Massi näki kauhulla, miten hänen siniset silmäteränsä ikäänkuin irrallaan häälyivät valkuaisten päällä.
* * * * *
Vähän aikaa myöhemmin istui Schulteiss huoneessaan ja luki kirjettä, jonka tohtori oli hänelle antanut vistipöydästä. Se kirje, jonka Minka oli hänelle kerran luvannut, se kauan kaivattu, — tänään oli se tullut… Vaaleansininen, hieno kotelo — hajuvedelle lemuava, päällekirjoitus Hra Kand. phil. Ananias Schulteissille… ja Minka itse oli liimannut sen kiinni —:
"Rakas nuoruuteni opettaja. Täydellisen tutunomaisuuden kirjeen — kelle uskaltaisin semmoisen lähettää tässä laajassa maailmassa, muuta kuin yhdelle, — yhdelle ainoalle, — teille, Schulteiss"…
Silmiä häikäisi, niin että hänen täytyi lukea tämä uudelleen, ja hän veti syvään henkeä.
"Te koettu ystäväni. Teille uskallan näyttäytyä semmoisena kuin olen, te aina ymmärrätte minut, te käsitätte silmillänne sen, mikä minulla edessäni väikkyy ihanana, — kauneuden ja ihanteellisuuden herättämisen aikamme vaikuttavissa miehissä. Te ymmärrätte minut — Minä siis alan itsestäni… Ruskeaan puettuna — seassa punaista tai keltaista, — hattu, joka hieman varjostaa kasvoja, tai lyhyt harso, niin ettei silmiä näe, kuin vaan äkkiä, odottamatta — ne vaan aavistaa. Sirot kengät, korkeavartiset ja napilliset, — tiedätte, että minulla on kauniit jalat, Schulteiss, — niin että askeleet saavat tuon reippaan, mutta kuitenkin sulavan astunnan, joka ikäänkuin karttaa likaa. Mutta yhtä seikkaa olen saanut monelta puolen harkita ja tutkia, ennenkuin vihdoinkin olen päässyt sen perille, nimittäin ryhtiä, käyntiä. Olen kuullut herrain arvosteluja, kun he katsovat jonkun naisen jälkeen. He tahtovat jotain aaltoilevaa ja joustavaa… Joko hienot hansikkaat, taikka ei ensinkään. — Ja hieno päivänvarjo, jossa on jalo kädensija. Sen takana leikkii sitten käärme, magnetismi, häälyen piilostaan. Otetaan vastaan tervehdyksiä ja hymyillään… vaan hymyillään omille ajatuksille, eikä nähdä mitään"…
"Oi taivas, hänen ihana hymynsä", — huokasi Schulteiss.
… "tuijotetaan hämmästyneenä. — Ja tuhansia, tuhansia naisen neron mielijuolahduksia, — siinä oikea vaikutuskeinojen aarreaitta. Niin, sillä tavalla on nyt varustettu se merirosvo, joka on lähtenyt teloilta teidän kotoisesta satamastanne, Schulteiss. Minä uskon itseni syvän käsittävän mielenne turviin. Sieluanne älköön pimittäkö se epäluulo, että minä antautuisin mihinkään heikkouteen, — tuommoiseen jokapäiväiseen rakastumiseen: Minä tunnen, että olen aivan saamaisillani Finslandin valtaani, että minulla on vetovoima ja vaikutus, jota hän ei voi vastustaa. Jos hän vaan olisi jo kokonaan vallassani, niin että saisin panna kaiken hehkuni ja väririkkauteni hänen runoihinsa, — oi, Schulteiss, jos… jos voisin sähköittää semmoisen miehen kynän, niin ettäminäoikeastaan siitä loistaisin eikä hän runoilisi muusta kuin Minkasta! Mutta tiellä on jotain, joku pimeä varjo."
"Ja nyt minä olen kahdenkertaisesti — kahdenkertaisesti avomielinen, Schulteiss. Minä niin pelkään, että te jollain tavalla kadotatte tämän kirjeen, niin että se paljastaa minut, tahi että kasvojenne ilme antaa aihetta epäluuloon!"
"Minä en ole kesällä ollut kaupungissa, niin kuin postileimoista ja kirjeiden päivämääristä on näyttänyt. Minä olen ollut turistimatkalla tuntureilla yhdessä kirjailijain ja taiteilijain kanssa. Me olemme käyneet kolmessa säterissä ja keinuneet ihanalla tunturijärvellä, johon saatoimme katsoa itseämme kuin taikapeiliin, ja minä pukeuduin maalaistytöksi ja minut maalattiin —. Minä tunsin itseni kuin sadun prinsessaksi, olennoksi, jonka ympärillä oli ylevämpi ilmapiiri — kunnes Finsland sitten äkkiä lähti pois. Miksi, miksi? — Siinä se pimentävä varjo… Minusta äkkiä tuntui siltä, ikäänkuin kaikesta, mikä oli ympärilläni, olisi kadonnut henki ja tuo hurmaava viehätys. En ollut jälleen oma itseni, ennenkuin toissapäivänä saavuin tänne kaupunkiin samaan ilmaan, jota hän hengittää…"
"Tästä piti minun jatkaa kirjettä — Mutta ajatelkaas, kun olin ulkona iltahämyssä, niin kumartui lähelle puoleeni mies, joka katsoi minuun… Nuo silmät ovat edessäni — nuo kauheat silmät… Arvaatte kai, kuka se oli — tuo hirveä ihminen" — — "Varberg… Jumalan kiitos —", puhkesi Schulteiss. — Hän jäi istumaan ja painoi, painoi päänsä käsiin ja voihki ja kalpea säde syyskuun ilta-auringosta ikäänkuin sammui häneen.
Thekla rouva nousi kiireesti mäkeä sateenvarjo pystyssä. Hän ei joutanut edes saamaan kalosseja eikä kappaa päältään etehisessä, vaan meni oikopäätä tohtorin huoneeseen. "Tahtoisin mielelläni puhua kanssasi, isä Baarvig", — sanoi hän kiihkeästi. — "Onko pikku Baardille tullut mikä?" Thekla pudisti päätään ja istahti sohvan kulmaan. Hänessä kuohui jotain, ja viipyi kotvasen, ennenkuin hän saattoi puhua.
"Minä tulen neuvottelemaan kanssasi. Olen maannut valveilla koko yön, — katsonut asiaa joka puolelta… ja nyt tahtoisin minä mielelläni tietää, mitä perhenäkökohdat sanovat… Minä tahdon tarkalleen tietää, kuinka pitkälle vaimon velvollisuuteni ulottuvat —, ihmisvelvollisuuksistani olen selvillä… Tässä on kysymyksenä, — kuinka pitkälle olen avioliiton kautta sitonut itseni." — "Mutta rakas Thekla, sinähän puhut, ikäänkuin sinun ja Kjelin väli olisi kylläkin huono." Thekla hymyili katkerasti ja nojasi päänsä taaksepäin sohvan selkämystää vastaan: "Eikö mitä, mitä siihen tulee — puhuakseni suoraan — niin oli pahinta se, että ensinkään menimme naimisiin." — "Minä pyydän sinua ensinnä miettimään, Thekla, onko oikein, että sekotat miehesi vanhempia suhteihinne. Että Kjel pitää sinusta heikkouteen saakka, sen tiedän, ja että sinä joka tapauksessa olet hänelle todellinen ystävä ja vilpitön, velvollisuuksillesi uskollinen vaimo, siitä olen myöskin vakuutettu. Pidän arvossa luonnettasi, Thekla."
Thekla hengitti syvään.
