tiedän hänestä."
"Jumala paratkoon!" vastasi puhuteltu hartaasti huoahtaen, "en ole saanut Niiloltani tietoja, siitä kuin hän läksi Penningebystä!"
"Niinpä… mutta sen näkeekin, kun katselee teidän poikianne, Briita-rouva… Pyydän että pidätte niitä kotona, sillä Hammarstadin mailla ei niillä ole mitään tekemistä… Kuuletteko, Iliana-rouva, sanon sen kaikessa ystävyydessä, mutta jos tapaan ne siellä vielä kerran, niin lyön niitä kynsille."
"Ovatko ne jollakin tavoin tehneet pahoja teille?"
"Pahoja tai ei, maani tahdon pitää rauhassa… Samaa tahtoisin sanoa teille, serkkuni…"
"Minulleko", huudahti Iliana ällistyneenä.
"Niin, Iliana… Sitä varten olen juuri tänne tullut. Myöttekö minulle tämän talon?"
"Kysymyksenne tulee niin aavistamatta!" vastasi Iliana karttaen.
"Talomme ovat liian liki toisiaan", jatkoi Briita Olavintytär käyden puhuessaan yhä innokkaammaksi, "jos nimittäin aiotte tässä olla. Sitäpaitsi sanon teille suoraan, että voutinne ei minua miellytä. Mikäli olen huomannut, hommaa hän kaikkea muuta kuin sitä, jota hänen pitäisi. Hän kuljeskelee täällä sipisten ja supisten, ja minä tahdon pitää väkeni omanani… osaan hoitaa itsekin palvelijoitani! Enkö ole kerta kerran perästä tavannut häntä Hammarstadin muurein sisällä… Mitä hän tahtoo, mitä hän tekee, mikä hän on, Iliana? Niin totta kuin elän heitätän hänet tyrmään, kun ensi kerran näen hänet teillä, joita hänen ei tule kulkea… Kas niin, sano nyt, Iliana, myötkö talon vai etkö?"
"Rakas serkku kulta", sanoi Iliana hiljaisesti, "kysymyksenne tulee liian äkkiä… talo kuuluu mieheni suvulle, tapani ei ole…"
"Lorua, Iliana", keskeytti Briita Olavintytär, "lorua, sinä et tahdo suoraan sanoa, että tietäisin, mitä minun tulisi tehdä."
"Tahtoisin ainakin kysyä ja kuulla…"
"Niin kuulla… ymmärrän, tahtoisit kuulla Niilo-herran mieltä, niinpä kai…! Yhtä hyvin minä voin sinua neuvoa, ja paremminkin, kun kerran kuulumme samaan sukuun… Niilo-herra, niin, hänpä juuri oikea mies onkin!"
"Niilo-herra oli autuaan herrani ja mieheni uskottu ystävä."
"Ja minun vihamieheni, toinen niin hyvä kuin toinenkin… Eikö hän juuri juonittele niin, että menetän rahani, jotka hänen veljensä on minulle velkaa, eikö niin…? Aivan juuri, hän se on, ja häneltä sinä aiot kysyä neuvoa… Pyhä Jumalan äiti, pelkäänpä, että laumassa on kirjava lammas, ja että sinun suonissasi mahtanee juosta enemmän, äitisi kuin isäsi verta!… Senverran tehnet kuitenkin nyt heti minun mielikseni, että lähetät voutisi johonkin toiseen taloon tahi vielä mieluummin annat hänen mennä niin pitkältä kuin tietä piisaa… Jumala paratkoon, luulempa ettei hän tiedä paremmin, kuinka aura on maahan pantava, kuin sinä tiedät, kuinka hyvä laiva aaltoja kyntää…"
"Mutta mitä teillä sitten oikeastaan on voutiani vastaan. Briita?" kysyi Iliana.
"Olenhan sen sanonut… Ensiksikin on minulla se häntä vastaan, että häntä näkyy paremmin huvittavan jolkotella joutilaana Hammarstadissa kuin hoitaa sinun taloasi, ja siinä on mielestäni syytä kyllin… Talossani ei ole yhtäkään huonetta, johon minun ei tarvitsisi pelätä kirotun voutisi tulevan milloin milläkin tekosyyllä. Nyt tahdon siitä pelistä lopun! Minun on täytynyt, kuten tiedät, oleskella viime vuoden toisaalla, ja luulin varmaan, että hän olisi takaisin tullessani jo päässyt uteliaisuudestaan ja tunkeiluhalustaan, mutta kenenkä kohtaankaan ensimmäiseksi — juuri sinun voutisi?"
"Mutta sehän asia lienee helposti autettu", virkkoi Iliana, "minä kiellän häntä käymästä Hammarstadissa."
"Et siis täytä tätäkään toivomustani, Iliana!"
"Luulen", lausui taas Iliana, "että teen parhaiten mieliksenne, jos lausun käskyni hänelle teidän läsnäollessanne, ettei hänelle jää mitään mahdollisuutta tekeytyä tietämättömäksi, jos hän sattuisi vieläkin sinne ilmestymään."
Iliana meni sitten ulos kutsumaan voutiansa. Briita-rouva tuli silloin vilkaisseeksi Briita Kaarlontyttäreen, jonka kalpeus herätti hänen huomiotaan ja näkyi vahvistavan hänen epäluulojaan. Sillä hän oli jo aikoja sitten aavistanut, että naapuritalon voudilla oli hommia, jotka koskivat häntä hyvin liki. Eikäpä asia toisin ollutkaan. Viekkaudella ja sitkeydellä, joka meni yli Briita-rouvan kaikkein aavistusten, oli Hollinger kietonut hänen ympärilleen verkon, johon hän epäilemättä vielä joutuisi, ehkä se viipyikin kauan. Hän oli myöskin todella, kuten Briita-rouva sanoi, kulkenut häikäilemättömällä rohkeudella Hammarstadin kartanon syrjäisimmissäkin huoneissa.
Lopuksi oli Briita-rouva ottanut palvelukseensa sen raskasmielisen, uneliaan ja pään puolesta kaikittain heikon pojan, joka häntä nytkin saattoi Iliana-rouvan luo. Hän oli nimittäin ruvennut epäilemään, että nenäkäs vouti oli osannut lahjoa hänen palvelijansa, ja tahtoi sen vuoksi hankkia itselleen sellaisen, joka — jos antoikin lahjoa itsensä, olisi kuitenkin itse asiassa vähäiseksi hyödyksi hänen viholliselleen.
"Oletteko sairas, Briita-rouva?" sanoi Briita Olavintytär, "kalpenette yhtäkkiä kuin palttina?"
"En suinkaan", vastasi tämä, "tulin vaan ajatelleeksi sukulaistani, Kaarlo-kuningasta, kun te puhuitte lankoni velasta teille… Tämä talo oli ennen hänen, ja veljeni, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sai sen häneltä."
"Ja se surettaa teitä… niin kaiketi, mutta oikeus on oikeus,Briita-rouva, ja mikä on minun, tulee olemaan minun!"
Ovi avattiin ja Ilianan palaaminen keskeytti Briita Kaarlontyttären vastauksen. Mutta hänen poskilleen leviävä hieno puna ja hänen silmäinsä säihke osoittivat, ettei häneltä suinkaan vastausta puuttunut.
"No", kysyi Briita Olavintytär, "missä vouti on?"
"Häntä ei nyt löydy!" vastasi Iliana hieman harmissaan.
