Pootualaisten akatemiat eli yliopistot.
Ruhtinaskunnassa on kolme yliopistoa eli akatemiaa, joista etevin on Pootussa, ja toiset Kebassa ja Nahamissa. Ne käsittelevät parhaastansa historiaa, kansallistaloutta, suureoppia ja lakitiedettä. Mitä jumaluusoppiin tulee ei se ole mikään akatemiallinen tiede; se on lisäksi liian lyhyt kun se mahtuu kahdelle sivulle eikä sisällä muuta opetusta kuin että "meidän pitää rakastaman ja kunnioittaman Jumalaa, kaiken luojaa ja ylläpitäjää, joka tulevaisessa elämässä tahtoo palkita hyvät avut ja rangaista paheen." Jumaluusoppi saattaa sitä vähemmin joutua akatemiallisen opetuksen esineeksi, kun laki ankarasti kieltää kenen tahansa julkisesti käsittelemästä Jumalan olentoa ja ominaisuuksia. Lääkäritiedettä ei myöskään lueta oppineiden aineitten joukkoon, sillä kun puut täällä pitävät ylen säännöllistä elämätä, ovat sisälliset taudit melkein kokonaan tuntemattomia. Minä jätän varsin koskematta perusteopin ja yliaistilliset tieteet, kun olen ennen maininnut että ne, jotka rupattavat Jumalan olennosta, enkelien olemuksesta ja ominaisuuksista, sielun olinsijasta ja luonnosta y,m. semmoista, oitis saavat semmoisen suoneniskun että sen tuntevat ja sitte suljetaan joko hulluinhuoneesen taikka parannuslaitokseen.
Akatemialliset harjoitukset ovat seuraavat: Ensimmäisinä vuosina pannaan nuorille ylioppilaille useoita vaikeanlaisia kysymyksiä vastattaviksi. Siihen heille suodaan jokin määrätty aika, määrätyillä palkinnoilla niille jotka tekevät tehtävästä selvän järjellisimmästi sekä kielellisessä suhteessa viehättävimmällä tavalla. Sen kautta luullaan parhaiten voitavan arvostella jokaisen tietoja, samalla kun eri aineitten opettajat helpoimmin tulevat selville kunkin taipumuksista ynnä millä alalla tuon nuoren puun saattaa toivoa tulevan parhaaksi opettajaksi. Ei kukaan antaudu muuta kuin yhdelle tieteelle, sillä jos joku tahtoo olla moninaisoppinut katsotaan tämän todistavan epävakaasta ja levottomasta mielestä. Tämän seurauksena on että aineet, näin ahtaihin rajoihin suljettuina verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti käydään lävitse ja opitaan. Opettajien täytyy itse kerran vuodessa antaa näytteitä omista tiedoistansa; siveysfilosofiian opettajan tulee selvittää jokin sekavainen aate tältä alalta; historian opettajan tulee antaa historiallisen kertomuksen ja arvostelun jostakin tapauksesta; talous- ja suureopin opettajien tulee osoittaa tietojansa jollakin löydöllä taikka keksinnöllä. Lainoppineiden näytteenä ovat tunteelle käyvät ja hyvästi sovitetut lakiin perustuneet puheet; sillä nämä ovat ainoat, joiden katsotaan tarvitsevan kaunopuheliaisuutta oppia, koska siitä heille, jos he asianajajiksi rupeavat, on hyvää vastaisuudessa. Kun heille mainitsin, että meillä kaikki akatemialliset näytteet toimitetaan puhetaidon kautta, he syvimmästi moittivat tätä tapaa, arvellen, että jos kaikki käsityöläiset pantaisiin mestarinäytteekseen tekemään kengän, tulisivat useimmat kengät sangen kolhomaisiksi ja varsin epäilemättä voittaisivat suutarit yksin palkinnon. Minä mainitsin vain puhujataidon; sillä meidän julkisista väitöksistämme minä en uskaltanut puhua, kun semmoiset täällä luetaan näytelmien joukkoon. Julkiset opettajat eivät esiinnytä yleishyödyllisiä totuuksia tällä ankaralla ja ratkaisevalla tavalla, kuin meidän filosoofimme, vaan sekoittavat vakaihin luentoihinsa sieviä ja huvittavia kertomuksia, joka vaikuttaa että niitä aina tarkkuudella ja mielihyvällä seurataan.
Minä en saattanut olla ihailematta tuota arvoisuutta, jota he noudattavat akatemiallisessa lauselmissaan ja vihkiäisissään. Mitä huolellisimmasti vältetään kaikkea mikä vain vivahtaakin naurettavaisuuteen taikka muistuttaa näytelmämenosta; sillä akatemiallisten menojen, arvelevat he, tulee olla loitolla kaikesta näytelmällisyydestä jos tahdotaan välttää tieteitten joutumista pilkan ja halveksimisen esineeksi. Minä en sentähden uskaltanut tuoda esille kertomusta niistä juhlamenoista, jotka ovat eroittamattomasti yhdistetyt akatemiallisiin arvoihin ja vihkiäisiin meillä; ja siinä kohtelussa, minkäKepassasain osalleni kun siellä kerroin meidän tohtorinvihkiäisistämme, oli minulle kylläksi syytä tässä kohden noudattamaan mitä rikottomimpata äänettömyyttä.
Paitsi näitä akatemioja löytyy jokaisessa isommassa kaupungissa seminaario taikka lukio, joissa nuorison taipumuksia tarkasti punnitaan, että tutkijat hyvissä ajoin saisivat selville, mille tieteelliselle uralle heidän kutsumuksensa oikeastaan viittaavat. Ollessani lukiossa Kepassa oli siellä kumppanieni joukossa arkkipispan neljä poikaa, jotka olivat antautuneet sotatiedettä tutkimaan; neljä muuta, joiden isä oli valtioneuvos, harjoitteli jotakin käsityötä, ja kaksi nuorta tyttöä, jotka tutkivat meriliiketiedettä; sillä täällä otetaan vain huomioon ja lukuun oppilasten luonnolliset taipumukset vähintäkään huolimatta heidän eri sukupuoleisuudestansa. Kun heidän taipumuksiansa on tarpeeksi tutkittu, antaa lukion johtaja heille kirjallisen lausunnon niistä. Näitä lausuntoja taikka todistuksia pidetään aina, niinkuin ennen olen maininnut, täydesti luotettavina ja puolueettomina, vaikka kyllä minulla on varsin toinen ajatus siitä todistuksesta jonka minä sain, joka kaikkinansa oli naurettava, järjetön ja kohtuuton.
Kukaan ei saa kirjoittaa kirjoja ennenkuin hän on 30 vuotias, ja lisäksi tulee tekijän eli kirjoittajan ensin näyttää todistus akatemiasta että hän kelpaa ja kykenee semmoiseen työhön. Niinpä täällä painosta julkaistaankin aniharvoja kirjallisia teoksia, mutta ne ovatkin sitte sekä oppineita että perin pohjin hyvin ajateltuja. Välttääkseni taaskin naurun esineeksi joutumista, olin vaiti kuin kiltti lapsi ainakin siitä että jo ennen lailliseen ikään tultuani olin kirjoittanut viisi taikka kuusi väitöskirjaa.
Olkoon nyt kylläksi puhuttu tämän kansan luonteesta, uskonnosta, valtion hoidosta ja opetustoimesta. Nyt on vaan jäljellä esiintuotavana useoita muita omituisuuksia tässä kansassa. Jos puu vaatii toista kaksintaisteluun, kadottaa vaatija ijäksi päivää aseitten kantamisen oikeuden ja pannaan sitä paitsi holhouksen alaiseksi, koskei se osaa intohimojansa hillitä. Toisin käy meillä, jossa kaksintaistelun vaadinta pidetään sankaruutena ja urhoutena varsinkin pohjoisessa Euroopassa, mistä tämä paha tapa on alkuansa tullut, sillä kreikkalaisissa ja roomalaisissa y.m. vanhoissa kansoissa oli tämä tapa varsin outo.
Pootualaisessa oikeudenkäyntielämässä esiintyy tuo kummallisuus, että riitapuolten nimi jää salaisuudeksi tuomareille ja ettei asioita ratkaista siinä seudussa missä ne ovat alkuun pantu vaan etäisimmissä maakunnissa. Syynä tähän omituiseen järjestykseen on se, että kokemus on osoittanut, kuinka muutamat tuomarit ovat antaneet itseänsä lahjoa taikka ovat muuten olleet puolueellisia. Pootualaiset ovat täten tahtoneet välttää kaikkia kiusauksia tuommoiseen suuntaan, kun he salaavat tuomarilta niin osallisten nimet kuin kantajan ja vastaajan, asian eli riidan ulkopuolen. Kaikki mitä asialliset ovat esiintuoneet alistetaan erään ruhtinaan asettaman valamiehistön ratkaistavaksi ja asiakirjoihin on merkitty muutamia lyhyeitä muistutuksia, esim. "Tuleeko U:n, jonka hallussa on se tavara minkä B. omii omaksensa, antaa se takaisin?" Toivottavata olisi että samaa tapaa noudatettaisiin meilläkin, jotka useinkin saamme oivaltaa, mitä puolueellisuus ja muut kiusaukset saattavat tuomariin vaikuttaa.