"Minun täytyy pyytää selitystä siltä ainoalta, jolle saatan uskoa itseni, nimittäin mieheni isältä. Minä kysyn ja kysyn vielä kerran, mikä on vaimon velvollisuus, ja kuinka pitkälle se ulottuu… Onko minun pakko asua, syödä, juoda, vaatettaa itseni, — yleensä ottaa osaa mieheni asioimisiin, kun olen varma, että hän liikkuu muiden rahoilla." — "Herra varjelkoon, Thekla, mitä sanot sinä" —. "Minä olen siitä varma" — "Tässä sinä varmaan erehdyt, Thekla", huomautti tohtori kylmästi. — "Sano, mihin perustat sinä väitteesi. Onko varmoja seikkoja, joista voit pitää kiinni?" — "Ne juuri olen tullut uskomaan sinulle… Palasin eilen odottamatta kotiin yhteiskunnalle hyödyllisiä kirjoja levittävän yhdistyksen haaraosastosta ja kuulin makuukamariini, kuinka Kjel huoneessaan puhui kiihkeästi ja koetti jotakuta rauhoittaa. Siellä puhuttiin, että viime Mustan metsän kauppa veisi kaikki kumoon ja vararikkoon. Ja silloin piti minun mielestäni kuunnella lähempää… Sillä Kjel ei tosiaan ollut kuvannut minulle asiaa siltä kannalta! Se vieras, joka oli hänen luonaan, oli metsäyhtiön osakkaita. Hän tuntui olevan kovin alakuloinen. Se suuri maa, jonka yhtiö viimeksi osti, olikin huomattu odottamattoman tyhjäksi hakatuksi, — kelvolliset puut oli hakattu pois vähää ennen, kuin omistajat saivat tyrkytetyksi kehnon metsänsä Kjelille ja hänen yhtiömiehilleen… Ja Kjel esitti senkaltaisia vastasyitä, että muka huono kauppa on korjattava hyvällä, — että yhtiön täytyy ruveta melkoisesti laajentamaan metsäkauppojaan. Yhtiön muka täytyy ennen kaikkea osottaa, ettei siltä lopu sahattava metsä… Konkurssin tekemiseen oli muka sitten kyllä aikaa — Ja nyt tahdon minä selvyyttä siitä, kuinka pitkälle vaimon velvollisuudet ulottuvat —"
Tohtorin kasvot olivat käyneet harmaiksi. "Näyttää siltä, että Kjelin on täytynyt rauhoittaa jotakuta säikähtynyttä osakasta — eikä se ole mikään helppo työ", lausui tohtori kylmästi —. "Kjel on koettanut hänelle vakuuttaa, että huono kauppa voidaan korjata paremmalla. — — Minun mielestäni on, Thekla, vaimon ehdoton velvollisuus olla puhumatta miehensä asioista, eikä hän saa liioitella niitä, — jos sattuisikin eteen vaikeuksia."
Thekla nyökkäsi päätä verkallisesti, katkerasti… "Minä nyt kerran olen mennyt kultavuoreen… Ymmärrän, minun tulee kärsiä seuraukset"… "Anteeksi, Thekla", — keskeytti tohtori äkkiä, — "että nyt pyydän sinua lähtemään, — minä — minä —" Tohtori tarttui tuoliin, ikäänkuin nojaa hakien. "Minun täytyy sanoa", — Thekla nousi ja veti syvään henkeä, — — "minä en lähde paremmin selvilläni, kuin olin tullessani, — edessäni on vielä sama pulma… No niin, pyydän sanomaan terveisiä, ettei poikasi vaimo tänään ollut sillä päällä, että hänen olisi tehnyt mieli arkihuoneeseen poiketa."
Kun hän oli lähtenyt, niin astui tohtori nopeaan ja kylmähikisenä edes takaisin lattian poikki. Äkkiä hän juoksi akkunan luo ja sysäsi sen auki — ja alkoi rajusti ylönantaa. Se oli heikkous, joka häntä vaivasi, kun hän tuli liian ankaraan mielenliikutukseen, eikä saanut helpotukseksi purkaa mieltään.
Kjeliä hakemaan!… Kjel nousi juuri kääseihin ajaakseen kokoukseen, joka äkkiä oli tullut metsäyhtiölle. Hän ei saattanut tulla Elvsaetiin ennenkuin neljän aikaan.
— — Tohtori istui vinossa pulpetin ääressä ja lepuutti kyynärpäätään. Hän oli vaipunut synkkiin mietteisiin eikä katsahtanut ylös, kun Kjel astui sisään.
"Noh, isä… Oletpa sinä vietävän ääneti… Joko tämä nyt jälleen merkitsee jotain?"… "Sinä voisit olla vähän suorempi minua kohtaan Kjel", — lausui tohtori hiljaisesti. — "Tuo viimeinen Mustanmetsän kauppa, eiköhän se ollut niin ja näin, en tahdo sanoa"… "Mistä olet sinä kuullut semmoisia, isä… Onko kukaan sanonut mitä?" — huudahti Kjel. — "Ei, — — mutta onhan minun tapani käydä siellä mökkilöissä, ja aina sitä jotain kuulee — tukinhakkaajilta" — "Höh, höh, — suoraan — suoraan sanoen… jos olisi sillä hyvä! — Mielelläni minä tunnustan, että vesi on vähissä, — perin vähissä nykyään. Minä tietysti kiellän sen vasten kasvoja, vaikka sattuisi kuka kysymään… Mutta meidän kesken — niin kyllä on asian laita, että Mustanmetsän kaupassa meitä petettiin, — petettiin hävyttömästi — suhdattomasti kerrassaan… Mutta niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole, kuin ensiksi ajattelin, — minä jo luulin, että se olisi ihan tyhjä sahapuista. — Mutta sitä se nyt ensinnäkääneiole… Ja sitten, — jos vaan voimme odottaa muutamia vuosia, niin on metsä ennättänyt kasvaa ja asiat ovat taas hyvin päin. Koko juttu ei ole sen kummempi, kuin että meidän vaan täytyy odottaa — meidän täytyy voida pitää metsä niin kauan käsissämme… Tietysti se kysyy hiukan voimia; mutta onhan meitä monta miestä kestämään."
Tohtori istui ja tuijotti omissa mietteissään. Otsa oli rypyssä. "Kjel, — etkö sinä millään — millään tavalla voisi päästää minua tästä pyykistä", — pyysi hän tutunomaisesti. — "Se suorastaan tappaa minut… Minun täytyy, minun täytyy päästä siitä… Mitä, etkö luule, että voisit tehdä sen isäsi mieliksi, poikani. Onhan sinulla niin monta keinoa, kun sinä oikein rupeat. Enkähän minä ole niin kauhean paljon arvoinen — —. Keksi nyt, miten päästät minut tästä" — "Tämä on perin ikävä juttu"… Kjel alkoi kiivaanlaisesti astua edestakaisin. — "Käsitäthän sinä, isä, että jolleivät tosiaan asiat olisi olleet ahtaalla, niin olisin jo aikoja sitten hankkinut sinulle nimesi takaisin, enkä jättänyt sinua kiinni aina Juhannuksesta pitäen viime vuonna. — En minäkään jaksa kaikkea, — ja tuo petkutus, joka yllätti niin ilkeästi —. Semmoiset asiat vaikuttavat, että sitä tarvitsee monenkertaisesti aikaa kaikkeen… Ei ole, näetsen, yhtä helppoa vetää kuormaa mäen päälle, kuin istua selkään ja laskea alamäkeä, kun onni on myötäinen"…
"Kjel", — sanoi tohtori ja nousi äkkiä. — "Minä maksan, jos pääsen tästä, kaikki mitä voin kokoon saada, — kaksituhatta kruunua. Saat ne puhtaana rahana." — "Ikävätä, — hirveän ikävätä, — että tämä asia kävi näin —. Voisin vaikka antaa oman paitani ja myydä sen, jos se auttaisi". — "Arveletko sinä siis, ettet voi tehdä siihen mitään, Kjel, — nyt pian", — lausui tohtori rukoilevasti, — "etkö sittenkään, vaikka antaisin sinulle nuo kaksituhatta —?" — "Minä sekä voin, että teen sen, isä, kunhan vaan suot minulle aikaa! — Pitäähän minun tuhat tulimmaista saada käsiini joku kaikista niistä nimistä, jotka ovat käytettävinäni, — ainakin kun minulla on semmoista suopaa, kuin nuo kaksi tuhatta kruunua"…
"Ne saat, Kjel, aivan paikalla, kun vaan — kun vaan minä saan nimen." — "Sillä kaksi tuhatta kruunua on suopaa — ihan merkillistä suopaa näinä rahasta ahtaina aikoina"…
Kjel astui ja mietti ja katsoi lattiaan: — "Jopa luulen, että keksin oikean miehen, — suuressa arvossa pankissa — nyt vielä — erittäin kiitettävän täsmällisyytensä vuoksi — ja lisäksi minun kultaukseni vuoksi. Minä teen niinkuin ryssälle tehdään, kun häntä ajetaan tuleen, tykillä takaa ja rohkaisevilla sanoilla edestä päin —. Sikamaista, että sinun täytyy päästää niin paljon rahoja… Mutta ne otan minä omaksi velakseni, — sillä minähän se olin joka" — "Tähän pöytään saat sinä rahat, Kjel, — kun vaan saat nimen!" —