"Se oli luultavaa… se oli luultavaa, mutta minä sanon sinulle, Iliana, mistä hänet löytäisi… Hän on Hammarstadissa yhtä varmaan, kuin minä olen täällä… Ja sen sanon sinulle, Iliana, että jos hänet nyt tapaan, niin panen uhkaukseni täytäntöön, niin likisukulaisia kuin olemmekin… Saat sitten tehdä mitä haluat."
"Ajatelkaahan kuitenkin, Briita… hän on minun palveluksessani, ja minä annan sanani siitä, ettei hän enää astu jalallaan teidän maillenne."
Mutta Briita-rouva ei kuunnellut orpanaansa, vaan nousi ylös kuin henkensä edestä, pamautti oven kiinni, että nurkat vinkuivat ja karjui pihalla palvelijaansa, ikäänkuin tämä olisi ollut penikulmain päässä.
Iliana-rouva jäi huoneeseen. Hän ei tuntenut uuden talonvoudin oikeata tarkoitusta — vaihdon hän oli tehnyt ainoastaan ollakseen jalon ystävänsä, Niilo-herran, mieliksi. Senvuoksi hän ei voinut oikein käsittää serkkunsa käytöstä, hänen mielensä täyttyi vaan harmista tämän liiaksi ärtyneen itsevaltaisuuden ja vallanhimon tähden. Briitalle taasen, joka tunsi kaiken, tuotti todellisia sieluntuskia, kun hän näki, mitä ikävyyksiä tämä tuotti hänen sydänystävälleen. Hän ei voinut pidättää syvää huokausta, ja pari kyyneltä vierähti hänen hienoille poskilleen.
Herttaisella ystävällisyydellä tarttui Iliana silloin hänen käteensä syleillen häntä hellästi sekä pyytäen, ettei hän niin tuosta välittäisi.
"Kun vaan tietäisin", sanoi hän, "ettei herranne ja miehenne, Niilo-herra enää tarvitse oikeaa voutiani, niin noudattaisin mielelläni serkkuni tahtoa… Mutta aina olen pitävä Niilo herran toiveita hänen tahtoaan ylempänä."
"En luule, että sinun tarvitsee sitä katua!" sanoi Briita vastaten ystävänsä syleilyyn.
Tällä välin toi hidas palvelija hevoset ja auttoi emäntänsä satulaan. Tämä läksi sitten sukulaisensa talosta vielä kiukkuisempana kuin oli ollut tullessaan.
Hän katsahteli tuontuostakin kentille tiepuoleen toivoen näkevänsä joko voudin tai pojat. Mutta hän ei kohdannut ketään tiellä eikä nähnyt yhtäkään elävää olentoa koko matkallaan. Pari kertaa käännähti hän äkkiä taaksepäin katsoen torkkuvaa palvelijaansa, ikäänkuin aikoen puhutella häntä, mutta heitti sen siihen yhtä äkkiä. Mies näyttikin siltä, ettei häneltä kannattanut odottaa kovinkaan selvittäviä vastauksia, jos häneltä kysyikin.
Jo saavuttiin aivan lähelle Hammarstadia. Silloin katsahti Briita-rouva vielä kerran palvelijaansa.
"Oletko nähnyt voutia?" kysyi hän, mutta sai toistaa kysymyksensä tiukeammalla äänellä, ennenkuin sai lyhyen vastauksen:
"Olen!"
"Missä näit hänet?"
"Missäkö näin hänet?" toisti mies, "hän seisoi vieressänne, kun läksimme Hammarstadista!"
"Nauta!" huudahti Briita-rouva silmähtäen surmaavan ylenkatseellisesti sivulleen.
Mutta asepoikaan ei näyttänyt menevän tämän huudahduksen sisempi tarkoitus. Hän näytti yhtä uneliaan tyytyväiseltä nyt kuin ennenkin. He ratsastivat taasen joitakuita askelia, jolloin Briita-rouva kysyi uudelleen:
"Oletko nähnyt Iliana-rouvan voutia!"
"Olen!" vastasi mies.
"No Jumala sinua armahtakoon, sinä viheliäinen elukka", ärjyiBriita-rouva, "missä näit hänet?"
"Missäkö näin hänet?… Juuri silloin kun ratsastimme Hammarstadista… silloin näin hänetkin."
Nyt pysäytti Briita-rouva keskelle tietä, pani molemmat kätensä puuskaan ja iski palavat silmänsä miesparkaan. Tämä istui tirkistellen, eikä tiennyt oikein tohtisiko olla paikallaan hirmustuneen emäntänsä edessä, jonka kanssa ei todellakaan ollut leikkimistä. Hänen suureksi kummakseen ei Briita-rouva kuitenkaan sanonut muuta kuin:
"Kun vastedes näet hänet, pitää sinun heti sanoa minulle!"
Hänen äänessään oli julmistuneen valtijattaren kaikki terävyys, joka on tottunut aina ehdottomaan tottelevaisuuteen.
Jälellä oleva matka kulettiin vauhdilla, jota Briita-rouvan ratsu ei oikein näyttänyt sallivan. Perille tultua hyppäsi arvoisa rouva apuakaan odottamatta sen selästä tulisella innolla, joka ei ennustanut hyvää sille, jota se koski. Faste — se oli asepojan nimi — seisoi kauan töllistellen häntä ja hänen niskan nakkelujaan. Sitten hän vei hevoset talliin, Briita-rouvan rientäessä portaita ylös. Tämä kulki tuuliaispäänä huoneesta toiseen, kunnes saapui ihan hengästyneenä ja hiestä valuen salakamariinsa.
Siellä istui hänen kirjurinsa, voutinsa tahi miksi häntä sopisi kutsua, hänen kaikki kaikkensa. Hän oli pöydän ääressä kirjoittelemansa. Hänen vieressään oli kimppu sinettejä. Briitan tullessa oli hän juuri aikeissa tarttua tähän kimppuun.
"En nähnyt enkä kuullut!" vastasi kirjuri, sama pitkä, laiha, kuolonkalpea mies, joka oli ollut Briita-rouvan seurana Eerik-herran laivalla tämän esittäessä Kaarlo-kuninkaalle saamisensa.
"Mutta hän on varmaan tänä hetkenä talossa!" sanoi Briita rouva.
"Se on sekä mahdollista että luultavaa", vastasi kirjuri hymyillen, "mutta täällä hän ei ole, eikä taida tullakaan, jos ovi vaan on oikein suljettu, ja silloinhan ei meillä ole pelkoa… Jos yhä edelleen kuten tähänkin asti piiloilisimme häneltä, niin olisi parasta sitten myydä koko Hammarstad ja muuttaa johonkin muuhun taloonne!… Kas tässä on nyt se vanha kauppakirja valmiina, ja olenpa varma, ettei herra Laurinpoika itsekään huomaa, ettei se ole hänen sinettinsä, vielä vähemmin voi sen todistaa."
Briita-rouva meni pöydän ääreen, silmäsi asiakirjaa ja tutki sinettiä. Mutta samassa kuului siitä huoneen nurkasta, jossa takka oli, äkkinäistä kolinaa, kuin kivi olisi irtautunut takan sisässä ja pudonnut.
Huoneessa olijat katsoivat kiihkeästi sinnepäin, mutta eivät nähneet mitään. He katselivat sitten toisiaan, mutta se ei heille asiaa selvittänyt. Kirjuri laski vaan kätensä sinettikimpulle, ikäänkuin sitä suojellakseen, vaikkei vihollista näkynytkään.