Laki on sama kaikille, henkilöstä riippumatta. Ruhtinaita ei kuitenkaan saateta oikeuden eteen vetää. Mutta kun ne ovat kuolleet, niin julkiset viralliset syyttäjät eli viskaalit haastavat heidät vastaamaan teoistansa. Kuolleen ruhtinaan elämänteot tutkitaan nyt tarkasti istuvassa, täysilukuisessa neuvoskunnassa, ja sitte julistetaan tuomio, joka vaihtelee seuraavissa luonteissa, aina sen mukaan minkälaisia edesmenneen julkiset ja yksityiset teot ja elämä ovat olleet: "Kiitettävä;" "Kiitoksella hyväksytty;" "Hyväksytty;" "Tyydyttävä;" "Keskinkertainen." Lausunnon ilmoittaa julkisesti eräs kuuluttaja, ja se hakataan sitte vainajan hautakiveen. Syyksi tähän menettelyynsä sanovat Pootualaiset, "ettei kansa, herättämättä levottomuutta maassa, saata ruhtinasta hänen eläessään vetää oikeuden eteen; sillä niin kauvan kun hän elää pitää hänelle osoitettaman asianmukaista kunnioitusta, joka parhaiten kannattaa ja edistyttää valtion parasta. Mutta kun ruhtinaan kuollessa se side, joka hänen kansaan yhdisti, on murtunut, saattaa nyt vapaasti päässyt kansa menetellä vapaasti häntä vastaan." Tämän, epäilemättä hyödyllisen mutta perin omituisen tavan kautta, pidetään huolta ruhtinaan turvallisuudesta; hallitus ei kadota mitään majesteettiudestansa, ja kuitenkin edistetään samalla valtion etua. Sillä vaikka mainitut lausunnot ainoasti koskevat kuollutta, kehoittavat ne kuitenkin eläviä hyviin avuihin ja tunnollisuuteen. Pootualaisten historia osoittaa että neljänsadan vuoden kuluessa ainoasti kaksi ruhtinasta on saanut alimman arvosanan. Muilla on melkein kaikilla "Kiitettävä" taikka "kiitoksella hyväksytty", mikä näkyy niistä hautakirjoituksista, joihin ei vielä ajan hammas ole perin kuluttavasti vaikuttanut. Arvosana "keskinkertainen" herättää niin syvän surun ruhtinaallisessa perheessä että sekä valtaistuimen perillinen että koko edesmenneen suku, kuutena kuukautena kantaa murhepukua. Ajattelemattakaan ahdistaa tuomareita armottomuudellansa, yllyttää tämä valtaistuimen perillistä hyväavuisella, järkevällä, oikealla ja lempeällä hallituksella ja elämässään muutenkin poistamaan tuo häpeänpilkku, joka näin on ruhtinaallisen perheen maineeseen takertunut.
Syy siihen miksi toinen äsken mainituista ruhtinaista sai "keskinkertaisen" arvosanan oli seuraava: Pootualaiset, vaikka ovatkin etevät sotataidosta, eivät milloinkaan ryhdy hyökkäyssotaan; jos heitä sitä vastoin ahdistetaan puolustavat he itseänsä innolla ja urhollisesti. Tämä vaikuttaa että heitä usein pyydetään välittäjiksi muiden kansain välisiin riitaisuuksiin ja että eri kansakunnat tällä kiertotähdellä vapaaehtoisesti tarjoutuvat alistumaan tämän oikeamielisen ja rauhaa rakastavan kansan turvaan ja suosioon.Mikleta-ruhtinas sitä vastoin sai ajallansa päähänsä himon laajentaa valtakuntansa rajoja, jonkatähden hän kävi erään naapurikansan kimppuun ja hänen onnistui lannistaa se allensa joksikin ajaksi; mutta yhtä paljon kun Pootun valta kasvoi tämän kansan valloittamisesta yhtä paljon herätti tämä teko muissa naapurivaltioissa pelkoa ja inhoa Pootualaisiin; sekä lisäksi rupesi se hyvä ajatus Pootualaisten hyvistä avuista ja rauhanrakkaudesta, joka siihen saakka juuri oli Pootun valtion suuruutena, toiseksi muuttumaan. Vaikuttavana syynä siihen että Pootualaiset näin häpäisivät edesmenneen ruhtinaansa muiston oli kyllä se että he sen kautta toivoivat voittavansa takaisin lähellä asuvien kansojen luottamuksen. Aikakirjat eivät kerro mikä tuon toisen ruhtinaan syynä oli ollut.
Aivasti ne jotka ovat joutuneet kolmanteen ikäkauteen saattavat päästä julkisiksi opettajiksi. Tätä ymmärtääksensä tulee lukijan tietää, että asukkaiden elämä jaetaan kolmeen ikäluokkaan. Ensimmäinen jakso käsittää sen ajan, jolloin heitä opetetaan maatansa palvelemaan; toisen jakson kuluessa he käytännöllisesti harjoittelevat mitä heille ensimmäisenä opetettiin; ja vasta kolmantena ikäjaksona saavat he esiintyä julkisina opettajina. Ajatellaan nimittäin että oikea opettamisen kyky vaatii saatujen tietojen käytännöllistä harjoittelemista.
Kun joskus tapahtuu että jokin vähemmän hyväksi tunnettu henkilö esiintuo ehdoituksen, joka tavataan hyväksyttäväksi, pidetään hänen nimensä salassa, ettei ehdotuksen arvoa ruvettaisi epäilemään henkilön arvottomuuden takia; sen sijaan kirjoittaa jokin hyvin tunnettu mies ehdoituksen alle. Hyvä neuvo otetaan huomioon, — epäiltävä neuvonantaja työnnetään syrjään.
Vaikka on kielletty rupeamasta keskustelemaan Jumalan olennosta ja ominaisuuksista y.m. on muuten jokaisen vapaasta vallassa uskonnosta lausua ajatuksensa ja alistaa se julkisuuden tiettäväksi. Pootualaiset arvelevat, että tämän tapaiset riitaisuudet ovat verrattavat äkkinäisiin tuulenpuuskauksiin, jotka tosin saattavat pahoin pidellä huoneitten kattoja ja rakennuksia mutta samalla perkaavat ilman ja estävät sen pilaantumasta. Se seikka että he viettävät niin harvoja juhlapäiviä, tulee oikeastaan siitä että he pelkäävät sukukunnan saavan halua ja mieltymystä tyhjäntoimittamiseen; sillä jumalanpelkoa — niin he ajattelevat — ei vähimmin osoita hyödyllisen työn tekeminen.
Runollisuutta he eivät pidä sanottavassa arvossa, vaikka ei ruhtinaskunta ensinkään ole runoilijoita vailla; heidän runonsa erkautuivat vain korkeaponteisemman kielen kautta tavallisesta suorasanaisesta kielestä eli proosasta. He pitivät ylen naurettavina riimit ja meetrit, joita koin heille selittää.
Opettajien joukossa on muutamia, joita sanotaan estetiikan eli kaunetieteen professoriksi. Heidän asianansa on valvoa, ettei nuorison mieliä kiinnitä pikkuasiat, ettei liian typeriä ja merkityksettömiä kirjallisia teoksia, joiden lukemisesta hyvä maku ja aisti pilaantuisi, painosta julkaista, sekä että painettavista teoksista kaikki semmoinen poistetaan, joka havaitaan olevan riidassa terveen järjen kanssa; semmoinen on sensuuri Pootualaisissa. Mikä ero meihin verrattuna. Meidän painoasiamiehemme kieltävät usein parasten teoksien painattamisen ainoasti sentähden, että ne sisältävät joitakin yleisestä mielipiteestä poikkeavia ajatuksia taikka sentähden että ne älykkäällä ja lannistavalla tavalla ruoskivat ihmiskunnan vammoja; siitä seuraa että tieteet sidotaan kytkyeesen ja että moni armollinen työ ei milloinkaan pääse päivän valoon. Mutta kun ei minkäänlaista tullirajaa ole olemassa Pootualaisten ja naapurikansain välillä, onnistuu kaupustelijoiden usein muiden tavarain muassa salaa kuljettaa epäiltävän arvoisia kirjatuotteita maahan. Semmoista tapausta varten löytyy erityisiä sensoria, joita sanotaan "kirjaston perkaajiksi", ja joilla on toimena tarkasti pitää silmällä kirjakauppioiden uutisia sekä muitta mutkitta panna takavarikkoon semmoiset kirjat, mitkä pidetään hyvää makua pilaavina. He perkaavat määrätyillä ajoilla kirjakaupat, varsin niinkuin meillä nokitorvet nuohotaan. "No hiivatti vieköön!" ajattelin itsekseni kun tämän sain tietää; "mikä kamala ja hirvittävä hävitys meidän maapallollamme kirjoissa, jos tuollaisiin toimiin sielläkin ryhdyttäisiin!"
