Viidennen yksinvallan alku.
Tästä ajasta ruveten minun kaikki pyrkymykseni rajoittuivat tämän maan uudesta muodostamiseen ja ennen kaikkia nuorison harjoittamiseen sotataidossa. Ensi työkseni minä käänsin nuorison koko parven työhön ja uutteruuteen, opetin heille ensin kuinka heidän piti hevosia kesyttämän ja opettaman, sitte kuinka niitä piti vaunujen edessä ajettaman, ja tämän jälkeen minä rupesin heille neuvomaan sotatemppuja, nuolien ja keihäitten heittämistä, väkipuukon taitavata käyttämistä.
Niinkuin juuri sanoin oli ensimmäinen huoleni kesyttää hevosia ja saada niitä sotatarpeesen kelvollisiksi, siinä toivossa että pelkällä ratsuväellä saatettaisi naapurikansat pysymään asemillansa. Ankaralla uutteruudella onnistui minun verrattain lyhyessä ajassa asettaa keisarin katseskeltavaksi kuusituhatta ratsumiestä. Kun juuri samaan aikaan Tanakilaiset valmistautuivat uuteen hyökkäykseen siitä hyvästä, ettei tuota vuotuista veroa, jota he itsellensä vaativat, usean kerran uudistetun velkomuksen uhaksi, kuulunutkaan tulevaksi, lähdin minä keisarin käskystä vihollista vastaan tällä uudella ratsuväelläni ja myös vähemmällä osalla jalkaväkeä. Jalkaväen minä olin varustanut nuolilla ja heittokeihäillä, jonka kautta heidän oli mahdollista jo etäämmältä antautua taisteluun, sillä tähän asti oli heillä ainoasti ollut lyhyeitä iskupuukkoja eli tikaria ja joutuivat sentähden aina tappiolle kaksintaistelussa näiden villien vihollisien kanssa, jotka olivat heitä paljon etevämmät ruumiinvoimain puolesta.
Minut nimitettiin heti ylipäälliköksi ja saatuani tiedon siitä, että Tanakilaiset olivat taisteluasennossa lähellä valtakunnan rajaa, lähdin minä heti liikkeelle heitä kohtaan. Tanakilaiset hämmästyivät nähdessään sotajoukon uskaltavan käydä heidän kimppuunsa, ja jäivät liikkumatta paikallensa; meidän väki sitä vastoin liikkui yhä eteenpäin, ja niinpian kun he olivat saapuneet nuolenkantomatkalle vihollisista rupesivat he vihollisten riveihin heittämään nuoliansa ja keihäitänsä, jotka saivat aikaan suuren hävityksen. Nämä eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttansa, vaan hyökkäsivät jalkaväkemme kimppuun mitä suurimmalla raivolla; mutta kun meidän ratsuväki samassa ryntäsi vihollisen siipiin, murtuivat heidän rivinsä ja he pakenivat semmoisessa epäjärjestyksessä että tämä ensimmäinen ottelu ratkaisi koko sotaretken. Vihollinen joutui kokonansa tappiolle ja heidän päällikkönsä, kaksikymmentä aatelista tiikeriä otettiin vangiksi ja vietiin riemukulussa Kvaamaan. Tämä loistava voitto herätti sanomatonta iloa koko valtakunnassa, sillä edellisissä sodissa olivat Kvaamalaiset melkein aina joutuneet tappiolle ja heidän oli täytynyt kerjätä itsellensä rauhaa mitä halventavimmilla ehdoilla. Keisari käski että vangit vanhaan tapaan oitis piti otettaman hengiltä, mutta minä, josta tämä tapa tuntui ylen raa'alta, neuvoin niitä pitämään vangeudessa, jonka kautta me saatoimme toivoa Tanakilaisten pysyvän hiljaisuudessa odottaessaan mitä meidän piti tekemän vangeille; sitä paitsi minä ilmoitin keisarille aselevon tarpeelliseksi eräitten toisien tuumien tähden, joita minä aivoin panna toimeen.
Minä olin huomannut että tämä maa oli erittäin rikas salpietarista, ja minä olin jo koonnut suuria määriä siitä laittaakseni kruutia. Kuitenkaan en minä ollut uskonut tuumiani muille kuin keisarille, jonka luvasta kivääritehtaan perustamiseen minä nimittäin toivoin pian voittavani valtakunnan kaikki viholliset. Niinpian kun olin saanut muutaman sadan pyssyjä valmiiksi, ynnä niille tarpeellisen määrän kruutia ja luotia, panin minä toimeen julkisen kokeen keksinnölleni, kaikkein suureksi ihmeeksi. Muuan määrä sotamiehiä sai oitis ruveta opettelemaan näitä uusia aseitamme käyttämään ja ehdittyäni saada heidät jotenkin harjaantuneiksi niiden käyttämisessä, nimitti keisari minun koko sotavoiman ylipäälliköksi. Sillaikaa minä usein olin yhdessä vangitun tanakilaisen kenraalinTomopokolonkanssa, — jonka kunnollisuus oli tehnyt hänen minun ystäväkseni —, hänen kauttansa oppiakseni tuntemaan hänen kansakuntansa valtiomuodon, luonteen ja tavat. Minä olin nimittäin suureksi ihmeekseni huomannut, että hän oli järkevä, tottunut ja oppinut mies, ja että sekä taiteita että tieteitä ahkerasti harjoitettiin Tanakilaisissa. Hän kertoi minulle että etäämmällä idässä päin asui eräs ylen sotainen kansa, jota vastaan Tanakilaisten alati täytyi olla varoillansa ja varustettuina. Tämän maan asukkaat tosin olivat pienen kasvuisia ja paljon alemmalla Tanakilaisia ruumiinvoimain puolesta, mutta kun he olivat ylen keksiviä sekä taitavia kaariampumisessa, olivat he usein pakoittaneet Tanakilaiset rauhaa anomaan. Hän kertoi minulle sitä paitsi, että tämä kansa, joka oli kissoja, oli etevin kaikista maankuoren kansoista viisaan valtio-opin ja arvostelukyvyn puolesta. Minua harmitti kuulla, että järkeä, tiedettä ja sivistystä saatettiin tässä maanalaisessa maailmassa tavata kaikissa eläimissä, ja että ihmiset yksin, nimittäin Kvaamalaiset, olivat sivistymättömiä raakalaisia. Mutta minä toivoin että tämä häpeä pian tulisi poistetuksi ja että Kvaamalaiset ennen pitkää taas saavuttaisivat sen herrauden eläimiin nähden, jonka luonto alkuansa on ihmiselle antanut.
Viimeisen tappionsa perästä pysyivät Tanakilaiset kauvan hiljaa, mutta sittekun he vakoojien kautta olivat ottaneet selvän tämän uuden ratsuväen laadusta ja saaneet tietää, että nuo hirveät pedot, jotka niin olivat peljästyttäneet, eivät olleet muita kuin opetettuja hevosia, rohkaisivat he uudelleen mielensä ja kokosivat uuden sotajoukon, jonka etunenään kuningas itse asettui. Sotajoukon lukumäärä teki 20,000 tiikeriä, kaikki vanhemman puolisia miehiä, paitsi kaksi rykmenttiä, jotka olivat nuoria, vasta opetettuja. Mutta nämä yhtäkkiä kootut joukot olivat enemmän soturia nimeksi kuin hyödyksi. Ylpeinä varmasta voiton toivostansa, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa Kvaamaan. Me saatoimme asettaa heitä vastaan 12,000 henkeä jalkaväkeä, joista kuusisataa oli varustettuna tuliaseilla sekä sitä paitsi 4,000 miestä ratsuväkeä. Kun en minä epäillyt ensinkään kuka tässä voitolle oli pääsevä ja kun minä halusin että keisari siitä itse saisi kunnian, pyysin hänen itse ottamaan komennon.
Tästä näennäisestä alentuvaisuudesta en minä kadottanut vähääkään maineestani, kun koko sotajoukko kyllä tiesi että minä olin todellinen johtaja. Minun neuvoni oli ettei pitänyt päästettämän ampujia ottamaan osaa ensi hyökkäykseen vaan että piti koetettaman eikö tuo muu osa jalkaväkeä ja ratsuväki yksin kykenisi voittoa vihollisista saamaan. Mutta tämä neuvo oli vähällä tulla minulle kalliiksi; sillä Tanakilaiset tekivät niin ankaran hyökkäyksen jalkaväkeämme vastaan että ne pakottivat sen lähtemään pakoon, ja kun he ratsuväellekin tekivät urheata vastarintaa, näytti voitto hetken aikaa olevan kahden vaiheella kummankin puolen välillä; niin, tämän vertaista vaikeata taistelua tuskin milloinkaan on kamppailtu. Nyt minä pidin parhaana antaa kiväärimiesten ryhtyä toimeen. Jo ensimmäisten laukausten kaikuessa pidättyivät Tanakilaiset hämmästyneinä, voimatta käsittää mistä salamat ja pamaukset tulivat; mutta saatuansa nähdä minkä kamalan vaikutuksen ne tekivät, valtasi heidät mitä suurin hämmästys. Ensi laukauksella kaatui 200 tiikeriä, joiden joukossa myös kaksi sotapappia, mitkä lävistetyin ruumiin vaipuivat maahan parhaillaan koettaessaan innosta säkenöivillä puheilla kehoittaa soturia urhollisuuteen. Heidän kuolemansa herätti yleistä murehtimista, sillä heitä pidettiin Tanakilaisten etevimpinä pappeina. Huomatessani vihollisten tuskallisen päättämättömyyden, komensin minä taas laukauksen, ja tämä toinen tuli-isku sai aikaan vielä suuremman mieshukan; kuningas itse kaatui. Nyt menettivät Tanakilaiset kaiken toivonsa ja hajousivat hurjaan pakoon. Ratsuväkemme ajoi pakenevia takaa ja teki semmoisen hurmion vihollisissa, etteivät ratsastajat pian enään päässeet kulkemaan kuolleitten ja kuolemaisillansa olevien paljouden tähden. Taisteluun loputtua laskimme me 13000 kaatunutta vihollista, osaksi itse taistelussa osaksi myös pakoretkellä. Meidän voittoisa sotajoukkomme marssi Tanakin valtakuntaan ja asettui muutaman päivän perästä pääkaupungin edustalle. Pelko ja hämmästys oli siellä niin yleinen, että, vaikka kaupunki sekä asemansa että muuriensa ja vallikaivostensa kautta oli vahvasti varustettu ja vaikka oli tarpeeksi muonavaroja, maistraatti kuitenkin saapui meidän leiriimme ja jätti voittoherralle kaupungin avaimet.
Kaupungin suuruus, sen kauniit kadut ja uhkeat rakennukset hämmästyttivät minua, ja minusta rupesi tuntumaan yhä kummallisemmalta että Kvaamalaiset, vaikka heitä kaikkialla ympäröivät näin sivistyneet kansakunnat, kuitenkin olivat niin pitkäksi ajaksi jääneet niin syvään ja synkkään taitamattomuuteen. Mutta minä saatan ymmärtää, että heidän on käynyt samaten kuin eräitten eurooppalaisten kansakuntien, jotka eivät ensinkään huoli siitä, mikä tapahtuu ja mitä toimitaan heidän rajojensa ulkopuolella, vaan pysyvät kiinni omassansa, pitäen sitä parhaana; jotka eivät milloinkaan pyri joutumaan mihinkään vuorovaikutukseen toisten kansojen kanssa ja juuri sentähden ovat jääneet samaa pistettä polkemaan.