Mutta kun kaikki oli hiljaista eikä mitään enempää kuulunut, nousi kirjurin naamaan hymy ja hän lausui:
"Olenhan monasti sanonut, että vanha takka on korjattava… Se romahtaa vielä jonakin kauniina päivänä maahan kerrassaan… Mutta nyt on asia saatettava loppuun, liian kauan olette sallinut leikkiä kanssanne. Svante-herra Ekesjössä ei anna sen pelättää itseään, että pöllö lentää hänen savutorvensa yli, vaikkapa se putoisi suoraan hänen takkaansa."
"Se on totta!" lausui eräs ääni heidän takanaan, ja Iliana-rouvan talonvouti astui takasta esiin, "mutta sellaiset pöllöt, joita te saatte pelätä, eivät koskaan jaloa Svante-herraa häiritse", lisäsi hän, "sillä hänellä on, mitä teillä ei ole, nimittäin hyvä omatunto."
Briita-rouva meni kalmankalpeaksi seisoessaan pöydän vieressä ja rupesi melkein horjumaan. Kirjuri kangistui tuolillaan jäykäksi kuin olisi saanut suonenvedon.
"Kauan olenkin jo saanut teitä nuuskia, enkä juuri luullut pääseväni teidän perillenne sisimmässä pimeistä kätköpaikoistanne, mutta nyt on, Briita-rouva teidän kohtalonne minun kädessäni… Niin, katsokaa vaan minuun, tämän näköinen minä olen, ja nimeni on Hollinger Birgerinpoika… Niin, mitäs tuumitte, olen sen Birgerin poika, joka salaa murhattiin, kun hän oli kaivertanut valmiiksi sen sinetin, jolla olette nyt aikoneet varastaa Kaarlo-kuninkaalta rakastamaanne kultaa."
Hollinger kiivastui yhä enemmän puhuessaan, mutta hirveä vaara, jota hänen esiintymisensä uhkasi, vaikutti sen, että Briita-rouva ja hänen kirjurinsa saivat sangen nopeasti takaisin vilkkautensa ja neuvokkuutensa päästyään ensi hämmästyksestään.
"Valehtelet, roisto!" huusi Briita-rouva.
Hollingerin silmiin syttyi hirmuinen liekki ja hän lähestyi häntä joka lihas kasvoissaan jännitettynä. Silloin lisäsi Briita-rouva: "älä liikahda paikaltasi, muuten käsken väkeni heti sitoa sinut ja heittää tyrmän pimeyteen, jossa saat nääntyä nälkään."
Kirjuri aavisti kuitenkin pahinta Briita-rouvan epätoivoista päättäväisyyttä uhkuvista sanoista huolimatta. Hän tarttui senvuoksi sinettikimppuun, avasi toisella kädellä ikkunan, jonka ääressä pöytä oli, ja heitti koko kimpun kauas ikkunan alla virtaavaan jokeen, ennenkuin Briita-rouva ja Hollinger ehtivät huomatakaan. Ja tekonsa hän suoritti kylmäverisyydellä ja maltilla, jotka olisivat olleet paremmankin teon arvoiset.
Hollinger älysi kohta tämän teon merkityksen. Hänen kiukkunsa nousi siitä ylimmilleen, kun yrityksensä näytti juuri nyt voiton hetkellä menevän tyhjiin. Mutta hänkin oli kylmäverinen, ja kuta selvemmin hän ymmärsi, että toiminnan hetki oli käsissä nyt tai ei milloinkaan, niin käsitti hän myöskin välttämättömäksi sitä käyttää.
"Tuollaisen puheen saatte nyt jättää, Briita-rouva", sanoi hän, "tänne ei voi kukaan tulla, sen tiedätte parhaiten itse, ja mitä konnaan, murhaajaan tulee, jota ette ole häikäillyt ottaa luottamusmieheksenne… niin kuulkaa sanani, joka on tällä kertaa teidän sanaanne tehoisampi. Kumpikaan teistä ei pääse hengissä tästä huoneesta, ennenkuin täytätte ehdon, jonka teiltä vaadin."
Hollingerin kasvojen rohkea, päättäväinen ilme olisi jo antanut tarpeeksi vakuuttavaisuutta hänen sanoilleen, elleivät ne jo semmoisenaan olisi olleet sitä laatua, ettei niitä voinut epäillä. Sekä Briita-rouva että Gumme älysivät selvästi kohta, ettei mitään pelastumisen mahdollisuutta ollut, ellei ihmettä tapahtuisi. Jälkimmäinen yritti kuitenkin edes voittaa aikaa, jos jotakin ihmeen tapaista sattuisi tapahtumaan.
"Tämä näyttää minusta suuresti kummalta", sanoi hän, "olen kuitenkin varma, että ennenkuin sellaiseen hätäkeinoon ryhdyt, sanot meille, mitä oikeastaan tahdot."
"Mitä tahdon!" vastasi Hollinger. "Tahdon hengen sinulta siitä, että murhasit isäni, ja tahdon teidän henkenne, Briita-rouva, siitä pettuudesta, kaikista valheistanne ja kavaluudestanne, jota olette harjoittanut… Niin, kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, sen tahdon ja sen teen, jos pakotatte minut siihen."
"Ole varma, ettemme muuta halua, kuin tehdä mitä tahdot!"
"No, otappa siis ja kirjoita, mitä käsken."
Gumme istui ja Briita istui myöskin. Hollinger jäi seisomaan oven ja heidän välilleen pitäen kiiltävää kaksiteräistä kalpaa kädessään lausuen, mitä kirjurin piti kirjoittaa. Gumme tunnusti siinä murhanneensa Hollingerin isän, ettei hän voisi ilmaista Kaarlo-kuninkaalle sitä, että tämän sinetti oli salaa jäljennetty, ja Briita-rouva tunnusti, että oli sekä tätä että muita vääriä sinettejä käyttämällä koettanut petollisesti saada Kaarlo-kuninkaalta, herra Niilo Sturen veljeltä ja eräiltä muilta suuria rahasummia.
Kirjoittaminen edistyi hyvin vaikeasti ja keskeytyi usein. Gumme näet koki vähäväliä katsella Briita-rouvaa, että eikö muka sattuisi tälle onnellista tilaisuutta hiipiä hirmuisen kostajan selän taakse. Tämä oli kuitenkin mahdotonta.
"Kas niin", sanoi Hollinger, kun paperi oli valmis, "nyt nimikirjoituksenne sen alle."
Tätäkin käskyä noudatettiin. Sekä Briita-rouva että Gumme. Mutta nyt alkoi edellinen muuttaa mieltään ja turvautua rukouksiin. Ja hän sovittikin sanansa todella oivallisesti, ehkei sillä mitään saavuttanutkaan.
"Teidän rukouksenne, Briita rouva", sanoi hän, "tehovat aivan yhtä paljon minuun, kuin Eerik Akselinpojan huomautukset vaikuttivat teihin vaatiessanne niin säälittömästi väärää oikeuttanne kuninkaalta. Yksi seikka ilahuttaisi minua, ellen tietäisi, että kaikki, mitä teistä ja tuosta salamurhaajasta lähtee, on petosta alusta loppuun — se nimittäin, että rukouksenne osoittavat, että olet paperille kirjoittanut, mitä käskin… Mutta siitäkin tahdon täyden varmuuden… Avaa ikkuna", lisäsi hän katsoen Gummeen, joka oli nyt ensi kertaa eläissään niin tyrmistyneenä ja nolona, ettei voinut päästä itsensä herraksi.
