Minka äkkiä jälleen kuohahti, hänen huulensa vavahtelivat, hän väänsi itseään taaksepäin ikäänkuin suonenvedossa. "Oi jospa, oi jospa en koskaan olisi tuntenut sinua!" — hän huuti epätoivoisena, repäisi itsensä pakottamalla irti ja astui muutamia askeleita ikäänkuin paetakseen häntä.
Varberg hymyili vahingoniloisesti… "Ole varma, ole varma siitä, sinä olet kuin lintu kädessäni, missä lepatelletkin"…
Hän nosti hattuansa korkealle, tervehti ivallisesti ja lähti reippaasti astumaan.
Minka tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä, kunnes hän taakseen katsomatta hävisi mäen alla.
* * * * *
Tor, talonkoira uikutti ja haukkui ja päästeli kaikenlaisia rajuja kurkkuääniä. Se tervehti Kjeliä, joka leikillisesti huudellen pani sen hyppäämään keppinsä ja itsensä yli kiiruhtaessaan ylös portaita kohti. Portailla tarttui hän Massia vyötäisiltä ja heitti hänet edellään sisään. "Finsland, tekö täällä? — Hyvää iltaa… vainunnut jo Endren — runoilijanenä on hieno… Laulatteko te?… Eipä senkään vuoksi, etteikö meillä olisi tällä paikkakunnalla hieno nenä vähin kullakin — —. Hitto vieköön, aikaiseen täytyy sen nousta ylös, joka vetää meitä nenästä, hi hi hi —. Neroa, näettekös runoilija, on niin monenlaista… Semmoistakin, joka ei kirjoita värsyjä… No Minka, soita, soita jotain verratonta, — niin minä tanssin Schulteissin kanssa —. Ei vaan totta puhuen, Endre laulaa jotain oikein kaunista… Olisittepa nähneet hänen aamupäivällä näyttelevän Hamletia, runoilija, se oli kerrassaan innostuttavaa —. Ajatelkaas, kun minunkin kaltainen epärunollinen henkilö — oikea moukka semmoisissa asioissa, mutta eikös koskenut minuun niin että — — Apropos, äiti, olisiko sinulla ehkä antaa puolen lasia konjakkia. Ei sen puolesta, ettenkö olisi tänään juonut kylläksi jos jonkinlaista tavaraa. Mutta suoraan sanoen minä kaipaisin pientä rauhallista lasia juuri nyt — tai ehkä sen verran annat, että saan itselleni sopivan totin levätäkseni… Hummannut pankinjohtajan vuoksi koko päivän — monessa eri paikassa… Se ei ole niinkään helppoa… Minä seuraan sinua ulos, äiti. Sitä pyhää pulloa, josta isä antaa, sitä minä aion vähän pusertaa"…
Rouva Baarvig älysi, että poika tahtoi huojentaa mieltään. Aamupäivästä pitäen, jolloin sähkösanoma tuli ja Kjel oli maininnut pankinjohtajasta ja lähtenyt matkaan, oli tuska pitänyt rouva Benteä vallassaan ja rinta äkkiä kutistunut kokoon hengenahdistuksesta. Hänen korvissaan oli vaan kaiken aikaa soinut pankinjohtaja Wahl, pankinjohtaja Wahl.
Ulkona ruokakammiossa poika äkkiä potkaisi suoraksi säärensä —. Rouva näki, että hän oli kalpea, mutta niin iloinen, ettei hän mitenkään tahtonut voida itseään hallita. "Äiti, — se oli kova koetus… kovin ainakin minun elämässäni —. Mutta nyt olenkin voittanut… Huomenna on aikaa rehennellä, — tänä iltana tahdon levätä… Pankinjohtajaonminun mieheni, ymmärrätkös. Älä virka siitä sanaakaan — mutta kyllä hän nyt on minun porsaitani — —.Tuoon vakavarainen, tuoeiole vakavarainen — allekirjoittanut Kjel Baarvig, — eikös se ole uljasta! Ja jos joskus vedän viivannäinpäin," — hän teki liikkeen — "niin se merkitsee, että hänen tulee olla varuillaan… Huh, niin, — anna minulle nyt ensin pieni lasi kuivaa konjakkia, — se on perin tarpeen… Joskus voi olla sääli allekirjoittanuttakin, poikaasi, äiti. Ja nyt hän on uuvuksiin ajettu — uuvuksiin ajettu —; mutta muutoin varsin tyytyväinen," — hän hymyili.
Rouva Bente katsoi poikansa päivän nautinnoista jotenkin hämmentyneihin piirteihin. Hänen kielensä vähän kangerti hänen innokkaassa juttelussaan.
"Jaa-a, se teki hyvää! — Se on niinkuin loistava huippu kaikenlaisille epäiltäville laseille ja maljoille, äiti — —. En soisi sinua semmoiseen leikkiin, en vaikka mikä… Maailma ei ole hyvä, näetsen… Minusta tulee säästöpankin tirehtöri ennen joulua — —. Mutta en maar minä aio sinulle kertoa, millä tavalla olen tieni silloittanut, — en vaikka saisin — niin, käsitäthän sinä, ettei siinä mitään rikosta ole. Mutta näetsen, siinä on niin paljon, joka" — hän rypisti nenäänsä ja haisteli, — "ei kuitenkaan ole aivan sopusoinnussa hyveen kanssa — ei juuri ole hienon hienosti honettia —"
"Niin, näetsen, sanoakseni sinulle nyt suoraan, äiti; — mutta isälle et saa tätä sanoa, lupaatko sen! — niin tuli se sähkösanoma — en luule, että minusta juuri mitään huomasit, — niin sopimattomaan aikaan, ettei piru itsekään olisi keksinyt pahempaa, — ei maksunkaan edestä… Minä ajattelin heti, että pankinjohtaja oli kuullut kaupungissa yhtä ja toista hyviltä ystäviltä —. Ja sitten piti minun saada kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua taskuuni, muutoin oli aivan turha lähteä häntä tapaamaan… Pankilla oli minun kuittini, että metsäkomppania oli ne maksanut kassaan, ja minun olisi pitänyt ne lähettää. Mutta ymmärräthän, toisen käden täytyy joskus toista pestä semmoisessa liikkeessä kuin minun on, — palkat, vähennykset ja muut sen tapaiset… Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua paikalla! — Taikka — Niin, se oli juuri tuo 'taikka'. Jos se vietävä sai epäluulon aavistustakaan, niin olisi hän alkanut kouhia täällä sillä tavalla, ettei varmaankaan olisi monta pystyyn jäänyt. Muuta neuvoa ei ollut. Minä Simonsenille minkä hevonen pääsi… Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua, Simonsen, kahdeksaksi päiväksi — — kunnes olen käynyt kaupungissa —. Siirrän siksi aikaa vakuudeksi koko lankkutarhan. Huh —. Kovassa he istuivat; — mutta ne irtaantuivat. Ja sitten kiiruumman kautta kotiin — — Minä mitä kohteliaimpana isäntänä —. Thekla juhlapuvussa — etevä ja arvokas emäntä, ja lisäksi vähän niinkuin sukua, näetsen… Mutta perästäpäin minä konttoriin riitelemään hänen kanssaan koroista kuin susi, — niin että lopulta hänelle nousivat veret päähän ja hän huusi, että pahemmassa pyykissä hän ei ole koskaan ollut. Hän oikein rupesi kunnioittamaan. Niin, olkaapa vaikka mikä muitten mielestä, minulle te kelpaatte, sanoi pankinjohtaja. Te ukkoseni rikastutte"…
Rouva Benten kasvoissa vavahteli, ja hän kaatoi lämpöisen veden pojan lasiin, niin että se valui yli reunain.
"Sinäkö äiti vai minä, kumpi tässä ei oikein ole vakavarainen tasapainon puolesta tänä iltana", — laverteli hän, — "hieman niinkuin epävarma, — vai mitä? Vettä täytyy kaataa paljon vähemmäksi — kas noin — puolet kumpaakin —. Nyt se käy päinsä"… Hän maistoi lasista lähtiessään pois.
Rouva Baarvig jäi seisomaan ruokakammioon penkin ääreen. Hän keinui levottomana edes takaisin ja veti tuon tuostakin raskaasti henkeä.Tämävarmaan oli hyvä alku siihen, mitä sanotaan huijaukseksi… Hän puserteli ja väänteli käsiään. — Poika parka, — sinä olet kaukana, liian kaukana, jotta äitisi apu enää ulottuisi. Akkunasta loisti kesäillan lakastuva hohde hänen masentuneihin, mielenliikutuksellisiin kasvoihinsa. Kuului keveitä, nopeita askelia ja Berthea pisti päänsä ruokakammion ovesta. "Varberg on lähtenyt, äiti! Minäpä luulen, että hän nyt sai kylläkseen, — eikä hänen enää tee mieli olla paljasta ilmaa. — Minka on kokonaan kiintynyt Finslandiin nyt," — intoili hän kertomisen kiihkossa, "kokonaan Finslandiin… Hän tuskin näki Varbergia tuon runoilijan vuoksi. Ne liitelevät niin korkealla että — — Ja Minka on hirveästi ihastunut siihen merkilliseen runoon, jota Endre lauloi… Varberg lähtikin sitten heti pois"… Rouva Benten kasvoihin tuli tyttären lörpötellessä yhä sietämättömämpi ilme. Nyt pisarasta juoksi yli reunainsa, ja ilmeeseen lensi kuin ylikuohuva epätoivo, joka puhkesi esiin äkkipikaiseksi kimahtavaksi korvapuustiksi. — "Ilkeä pikkumainen tyttö"… ja samalla tuli vielä toinen.
"… Tästä talosta on tullut —. Mikä paha on täällä päässyt vallalle," hän huudahti vavahtelevalla äänellä ja tytär kyyristyi itkien oven ääreen ja tuijotti kauhistuneena äitiin, joka vapisi mielenliikutuksesta. — "Mitä teen, minne katson, kaikkialle ikäänkuin tarttuu onnettomuus… Mutta minä sanon teille, — sinulle ja Minkalle ja Endrelle ja Kjelille, — että jos teidän on niin helppo olla välittämättä äidistänne, joka ei tiedä mitä hyvää hän voisi kylliksi tehdä edestänne, — joka ei muuta tee, kuin ajattelee ja pitää teistä huolta yöt ja päivät, niin saattaa tapahtua, että minäkin jonain päivänä saan kylläkseni ja silloin tehkää, mitä tahdotte, — lähtekää — lähtekää ulos tästä talosta — — Minä pidän Arntin ja Massin"… "Mutta äiti, — äiti!" ulvoi Berthea — "Nämä eivät ole minun lapsiani. Mitä välittää minusta Minka — ja sinä — ja Endre ja Kjel, — kun halunne sattuu johonkin… Jos voisin minäkin olla välittämättä teistä!"
Hän vaipui kyökkituolille ja peitti käsiin rajun itkunsa.
Nytkös pidettiin hyvänä isoisä Baarvigia. Hänen täytyi käydä pienokaisen luona sahalla niin usein, kuin vaan suinkin saattoi. Ellei muuta, niin näyttivät sitä ainakin akkunasta, kun isoisä ajoi sivuitse kääseissään eikä hänellä ollut aikaa.