"Vietävän hullua, että tuossa sahassa on kiinni niin paljon rahoja… Se on liian halvasta vakuutettu, neljästäkymmenestä viidestä tuhannesta — paitsi lankkuja, joiden vakuutus vaihtelee. Jos ne rahat olisivat irti. Taikka ellei olisi niin mahdotonta saada lainoja semmoista vastaan, — minusta yhdellä iskulla tulisi toinen Kroisos, ostaisin Aaseralimetsän! Minulla on kirjallinen tarjoumus, että saan sen, kun lyön kolmekymmentä viisituhatta pöytään; loput kauppasummasta saisi maksaa vuosittain… Ja se metsä on siitä merkillinen, että se —tosiaansekä minun että muiden silmillä nähtynä, — sisältää puutavaroita satojen tuhansien edestä, — se kun on seisonut melkein koskemattomana kolmekolmatta vuotta… Ja siihen on syynä se, että Mustalle metsälle kuuluu sekä uittoväylä että uitto-oikeus, niin että sieltä ei kannata hakata, — ellei, — huomaa se, — ellei omistamolempia, Mustaa metsää ja Aaseralimetsää —. Silloin muuttuu kaikki. — — Nyt älyät, mihin minä tähtään. Ja kolmekymmentäviisituhatta, — kolmekymmentäviisituhatta —. Jospa tämä olisi ollut viime vuonna! Olisipa vaan ollut vaikka joulun edellä, niin olisin hankkinut ne niinkuin ei mitään. Pihlajanmarjat eivät vielä riipu sen korkeammalla, kuin että melkein ulotun niihin" —
"Kjel", — huomautti tohtori, kun pojan piti lähteä, — "varmaan ei olisi haitaksi, jos silloin tällöin antaisit Theklallekin hieman tietoa asioistasi. Vaimot alkavat niin helposti epäillä, kun he eivät ymmärrä jotakin, ja niin hän omin päin voi luulotella jos jotain. Minä en tarkoita, että sinun juuri pitää kääntää taskusi nurin joka kerta, kun hullulta näyttää… Mutta esimerkiksi nuo tuumasi Aaseralimetsästä, ne varmaan huvittaisivat — rohkaisisivat häntä. Varmaan hänkin on sangen suuressa jännityksessä puolestasi, siitä olen vakuutettu, — vaikka nämä ovatkin paljaita kauppa-asioita"…
* * * * *
Endre tuli eräänä päivänä aivan odottamatta kotiin — viipyäkseen siellä osan suvesta, niin hän sanoi. Hän oli juuri päässyt kiusallisista selityksistä isän luona konttorissa, tavannut hänet omituisen hiljaisena ja koko joukon ränstyneempänä entistään; — ajan kuluksi hän nyt astuskeli pitkin pihamaata seurassaan Massi, jolta hän kuulusteli kaikenlaista perheen asioista: — Arntista, joka haaveksi rautateitä ja harjoitti itseään teiden rakentamiseen, insinööritaitoon ja dynamiittiräjähdyksiin huvimajalehdossa, ja kuinka Schulteiss aikoi saada hänet kevääksi valmistumaan, niin että hän saattaisi suorittaa keskikoulukurssin ja sitten päästä johonkin teknilliseen kouluun, — Massi itse sanoi voivansa suorittaa sen jo tänä vuonna. — Massilla oli kiire; hänen täytyi päästä ulos oppimaan jotain, — niinikään johonkin teknilliseen laitokseen. Hän aikoi ruveta arkkitehdiksi, — piirustaa, keksiä ja laittaa rakennuksia, toisen toistaan kauniimman. Piirustaminen ja matematiikka olivat hänen vahvimmat puolensa. Hän tiesi jo, miten rakentaisi oman talonsa… Mutta kaikki riippui siitä, joutuisiko hän naimisiin vai eikö. — Ja se taas riippui siitä, löytäisikö hän jonkun, josta oikein, oikein paljon pitäisi. —
Endre pisti monokkelin silmäänsä: — "Samanlaisia kaikki, — joko sitten rakennatte tuulesta tai tiilestä, lopulta kuitenkin miesväki marssii sisään"… Ja miten oli oikeastaan Berthean laita, joka oli tänään lähtenyt Lystadiin huutokauppaan. Oliko hän kihloissa tuon kyläkeikarin ja huutokauppanotaarin Schölbergin kanssa, vai eikö hän ollut —. Vai oliko Massi pöllö, joka ei voinut tehdä selkoa niin sekavista asioista…
Nyt hän keksi Schulteissin, joka tuli eteisestä, huuti hänelle ja nosti hattuaan: "Tässä sitä taas ollaan perhekodissa — siinä moraalisessa navetassa, jossa sitä ruokitaan ja syötetään illusioonien rehulla —. Teurastettavaksi sitten maailman torilla — vai mitä?… Välistä sitä kaipaa virkistystä jokapäiväisestä taistelusta kilparadalla, — jossa sitä ei juuri näytä juosten kulkevan" — nyökkäsi hän astuessaan ylös portaita Schulteissin luo… "Ja sitten sitä jälleen ollaan siellä, missä kaikki on muurattua ja tilkittyä ja naulattua mielipiteitä myöden… Vai voiko ajatella pirullisempaa petosvärkkiä kuin tämmöinen visusti umpeen muurattu koti, jossa sitä voi käydä ja kuvitella vaikka mitä, ja kuitenkin saa ruokaa kolmasti päivässä ja yöksi vuoteensa. Sitä lähtee ulos maailmaan reppu täynnä uskoa", — sanoi hän umpimähkään, samalla kuin Bente rouva tuli sisään ja kahvitarjotin tuotiin hänen perässään.
"Minun mielestäni olisi hyvä, kun etsiitäliian paljoa kadottaisi, Endre", — vastasi rouva Baarvig, — "reipas usko se kuitenkin pitää rohkeuden pystyssä." — "Enkös taas kuule vasaran lyöntejä… Mikä usko? — uskoko siihen, että maailmassa kaikki käy oikein ja rehellisesti!" — hymyili hän ilkkuen. — "Voipi kyllä tulla pettymyksiä; — mutta silloin on kuitenkin lopultakin jotain, joka kestää." — "Nauloja ja vasaroita! — Niin, kyllä me olemme sangen hurskaita — täällä huoneessa; — etenkin kun istumme viheriällä mättäällämme. Minä palaan kotiin kuin uitettu koira sen lapsuudenopetuksen vuoksi. Tuo kulumaton naiivisuus. Mutta se näkyy olevan tarpeen, se on yhä ja aina kodeissa uusittava, jotta eivät loppuisi semmoiset ihmiset, jotka mielellään antavat vetää itseään nenästä ja tulevat petetyiksi. Se on luonnon oma viisas järjestys, siltä näyttää." — "Minä en siedä tuommoista puhetta, Endre", — huudahti rouva Baarvig kiivaasti. — "Ei ei, äiti,—minä pidänkin suuni kiinni." — "Minunko olisi pitänyt toimittaa teille, lapset, siveellisesti likainen koti kasvaaksenne, sitäkö tarkoitat? Puhu suusi puhtaaksi, Endre." — "Eihän toki; mutta vähän vetoa ja halkeamia ja rakoja tämän maailman huonouteen, se ei olisi ollut haitaksi, — hiukan aikaisempia kokemuksia tuosta kultaisesta rehellisyydestä. Ei saa nylkeä — eikä pettää, — mutta kyllä tullanyljetyksi ja petetyksi—. Mutta minä en tahdo rikkoa idylliä, äiti."
Endre heitti toisen säärensä ristiin polven yli ja alkoi hörppiä kahvia… "Miks'en esimerkiksi minä vielä ole päässyt esiintymään", — alkoi hän jälleen kiihkeänä. — "Juonia ja takateitä, imartelua ja nuolemista, kielimistä ja yksityisiä etuja… Olisin minäkin kotona oppinut panemaan käyntiin jonkun noista rattaista!… Muutoin, — vaikka olisi kaikupohjaa sekä Shakespeariin että Götheen, vaikka olisi kuinka syvä käsitys ja tunne, — mutta tuleepas vaan esimerkiksi joku, jolla on hyvä nenävarsi tahi karaktäärileuka tahi silmät, joissa valkuaiset hyvin mullistuvat — toisin sanoin: joka ei ole kulissi, se hylätään. Ja jos taasonkulissi, jos ontämmöinenhymy näytellä, _tuommoinen _ääni, mitä varistaa,tämmöinenirvistys, joka matkan päästä näyttää liikutukselta,sese — vaikka olisi kuinka tuhma ja tyhjä ja aivoton, — saa näytellä Shakespearea,sese saa näytellä Schilleriä —. Sillähänon oikea mies — maailman silmissä! — Sillä hän on tyhjä, tyhjä kulissi… Semmoista on maailman oikeus."