Hollinger otti nopeasti esille nahkakukkaron, johon kääri kokoon taitetun paperin. Hän oli harkinnut ja valmistanut kaiken edeltäpäin, ja jos onni oli odottanut itseään, näytti se nyt viipymisensä täysin palkitsevan.
"Avaa ikkuna!" huusi hän vielä kerran, ja Gumme täytti vitkastellen vapisevin käsin käskyn.
"Jumalan ystävä!" huusi Hollinger taas.
"Kaikkein vihollinen!" vastasi eräs ääni ikkunan alta.
Briita-rouva säpsähti, ja Gummekin osoitti ääretöntä hämmästystä. Kumpikin oli tuntevinaan äänen Fasten ääneksi, tuon tuhman ja hitaan asepojan, jonka Briita-rouva oli ottanut palvelukseensa juuri estääkseen varomaansa Hollingerin nuuskimista. Mutta Fasten äänen vielä kajahdellessa heidän korvissaan näkivät he Hollingerin viskaavan nahkakukkaron ikkunasta. Huoneeseen tuli niin syvä hiljaisuus, että kärpästen surina selvästi kuului, kunnes he äkkiä kuulivat ratsumiehen lähtevän laukassa pihasta.
"Pysykää hiljaa!" virkkoi Hollinger, "lähetän vaan paperin luotettavalle miehelle, joka osaa lukea kirjoitusta, jota en minä Jumala paratkoon osaa. Luulen, ettei kestä kauan, ennenkuin se on täällä taas."
Tämä lienee ollut tuskallisin hetki Briita-rouvan elämässä sen jälkeen, kun häntä vietiin vangittuna Tukholmaan ja tuomittiin roviolla poltettavaksi kavallusyrityksestä Kaarlo-kuningasta vastaan. Gumme puolestaan perehtyi pian tilaansa, hänen kekseliäs päänsä mietti jo uusia pelastuskeinoja.
"Asiain näin ollen", sanoi hän Hollingerille, "kun sekä minä että emäntäni Briita-rouva olemme käsissänne, voinette kai kerta kaikkiaan sanoa, mitä tästä nyt seuraa?"
Mutta Hollinger ei vastannut mitään tähän kysymykseen. Hän seisoi kuin kivipatsas. Ainoastaan hänen teräväin silmäinsä tuli osoitti, että hän oli valppaampi kuin milloinkaan. Ja minuutit kuluivat hitaasti, ikäänkuin aika olisi seisonut aivan paikallaan. Viimeinkin kuului taasen kavioin kopsetta, aluksi hyvin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes kuului selvästi, että Hammarstadin pihalle tuli ratsumies, joka pysähtyi yhä vielä avoimen ikkunan alle.
Samassa lennähti nahkakukkaro taas ikkunasta sisään pudoten Hollingerin jalkain juureen. Tämä käski Gummen ottaa se ylös.
"Kaikki hyvin!" kuului Fasten ääni taas alhaalta.
Hollinger pisti nyt kukkaron nuttunsa alle.
"Nyt on työni tehty", sanoi hän. "Mutta ennenkuin jätän teidät tahdon lausua vielä sanasen. Tämän paperin, joka tekee minut teidän kohtalojenne herraksi, annan pyhän kirkon säilyyn, ja niinpian kuin te, Briita-rouva, kerrankaan harjoitatte tähänastista tointanne… niinpian kuin sinä, kehno murhamies, nostat kätesi kostaaksesi minulle, josta kuolema seuraisi, niin jätetään paperi valtakunnan neuvoston käsiin, ja silloin on kohtalonne ratkaistu…"
Hän pysähtyi vähäksi aikaa silmäten läpitunkevasti ensin Gummea, sittenBriita-rouvaa.
"Se on teistä kummaa", lisäsi hän sitten, "että menettelen niin säälivästi teitä kohtaan, luen sen silmistänne, mutta sen sanon teille suoraan. Siitä saatte kiittää isäänne, Olavi-herraa, Briita-rouva… Hän on kerran pelastanut henkeni, enkä siis tahdo pahalla kostaa hänen hyvää työtänsä. Ja Briita-rouvan vuoksi ja herrani, Niilo Sturen, vuoksi jätän toistaiseksi sinunkin asiasi, Gumme…"
"Mistä olet minua syyttänyt, että olisin salaa murhannut isäsi, Hollinger", lausui Gumme äkkiä, "sitä et voi koskaan laillisesti todistaa!"
"Niin minäkin luulen, ja siksi onkin tuomiosi miekkani kahvassa… Mutta en tahdo nyt, kun herrallani epäilemättä on tärkeitä asioita tekeillä, herättää millään hänen mielipahaansa tai ehkä synnyttää pahoja kieliä hänestä juoruamaan, kun kerran olen hänen asemiehensä. Teen sen myöskin Iliana-rouvan vuoksi, jonka talonvoutina olen nyt ollut!… Annan siis kohtalonne omiin käsiinne… ja luulen, että olette puhettani ainakin ymmärtänyt."
Gummen silmissä välkkyi pedonomainen loisto. Briita-rouva istui kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Ehkä oli puhe hänen isästään vaikuttanut häneen — hänenkin sydämessään lienee löytynyt jokin aukko, josta Jumalan aurinko pääsi paistamaan.
Hollinger kääntyi nyt ovelle, mutta samassa harppasi Gumme eteenpäin, jäntevästi ja kevyesti kuin höyhen ikäänkuin hänen ruumiinsa olisi ollut pelkkiä suonia ja jäntereitä. Hänen kohotetussa kädessään oli lyhyt veitsi. Mutta hän olikin tekemisissä miehen kanssa, joka tiesi tehtävänsä. Hollinger kääntyi salamannopeudella, ikäänkuin olisi tätä kavalaa hyökkäystä odottanut, ja kaatoi tarkoin osotetulla läimäyksellä tuon kurjan konnan taintuneena maahan.
"Sitä aavistin", sanoi Hollinger katsellen hetkisen terävästi Briita-rouvaan. Sitten hän lisäsi: "ja tuollaista miestä te pidätte leivässänne, Briita-rouva!"
Briita-rouva ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään.
Hollinger lähti.
Pihalla hän tapasi Fasten, joka tuli ilosta säteillen Hollingeria vastaan. Hollinger löi häntä voimakkaasti olalle, josta hän näytti hyvin ylpistyvän.
"Kiitos, poika!" sanoi hän, "olet tehnyt työn, josta sinulle tulee hyvää, niinkauan kuin elät. Jos olisin herra, enkä pelkkä asemies vaan, niin varmaan en päästäisi sinua, ennenkuin tulisit palvelukseeni."
"Minä palvelen sinua sittenkin!" sanoi tuo hidas poika.
Hollinger katsoi häntä, ja hän katsoi Hollingeria, sekä lisäsi:
"Jos jään tänne, niin ne varmasti survovat minut nuuskaksi, elleivät revi sydäntä elävältä ruumiistani!"
"No, tule mukaani sitten!" sanoi Hollinger reippaasti, "ehkäpä Niilo Sture ottaa sinutkin palvelukseensa… Ellei, niin ei sinun sen huonommin taida missään käydä kuin täällä."
He läksivät yhdessä kartanosta. Tie kulki etelään, aluksi Muskarn-järvestä lähtevän Hammarstadinjoen vartta ja sitten Osmon kirkon sivu.