Erittäin kiitettävä on se huoli, joka omistetaan nuorille siinä tarkoituksessa, että heitä, taipumuksiansa tarkasti tutkimalla koetaan johdattaa sille uralle elämässä, mikä heille parhaiten sopii. Samaten kuin soitannollisesti valistunut henkilö heti oivaltaa väärän äänen, niin voivat täällä toimivat sielutieteilijät pienistä seikoista johdattua tärkeämpiin, ja katseesta, silmäripseitten liikkeistä, nuorten surun tai ilon purkauksista, heidän hymystänsä, puheestansa, äänettömyydestänsä ja muusta joka tämän kanssa on likeisimmässä yhteydessä helposti päättää, mikä on kunkin luonnollisen kutsumuksen kanssa yhtäsuuntaista taikka riitaista.
Mutta palatakseni nyt itseeni, niin tunnustan, etten suinkaan menestynyt näiden taipumattomien puiden kanssa, jotka eivät osanneet arvostella vaan päin vastoin tekivät pilkkaa tuosta verrattain vilkkaasta ja nopeasta käsityksestä, jonka he olivat myöntäneet minulla heidän rinnallansa olevan. Minua harmittivat suuresti nuo useat liikanimet, joita minulle annettiin: useimmiten minua sanottiinSkabbaksieli "Liian aikaiseksi". Mutta mikä kaikista enemmän kävi sapelleni oli että pesijäakkanikin uskalsi nimittää minua tuolla samalla inhoittavalla nimellä, vaikka hän oli mitä alhaisinta sukua, ainoasti halpa niinipuu, jolla ei ollut pennin etua kukkarossaan.
Klimin matka Natsaari-kiertotähden ympäri.
Sittekun kokonaista kaksi vuotta olin kurjeerina hyökkäillyt kaikkialla maassa kuljettaen paketteja ja kirjeitä, rupesi tämä samalla vaivalloinen ja halpa toimi minua väsyttämään. Minä jätin sentähden kerran toisensa perään erohakemukseni asianomaisille, ja pyysin kunniallisempaa tointa. Mutta minä sain alinomaa kieltävän vastauksen, kun ruhtinas arveli, ettei minulla ollut tarpeeksi kykyä tärkemmän viran hoitamiseen. Hän sanoi anomukseni olevan maan lakia ja vanhoja tapoja vastaan, ne kun kielsivät tärkeihin virkoihin ottamasta muita kuin täydellisesti kunnollisia ja kykeneviä miehiä. "Teidän tulee," sanoi hän, "tyytyä siihen virkaan, jonka olette saanut, kunnes olette osoittanut olevanne kelvollinen ylempiin luottamustoimiin." Hän puhui sitte pitkältä velvollisuuksistani ja lopetti sitte seuraavilla kehoituksilla: "Katsokaa omaa poveanne, tutkikaa sen sisimpiä kätköjä havaitaksemme mihin te kykenette, ennenkuin rupeatte parempia virkoja pyytämään. Tämä kova vastaus on perinpohjainen, sen on meidän kansallemme viisas kokemus sanellut, ja minä toivon että jokainen sen muistoonsa haudatkoon, niin ei tyytymättömyys näissä asioissa niin usein pääse vallalle."
Nämä alituiset kiellot saivat minun vihdoin tekemään ylen vallattoman ja epätoivoisen päätöksen. Minä tuumin nyt alinomaa kuinka saisin aikaan jotain, joka yhtäkkiä paljastaisi suuret lahjani ja siten pesisi pois tuon häpypilkun joka minua nyt rasitti. Minä omistin lähes kokonaisen vuoden perin pohjin tutkiakseni maan lakeja ja asetuksia, jos mahdollista löytääkseni jotakin, joka olisi parannuksen ja oikaisun puutteessa. Tässä tekemäni havainnot uskoin minä eräälle orjantappurapensaalle, jonka kanssa olin sangen läheisessä tuttavuudessa. Hän havaitsi arveluni varsin perällisiksi, mutta epäili kuitenkin olisiko siitä valtiolle mitäkään hyötyä. Muutoksentekijän ensimmäinen velvollisuus, sanoi hän, oli perinpohjin tuntea sen maan luontoa ja omituisuuksia, joita hän tahtoi käydä muuttamaan; sillä varsin sama asia saattaa, maiden erilaisuuden tähden moninaisissa seikoissa, tuottaa varsin erilaisia ja vastaisia vaikutuksia, varsin niinkuin jokin lääke näennäisesti samallaisissa tapauksissa saattaa yhden auttaa mutta toisen kaataa. Hän huomautti minulle aikomani uhkayrityksen mahdollisia seurauksia ja muistutti että minä panin henkeni kaupalle ellei minun muutostuumiani hyväksyttäisi tuossa tavallisessa julkisessa hirttopuukokeessa. Hän pyysi sentähden mitä hartaimmasti minua, ennen kuin panin tuumani täytäntöön, tarkasti punnitsemaan asian vastaiset ja myötäiset puolet; kuitenkaan ei hän tahtonut antaa kokonansa kieltävätä neuvoa tuumiani vastaan, kun nimittäin oli mahdollista, että minä saatoin keksiä jotakin semmoista, josta olisi hyvää sekä itselleni että valtiolle.
Minä katsoin parhaaksi seurata näitä ystäväni neuvoja ja heitin siis toistaiseksi tuumam toimeen panemisen. Minä hoidin edelleen kurjeerinvirkaani, juosten kuten ennenkin kautta kaupunkien ja kylien. Tämä alituinen juoksenteleminen vaikutti kuitenkin että minä perin pohjin opin tuntemaan niin Pootun kuin muutkin naapurimaat. Peljäten unhottaa havaintojani kirjoitin kaikki muistoon, niin hyvin kuin saatoin, ja jouduin vihdoin tilaisuuteen ruhtinaalle esittelemään sangen kookkaan teoksen. Myöhemmin sain tietää että ruhtinas oli ollut hyvillään työstäni, kun hän koko neuvoskunnan läsnäollessa kiitti työtäni, ja vielä kerran tarkasti luettuansa muistoonpanoni, päätti antaa minulle toimeksi kirjoittaa kertomus koko kiertotähdestä. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa monista valvomista öistäni ja huokasin itsekseni samaten kuin entinen runoilija:
"Kyllä taitoa kiitetähän, vaan palkkoja sille ei suoda."
Mutta kun olin ylen utelias, ja sitä paitsi palattuani toivoin parempata palkintoa, otin tämän toimen tehtäväkseni suurella mielihyvällä.
Vaikkei Natsaari-kiertotähti ole tuskin 200 peninkulmaa ympärimitaten, on se kuitenkin sen asukkaiden mielestä äärettömän suuri, mikä arvostelu on seurauksena heidän vitkallisesta liikkumiskyvystänsä. Niinpä ovatkin useimmat maat, varsinkin etäämmällä olevat, heille perin vieraita, sillä Pootualaiselta kuluisi vähinnäkin kaksi vuotta matkaan tämän pallon ympäri; minä sitä vastoin kurjeerimatkoillani saatoin tehdä tämän matkan vähemmässä ajassa kun kuukaudessa. Ainoa joka minua huolestutti olivat nuo monet kielet joita arvattavasti piti eri paikoilla puhuttaman. Minua lohdutettiin sillä, että kuinka erilaisia kiertotähden asukkaat olivatkin tapojen ja elämän puolesta, käytettiin kuitenkin kaikkialla samaa kieltä, sekä että puusukukunta kaikkinensa oli hyväntahtoista, seuranhaluista ja vierasvaraista, joten minä ilman vähintäkään vaaraa rohkeasti saatoin matkustaa pallon ristiin rauhaan. Nämä tiedonannot yllyttivät yhä matkahaluani ja eräänä päivänä alkupuolella haapakuuta lähdin matkalle.
Se mitä nyt aivon kertoa, on siihen määrään hämmästyttävätä, että lukija hyvästi saattaa lukea kaikki pelkäksi valheeksi taikka kuvitustuotteeksi, sillä ne vastakohdat, niin ruumiilliset kuin siveelliset, jotka minä kulullani oivalsin, ovat tuskin mahdollisiksi ajateltavia toisistansa mitä etäämmällä ja mitä vastaisimmissa ilmanaloissa elävien kansojenkaan välillä. Useimpia maita rajoittavat ja eroittavat toisistansa järvet, salmet, niin että koko kiertotähti esiintyy suurena merenä isolla määrällä saaria ja luotoja. Näiden rajaerojen poikki kuljetaan aniharvoin, ja nuo harvat lauttapaikat joita löytyy ovat vain aivotut matkustajille, sillä asukkaat eivät, niinkuin jo on sanottu, usein liiku rajojen ylitse. Ja kun heidän joskus täytyy kulkea ylitse, palajavat he takaisin niin pian kuin suinkin. Siis: niin monta on maailmaa kuin on kansaakin. Varsinaisena syynä tähän eroitukseen kansojen kesken lienee maanlaadun erilaisuus niin värinsä kuin kasvattamisvoimansa puolesta ja täydellinen erinmoisuus eri maiden pensaiden, taimien ja viljojen sekä astiakasvien suhteen. Tämä asianlaita selittää riittävästi eri maiden asukkaiden eri luonnonlaatua ja taipumuksia. Meidän maailmassamme eivät toisistansa etäimmilläkään asuvat kansat ole erittäin poikkeavia toisistansa ajatusten, tapojen, taipumusten, värin ja ruumiinrakennuksen puolesta, sillä kun maanlaadun laita on kaikkialla melkein sama, sillä eroituksella vaan että yksi maa saattaa olla hedelmällisempi kuin toinen, ja kun eivät maan tuotteet paljon eroa toisistansa sekä kun veden laatu on sama, tultakoon minne tahansa, ei semmoisia vastakkaisuuksia täällä kuin alamaailmassa juuri hevin saata esiintyä. Vierailla on tosin valta matkustaa ja tehdä kauppaa missä mielensä tekee, mutta he eivät saa ruveta kiinteimen omistajiksi, johon lisäksi ei maiden erilaisuus keskenänsä verraten haluakaan herätä. Niinpä harvoin kohdataankin muita matkustavia kuin kauppiaita. Ne maat, jotka lähinnä ympäröitsevät Pootua, ovat jotenkin samaa luonnonlaatua. Pidempiä aikoja sitte taistelivat he monta veristä sotaa Pootualaisten kanssa; nyt elävät he joko hyvässä sovussa niiden kanssa taikka oltuansa ensin valloitettuja elävät he nyt mielihyvällä tämän kansan lempeän valtikan suojassa.