Suuresta tappiostansa lukein rupesivat Tanakilaiset laskemaan uutta ajanlaskua, ja kun tuo ratkaiseva tappelu tapahtui, heidän almanakkansa mukaan, kolmantena päivänäToruli-kuussa, luettiin tämä päivä suru- ja valituspäivien joukkoon. Samaan aikaan vuotta, nimittäinToruli-kuukauden aikana, on Natsaari-kiertotähti, joka aurinko kierrollansa jakaa eri vuodenajat ja määrää ajanlaskun, etäimmällä tästä osasta maankuorta. Se kiertyy nimittäin auringon ympäri, mutta kun Natsaari liikkuu paljon nopeammin, niin se suurenee ja pienenee aina sen mukaan kun se lähenee yhtä taikka toista puoliskoa. Minä silmäilin kerran erästä tanakilaista almanakkaa ja havaitsin sen erittäin säännöllisesti ja hyvästi järjestetyksi.
Sittekun pääkaupunki näin oli valloitettu, antausi koko valtakunta voittajille niin että tuo entinen halveksiminen muuttui kunniaksi ja maineeksi ja Kvaamalainen valtakunta, tämän lisäyksen kautta maanalaansa, tuli lähes toista vertaa suuremmaksi ja mahtavammaksi kuin ennen. Kun kaikki tämä onni luettiin minun järkeni ja kykyni tuotteeksi, rupesi tuo kunnioitus, jota minulle oli osoitettu jo pitkiä aikoja ennen, vähitellen muuttumaan miltei jumalalliseksi palvelemiseksi.
Sittekun Tanakilaiset siis olivat voitetut ja sittekun jokaiseen heidän kaupunkiinsa oli pantu vartiosto pitämään tätä taistelunhimoista kansaa kurissa, omistin minä vakaasti ajatukseni jo alkuun panemani tuuman täytäntöön saattamiseen, nimittäin sen tuuman että saisin kokonansa poistetuksi tuon raakamaisuuden, jonka vallassa Kvaamalaiset tähän saakka olivat eläneet. Suuria vaikeuksia esiintyi kuitenkin tieteitten ja taiteitten istuttamisen suhteen tähän kansaan, sillä se vähä minkä itse olin Euroopassa oppinut, nimittäin latinan kieltä ja muutamia kreikkalaisia sananparsia, ei ollut täällä minulle miksikään avuksi. Minun täytyi Tanakista tilata kaksitoista oppinutta tiikeriä, jotka heti määrättiin professoriksi ja saivat toimekseen järjestää yliopiston samaan tapaan kun ne heillä olivat omassa maassaan. Sitä paitsi annoin muuttaa Tanakilaisten kuninkaallisen kirjaston Kvaamaan. Minun tuumani oli kuitenkin antaa noiden vierasten opettajien palata takaisin omaan maahansa, niinpian kun Kvaamalaiset olivat joutuneet niin pitkälle, että he saattoivat itse tulla toimeen.
Minulla oli suuri halu tutkia kunink. tanakilaisen kirjaston sisällön, sittekun tuolta vangitulta kenraalilta olin saanut kuulla että sen käsikirjoituskokoelman joukosta löytyi muuan, jonka tekijä oli käynyt meidän maailmassamme ja siltä matkaltansa oli tuonut kotio koko joukon muistoonpanoja useista maista ja varsinkin eurooppalaisista. Tämän käsikirjoituksen olivat Tanakilaiset saaneet käsiinsä sotaretkellä eräässä kaukana olevassa maassa; kuitenkin oli tekijän nimi tuntematon, samaten kun ei myöskään tiedetty mikä kansalainen hän oli taikka kuinka hän oli maan päälle joutunut. Tarkemmin kirjasta tutkittuani havaitsin minäTomopokolonilmoitukset tästä käsikirjoituksesta peräti oikeiksi, jonka tähden minä hänelle uskoin syntyni, sukuni ja isänmaani laidan, vakuuttaen hänelle, että minä alussa olin sanonut Kvaamalaisille saman, mutta etteivät nämä yksinkertaiset ihmiset tahtoneet kertomustani uskoa, vaan sen sijaan pitivät minua auringon lähettiläänä, hairahdus, jossa he yhä edelleen itsepintaisesti pysyivät. Minä liitin, että, kun minä pidin vääränä omistaa itselleni kauvemmin tätä turhamaisen ylpeätä arvonimeä, minä nyt olin päättänyt julkisesti ilmoittaa oikean laitani, koska minä olin täydesti vakuutettu siitä, etten minä tämän suoran tunnustukseni kautta mitäkään maineestani kadottaisi. Minä toivoin tätä sitä enemmän, kun puheena olevan kirjan lukeminen tekisi jokaiselle selväksi, kuinka paljon etevämmät Eurooppalaiset ovat toisia kuolevaisia viisauden ja hyvien avujen puolesta. Tämä päätökseni ei kuitenkaan ollut tuon viisaan miehen mieleen, minkä hän minulle ilmoitti seuraavin sanoin:
"Ensin, jaloarvoinen herra, pitää sinun tuo kirja lukea. Ehkä sen sisältö saa sinut päätöksesi muuttamaan! sillä joko valhettelee tekijä, taikka vaivaavat myös ylimaallisia narrimaisuus ja pahat tavat ja myös on niillä lakeja ja laitoksia, joille ennen sopii nauraa kuin kunnioituksensa antaa. Sittekun olet ehtinyt lukea kirjan lävitse, saattaa olla aika ruveta päätöksiä tekemään; tämän neuvon tahdon sinulle kuitenkin antaa: älä ajattelemattomasti heitä luotosi tuota arvonimeä, joka on Kvaamalaisissa herättänyt niin suuren kunnioituksen sinua kohtaan, sillä ei mikään paremmin tarkoitustansa täytä kansan kuuliaisuudessa pyhittämisen suhteen, kuin se ajatus että hallitsija on jalompaa rotua ja että hänellä on loistava synty."
Minä katsoin parhaaksi seurata tätä neuvoa, ja annoin Tomopokolle toimeksi kääntää tämän kirjan minun varakseni Kvaaman kielelle. Sillä oli nimenä: "Tanianin(arvattavasti tämä vain oli salanimi) matka ylemmässä maailmassa, taikka kertomus sikäläisistä maista ja kansoista varsinkin Euroopassa". Mutta kun kirjoitus oli likainen ja homehtunut sekä ajan kuluttama, puuttui siitä se, jonka juuri mieluimmin olisin halunnut tietää, nimittäin mitä tietä tekijä oli tullut ylös meille ja jälleen takaisin tänne alas.
Kirjoituksen nimeksi käännöksessä tuli tämä:
"Palasia Tanianin ylimaallisesta matkasta, kääntänyt kunnianarvoinen ja jalosyntyinen Herra Tomopokolo, tanakilainen kenraali:
"— — — Tämä maa (Saksanmaa) kutsutaan roomalaiseksi valtakunnaksi; tämä on kuitenkin vain tyhjä liikanimi, sillä roomalaisesta valtakunnasta tuli loppu jo useampia satoja vuosia sitte. Saksankieltä on sangen vaikea ymmärtää takaperäisen lausemuodostuksensa johdosta; sillä mitä muissa kielissä on tapana olla alussa, se on tässä vasta lopussa, jonka tähden lukijan täytyy lukea koko sivun, ennenkuin hän saattaa älytä mistä puhe on. Hallitustapa on sangen hullunkurinen: Saksalaiset luulevat itsellänsä olevan hallitsijan, mutta itse asiassa ei heillä olekaan semmoista; Saksanmaa sanotaan yhdeksi valtakunnaksi, mutta yhtäkaikki paloitettuna moniin valtioihin, joilla kullakin on oma hallituksensa, jotka useinkin julistavat toisellensa sodan. Maa sallii itseänsä kutsuttavan 'alati kasvavaksi,' vaikka se ajan kuluessa pienenee; 'pyhäksi,' vaikkei siellä löydy pyhyyden jälkeäkään, ja 'voitettamattomaksi,' vaikka se usein saa tyytyä siihen että sitä naapurikansat pettävät ja hävittävät. Ihmeteltäköön myös kuinka kansan oikeuksien ja vapauden oikeastaan on laita, sillä monta heille tunnustettua ja myönnettyä oikeutta ei heidän sallitakaan täyttää. Lukematon määrä kirjoituksia on tehty Saksan valtakunnan valtiomuodosta, mutta tässä sekavaisessa asiassa ei ole pitkälle päästy, sillä — — —
"— — — Pääkaupunki täällä (Ranskassa), joka on sangen iso nimeltä Pariisi, saatetaan jossakin merkityksessä kutsua koko Euroopan pääkaupungiksi, sillä se, niin sanoakseni, harjoittaa lakia säätävätä mahtia muiden eurooppalaisten kansojen suhteen; se on esim. anastanut itsellensä oikeuden tekemään sääntöjä ja määräämään kuinka ihmisten pitää elämän ja kuinka niiden pitää oleman puettuina, niin ettei ainoatakaan pukua löydy, olkoon se kuinka epämukava ja naurettava tahansa, jota ei heti koko kansakunnat ota käyttääksensä, kun se vaan ensin on saanut armon Pariisin asukkaiden silmissä. Millä tavalla taikka milloin Pariisilaiset ovat saaneet tämän etuoikeuden, on minulle varsin tietämätöntä. Kuitenkin minä huomasin ettei tämä ylivalta ulottunut muihin esineihin tai asioihin; sillä sangen usein ovat muut kansakunnat sodassa Ranskalaisten kanssa ja pakoittavat heidän joskus sopimaan rauhasta sangen kovillakin ehdoilla; mutta orjuus elämäntavan ja vaatteiden kuosin suhteen jää aina samaksi, niin että mitä Pariisi niissä asioissa määrää taikka muuttaa, sitä kaikki muu Eurooppa sangen tarkasti seuraa ja noudattaa. Järkensä terävyyden, uteliaisuutensa ja kekseliäisyytensä puolesta ovat Pariisilaiset sangen paljon Martinialaisten kaltaiset.
"— — — Bolognasta me matkustimme Roomaan. Tätä kaupunkia hallitsee pappi, joka, vaikka hänen valtakuntansa on ylen vähäpätöinen, kuitenkin pidetään mahtavimpana kaikista kuninkaista ja ruhtinoista Euroopassa; sillä kun toiset hallitsijat hallitsevat vain alammaistensa ruumiillista elämää ja omaisuutta, on tällä valta viedä turmioon heidän sielunsakin. Eurooppalaiset ylipäänsä uskovat, että tämä pappi on saanut taivaan valtakunnan avaimet tallettaaksensa, mutta vaikka minä näin paljon vaivaa en minä vieläkään tiedä minkälaisia ne ovat, minä kun en saanut nähdä lipastakaan, jossa niitä säilytetään. Tuo valta, joka tällä papilla on ei ainoasti omien alamaistensa, vaan koko ihmiskunnan suhteen, on oikeastansa sitä, että hän saattaa vapauttaa ne, jotka jumala tuomitsee, sitoa ne jotka jumala päästää sekä päästää ja vapauttaa ne jotka jumala on tuominnut: mikä taivaan valta! niin, meidän maanalaiset kansalaisemme olisivat ilman epäilyksettä valmiita milloin tahansa vannomaan mitä pyhimmän valan siitä, ettei tämmöistä valaa kelläkään kuolevaisella ole. Mutta eipä olekaan vaikeata saada Eurooppalaisia uskomaan mitä tahansa ja tehdä heitä mitä mahdottomimpien satujen orjiksi, ja kaikkea tätä, vaikka he pitävät itseänsä ainoina viisaina ja, puhaltuneina tästä kuvittelusta katsovat kuin alas kaikkiin muihin, katsoen heitä raakalaisiksi. Ensinkään tahtomatta puolustaa maanalaisten kansalaisten tapoja ja tottumuksia, tahdon kuitenkin mainita muutamia semmoisia Euroopasta, näyttääkseni kuinka vähän heillä on oikeutta pöyhkeillä etevyydestänsä toisten kansojen rinnalla.