Täällä seisoi kirkkomaanmuurin vieressä muuan harmaaveli. Hänen päähineensä oli vedetty korvain yli, ja hän seisoi aivan liikkumatonna kädet ristissä rinnalla. Hänen syvälle vajonneet silmänsä — muuta ei hänen kasvoistaan juuri näkynytkään — katselivat omituisella hehkulla maisemata, ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä tai ehkä tyhjässä ilmassa näyn, joka kokonaan valtasi hänen sielunsa.
Hollinger tovereineen pysähtyi saavuttuaan munkin luokse. Mutta tämä ei huomannut heitä eikä heidän kunnioittavaa tervehdystään, häneen eivät ulkomaailman vaikutukset näyttäneet pystyvän.
Hollinger näytti tulevan tästä levottomaksi. Hän pisti kätensä nuttunsa alle ja otti sieltä nahkakukkaron, jossa tuo tärkeä paperi oli.
"Hurskas isä?" sanoi hän varsin hiljaa, ja hänen ilokseen näytti munkki kuulevan hänen sanansa.
Hänen silmänsä paloivat ja huulensa liikahtelivat, mutta se näkyi niin kolkolta ja aaveenomaiselta, kuin hän olisi ollut kirkkomaan vainajia, joka oli äkkiä noussut haudastaan kummittelemaan.
"Hän on siellä", lausui hän haudanomaisella äänellä, "niin, hän on siellä, ja minä tahdon tavata hänet, rangaista häntä, ja sitten… sitten olen valmis tulemaan luoksenne, herra!"
Näky katosi nyt tahi Hollingerin uudistettu kysymys herätti vanhan munkin — hän irroittausi mielikuvasta, jonka vallassa oli ollut, ja äkkäsi nuo kaksi miestä.
"Hurskas isä", sanoi Hollinger silloin, "koska olen tavannut teidät, niin tahdon kiittää teitä avustanne. Saatte olla varma siitä, että olette auttanut hyvää asiaa."
"Olet oikeassa, poikani", vastasi munkki, mutta nyt heikolla äänellä, josta voima näytti loppuneen, "tiedän siitä asiasta enemmän kuin luuletkaan, sekä mitä Briita-rouvaan että tuohon kurjaan kirjuriin tulee."
"Ehkä suostuisitte, hurskas isä", sanoi epäluuloinen Hollinger vetäen kirjoituksen kukkarostaan ja ojentaen sen munkille, "ehkä suostuisitte vielä kerran lukemaan kirjoituksen saadakseni sen omin korvin kuulla."
Vanhus hymyili, mutta otti paperin ja luki sen Hollingerin pyynnön mukaan. Silloin tämä tyyntyi, sillä kirjoitus oli sellainen kuin hän oli sanellut. Tällä kertaa oli hän ainakin saanut Gummen sellaiseen pelkoon, ettei hän rohjennut häntä pettää. Hän pisti paperin taas kukkaroonsa ja kätki sen nuttunsa alle.
Sitten hän erosi munkista, joka läksi lähellä olevaan pappilaan, jossa hän väliin olosti. Ja iloisempana kuin pitkiin aikoihin astui Hollinger lopun matkaa. Hän rupesi jo loilottamaan rekilaulujakin, että jo kaukaa kuultiin Iliana-rouvan taloon, kun hän lähestyi.
Hänen tullessa isoontupaan olivat talon rouvasväet yhä siellä. Pojat olivat myöskin tulleet, mutta heillä oli niin tärkeätä hommattavaa eräässä huoneen nurkassa, etteivät he paljon havainneet talonvoudin tuloa, vaikka he muuten hänestä sydämensä pohjasta pitivät.
"Jumalan rauha, Iliana-rouva", sanoi hän, "nytpä luulen jo suorittaneeni sen, mitä minulla on täällä ja Hammarstadissa tehtävää. Nyt pyydän teitä laskemaan minut herrani, Niilo Sturen, luokse."
Iliana katsoi häneen kummastellen, mutta Briita-rouva hyppäsi häntä kohden lyöden käsiään yhteen, kuitenkin pelvosta enemmän kuin ilosta, sillä hän oli ymmällä, ilmaisisiko jalolle langolleen asian oikean laidan.
Mutta Hollinger ei pitänyt tarpeellisena salaamista. Hän kertoiIliana-rouvalle koko jutun juonen ja omat tekonsa myöskin.
"Sekä Kaarlo-kuningas että herrani veli, Ekesjön Svante-herra, saavat tästälähin olla Briita-rouvan vääriltä vaatimuksilta rauhassa!" sanoi hän.
"Kuinka se on tapahtunut?" kysyi Iliana, joka kävi hieman rauhattomaksi ajatellessaan, mitä surua ja häpeää hänelle tuottaisi ja hänen suvulleen, jos tuollainen oikeudenkäynti nostettaisiin hänen orpanaansa vastaan.
Mutta Hollinger aavisti hänen ajatuksensa ja rauhoitti häntä.
"Paperit on hävitetty minun nähteni", sanoi hän, "ja minä luulen, että Niilo-herra ja tekin, Iliana-rouva, saatte luottaa minuun, että kaikki on tapahtunut ilman melua ja pahain kielten juoruja, jotka kohisevat kuin kuivat lehdet muurin nurkassa, niinpian kuin joku asia joutuu oikeuteen."
Iliana rouva puristi liikutettuna rehellisen palvelijan kättä ja antoi mielellään hänelle luvan lähteä Niilo-herran luo.
Samassa kuului eräs hevonen pysähtyvän pihalle, pian senjälkeen avattiin ovi, ja pölyinen ratsumies astui huoneeseen. Briita-rouva tunsi hänet heti erääksi miehensä asemiehistä, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää selittämättömästä levottomuudesta. Miehen pelkkä synkkä näkö teki sen vaikutuksen.
Hänen levottomuutensa kävikin toteen, kun mies kertoi Penningebyn palosta. Hollinger, joka oli sattunut vilkaisemaan poikiin ja heidän hommiinsa, jäi ällistyneenä seisomaan kädessään kimppu isompia ja pienempiä pyöreitä esineitä, jotka hän oli ottanut pojilta. Nämä unhottivat sekä hänet että hommansa ja juoksivat äitinsä luo.
Vihdoinkin puhkesi Briita-rouvan tuska kyynelvirtaan. Mutta Svante astui suoraan hänen eteensä ja sanoi ojentaen kättään:
"Älä sure, rakas äiti… paha arkkipiispa saa kyllä vielä sen takaisin, kun ei vaan pahemminkin!"
Sittemmin oli Briita-rouvalla pitkä keskustelu molempain asemiesten kanssa, ja samana iltana ratsastivat he ynnä Faste-kuhnuri, jolle Iliana-rouva antoi hyväntahtoisesti hevosen, pohjoiseen päin rientääkseen Söderteljen ja Arbogan kautta Niilo-herran luokse Taalainmaahan.
Piispan kokelas.
Oli torstai syyskuun 14 päivä. Nyköpingissä vilisi väkeä. Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä kaupungin porvareita raatimiehineen ja pormestareineen. Siellä juoksi aamuvarhaisesta asepoikia kaikenlaisissa kalleissa puvuissa ja liikkui ryhmittäin asemiehiä kiiltävissä haarniskoissa, herrainsa värit ja kilpimerkit tavalla tai toisella sovitettuina pukuihin tai päähineisiin. Eloa ja liikettä oli joka taholla, ja kauppamiesten iloisista naamoista näki hyvin, että tällaiset herrainkokoukset olivat samalla hyvät markkinat heille.