Hän oli suunnattoman ihastunut Baard Kjelseniin — pojalle piti pantaman, hänen mukaansa, Baard nimeksi —. Ja Baard Kjelsen Baarvigin silmät näyttivät niin viisailta, kun hän makasi ja katsoi. Mutta hänen lääkärikseen —, ei, siitä pyydän saada kieltäytyä. — Lähtekää vasta tulleen uuden lääkärin, Stenvigin luo, hän on lastentautien spesialisti, hän on matkustellut stipendillä jos jossain…
Isoisä Baarvig omituisesti heitti päätään pyöräyttäessään sahan ohi, — ajaessaan läpi sahan hyrinän ja lautain räiskeen, ohi lankkupinojen ja sivu Kjelin uuden rakennuksen, joka oli sveitsiläiseen tyyliin rakennettu, suurine akkunoineen ja sinkkikattoineen… Näytti tosiaan siltä, kuin olisi Kjelille onnistunut avata itselleen suurien tulojen sulut. Kieltämättä hän alkoi saavuttaa piirikunnassa taloudellisen aseman, jonka kautta hänen synnynnäinen leipäneronsa — niin hänen oli tapansa sanoa — sai kaiken sahauksen ja puukaupan herumaan hänen sahaansa… Ja kuka tiesi, vaikka Kjelistä vielä tulisi säästöpankin tirehtörikin. Mutistiinhan jo siellä täällä, miten äänet lankeisivat… Tohtori oli nyt kuullut lintujen sitä laulavan useammallakin taholla. Kjel säilytti terveen järkähtämättömän järkensä, hän ei antanut vietellä itseänsä minkäänlaisiin ajan liiallisuuksiin — oli aivan vastaanottamaton ideatarttumalle, — miten sitten sovittikin suutansa ollakseen mieliksi jäykän ihanteellisesti teoretisoivalle aviopuolisolleen… — — "Pikku Baard on jälleen parhaassa voinnissa, Bente", — ilmoitti tohtori tullessaan kotiin ja riisuttuaan päältään sudennahkaiset turkit ja matkasaappaat, — "tuommoiset vatsanväänteet menevät ohi yhtä äkkiä kuin ovat tulleetkin… Juttelin tohtori Stenvigin kanssa maantiellä, hän juuri tuli heidän luotaan — ja kaikki on kunnossa… Hän pitää luentoja Theklalle, kukas uskoisi", tohtori iski silmää, — "siellä on kuin luentosalissa, jossa esitetään lapsiviisautta… Lausutaan luuloja, minkä vuoksi hänen vatsansa on joutunut huonoon kuntoon ja minkä vuoksi se varmaan on jälleen paraneva. Thekla, hän tahtoo päästä kerrassaan syiden perille; ja tohtori antaa niin monta selitystä, kuin vaan luulee hänen hyväksyvän."
"Täällä on sinulle kutsumus Rognerudin omistajalta, että illalla lähtisit neljänneksi mieheksi pelaamaan vistiä Kjelin kanssa", — ilmoitti Bente… "Mutta minun mielestäni tulee sinun, Baarvig, pitää kiinni vanhasta totutusta seurapiiristämme, äläkä anna horjauttaa itseäsi omalta tolaltasi. Tuo Kjelin seurustelu pitkin pitäjää korttineen ja totineen, ei se meille sovellu." — "Eipä kyllä, enkä juuri voi sanoa, että minua huvittaa istua korttia pelaamassa toverina omalle pojalleni ja kuunnella hänen vitsejään. Mutta jotainhan sitä täytyy tehdä pojan tukemiseksi, vai mitä arvelet." — "Minusta pikemmin on aika, että suojelemme itseämme sekaantumiselta… Sinä olet lääkäri, Baarvig, sinä olet maksanut kunniasi ja arvosi elämäsi rehellisellä ja raskaalla työllä, — sitä ei kukaan saa ottaa sinulta pois, ei onnettomuudessa eikä surussa", — puhkesi Bente mielenliikutuksessa. "Meidän talomme täytyy ollameidäntalomme, — jonkameolemme rakentaneet Jumalan ja ihmisten edessä. Ja Kjelin talo olkoon Kjelin. Me emme lainaa heiltä mitään kunniaa emmekä etua, vaikka he sitten rakentaisivat sen kuinka korkeaksi." — "Mikä sinua vaivaa, Bente? … Alan uskoa, ettet suvaitse Theklaakaan — —. Sillä Kjel, hän nyt kerran on pannaan julistettu", — mutisi tohtori alakuloisena. "Kyllä hän tosin on vähän tärkeä mielestään", — jatkoi hän sovinnollisesti, — "hieman suurlöyhyyttelijä, kun hän liitelee huoneeseen… Mutta etpä sinä juuri ole se, joka annat itsesi pois löyhyyttää."
Bente katsoi häneen kummallisesti… "Pitäkäämme omat vanhanaikaiset kuluneet hopeamme, joihin on leimattu Baard Baarvigin nimi. Meidän talomme ei seiso Kjelin rohkeitten kauppayritysten varassa. Se seisoo ja sentäytyyseisoa sinun ja minun varassa." — "Kylläpä sinä käsität asian juhlalliselta kannalta, Bente. Et koskaan jaksa kuulla Kjelistä! Muutoin minusta näyttää, että hän jo pian saattaisi ruveta minulle vähin takaisin maksamaan", — arveli tohtori. — "Älä velo häntä, Baarvig, — se saattaisi ehkä olla hänelle sillä kertaa epämukavampaa, kuin hän tahtoo tunnustaa. — — Ja, — Jumalan kiitos olin vähällä sanoa, — enempää rahoja meillä ei ole, millä häntä auttaa, — jos hän joutuu pulaan." — "Eikä mitä, kyllä hän nyt näyttää pysyvän pystyssä omin voimin"… Tohtori lähti ja vihelteli.
* * * * *
— Thekla ei suinkaan käsittänyt kevyeltä kannalta äidin tehtäviä. Hänellä oli luontainen tarve aina selventää itselleen se puoli elämästä, johon hän kerran oli joutunut. Hän tutki asioita. Mutta lasten kanssa sattuu niin monta seikkaa, joiden edessä järki on ymmällään. Ja silloin lähetettiin sana tohtori Stenvigille. Thekla halusi, kaipasi hänen valaisevia selityksiään. Hänellä oli niin merkillinen taito pitää loogillisesti asioista kiinni. Ja jos jokin seikka kuitenkin jäi epäselväksi, niin osasi nuori lääkäri niin auliisti, niin vapaana tuosta auktoriteetimaisesta pakottamisesta, — osottaa hänelle tien erilaisiin tieteellisiin näkökohtiin, joiden mukaan hän saattoi arvostella. Stenvigin teoriiat lastenhoidosta olivat ehdottomasti kaikkea pakkoa vastaan, — hän vastusti sitä, että lapsi pantiin ehkäiseviin kääreihin, että estettiin sen ihon toimintaa, niin sanoaksemme syntymisestä saakka, — että kiellettiin sen ruumista saamasta riittävästi ilmaa. Tuo kaikki oli kapinaa yhteiskunnan tapoja vastaan. Hän oli ehdottomasti, — vertaamisesta ei saattanut olla puhettakaan, — mielipiteiltään uudenaikaisin mies, mitä Thekla oli tavannut jälkeen sen onnellisen ajan, kun hän eli pääkaupungissa, — — samalla kertaa sekä opettaja että lääkäri!… Ja Thekla nautti, ikäänkuin salainen liittolainen, kun hänen katseensa tai hymynsä ilmoitti epäilyksen siitä tavasta, jolla lapsia vieläkin hoidettiin seudun perheissä.
Numero yksi Theklan periaatteista oli, että täytyy säilyttää itsensäihmisenä— Täytyy olla ihminen lapsiaan kohtaan, ihminen talossaan sekä ulos että sisäänpäin. Se oli tuo suuri järkiperäinen peruste, jonka vuoksi hänen myöskin oli pakko antaa lapsi imettäjän ja lapsentytön hoitoon, yöhäiriön välttämiseksi ja niin edespäin ja niin edespäin.
* * * * *
— Jäivät Baarvigilla ruokahuoneeseen istumaan kahvin jälkeen Thekla rouva, Finsland ja Minka. Theklan mielestä oli apen ja anopin kotiin puhaltanut jokin ajan henkäys, — siitä pitäen kuin runoilija Finsland oli ruvennut siellä käymään. Sillä tuo taikauskoinen yökummitus, insinööri Varberg, teki vaan pimeäksi joka sopen. Muutoin näytti hänen ja Minkan väli kylläkin salaperäiseltä, kaikkine jännityksineen, solmuineen ja oikkuineen, — mikä valta hänellä sitten lienee ollut tytön yli. Mutta se ainakin oli varmaa, että Minka nykyään haaveksi runo- eikä henkimaailmassa. Helppo ei olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli mikä. Sillä säännöllisesti kävivät talossa molemmat, sekä runoilija että insinööri ja ruoskivat uskollisesti toisiaan. Mutta Minka tavallaan anasti molemmat.
Thekla oli iltapäivällä yrittänyt monien sekä suorain että kierteleväin kysymysten kautta päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli periaate Finslandin runoudessa. Ja Finsland oli kierrellyt, kaarrellut; Minka silminnähtävästi oli saanut hänen huomionsa.
… "Minä ajattelen", — puhkesi Thekla kuumasti, — "kuinka suunnattoman paljon hyötyä teidän kaltaisenne mies, jolla on sanan lahjat, saattaisi tehdä, — jos ryhtyisitte johonkin reformiasiaan, antaisitte yhteiskunnan hädän itseenne vaikuttaa… Sillä ette suinkaan tahdo kutsua itseänne henkiseksi ylellisyyskukkaseksi", lausui hän lopuksi pistävästi. — "Minun kukkani nimi on tyytymättömyys, — katoavaisuus — epätoivo… Ehkäpä joku, joka sen näkee, sitä haistaa, saa halun ryhtyä johonkin työhön"… "Teidän pitäisi keskustella tohtori Stenvikin kanssa, hra Finsland," — kehotti Thekla painavasti. "Uskokaa pois, siinä on mies, jolla on valppaat harrastukset, joka on sekä ajatellut aikamme kysymyksiä, että niihin — tunkeutunut… Hän teille avaa näkyaloja." — "Kuivaa minut ja panee minut rohtopurkkiin, — hyötykukaksi — lastenpulveriksi" — lisäsi Finsland.
Minka hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat; hän oli jo aikoja sitten Finslandin hengen ja käsityskannan perillä.
"Yhteiskunta huutaa ja parkuu apua, sen voin teille vakuuttaa", — intoili Thekla. — "No jaa, rouva, minä juuri olen yksi noita huutajia. Muutamat tahtovat ruokaa, toiset tahtovat kauneutta; — minä ruokin heitä — ja itseäni — niin hyvin kuin voin, näen nälkää ja laulan… Mutta mitä hyötyä te nyt teette, neiti Minka?" — keskeytti hän vallattomasti —. "Minäpä sanon sen teille… aivan samaa kuin runo: — Te oletteolemassa… Niin runsas väristä, — ruskeasta väristä, — että teistä ikäänkuin tarttuu, minne vain tulette. Teistä käy ruskeaksi niinkuin kukan pölystä sielun ja muiston syvyyksiä myöden, sitä ajattelee ruskeata, uneksii ruskeata — —. Minä puhallan vaan ruskeita saippuakuplia tätä nykyä…"
Thekla rouva vilkutti hieman epäilevänä silmiään noille saippuakuplille.