"Kaikkialla Euroopassa on tapana ripottaa hienoksi jauhettua jauhoa hiuksiin ja vaatteihin, vaikka se luonnon tarkoituksen mukaan on aivottu ihmisille ravinnoksi ja elannoksi. Näitä jauhoja sanotaan buuteriksi, jotka he ylen huolellisesti kampaavat hiuksistansa jokaisena iltana, seuraavana aamuna sinne kylvääksensä uuden pyryn. Toinen tapa, joka naurettavaisuuden puolesta ei ole edellistä ensinkään huonompi, on se, että tuota päänpeitettä eli hattua, jonka tarkoituksena on suojella päätä pakkaselta, tavallisesti ja vieläpä kovimmankin pakkasen vallitessa, käytetään kaukana alhaalla niskassa, niin, useinpa kädessäkin — mikä minun mielestäni on yhtä naurettavata, kuin jos joku lähtisi kaupungille hame taikka housut kainalossansa ja antaisi niiden ruumiinosien, joita ne ovat aivotut suojelemaan, paleltua.
"Eurooppalaisten uskonnolliset katsantokannat ja mielipiteet ovat siihen määrään hyvät ja terveen järjen kanssa yhtäpitäväiset, että tuo kirja, joka sisältää mitä ihmisen pitää uskoman ja kuinka hänen pitää elämän ja käyttäytymän, käskee hänen sitä ahkerasti viljellä ja pyrkiä ymmärtämään sen syvintä tarkoitusta, samaten kuin se myös puolustaa anteeksi antavaisuutta erhettyviä ja heikkoja kohtaan. Siitä huolimatta jokainen, joka uskaltaa ymmärtää ja selittää yhtä ja toista tässä kirjassa toisin kuin yleisö, rangaistaan vanheudella, maanpakolaisuudella ja vieläpä joskus kuolemallakin. Minusta tuntui tämä jotenkin samalta, kuin jos ruoskittaisiin huonon näön tähden sitä, joka vilpittömästi tunnustaisi että se taikka se, minkä toiset sanovat pyöreäksi, hänen silmissään on nelikulmainen. Minulle kerrottiin että miljoonia ihmisiä, itsenäisen mielipiteen tähden uskonnollisissa kysymyksissä, oli mestattu taikka poltettu.
"Useimmissa kaupungeissa ja kylissä tavataan ihmisiä, jotka saarnatuolista ja puhujalavoilta ankaruudella soimaavat niitä syntejä muissa, joita he itse joka päivä tekevät, joka minun silmissäni on varsin samaa kuin jos kuulisin juopuneen ihmisen saarnaavan juopumusta vastaan.
"Isommissa kaupungeissa on kaikkialla tapana kutsua ystävänsä luoksensa kotio nauttimaan erästä mustaa, poltetuista palkohedelmistä laitettua juomaa, jota sanotaan kahviksi. Saapuaksensa tämänlaisille kutsuille pinnistävät vieraat itsensä eräänlaiseen neljällä pyörällä varustettuun laatikkoon, jossa kaksi väkevää ja hurjaa eläintä vievät heidän ystävänsä asunnon portille, sillä Eurooppalaiset pitävät jalkain kulkemista ylen alentavana.
"Vuoden ensimmäisenä päivänä hyökkää Eurooppalaisten kimppuun eräänlainen tauti, jota emme me maanalaiset olennot ensinkään tunne. Tämän taudin ilmaukset esiintyvät omituisessa levottomuudessa ja sekamelskassa sekä ruumiin että sielun puolesta, niin etteivät he pitkää hetkeä yhteen mittaan saata pysyä samalla paikalla; he rientävät kuin pähkäpäät yhdestä talosta toiseen, itsekään tietämättä miksi he tätä tekevät. Tätä tautia kestää muutamissa aina neljätoista päivää, kunnes he vihdoin, tuosta alituisesta lentämisestä talosta toiseen ikäänkuin uupuneina saavat järkensä valtoihinsa ja tulevat terveiksi.
"Kun Eurooppalaisia vaivaa lukematon määrä mielen tautia, on lukematon määrä lääkkeitä niitä vastaan myös ilmestynyt. Muutamia valtaa vastustamaton halu, kun he kadulla kävelevät yhdessä jonkun kanssa, aina asettumaan niin, että heidän vasen puolensa kääntyy seuralaisensa oikeaan. Jota kauvemmaksi pohjaseen tullaan sitä hurjemmasti tämä tauti raivoaa, josta saatettaisiin päättää että se tulee ilmanalan kovuudesta. Tauti helpyy sinetillä varustettujen papereitten kautta, jotka oikeuttavat eräihin arvonimiin ja puhuttelunimiin; kun potilas on saanut tämmöisen loihtuaseen kantaaksensa, tulee hän vähitellen terveeksi. Eräs toinen raivon laji tavallisesti paranee kulkusten eli kellojen soitosta, jolla on voima jälleen saada aikaan tasaisuuden mielessä; tämän lääkkeen vaikutus on kuitenkin lyhyt, sillä parin tunnin kuluttua puhkeaa tauti jälleen ilmi uudistetulla tuimuudella. [Tyydyttävästi ei ole saatettu selittää mitä aikakautensa virheitä tai mielettömyyksiä on tässä kappaleessa tahtonut ruoskia. Suoment. muist.]
"Kaikkialla Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa valtaa asukkaita hillitsemätön hurjuus, joka määrätyn ajan kuluttua karkoitetaan panemalla tuhkaa potilaan päälaelle. Pohjoisessa Euroopassa sitä vastoin ei tuhalla ole mitäkään voimaa, minkätähden luonto siellä saa auttaa itseänsä.
"Useimmat eurooppalaiset tekevät kolme eli neljä kertaa vuodessa liiton jumalan kanssa, jonka he heti jälkeenpäin kuitenkin rikkovat. He kutsuvat tämän sopimuksen ripillä käymiseksi, ja sillä näyttää ainoasti olevan tarkoituksena julkisesti ilmoittaa päätöstänsä kolme taikka neljä kertaa vuodessa rikkoa lupauksiansa.
"Kun he tekevät synnintunnustuksensa ja pyytävät jumalalta armoa ja laupeutta, tapahtuu tämä parhaastansa tahtiin ja nuottien mukaan. Joskus otetaan huiluja, pasuunia, rumpuja avuksi, aina niiden syntien suuruuden mukaan, joita tahdotaan anteeksi rukoilla.
"Melkein kaikki eurooppalaiset kansat ovat velvolliset uskomaan ja tunnustamaan niitä opetuksia, joita eräs pyhä kirja sisältää. Mutta eteläisissä maissa on ankarasti kielletty tätä kirjaa lukemasta, joten ihmisiä siellä pakoitetaan uskomaan sitä, jota he eivät rangaistuksen uhalla saa nähdä eikä lukea.
"Samoissa maissa on kielletty palvelemasta ja rukoilemasta jumalata muulla kuin eräällä oudolla kielellä, niin että ainoasti semmoisia rukouksia pidetään luvallisina ja jumalalle otollisina, joita lausutaan rukoilevan itse ymmärtämättä mitä hän puhuu.
"Isommissa kaupungeissa tulevat kaikki, joita ylennetään ylhäisiin virkoihin ja arvoihin, samassa varsin kuin raajarikkoisiksi, että heidän kuten potilasten täytyy itseänsä kuljetuttaa pitkin katuja kantotuoleissa, jotka ovat lasten säästöpankkien kaltaisia.
"Ne aineet, joista tavallisesti eurooppalaisissa yliopistoissa väitellään, koskevat semmoisia asioita, joiden tutkimisesta ei ole niitäkään hyötyä, taikka joiden luontoa ja laatua inhimillinen järki ei pysty käsittämään. Oppineimmat teokset koskevat parin jo aikoja sitte kuolleen kansan pieksuja, kaulakoristeita, saappaita ja kauhtanoita. Henkisessä ja maallisessa tietämisessä eivät useimmat hanki itsellensä mitään omaa ajatusta, vaan tyytyvät siihen että he kirjoittavat nimensä toisten käsitysten alle. Siinä ajatuksessa, johon he kerran ovat kuin takertuneet, pysyvät he kiinni kuin karille joutunut laiva. Tuon periaatteen heissä, että he aina luottavat siihen, joka viisaimpana pidetään, minä mielelläni hyväksyisin, jos raakojen ja taitamattomien ihmisten olisi lupa tämmöistä arvostella; mutta saattaaksensa arvostella kuka on viisas vaaditaan että arvostelija itse on viisas.
"Eteläisimpien maiden kaupungeissa ja isommissa paikkakunnissa kuljetetaan juhlakulussa eräänlaisia kakkuja, joita papit sanovat jumaliksi; ihmeellisintä on että leipurit, jotka itse ovat nämä kakut leiponeet, vakuuttavat että nämä ovat juuri niitä jumalia, jotka ovat luoneet taivaan ja maan.
"Englantilaiset rakastavat ennen kaikkia vapautta, eivätkä ole orjia minkään muun kuin vaimojensa suhteen. He hylkäävät tänä päivänä sen uskonnon, jota he vielä eilen tunnustivat, ja päin vastoin. Tämän epävakaisuuden arvelin minä tulevan maan asemasta, kun Englantilaiset ovat saarelaisia ja alinomaa harhailevat pitkin meriä, josta siis heihin tarttuu tämän epävakaan luonnon-elimen ominaisuuksia. Englantilaiset kysyvät alinomaa toisiltansa heidän terveytensä tilaa niin että vieraan tekisi mieli luulla heitä tohtoriksi joka miestä; mutta tuo alituinen kysymys:How do you do?, joka merkitsee kuinka on voimisen laita?, ei ole mitäkään muuta kuin puheenparsi ilman vähintäkään merkitystä. Tässä suurivaltiossa he teroittavat ja kärjettävät niin järkeänsä, että se lopuksi on perin loppuun kulunut.
"Pohjoisessa päin on tasavalta, johon kuuluu seitsemän maakuntaa [Hollantilainen valtio tekijän ajalla]. Ne kutsutaan 'liittovalloiksi', vaikkei yksimielisyyden aavistustakaan niissä löydy; kansan enemmistö, rahvas, ylpeilee siitä, että se muodostaa valtiomahdin, vaikka kansa täällä, enemmän kuin missäkään muualla, on suljettuna yleisistä asioista ja koko hallitus on muutaman harvan perheen hallussa. Asukkaat näissä maakunnissa kokoovat aralla ja tuskallisella innolla suuria rikkauksia, joista he eivät milloinkaan tiedä nauttia; he kulkevat täysin kukkaroin mutta tyhjin vatsoin ja näyttävät parhaastansa elättävän itseänsä eräällä savulla, jota imeskelevät savipiipuista. Mutta muuten täytyy tunnustaa, että tämä kansa on puhtaimpi kaikista, sillä he pesevät ahkerasti joka paikan, ottamatta kuitenkaan lukuun käsiänsä.