"Tosiaan, hra Endre, — ulkokuoren ja hengen ikuinen taistelu", — vahvisti Schulteiss.
"Muutoin tiedän niin herttaisen hyvästi, miten heitä olisi käsiteltävä," jatkoi Endre. "Minä olen alkanut epäillä, että ehkä minä oikeastaan olenkin kriitikko… Tuskinpa sitä tuntisi tämmöistä sisällistä polttavaa harmia, ellei sen alla piilisi kutsumus. Maailma suuressa määrin kaipaa nähdä, mitä oikea kritiikki on. Ja asema kävisi kerrassaan niin siunatun edulliseksi, äiti, — niin hauskaksi, viihdykkääksi ja lihavaksi… Sen sijaan että sitä on yksi niitä, joitaarvostellaan, - yksi objekteista, — sitä äkkiä olisi yksi niitä, jotkaarvostelevat, jotka saavat viheltää tai paukuttaa käsiään, miten vain mieli tekee, ja murhata näyttelijäparan vain haukotuksella — —. Niin, ja mitäpä sitä muuta voikaan sanoa tuosta kaikesta, — koko koreudesta", — huudahti hän blaseeratusti, — "muuta kuin että tulee semmoinen halu kuolla… Elämä saa niin vähän arvoa… Jos olisi edes vähän noita kurjia kolikoita, — sitten kyllä kaikki luistaisi tässä rehellisessä maailmassa. Nota bene, jos yleensä voisitte tyydyttävällä tavalla selittää, Schulteiss, että todellakin maksaa vaivaa pitää tahtoa. Kiinalaiset sanovat, että elämä on liiaksi lyhyt, jotta kannattaisi säästää, kunnes rikastuu."
Schulteiss kavahti. Hän ei ollutkaan kuunnellut, vaan ainoastaan miettinyt yhtä asiaa, miten saisi kuulla jotain Minkasta.
"Mutta niin opetetut olemme me tähän 'hyvään maailmaan', jossa neron ja aatteen miesten täytyy kumarrella pölkkypäitä, että sellaiset ihmiset kuin me, Schulteiss, joilta idealisuuskuormamme on niin surkeasti pois petkutettu, vain kärsivät ja kärsivät, sen sijaan, että joskus rupeaisivat miettimään tuommoista pienoista dynamiittipatruunaa, jolla Arnt leikkii tuolla ulkona, — että meissä joskus syttyisi halu — värähdys — veren kuohahdus — ja pom, koko komeus lentäisi hiiteen. Minä vaan tarkoitan tuommoista pientä ajatusleikkiä, äiti… sitä käsittämätöntä seikkaa, että miksi me annamme niin suunnattoman suuren arvon moiselle surkealle, nurinkuriselle, tyhmälle ja iljettävälle olemiselle, niin että me oikein kynsin hampain siihen kiinni tarraamme, kun pikkunen näpäys patruunan nalliin kuittaisi kaikki — murtaisi portit — ehkä suuremmalle näyttämölle kuin tämä, joka alkaa tuntua niin tyynni ikävystyttävältä. Ylpeä henki viskaa — —" — "Ylpeä henki ei lörpöttele noin surkean raukkamaisesti, Endre", kivahti rouva Baarvig, — "anna anteeksi, että minä sen sanon; mutta jos maailmassa on ketään, jonka käteen minä pistäisin dynamiittipatruunia pelkäämättä muuta väärinkäytöstä kuin deklamoimista ja tyhjää puhetta, niin sinä se olet", — hän otti suuttuneena kahvitarjottimen ja meni.
"Herra Endre… suokaa anteeksi… Teidän neiti sisarenne" — Schulteiss kumartui häneen päin — "kuinka — uskallanko minä kysyä" — "Voin tuoda teille terveisiä häneltä, Schulteiss — terveisiä häneltä… Jaa — tjaa" — hän veti sitä pitkään — "uusia aloja… jotakin, joka on hänen omaansa. Olkoon tämä vaan meidän kesken, Schulteiss — mutta hiljakkoin hänet tavattiin vaipuneena hypnootilliseen uneen. Ei muistanut mitään jäljestäpäin. — Ihmeellistä… Hän on kuin värisevä hermosäie… joskus näkee hän itsensä ikäänkuin kahtena henkilönä… Hän on herättänyt siellä suurta huomiota… Kuiskaillaan, että Finsland on tehnyt hänestä oikein psykoloogisen tutkimuksen ja aikoo käyttää häntä päähenkilönä eräässä draamassa."
Schulteissin kasvot kirkastuivat samalla: — — "Sangen, — sangen intresanttia!… Runoilijan kylmän havainnon esineenä, tunkien vaan inspireeraavana sieluna hänen teoksiinsa. Mutta ei antaudu, — ei antaudu, — on vapaa voima, itsensä tunteva —. Tosiaankin, onpa se tulos!"…
* * * * *
Tohtori oli kotimatkalla sairaskäynneiltään. Hän oli matkustanut köyhien luona pitkiä vaivaloisia syrjäteitä pitkin ja istui nyt hämärässä taas kääseissään mukavasti pyörien pitkin leveää maantietä. Siitä oli aikoja, kun hän oli mielestään ollut näin reipas ja hyvissä voimissa — eikös hän ollut ratsastanut vanhalla kompastelevalla konilla kaksi penikulmaa metsiä ja kulkenut jalkaisin edes takaisin viimeisen mäkisen tiettömän neljänneksen, aivan niinkuin se ei olisi ollut kerrassaan mitään… Sitkeät, parikymmen-vuotisen jalat. Hän kohotti kätensä povitaskulle, jossa lompakko oli, ikäänkuin tunnustellen…
Sen liikkeen hän oli tehnyt vähän väliä siitä pitäen, kun Kjel aamupäivällä oli pysäyttänyt hänet sahan edustalla ja antanut hänelle paperin, — sen jossa Baard Baarvigin nimi oli ja joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskan hetkiä, hän ei mistään hinnasta tahtoisi niitä takaisin. — Hän tunsi itse, että hän oli tulemaisillaan vanhaksi sen vuoksi, — että hän olisi kuollut, ellei se vihdoinkin olisi selvinnyt. Mutta nyt se oli siellä hyvässä tallessa, — hän koetti taas väkisinkin povitaskuaan… Siinä Kjel teki kunnon työn. Tuntui siltä, kuin ei hänellä koko tällä ajalla olisi ollut oikein rauhaa ajatella, — hän oli kulkenut semmoisessa pelossa ja tuskassa, — ja kaiken kaikkiaan antanut kotona asiain luistaa omaa menoaan tuon yhden tähden vaan. Tuhat tulimmaista, kuinka hän nyt tervehtisi Benteä! Kääsit vierivät niin mukavasti keinuen saarnilinjaaleillaan. — Hänellä oli ollut liian kiire tänään — niin paljon kaikenlaista väkeä ja sairaita ja rasituksia, — ettei hän oikein voinut selvittää itselleen — käsittää, — nauttia tätä uutta oloaan — —. Ah niin, — hän huokasi jonkinmoisella tyytyväisyydellä, — oikein tuntuu, niinkuin sitä rupeaisi muuttumaan Baarvigiksi jälleen. Kotiasioihin pitää käydä kiinni voimakkaammalla kädellä. Viime aikoina on Minkan ja Berthean silmällä pito ollut löyhänlaista. On jo aika hiukan ajatella tulevaisuutta — —
Ja siellä Endre taas kuljeskelee kotonaan… Semmoista hermostunutta kivuloista itsensä tarkastamista, ajatus kiihoittunut ja oma merkillinen itse aina mielessä, — häntä ei kunnolla voi käyttää mihinkään… Asia on se, että hän ei kelpaa, — on mahdoton, heti kun vaan vaaditaan hiukankaan kestävää säännöllistä työtä. — Olisi tietysti pitänyt saada kuria jo kasvavana — — tahdon voiman täydellinen hajoaminen tai palaminen, kunnes toiminnan sijan vihdoin valtaa paljas kuvittelu, — ja jokainen työ käy hänelle sietämättömäksi. Sitten he saavat noita pyhiä mielijohteitaan, joita pitää palvella… tuntevat kutsumusta, — mutisi hän hetkisen kuluttua katkerasti. — Hittoko noista pitkistä, kärsivällisyyttä kysyvistä vuosista kirjan ääressä taikka lapion varressa ja auran kurjessa, ja kukapa hankkisi rakkoja kouriinsa kirvesvarresta, kun on paljon helpompaa seistä mäen päällä ja rehennellä ja puhua itsestään — omasta merkillisestä itsestään —.