"Kuulkaas nyt, rouva", — huusi Finsland. "On niitä, jotka saavat värinsä ja uhkuvaisuutensa mädäntyvän yhteiskunnan risoista… Ne laulavat katoavaisuuden laulua, auringon paetessa yötä kohti ja sammuessa muureilta"… "Yhteiskunta on hädässä, hra Finsland. Niin kauvan kun täällä on niin valtaavia tehtäviä joka kädelle, täytyy kauneuden tosiaan tyytyä seisomaan hieman taaempana, — odottamassa." — "Minä pyydän, — kauneus kulkee etunenässä! — Ikäänkuin lippu armeijan etupäässä — korkealla ilmassa, — kuin herätetty kaipaus… Uutta, kauniimpaa aikaa ei tule, ellei joku saa ihmisiä sitä kaipaamaan." — "Minä luulin, että hätä sen vaikuttaisi…" — "Minä taas, että mielikuvituksen lapset, — runoilija- ja taiteilijaluonteet, joilla on kykyä kuvailla jotain parempaa."
Thekla näytti hieman nololta; mutta valmistautui puremaan takaisin. Äkkiä kuului umpikulkusia ja hän katsoi ulos akkunasta, mutta vetäisi päänsä nopeasti takaisin ja sanoi jäykästi ja synkästi: "Ihmisen, jolla on harrastuksia, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin!"
Kjel oli tulija. Hän rehki ja tömisti jalasta matkasaappaat ulkona eteisessä ja astui sitten sisään kylläkin loistavana ja punoittavana. "Huhhuh, kylmä… Ihan täytyi heittää sikseen kahvivisti Bergin luona, sinne kun tuli naisvieraita pappilasta. Niinpä juolahti mieleeni ajaa tänne ylös sinua noutamaan, Thekla." — "Kiitos, — tiedäthän sinä, että minä mieluummin kävelen alamäen." — "Vaan teinhän minä kuitenkin kiltisti, kun tulin, myönnä se, typykkäni."
Kurttuun vetäytynyt suu teki todella Theklan kasvot, samalla kun hän koetti salata harmiaan, juuri typykkämäisiksi.
"Äkämystynytkö, Theklaseni, — äkämystynytkö", — Kjel läheni häntä. "Keskeytinkö minä korkean henkisen lennon?… Kotona minä aina karkaan huoneesta, kun sinä ja Stenvig alatte keskustella korkeammista aineista, — se sinun täytyy myöntää, Theklaseni."
Thekla kiinnitti vaieten mustat silmänsä kattoon.
"Olet vaan niin kirotun suvaitsematon!" — puhkesi Kjel. — "Minä panen jyrkän vastalauseeni sitä vastaan, että muka teidän harrastuksenne olisivat tuumaakaan paremmat kuin minun. Ne vaan menevät toiseen suuntaan, siinä kaikki"… Hän seisoi lainaa myöntävä kriitillinen ilme kasvoissaan ja helisteli avainnippuaan. — "Afääritkö eivät olisi taidetta!… Ottaakseni esimerkin. — Monitor ja Merrimack Potomak-joessa, mitä siitä arvellaan. — Se kyllä oli hieman suurempaa draamaa kuin Schillerin ja Göthen, — muutti koko maailman merisodan kerrassaan, niin että siirryttiin puusta rautaan… Ja sahallamme olisi puutavarat, — omat seinämme, sen vakuutan Thekla, — kerrassaan toisessa hinnassa kuin nyt. Me molemmat olisimme ehkä ilman sitä tappelua," — hän keskeytti puheensa ja näytti punnitsevan. — "Niin, minä en sano mitään, — sanonnan vaan, että me nyt olisimme likimmiten noin sadantuhannen haltiat… Ja kun minä nyt keksin jotain…" — "Berthea hyvä, anna minulle lasi vettä." — Thekla näytti melkein siltä, kuin rupeisi häntä ylönannattamaan. — "Minä en tosiaan ole koskaan kuullut, että rahan ansaitsemisen taito olisi noin jalosti klassillista," — suvaitsi hän vihdoin… "Minäpä sanon, kun nyt minä esimerkiksi keksin semmoisen pikkuasian, että saan kaikki tämän seudun liikemiehet, olivatpa konservatiiveja tai vastapuolueen miehiä, yhden hatun — minun hattuni alle. Ja kun sitten jokainen rautatiejuna tekee kultaa! — — Me tahdomme jalostuttaa puutavaran ja viedä ulos suoraan, — sivu kaupungin… Nooh," — hän naputti etusormella päälakensa harjapuolia — "eikö siihenkin tarvita hieman lahjoja" — "Suloisin Minka," — puhkesi Finsland, — "saanko minä pitää kanavavyyhtiä, kun te keritte… Minä en voi katsella, että käytätte tuolin selkänojaa, — minä suoraan sanoen kadehdin sitä."
Kjel lähti huolettomana ulos jättäen oven raolleen.
"Minä en ole koskaan toivonut olevani lankavyyhti, en koskaan ennen kuin nyt," — jatkoi Finsland. "Ja tässä minä istun ja vartioitsen pienintäkin merkkiä noiden silmäluomien alta, — minä oikein vapisen pelosta, koska ne minua kohtaan avautuvat…" — Hän huomasi samalla Varbergin, — "Ja vaikka itse henkien manaaja seisoo ovessa ja mulkoilee, — tuijottaa minuun, — ikäänkuin hän tahtoisi tutkia sydämet ja munaskuut… Ei, ei teidän tarvitse keriä rahtuakaan sukkelammin, Minka… Yhtä mielelläni antaisin teidän lyhentää elämänlankaani, kuin niitä onnen minuutti parkoja, jotka minulle on tässä suotu"… Minka ei uskaltanut katsoa ylös; hän tunsi Varbergin katseen alas luoduilla silmäluomillaan. Kun hän oli saapuvilla, niin tuli Minkaan aina tuo vastustamattoman painava tunne hänen vallastaan, vaikka hän olisi mielestään kuinka siitä vapautunut. Minka tiesi vihaavansa häntä; — se ei ollut rakkautta! — Mutta hänessä asui kuitenkin tuskallinen pelko, vavahti kaiken takana se, että häntä kaikesta huolimatta veti Varbergin puoleen jokin, jota hän ei kyennyt hallitsemaan… "Oletteko juonut kahvia, Varberg?" — kysyi hän hämmentyneenä. — Varberg hymyili omituisesti: "Ehdotan teille, neiti Minka, pientä ajeluretkeä alas jäälle. — Tiedätte kyllä" —
Hän istui Finslandin taa ja keinutuolissa soutaen katsoi hän Minkaa varmasti suoraan silmiin. Minka oli kalpea ja keri hermostuneesti.
"Kaikki miehet näkyvät edellyttävän, että me naiset aina olemme valmiit", — puuttui Thekla terävästi puheeseen. — "Nytteidäntekee mieli ajaa, — ja siis mars matkaan!" — "Anteeksi, rouva, ymmärsitte minut väärin, — neiti Minkan puoleen minä käännyin… Ja teitä, neiti Minka, minä pyydän vanhemman ystävän oikeudella, — jonka te kyllä tunnustatte"… hän lausui hartaasti hellällä lumoavalla katseella. Minka tunsi tuon äänilajin… "Minulle on tärkeätä, että teemme tuon retken… Ja voinhan teille sanoa syynkin, miksi en luovu pyynnöstäni", — lausui hän hetken päästä, kun vastausta ei kuulunut, — — "vaikka ensin aioin ilmoittaa sen teille vasta ulkona jäällä… Minut on äkkiä kutsuttu osastonpäälliköksi pohjoiseen piiriin, enkä muutoin saa teille sanoa jäähyväisiä kuin nyt täällä iltapäivällä."
Hän kiinnitti Minkaan kylmän, vain ikäänkuin syvältä verkkokalvosta tulevan vilkuttavan linnunkatseensa. Minka tunsi, että tässä nyt tuli välttämätön ratkaisu. Tuo katse valtasi hänet kaikesta huolimatta, ja hän nousi konemaisesti seuratakseen. Keriessään loput langasta hän kohtasi Finslandin ivallisen ilmeen, joka hiljaisella naurulla niin kerrassaan karkotti kaiken mystiikan. Minka taas nopeaan istahti: — "Kiitos, minä en halua ajella kanssanne iltapäivällä, Varberg", — hän sanoi väräjävällä äänellä. "Minä sanon nyt hyvästi", — hän huudahti ja syöksyi ulos.
Varberg seisoi hetkisen ikäänkuin odottaen, että hän ehkä tulisi takaisin. "Neidin perin lyyrillinen mieli on monen vaihtelevan vaikutuksen alaisena", — hän sanoi myrkyllisesti. "No niin, — siis minä vaan saan kiittää monesta hupaisesta hetkestä, jotka olen tässä talossa viettänyt"…
* * * * *
Finsland oli talveksi lähtenyt jälleen pääkaupunkiin. Ja huh, — Minka ei ollut koskaan ymmärtänyt tuota Theklan puhetta, kuinka autiota ja tyhjää täällä oli harrastuksista, ennenkuin nyt. — Kuinka henkisesti kuollutta ja yksinäistä pohjaltaan oli janoavalle sielulle kaikki tämä näennäinen elämä, jossa ihmiset puuhasivat ja ajoivat tukkia, lankkuja ja keskustelivat rahoista ja kauppa-asioista uupumattomassa kiireessä, — ja nuo ystävättäret, virkamies- ja tilanomistajaperheiden tyttäret, jotka vaan ajattelivat tanssia, kihlauksia ja koreutta, tahi halusivat Amerikkaan, kun tuli puheeksi, että naisten meidän aikanamme tulee olla itsenäisiä… He eivät uskaltaneet mitään täällä kotona — Berthea oli kerrassaan juuri yksi näitä, — liehui ja juoksi kaikkialla, minne vaan Kjel käskettiin, lörpötteli ja pisti nokkansa kaikkeen — eikä oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin lemmenhuolia. — Kaikki yhtä hummausta!… Oli niin kuolettavan ikävä. Minka, hän tunsi täällä kotona joka polun ja tien ulkoa, — joka kiven, joka kuopan ja puun — Ja Schulteissille hän uskoi katkerina hetkinä koko syvän elämänkyllästyksensä.