"Eurooppalaisissa kaupungeissa harhailee öisin vartioita pitkin katuja, toivottaen laulamalla taikka ehkä oikeammin sanoen kiljumalla lepääville 'hyvää yötä' — ja herättävät heitä tämän kautta jokaisen tunnin perästä kaiken yötä.
"Jokaisella maalla on omat lakinsa mutta myös omat tapansa, jotka usein kyllä ovat lakien suoria vastakohtia. Niinpä esim. pitää lain mukaan vaimon oleman miehellensä kuuliainen ja alammainen; mutta todellisuudessa hän hallitseekin miestänsä.
"Euroopassa pidetään niitä suurimmassa kunniassa, jotka elävät ylellisimmästi ja kuluttavat maan mehun; sitä paitsi halveksitaan niitä, jotka viljelevät maata ja ruokkivat näitä rikkaita herkkusuita.
"Kuinka pitkälle Eurooppalaiset ovat paheissa joutuneet saatetaan helpoimmin ymmärtää tuosta suuresta määrästä hirsipuita ja teloituspaikkoja, joita kaikkialla matkustajaa kohtaa. Jokaisella kaupungilla on oma pyövelinsä. Poikkeuksena tästä on kuitenkin Englanti, jossa en minä luule ainoatakaan pyöveliä löytyvän, kun asukkaat,Spleenistä(ikävyystaudista) hirttävät itsensä.
"Minä vähän epäilen että eivätköhän Eurooppalaiset ole ihmissyöjiä; ne sulkevat nimittäin suuret paljoudet terveitä ja näkeviä ihmisiä eräänlaisiin suljettuihin ja varustettuihin varustusrakennuksiin, joita he nimittävät luostareiksi, ainoastansa saadaksensa heidät kiiltävän lihaviksi; sillä niinkauvan kun heitä elätetään näissä ilotarhoissa ovat he vapautettuina kaikesta työstä, eikä heillä ole ensinkään muuta tehtävätä kuin katsoa mitä he parhaaksensa saavat.
"Eurooppalaisilla on tapana aamusilla juoda kylmää vettä vilvoittaaksensa vatsaansa, mutta tuskin ovat he saavuttaneet tämän tarkoitusperänsä, niin he rupeavat juomaan viinaa saadaksensa sen kuumaksi jälleen.
"Kirkkotunnustukset Euroopassa jaetaan kahteen päälahkoon: protestantteihin ja katoolilaisiin. Edelliset uskovat yhtä, kolmeyhteistä jumalata, jälkimmäiset useampia, sillä he tunnustavat yhtä monta jumalaa ja jumalatarta, kuin heillä on kaupunkia ja kyliä. Kaikki nämä jumalat ja jumalattaret on Rooman paavi luonut, ja hänen ovat taas vuorostansa luoneet eräät papit, joita ylipäänsä kutsutaan kardinaaleiksi. Tästä saatetaan ymmärtää mikä valta näillä kardinaaleilla on, koska ne saattavat luoda jumalien luojan.
"Italian entiset asukkaat valloittivat koko maailman, mutta olivat nahjuksia vaimojensa edessä; nykyiset Italialaiset sitä vastoin ovat hirmuvaltijoita vaimollensa, mutta nahjuksia koko maailman edessä.
"Eurooppalaiset käyttävät samoja ravintoaineita kuin me. Espanjalaiset ovat ainoat, jotka saattavat elää pelkästä ilmasta. Viimeksi mainitut pitävät laiskuuden jalon synnyn parhaana tunnusmerkkinä, eikä mikään anna aatelismiehelle siellä suurempaa mainetta kuin laiskuus.
"Semmoisia, jotka eivät itse tiedä mitä he uskovat ja jotka eivät pidä vaivaa maksavana ajatella ja tuumia mitä he luulevat, kutsutaan oikeauskoisiksi. Vieläpä löytyy semmoisiakin, joita suruttomuutensa ja ajattelemattoman laiskuutensa tähden luetaan pyhimyksien joukkoon; jota vastoin kaikki ne, jotka tahtovat kaikkia tutkia ja sen kautta sattuvat harrastamaan toista mielipidettä kuin vallitsevata, sanotaan ikuisesti tuomituiksi.
"Ylipäänsä uskovat Eurooppalaiset, ettei palkinto ja rangaistus tämän elämän perästä ensinkään riipu ihmisen elämästä ja teoista, vaan ainoasti paikasta, jossa hän on syntynyt; sillä he myöntävät kaikki, että jos he olisivat sattuneet syntymään toisessa maassa ja toisista vanhemmista, olisi heillä ollut varsin toinen usko. Siitä näyttäisi kuin eivät Eurooppalaiset niin paljon tuomitsisi ihmisiä heidän uskonsa johdosta kuin sen paikan johdosta, taikka niiden suhteitten johdosta, joissa he ovat maailmaan tulleet. Mutta tätä en minä saa sopimaan ja sulamaan yhteen käsityksen kanssa jumalan oikeudesta, ja hyvyydestä.
"Tieteitten harjoittajista kunnioitetaan enimmän niitä, jotka osaavat siihen määrään sekoitella ja sinne tänne viskellä luonnollista sanajärjestystä, että se, mikä itsestänsä on selvää ja ymmärrettävää, sen kautta muuttuu sameraksi ja sekavaksi. Nämä kutsutaan runoilijoiksi ja heidän sanasekoitustansa sanotaan runoksi. Kuitenkaan ei sanojen tempullinen järjestys riitä runoilijalle mainetta ja kyvyntunnustamista tuottamaan; hänen pitää myös valhetteleman oikein kelpo tavalla. Niinpä omistetaankin miltei jumalallista ihailua eräälle vanhalle runoilijalle, Homerukselle, joka oli ollut oikein päämestari molempien näiden asioiden puolesta. Moni on koettanut päästä hänen kaltaiseksensa totuuden salaamisen ja sanojen tupermyllyn puolesta, mutta häntä ei ole vielä kukaan saavuttanut.
"Oppineilla Euroopassa on tapana ostaa koko joukon kirjoja, ei niin paljon sisällön, kuin muodon ja kauniitten siteitten ja kansien tähden. Kun nyt kirjakauppiaat havaitsivat, että oppineita ostajia oli helppo viekoitella koruilla ja silmän ilolla, painattivat he koko joukon teoksia toiseen muotoon, toisilla kirjasimilla sekä lisäämällä muutamia kuvia ja möivät sitte näitä uusia teoksia monta vertaa korkeammista hinnoista; sillä tieteet ovat täällä kauppatavaraa ja näppärimpiin kauppamiehiin luetaan juuri filosoofit ja kirjailijat. Varsinkin ovat narrit hartaat kirjoittamaan kirjoja, ikäänkuin he pelkäisivät että heidän tuhmuutensa maine muuten hukkuisi jälkimaailmalta.
"Euroopan yliopistot ovat tieteellisiä markkinapaikkoja, joissa kohtuuhinnasta saadaan ostaa arvoasteita, vihkimyksiä, arvollisuuksia, monenlaatuisia oppineita arvonimiä ja muita oppineita tavaroita, joita ei täällä alamaailmassa saateta saavuttaa ilman hikeä ja vaivaa ja monen vuoden ahkerata tutkimista. Tohtoriksi sanotaan niitä, jotka ovat ehtineet opin ja tiedon korkeimman määrän, taikka, niinkuin Eurooppalaiset tämän lausuvat, ovat pyrkineet erään korkean vuoren, Parnassuksen huipulle, joka on yhdeksän immen kotopaikka. Lähinnä järjestyksessä tulevat maisterit, joiden ei tarvitse maksaa täydelleen niin paljoa arvonimestänsä ja sentähden pidetään vähemmin oppineina. Tästä huomataan mitä hyväntahtoisuutta ylimaallisissa yliopistoissa osoitetaan miespuolista sukua kohtaan, joissa niin paljon kuin mahdollista koetetaan heille tasoittaa tie oppia kohden ja tehdä se mieluiseksi ja helppokulkuiseksi.
"Oppineita ja oppimattomia saatetaan eroittaa toisistansa sekä tapojen että puvun puolesta, mutta parhaiten kuitenkin heidän uskonnollisen katsantotapansa kautta: Oppimattomat uskovat vain yhtä jumalaa, joka kuitenkin samalla on kolme-yhteinen, oppineet sitä vastoin uskovat monta jumalaa ja jumalatarta. Etevimmät niistä ovat Apolloni, Minerva, yhdeksän Laulutarta y.m.m. jumalaa vähemmän arvosta. Kirjailijoilla, mutta ennen kaikkia runoilijoilla, kun ne oikein saavat puuskan päähänsä, on tapana ylistää ja palvella näitä jumaluuksia. Oppineet itse jaetaan eri luokkiin aina sen aineen mukaan, jolle he parhaastansa ovat omistautuneet, esim. filosoofit, runoilijat, kielentutkijat, luonnonoppineet, viisaustutkijat j.n.e.
"Filosoofilla tarkoitetaan oppinutta kaupustelijata, joka vahvistetun taksan mukaan myy elämänsääntöjä itsensä antautumisesta, köyhyydestä, kohtuullisuudesta, sekä saarnaa ja kirjoittaa niin kauvan rikkautta vastaan, että hän itse tulee rikkaaksi. Filosoofien pääisä oli muuanSeneka-niminen mies, joka tätä tapaa noudattamalla kokosi ruhtinaallisen omaisuuden.
"Runoilija on semmoinen, joka ennen kaikkia tunnetaan raivonsa ja puhkuvien sanelmiensa puolesta. Varsinkin on raivo huomattava puoli parhaista runoilijoista. Kaikki semmoiset sitä vastoin, jotka yksinkertaisesti ja selvästi lausuvat ajatuksensa, saavat jäädä laakeriseppelettä paitsi.
"Kielentutkijat ovat sodanhimoisia miehiä, jotka häiritsevät yleisen tyytyväisyyden. Eroitukseksi varsinaisista sotureista on heillä musta virkapuku kirjavan asemesta, sekä kynä miekan asemesta. He taistelevat yhtä itsepintaisesti kirjaimien ja tavujen puolesta, kuin nuo toiset vapauden, uskonnon ja isänmaan edestä. Minä luulen että hallitus ylläpitää näitä ainoasti sentähden, ettei yleisö rauhaisina aikoina, liian suuren rauhallisuuden tähden, rupeaisi kerpukia sairastamaan. Kuitenkin tapahtuu joskus, että esivallan arvollisuudellansa täytyy astua taistelevien väliin, kun nämä uhkaavat kuolemata ja turmiota, miten kuulin hiljan kerrottavan Pariisissa tapahtuneeksi, jossa korkein viranomainen, kun taistelu oppineitten kesken K:n ja Q:n käyttämisestä kirjoituksessa rupesi käymään liian loitos, määräsi että kumpiakin saadaan käyttää mielen mukaan.