Mutta kun on kuljettu tuon suuren salmen poikki, joka ikäänkuin eroittaa kiertotähden kahteen puoliskoon, kohtaa kulkijata uudet maailmat ja uudet, Pootualaisille varsin vieraat eläinlajit. Ainoa mikä on yhteistä koko Natsaari-kiertotähden eläinmaailmalle on se että ne puhuvat samaa kieltä. Tämä tekee matkustuksen ylen mukavaksi, varsinkin kun asukkaat monien matkustajien ja kauppiaitten kautta, jotka harhailevat maan lävitse, ovat hyvästi ehtineet tottua näkemään erilaisia ja heistä poikkeavia olentoja ja luomisen tuotteita. Minä olen katsonut velvollisuudekseni ensi antaa nämä selitykset, ettei lukija ottaisi pahastuaksensa siitä mitä nyt aivon kertoa, tuomiten kaikkia merimiehen valheiksi.
Ylen väsyttäväksi kävisi, jos minä tarkasti ja ajanmukaisessa järjestyksessä ottaisin kertoakseni kaikki mitä minulle matkallani tapahtui; minä sentähden tässä rajoitun kertomaan niitä kansoja, jotka olivat minusta kummallisimpia ja joiden tavoissa ja omituisuuksissa minä havaitsin paljon omituista, niin vieläpä kokonansa hämmästyttävätäkin, että Natsaari-kiertotähti puhtaalla omallatunnolla saatetaan lukea maailman ihmeitten joukkoon.
Minä huomasin että kaikki asukkaat ovat jotenkin toisensa kaltaisia mitä tulee heidän tarkkaavaiseen kohteliaisuuteensa, tarkkaälyisyyteensä ja perinpohjaisuuteensa, mitkä ominaisuudet jo Pootualaisissa olin oppinut tuntemaan, mutta että ne sitä vastoin tavoissaan, luonnontaipumuksissaan ja ruumiinsa rakennuksessa olivat niin eroavia toisistaan, että nuo eri maat tuntuivat minusta yhtä monelta eri maailmalta.
Kuamso-maassa, ensimmäinen maa, johon tullaan tällä puolen salmea, eivät asukkaat milloinkaan ole minkään ruumiillisen heikkouden tai sairauden alaisena, vaan he saavat iloita hyvästä terveydestänsä aina vanhuutensa päiviin saakka. Minä otaksuin sentähden että heidät saisi lukea onnellisimmiksi luotuin joukossa; mutta tulin pian toiseen johtopäätökseen oltuani jonkun ajan heidän parissansa. Tosin en tavannut ketäkään pahoillaan olevata, mutta en myöskään ketäkään oikein tyytyväistä, iloisista puhumattakaan; sillä niinkuin eivät kirkas taivas ja miellyttävä ilma vaikuta meihin, ellemme joskus saisi tyytyä sumeiseen ja pahaan ilmaan, niin ei näillä puillakaan ole mitäkään käsitystä onnestansa, alituinen ja vaihteeton kuin se on; niillä ei ole mitäkään tietoa siitä että he ovat terveitä kun eivät he milloinkaan ole tautia sairastaneet. He elävät päivänsä, alinomaa terveinä mutta myös alinomaa torroksissa, sillä mitä hyvää nautittaneekin minkään sitä keskeyttämättä, vaikuttaa se ainoasti väsymystä, ja ainoasti se elämä saatetaan sanoa mieluiseksi, jonka iloisien päivien vaihdoksi sumuisetkin olemisestansa muistuttavat. Minä puolestani en ole milloinkaan tavannut mitäkään kansaa, joka olisi ollut niin kylmäkiskoinen, välinpitämätön ja kareva kuin tämä. He muodostavat kansan ilman paheita, mutta myös ilman mitäkään, olipa se mitä tahansa, jota ansaitsisi rakastaa taikka inhota: kenenkään ei tarvitse peljätä tulevansa loukatuksi, mutta älköön kukaan myös hyväntahtoisuutta odottako; turhaa hän sitä tekisi; sanalla sanoen: täällä ei ole mitäkään moitittavata mutta ei myöskään mitäkään kiitettävätä. Kun ei sitä paitsi heidän alinomainen hyvä terveytensä milloinkaan muistuta heitä kuolevaisuudestansa eikä milloinkaan herätä sääliä toisten kärsimisille, elävät he elämänsä tunnottomuudessa, vähintäkään huolimatta kanssaluoduistansa. Tässä kansassa ei siis saateta oivaltaa rakkaudellisuutta eikä säälinmukaista tunnetta. Kun meitä sitä vastoin tauti käy etsiskelemässä muistuttaen meille katoavaisuuttamme, painaa se samalla mieleemme muistutuksen välttämättömyydestä hyvästi valmistautua viimeiselle matkallemme, ja omat kärsimisemme opettavat meitä muiden kärsimyksiä säälimään. Tästä vertailemisesta minä selvästi havaitsin, kuinka tauti ja kuoleman vaara saattavat kelvata mitä tuntuvimmasti synnyttämään tunnon rakkauden velvollisuudesta, ja kuinka väärässä olemme kun nurkuilemme luojata vastaan sentähden, että olemme mielestämme syntyneet niin suureen kärsimiseen, mikä kuitenkin on meille niin ylen hyödyllistä ja tekee meille niin paljon iloa mahdolliseksi. Huomattavata on muuten, että kun nämä tammipuut tulevat toisiin maihin joutuvat he samojen kärsimisten ja kipujen alaisiksi kuin kaikki muutkin puut. Näyttäisi siis siltä kuin tuo alituisen terveyden etu — jos sitä nyt saatetaan joksikin eduksi sanoa — riippuisi ilmasuhteista ja ravintoaineista tuossa maassa.
Lalakki-maa, jolla myös on nimenäMaskattaeli onnellinen maa, näytti todella olevankin nimensä mukainen, sillä kaikki tuli siellä itsestänsä ilmoihin. Mitä makein maito puhkui kuni lähde maasta, niinkuin kirkas vesi kunnaan pientareelta; syksyn kultainen elo, joka hunajan tapaan ihmisten avutta valuu maahan tarjosi valmista ravintoansa; taivas hankki heille kaikki, kylvää ja kastelee ja hoitaa kasvun. Maa on miellyttävän suloinen ihmiskäsien kaunistelematta. Mutta nämä ihmeen suuret edut eivät täällä saata tehdä asukkaita onnellisemmiksi kuin muutkaan ovat. Sillä kun ei heidän tarvitse tehdä työtä toimeen tullaksensa, viettävät useimmat elämänsä toimettomuudessa ja laiskuudessa, ja ovat alati tautien esineinä. Usein liian aikainen kuolema tempaa monet pois; ruumiinliikkeitten puutteessa heidän ruumiinsa kuihtuu kuin matojen kuluttamana. Tämän maan tila antoi minulle monta aihetta filosofiiallisiin tuumimisiin, ja kaikesta minkä näin saatoin päättää että palkolliset ja työväki ylipäänsä olivat tavallansa onnellisempia kuin semmoiset, joilla ei milloinkaan tarvinnut olla mitäkään huolta jokapäiväisistä tarpeistansa ja sentähden antausivat laiskuuteen ja herkkuelämään. Veltto väsymyys on herkkuelämän huono tytär, terveyden vahingollinen myrkky ja elämän salainen kuolema, kun se hupaisessa seurassa kaikellaisten nautintoaineitten orjuudessa murtaa rivakkaimmat miehet ja tekee niistä surkeita kuhjuksia. Ruoka ei maita sille, joka ei milloinkaan tunne nälkää; jalat jaksavat tuskin kannattaa ruumista, kun niitä harvoin liikkeeseen totutetaan; siitä tulevat tuo suuri pahuus, nuo monet epätoivon teot, nuo lukuisat itsemurhat. Tuo ylellisyys, jossa he elävät karkoittaa heiltä kaiken halun jaloihin huvituksiin ja synnyttää sen sijaan inhoa ja vastenmielisyyttä elämään. Minä siis pian käsitin, että tämä maa, jonka olin kuvitellut vain onnellisten olentojen kodoksi, päin vastoin olikin raskasmielisyyden kolkko asunto jonka asukkaita paljon enemmän sopi sääliä kuin kadehtia.