Hänelle Minka purki sydämensä, — hänen täytyi käsittää hänen huoahduksensa, pukea sanoiksi, mitä hän kärsi, — miten hän täällä kotona kävi voimatta laskea ainoatakaan haluansa ilmoille… Schulteissin täytyi lukea ne kirjeet, jotka hän sai Finslandilta, innostua hänen kanssaan, tietää ja nähdä, miten hän oli itkenyt sen tahi sen paikan kohdalla, — arvata ja tutkia ja aprikoida, mitä ehkä juuri siinä tai siinä käänteessä, sillä tai sillä lausetavalla oli hänestä, Minkasta, tarkoitettu… Ja Schulteiss pani päänsä kallelleen, sipsutteli ja väänteli itseään jaaksi ja eiksi sen mukaan, miten aavisti Minkan haluavan, — eiksi, vaikka hän juuri äsken oli kaunopuheliaasti kiitellyt ja ylistellyt samaa asiaa. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja pieneksi nyt, kun hänen myöskin piti niellä Minkan palava innostus Finslandiin, — hän oli, niin sanoaksemme, vain kaksi tuskastunutta, kiusaantunutta silmää, jotka salamannopeilla vilahduksilla karkasivat kiinni Minkan toivomuksiin. Ei kukaan häntä ymmärtänyt paitsi Schulteiss…SeMinkan huoahdus oli palkka, Schulteissin mykkä onni, jota hän vaan odotti uudestaan kuullakseen ja joka sai hänen hengityksensä seisahtumaan, kun hän sen kuuli. Siitä virtasi häneen onnen tunto, josta hän saattoi elää monta päivää…
* * * * *
Tuntui siltä, kuin olisi Kjelin menestys saanut tohtorin auliimmalle mielelle raha-asioissa, ja tästä mielialasta oli seurauksena, että hän kuitenkin jonkinmoisella myöntymyksellä kuuli Minkan puheita, että hänen piti päästä kaupunkiin. Ja paljon pohtelun ja monen epäilyksen jälkeen tuli päätökseksi, että Minka saisi matkustaa täydentämään musikaalisia opinnoitaan. Neiti Endresen, jonka johdolla hän oli soittanut monet vuodet, oli kyllä nopsa sormiltaan, siitä ei puhettakaan; mutta häneltä puuttui nimi ja auktoriteetti. Nytkös neulottiin ja leikattiin ja ommeltiin häntä matkavalmiiksi, kaikki mitä oli talossa neulaan kykenevää, apuna vielä erityinen ompelijatar. Berthean kieli kävi ahkerasti: — "Muutoin Minka on aina päässyt niin helpolla, kun hän on niin huono neulomaan, — — ja yhtäkaikki hän on saanut kauniita hameita… Tuolla kävelyhameella, jossa on keltaiset käänteet, — hän aikoo herättää huomiota, jos tunnen hänet oikein"…
Minka seisoi sillä välin yläkerrassa piironginlaatikkonsa ääressä ja luki ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan runoa, jonka Finsland oli hänelle lähettänyt ja jonka nimi oli: "Minka". Hyräillen hän myöskin hieman peilissä tarkasti ylistettyä ruskeata kauneuttaan, ennenkuin hän pani kirjeen takaisin laatikkoon. Ulkona käytävässä hän tapasi Schulteissin ja katsoi häneen rohkean salaperäisesti hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku riemullinen ajatus, jota hän vaan ei tahtonut lausua julki. Endre oli kerran tuon ilmeen pukenut sanoiksi: "Kun Minka kävelee ja nauttii itsestään, ikäänkuin imien sokuripalaa"… Hän nautti siitä, että sai Schulteissin yhä enemmän korviin saakka onnellisesti hymyilemään, ja kuvasteli itseään tutunomaisesti hänen katseessaan. Hänet täytti nyt kokonaan se aate, että hänen tuli toteuttaa elämä naisellisena mahtihenkilönä, — niinkuin Finsland oli lausunut: — säteillä ympärilleen ja vaikuttaa kauneudella.
"Lauvantaina minä lähden kaupunkiin, Schulteiss"… "Niin, hyvä Jumala, — minä en uskalla ajatellakaan, neiti Minka, kuinka ilottomaksi ja pimeäksi täällä käy… Aurinkoni silloin laskee… Kun tiedän, ettette enää käy näissä portaissa, — ettei kätösenne enää sivele tätä kaidepuuta"… "Niin, Schulteiss, tuskinpa tapaan enää toista, jonka kanssa voisin puhua niinkuin teidän kanssanne, — yhtä rikasta hengeltään. — Ja te olette aina käsittänyt minut, Schulteiss." — "Onko totta, neiti Minka! — Niin, minä olen nähnyt ja riemuinnut jokaisesta taimesta, joka on teissä orastanut. Te olette olleet kuin puutarhani — kauneusmaailmani. Te olette" — "Muistakaa, että jos ulkona maailmassa voitan jonkun voiton, niin te olette minut siihen varustanut. — Nähkääs Schulteiss, minä tahdon seurata luontoani —. Minä tahdon elää, — tietää, että inspireeraan niitä, joilla on voimaa ja kykyä nostamaan oikeat purjeet ja uskaltamaan niitä käyttää. Sitä minä tahdon, — minä sanon sen teille, en kellekään muulle, — minä tahdon purjehtia maailmaan naismerirosvona!" — hän huusi ja pui koketisti nyrkkiään Schulteissille. "Olen isälle ja äidille sanonut, että tahdon jatkaa musiikkiopinnoitani, — pitäähän aina olla jotain, jota sitä on. Mutta oikeastaan minä aion ja tahdon elää ja vaikuttaa Minka Baarvigina, — olla ennakkoluuloista huolimatta; ne olkoot minulle kuin oljenkorsia. — Ehkä te vielä"… Minka hymyili mystillisesti, — "jonain kauniina päivänä saatte kuulla konsertti- tahi varieteelaulajattaresta, jonka nimi on", — hän naputti rintaansa — "jonka nimi on — Minka… Isän ja äidin vuoksi emme siihen lisää Baarvigia —. Minä vaan sanon, että ehkä —. Ennen kaikkea täytyy koettaa näyttää itseänsä, — päästä esiin ja näkysälle, jos mieli vaikuttaa — —. Ja sitten — ja sitten" — hän lumosi Schulteissin valkeilla hampaillaan, — "alkaa Minkan historia, — elämä — elämä — elämä — Schulteiss. Hän ei rupea armoille, eikä mene naimisiin niinkuin — Thekla tuolla sahalla" —
Schulteiss ei tiennyt mitä hän oikein sanoisi; hän yritti varovaisesti…
"Tiedättehän te, ei ole ketään, joka siihen määrin kunnioittaisi ja arvostaisi suurta rohkeuttanne ja itsetuntoisuuttanne, tahi joka uskoisi teidän niin sanoakseni synnynnäiseen oikeuteenne itse saavuttaa harvinaista ja erinomaista… Te olette luonnon onnistunut luoma, joka voitte pakottaa kaikki ihailemaan… Mutta samoin kuin minä, huolimatta siitä vaarasta että väärin käsittäisitte vaikuttimeni, varotin teitä insinööri Varbergin petollista viehätystä vastaan… täytyy minun nytkin uskaltaa vedota syvään terveeseen vaistoonne varottaakseni, — varottaakseni — minun täytyy sanoa se, teitä jotenkin vähäpätöisen, vaikka itsestään hurmaantuneen runoilijan häikäiseviä kuvitelmia vastaan." — "Enkös arvannut, — enkös teistä huomannut, — siinä nyt kuultiin… Te olette niin kade, että se oikein rumentaa teitä." — "Sen herran erikoisala on kangastusten luominen", — intoili Schulteiss isoäänisesti. "Samoin kuin kaikki vähempilahjaiset runoilijaluonteet sekoittaa hänkin todellisuuden ja ihanteet, — olin vähällä sanoa, — hän syö ja juo ja pitää korkealle lentäviä puheita, mutta hänen runonsa, — ovat usein varsin keskinkertaista kyytipolskaa… Te olette ihanteellinen luonne, Minka. Teillä on se korkea lahja, että voitte antaa lumota itsenne sielun ihanuuteen — minä rukoilen — minä rukoilen teitä"… hän huusi —. "Oi Minka, — te jolla ihanuudessanneontodellisuus — joka itseoletterunsasvärinen sykkivä runo, — mitä kaipaatte te niin vähäpätöisen henkilön henkisiä tuulentupia!"
"Hyi, Schulteiss, te katsotte ihan myrkkyviheriäisenä jokaista, joka vähänkin minua ymmärtää, — siihen muka ei ole oikeutta kellään muulla kuin teillä… Ja juuri nyt, kun minä niin suuresti tarvitsen tukea — kehotusta ja rohkeutta ja reippautta, — nyt… Sitä en koskaan anna anteeksi, — että juuri kun minä uskoin teistä niin paljon, — niin ette te kuitenkaan voinut pitää kurissa itsekästä pikkumaista kateuttanne vaan teidän piti sylkeä siihen runoon, jonka Finsland on minulle kirjoittanut —. Niin, se teissä nyt pistelee, — minun ei olisi pitänyt ensinkään näyttää sitä teille"… "Minka, — neiti Minka", — puhkesi Schulteiss valloilleen, — "antakaa minun vaikka vaan maata porraspäässänne kuin talonkoira! Minä nuolen teidän ystävienne kättä, — vaikka samalla tuntisin kuoleman kurkussani" — —
"Minusta aina on niin vaikeata, kun te käytätte itseänne tuolla tavalla, Schulteiss —. Sehän tekee minulle kerrassaan mahdottomaksi keskustella teidän kanssanne mistään… Mutta nyt täytyy minun rientää alas koettamaan kävelyhamettani —. Se on aivan uudenaikainen, sen saatte uskoa. Iltapäivällä saatte nähdä sen päälläni, kun se on valmis. — — Niin sitten tiedätte, miltä minä näytän, kun kävelen siellä kaupungissa", — hymyili Minka.
Keskellä tulva-aikaa sai Lautta-Lassi paljon työtä. Milloin tuli kääsit, milloin jigi tai rillat, jotka oli vietävä yli, tai oli toisella rannalla huutamassa piirikuntalaisia — lauttauspäälliköitä — liikemiehiä — jopa suurin heistä kaikista, itse Jon Vaaler, joka hiljakkoin oli perustanut suuren höylyytehtaan. Välkkyvillä kuraisilla teillä pyörivät rattaat, niin että rapa räiski pyöristä. Pyörähdettiin portista pihaan pienelle ehtoopäivävistille tai iltabostonille. Maatapanon aikaan täytyi Lautta-Lassin lähteä jälleen ulos. Siellä niitä seisoi virran toisella puolen kaksittain, kolmittain luikkaamassa; usein hän ei saanut rauhaa kuin vasta kello yhden ja kahden aikaan yöllä.
Piirissä oli vilkas liike, — puuhaa säästöpankin yleisen kokouksen vuoksi, joka oli pidettävä lauvantaina kuudestoista päivä kesäkuuta. Ei ollut mikään salaisuus, että nyt täydellä todella aiottiin kukistaa vanha johtokunta. Etupäässä Kjelin vaikutuksesta oli parina kolmena viimeisenä vuonna yhä useampi ja useampi ruvennut niihin asioihin, joita uudet metsänkäyttötavat olivat tuoneet mukanaan, — panivat rahansa paperitehtaisiin, sahoihin, höylyytehtaihin… Joutuikin piirissä uusi aika jo käymään kovin kourin kiinni vanhaan. Ja yhteinen tunnussana oli, — että piti saada säästöpankissa luottoa ja sitten lainoja ja etuantirahoja.