… Tuntuu kuin olisi tuossa kaikessa jotain epänormaalia ja sumuista. Ehdottomasti aikakaudelle yleinen aivojen heikontuminen — joka puhkeaa kaikenlaisiksi hermotaudeiksi. Tekisi mieli olla nuori uudelleen ja käydä tuohon asiaan kiinni, — saada se oikein selville. Varmaankin seuraus siitä, että meidän yhden sukupolven eläessä on tehty niin suunnattoman paljon mullistavia keksintöjä ja havaintoja, — aivot eivät voi vastaanottaa ja sulattaa kaikkea… Seuraukset ovat jok'ainoasta niin laajat, muuttuvat niin suuressa määrin mahdollisuudet ja käsitykset, että vasta seuraava sukupolvi, taikka ehkä vasta sitä seuraava, joka on syntynyt tuon uuden sivistyksen aikana, voi sulattaa kaikki… Jos vaikka yht'äkkiä saisimme jokapäiväisen postikulun Marsiin, — niin emme siitä olisi ihmeissämme kuin puolen tuntia — viikossa siihen tottuisimme. Me emme jouda ajattelemaan noitten yhä uudistuvien aivosysäysten seurauksia… Kokonainen uusi kultuurikausi, joka kukistuu kuin vuorenrepeämä sukupolvien yli…
Tohtori ajoi ajamistaan ja hänen mielessään tuntui kuin tuulahdus nuoruuden kunnianhimosta siltä ajalta, jolloin oli kysymys siitä, valitsisiko hän yliopistotien, hänen ajatellessaan niitä tieteellisiä tehtäviä, jotka juuri nyt kutsuivat hänen tiedettään ensimäisille sijoille. Yksinäinen punaiselle tuikkiva tähti metsän latvoilta kangasti hänen ajatusjuoksuunsa… Siinähän oli, näkikö tien vierestä aidanseipäitä. Aina välistä huutivat vastaantulijat, hänen täytyi pysytellä varovasti tien sivussa, kun lankkukuorma natisten kulki kautta pimeän matkalla rautatielle. Hän tuli pitkälle hiekkakankaalle ja löi piiskalla. Ruuna tunsi matkan, jonka sen piti juosta tiukkaa ravia, isännän kärsivällisyyden oltua niin kauan koetuksella, ja vauhdilla juostavan jyrkän mäen pykälän, jolta tohtorinmäki alkoi näkyä. Ylhäällä harjulla hän näki valoja tuikkivan kotoa Elvsaetistä ja vaalean kuutamoisen hohteen alempaa sahalta.
… Ensi kerran vuoteen hän nyt taas saattoi ajaa sahan kautta ja hengittää kuin oikea ihminen — —. Sinulla ei ole mitään siinä, Baarvig, — ei mitään —, et ole antautunut minkäänlaiseen pyykkiin. Se ei koske minua koko juttu, — menestyköön tai menköön myttyyn —. Hm-m, en minä nyt juuri niinkään sano, — jos Kjel tekee kuperkeikan, niin — —. Hän on ainakin osottanut, että hän voi tehdä jotain isänsä hyväksi… Se on ehkä maksanut hänelle sekä lupauksia että sitoumuksia paitsi minun kahta tuhattani, — hän huomasi, että se kävi minun hengelleni. — — Poika parka, hän tuli ulos aamulla niin äkkiä ja levottomana, tietysti yhä papereita ja pulia… Ja Theklan silmät kotona alati vahtimassa. Hän on teoriioineen todellakin sangen sopimaton olemaan Kjelin kumppalina epävarmoissa oloissa…
Hevosen kaviot jymisivät sahan pienellä sillalla ja sahasta parafiinilamppujen valo häikäisevästi valaisi häntä ja hevosta —.
Hu-i!… jos sattuisi kipinä singahtamaan höylänlastuihin tuolla, niin että kaikki olisi ilmitulessa, niin poika olisi pelastettu… Jumala meitä varjelkoon… Tämä ajatus koski häneen äkkiä ilkeästi, hän suomi hevosta piiskalla, ja taas he mennä huristivat pimeyteen. Hevonen hiljensi vasta korkealla tohtorin mäessä —.
Se aate, jonka hyväksi Thekla niin innokkaasti työskenteli, oli — hän saattoi sen tyytyväisenä sanoa — herättänyt jonkunmoista huomiota. "Yhdistyksen parannettua lastenhoitoa varten" perustavassa kokouksessa oli ollut odottamattoman paljon väkeä — koko joukko nuoria rouvia ynnä muuta, niin että penkit olivat olleet täpösen täynnä äidillistä asianharrastusta. Tohtori Stenvigin suosiollisesti alustettua kysymyksen seurasi innokas ja lämmin keskustelu, jonka kestäessä lausuttiin kylläkin kiivaita ja tuimia mielipiteitä. Ei tohtorin tunnettu auktoriteettikaan tällä alalla voinut estää vastakkaisia näkökantoja esiin tuomasta ja pelkäämättä niistä väittelemästä. Keskustelua oli kestänyt runsaasti kaksi tuntia ja kolmekymmentäviisi minuuttia siihen luettuna myöskin äänestys, jossa kovan ottelun perästä päätettiin neljällätoista äänellä yhdeksää vastaan, että yhdistys perustettaisiin tohtori Stenvigin esittämien ja Theklan innokkaasti puolustamien periaatteiden pohjalle.
Siinä mielentilassa, että nyt oli ollut oikea päätaistelu vanhettuneita näkökantoja ja ennakkoluuloja vastaan, — silmät vielä palaen ajatustenvaihdon ja repliikkien kiihkosta ja veri kuumana voitosta Thekla rouva istui kotimatkalla reessä Stenvigin vieressä, joka oli ottanut saattaakseen hänet kokouksesta tohtori Baarvigille, mistä rouvan piti hakea pikku Baardinsa. Tunnollisimmalla tarkkuudella hän tohtorin tuomioon vedoten kohta kohdalta johti keskustelun muistoon, missä hän mahdollisesti olisi erehtynyt puolustaessaan tohtorin aatteita. Stenvigin huomio oli kiintynyt tuohon lämpimään, kiivaaseen, häntä niin mielittelevään ajatuksenvaihtoon. Ohjakset retkottivat höllänä ja hevonen ponnisteli vaivalla tohtorin mäelle päin. "Jaa, nyt me siis olemme voittaneet ensimmäisen varsinaisen voittomme periaatteittemme hyväksi", — sanoi Stenvig, lämpimästi puristaen Theklan hansikkaallista oikeaa kättä; — "älkää antako sen jäädä viimeiseksi, Thekla rouva!"
Thekla rouva vavahti; — juhlahohde hävisi äkkiä hänen kasvoiltaan ja sen sijaan tuli jotain epäröivää.
"Minun mielestäni ei löydy mitään ihanampaa kuin henkinen sopusointu, Stenvig… Ja siitä syystä juuri henkiset siteet" — "sitovat lujimmat ystävyyssuhteet", — jatkoi tohtori innokkaasti.
Thekla rouvan kasvoihin tuli päättävä ilme. Hän katsoi mustilla terävillä silmillään suoraan häneen —: "Meillä on omat tapamme ja uskallamme puhua omaa kieltämme, — sanoa suoraan ajatuksemme toisillemme, Stenvig! Jaminäainakin kaipaan täydellistä selvitystä. Te tiedätte hyvin kyllä, millainen minun laitani on — että minä, — minä sen tunnustan suoraan, — että minä olen hairahtunut avioelämään sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä kaikki prinsiipit — korkeammat pyrinnöt — ovat tyhjää tuulen pieksemistä, — ja joka yhtä hyvin voisi kuulua vallan toiseen elementtiin kuin siihen, jotaminävoin hengittää. Te tiedätte, että minä olen hänelle antanut tyydyttävät selitykseni, — että minun toivoni toivottomuudessa on ollut vaan se, että saisin pikku Baardini pelastetuksi tuosta elävänä hautauksesta. Ja te ymmärrätte hengenheimolaisen tarpeen saada selvitystä ja varmuutta, — selvitystä ja varmuutta teidän ajatuksistanne ja aikeistanne — sen varalta että minä riistäytyisin vapaaksi. Minä sanon teille suoraan, että teistä se riippuu, voinko minä itselleni ja pojalleni puolustaa sitä, että katkaisen siteet — —. Minä en häpeä kysyä, — minä taistelen vapauteni, henkisen elämäni puolesta" — —.