Lähimmän maan nimi onMardakki, jonka asukkaat ovat sypressiä, ja siihen määrään toistensa kaltaisia, että heidät saatetaan eroittaa toisistansa ainoasti silmien eri muodon mukaan. Muutamilla ne ovat pitkulaisia, toisilla nelikulmaisia; toisilla ne ovat pieniä, toisilla taas niin isoja, että ne melkein anastavat koko otsan; muutamat syntyvät kahdella, toiset kolmella, useat taas neljälläkin silmällä. Semmoisia löytyy myös, joilla on ainoasti yksi silmä, ja katsoja olisi vähältä valmis luulemaan heitä Polyfeemuksen jälkeläisiksi, ellei nimittäin tämä silmä olisi saanut sijaansa niskaan. Ne eroitetaan eri sukujaksoihin silmiensä muodon mukaan.
Eri jaksot ovat seuraavat:
1)Nagirit, taikka ne, joilla on pytkyliäiset silmät ja jotka siis näkevät kaikki pytkyliäisenä.
2)Nakiirit, joilla on nelikulmaiset silmät.
3)Talampit, pienillä, melkein näkymättömillä silmillä.
4)Jarakut, kahdella silmällä, joista toinen on ainansa toistansa karsaampi.
5)Mehankit, kolmella silmällä.
6)Turasukit, neljällä silmällä.
7)Harambat, joiden silmät peittävät koko otsan.
8)Skodolkit, joiden ainoa silmä on niskassa.
Lukuisin ja samalla mahtavin suku näistä sukujaksoista onNagiriteli pytkyliäis-silmäiset. Tästä suvusta otetaan maan hallitsijat, neuvosherrat ja papit. Nämä yksin hallitsevat eivätkä ota ketäkään muista luokista virkamieheksi, ellei hän tunnusta ja valallansa vahvista, että muuan taulu, joka on auringolle pyhitetty ja on pantuna temppelin korkeimpaan huippuun, on hänen silmissänsä pytkyliäinen. Tämä taulu on pyhin Mardakilaisten jumalan palvelemisessa. Luonnollinen seuraus on, että moni kunnon kansalainen, joka ei tahdo väärän valan rikosta ottaa omaatuntoansa raskauttamaan, suljetaan kaikista julkisista luottamustoimista ja pannaan lisäksi alituisen vainon esineeksi; ja vaikka he väittävät etteiväthän he saata kieltää omien silmiensä todistusta, niin ei tätä oteta ensinkään huomioon, vaan mikä oikeastansa olisi luonnonvirheenä pidettävä, se tehdään muusta huolimatta paheeksi, pahuuden ja ykspäisyyden todisteeksi.
Vala, mikä vaaditaan heiltä, jotka hakevat jotakin luottamustointa, on näin kuuluva:
"Minä pyhästi vakuutan, että auringon pyhä taulu näyttää minusta pytkyliäiseltä ja lupaan pysyä tässä mielipiteessäni viimeiseen hengenvetooni saakka."
Tuloni jälkeisenä päivänä, kuljeskellessani joutilaana torilla, sain nähdä vanhan miehen, jota vietiin jotakin rangaistusta kärsimään. Lukematon joukko sypressiä seuraili häntä ladellen hänelle raakoja haukkumasanoja. Kysymykseeni mitä oli tapahtunut vastattiin minulle että mies oli vääräuskolainen, joka oli uskaltanut julkisesti väittää, että auringon taulu hänestä näytti nelikulmaiselta, ja joka vakaimmista kehoituksista huolimatta itsepintaisesti pysyi lujana lausumassaan mielipiteessä.
Saadakseni tietää oliko minulla puolestani oikeauskoisen silmät, lähdin astumaan auringon temppelille; mutta kun, kaiken mukaan mitä näin, taulu todella oli nelikulmainen, sanoin tämän suoraan isännälleni, joka oli hiljan virkaansa nimitetty lukkari kaupungissa. Hän huokasi syvään ja myönsi että hänenkin mielestänsä taulu oli nelikulmainen mutta ettei hän uskaltanut tätä tunnustaa kenellekään, sillä siinä tapauksessa tuo vallitseva luokka panisi hänen syytteen alle ja ottaisi häneltä virkansa pois. Minä pötkin niin huomaamatta ja salaa kuin suinkin tästä kaupungista tieheni, tuskanpelosta vavisten, kun ajattelin että selkäni olisi ollut vähällä saada kärsiä virheellisten silmieni tähden taikka että minut olisi pilkalle ajettu kaupungista pois, merkittynä tuolla inhottavalla vääräuskoisen kerettiläisen nimellä. Saattaako ihminen ajatella mitäkään kohtuuttomampaa, raaempaa ja julmempaa kuin tämä laki, joka miltei tekee mahdottomaksi jokaiselle saada kunnia-tointa muulla tavalla kuin valheellisuuden ja väärän valan kautta! Sittemmin tultuani Poottuun jälleen takaisin, en jättänytkään ainoata tilaisuutta käyttämättä lausuakseni inhoani tälle raakalaisten valtiolle. Eipä käynyt kuitenkaan paremmin kuin että, kun kerran parhaillani annoin vihani vallaten vuotaa tästä asiasta eräälle katajapuulle, jonka luin läheisimpien ystävieni joukkoon, niin tämä intti:
"Me puolestamme kaikella oikeuden mukaisuudella pidämme tämän Nagirien lain hurjana ja kohtuuttomana, mutta ei sinun, mielestäni, pitäisi ottaman niin sydämellesi tuota, että osoitetaan ankaruutta kun on kysymyksessä eri mielipiteet, sillä sen mukaan mitä itse olet kertonut löytyy useimmista Euroopan valtioista eräitä vallitsevia lahkoja, jotka näköelimissä esiintyvien luonnollisten syitten takia vainoavat toisia tulella ja miekalla, ja sinä pidit itse näitä pakkotekoja jumalanpelvon todisteena ja valtiolle erittäin hyödyllisinä."
Minä käsitin oitis mitä hän tarkoitti, jonka tähden minä riensin tipotieheni häpeästä punehtuneena. Siitä hetkestä ruveten olen minä aina innolla puolustanut suvaitsevuutta ja kärsivällisyyttä ja tuominnut lempeämmin jokaista, joka on erhetykseen joutunut.
Kimalinruhtinaskunta luetaan mahtavimpain maiden joukkoon, sen suuren kansallisvarallisuuden johdosta. Sillä paitsi hopeakaivoksia, joita siellä löytyy suurissa määrin, saadaan siellä kultahiekkaa virroista ja puhtaita helmiä meristä. Mutta opittuani lähemmin tämän kansan tilan, opin myös ymmärtämään, ettei rikkaus yksin voi onnen lahjaa suoda; sillä tämän maan asukkaat ovat melkein kaikki kaivostyömiehiä taikka helmeinpyytäjiä, jotka ainoasti voiton tähden alistuvat alituiseen orjuuteen ja ovat todella orjiksi kutsuttavat halpojen töidensä tähden. Ne jotka eivät enään tee työtä ovat sen sijaan alinomaa koottujen aarteittensa vartioina. Maa on niin yltä täynnä rosvoja ja ryöväreitä, ettei kukaan uskalla lähteä matkaan ellei hänellä ole turvanansa aseilla varustettu saattojoukko. Eräässä alkukielen teoksen runossa selitetään tätä tilaa näin:
"Päivä ei ole niin pyhä, ettei siellä aina kuulu varkauksia, kavaluutta, petoksen sanelemia rikoksia ainoasti voitonhimosta, niin pienestäkin että on melkein mahdoton sitä ajatella; koko tämän kansan olemus on ikäänkuin kokoonpantuna rikoksista ja rosvosaaliista; vieras ei ole varmuudessa isännältänsä, sukulainen ei heimoltansa ja sisarten keskinäinen rakkaus on jotakin äärettömän harvinaista. Poikakin saaliin himosta lukee isänsä hautaa kohden johtuvia askeleita; kadonnut on hurskaus ja hyvät avut ja Astrea-impi, heidän viimeinen taivainen jumalais-olento ja on paennut tästä maan rikollisesta suvusta."
Sentähden saatetaan sanoa että tämä kansa, jota kaikki heidän naapurinsa katselevat himoitsevin silmin, pikemmin ansaitsee sääliä kuin kadehtimista. Sillä pelko, epäluulo ja kateus vallitsevat jokaisen mielessä; yksi näkee toisessa vihamiehen, joka vain vainoo päästäksensä hänen aarteittensa kimppuun, niin että tuska, levottomuus, läpivalvotut yöt ja kalpeat kasvot ovat sen onnellisuuden ainoana hedelmänä, joka Kimalissa luullaan kansalla olevan. Tuntemalla hieman pelkoa ja monien sekasorroksisien seikkojen kestäessä, saatoin tästä maassa kulkea, sillä jokaisella veräjällä, jokaisella raja-asemalla täytyi minun ilmoittaa nimeni, syntymäseutuni, matkani tarkoituksen y.m., sanalla sanoen, minua kohtasivat kaikki nuo hankaluudet, jotka saattavat esiintyä epäluuloisen kansan keskellä matkustavata. — Täällä löytyy eräs tultasuitsuava vuori, josta maanalainen tuli alinomaa syöksyy esille suuressa paljoudessa.