Kjel pysyi tähän aikaan tunnollisesti poissa pitäjän bostoni- ja vistipöydistä. Hän kuljeskeli edes takaisin lauta- ja lankkupinojensa keskellä, jottei häntä syytettäisi agitatsioonista. Tuon tuostakin pysähtyivät ajoneuvot hänen ovensa eteen, — joku, joka toi tietoja äänistä, tahi joku, jonka mielestä juuri nyt oli sopiva tilaisuus pyytää todistusta maksukyvystään saadakseen kaupungista lainan. Eikä ollut Kjel kuuro tämmöisille pyynnöille, vaikka hän antoikin rukoilla itseään koko joukon. Paraiksi harmistunut valitus, että liikemiehelle oli kerrassaan mahdotonta saada lainaa piirin omasta säästöpankista, riitti hyvästi hänen taivuttamisekseen; tuommoinen todistus kävi yhdestä äänestä. Saattoihan myöskin tapahtua, että Kjel sopivalta mieheltä pyysi pientä vastapalvelusta johonkin paperiin, joka kovin äkkiarvaamatta oli tullut hänen niskoillen. Hän yleensä käytti esteettömästi kaikkien niiden asioivain nimiä, joiden rahaluotto piirin ulkopuolella riippui hänen suosituksistaan. "Yksinkertainen ja selvä asia", — saattoi hän sanoa sydämellisen arastelematta — "jos te autatte minua, niin autan minä teitä kaupungissa."
— — Kjel tallusteli konttorin ja lautapinojen väliä… Arkihuoneessa istui tohtori Stenvig tänäänkin, tapansa mukaan, ja piti esitelmää. Jos mikään sai Kjelin keskeyttämään vapaaehtoisen arestinsa ja käskemään mustan valjaisiin, niin ainakin se, kun nuori tohtori heiskale poikkesi taloon ja alkoi parantaa ihmiskuntaa kehdosta pitäen yhdessä Theklan kanssa. — Helkkari sitä hengen kehitystä… Thekla oli oikein hermostunut ja pahalla päällä odotuksesta, kun tohtori jonakin päivänä ei poikennutkaan heille meno- tahi paluumatkallaan… No jo vihdoin hän teki lähtöä… Ja Thekla tuli ulos hänen kanssaan — "Hyvästi — hyvästi", — haukotteli Kjel.
Kun kääsit olivat vierineet pois, niin lähti Thekla — merkillistä kyllä — nousemaan tohtorinmäkeä Elvsaetiin… Kjel astuskeli verkalleen perässä…
Kun he molemmat olivat tulleet arkihuoneeseen rouva Baarvigin luo ja Thekla oli asettunut mukavasti istumaan, niin hän alkoi: "Minulla on sinulle tänään eräs asia, rouva Bente, — tarkoitan, että seudun vaimot ja äidit yhteisesti kääntyisivät tohtori Stenvigin puoleen ja pyytäisivät häntä kunnan tuvassa pitämään esitelmän lasten hoidosta ja terveysopista. — Siinäkin asia, joka kaipaa reformia… Sen, joka kerran on syventynyt siihen, miten nurjaa pienten lasten hoito on, — se on nimittäin suoraan sanoen ihmisen murhaamista, — sen täytyy pitää nykyistä tilaa kerrassaan puolustamattomana. Tässäkin piirissä aljettakoon tehdä työtä yhteiskunnallisten parannusten eteen… Rouva Bente Baarvig, sitä nyt pyydän, kirjoittaa luonnollisesti ensimmäisenä nimen luetteloon, jotta asia saadaan oikein käyntiin." — "Anna nyt anteeksi, Thekla, — etkö tahdo riisua hattua päästäsi. — Mutta minulla on itselläni ollut lapsia, ja minulla on myös käsitys siitä, mitä mieltä mieheni on pitkällisen kokemuksensa nojalla, enkä voi sanoa, että juuri olen taipuvainen kaikkiin hra Stenvigin uusiin teorioihin, — ne kaikuvat minusta hieman kirjatuoreilta, ne nimittäin, jotka olen kuullut. — Huomaat kai sinä, etten minä ole oikea henkilö juuri tähän ryhtymään."
"Minun täytyy tunnustaa", alkoi Kjel, — "minun täytyy tunnustaa, — se veitikka… tohtori nimittäin. Minä oikein ällistyksellä katson kaikkea tätä… Niin, eikö se ole julkeata, — kerrassaan hävytöntä — että hän tahtoo tehdä piirissä itsensä hyväksi reklaamia virkaveljensä, — kilpailijansa talosta. Samahan olisi minun ja säästöpankin laita, — jos minä pyytäisin tirehtörin vaimoa kirjoittamaan nimensä listaan semmoisen kokouksen pitämiseksi, jossa pidettäisiin esitelmiä häntä vastaan? — Humbugia, reklaamia!… Hyi helvetti, — näethän sinä itse, Thekla"… "Kyllä, kyllä minä näen sahajauhoja, — ja sahajauhoja — ja paljaita sahajauhoja… mutta en sijaa ajan aatteelle" — puhkesi Theklasta kolkosti. — "Ei, ei, ei, kuuleppa nyt Thekla, — etkö sinä voi kuulla, — minähän vaan tarkoitan, että hän käyttää hyväkseen sinun harvinaista älyäsi korkeampiin harrastuksiin —. Niin, Thekla on suurenmoinen äiti… Ja jos minä rikastun, niin ei pidä sinulta puuttua varoja, millä vaikuttaa. Minua saat sinä Thekla sitten kiittää, etkä ketään muuta, siitä ettet jää aatteinesi tyhjään huoneeseen huokailemaan… Lauvantai-iltana kuudentenatoista päivänä olen minä varmasti säästöpankin tirehtöri"… Rouva Baarvig säpsähti — "Ihan varmasti, niin totta kuin elän, äiti. — Ja", — lausui hän liikutuksen valtaamana, kun lähti ulos huoneesta, — "kun sitä ei muuta ajattele, kuin rakentaa sinulle kultatuolia, Thekla, — kantaa sinua sillä, niin voisit sinä antaa vähän arvoa minunkin työlleni"…
Rouva Benten kasvoihin tuli melkein kova ilme ja hän pysäytti Theklan, joka solmi hattunsa nauhoja mennäkseen. "Kuules Thekla, — kun nyt kerran olet täällä, niin pyydän sinua vähän istahtamaan ja kuulemaan minua. — Vähän varotuksen tapaista… Mutta älä suinkaan pane sitä pahaksesi."
Thekla katsoi häneen ällistyneenä, puoleksi harmistuneena ja arvaavana.
"On asioita, joita mieluimmin pitää itsekseen ja jättää niin pitkään kuin suinkin. Mutta minä luulen, ettei ole ketään, joka voisi sanoa tämän sinulle niin suoraan kuin minä, joutumatta väärin ymmärretyksi. — Tarkoitan Stenvigiä." — "Enkös arvannut!" — "Tahdon sinulle suoraan sanoa, että olen huomannut niin monta ihmeellistä hymyä ja salaista kuiskausta, että minun mielestäni pitää kertoa siitä sinulle."
Thekla mittasi silmillään rouva Baarvigin pariin kertaan kiireestä kantapäähän, tutkivana ja hieman hämillään, että tuommoistako ja häneltä… "Minä en ensinkään välitä siitä, mitä ihmiset suvaitsevat minusta ajatella tahi puhua. Ystävyys, joka lepää niin monilla ja lujilla harrastuksilla, kuin minun ja Stenvigin, ei voi ottaa lukuun kylänlörpötyksiä… Jokainen henkinen väli miehen ja naisen välillä on väärinymmärrykselle altis — saatikka sitten —. Minä vielä sanon, rouva Bente, niin kauan kuin niin monet kehittymättömillä talonpoikaiskäsityksillä katsovat kaikkea, joka koskee kehittyneempää nykyajan elämää… Minä vaan en olisi odottanut kuulla sitä juuri tältä taholta." —"Niin, minä nyt olen sitä mieltä, että vaimon tulee miehensä ja itsensä vuoksi karttaa varjoakin." — "Sitä mieltä en ole minä. Ja jos Kjel on tämän toimeksi antanut, niin pyydän vaan, ettei asioihimme sekaannuta, — anteeksi, että olen näin suora." —
"Kjelillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä, mitä nyt puhun, sen voin sinulle vakuuttaa. Mutta kun varotan sinua, niin tapahtuu se sen vuoksi, että minun mielestäni näillä talonpojillakin, joksi meitä kutsut, on oikeutensa." — "Mitä tarkoitat sinä, rouva Baarvig?" — "Sen kohta sanon. — Kun vaimon sydän ja ilo, hänen myötätuntonsa ja henkiset harrastuksensa eivät ole hänen miehensä, vaan jonkun toisen luona, niin tuntuu kaikista terveistä ihmisistä, että tässä jotain horjuu, — vaikka olisi kuinka vähän vivahdusta siihen, mitä jokapäiväisessä elämässä kutsutaan uskottomuudeksi. Pääasia on, että miestä petetään siinä, mikä on suhteen pääasia, sen ydin, — että hänelle jää paljas kuori. —Sese alkaa täällä tuntua, Thekla, — minäkin puhun suoraan."
"Eikö sitten minulla ole ihmisoikeuksia? — Näkeehän jokainen, kuinka harrastuksia vailla — kokonaan, käsitystä puuttuva — Kjel on kaikessa muussa paitsi kauppa-asioissa, — ja että hän minulle eivoikorvata mitään." — "Miksi otit hänet, Thekla, kun niin hyvin tiesit, ettei hänen ilonsa koskaan olisi sinun ilosi?" — "Älkäämme tunkeutuko olemassa olemisen ikuisen taistelun lakeihin, rouva Baarvig — —. Mutta tarkoitus on siis", — sanoi hän mahtipontisesta nyökäyttäen päätään, — "ettei minulle edes saa jäädä oikeutta henkisten harrastusteni viljelemiseen —. Minun pitää kuolla näihin sahajauhoihin — —. Mutta lausuakseni suoraan julki ajatukseni, — minä puolestani aion polkea jalkani alle kaikki nuo poroporvarilliset ennakkoluulot, — — enkä tunnusta mitään lakia — en mitään — paitsi oman vapaan itsetuntoni… Minun siis täytyy tyytyä siihen, että rouva Baarvig hylkää pyyntöni", hän sanoi ja lähti. — —
— — Ylhäällä keltaisessa salissa liehui jälleen tänä yönä kynttilä… Lopulta se jäi liikkumattomana seisomaan suuren maalatun pöydän kulmalle. Siitä pitäen kuin rouva Bente tänään oli ottanut puheeksi miniän suhteet, kuohui ja aaltoili hänessä levottomuus… Hän ei ollut voinut taistella virtaa vastaan, — ei hyvissä ajoissa. Laimentaa Kjelin pilviä pitävää innostumista Theklaan, vaikka hän oli nähnyt yhtä selvästi kuin nyt, kuinka huonosti he sopivat yhteen, minne sitä jouduttaisiin ja kuinka onnettomaksi tämä liitto välttämättä kävisi. Oli ikäänkuin Kjelin huimaava mielikuvitus olisi saanut jonkinlaisen omistamisvillin kaikkea kohtaan, joka vaan oli korkeammalla, kuin hän ylettyi, — olipa asia sitten ihanteellista taikka rahallista laatua… Poika parka, — hänen oma personallinen onnensa — se oli auttamattomasti pilattu. Hänellä oli edessään paljasta nujerrusta, jota yhä jatkuisi ja jatkuisi Theklan keinotekoisen teoriarakennuksen painon alla…Senhuimauksen — sen erehdyksen — hän saisi maksaa viimeiseen ropoon.