Kaarlo-kuninkaan tytär, Magdalena-neiti, oli saapunut kaupunkiin sukulaisensa, Juho Kristerinpojan (Vasan) saattamana. Tämä oli eräs vanhan drotsin nuorempia poikia, joka oli nainut Kaarlo-kuninkaan sisarpuolen Briita Bjelkentyttären. Juho-herra, joka oli kuten isänsä ja veljensäkin ollut tähän asti varma tanskalaispuoluelainen, oli avioliittonsa kautta vähitellen siirtynyt Kaarlo-kuninkaan ja ruotsalaisten puolelle. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli niinikään Briita, oli Steen Sturen sisar, tuon Niilo Sturen ystävän, joka oli niin erinomaisesti kunnostanut itseään Kettil-piispan johdolla Hällemetsässä, mutta jota arkkipiispa ystävineen ei siitä huolimatta ollut likikään ansion mukaan kohdellut. Se nyt ei tosin ollut ihmettäkään, koska jokainen hyvin tiesi, kuinka lämmin kuninkaan ystävä Steen-herra oli. Hänen laitansa oli siinä suhteessa sama kuin monen muunkin, etupäässä kuninkaan langon, jalon ja urhean Kustavi Kaarlonpojan. Tämä oli lankonsa hävittyä vetäytynyt syrjään toimittaen vaan tehtäviään Upplannin laamannina, joka arvo hänellä oli ollut vuodesta 1454 aikain.
Hänkin oli nyt saapunut Nyköpingiin olemaan lähimpänä sukulaisena läsnä kuninkaantyttären vihkiäisissä herra Iivari Akselinpojan kanssa.
Nämä häät, joihin oli kutsuttu kaikki, mitä Ruotsissa oli etevää ja mainiota, olivat syynä siihen, että Nyköpingiin oli niin paljon herroja kokoontunut. Syitä oli kuitenkin todellisuudessa muitakin. Täällä oli tapahtuva ero vallassa olijain välillä ja niiden välillä, jotka aikoivat valtaan tulla. Täällä oli ratkaistava suhde Tanskaan ja Kristian-kuninkaaseen. Tämä oli lähettänyt sinne Lundin arkkipiispan, Tuven, viekkaan marskinsa, Klaus Rönnowin, ja herra Egert Frillen, jotka yhdessä itse sulhasen kanssa edustaisivat häntä.
Eipä ihmettä siis, että Nyköpingin kaupunki tarjosi nähtäväksi mitä vilkkaimman ja kirjavimman kuvan, etenkin varsinaisena hääpäivänä.
Eräs aikaisimmista oli muuan munkki, joka tuli Harmaaveljesluostarista, seuranaan itse yliteini. Edellisen kasvoja ei näkynyt, sillä niitä peitti kokonaan munkkipäähine. Jälkimmäinen näytti olevan hurskas ja hyväntahtoinen mies, jonka ijäkkäistä piirteistä näkyi sekä levottomuutta että tuskaa.
"Viivy edes pari päivää vielä luonani luostarissa!" sanoi hän poismenijälle, joka pysähtyi ja näytti katselevan puhujaa.
"Rakas veli", sanoi hän vihdoin, "Jumala tietää, kuinka halulla odottaisin hetkeäni rauhassa luonasi, mutta minulla on eräs tehtävä täytettävänä, tottelen muita."
"Juuri siitä tahtoisin sinulta vähän kysellä, veli!"
"Sama mies… sama huone… ei, ei, hyvä veli… tähtien viivat ovat viitanneet tieni. En niitä uskonut, kun ne osoittivat työni mahdottomaksi alottaissani sen ennen aikaansa… Mutta nyt ne juoksevat yhteen, hänen ja minun viivani, silloin sen täytyy tapahtua. Mitäpä on ihmisen tahto Jumalan tahdon rinnalla, ja minä olen Herran välikappale…"
"Kunpa tietäisit, kuinka mieleni on levottomuutta täynnä sinun tähtesi…"
"Mutta jos tuntisit riemun, joka sydämessäni vallitsee, niin katoisi levottomuutesi, ja sinä kiittäisit ja ylistäisit pyhää kolminaisuutta, että minun päiväni on koittanut… Voi, kauan, kauan on vanha herrani odottanut palvelijaansa! Rukoile edestäni, veli, emme taida enää nähdä toisiamme tässä maailmassa!"
Sitten meni salaperäinen munkki luostarin edessä olevalle avoimelle kentälle. Yliteini seisoi katsoen hänen jälkeensä. Hän näki munkin menevän sille kadulle, joka vei linnaan, ja vasta kun hän oli kadonnut ihmisjoukkoon, meni vanhus luostariin takaisin. Rauhattomuus ei kuitenkaan paennut hyvän vanhuksen sydämmestä, hän käveli levotonna edestakaisin luostarin refektoorissa. Mutta kotvasen kuluttua tuli eräs munkki, joka oli ollut saaristossa ja oli tiellä vähän tuolla puolen linnan kohdannut Andreas-veljen. Hän oli ollut polvillaan erään kiven vieressä likellä rantaa, ja hänen päänsä oli ollut taaksepäin nojassa. Munkki ei ollut tahtonut häntä häiritä, mutta oli tullessaan katsellut taakseen ja nähnyt hänet koko ajan samassa rukoilevassa asennossa, kunnes hän oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli luultavasti mennyt kiven taakse jatkaakseen matkaansa ja joutunut siten näkyvistä pois.
Tätä selitystä piti hyvä luostarin esimies oikeana, ja se tuotti rauhan takaisin hänen sydämeensä, että hän voi ruveta toimittamaan virkansa tehtäviä.
Jos munkki olisi ollut vähemmin kiireissään ja jos hän olisi ottanut lähempää selvää rukoilevasta Andreas-veljestä, ja jos hänen tiedossaan olisivat olleet pääsytiet linnaan yhtä hyvin kuin Andreaalla, olisi hän voinut antaa esimiehelleen tietoja, jotka olisivat yhtä paljon lisänneet tämän levottomuutta kuin ne nyt sitä vähensivät. Sillä munkkivanhus oli kyllä kadonnut kiven taa, mutta maan alle mennäkseen linnaan.
Täällä oli kaikki siistitty ja varustetta mitä uljaimmasti häitä varten. Linnan herra, Erik Akselinpoika, ei ollut säästänyt kustannuksia tehdäkseen kaiken niin loistavaksi kuin suinkin. Ruokasali, jossa hääateria tulisi syötäväksi, ja sen läheiset huoneet, jotka olivat linnan vastaraketussa ja ennen sisustamattomassa osassa, olivat kaikki peitetyt uusilla Flanderista ostetuilla tapeteilla. Lattioilla oli uhkeita mattoja ja pitkillä penkeillä ja tuoleilla kaikenvärisiä tyynyjä, jotka olivat runsaasti ommellut kullalla ja hopealla.
Ja kaikkialla, joka huoneessa ja käytävässä samoinkuin pihoillakin vilisi asemiehiä, kaikki mitä uhkeimmissa puvuissa.
Linnanherra itse istui eräässä sisähuoneista, joiden ovet olivat suljetut. Hän keskusteli uskottunsa, Olli Rådin, kanssa.
"Arkkipiispan lähimmät ystävät ovat jo täällä", virkkoi Eerik-herra kulmat rypyssä, "mutta hänkö itse ei tulisi, Olli, kuinka se on mahdollista?"
"Tiedättehän sen, herra, että kun kettua kauan ajaa, niin se piiloittaikse luolansa sisimpään komeroon. Arkkipiispa aavistaa pahaa, tahi oikeastaan, hän tietää, mitä täällä tulee tapahtumaan. Ja se seikka, että hän ei väkivallalla hajota hääjoukkoa, ei todista mielestäni muuta kuin hänen voimattomuuttaan."