Kun vihdoinkin olin päässyt rajan ylitse tästä maasta, mikä oli vaivalloisin, jota vielä olin saanut ja vastakin sain matkallani kokea, käännyin itään päin. Kaikkialla tapasin ystävällisiä ja siveästi valistuneita mutta samalla myös sangen omituisia kansoja. Mikä suurimmasti minua hämmästytti olivat asukkaat tuossa pienessä tusinavaltiossaKwamboja, jotka luonto on sattunut laatimaan varsin takaperäisessä järjestyksessä. Jota vanhemmaksi esim. he tulevat sitä poikamaisemmiksi ja kevytmielisemmiksi he muuttuvat ja vuosien ohessa kasvavat tyhmä rohkeus, irstaisuus ja muut tuollaiset pahat tavat, jotka muuten ovat nuoruuden vuosia kuvaavat. Sentähden ei täällä uskota kenellekään, joka on neljääkymmentä vuotta vanhempi, mitäkään ylempää virkaa, sillä tultuansa tämän ikäiseksi pidetään häntä
"lapsena hurjimpana, mitä tuskalla vahdita voidaan."
Minä jouduin näkemään kuinka vanhat harmajahapsiset miehet hyppelivät pukinhyppyjä pitkin katuja ja viettivät aikaansa kaikellaisilla lastenleikeillä, niin että pojat, jotka kulkivat heidän ohitsensa, häpäisivät heitä ja ajoivat heidät ulkoa huoneisin. Kerran näin ylen vanhan ukon joka torilla huvittelihe piiskalla; hän oli kuitenkin muinoin ollut ylen vakava ja kunnon nuorukainen ja Suuren Neuvoskunnan presidentti. Tämä ylös-alainen ja nurinniskainen järjestys oli yhteinen miehillä ja naisilla. Jos esim. nuori mies menee naimisiin jotenkin vuosille joutuneen vaimon kanssa, ennustavat kaikki että hänestä tulee sarvenkantaja; suora vastakohta siis sille, mikä tavallisesti on tapana meillä, jossa vanhallainen mies mennessään avioliittoon nuoren naisen kanssa antautuu alttiiksi vaaralle saada tuommoisen koristuksen osaksensa. Kerran myös kohtasin torilla kaksi ikäloppuista miestä, jotka olivat miekkaisilla. Kun en saattanut hillitä ihmettelemistäni semmoisesta rattoisuudesta vanhoilla päivillä ja kysyin syytä heidän tuliseen ja veriseen riitaansa, vastattiin minulle että he olivat riitaantuneet erään julkisen naisen tähden, jolle molemmat armaita silmiä kantoivat. Lisäksi sanottiin että molemmat täydellä syyllä saivat odottaa aimo selkäsaunaa taikka ainakin pieniä pieksiäisiä kotio tultuansa, jos heidän holhoojansa saisi vainun heidän ankarista puuhistansa. Samana iltana levisi huhu että muuan vanha akka oli hirttänyt itsensä epätoivoissaan siitä, että hän oli saanut rukkaset eräältä nuorelta mieheltä, johon eukkoparka oli sattunut hurjasti rakastumaan.
Tämä nurinperäinen järjestys tekee nurinperäiset lait tarpeellisiksi. Niinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva: "Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta nuorempi;" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat henkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko heidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee tottelemista, on luettavana: "Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla lapsillensa kuuliaiset." Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri ennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet määrätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti parhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi uudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun kiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan omituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka miehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä muuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä kunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän tuomion tästä ihmeellisestä kansasta.
Kokleku-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan kaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa syyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat ovat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja ylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he tosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen harvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon urospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin siviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut. Ennen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun eivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken, mutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin luontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla niin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa huolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi kestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi miesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa nais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli luultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut ajatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat he luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten kutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja — ja lisäksi maistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on varustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka olivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli epäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada vaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet kylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa kirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja kattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin puhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän epäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa huudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa heilutti.
Tällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä vahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy kevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä miehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka vielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten asetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista ilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä kuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin meillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset sitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa, katsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä, liehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti jutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin niinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista paimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään lueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja lempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat itseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi ja "kunniallisiksi" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun siellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen oli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella harmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän nuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien että hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana hyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että tuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta elämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni: onnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista, jossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina tai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla varustettuina olentoina!
Minä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän takaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden keskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin silloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin vastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin kaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja tärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että minä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon kanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan, tulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä maassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset lahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi. Naiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja harvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä, ajattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina kuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: "se on vain miesväen juoruja," ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen tekevät niin sanotaan: "niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako, täytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi." Minua eivät suinkaan lähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä suhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina. Suuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden, tuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio tultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja vastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.
Uhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi [Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää; itämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan vieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa kauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka tuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin ruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa, rupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren haaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin parhaaksi panna "pillit pussiin" ja "korjata luuni", ja … nopeasti kulkevi pelko.
Tämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille annettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian ja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta päästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken opin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En minä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja, vaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.
Näissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin, lukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli pahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana milloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen poikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani saakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani tietäen, että "se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie." Sittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä maanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä pitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseniMaskattiooneli filosoofien maahan. Hän vastasi: "Olisit mieluummin kysynyt paljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt olet jotenkin keskellä maata."
Minä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: "kuinka saatan käsittää että maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää petoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?"
"Niin, sanohan vain sekin," vastasi hän; "mutta odota vain vähän, kyllä nämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta tuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä asioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät jonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis anteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä puhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa."
Minä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja saavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi onKaska. Kaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan sen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista. Kaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa, joita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa toisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit olivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat sitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä lialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin vaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin häneltä: "Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin nimi on?" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan, tirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt matkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta kohden ja vastasi: "Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin." Tästä hupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta, minä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia kohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.
Minä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö muita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso, kaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina jonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni saisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena, tunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä katsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen ja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti luonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän luultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli tottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut tasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi nauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen korvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi tukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria. Havaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään vastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli jotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme yhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia ympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua perinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena pitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina lyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä siellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa tekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta sisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin porsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä jonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita aivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt nöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja antaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän filosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen tapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he ankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin seinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi uudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä ollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi saanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin oppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja että ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään aina ole niiden harjoittajia.
Vihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut osoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä sanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani; ja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun toiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt näiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon ihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä kerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät makeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla oli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita vastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun tuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että puheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka niin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian tohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin mielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein ollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät ruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä elämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän salaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään mitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä kun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä määrä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä inhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa, rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni vähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli minua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan. Kysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi ajatellessaan mikä minua oli kohtaava.
"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon," sanoi hän, "sillä mieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin haavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä; mutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän ihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki saadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa sekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin hyväksi."
Tämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin kauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: "Kuinka, rouvani, saatatte kutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä leikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä."
"Etkö siis," vastasi hän "tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat kunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin menettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn päättäneet tehdä."
Minä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen joukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman kunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja kyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan puolestani.
"Minun rukoukseni", vastasi hän, "ei paljoa auttaisi vastoin tiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä koetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle ja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin portille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni jäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla sanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni sanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun kaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen vastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä kulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä kuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin, viserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani niinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi oivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi semmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin mahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka huonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet herrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat avioliitolliset velvollisuutensa. "Minä vakuutan teille," sanoi hän, "että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja säälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme." Minä tekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja rupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi rasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi
Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi,Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;
sekä nuhteli minua kiittämättömyyteni tähden, mutta kun minä yhtäkaikki yhä nopeammin astelin, tarttui hän nuttuni liepeeseen saadakseen minun seisahtumaan. Mutta minä tempasin itseni väkisin irti, ja kun minä olin paljoa nopeampi kulkemaan kuin hän, katosi hän pian näkyvistäni. Minä saatoin käsittää kuinka peräti vihastunut hän oli, kun kuulin hänen yhä huutavan; "kiittämätön koira!" Spartalaisella kärsivällisyydellä minä kuitenkin kuultelin hänen solvaussanojansa, iloiten siitä että olin eheillä luilla ja eheällä nahalla päässyt tästä viisaitten maasta, jota en vielä tänä päivänäkään saata ajatella tuntematta kylmän pöyryn kiitävän kautta selkäpiitäni.