Mutta se toinen asia, joka huuti melkein vielä kovemmin kuin tämä, — joka oli väijynyt hänen päällään koko päivän yhä kasvavana, uhkaavana, kauheana perheonnettomuutena, — se oli Kjelin varma vakuutus, että hänestä tulisi säästöpankin tirehtöri. Se yllätti hänet kuin ukkosen jyräys. Hän näki… ne luvut, jotka nyt nousivat tuhansiin, nousisivat vastedes kymmeniin tuhansiin… paisuisivat kuin huimaava tulva sadoiksi tuhansiksi… Ja kukistus olisi mitattava aivan toisella mitalla: — ylinäkemätön meri velkaa, onnettomuutta ja häpeätä —. Baarvigin nimeä kirottaisiin, huudettaisiin yli koko maan — —. Hän seisoi kalpeana ja jäykkänä kynttilän edessä, huulet vavahtelivat tuon tuostakin, sen mukaan kuin hän puhui tahi vastasi itselleen. — —
Kjel sukelsi muistoon tuona leveäselkäisenä, reippaana poikana, joka oli ensimäinen suksilla ja painisilla ja joka niin nopeaan selvisi läksyistä lukematta niitä, mutta nyt kulki mielettömän vilkkaana ja osottaen omituisen voittavaa levollista paksua hyvänsuovaisuuden kuorta, ikäänkuin lihava siveellistä vesitautia sairastava… Ensimmäinen, jota hän petti — kesken kaikkia itsetietoisia kepposiaan — olihan itse. Hän upposi illusiooneihinsa, — eiuskaltanutajatella muuta, kuin että hän nyt oli sillä suurella, leveällä tiellä, joka vei rikkauteen — ja että mitä tiellä oli esteitä, ne vain antoivat hänelle tilaisuutta ilolla ja tyytyväisyydellä osottaa hyvää päätään… Bente katsoi ja seurasi hänen kasvojaan, kuinka ne vuosien kuluessa olivat muuttuneet, — Kjel oli saanut tuon nopean, väjyvän, pohjalta pelokkaan vilahduksen silmäpieliin… Hän oli ennen yhtä mutkaton, lyhyt ja suora kuin Massi, — tyttönen, joka nyt makasi tuolla sisällä, nukkui ja uskoi niin levollisesti isään ja äitiin ja heihin kaikkiin — paitsi ei Bertheaan, — ja sitten aina kysyi Minkasta ja ihmetteli häntä — — Tämä pani itkemään verta — — Baarvig, Baarvig, Baarvig parka… Mutta se ei saanut tapahtua, että Kjel nyt saisi säästöpankinkin huijauksiinsa. Se ei saanut tapahtua, vaikka hänen sitten pitäisi huutaa, että poika oli vararikon partaalla… Siinä se oli onnettomuus ja turmio, että Kjel silloin sai vanhan Arne Bergersenin, jonka kaikki tiesivät varovaisuuden perikuvaksi, suostumaan tuohon metsäyhtiöönsä… Sen nimen avulla sai Kjel sitten kaikki muut asiaan sekaantumaan, niin että hän kerrassaan saattoi kohota suuren liikkeen johtajaksi ja toimeenpanijaksi, — ja sai aikaan kaikki nuo uudet ja kokemattomat yritykset.
Bentelle alkoi hämärtää jotain tuuman tapaista… Hän istui siinä, mietti ja punnitsi ja tuijotti kynttilän liekkiin, katsoi miten sula steariini paisui kukkuralle ja rupesi vuotamaan yli reunan —… Vanha varovainen Arne Bergersen oli ehdottomasti yksi niistä seudun parista, kolmesta, joiden ääni vaikuttaisi ratkaisevasti yleiskokouksessa. Jos hän ajaisi Bergersenin luoksi ja uskoisi hänelle, kuinka epätoivo hänet valtaisi, jos Kjel valittaisiin säästöpankin tirehtoriksi? — Entä millä perustuksella?… Hän ei sanoisi mitään perustetta — paitsi sen, että hän piti Kjeliä aivan sopimattomana tuohon toimeen, — että se kääntyisi hänelle suorastaan onnettomuudeksi.
"Ei auta muu, Kjel", — mutisi Bente jäykkänä, kivettyneen näköisenä… "Se on petosta —. Mutta minä olen suoraan sanoen äiti, jonka on pakko tappaa omat lapseni — —. Ja", — hän ojensi uhkaavana kättään, niin että varjo näkyi seinällä, — "ellen uskoisi, että jooletvararikkoinen — että häpeä on tullut… niin juoksisin maantielle huutamaan, että poikaani Kjeliä, keinottelijaa, varokoon jokainen" — —
* * * * *
Berthea oli ennen joulua purkanut kihlauksensa tullivirkamies Valentinsenin kanssa ja oli nyt salakihloissa kauniin Schölbergin kanssa, joka oli kirjurina tuomarilla. Hän piti yleensä omia tuttavuuksiaan ja suhteitaan kodin seurustelupiirin ulkopuolella. Pitäjällä ei tapahtunut sitä, mikä ei olisi häntä huvittanut, — kihlauksia ja avioliittoja, ryöstöjä tai perheriitoja, ja hän oli hyvästi perehtynyt agitatsiooniin Kjelin puolesta ja häntä vastaan ynnä kaikkeen, mitä pitäjällä puhuttiin siitä asiasta. Anna Lundin kautta oli hän myöskin saanut paljon paremmat tiedot sekä Endrestä, joka paraillaan harjoitteli kuningas Learia, Hamletia ja suuria luonnerooleja, että Minkasta, kuin mitä näiden kirjeistä kotiin kävi ilmi… Minka kerrassaan hurmasi ne kaikki, — oli yhdessä Finslandin, runoilijain ja taiteilijain kanssa kaiket päivät, — milloin joku maalasi hänet, milloin joku hänelle kirjoitti runoja… Pitävät häntä niin mystillisen intresanttina, kirjoittaa Anna… Ja teaattereissa ja varieteissa he olivat alinomaa. Mutta siitä kaikesta ei heidän kirjeissään ollut hiiskaustakaan.
Ja Schulteiss kävi ja nuuski postin ja kaikki mitä Minka kirjoitti; ja hänen täytyi nyt alentua ottamaan Berthea uskotukseen…
"Nähkääs Berthea", sanoi hän salaperäisesti, — "sisarenne ei ole mikään negatiivinen maahan repivä personallisuus. Hän on jotain positiivista, — voimalähde —. Sointua ja virettä, runsautta ja tarmoa saa kaikki, mihin hän vaan maneetin tavoin koskee, — ehe, — sula vastakohta sahan rouva Theklalle — —. Ennen vetiväthäntämuut, — nyt hän kohoo ja kehittää voimansa… Nyt hän nousee, ylenee synnynnäisen luonteensa kauttaheidänylitsensä… Nyt hän panee muiden voimat toimintaan, — soittelee niitä joka nappulasta kuin pianoa. — Hän ei enää antaudu kenellekään, — vaan inspireeraa, saa heidät vaan kaikki väräjämään, kehittymään täysiäänisiksi kunkin oman luonteensa mukaan — —. Se on hänen ylevä kutsumuksensa, minä tiedän sen, — kuullut sen häneltä itseltään… Mutta hän ei antaudu kenellekään, — se se on parasta — se on pääasia… Eikö totta, neiti Berthea", — kysyi hän äkkiä rukoilevana, — "mutta itse hän ei antaudu kenellekään, — ettekö usko tekin niin, — ettekö usko tekin niin?"… hän koetti arvata Berthean silmistä — "Siihen on hän liian ylevä", — lausui Schulteiss sitten ratkaisevasti ja kääntyi kantapäällään, —
* * * * *
Ei ollut enää kuin pari päivää yleiskokoukseen, joka piti pidettämän lauvantaina.
Tohtori Baarvig kieltämättä oli melko lailla jännityksessä, — hän oli tuntevinaan, että ilma oli täynnä kovaa sotaa… Tosin hän ei koskaan puuttunut senkaltaisiin asioihin, oli periaatteellisesti lääkäri eikä mitään muuta kuin lääkäri taloissa käydessään, — eikä muutoin kovin suuresti harrastanut uutisjuoruja. — Mutta hän olisi tehnyt sydämestään rosvojen pesän, — ellei hän tällä kertaa olisi ollut mukana… Eikä tosiaan ainoastaan Kjelin vuoksi. — Nuo vanhat peruukit olivat tosiaan kelpo sysäyksen tarpeessa, niin että puuteri tupsahtaisi… Kielsivät melkein kokonaan piirin säästörahat vasta raivatuilta liikeurilta, — pakottivat liikemiehiä lainaamaan muualta korkeampaa korkoa vastaan… Hän aikoi taipua siihen mielipiteeseen, että täällä kyllä kaivattiin Kjelin moista miestä kääntämään säästöpankin peräsimen toisaalle — —. Mutta se sikseen…
Hän teki Herra tiesi kuinka monennen kerran näinä päivinä lattialla käänteen pysähtyen tuohon samaan loppuajatukseen, kun Kjel tuli sisään kalpeana ja hätäisenä. Hän heittäytyi tuolille, jäi siihen äänettömänä istumaan ja tuijotti.
"Onko hullusti säästöpankin laita?" — kysyi tohtori terävästi.
Kjel istui mykkänä.
"Jaa-a, ei pidä liian helposti luottaa siihen, että kaikki onnistuu."
Kjel pudisti päätään, niin että tohtori ymmärsi arvaavansa turhaan… "En minä sano, että asiat ovat hyvinkään päin", — puhkesi Kjel puhumaan. — "Piru itse on päässyt irti… Kaikki järjestyksessä — ehdoton äänten enemmistö —. Se asia oli niin varma, että se oli niin sanoakseni taskussani aina tähän iltapäivään asti, jolloin sain tämän kirjeen. Arne Bergersen ei tahdo uudistaa, — ei tahdo ruveta enempiin sitoumuksiin metsäyhtiön edestä… Hän suorastaan asettaa tuolin ovemme eteen, vaatii suoritusta ja tahtoo päästä koko liikkeestä, peruuttaa takuunsa. Ja ellen nyt heti saa hänen sijaansa maksukykyistä nimeä, niin olemme lauvantaina velallisia, jotka emme ole täyttäneet sitoumuksiamme säästöpankkiin. Pankki on myöntänyt rahat sitä takuuta vastaan, — kaikkien meidän yhdentoista nimiä vastaan — Ja sitten, — hyvästi herra tirehtöri —. Ei kunnolla käy päinsä edes esittää minua siksi. Se on vasta halpamaista. Juuri edellisinä päivinä, niin ettei minulla olisi aikaa hankkia uutta nimeä… Niin häpeämättömästi suunniteltu, sillä hän kyllä tietää, että jos minä lähden matkaan värväämään uutta takaajaa, niin on siitä vaan seurauksena, että metsäyhtiön rahaluotto tulee keskustelun alaiseksi… Jos se olisi tapahtunut edes seuraavana päivänä, niin olisin siinä paikassa saanut vaikka kolme hänen sijaansa. Mutta juuri nyt" — — Kjel tuijotti synkkänä lattiaan.