Tohtori Stenvig tuijotti ilmaan punakellervä huuliparta syviin ajatuksiin myhistettynä… "Tosiaankin, rouva" — alotti hän tarkkaan, selvään tapaansa, — "yksi elämäni suuria persoonallisia epäilyksiä on juuri se, onko henki-ihmisellä ylipäänsä oikeutta antautua sellaiseen vapautta sitovaan suhteeseen, kuin avioliitto on… ellei häntä siihen niin sanoakseni ole pakottanut, viehättänyt vastustamattomin valtavin intohimo, koska ainoa puolustus voi olla se, että menolens volenspainumme takaisin luonnontilaan." Hän laski kätensä ystävällisellä luottamuksella Theklan kädelle: — "Minua säälittää sanomattomasti teidän onneton asemanne… ja, vastatakseni teidän avosydämisyyteenne ja suoruuteenne samalla luottamuksella — minä en kiellä, että persoonallisella viehätyksellä on ollut suuri, sangen suuri merkityksensä, ja että tulevaisuus teidän rinnallanne kyllä voisi vahvistaa tuon tunteen siihen määrään, että — — mutta tuommoiselle nuoruuden hurmaukselle, joka aivan sekoittaa mielen ja järjen, sille oikeastaan on ollut hyvin vähän sijaa meidän suhteessamme, joka etupäässä on kehittänyt ja selvittänyt sekä vahvistanut molemmanpuolista kantaamme elämän kysymyksissä. Minusta ainakin asemamme on vielä liian epäselvä…"
"Te olette… hei ruuna" — seurasi piiskan sivallus, — "ystäväni ja henkinen taistelutoverini, — suhde, jonka minä toivon vahvistuvan ja käyvän yhä herttaisemmaksi, jota kauvemmin työskentelemme yhdessä… hei ruuna, — tässä Elvsaetin mutkassa tosiaan on liukasta vaaraksi asti"…
— Thekla rouva oli noussut reestä ja astunut sisälle appivanhempien luo. Niukin naukin tervehdittyään ja pari kertaa kärsimättömänä äännähdettyään pyh, pyh, kuuman tähden, sai hän vihdoin karvalakin ja illerin nahkalla reunustetun kallisarvoisen turkkinsa yltään ja heittäytyi sohvannurkkaan, josta hän pahalla tuulella ja harvapuheisena katseli ympärilleen. Massi työnsi jakkaran hänelle, mutta katsoi häneen samassa hämmästyneenä ja epävarmana, sillä hänestä näytti melkein siltä, kuin Thekla olisi potkaissut sitä.
"No kälyseni" — alkoi Endre — "onko ehkä tappelu menetetty, — saavatko lullut edelleenkin soutaa vanhoilla jalaksillaan tässä uppiniskaisessa maakunnassa?" — "Ei, se onvoitettu, — jos sinä ehkä tahdot olla niin hyvä ja surettaa äitiäsikin sillä tiedolla; minä en mielelläni tahdo tuoda murhetta taloon. Ja nyt pitää kaataa itseensä suklaata, vaikka täällä ennestään on niin kuuma!" — puhkui hän ja avasi ylimmät napit. "Minä näin äitisi menevän sitä laittamaan. Mahtaa olla Berthean talousviikko nyt, koska rouva Baarvigin täytyy itse tehdä kaikki… Missä hän on tänään? — onko jonkunlainen huvitilaisuus, jonne sopi paeta… Tosiaankin voisi kysyä, mitä tämä nuori neitonen aikoo. Hänen intressinsä näyttävät olevan hyvin moninaisia… Onko hän pikiintynyt… hiukan kihloissa herra huutokauppaaja Scholbergin kanssa — vaiko sen pikkuisen ylioppilas paran kanssa, joka pappilassa on. Sangen kevyttä! Berthea voi helposti antaa naamalleen sekä vikkelän huutokauppailmeen, että hurskaan hiljaisen papillisen…"—"Minä ihailen todellakin lempeätä kieltäsi, Thekla. Etkö sinä esimerkiksi voisi kertoa hiukan enemmän tuosta kuuluisasta tänään pidetystä kokouksesta — minä himoitsen tietoja taistelusta — olen vallan kuolemakseni utelias".
Thekla ei suvainnut vastata hänelle sanaakaan.
"No anna pahat tuulet mennä… Minä lupaan refereerata asian parhaimmalla, kauneimmalla ja elegantimmalla tavalla sanomalehdessä — tärkeänä tapahtumana, ajan merkkinä täältä ylämaasta. — Älä turhia! Anna vain tulla, niin kyllä minä sitten keitän siitä sopivan sopan. Minä harjoittelen tähän aikaan sanomalehti-tekniikkaa, — valmistaudun" — "Suo anteeksi, Endre; — mutta maailmassa on niin paljon tuulen pieksemistä jo ennestään. Ja tässä on jotain, jotasinäkaikista vähimmin voit käsittää — nimittäin tosi tointa. Niin, ajatteles tosiaan, meemmetahdo, että meistä edeltäkäsin huudetaan, ennenkuin olemme todella jotain aikaan saaneet… Sinusta se varmaan näyttää nurinpäiseltä maailmanjärjestykseltä, Endre", — lopetti hän armottoman pisteliäästi. — "Ei, mutta johan sinä olet vallan kuin sahan terä; oikein sanoo risp, rasp" — virkkoi Endre, vilaisten häntä pikaa monoklinsa läpi. — "Luulisi melkein, että tämä on maininkia jostakin kotimyrskystä." — "Eihän toki, tiedäthän, ettäsielläkaikki on tyyntä ja rauhaisaa… Viimeinen asia, joka ei mitään merkitse — Kjelille näet se ei milloinkaan merkitse mitään, — on se, että yksi hänen liikekumppaneistaan on juuri tekemäisillään konkurssin. Mutta se nyt näyttää vaan vallan onnen potkaukselta, niin minä ainakin ymmärsin hänen selityksensä"…
* * * * *
Rouva Baarvig seisoi Theklan mentyä keltaisen salin ikkunassa Elvsaetissä. Raskas, lämmin sade vihmoi ikkunata sumuisena päivänä, ja harjujen valkoisilla rinteillä musteni lumella viidakko suojasta pitkiin juoviin. Se ehkä ennusti kevättä, aikaista kevättä tänä vuonna… Talvi oli ollut niin päättömän pitkä, — ja tänään hän tunsi sellaista kaipausta kerran taas nähdä hiukan aurinkoa, hiukan paljasta märkää maata kohta, ja vihreätä ruohoa terällä.
Siitä oli nyt kaksikymmentäkaksi vuotta kulunut, kun he tulivat tänne Elvsaetiin, hän ja Baarvig… Hän muisti aina lehmukset ja niiden takana pienet ikkunan ruudut ja viheriäisen eteisoven, jonka päällä oli lehviä heidän sisään astuessaan. Hän oli itse istuttanut puistokujan. Koko puutarhan hän oli istuttanut, hedelmäpuut ja marjapensaat ja parsalavat. Ja haavat huvilakunnaalla, jotka olivat kasvaneet niin suuriksi, että ne peittivät osan virran puolen näköalasta. Nyt oli niin kauvan kestänyt pimeyttä, jäätä ja lunta, — ollut niin synkkää ja raskasta… Niinhän se oli joka talvi… Ja keväisin Elvsaet taas virkosi vaaleana ja vihantana ja harjulla puhkesivat silmut ja linnut visertelivät ja kaikki kotieläimet päästettiin ulos —.
Mutta tänä vuonna — —?