"Sillä hän kuitenkin tekee yhden ristin laskuihimme…"
"Ei suinkaan, herra Eerik. Mutta niin totta kuin olen rintaveljenne ja järkeni on tallella, on Akselien voima nouseva näinä päivinä niin korkealle, että Pohjolan kolme valtakuntaa katselevat sitä ihmetyksellä… Te tulette valtakunnanhoitajaksi, siitä panen pääni pantiksi. Itse olette saanut puolellenne kaikki arkkipiispan hallitukseen tyytymättömät; ja veljenne, Iivari-herra, tuo kuninkaantyttären kera kaikki ne, jotka toivovat Kaarlo-kuningasta takaisin…"
"Niin, kunpa tämä päivä vaan olisi jo kulunut, ja veljeni kirkon siteellä yhdistettynä kuninkaallisen morsiamensa kanssa!… Miten lienee, Olli, minusta tuntuu valtani väliin hauraalta lasilta, joka voi kourassani mureta… Pelkään kaikkea, vähäpätöisintäkin, mikä vaan koskee näitä häitä. Sillä ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos veljelleni tai kuninkaantyttärelle sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi heidän yhdistymisensä, jäisi työni vaan keskeneräiseksi, ja valtani olisi liian mitätön arkkipiispaa vastustamaan?"
"Mitä vihkiäisiin tulee, en ymmärrä, mitä levottomuuden aihetta siinä nyt enää on, kun tämä päivä on kerran valennut… moniaan tunnin kuluttua se asia on suoritettuna."
"Yhtenä hetkenä voi kuitenkin tapahtua semmoista, mikä hävittää vuosien työn!… Monesti on niin tapahtunut. Mutta toivokaamme… Mutta, Olli, Tukholman linnan pitää arkkipiispa Jöns, ja minun mahtini valtakunnanhoitajana jää pieneksi, ellei valtakunnan etevin linna ole hallussani!"
Olli Råd mietti hetkisen, mutta katsahti äkkiä ylös lausuen:
"Sen saattavat Tukholman porvarit teidän käsiinne!"
"Tukholman porvarit!" huudahti Eerik-herra melkoisesti kummastuneena.
"Niin… arkkipiispa ei vaikuta paljoa heihin. Ja he ovat teidän käskettävinänne heti, kun olette valittu valtakunnanhoitajaksi…"
"Hyvä, hyvä, Olli", lausui Eerik-herra innolla, "mutta Tukholman porvarit eivät kuitenkaan mahtane särkeä Tukholman portteja, vaikka siellä olisi Jöns arkkipiispa ypö yksinään!"
"Te olette niin kiireissänne, herra, etten ehdi sanoa teille, miten Tukholman porvarit oikeastaan tulevat antamaan linnan teidän käsiinne! — Tultuanne valtakunnanhoitajaksi ja järjestettyänne muut asiat niin, että Kaarlo-kuningas saa maatilansa takaisin, niin te lähdette viipymättä tänne kerääntyneiden herrain kanssa Tukholmaa vastaan… Arkkipiispalla ei ole viittäkymmentä miestä panna teitä vastaan… Niin, te ratsastatte kaupunkiin kuin ihka omaanne, ja sitten…"
"No… sitten, Olli?"
"Sitten rupeatte keskustelemaan arkkipiispan kanssa, ja silloin nähdään, eikö… niin, nimeni älköön olko Olli Råd, ellen saa arkkipiispaa jättämään ilolla Tukholman linnaa henkensä pelastamiksi."
Eerik-herra katsoi kasvavalla kummastuksella palvelijaansa.
"Porvarit ovat", sanoi tämä, "niin katkeroina arkkipiispaa kohtaan, että pieni tuulenpuuska saa liekin leimahtamaan ja silloin, joukkojen huutaessa verta, esiinnytte te uhatun pelastajana, ja sitten… niin, nyt ymmärtänette, mitä tarkoitan, herra Eerik?"
Linnanherra nyökkäsi, mutta vaipui aatoksiinsa. Asia näytti kuitenkin valkenevan hänelle yhä enemmän, siitä tyytyväisyydestä päättäen, joka hänen kasvoilleen levisi.
"Minulle on kerrottu", lausui hän sitten, "että arkkipiispan uskottu, Helmich-kaniikki Upsalasta, on kaupungissa. Luulen, että hän voisi antaa minulle yhtä ja toista tärkeätä selvikettä tässä asiassa…"
"Varovaisuutta, herra, varovaisuutta", keskeytti Olli, "viekkaampaa miestä ei ole toista valtakunnassa kuin hän, ja hän on kynsineen, karvoineen arkkipiispan vallassa — hänen avullaan hän on nyt tulemassa Vexiön piispaksi… Olen kuullut sen herra Ove Laurinpojan asepojalta, joka on nyt kirjurina arkkipiispan kansliassa… Kaniikki sai itse laatia kirjeen tuomiokapituliin sekä toisen pyhälle istuimelle siitä asiasta. Antaisin siis sen neuvon, ettette laskisi sitä herraa liian liki itseänne… Minä pidän häntä vaarallisimpana vihamiehenänne."
"Rakas Olli", vastasi Eerik-herra hymyillen, "olenhan ennenkin elämässäni ollut tekemisissä viekkaiden ja kavalain kanssa… usko minua, osaan sekä leikkiä käärmeen kanssa että polkea sitä päähän, niin että se kuolee!… Tiedätkö missä kaniikki asuu?"
Olli tiesi sen ja sai herraltaan toimeksi pyytää häneltä keskustelua herransa varalle.
Helmich oli huoneessaan Ollin tullessa hänen luokseen. Hän oli heti valmis menemään linnaan Eerik-herran luoksi, jota Olli ei ollut ensinkään odottanut. Sillä ei ollut tavallista, että maallikko, ehkä linnanherrakin kuten Eerik-herra, kutsui luokseen hengellisen miehen, eikä mennyt itse tämän luokse, vaikka tämä oli niin huomattu, että saattoi tulla kysymykseen piispansijoja täytettäissä. Mutta oli muutakin, mikä näytti Ollin terävälle silmälle oudolta.
Kaniikin koko olennosta näkyi niin eriskummainen sekoitus levottomuutta ja varmuutta, pelkoa ja toivoa, hätäilyä ja rohkeutta, ettei kokenut asemies voinut olla huomaamatta sitä ja arvelematta, mitä hän oikeastaan oli tehnyt tai aikoi tehdä. Katseli hän asiaa miltä puolen tahansa, hän ei kuitenkaan päässyt muuhun päätökseen kuin että tuolla viekkaalla papilla oli joitakin vaikeuksia voitettavana tulevaan piispanarvoonsa nähden, jossa Eerik-herra ehkä voisi olla hänelle avuksi. Ja senvuoksi oli hän niin valmis noudattamaan tämän toivomusta.
Omituinen, merkitsevä, mutta inhottava hymyily ilmestyi Helmichin ohuille huulille, kun Olli oli poistunut.
Hän otti eräästä vähäisestä matka-arkusta hyvin pienen nahkalaatikon, jossa oli pari pientä pulloa. Hän piti niitä päivää vasten, ensin toista sitten toista, pudisti niitä kovasti, että niissä olevain nesteiden pinnalle ilmestyi vaahtoa, ja katseli niitä hyvin tarkasti. Huomattuaan, että kaikki oli kuin pitikin, levisi sama kamala nauru taas hänen huulilleen. Hän seisoi hetkisen etukumarassa, silmät tirkistäen tyhjään ilmaan. Samalla hän punnitsi hiljaa noita pieniä pulloja kädessään.