Maa johon nyt tulin oli nimeltänsäNariki, samannimisellä pääkaupungilla, josta maasta minulla ei kuitenkaan ole paljon kerrottavana, kun minä niin kiiruusti kuin suinkin kuljin kaikkien niiden maiden lävitse, jotka olivat filosoofien maan naapurimaita saapuakseni muihin, joiden kansat eivät liiaksi antautuneet filosofiian ja leikelmäopin tutkimiseen. Peljästykseni oli niin suuri, että minä kysyin jokaiselta, joka vastaani tuli, oliko hän filosoofi, ja pitkän ajan kuluessa tuli kohta nukuttuani uniini kuolleita ruumiita ja leikelmäopillisia aseita. Nakirin asukkaat tuntuivat minusta kuitenkin erittäin ystävällisiltä, sillä jokainen joka tuli vastaani tarjosi minulle alinomaa rehellisyyttänsä. Minä katsoin nämä alituiset vakuutukset erittäin naurettaviksi, kun en minä ollut milloinkaan osoittanut mitäkään epäluuloa, taikka lausunut vähintäkään epäilystä tässä suhteessa. Minä sanoinkin usealle heistä suoraan etten saattanut ymmärtää mitä hyvää noista monista valoista ja vakuutuksista oli. Kaupungin ulkopuolella tuli myöhemmin vastaani matkustaja, joka liikkui eteenpäin erittäin vitkallisesti, huoaten raskaan rensselin taakan alla. Hän pidättyi saadessaan minun nähdä, ja kysyi minulta mistä minä tulin. Saatuansa kuulla että minä hiljan olin jättänyt Nakirin taakseni, onnitteli hän minua siitä että olin omillani päässyt sieltä pois, sillä asukkaat olivat jokaivanainoa konnia, joiden tapana oli ryöstää kaikki matkustajat putipuhtaaksi. Minä vastasin siihen, että jos heidän tekonsa olivat sanojensa kaltaiset niin he varmaankin ovat maailman parhaita kansoja, kun jokainen, jonka suinkin kohtasin, mitä pyhimmillä valoilla vakuuttivat minulle rehellisyyttänsä. Matkustavainen hymyili selitykselleni ja vastasi: "älkää milloinkaan uskoko hyvää siitä, joka laajalta puhuu omasta tunnollisuudestansa, kaikista vähimmin kun he ottavat paholaisen todistajaksensa puheensa perällisyydestä." Tämän neuvon panin sydämelleni ja olen aina havainnut että tämä mies oli oikeassa. Kun sentähden velkamieheni rupeavat vannomaan rehellisyyttänsä, sanon kohta ylös lainan ja vaadin rahani heti takaisin.
Astuttuani tämän maan lävitse, tulin eräälle järvelle jonka veden väri vivahti keltaiseen. Rannalla oli lautta, jolla pienestä maksusta kuljetettiin kulkijoita järven poikkiJärjelliseen maahan. Suostuttuani hinnasta, nousin lautalle ja retkeni olikin sangen huvittava; sillä aluksia täällä ei liikuteta käsivoimilla, vaan näkymättömällä koneella, joka antaa niille kelpo vauhdin. Maalle päästyäni tapasin pian erään henkilön joka saattoi minua tielle järjen kaupunkiin ja matkalla kertoi minulle yhtä ja toista kaupungista ja asukkaiden luonteesta ja elämän tavoista. Minä sain tietää, että porvarit kaikki tyynni puuhailivat ajatusopin eli johtaustaidon tutkimisessa, että kaupunki oli pidettävä järjen pääpaikkana ja että se siitä oli saanut nimensä. Kun hyvästi olin kaupunkiin ehtinyt havaitsin pian että oppaani oli puhunut totta, sillä jokainen jonka tapasin tuntui minusta tarkkaälyisyytensä, vakavuutensa ja arvollisen käytöksensä vuoksi maistraatin virkamieheltä. Minä nostin sentähden käteni taivasta kohden ja huudahdin: "Oi, onnellinen maa, joka siität pelkkiäKaatonseuraajia!" — Mutta, opittuani lähemmin tuntemaan kaupungin oloja, havaitsin minä, että monessa suhteessa vallitsi paljon torroksissa oloa, ja että valtio, mielipuolten puutteessa niin sanoaksemme ainoasti elosteli. Asukkaat punnitsivat kaikkia seikkoja järkevästi ja käytännöllisellä tavalla, antamatta loistavien lupausten, kauniitten puheitten taikka ritaritähtipuuhain itseensä vaikuttaa, jonka tähden semmoiset keinot, jotka muualla niin kepeästi ja kustannuksitta yleiselle laitokselle yllyttävät porvaria suuriin ja valtiolle hyödyllisiin ponnistuksiin, täällä ovat perin vaikuttamattomia.
Valtiolle vahingolliset seuraukset näin hyvyyden pohjaan käyvästä tuumivaisuudesta, selitti muuan heidän raha-asiain ministerinsä seuraavilla sanoilla, mitkä hän lausui mitä suurimmalla kiivaudella:
"Puun eroittaa toisestansa täällä ainoasti nimi ja ulkomuoto. Porvarien kesken ei esiinny mitäkään kilpailua, kun ei saateta saavuttaa mitäkään ulkonaista kunnianosoitusta, eikä kukaan esiinny viisaana, kun kaikki ovat viisaita. Kyllä minä myönnän että tyhmyys on vika, mutta eipä suinkaan pitäisi pyrittämän sitä kokonansa karkoittamaan. Valtiolle on varsin tarpeeksi, jos sillä on niin monta viisasta miestä, kuin tarvitaan julkisiin virkoihin. Muutamien pitää johtaman, toiset ovat johdettavia. Mitä muussa maailmassa valtion johtajat saavat aikaan koristuksilla ja ritaritähdillä, sitä ei saa meidän esivaltamme toimeen muilla keinoilla kuin asiallisilla palkinnoilla, jotka sangen useinkin saavat aikaan sangen syvän loven valtion varastoon, sillä viisas pyytää tekemistänsä palveluista itse sydämen, mutta houru tyytyy kuoreen. Niinpä esim. eivät kunnianimet ja arvosijat, jotka narreihin vaikuttavat mahdottoman paljon, täällä ole mistäkään arvosta semmoisille, jotka noudattavat sitä, että ainoasti hyvät avut ja sisällinen arvo oikeuttavat kunnioitukseen ja todelliseen kunniaan. Kuolemattomuuden saavuttamisen toivo historian lehdillä yllyttää teidän soturianne kärsimään kaikkea isänmaan edestä; meidän soturimme sitä vastoin pitävät semmoista merkityksettöminä sanoina, eivätkä saata käsittää tätä puheenpartta: 'kuolla ruumiillisesti ja kuitenkin elää historiassa', sillä he arvelevat ettei sillä kiitoksella, josta ei kiitetyllä ole tietoa, ole mitäkään arvoa. Minä heitän siksensä tuon suuren paljouden muita hankaluuksia, joita liian suuri aprikoiminen tuo mukanansa ja jotka selvään osoittavat että hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa pitää ainakin puolen asukasluvusta oleman houkkioita. — Houkkiuudella yhteiskunnassa on sama vaikutus, kuin hapoksella vatsassa; olkoon sitä liian paljon taikka liian vähän niin se on yhtä vahingollista."
Minä kuuntelin hänen puhettansa todellisella hämmästyksellä. Mutta kun hän vihdoin Neuvoskunnan nimessä tarjosi minulle porvarioikeuden kaupungissa ja suostuttavasti koetti saada minun sinne asumaan, suutuin minä, luullen hänen kehoituksestansa oivaltavani että hän piti minun pöllöpäänä, tuommoisena happamana taikinana, tarpeellisena valtiossa, joka oli sairaana liiallisesta viisaudesta. Eipä kestänytkään kauvan ennenkun tämä epäluuloni vahvistui, kun nimittäin sain kuulla Neuvoskunnan päättäneen lähettää melkoisehkon määrän asukkaita uutisasukkaiksi muualle, ja heidän sijaansa luonnollistuttaa yhtä monta houkkiota naapurivaltioista. Ylen suuttuneena minä sentähden lähdin tästä järkevästä kaupungista. Mutta kun kauvan pysyi mielessäni tämä maanalaisten perussääntö, tähän asti varsin vieras meidän valtioviisaillemme, nimittäin: "hyvinjärjestetylle yhteiskunnalle on välttämättömänä ehtona, että vähinnäkin puolet kansalaisten lukumäärästä ovat houkkioita." Minä en saattanut kylläksi ihmetellä että tämä terveellinen sääntö oli niinkauvan pysynyt vieraana meidän maailmamme filosoofeille. Ehkä he kuitenkin ovat sen tienneet, mutta eivät ole katsoneet tarpeelliseksi panna sitä valtio-oppisien perusteittemme ainehistoon, kun meillä kaikkialla löytyy niin runsaasti houkkioita, ettei ole tuskin ainoatakaan kylää saatikka sitte isoa kaupunkia, jolla ei olisi riittävätä määrää tätä hyödyllistä hapantaikinata.