Tuntui siltä, kuin ääni hänen sisässään olisi huutanut valoa, yhtä ainoata auringon sädettä, — vilahdusta tuosta kirkkaasta, kimaltelevasta keväthohteesta, joka ikäänkuin loi niin liian räikeä tä loistoa kaikkien ruutujen ja aukkojen läpi, — hän ottaisi sen vastaan silmiä siristämättä: Niitä oli kestänyt niin liian kauan noita mustia öitä. Hän rupesi melkein luulemaan itseään aaveeksi, joka kummitteli täällä keltaisessa salissa…
Tuo synkkä keinojen puute ja alituinen huoli lasten tähden… Minkan tähden, josta hän ei tietänyt, kuinka hänen laitansa oli, ja Berthean tähden, josta hän tiesi liiankin hyvin, — — ja kaiken yli raskaana, synkän häilyvänä uhkauksena — Kjel!… Hänen alati kiihkeät kasvonsa, hänen levoton olentonsa ja koko tuo liioitteleva tapa, äänekäs puhe ja varma kehuminen, — hän näki kuin veden läpi sen takaa poikansa hikisen toivottomuuden. Voi kuinka hän ymmärsi Kjelin kamalan hirtehishuumorin, niin että hänen polvensa vapisivat ja hän luuli onnettomuuden tapahtuvan ehkä jo huomenna taikka samalla viikolla… Joulusta lähtien hän oli yhtä mittaa vain mennyt ja tullut — hevosella ja rautatiellä pitkin maakuntaa ja pääkaupunkiin — kaikki yhtä huumausta ja kortti-iltoja ja kuin viimeistä päivää elämistä… Tahtoiko hän paeta omia tuskiaan, vai luuliko hän pettävänsä muita — nyt kun kaikkialla huhuttiin, että metsäyhtiön luotto oli sortumaisillaan. Kuinka hän saikaan kaikki venymään ja venymään…
Hän oli aivan varma siitä, että Kjel nyt tavalla tai toisella liikkui säästöpankin rahoilla, — että hän näkisi Kjelin kalpeana vapisevana varkaana ja petturina edessään, jos hän huutaisi hänelle syytöksen vasten silmiä. Ja oliko Baarvig sokea — Ajatukset menivät joskus niin sekaisin, — hän ei tuskassaan oikein tietänyt, mitä hän uskalsi toivoa… eikö se olisi parempi, että häviö ja vararikko tulisi jo kohta, kun hän ja Baarvig vielä olivat täysissä voimissa ja ehkä petos ja vaillinki vielä rajoitetut. Hänet toisin ajoin valtasi raivo, voittamaton halu sekaantua asioihin ja näyttää, paljastaa — —
Porstuan ovi aukeni äkkiä ja tohtori nousi portaita tavallista kiireemmin, päällyssaappaat vielä jalassa. Hänellä oli matka-apteekkilaukku kädessä, hän pisti sen rohtokaappiin: "Ole Maagestad paraillaan luovuttaa omaisuuttansa velkojilleen, hän — on Kjelin metsäyhtiötovereita"…
Bente vavahti; hän näki äkkiä koko korttituvan sortuvan.
"Ymmärräthän, Bente, että tämä on vaarallinen aukko, reikä hänen laskuihinsa… enemmän kuin huolestuttavaa. Luotto huononee — ja Kjelin yksin täytyy pitää koossa kaikki… Minä pelkään, että sinä olit oikeassa Bente… hänellä oli, näetkös, oikeastaan liian pieni pääoma alottaa" — "Niin, sitähän minä juuri olen pelännyt, että hän liian paljon laajensi asioitaan, Baarvig." — "Taivas ties, miten tämä loppuu", — äänsi tohtori synkästi. "Ja paitsi näitä vasta-alkavia liikemiehiä vaan vihollisia, ihmisiä, jotka tahtovat hänen tuhoaan… Minä sanon sen sulle, Bente, — tästä voi tulla äkki loppu jonakin päivänä. Minua ihmetyttää, ettet sinä sitä huomaa… Eihän Kjel voi ottaa rahaa taivaastakaan… Hän matkusti kaupunkiin tänä aamuna." — "Taivaasta, — ei… mutta minä luulen, että kyllä hän keinon keksii — tälläkin kertaa, Baarvig."
Tohtori seisoi kaapin lasiovien välissä. Yht'äkkiä hän epätoivoisella liikkeellä pyyhkäsi tukan niskasta pystyyn: "Eihän hän nyt vaan Ameriikkaankaan aikone paeta, — ja jättää koko häpeän tänne meidän niskoillemme."
Tuo ajatus koski Benteen, — tähän saakka hän oli aina ajatellutKjeliä vangin puvussa.
"Hyvä ystävä, älähän nyt kiihota itseäsi kaikenlaisilla omilla keksimilläsi epäluuloilla. — Ei, ei, Baarvig, en minä ollenkaan tarkoita, etteikö meidän siltä pitäisi olla valmiina, etteikö meidän pitäisi aikoinamme tottua näkemään asemaa semmoisena, miksi se voi muodostua, — ajattelemaan pahintakin, ettemme sitten joudu vallan ymmälle, jos jotain tapahtuu… Kjelillähän on semmoinen kyky keksiä keinoja… Ja kun hänellä on säästöpankki melkein käsissään", — alkoi Bente rouva varovasti, "niin voisihan ajatella kiusauksia — joku epäsäännöllisyys…" "Aivan niin, ajatellaan vaan yksin tein oikein tuomiopäivää… Ikäänkuin Kjel kulkisi pankin rahat taskussa. Ikäänkuin ei olisikaan johtokuntaa ja kassanhoitajata — päällekkäin viisi miestä — se on, neljä paitsi Kjeliä, — jotka niitä valvovat. Sinä tarkoitat, että siellä voi näpistellä samoin kuin täällä kotona ruokakaapissa. Minäpä sanon sinulle, että se on kerrassaan mahdotonta. Ellei kassakaappia murreta, taikka ellei kassanhoitaja karkaa —. Ja kyllä meidän sentään täytyy hiukan miettiä, ennenkuin päätämme, että Kjel on murtovaras… Mutta niinhän se on, — päästäppäs pelko naisen mielikuvitukseen, niin näet, — hysteria valmis, — ei mitään rajoja liioittelemisella… Sinä olet käynyt liian hermostuneeksi, Bente, viime aikoina. Täytyy todellakin karttaa, ettei sinua säikäytä. Ja minä kun yllätän sinun raukan tällaisilla puheilla, enkä ajattele, kuinka paljon sinä voit kestää… Eikä nyt lopulta kuitenkaan ole tapahtunut sen kummempaa, kuin että tuo velikulta on tehnyt konkurssin" —
… "Mutta Thekla, Thekla — Kjelhän voi saada tästä oikein suurlöylytyksen. Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen, Bente, koettaaksesi tyynnyttää häntä"…
* * * * *
Tohtori oli kovin ärtyisä näihin aikoihin. Hänen mielensä kuohahti vähimmästäkin syystä. Hänen mielialansa oli semmoinen, että Endre nykäsi kaulustaan ja vannoi matkustavansa pois heti. Näytti siltä, kuin häntä muka ei olisi siedetty talossa nyt, kun hän valmistautui sanomalehtimieheksi… Ja Berthea pakeni aina toisesta ovesta, kun isä astui sisään toisesta. Hän ikäänkuin väistyi isän ilmanpainoa toiseen päähän rakennusta… aina peläten, että joku ukkospilvi uhkasi… että hänet kutsuttaisiin konttoriin ja vaadittaisiin suora ja rehellinen vastaus jonkun käsittämättömän juorupuheen johdosta. Hänellä oli monta tuskan hetkeä miettiessään, olisiko se sitä taikka sitä ja mitenkä hän kekseliäimmin siitä selviäisi. Ehkä se koski hänen matkaansa Schölbergin kanssa Jörstadin tanssiaisiin, kun kotona luultiin hänen olevan lukkarilla vierailemassa… taikka noita nimettömiä kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut herra Jakobsenille tämän hentusta… taikka — —
Bentelle tohtori sanoi sänkykamarissa, loppumattomiin mietittyään ja pohdittuaan Kjelin asemaa: "Etkö sinä huomaa, että minä etsin sitä, mitä sinä näet, — minä kiusaan itseäni, niin että henki menee. Sinä et koskaan ole ollut tyhmä, Bente, — et ole milloinkaan erehtynyt. — En tosiaankaan ymmärrä sinua. — — Ja nyt tuo säästöpankki. Niitä on luonteita, jotka ovat syntymästään saakka epäluuloisia. — Niin, kuinka se juolahti sinun mieleesi…"
— — Tohtorin kääsit rämisivät ja töyssyivät illalla maantiellä ravassa ja kuopissa. Nedrebygdiin oli ilmaantunut kurkkumätää. Hiekkakankaalla tuli häntä vastaan Kjel, joka täyttä karkua ajoi asemalle. Tohtorin ruumiin läpi kävi vavahdus ja kuuma, kun Kjel, huulet tiukkoina, äkkiä koetti seisauttaa ruoskittua hevostaan…
"Pitää kiirehtiä kaupunkiin iltajunassa, isä, — oletko kuullut, joko juna on viheltänyt — — täytyy olla siellä huomis-aamuna varhain… Pankki, näetkös" — huusi hän, lyöden hevosta, ja oli jo pitkän matkan päässä. — Pankki… kaikui tohtorin korvissa kuin hätähuuto, pyörien räminän kadotessa kankaalle. Tohtorin silmiä haristi. Vatsahermot tietysti, jotka aina kapinoivat sopimattomaan aikaan. Hän otti nahkatakin päästään, vilvotellakseen hiukan otsaansa…
Hei, hevonen… läiskis… pitihän joutua ajoissa kurkkumätää potevan lapsen luo…
* * * * *
Ilta oli jo myöhäinen, kun tohtori ajoi takasin Nedrebygdistä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, oliko se kurkkumätää; mutta oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin erottaakseen sairaan muista ja estääkseen tartuntaa leviämästä. Hän oli ajaa röykytellyt huonoa kylätietä talon rengin taluttaessa hevosta suitsista ja lyhdyllä valaistessa tietä, ja vielä koettanut renginkin mieleen teroittaa neuvojensa ja määräyksiensä tärkeyttä. Kuu ei paistanut tähän aikaan yöstä, — oli pilkkosen pimeä, niin että juuri ja juuri erotti ohjakset ja silloin tällöin puolisulan lumisohjon hohdetta. Hän ei voinut toivoa pääsevänsä kotiin ennen kello yhtä. Se oli hänestä tuntunut oikeen helpoitukselta, kun hänellä oli kiire, — ajatuksissa tuo mahdollinen kulkutauti ja mitä olisi tehtävä, että se saataisiin heti alkuunsa tukehtumaan, virkailmoitukset ja varokeinot.