"Piispanistuin!" kuiskasi hän, ikäänkuin tunteensa olisivat kuohuneet niin valtavasti, ettei hän voinut olla lausumatta sydämensä sisintä ajatusta.
Sitten hän katseli kädessään olevia pulloja taaskin hymyillen ja toistellen:
"Piispanistuin… piispanistuin!"
Salvattuaan sitten huolellisesti oven istui hän pöytänsä ääreen ja veti oikeasta etusormestaan tavattoman suuren sormuksen, jossa oli jostakin himmeästä, läpinäkymättömästä aineesta tehty kivi. Hän painalti vähän sormuksen syrjää, jolloin se aukeni. Silloin näkyi, että se oli ontto.
Helmich otti nyt molemmista pulloista korkit ja kaasi kummankin sisällystä sormukseen, sulki sen ja pani sen uudelleen sormeensa. Pullot hän pani samaan pieneen nahkalaatikkoon ja pisti sen erääseen taskuun viittansa alla.
Niin varustettuna lähti hän asunnoltaan mennäkseen linnaan.
Siellä hän astui lähinnä linnanporttia olevia portaita myöten vanhoihin huoneisiin. Hän kohtasi monta linnanpalveIijoista, mutta ei kysynyt heiltä mitään, eivätkä he myöskään tienneet hänen tulleen linnanherran kutsumuksesta. Hänen korkean, hengellisen arvonsa vuoksi eivät he kuitenkaan katsoneet sopivaksi estää häntä menemästä mihin tahtoi, ja menivät siis hänen ohitseen seisahdettuaan ja tervehdittyään kunnioittavasti.
Helmich saapui vanhaan ruokasaliin. Siellä oli suuria pöytiä, täynnä kaikenlaisia leivoksia ja hienoja herkkuja. Se oli nähtävästi tilaisuutta varten aiottu jonkunlaiseksi tarjoiluhuoneeksi, kun keittohuone oli niin etäällä, ettei sieltä voinut mukavasti palvella lukuisia häävieraita. Helmich katseli kummastuneena ympärilleen, sekä astui viereiseen huoneeseen.
Se oli verraten tyhjä. Pitkin ensimmäistä seinää oli vaan pitkä pöytä, täynnä suuria juoma-astioita, jotka olivat varustetut päällekirjoituksella, mitä kukin sisälsi.
Salama välähti papin silmistä, ja hän lähestyi pehmeillä, tuskin kuuluvilla askeleilla pöydän päätä, jossa oli moniaita kalliita kulta- ja hopeamaljoja.
Tämän pöydän päässä oli ikkunankomero, jonka pöytää vastaan kaltevalla seinällä riippui pieni vähäpätöinen taulu. Helmich ojensi kättään erästä maljaa kohden, johon oli piirretty nimi: Iivari, kun Olli Råd tuli samassa huoneeseen. Silloin käänsi kaniikki äkkiä katseensa tuohon pieneen tauluun, joka pelasti hänet siten, ettei hänen tarvinnut muita selityksiä antaa.
Taulu esitti vapahtajaa Getsemanessa Juudaan suudellessa häntä pettääkseen hänet.
"Olen tullut väärään", sanoi hän hymyillen miehelle, "mutta tämä pieni taulu tässä on vietellyt minua viipymään täällä kauemmin, kuin olisin muuten viipynyt."
"Eerik-herra on linnan toisessa osassa!" sanoi Olli, jonka epäluuloisuus lisääntyi, "sain palvelijoilta kuulla teidän tulleen tätä tietä ja riensin senvuoksi viemään teitä oikeaan… Seuraatteko nyt minua, niin vien teidät Eerik-herran luokse."
Kaniikki nyökkäsi ja sitten he menivät.
Eerik-herra otti vastaan tuon vaarallisen papin kaikilla mielihyvän osoituksilla ja piti hänen kanssaan pitkän keskustelun eräässä sisähuoneessa. Tultuaan takaisin ruokasaliin, jossa pöydät olivat nyt katettuina, olivat molemmat näöstä päättäen erittäin tyytyväisiä ajatusvaihtoonsa.
Käydessään juuri sen pöydän sivun ohi, jossa sulhanen oli kesteissä istuva, pysähtyi kaniikki. Hän katsoi erääseen suureen juomasarveen, joka oli kullatusta hopeasta ja oli jalokivillä koristettu. Sen kummallakin puolen oli kultaisia maljoja, joista kaniikki tunsi toisen siksi, jonka oli tullessaan nähnyt linnan toisessa osassa. Iivarin nimi oli siihen piirretty, mutta toinen nimeä varten tasoitettu tila oli vielä tyhjä.
Eerik-herra hymyili kohteliaasti, sillä kenpä ei näkisi mielellään rikkauttaan ihailtavan varsinkin siinä muodossa, jota ajanhenki enimmin suosii.
"Se on vanha arvokalu suvussani", selitti hän osoittaen suurta sarvea, "olen sen nyt perinyt veljeltäni, Olavi-herralta, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja olen tahtonut, että Iivari-veljeni käyttäisi sitä tänään ja joisi siitä veljensä maljan… Sima on myöskin vanhaa, se on tuotu tänne Lillöstä Skånesta."
Helmichiä näyttivät nämät tiedot kovin huvittavan, ikäänkuin hänen asiansa olisi ollut nimenomaan tuntea ja ihailla vanhoja entisyyden muistoja.
"Meidän suvussamme", lisäsi linnanherra, "on myöskin sellainen tapa vallinnut, että ennenkuin sulhanen juo häämaljasta morsiamensa maljan, tulee etevimmän läsnä olevan papin siunata morsiuspari ja juoma…"
"Skaran Hannu-piispa siis?" tokaisi Helmich.
"Niin, Hannu-piispa!" vastasi Eerik-herra, mutta näytti hieman epäröivän, tietysti Tuve arkkipiispan läsnäolon vuoksi. Hän lisäsi kuitenkin, ikäänkuin itsekseen ratkaisten epäröintinsä, "olen nyt, kuten veljenikin, ruotsalainen ritari."
"Minäkin haluan", lausui Helmich syvästi hartaan ja vakavan näköisenä, "minäkin haluan antaa siunaukseni tälle juomalle ja tälle morsiusparille osoittaakseni kiitollisuuttani siitä luottamuksesta, jota äsken keskustelussamme osoititte minua kohtaan!"
Hän astui pöydän ääreen ja kumartui penkin yli ojentaen molemmat kätensä maljan yli, että oikea peitti vasemman. Hänen äänensä oli rukousta lausuessaan melkein liikutettu, ja Eerik-herra teki hartaasti ristinmerkin.
Kääntyessään taasen ritariin päin kiilui Helmichin silmissä kummallinen selittämätön tuli. Hän ei olisi voinut näyttää turvallisemmalta, rauhallisemmalta eikä tyytyväisemmältä, vaikka olisi ollut saamaisillaan voitelun Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi, puhumattakaan vähäpätöisemmästä Vexiön piispanistuimesta.
"Rehellinen kiitos, kunnianarvoisa herra hyvästä tarkoituksestanne!" lausui Eerik-herra puristaen ystävällisen kaniikin kättä, jonka jälkeen he astuivat yhdessä salin läpi.