"Luonnonoppinut on semmoinen, joka tutkii maan sisuuden, kaksi- ja neli-jalkaisia eläimiä, sekä käärmeitten ja hyönteisten luurakennusta ja tapoja ja joka tuntee kaikki tyyni luonnossa, paitsi itsensä.
"Viisaustutkija on semmoinen, joka yksin tietää mitä kaikki muut eivät tiedä, ja joka tuntee, selittää ja kertoo henkien ja sielujen olemuksen, ja kaikkea semmoista, jota on ja jota ei ole, mutta joka ei, juuri tuon liian tarkan katseensa tähden, näe, mikä on hänen oman nenänsä edessä.
"Semmoinen on tila tieteitten valtakunnassa Euroopassa. Olisihan minulla vielä paljon puhumista siitä, mutta riittäköön se, että olen tärkeimmät seikat maininnut. Siitä, minkä jo olen sanonut, lukija itse helposti osaa ajatella onko Eurooppalaisilla mitäkään varsinaista syytä pitää heitänsä ainoina viisaina maailmassa. Kuitenkin pitää todenmukaisesti tunnustettamaan eurooppalaisille tohtoreille ja maistereille sen ansio, että heillä on paljon suurempi taito opettamisessa kuin meidän maanalaisilla opettajillamme, sillä Euroopassa löytyy opettajia kielissä ja tieteissä, jotka eivät ainoasti siirrä oppilaihin mitä he itse ovat oppineet, vaan vieläpä semmoistakin, josta heillä ei ole vähintäkään käsitystä. Ja tuo taito, oikealla ja helposti käsitettävällä tavalla siirtää toiselle mitä itse tiedämme on sangen vaikea ja arvokas, mutta vielä suurempi on taito opettaa toiselle semmoista, josta emme itse tiedä niin yhtäkään mitään.
"Useat Euroopan oppineista harjoittavat samalla innolla sekä jumaluusoppia että filosofiaa. Filosoofeina he epäilevät kaikkea; jumaluusoppineina he eivät sitä vastoin uskalla epäillä mitäkään."
"Ylimaalliset kansat ovat ylen hartaita ja innokkaita rukouksissansa; heidän rukoushetkiänsä ei kuitenkaan määrää sydämen tarve, vaan parhaasta päästä kellonsoitto, kellot ja auringonnäyttäjät, niin että heidän hartautensa on kokonansa koneellinen ja on pikemmin kotoperää ulkonaisesta muodollisuudesta ja tottumuksesta määrätyllä kellonlyönnillä, kuin sydämen syvyydestä. Kuinka ahkeria muutamat ovat rukoilemaan nähdään siitä, että he hyräilevät virsiä hakatessaan puita, pestessään pataa taikka puuhatessaan muissa taloustoimissa.
"Tullessani Italiaan rupesin kuvittelemaan mielessäni, että minä äkkipäätä olin tullut koko maan hallitsijaksi, sillä jokainen, joka vastaani tuli, kutsui itseänsä minun 'orjakseni'. Kun sitte kerran mielin koetella tätä alinomaa huudettua orjallisuutta ja käskin isäntäni jättämään minulle vaimonsa yökaudeksi, niin hän siitä vimmastui, käski minun heti kokoomaan 'kampsuni' ja lähtemään pois, mutta kun minä kielsin, tarttui hän niskaani ja heitti minun ovesta pihalle.
"Etäimmällä pohjoiseen päin olevissa maissa himoitsevat asukkaat suurella halulla arvonimiä, joihin ei heillä ole mitäkään oikeutta, ja ovat siihen määrään riemuissansa siitä, jos saavat kävellä jonkun oikealla puolella, että he ovat vähällä tulla mielettömiksi, jos — —"
* * * * *
Nyt oli minun kärsivällisyyteni loppunut. Minä suutuin silmittömästi, keskeytin lukijan vakuutuksella, että kaikki tyyni oli pelkkää valhetta, jota jokin taitamaton ja kostonhimoinen kirjailija oli kyhännyt kokoon. Mutta ensimmäisen tulistukseni vähän asetuttua, rupesin vähän penseämmin tuomitsemaan tätä matkakertojaa, koska minä havaitsin että hän, jos kohta valheellinen ja väärä useimmissa kohdissa, ei kuitenkaan kokonansa ollut kieltänyt totuutta, vaan päin vastoin oli usein iskenyt naulaa keskelle päätä. — Muuten minä seurasin Tomopokolon neuvoa ja vahvistin Kvaamalaisia heidän väärässä käsityksessänsä syntyperäni suhteen, sillä minä katsoin paljon paremmaksi, tarkoitusperäni saavuttamisen tähden, että minut pidettiin auringon erinomaisena lähettiläänä kuin paljastaan vain eurooppalaisena kansalaisena.
Sittekun naapurimme pitkän ajan olivat pysyneet siivolla, ja minä olin käyttänyt hyväkseni tuota hyvää vaikuttavata rauhaa järjestääkseni valtiota halun ja toivoni mukaan, saimme me yhtäkkiä tiedon siitä, että kolme mahtavata kansaa oli ruvennut liittoon Kvaamalaisia vastaan nimittäinArktoonialaiset, Kispuusialaiset ja Alektorianilaiset. Arktoonialaiset, jotka ovat järjellisiä, puhuvia karhuja, ovat ylen tanakkaa ja sotakelpoista kansaa. Kispusialaiset, jotka ovat tavattoman isoja liskoja, ovat maanalaisten kesken tulleet kuuluisiksi terävyytensä, tarkkanäköisyytensä ja kavaluutensa tähden, he kun ymmärtävät, enemmän sotajuonilla kuin ruumiillisilla voimilla, pitää mahtavimpiakin vihollisia hillissä. Alektorianilaiset taistelevat yhtä hyvin ilmassa kuin maassa ja tekevät sen kautta vihollisillensa suurta haittaa. Ne ovat nimittäin kukkoja varustettuina jousilla ja myrkytetyillä nuolilla, ja he täyttävät niitä semmoisella taitavuudella, että sen täytyy herättää ihmettelemistä.
Nämä kolme kansaa olivat ruvenneet suututtelemaan Kvaamalaisten suurien menestyksien tähden ja olivat sentähden sitoutuneet kolminaisliittoon, saattaaksensa, ajan vielä ollessa, yhdistetyin voimin hillitä Kvaamalaisten yhä kasvavaa valtaa. Mutta ennenkun he julistivat sodan, laittoivat he lähetystön Kvaamaan vaatimaan että Tanakilaiset jälleen saisivat valtiollisen vapautensa; kielto meidän puoleltamme olisi heille riittävä casus belli [sodan syy]. Minun neuvoni mukaan annettiin heille vastaukseksi: että kuin Tanakilaiset olivat tehneet itsensä syypäiksi rauhan rikkomiseen, ja siis saivat omaa hurjuuttansa ja pöyhkeyttänsä kiittää siitä onnettomuudesta, joka oli heitä kohdannut, päätti keisari, ottamatta ensinkään huomioon liittovaltioiden vaatimuksia, jokaista ahdistajata vastaan aseitten voimilla puolustaa sitä omaisuutta, jonka hän voittajan oikeudella oli itsellensä hankkinut. Tällä vastauksella saivat lähettiläät palata takasin ja me rupesimme oitis tekemään valmistuksia alkavata sotaa varten. Minä kokosin suurimmassa kiiruussa 40,000 miehen suuruisen armeijan, jossa 4000 miestä oli ratsuväkeä ja 2000:lla jalkaväestä oli ampuma-aseita. Keisari, vaikka hän jo oli vanha ja rappeutunut, tahtoi kumminkin itse ottaa osaa sotaretkeen ja oli niin kunnian perään, etteivät minun, hänen puolisonsa eikä lastensa yhdistetyt rukoukset voineet horjauttaa hänen päätöstänsä. Mitä näiden arveluttavien asiasuhteitten vallitessa enimmän minua huolestutti, oli se että Tanakilaiset käyttäisivät ensimmäistä sopivata tilaisuutta mennäksensä vihollisten puolelle, pelko, joka liian pian kävikin toteen; sillä tuskin oli sota muodonmukaisesti julistettu niin 12,000 Tanakilaista aseineen päiväineen yhtyi viholliseen, niin että me äkkipäätä saimme vastaamme neljä mahtavaa vihollista samalla kerralla.
Niinpian kun armeijamme oli ehditty saada kuntoon, annettiinKiliani-kuukauden alkupuolella käsky lähteä marssimaan ja alkamaan sotaretki. Kulkeissamme eteenpäin saimme me kuulla vakoojiltamme että liittyneiden joukot jo olivat tulleet Tanakin rajan ylitse ja nyt niin tulisesti piirittivätSibolinlinnoitusta, joka onKispussianrajalla, että siellä oleva komentaja jo oli ruvennut tuumimaan antautumista; mutta kun viholliset olivat saaneet kuulla meidän lähenemisestämme, jättivät he piirityksen siksensä ja lähtivät marssimaan meitä vastaan.
Me tölmäysimme yhteen eräällä lakeudella, joka ei ollut erittäin kaukana piiritetystä linnoituksesta, jonkatähden tämä ottelu saikin nimekseen:Sibolin tappelu. Arktonialaiset, jotka muodostivat vasemman siiven, heittäytyivät meidän ratsuväkemme kimppuun ja saivat aikaan siinä suurta hävitystä ja kun nuo kapinalliset Tanakilaiset kannattivat hyökkäystä, näytti melkein siltä, kuin olisi meillä ollut hukka edessämme; mutta nyt riensivät meidän pyssymiehemme ahdistetun ratsuväen avuksi, ja parilla lauelmalla, jotka heti hajoittivat vihollisten rivit sai asia oitis toisen muodon, niin että viholliset, äsken voittajina tungettuansa meidän ratsuväkemme riveihin, nyt itse tulivat ahdinkoon ja rupesivat vetäytymään takaisin sekä lähtivät lopuksi hurjaan pakoon.
Tällä ajalla ahdistivat Kispussialaiset suurella ankaruudella jalkaväkeämme ja osasivat niin taitavasti ja niin hyvällä menestyksellä heitellä nuoliansa, että lyhyessä ajassa 600 Kvaamalaista osaksi tapettiin, osaksi saatettiin kykenemättömiksi ottamaan taisteluun osaa. Mutta kun nyt ratsuväkemme ja ampumamiehemme tulivat jalkaväen avuksi, täytyi Kispussialaistenkin ottaa pakoretki eteensä, mutta tämän he tekivät semmoisella säännöllisyydellä ja niin hyvässä järjestyksessä että heidän pikemmin saatettiin sanoa ainoasti perääntyneen. Tästä pysytetystä sotakunniasta saivat he kiittää taitavaa ja kokenutta kenraaliansaMonsoniusta, jota minun aikanani pidettiin alamaailman parhaana ja etevimpänä sotaoppineena.
Vielä olivat jäljellä Alektorianilaiset, joita ei ollut niin helppo lannistaa, sillä niinpian kun meidän ampujamme rupesivat niitä tähtäämään, kohousivat ne ylös ilmaan ja ampuivat sieltä nuoliansa niin taitavasti, että ylen harvat menivät harhaan, sillä niinkuin tiedetään on paljon helpompi ampua ylhäältä alaspäin, kuin päin vastoin; meidän laukauksemme sitä vastoin olivat usein ihan turhat, kun viholliset keijuivat ilmassa sinne tänne. Taistelun juuri hurjimmallansa ollessa, kohtasi keisaria, joka oli väsymätön ampumaan ja aina oli tavattavana siellä, missä vaara oli suuri, kaulaan myrkytetty nuoli, hän vaipui alas hevosensa seljästä ja kannettiin suurimmassa kiiruussa teltallensa, jossa hän pian heitti henkensä.