Suotuani itselleni pienen ajan levon, jatkoin matkaani ja kuljin monen maan lävitse, joista kuitenkin olen kertomatta, koskei niissä ollut mitäkään epätavallista huomioon pantavana. Minä rupesin jo luulemaan että Natsaarin kummallisuudet nyt olivat loppuneet; mutta saavuttuani erääseen maahan, jonka nimi oliKabakki, kohtasi minua uudet ihmeellisyydet, joita on perin mahdoton selittää. Tämän asukkaista syntyvät muutamat päättöminä. Nämä päättömät olennot puhuvat erään suun kautta, joka on saanut sijansa keskellä rintaa, jonka luonnon vian johdosta heidän täytyy pysyä loitolla kaikista semmoisista toimista, joihin aivuja kysytään. Ne toimet, joita he parhaastansa kykenevät hoitamaan, ovat semmoisia mitkä luetaan hovivirkoihin. Johdannollisesti tehdään ylipäänsä kamariherrat, hovimarsalkit, virkaa tekevät "kavaljeerit" ja tuollaiset näistä päättömistä heimoista. Samaten myös lukkarit, suntiot ja muut, joiden virkoja saatetaan jotenkin toimittaa vaikkei aivuja olekaan. Yksi ja toinen kutsutaan myös neuvoskuntaan, osaksi kuninkaallisesta armosta, osaksi vanhempain tähden, mikä kuitenkaan ei paljoa merkitse, sillä niinkuin tiedetään riippuvat keskustelut enimmäkseen vain muutamasta harvasta neuvoksesta; muut ovat siellä vain lukumäärän täytteenä kirjoittamassa nimensä ja panemassa sinettinsä sen alle, mitä toiset ovat päättäneet. Niin esim. löytyi minun ajallani neuvoskunnassa kaksi asessoria, jotka molemmat olivat syntyneet päättöminä mutta jotka kumminkin kumpikin nauttivat täyttä neuvosmiehen palkkaa; sillä jos ei heillä luonnonvikansa tähden ollutkaan tervettä järkeä, niin saattoivat he äänestyksissä antaa äänensä niinkuin muutkin, ja olivat siinä onnellisempina pidettävät kuin heidän virkaveljensä; sillä ei sen päähän, joka jossakin asiassa hävisi, koskaan pistänyt harmistua päättömiin neuvosherroihin, vaan kyllä hän vihansa käänsi muihin. Tämä kaupunki ei ole montaa huonompi tällä tähdellä komeuden ja maineen puolesta. Sillä on hovi, yliopistoja uhkeita kirkkoja.
Asukkaat lähinnä olevassa kahdessa maassa, joiden niminä onKambarajaSpelekki, ovat kaikki lehmuspuita, ja eroavat toisistansa ainoasti siinä kohden etteivät Kambaralaiset milloinkaan tule neljää vuotta vanhemmiksi Spelekkiläisten yleensä eläessä neljänsadan vuotuisiksi. Niinpä niissä tavataankin usein monta semmoista, joilla on jälkeläisiä hengissä aina viidenteen polveen, ja siellä saatetaan vanhuksilta kuulla niin monta vanhaa ajanmuistelmaa ja historiaa, että kuulija on valmis kuvittelemaan itsensä syntyneeksi muutamia vuosisatoja takaperin. Yhtä paljon kuin säälin edellisten kohtaloa yhtä paljon minä ylistin jälkimmäisten onnea. Mutta tarkemmin tutkittuani kummankin kansan todellisia suhteita, havaitsin että päätökseni oli ollut liian äkkipikainen. Kambaramaassa on jokainen asukas muutamassa kuukaudessa syntymässä jälkeen täysikasvanut niin ruumiinsa kuin sielunsa puolesta, niin että ensimmäinen vuosi heidän olemisestansa riittää kylläksi heille täydellisesti kehittymään; jäljellä olevat vuodet näyttävät he saaneen valmistuaksensa kuolemaan. Tämä teki mielestäni tämän maan kokonansa mallikelpoiseksi valtioksi, jossa kaikki hyvät avut saavuttivat mitä suurimman täydellisyyden. Sillä kun asukkaat, heidän lyhyen elämänsä tähden, aina ovat ikäänkuin matkavalmiina viimeiselle retkellensä, pitäen tämän elämän ainoasti läpikäytävänä toiseen, ovat heidän mielensä ja ajatuksensa enemmän kiintyneet tulevaisuuteen kuin nykyiseen elämään. Heidän saatetaan siis sanoa jokaisen olevan todellisia filosoofia, jotka, antamatta maallisten esineitten itseänsä vangita, ainoasti pyrkivät saamaan niitä katoamattomia aarteita, joita sanotaan hyviksi avuiksi, jumalanpelvoksi ja puhtaaksi nimeksi.
Tuossa toisessa maassa,Spelekissä, sitä vastoin, jossa asujamilla on tiettynä neljänsadan vuotuinen elämä, havaitsin kaikki paheet vallalla, jotka ihmiskunnassa ovat olemassa. Asukkaat ajattelivat ainoasti nykyisyyttä, ikäänkuin se olisi ikuisesti pysyvätä. Eikä siinä kylläksi, että tuo pitkä ikä, jonka he edessänsä näkivät, ajoi kaikki hyvät avut pakosalle, se toi mukanansa toisenkin ylen murheellisen vaikutuksen. Niiden, jotka kadottavat omaisuutensa, tulevat raajarikkoisiksi taikka joutuvat pitkällisten tautien alaisiksi, on nimittäin tapana suurella äänellä valittaa ja murehtia tuon pitkän elämän tähden, joka on heillä edessänsä, ja lopettavat vihdoin itse elämänsä epätoivoissaan, kun eivät näe kärsimistensä lähenevän loppuansa; sillä elämän nopea juoksu on kuitenkin lohdutuksena jokaiselle onnettomalle. Minä lähdin näistä molemmista, toisistansa niin peräti eroavista maista hyvästi tuumien sitä mitä olin nähnyt ja kuullut.
Kulkuni kävi nyt autioitten ja vuoristen seutujen lävitse kunnes vihdoin saavuinSpalankiineli viattomaan maahan, minkä nimen se oli saanut asujainten viattomuuden ja rauhaisen mielen tähden. Ne olivat kaikki tammipuita ja niitä pidetään onnellisimpana kuolevaisten joukossa, sillä heitä eivät mitkään hienot kiusaa ja he ovat johdannollisesti vapaina kaikesta mikä paheen nimeä kantaa. Tällä penseämielisellä kansalla ei ole rangaistuksia eikä oikeuden käymisiä, vielä vähemmän tuomaria olemattomia riitoja ratkaisemassa. Hyviä avuja he eivät harjoita uhan taikka pelvon tähden, vaan ne kasvoivat heissä vapaasti kuin kaino kukkanen kohden kukoistustansa. Heillä on yhtä monta ystävätä kuin naapuriakin. Siellä ei milloinkaan kuulla miekkojen kalsketta, siellä ei nähdä verisiä peitsenpäitä eikä soturia, joka hurjassa vimmassa taistelun hälinässä hyörii. Se on kokonansa onnellinen maa, jossa ei onnettomuuden nimeäkään mainita. — Minä havaitsin pian että kaikki mitä huhu oli tietänyt kertoa, oli totta: että siellä nimittäin harjoitettiin hyveitä luonnollisesta taipumuksesta, eikä sentähden että laki sitä vaatii. Täällä ei löytynyt ainoatakaan niistä paheista, jotka kalvavat ihmiskunnan sielullista eloa. Mutta samalla kun paheet puuttuvat etsittiin myös turhaan paljoa, joka eroittaa järjelliset olennot niistä, joita ainoasti vaisto johdattaa. Ottamatta lukuun jumaluusoppia, luonnontieteitä ja tähtitiedettä, olivat kaikki muut tieteen haarat vieraita täällä. Lakitiedettä, valtiotaitoa, historiaa, siveysoppia, suuretiedettä ja monta muuta tiedettä ei täällä tunnettu nimeksikään. Ja kun kateus ja kunnianhimo ovat varsin vieraita tälle kansalle, kaipaamme me jokaista jälkeäkin tuosta kilpailusta, joka tavallisesti on yllykkeenä suurimpiin ja kiitettävimpiin tekoihin. Ei palatsia eikä komeita rakennuksia löytynyt, ei neuvos- eikä käräjähuoneita, siitä syystä ettei siellä ollut olemassa esivaltaa, ei rikkautta, ei riitoja eikä himoja. Sanalla sanoen: siellä ei löydy pahoja tapoja, mutta ei myöskään mitäkään tunteelle käypää, ei taidetta, ei kauneutta ja paljon muuta semmoista, joka luetaan täydellisyydeksi ja eduksi, joka antaa valtiolle mainetta, joka valistaa ja hienostuttaa ihmisen; minä olin mielestäni kuin tullut todelliseen tammimetsään enkä suinkaan järjellisten olentojen joukkoon. Kauvan olin monen vaiheella mitä tästä kansasta ajattelisin, ja kuinka semmoinen yksinkertainen luonnonelämä, semmoinen alkutila olisi ihmiskunnalla toivottava. Mutta ajatellessani, että siveellinen luonnonelämä olisi monin verroin pidettävä paheellista sivistystä parempana, ja että, jos nämä olennot olivat vieraita useille tieteille, niin ne myös olivat vieraita murhille, varkauksille, haureudelle ja muille ruumista ja sielua pilaaville paheille, täytyi minun tunnustaa että tämä kansa todella oli onnellinen.