"Eikä vaaraa ole minkäänlaista — — luotettavat ja hyvät asiat kaikin puolin… tulevana vuonna viidenkymmenen prosentin voitto, ja sekin niukasti laskien — Siinä seisovat takaajina yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä, yksitoista miestä — —. Niin, mutta eihän tässä ole muuta neuvoa, täytyy luopua taistelusta, — vaikka se onkin raskasta", — huokasi hän… "Yksi yleiseen pitäjällä tunnettu nimi riittäisi — — Jos minulla vaan olisi se paperissa maanantaihin tai tiistaihin asti, niin sitten hän jälleen pääsisi siitä irti", — huudahti Kjel; — "mutta nyt — Niin niin, tappio on tappio — —. Täytyy lähteä, kaikesta huolimatta, heti matkaan uutta nimeä kerjäämään, — ja tirehtörin paikka saa mennä minun nokkani ohi —"
Iltahämärässä ei vähään aikaan vaihdettu sanaa, tohtori käveli edes takaisin ja jäi ikkunan luo seisomaan… "Niin, on se raskasta, Kjel, — minä myönnän sen."
Kjel otti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmiään, niisti nenäänsä…
"Kuules, Kjel", — sanoi tohtori matalalla äänellä, — "sinä et koskaan pidä minulle antamaasi sanaa." — "Tiedäthän sinä hyvästi, isä — että jos tiukka tulee, niin —Voisikominun nimeni selvittää tämän asian?"
"Paljon vähempikin", — huudahti Kjel, — "kunhan vaan olisi nimi, joka pitäjällä tunnetaan". —
"Tahdotko antaa minulle pojan sanasi — ettet minua sekoita mihinkään — —. Annatko minulle rehellisen sanasi, että olen paperista vapaa maanantaina tai tiistaina — mieluimmin maanantaina, — niin saat siihen minun nimeni… Saat siihen nimeni, poikani — jotta pääset tirehtoriksi nyt, kun asia on sinulle niin paljon arvoinen."
Kjel niisti nenäänsä… "Koska sinä tarjoot sitä, isä… Siinä teet oikein kauniisti… Minä en unhota sitä koskaan!" — "Mutta älkäämme sanoko siitä äidille mitään — ei mitään äidille, Kjel… Hän, hän, hän, hän hermostuisi siitä liaksi — — Tuo tänne paperi, niin on se tehty — minä saattaisin ehkä ruveta katumaan", — sanoi hän hätäisesti.
Syyskuun päivä oli tyven ja kirkas, lehdet olivat varisseet, mutta vielä näkyi siellä täällä keltainen koivu tahi veripunainen haapa alhaalla virran rannalla, ja virta juoksi kiiltävin peilipinnoin talojen ohi… Maantieltä kuului iltapäivällä pyöräin jyrinää, joka kajahteli mäkilöistä. Kjel tuli. Hän nakkasi ohjakset renkipojalle ja riensi isänsä luo.
"Tämä nyt on neljäs sana, jonka olet minulle lähettänyt —. Sahalla saattaa väki alkaa vähitellen uskoa, että nyt on mitä hyvänsä tapahtumassa. Tiedänhän minä hyvästi, että se on tuo nimesi, jota sinä nyt tahdot takaisin, — tuossa paikassa… ja sinäsaatsen takaisin. Mutta älä nyt vaadi enempää kuin ihminen voi" — "Enempää kuin ihminen voi", — pauhasi tohtori, — "eikö nyt ole kulunut kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin minun piti saada hyvä nimeni takaisin, — kaksi kuukautta, joista jokainen päivä on ollut minulle kidutusta, Kjel! — jokainen päivä, sanon minä" — — "Mutta isä, etkö voi kuulla", huuti Kjel. — "En, minä en tahdo kuulla, minä tahdon nimeni takaisin… Niin, kahteen kuukauteen en ole voinut ajaa ulos pitäjälle ainoanakaan päivänä ajattelematta, että nyt tietää yksi ja toinen jo tohtori Baarvigin luiskahtaneen metsäkeinotteluihin, — antaneen nimensä kauppoihin, jotka nousevat parikymmentä kertaa hänen varainsa yli."
"Niin aina, ja vaara pyörii, että hän sillä ansaitsee ennen ensi vuotta parituhatta." — "Suu kiinni, Kjel — kuuletko, — suu kiinni, taikka jumaliste" — hän kohotti kättään. "En ainoanakaan päivänä niistä kuudestakymmenestä ja kolmesta, — minä olen pitänyt lukua päivistä ja öistä myös, — ole voinut katsoa äitiäsi silmiin — Minä kartan häntä. Me, jotka olemme eläneet yhdessä kuin lasihuoneessa kolmekymmentäneljä vuotta. — Minä sanon sinulle, — tänne nimeni, poika"… Tohtori astui askeleen ja ojensi kouransa ikäänkuin tarttuakseen häneen kauluksesta kiinni —
"Elä nyt hiidessä", — huudahti Kjel ja työnsi tuolin eteensä. — "Sinähän olet hullu, kun et viitsi kuulla… Minä vakuutan sinulle, että saat nimesi takaisin. Siitähän juuri minä olen nyt ollut huolta pitämässä. Niin että kerrankin pääsen tästä surkeudesta — ja kaikista noista typeristä sananlähetyksistä." — "Milloin, milloin milloin, — milloin saan?" — "Ethän sinä viitsi kuulla, ehkä on parempi, että lähden kotiin ja kirjoitan sinulle kirjeen." — "Älä loruele — sano paikalla!" — "En hitto vieköön ole mokomaa nähnyt. — Tässä minä tulen semmoisten tulosten kanssa, että… taskuni on niin sanoakseni täynnä hyviä kuulumisia, niin hyviä, etten koskaan olisi uskaltanut toivoa, enkä ajatellakaan, — ja sitten sinä: — Pois nimi, — irti nimi! Saan kiittää onneani, ettet minua litistä seinään —. Voinko minä sille, että tuo pieni hyvä nimesi, niinkuin on tapasi sanoa, istuu kiinni kuin liisteröitynä. Jos sinua pidettäisiin huonommassa arvossa, niin varmaan olisit pian irti, — sillä ei juuri ole hauskaa olla sinun kanssasi tekemisissä"…
"No no no no, — no siis" —
"Niin, minä tulen sinulle ilmoittamaan, että metsäyhtiö tänään on ostanut loput Mustasta metsästä, — sillä tavalla että omistajat ovat suostuneet meidän kanssamme jakamaan tasan sekä voiton että tappion, — ja, ennen kaikkea, — kaikki tulee sahattavaksi minun sahassani. — — Yhtiötä on siis laajennettu, voitto on kerrassaan arvaamaton, — mitä minuun tulee, niin on lasku sangen yksinkertainen: — Kun edellisestä osasta sain niin ja niin paljon sahausta vuodessa, niin mitä antaakaan tämä osa, joka on suurempi, johon varsinainen hyötymetsä kuuluu. — Ja mitä sinuun tulee, niin merkitsee se, että nyt on niitä, jotka kilvan pyrkivät lunastamaan irti nimesi, heti kun paperit ovat valmiina… Eivät suoraan sanoen soisi sinulle voittoa; — kysymys vaan, eikö minun pitäisi käyttää tilaisuutta tinkiäkseni sinulle vähän maksua luovutuksesta." — "Ei, — ei äyriäkään, — ei äyriäkään, Kjel — minä ehdottomasti vaadin, että asia on hiljaisuudessa suoritettava, — nimeni vaan irti. Ennen en saa rauhaa. — Sinä päivänä; jolloin saan sen takaisin, tulee isästäsi jälleen toinen ihminen. Jumalan tähden, Kjel, kuinka saatoit sinä sekoittaa minut näihin asioihin, jotka ovat niin kokonaan sen ulkopuolella, mihin minä tahdon kuulua." — "Kaikki varmaan voitanee järjestää ensi viikon kuluessa", — lausui Kjel miettiväisenä. "Niin isä, — tästä päivästä lukien alkaa minulle kuin uusi tulevaisuus… Ja minun täytyy tunnustaa, minä en enää kestä sitä, että John Vaalersin höyläystehtaasta lastut uivat sahani ohitse. — Minä aion myöskin laajentaa liikettäni… Taskussa on minulla semmoinen menestys, että itsekin alan sitä pelätä. — Täytyy lähteä alas Theklan luo kertomaan —. Huh isä, olipas siinä puuhaa, ennenkuin sekin asia aikaan saatiin!" "Kyllä, kyllä, — saattaahan tuo kaikki olla hyvää ja mainiota. Mutta se nimi, se nimi, poikani… Tuntuu siltä kuin pääsisin orjuudesta samana päivänä, kun saan sen takaisin."—"Mutta en minä sivumennen sanoen olisi voinut uskoa, että sinä isä voisit liioitella tuolla tavalla… Nimesi saat sinä joka tapauksessa — vieläpä kiitoksen kera. Sillä se se teki minut säästöpankin tirehtoriksi ja se se tehosi tänäänkin." — "Niin, onhan se ainakin lohdutus," — mutisi tohtori. — "Ja säästöpankin tirehtörinä pysyn nyt, näetsen. Ei ole sitä, joka enää voisi minut kukistaa… Minä olen kuin peikko, jonka ovat selkäänsä saaneet… Sillä kuta enemmän he minusta tekevät, sitä suuremman rahaluoton saavat itse. Kun minä kohoon, niin kohoovat he, kun minä painun, niin painuvat hekin, — koko tämä uusi täkäläinen liikemaailma. — — Minä olen kerrassaan heidän miehensä, — minä itse eikä kukaan muu!" — hän nyökkäsi painaessaan hatun päähänsä. "Täällä tulee posti, isä," — hän huuti sisään ulko-ovelta. — —
— — Tohtori oli lukenut kirjeensä ja astui vähän myöhemmin seteli kädessään alas puutarhaan päin. Siellä alhaalla Bente rouva poimi lasiomenia. Niitä ei saanut pudottaa ravistamalla, koska olisivat vikaantuneet, — ne oli otettava alas yksitellen tikapuilla, joita Massi piteli, äidin seisoessa niillä poimimassa ja ojennellessa omenia varovasti alas levitetylle vaatteelle ladottaviksi.
"On se somaa, Bente, — ei ensinkään hullumpaa… Minä tosiaan uskon, että minulla alkaa olla Kjelistä hyötyä, — tässä lähettää metsänomistaja Haaken Harstad kokonaista kaksi sataa kruunua lääkärin palkkiota. Minä suuresti erehdyn ihmisten suhteen, ellei tämä osota jonkinmoista varovaista halua päästä hyviin väleihin säästöpankin tirehtörin isänkin kanssa… Minä kyllä en voi niitä lähettää takaisinkaan sillä ilmoituksella, ettei niistä ole apua säästöpankissa lainanhakemuksille"… Vaatteelle kierähti omena tavallista kiireemmin… "Nyt juuri tarvitsenkin niitä, saan lähettää ne Minkalle."
— "Sinun ei pitäisi laskea leikkiä tuommoisesta, Baarvig. Jos sinä tosiaan ajattelet sillä tavalla, niin eivät nuo ole rehellisiä rahoja." — "Joutavia, Bente, — sen verran välillisiä sivusaatavia kyllä uskallan ottaa omalletunnolleni, kaikesta raastamisestani suvun menestykseksi… Sitä ehdottomasti saa koko joukon muitakin tuloja, sitä myöden kuin poika nousee, — lisääntyvän arvon ja huomioonoton muodossa j.n.e…. Ja Kjel nyt on jo koko korkealla." — "Meidän tulee muistaa, että semmoiset voivat käydä sekä ylös että alaspäin… samoin kuin Blondin, joka käveli Niagaran poikki," — mutisi Bente.