Tänä arvelluttavana hetkenä pidin minä parhaana käskeä kaikkia niitä, jotka olivat nähneet keisarin kuolevan, toistaiseksi pitämään asian salassa, ettei meidän väki menettäisi mieltänsä ja rohkeuttansa saadessaan tietää, minkä häviön he olivat kärsineet. Minä kehoitin siis miehistöä olemaan hyvässä rohkeudessa: keisari, sanoin minä, oli ainoasti mennyt tainnoksiin, eräästä lihashaavasta ja oli pian taas tuleva heidän joukkoonsa. Useimmat olivat siis yhä edelleen tietämättömyydessä siitä mitä oli tapahtunut, ja taistelua jatkui pimeään saakka, jolloin Alektorianilaiset, ponnistuksista menehtyneinä, vetäysivät takaisin leiriinsä. Aselepo päätettiin muutamaksi päiväksi, että me saimme aikaa haudata kaatuneet. Kun minä kuitenkin olin huomannut, että jotakin uutta juonta tarvittiin saadaksemme Alektorianilaiset lannistetuiksi, annoin minä sulattaa luodit ja tehdä niistä haulia. Tällä keinolla oli niin onnellinen vaikutus, että Alektorianilaiset kohta ensimmäisessä ottelussa tippuivat maahan kuin kärpäset, ja puolet koko heidän sotajoukostansa surkeasti surmattiin. Muut laskivat aseensa ja pyysivät rauhaa. Arktonialaiset ja Kispussialaiset noudattivat edellisten esimerkkiä, ja antausivat meille aseineen päivineen.
Sittekun tappelu nyt oli loppunut, kutsuin minä kokoon kaikki armeijan ylemmät upseerit neuvotteluun ja kaikkien kokoonnuttua pidin minä heille seuraavan puheen:
"Arvoiset, jalosyntyiset ja urholliset miehet! Minä olen vakuutettuna siitä että useimmat teistä tietävät millä tuskallisella levottomuudella minä neuvoin kaikkein armollisinta keisaria luopumaan päätöksestänsä ottaa tähän sotaretkeen osaa. Mutta hänen mukasyntyinen urhollisuutensa ja rohkea sankaruutensa eivät sallineet hänen kaikessa mukavuudessa vetelehtiä kotona, meidän uskaltaessamme henkeämme isänmaan palveluksessa. Minä saatan teille vakuuttaa, että tämä anomukseni oli ainoa, johon ei keisari minulle myöntynyt. Oi! jospa kaikkein armollisin keisarimme olisi ollut haluttomampi suostumaan muihin ehdotuksiini, mutta halukkaampi tähän viimeiseen ja ainoaan! Me emme sitte olisi tässä murheellisessa tilassa, johon hänen äkkinäinen kuolemansa oli meidät saattanut, vaan olisimme todellisessa riemukulussa palanneet pääkaupunkiimme, eikä meidän iloamme monista suurista sankariteoistamme olisi mitään surun syy samertanut. Minä en enään saata enkä saa teiltä salata sitä surullista tapausta, joka niin syvästi meitä masentaa. Tietäkäät siis, että meidän keisariamme, hänen sankarina taistellessaan, kohtasi nuoli, jonka johdosta hän pian jälkeen veti viimeisen hengähdyksensä. Mikä suuri suru, mikä sanomaton tuska tämän suuren ruhtinaan menettämisestä on puhkeavakaan hänen kansassansa! Omasta tilastani saatan päättää millä mielellä Te, urheat sotatoverini olette. Kuitenkin, hallitkaa suruanne! Tuo suuri sankari ei ole herjennyt elämästä. Ei! Teidän keisarinne ei ole teiltä kuollut, hän on jättänyt jälkeensä teille kaksi täysikasvanutta prinssiä, mainion isänsä todelliset kuvat sekä yhtä paljon hänen hyvien avujensa kuin hänen valtakuntiensa perilliset. Teille ei siis muutos tarkoita keisarin persoonaa, vaan ainoasti hänen nimeänsä. Ja kun prinssiTimuso, ensinsyntyneen oikeudella, nyt nousee kuuluisien esi-isiensä istuimelle, niin olen minä hänen nimessänsä komentanut sotajoukkoa ja hänelle meidän siis kaikkien pitää kuuliaisuuttamme ja uskollisuuttamme vannoman!"
Klim maanalaisena hallitsijana.
Minä en ollut ehtinyt vielä puhettani hevin lopettaa, ennenkun kaikki huusivat suurella äänellä "Me tahdommePikil-Sunkeisariksi!" Tämän huudon kuullessani minä ylenmääräisesti pelästyin ja pyysin rukoilevasti, hartaasti ja kyynelsilmin, etteivät he unhottaisi sitä uskollisuuden valaa, jonka he olivat keisarilliselle perheelle vannoneet ja sitä hyväntahtoisuutta, jota edesmennyt keisari eläessään oli osoittanut jokaiselle heistä yhdessä ja ennen kaikkea yksityisesti ja erikseen; semmoinen kiittämättömyys, kuin minun valitsemisen keisariksi, oli paneva katoamattoman pilkun heidän kunniaansa. Minä liitin tähän sen lupauksen että minä yhä edelleen yksityisenä henkilönä omistaisin heille palvelukseni, jos niin olisi että he tahtoisivat minusta jotain hyötyä olevan. Mutta minun kehoituksiani ei ensinkään otettu korviin. Upsereeja elähytti vastustamiseni yhä enemmän, ja sotamiestenkin joukosta rupesi synkkää jupinaa kuulumaan. Kauan ei kestänyt ennenkuin koko leiristä kaikui upseerien johtavat äänet ja huudot. Minä riensin telttaan ja annoin vartijalle käskyn kieltää jokaiselta pääsön sinne sillä minä toivoin sotilasten muuttavan mieltänsä sittekun heidän ensimmäinen intonsa oli vähän laimentunut. Mutta sekä upseerit että sotamiehet tunkivat väkisin telttaan ja panivat kruunun päähäni minun vastustelemisestani huolimatta, veivät minun ulos teltasta ja huusivat minun, rumpujen päristessä ja torvien soidessa,Kvaaman keisariksi, Tanatin, Arktoninan ja Alektorianin kuninkaaksi sekä Kispsussian suuriruhtinaaksi. Älysin ettei sitä mitä nyt oli tapahtunut, saatettu tapahtumattomaksi tehdä, en minä kauvemmin vastustanut onneani vaan annoin sankan virran kuljettaa itseäni poispäin; ja ollakseni vilpitön täytyy minun tunnustaa ettei tämä ylhäinen arvo minua ensinkään pahoittanut, sillä keisarikunta, jolla makupalana on kolme kuningasvaltaa ja suuriruhtinaskunta, on kaiketi herkkupala, joka saa vedet suuhun kenelle tahansa.
Minä laitoin heti lähettilään prinssille ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut ja annoin hänelle samalla sen neuvon, että hän lujasti luottaisi perittyyn etuoikeuteensa ja väittäisi tehdyn vaalin lainvastaiseksi ja vääräksi; mutta samalla minä päätin etten niinkään helposti päästäisi käsistäni vapaaehtoisesti minulle tarjottua keisarin arvoa. Minun varsinainen ajatukseni tämän lähetystön suhteen olikin siis oikeastaan tunnustella ja urkkia prinssin ajatusta asiasta. Kun tällä nuorella miehellä oli erinomaiset luonnonlahjat, ja ennen kaikkia tarkka arvostelukyky, eivät inhimillisen mielen monet ja salaiset kaartotiet olleet hänelle vieraita; hän tekikin varsin oikein sen johtopäätöksen, ettei minun suostuvaisuuteni ollut muuta kuin teeskentelyä, minkä tähden hän viisaasti kyllä, alistui välttämättömyyden laille ja salli että minut pääkaupungissakin huudettiin keisariksi. Minä tein siis juhlatuloni, kenraaliesikuntani ympäröimänä ja kansan riemuitessa, pääkaupunkiin, ja muutaman päivän perästä minä juhlallisesti kruunattiin.
Oltuaani ennen haaksirikkoinen miesparka olin minä nyt siis muuttunut mahtavaksi hallitsijaksi. Sitoakseni kvaamalaiset yhä enemmän itseeni sekä, yhtä paljon yksityisillä kuin julkisilla teoilla vahvistaakseni valtaani, otin minä puolisokseni edesmenneen keisarin tyttären, sillä minä huomasin varsin hyvästi, että kvaamalaiset yhä vielä rakastivat ja kunnioittivat vanhaa keisarisukua. Tämä prinsessa, jonka nimenä oliRalakti, oli kukoistava ruusu, juuri ehtinyt immellisyyden ijän.
Näin monta suurta tekoa jo toimitettuani, rupesin tuumimaan yhä useampia keinoja, joiden avulla minun onnistuisi nostaa valtakunta vallan ja maineen korkeimmalle kukkulalle ja saada sitä peljätyksi ja kunnioitetuksi koko maanalaisessa maailmassa. Ensimmäiseksi kaikesta minä nyt kiinnitin kaiken huomioni siihen, että saisin pidetyksi valloitetut kansat kuuliaisuudessa ja nuhteessa. Tähän tarkoitukseen minä sijoitin linnoituksia sinne tänne, ja varustin ne vahvoilla suojelusväillä. Minä kohtelin valloitettuja kansoja lempeydellä ja muutamille heistä minä vielä lisäksi uskoin tärkeitä virkoja pääkaupungissa. VarsinkinTomopokolle ja Monsoniukselle, molemmille vangituille kenraaleille, minä kokosin niin paljon kunnioituksen ja luottamuksen osoituksia, että kvaamalaiset jo rupesivat nurkumaan, vaikkeivat he sitä tyytymättömyyttänsä julki osoittaneet; mutta tuli kyti niin kauan tuhassa, että se vihdoin, josta vastedes kerron, puhkesi kokonansa ilmituleen. Mitä sisälliseen hallitukseen tulee, omistin minä huoleni parhaastansa kauniille taiteille ja sotatoimelle, jonka minä mielin saattaa mitä mahdollisimpaan täydellisyyteen. Ja kun maalla oli mainioita metsiä tarpeellisilla aineilla sotalaivaston rakentamiseen eurooppalaiseen malliin, tuli, vaikka minulla oli ylenmäärin muita tehtäviä, tämmöisen hankkiminen pääasialliseksi tarkoitusperäkseni. Tähän työhön minä käytin parhaasta päästä kispussialaisia jotka olivat parhaiten perehtyneitä meritoimeen, ja semmoisella innolla minä valvoin työn ahkerata tekoa, että minä jo kuudenkymmenen päivän perästä, siitä lukein kun puita ruvettiin kaatamaan, saatoin tarkastaa 20:n aluksen suuruista laivastoa mille kenraali Monsonius nimitettiin amiraaliksi.
Sittekun minä nyt tässäkin asiassa olin saanut toivoni täytetyksi, pidin minä itseäni toisena Aleksanteri Suurena maan alla sillä minä tuumiskelin täällä vetää yhtä suurta huomiota puoleeni kuin hän aikoinansa meidän maailmassamme. Hallitsemisen mieletön ja hurja himo kasvaa äärettömiin eikä huoli mistäkään rajoista. Muutamia vuosia sitte oli pieni lukkarin- taikka suntionvirka taikka kirjurintoimi ollut toivomusten korkeimpana päämääränä; minä en silloin uskaltanut lentää korkeammalle; mutta nyt oli minusta neljä taikka viisi kuningaskuntaa liian vähän niin että minä himoitsemiseeni nähden, joka yltyi samassa määrässä kuin valta ja rikkauteni, en ollut milloinkaan ennen ollut niin köyhä kuin nyt.
Sittekun minä kispussialaiselta meriväeltä olin ottanut selvän sekä kulentavesien että ympärillä olevien maiden laadusta ja saanut tietää että meillä oli edessämme ainoasti kahdeksan päivän onnellinen purjehdus saapuaksemmeMetsendorenrannoille, mistä oli helppo saapuaMartiniaansamaa reittiä jota minä hiljan olin kulkenut, päätin riennättää tätä retkeä. Martiniata minä varsinaisesti tähtäilin, osaksi himostani tämän kansan puolettomiin rikkauksiin, osaksi sentähden että martinialaiset ennen kaikkia muita olivat mainioita merimiehiä, joiden tarpeessa minä olin suurellaisten tuumieni täytäntöön panemisen tähden. Lisäksi tuli vielä yksi seikka, joka yllytti minun tätä kansaa valloittamaan ja lannistamaan alleni: minä tahdoin kostaa heille. Minä otin vanhemman molemmista prinsseistä mukaani retkelleni, sanoen tähän tekoon syyksi sen, että hänen tarvitsi saada tilaisuutta miehuuttansa ja taitojansa kehittämään; varsinainen tarkoitukseni oli kuitenkin pitää häntä takauksena kvaamalaisten uskollisuudesta. Nuorin prinssi jätettiin kotio, mutta valtion hallitus uskottiin minun poissaoloni ajaksi keisarinnalle joka nyt jo oli siunatussa tilassa. Laivat joita oli 20 isompaa ja pienempää purjehtijata, olivat kaikki rakennetut martinialaisten laivojen tapaan; niiden päällikkyyden minä uskoin kispussialaiselle kenraali Monsoniukselle, jolle minä olin antanut rajattoman valtakirjan meriministerinä toimimaan ja joka itse oli tehnyt kaikki mallit. Martinialaiset olivat nimittäin maanalaisissa mitä Thruksen ja Gibonin asukkaat muinon olivat olleet ja mitä Englantilaiset ja Hollantilaiset nyt ovat meillä: he anastivat itsellensä herruuden merellä. Mutta saavuttuani Martiniaan havaitsin minä kuinka suuresti oli minun laivojani rakennettaessa poistuttu esikuvista.
Me lähdimme purjelle siihen aikaan vuodesta kun Natsaari-kiertotähti oli toisessa korttelissaan. Kolmen päivän matkustamisen perästä me saavuimme suurelle saarelle jonka asukkaat pian voitettiin kun jokin riita tähän aikaan oli hajoittanut heidät kahteen puolueeseen. Tällä kansalla ei ollut mitään aseita eikä se olisi osannut niitä käyttääkään; he taistelivat vain haukkumasanoilla ja kirouksilla. Samalla tavalla he rankaisivat rikollisensa, ja niillä aseilla ne lähtivät sotimaan vihollisiansa vastaan. Rikolliset pannaan ensin vankeuteen, ja kuulustelemisen ja tuomion perästä viedään heidät torille silmittömästi haukuttaviksi ja kirottaviksi. Mitä heidän ruumiilliseen luomislaatuunsa tulee eroavat he ihmisestä ainoasti sen kautta että naiset ovat varustetut parralla mutta miehet ei; lisäksi heidän jalkapohjansa ovat käännettyinä takaperin eikä suoraan eteenpäin niinkuin muilla ihmisillä.
Astuttuamme maalle, tuli meitä vastaan noin 300Kanalistalaista(niiksi saarelaiset itseänsä kutsuivat), jotka oitis kävivät kimppuumme tavallisilla aseillansa, s.o. rupesivat meitä haukkumaan ja "verpannaamaan". Muuan mukana olevista Alektorianilaisista, joka ymmärsi heidän kieltänsä tulkitsi meille erään osan, ja todellakin, niiden haukkumasanat olivat niin purevasti teräviä että ne tyydyttävästi osoittivat kuinka suuria mestaria he olivat tässä taistelemistavassa, ja ettei niiden ensinkään tarvinnut hävetä meidän maailmamme kirjanoppineitten miesten rinnalla. Kun minä kuitenkin varsin hyvästi tiesin ettei mahditon viha ketäkään satulasta iske ja havaittuani kansan aseettomaksi, kielsin minä käyttämästä väkivaltaa heitä kohtaan. Ainoasti heitä pelottaakseni annoin minä laukaista erään kanuunan, jolla oli vaikutuksena että he oitis lankesivat polvillensa ja rukoilivat armoa. Kohta tämän jälkeen saapuivat saaren etevimmät pikkukuninkaat nöyrinä luokseni ja antausivat alammaisineen päivineen sanoen, ettei ollut ensinkään häpeällistä joutua tappiolle taistelussa voittamattoman kanssa, ja että ken tahansa saattoi kunnialla alistua sille, jonka onni oli koroittanut ylemmälle kuin kaikki muut.
Tehtyämme siis tämän saarivaltion verolliseksi meille, josta tosin valtani laajeni, mutta josta ei kunniani, asukkaiden petturuuden tähden, juuri suuria voittanut, nostimme me ankkurin ja muutaman päivän onnellisen ja mieluisen purjehtimisen perästä saavuimme me Metsendoren rantojen näkyviin. Minä kutsuin nyt kokoon sotaneuvottelun keskustelemaan mitä olisi parasta, olisiko käydä kimppuun vai laittaa lähetystön kehoittamaan keisarin hyvän-hyvyydellä antautumaan. Useimmat pitivät sekä varmimpana että jaloimpana menettelynä, jos ensin laitettaisiin hänelle lähetystö. Minä määräsin viisi miestä tähän lähetyskuntaan: yhden Kvaamalaisen, yhden Arktonialaisen, yhden Alektorianilaisen yhden Tanakialaisen ja yhden Kispussialaisen. Saapuessansa pääkaupungille kysyi heiltä kaupungin päällikkö keisarin nimessä:
"Mitä te etsitte? Mikä teidän on tänne nyt tuonut maahan Metsendorilaisten, synkkien merien poikki?"
Lähetystön etevin mies vastasi:
"Tähdet ei näyttäneet harhaa, myrsky ei matkaamme johtanut oo, kuvat ei haamuilevatkaan kantaneet meit' tänne vieraalle rannoille käymään; Ei, vapaehtoisesti me kulkuamme ohjanneet tänne olemme"
Ja antoi sitte keisarille jätettäväksi näin kuuluvan kirjoituksen:
"Me, Niilo Klim, Auringon lähettiläs, Kvaaman keisari, Tanakin, Arktonian, ja Alektorian kuningas, Kispussian suuriruhtinas ja Kanaliskan herra, lähetämme Metsendoren keisarille, Miklopolutolle tervehdyksemme!
Me teemme tämän kautta tiettäväksi että koska jumalan muuttamaton ja horjumaton päätös on että kaikkien maailman keisarikuntien ja kuningaskuntien pitää alistuman Kvaaman vallalle, ja kun Taivaan päätökset ovat järkähtämättömiä niin pitää sinunkin valtakuntasi antautumaan saman kohtalon alaiseksi. Me kehoitamme sinun siis vapaaehtoisesti noudattamaan tätä auttamatonta välttämättömyyttä ja varoitamme sinua sodan kautta uhraamasta valtakuntaasi meidän voittoisille aseillemme. Heti paikalla antautumallasi meille, säästät sinä paljon viatonta verta ja penseytät omaa kohtaloasi.
Annettu laivastollemme kolmantena päivänäRimatti-kuukautta"
Muutaman päivän kuluttua palasi lähetyskunta pilkallisella ja ylpeällä vastauksella joka vaikutti että minä heitin kaikki ajatukset rauhallisesta sopimisesta ja astuin maalle. Asetettuani sotajoukkoni taisteluasentoon, lähetin minä vakoojia ottamaan selvää vihollisen puuhista. Nämä joutuivat pian tilaisuuteen ilmoittamaan että vihollinen sotavoima, jossa oli 60,000 olentoa, tiikereitä, jalopeuroja, elehvanttia, karhuja ja ahneita petolintuja, oli marssissa meitä vastaan. Me valitsimme suotuisen aseman ja odotimme niin vihollista, joka pian näyttäytyikin. Meidän piti juuri tekemän hyökkäyksemme kun neljä kettua lähestyi meitä vihollisen armeijasta sovintolipun suojasta keskustelemaan rauhasta ja liitosta joiden kuitenkin muutaman tunnin kestäneen keskustelun perästä taapimme kanssa täytyi palata takaisin tyhjin toinen. Me älysimme pian etteivät ne olleet rauhanhierojia, vaan että heillä ainoasti oli ollut tarkoituksena ottaa selvä voimastamme ja asennostamme. He tosin puoleksi sanoivat ja koettivat kiertäen saada meidät luulemaan että he pian aikoivat palata takaisin laajemmilla valtakirjoilla varustettuina, mutta kun me kohta kettujen lähdettyä näimme vihollisten joukkojen kiitokulussa lähenevän meitä, ymmärsimme me, että kaikki toivo rauhallisesta sopimuksesta oli hylättävä, jonka tähden mekin puoleltamme hyökkäyshalussa töyttäsimme niitä vastaan. Taistelu kävi molemmin puolin ankaraksi ja tuliseksi; sillä vaikka meidän pyssymiehemme aluksi saivat aikaan suurtakin häviötä vihollisten taajoissa riveissä pysyivät elehvantit kuitenkin lujina, huolimatta luodeistamme, jotka eivät mitäkään vaikuttaneet heidän vahvaan nahkaansa. Mutta kun meidän tanakammat ampuma-aseemme rupesivat ryskymään ja kun elehvantit näkivät mikä turmiollinen vaikutus niiden ryskinällä oli, peljästyivät he, mursivat rivinsä ja hyökkäsivät pakoon, unhottaen sekä taistelun että kunnian.