"Niin, ruvetaan nyt aina näkemään kaikki toivottomaksi ja synkäksi. Kuta enemmän menestystä, sitä totisempia naamoja. Kun hänen sahansa nyt täyttyy Mustanmetsän puista, niin ettei hän mitenkään voi ottaa enempää vastaan, vaan hänen täytyy laajentaa liikettään, — niin me vaan suremme ja huokailemme; — ja katsomme poikaa noilla silmillä, jotka voivat tehdä hulluksi. — Niin, sillä nyt hän tosiaan on saanut käsiinsä sen osan, joka on vaaraton, — sahauksen, — kaiken metsäyhtiön sahauksen. Se, se on kaiken kerma."
"Kunpa asiat olisivat niin hyvin päin. Mutta kaikki on niin pelottavan suurellista, — ja — onko oikeastaan afäärejä, jotka olisivat vaarattomia, Baarvig?"
"Huh, — sinä olet aivan villi. Aina ikäänkuin Kjelin talo olisi oikea ruutikellari… Kun hän menee eteenpäin, niin sinun mielestä hän menee taapäin… Minua oikein alkaa kammottaa, joka kerta kun tuon sieltä hyviä uutisia, — sinä ikäänkuin tahallasi riistät minulta ilon… Mitähän sinä oikeastaan sanoisit, jos minä tulisin ilmoittamaan, että kaikki on kumoon menemäisillään" — "Ja tästä vihdoinkin päästäisiin," — huudahti Bente tikapuilta. — "Mitä… Sinähän istut siellä omenapuussa oikeana pahanilman lintuna — — Se kai olisi hauskaa ja ilahuttavaa"… "Niin kauan kuin ei vaan mikään tulva tuolta alhaalta voi reväistä mukaansa meidän taloamme ja rehellistä nimeäsi" —. "Hyi, — kuinka hivuttavaa on tuo alituinen pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi erilläsi, pidä itsesivisustierilläsi omasta pojastasi"…
"Yhdet, — kahdet kääsit tulossa mäen alla," — ilmoitti Massi. —"Edellä on tilanhoitaja Lunde ja perässä tarkastaja"…
Tohtorin ilme näytti ikäänkuin keventyvän, kun hän astui ylös puutarhan porttia kohti. Nythän oli joka tapauksessa tilaisuus yhden illan hävittämiseen bostonipöydän ääressä… Oikeastaan hän olikin saanut paljaita hyviä uutisia, jotka hyvin ansaitsivat lasin totia…
Massi, joka aamupäivällä oli käynyt sahalla katsomassa pikku Baardia, jatkoi keskeytynyttä keskustelua ja pakinaa äidin kanssa: "Äiti, minä en koskaan mene pöllön kanssa naimisiin." — "Elä tee sitä, siinä olen samaa mieltä kuin sinä, Massi." — "Kjel on pöllö." — "H-m"…
Massi ei tahtonut sanoa miksi; mutta Kjel oli pöllö.
Hän seisoi ja mietti vähän… "Jos nyt minä menisin naimisiin, niin voisihan lapsestani tulla keksijä tai oppinut tai suuri mies, joka hallitsisi koko valtakuntaa… Eihän mikään sitä estäisi, äiti?" — "Herran nimessä, Massi, — älä kulje tuollaisissa ajatuksissa, — älä rupea hautomaan hullutuksia." — "Mutta eihän sitä mikäänestä. — Minähän vaan kysyn… Saattaisihan niin käydä. — Eiväthän Caesarinkaan eikä Lutherin äidit tienneet, että he saisivat niin merkillisiä lapsia… Eikä Napoleonin äiti, joka sai keisarin." — "Katso ympärillesi, Massi, näyttääkö mielestäsi siltä, että nuorisossa täällä on Napoleoneja taikka Hannibaleja."
Massi ei näyttänyt siltä, että äiti olisi saanut hänet toisin uskomaan.
— "Ja ajattelehan, miten kaikki äidit pettyisivät lapsiensa suhteen, jos he olisivat haaveksineet paljaita Hannibaleja ja Martti Luthereita. — — Ja mitä minä pitäisin teistä, lapseni, — sillä teistä ei varmaan yksikään ole sitä sorttia… Äiti kiittäköön Jumalaa, jos hänen lapsestaan tulee hyvä ihminen."
"Niin, mutta se voisi tapahtua, äiti," — intoili Massi, — "enhän minä sen enempää väitäkään." — "Ja tuommoiset liialliset ajatukset, Massi, päättyvät vaan pettymyksiin. Se joka vähän odottaa, käy iloiseksi saadessaan enemmän." — "Mutta oletko sinä odottanut niin vähän, äiti, — sillä sinä olet kyllä meidän tähtemme hyvin iloissasi?" — "En minä väitä, Massi," — hymyili rouva Baarvig, — "etteikö sinunkin äitisi olisi ajatellut elämää ihmeelliseksi saduksi, joka on 'auringosta etelään, kuusta itään ja takana Baabelin tornin', kun minä olin sinun ikäisesi. Mutta pian me unohdimme pois ne semmoiset. Siihen aikaan oli tyytyväisyys vähään ikäänkuin ilmassa. Nyt taasen on kuin seinä kukistunut ja maailma loistaa ja häikäisee, ikäänkuin ei mikään enää olisi mahdotonta. — Mutta näetkös Massi, siihen vaaditaan voimaakin ja työtä… Ja kovin moni tarttuu kiinni jo siihen, että vain kuvittelee itseään suureksi", — lausui Bente katkerasti — — "Nyt on ilmassa, että kuvitellaan ja haaveksitaan suuria asioita ja merkillisiä kohtaloita. Mutta minä en näe, minä en näe, että siitä tulisi muuta kuin tuulentupia ja pettymyksiä, — että he saavuttaisivat mitään… Varo itseäsi luulottelemasta, että sinä muka olisit poikkeus, Massi" — "Muttasaattaahan, tapahtua, äiti, en minä muuta sano, että kyllähän sesaattaatapahtua"… "En usko edes sitä, että sesaattaatapahtua. Hannibalin äiti ja isä kyllä tunsivat, että heissä oli oikea itu — ei se vaan niinkään odottamatta taivaasta tipahtanut heille."
Massi näytti miettiväiseltä. — Tässä oli jotain, josta kannatti väitellä… Hän säästi sen Schulteissille — — ottaisi asian hienolla tavalla puheeksi, ikäänkuin tarkoittaen Minkaa. — "Minä otan kopan ja kannan kaikki ylös, äiti, jahka sinä kunnolla pääset sieltä maahan"…
Kun omenat oli kannettu keltaiseen saliin ja Massi oli ne latonut pöydälle, niin hyökkäsi hän Schulteissin kimppuun, joka seisoi käytävän akkunassa ja katseli Arntin kahta dynamiittiräjähdystä, joiden kumeat jyrähdykset kuuluivat huvimajalehdosta täyttäen syyspäivän hiljaisuuden laajalti liikkuvalla kaiulla. — — "Minä oikein surisin, jos Minka siellä kaupungissa saisi tuhman miehen", — alkoi hän sitten.
Schulteiss säpsähti. — "Onko tullut, — oletko sinä kuullut?" — huudahti hän hätäisesti. — "Eihän toki; mutta minä vaan sanon, ettäjos, — ja että minä niin surisin". — "Se tosiaan on sangen omituinen kuvitelma, Massi, — niin kokonaan mahdollisuuden rajain ulkopuolella — — ellei", — hän kävi jälleen säikähtäneen näköiseksi, — "ellei sinulla ole jonkinlaista viittausta siihen, jos vaikka miten pientä todellista tosiseikkaa, jolle voisit perustaa… Eikö mitään? — Eikö mitään?… Eikö tosiaankaan mitään?… Ei, luonnollisesti ei… Ehe, — ehe," — hymyili hän —. "Mutta sinäkö surisit kuitenkin? — Sen tekisin minäkin varmaan, — tuhman miehen, tuhman miehen… tosiaan sangen merkillinen, — mahdoton päähänpisto" — — "Niin, mutta otaksukaa nyt, että hän ottaisi tuhman miehen — semmoisen jotahänluulee viisaaksi, mutta joka olisikin tuhma… Eikö se olisi surullista?" — "Mahdotonta, — kerrassaan mahdotonta." — "Minäpä sanon teille… minä olen ajatellut, että hän saisi niin merkillisiä lapsia, joiden täti minusta tulisi. Ja kun hän nyt" —
"Omituinen keskusteluaine… melkein sanoakseni sietämättömän kauhea oletus, jonka mieluimmin jättäisin sikseen… He he, nuoren tytön naiivisuus voi tosiaankin — ällistyttää." — "Minä en muuta kuin yksinkertaisesti kysyn, eikö tuhma isä saa tuhmia lapsia." — "No jaa, — se on — kyl-lä, — mutta ehkä äiti sen sijaan on sitä lahjakkaampi. — Sillä kysymyksellä yleensä — on niin monta puolta". — "Muttajosnyt Minka pitäisi oikein kauniista ja uljaasta miehestä". — "Minka… Minä pyydän, Massi, sinä saat kylmän hien nousemaan noilla puheillasi." — "Tehän aina itse väitätte, että Minka on niin merkillinen, — ja kun hänen miehensäkin olisi yhtä merkillinen —"
Schulteiss seisoi hetkisen, yhä kiihtyvän mielenliikutuksen vallassa… "Sinun ajatuksenjuoksusi on tunteeton, — sitä ei puolusta", — puhkesi hän, — "kuin heräämättömän nuoren tytön hurjat ja mielettömät kuvitelmat. Sinun päässäsi leikkivät vielä nuket, vaikka oletkin kuudentoista ikäinen… Paljaastaan tuo ajatus on"… Hän heitti päätään. — "Minka! — uljas impi — jolla on niin ylevät tehtävät — josta niin paljon odotetaan — hän, — hän ei koskaan antaudu kenellekään 'merkilliselle', — merkilliselle huuliparralle — merkilliselle kauneudelle — merkilliselle ammattimiehelle — merkilliselle napamatkustajalle —.Sillä, — ja kuule ja ymmärrä minua, sinä nuori tyttö, — kätke sinäkin se vielä epäselvän sielusi syvyyteen! — Hän kantaa ihanassa olennossaan tietämättään suuren rakkaudenvaatimuksen — hän ei halua tavaraa, ei kultaa, — eikä ulkonaista kauneutta, — ei mitään —, ei mitään sen kaltaista… Hänen jalo, korkealle haaveksiva ja syvätunteinen luontonsa vaatii suurta intohimoa — rakkautta, joka on yhtä luja kuin elämä ja kuolema… ja missä se palaa — vaikka raihnaassakin ruumiissa, — sille hän sinä päivänä, jona hänen silmänsä aukenevat, kerran ihmetellen antaa itsensä… Semmoinen rakkaus on rajaton kuin elementit… Katoavainen ruumis hehkuu siinä ja henki nousee… Ja — ja", — hän tuijotti kalpeana ja innostuneena avaruuteen, — "minä en sano, etteikö sillä olisi kykyä herättämään, luomaan neroja… sillä joka käy yli — yli kaiken järjen — yli kaiken järjen"…