Tässä taistelussa kaatui 30,000 metsendorilaista, paitsi 2,000 jotka otettiin vangiksi. Ne, jotka pääsivät pakoon, vetäytyivät pääkaupunkiin, mikä oli hyvin varustettu paikka, mutta jonka asukkaita mitä hurjin pelko tämän johdosta valtasi. Me riensimme täyttämään voittoamme ja saavuimme kolmantena päivänä pääkaupunkiin, jonka me oitis piiritimme sekä maan että meren puolelta. Me saimme nyt ottaa vastaan uuden lähettilään joka toi mukanansa hyväksyttävämpiä rauhanehtoja. Keisari tarjosi minulle tyttärensä kauniin natu-jalopeuran puolisoksi. Ehdot eivät kuitenkaan olleet mieleeni, varsinkin mitä avioliittoon tuli, sillä minusta oli sekä uskalluttavata että häpeällistä hyljätä keisarinnan, jonka minä olin jättänyt kotio siunattuun tilaan, ja ottaa eläin puolisokseni. Lähettilään täytyi sentähden palata vastauksetta. Me tähtäsimme tykkimme muureihin ja vaikka ne olivatkin kivestä ammuimme me kuitenkin sinne tänne rikkeilmiä niihin. Kun kaupungissa vilisi kaikenlaisia eläimiä, kuului sieltä mitä hirvittävimmässä sekasorrossa karjumista, mylvimistä, huutamista, rääkymistä, valittamista ja röhkimistä. Käärmeet liitivät alas maan kätköihin, ja linnut kiitivät piiritetystä kaupungista parvittain, turvaansa etsien korkeilla vuorenhuipuilla ja kukkuloilla. Puut vapisivat niin, että niiden lehdet varisivat maahan, ja kaksikymmentä hovineiteä, kaikkityyni ruusuja ja lemmikkiä, peljästyivät heti ensimmäisen tykin laukauksen kuullessaan, niin että ne yhtäkkiä näivettyivät. Suuria parvia kaikenlaisia eläimiä harhaili kuin villityt pitkin kaupunkia ja ympäröivää seutua peloittaen asukkaita, jotka tunkeusivat kokoon ahtaisin mökkeihin, joissa kuumuus, yönvalvomiset ja ilman puute pian sai aikaan pelottavia saastuttavia tauteja. Elehvantit kyllä osoittivat suurinta rohkeutta mutta vihdoin heitäkin rupesi tykkien huumaava pauke hämmennyttämään ja he pakenivat laumoittain kaatuvista ja särkyvistä asumuksista.
Vihdoinkin kävi Metsendoren keisari neuvottomaksi, kutsui kokoon ministerinsä ja puhui heille näin:
"Onneton taistelu on kanssa jumalien luottamusmiesten, heitä ei konsanaan voita taistelun vimmassa kenkään; sankarten urheitten kanssa on turha iskuja vaihtaa. Lausukaat mielenne te, mua neuvokaat hyvästi, te miehet."
Kaikki äänestivät rauhaa minkä jälkeen keisari antausi kaikkine mainensa, niin että minä yhtenä päivänä valloitin ja lannistin valtani alle koko tämän laajan keisarikunnan ja noin kymmenen muuta kuningaskuntaa ja ruhtinaskuntaa, sillä kaikki aluskuninkaat ja kenraalikuvernöörit noudattivat keisarin esimerkkiä ja kilvoin riensivät antautumaan, ikäänkuin he olisivat tahtoneet koettaa kuka tämän olisi ensin ehtinyt tehdä.
Voitettuani tämän tavattoman suuren menestyksen panin minä 600 ampumamiestä vartioksi pääkaupunkiin ja annoin viedä keisarin vangittuna laivastolleni. Koko matkalla minä kohtelin häntä erinomaisella kohteliaisuudella (ja tultuani kotio Kvaamaan, lahjoitin minä hänelle kokonaisen maakunnan, josta oli niin paljon tuloja että ne sangen hyvin vastasivat vangitun ruhtinaan tarpeita.) Me nostimme sitte ankkurimme ja vetäysimme pitkin metsendorilaista rantaa, matkalla vaatien takausvankia useimmilta kansakunnilta, jotka ennen olivat olleet verovelvollisiaMiklopolotu-keisarille, niin että minä, uhkaamallani jokaista kaupunkia piirityksellä, ennen pitkää olin valloittanut koko metsendorialaisen valtakunnan. Useimmista näistä kansoista olen kertonut matkallani Martiniasta.
Me jätimme vihdoin metsendorialaisen rannan ja ohjasimme tultuamme suoraan Martiniata kohden, jota valtakuntaa me vihdoin lähestyimme pitkän purjehtimisen perästä. Ei milloinkaan ennen ollut minkään maan näky ollut minulle rakkaampi, sillä ajatellessani, että minä nyt keisarina ja suuren valtiomäärän hallitsijana, palasin sinne, jossa minä olin tuomittu kaleeriorjaksi, valtasi sydäntäni sanomaton riemu. Minä olin ensin aikonut oitis antaa itseni ilmi, herättääkseni Martinialaisissa sitä suurempata pelkoa, mutta muutin päätökseni, kun minä pidin parhaana valloitetuissa kansoissa pysyttää sitä heidän vanhaa luuloansa minusta, että minä olin auringon lähettiläs.
Minä en epäillyt että minä pian ja ilman erityistä vaivaa saatoin hallita Martinialaiset, joiden pelkuruuden minä ennestänsä hyvin tunsin; sillä kun he luonnostansa olivat lihalliset ja makean elämän haluisia ja lisäksi olivat tilaisuudessa onnessa ja liiallisuudessa vetelehtimään sekä saivat käyttää suurta määrää nautintoja, joita maa ja meri heille tarjosi, olivat he tulleet niiden vallan alaisiksi. Kokemus opetti minulle kuitenkin, että minun yritykseni ei suinkaan ollut lapsen leikkiä, sillä laajalle levinneellä kaupallansa olivat he itsellensä koonneet suunnattomia rikkauksia, että heidän niillä oli helppo "värvätä" itsellensä sotakelpoisia armeijoita ympärillä olevista kansoista. Sitä paitsi olivat Martinialaiset joutuneet laivanrakentamisen taidossa edemmäksi kuin mikään muu maanalainen kansa, eikä meidän laivojamme hetkiinkään saattanut verrata heidän laivoihinsa, ei varustuksen eikä nopeakulkuisuuden suhteen. Helppo on kuvitella minkälaisilta ne laivat näyttivät, jotka häthätää oli rakentanut filosofian kandidaatti, kuin minäkin, ja minkälaisen tuomion Hollantilaiset ja Englantilaiset olisivat niistä antaneet. Mutta meidän kanuunamme, jotka vielä olivat Martinialaisista tuntemattomat, korvasivat täydellisesti tämän puutteen.
Ennenkun minä rupesin mitäkään sotaisuuksia aloittamaan tätä maata kohtaan, lähetin minä valtuutettuja neuvoskunnalle tekemään jotenkin samoja ehtoja, kuin olin ennen Metsendoren keisarille lähettänyt. Mutta odottaessamme vastausta lähetykseemme, saimme me nähdä hyvin miehitetyn laivaston, ohjaten kulkuansa täysin purjein suoraan meitä kohden. Me järjestäysimme äkkipikaa niin hyvin kuin saatoimme, ja teimme kaikki taistelua varten selväksi. Taistelu tuli raivoisaksi ja molemmin puolin oteltiin ankarasti. Kanuunien asemesta oli Martinialaisilla eräänlaisia kanuunia, joilla he heittelivät suunnattoman suuria kiviä, ja saivatkin niillä aikaan melkoista vahinkoa. Heillä oli sitä paitsi polttajia, täynnä pikeä, tervaa, tulikiveä ja muita tulenarkoja aineita, joilla he saivat suurimman meidän laivoistamme sytytetyksi tuleen. Voitto oli sentähden kauvan kyllä epävarma ja meidän väkemme rupesi jo epäilemään mitä tehdä, kun vihdoin meidän tykkiemme ankara tuli ja sen johtoinen huumaava melu rikkoi Martinialaisten rohkeuden ja sai aikaan, että he päätä pahkain lähtivät satamaan turvaa etsimään. Mitäkään vihollista laivaa me emme kuitenkaan saaneet käsiimme, kun ne purjehtivat paljon paremmin kuin meidän aluksemme ja yhtäkkiä olivat kadonneet näkyvistämme. Tämän ottelun perästä riensimme me astumaan maalle ja koetimme niin pian kuin suinkin saapua Martinian pääkaupungin edustalle. Marssiessamme tuli meitä vastaan lähettiläämme, jotka olivat ylen ylpeästi otetut vastaan ja lähetetyt takaisin tällä vastauksella:
"Kadotkaatte oitis ja viesti tää kuninkaalle viekäät:Meille, ei hälle, on aavojen merten herraus suotu,Hallitkohon hän vain ikitunturiansa ja jäitä."
Martinialaiset pitivät itseänsä nimittäin merten hallitsijoina, ja ottivat sentähden erään, niinkuin he minua kutsuivat, vuorikuninkaan vaatimukset pilkalla ja ylpeydellä vastaan. Kuitenkin he kaikin voimin pestasivat joukkoja, ja nostivat sitä paitsi kaikki asekykyiset omat kansalaisensa sotajoukon riveihin.
Me emme olleet ehtineet monta peninkulmaa eteenpäin ennenkuin meitä tuli vastaan lukuisa sotajoukko, jossa oli koottuna kansaa kaikenlaisista kansoista. Tämä vihollisiemme osoittama rohkeus, sittekun he juuri ennen olivat kärsineet tappion merellä peloitti meitä vähän; mutta nämä joukot olivat vain kuin sumukuva, joka tuulessa katoaa, sillä kohta ensi laukauksella tykeistämme hajousivat he hurjaan pakoon. Me seurasimme heitä ihan heidän kantapäissänsä ja teimme heidän riveissänsä suuren verisurman. Siitä suuresta peruukkamäärästä, joita jälkeenpäin kokosimme saatoimme nähdä kuinka monta henkeä oli kaatunut; niitä oli 500:n paikoilla. Minun poissa ollessani olivat he muuttaneet peruukkojen muodon, joita minä nyt näin kolmattakymmentä eri laatua mikä kelpaa todistukseksi siitä, mihin äärettömään määrään tämä nerokas kansa kykenee keksintöä uudistamaan ja muodostamaan.
Tämän taistelun taikka oikeammin tappion perästä me heti asetuimme pääkaupunkiin kalpaa paljastamatta, sillä kun kaikki oli valmistettuna rynnäkköä varten ja tykit asetetut sopiville paikoille, saapui korkea neuvoskunta nöyrästi pääkortteeriin ja jätti meille pääkaupungin ja myös koko valtakunnan. Rauha tehtiin sentähden heti, ja me teimme juhlallisen tulomme tuohon loistavaan kaupunkiin. Kun me olimme tulleet kaupungin portista sisälle, emme saattaneet nähdä hiukkaistakaan tuosta levottomuudesta ja peljästyksestä, joka muuten on niin tavallinen valloitetuissa kaupungeissa; levollinen synkkä tuska näytti siihen määrään vallanneen kaikkia, etteivät he tietäneet mihin heidän piti ryhtymän, vaan seisoivat joko neuvottomina keskustellen toistensa kanssa, taikka juoksentelivat pitkin taloissa ikään kuin omistaaksensa kaikelle viimeisen hyvästijättökatseen. Mutta minä säästin kaupunkia, ja murhe muuttui silloin pian iloksi. Minä annoin viedä itseni valtion rahastoon, enkä saattanut välttää hämmästymistä niin tavatonta rikkautta nähdessäni. Suuren osan siitä, mitä siellä löytyi, annoin minä jakaa sotilasteni kesken ja loput saapuivat omaan kukkarooni. Seuraava huoleni oli panna kaupunkiin vartioväki ja ottaa takausvangeiksi muutamia kaupungin hallitusmiehistä ja viedä ne laivastolle. Näiden vankien joukossa oli myös presidentti ja hänen puolisonsa, joka viimeksimainittu oli valhetellut minulle rikoksen, mistä sitte olin tuomion saanut. Kuitenkaan en minä kostanut hänelle tätä hänen tekoansa, kun pidin sopimattomana hallitsijalle ruveta kostamaan semmoisia vääryyksiä, joita oli kantotuolin kantajalle tehty.