Nyt kun hän oli yksin, oli laittanut kaulahuivin paikoilleen ja kuuli hevosen kavioiden tasaisen kapseen pimeässä, kenkäin kilahduksen silloin tällöin, — nyt hän taas yht'äkkiä näki mielessään Kjelin jännitetyt, kiihkeät kasvot… Hän oli nähnyt niissä kauhun, — lukenut niissä jotain sen tapaista, että meni syteen tai saveen… Ja tuohon yhteen hän aina palasi, — säästöpankkiin ja sen kiusaukseen… Tuo yhä kasvava pelko, jonka hän koetti poistaa, mutta joka yhä palasi ja kävi yhä todennäköisemmäksi. Kjelin vahva usko, että kyllä hän vaikeudet voittaa — hänen sangviinisuutensa… Ja — niin kovassa pulassa — vainottuna — ehkä olemassa olo joka päivä mielessään… Eihän hän olisi ihminen — — Tirehtörin maksumääräys vaan — — pieni lainanmyöntövallan väärinkäyttö… — "Oh, oh, hoo!" — Hän voihki ja kumartui eteenpäin… "Oh, oh, hoo!"… Ja jos Kjel joutuisi häviöön — — Se ajatus oli ennen tuntunut hänestä niin kammottavan musertavalta. Mutta mitä se olisi ollut, — tavallinen vararikko — jommoista tapahtuu kaikkialla kauppamaailmassa ahtaina aikoina… Hänen olisi täytynyt luopua talostaan ja asemastaan ja hakea joku pienoinen toimi, josta olisi voinut elää — —. Se nyt ei olisi ketään tappanut — — Mutta tämä…
Tohtori tuijotti yhä kasvavalla kauhulla mustaan seinään… todistettu petollisesti hoitaneen hänelle uskottua pankkia… kiinniotettu, vangittu… tuomittu vankeuteen — Ja me, — vangin isä, vangin äiti, vangin sisar ja veli, vaimo ja lapsi —
Hän puri hammastaan ja pui nyrkkiään.
Poika parka, poika parka… Eikä muuta tarvittaisi kuin nuo kolmekymmentäviisituhatta hän olisi pelastettu — ei olisikaan vanki — eikä — Ptruu ptruu… Tohtori seisautti hevosen ja jäi istumaan… Se pelastaisi kaiken… Niin se… Hän huohotti jalkapeitteen yli kumartuneena —
Mitä tyhjää… Olenko minä järjiltäni! Mitä hittoa koni seisoo keskellä tietä.
— Etkö lähde — hän löi piiskalla. Ei muuta kuin ne kolmekymmentäviisituhatta —. Hän näytti niin rasittuneelta, Kjel… Vankeus ei ole leikin asiata — —. Pikku Baard mieron tielle…
Pimeästä alkoi kuulua sahakosken kohina, ja se sekaantui hänen ajatuksiinsa…
Ja Kjel, joka on käynyt niin varmana ja tyynenä ja suosittuna heidän keskellään… Ja nyt — keinottelija — suurhuijari — myllynkivi, joka vetää kaikki muutkin pohjaan, — petturi, väärentäjä. Säästöpankki hänen jäljiltään ammottava, uhkaava tyhjyys… Mitä helkkaria minä tällä sikarilla aioin —. Kääsit pyörivät eteenpäin kiivasta kyytiä, ja tohtori joskus raivoissaan äkkiä pidätti hevosen ja sitten taas löi piiskalla.
Hetkisen kuluttua vauhti tasaantui, se oli nopeata tiukkaa ravia. Sahasillalla hevonen kulki hitaammin tapansa mukaan… Äkkiä vilahti höylänlastujen seasta fosforin näköinen valo kahdesta ohimennessä raapaistusta tulitikusta… Tohtori veti pari savua sytytetystä sikarista. Soo?… Hän kääntyi ja tuijotti sinnepäin, jonne hän oli heittänyt tulitikut… Mitä tyhjää — — Se jääköön tuulen ja höylänlastujen asiaksi. Ruuna juoksi tavallisella innollaan kotiinpäin.
En minä oikeastaan tiedä kuka sitä itkisi, — jos onnettomuus tapahtuisi, — mutisi hän mäellä… Vakuutusyhtiö — pankki — semmoiset abstraktiset olennot, joilla ei ole verta suonissaan… joilla ei ole Baarvigia eikä Benteä, jotka voisivat väännellä käsiään ja kuolla häpeästä ja surusta — ei mitään pientä Massia, jonka täytyisi salata, että hänen veljensä on vanki… Mitä tyhjää… houreita, mielikuvituksia… Olenko minä järjiltäni?… Sikarin, jonka hän oli purrut poikki, hän sylkäisi suustaan Elvsaetin aidan luona.
Hän huusi renkiä, joka tuli hevosta ottamaan, — pyysi lyhtyä ja kynttilää. Hänen piti mennä pieneen desinfektsiooni-huoneesen puhdistumaan kurkkumädän tarttuma-aineista.
Hän seisoi karboolin sekaisessa ilmassa ja peseytyi… Jos jotain tapahtuisi… ajatteli hän äkkiä kauhulla…
Niin, — jos jotain tapahtuisi, — niin onhan Kjel kaupungissa —
No, eikös piru vieköön minulta ole tänä iltana ruuvit löyhtyneet — vallanhan minussa on kuume… Viisastelen tässä, niinkuin olisin pahin —. Kaksi kovan onnen tulitikkua, jotka… hän puhalsi pois koko ajatuksen. Se mahtoi koskea minuun liian paljon, että tapasin Kjelin…
* * * * *
Tohtori heräsi ikäänkuin reväistynä raskaasta, levottomasta unesta, sillä ikkunasta näkyi hohde, valo… Hän säikähti äkkiä. Hiki alkoi valua. Hän ei kohottanut päätään tyynyltä… makasi vaan ja katsoi rullakartiiniin… Tietysti kuu — — mielikuvituksien jatkoa — — ihan on mennyt veriin… Kuu, joka — — Hän makasi ja katseli… Yht'äkkiä pimeni, niin ettei kartiinia enää näkynyt, sitten leimahti valo taas — epäsäännöllisesti — — Hulluutta — tietysti kuu, joka on noussut — Hän tunsi vastustamatonta halua nousta ylös ja mennä keltaiseen saliin katsomaan; mutta ei uskaltanut — —
Hän istui sängyssä pystyssä. — Puhuisiko Bentelle… Ei… Kuuluisihan sieltä jotain — jonkinlaista huutoa ja melua, jos jotain olisi tapahtunut. Hän alkoi hiljaa ja epäillen pukea alusvaatteitaan ja sukkia päälleen. Se tuntui lohdutukselta sillä hetkellä —
"Mikä hätänä, Baarvig?" — kysyi Bente.
Tohtori sai samalla takaisin koko tarmonsa, — hän hypähti pystyyn ja juoksi keltaiseen saliin.
"Hyvä Jumala, mikä omituinen valo hohtaa ovesta — punertava valo seinällä!" huudahti Bente, joka samassa hypähti ylös ja veti tulitikulla valkean.
Tohtori seisoi vähän aikaa ikkunan luona, ennenkuin hän vastasi… "Näyttää tosiaankin siltä kuin tuli olisi päässyt irti tuolla alhaalla" — sanoi hän väkinäisesti ja käheästi —. "Ehkä vaan nokivalkea — —. Näethän, ettei se loista niin paljoa, — tuskin yhtään — nyt" —
Samalla valo siellä alhaalla leimahti äkkinäiseksi rajuksi punertavaksi purkaukseksi ja paksu tupruava liekkien sekainen savu ponnahti ilmaan, valaisten kirkkaasti tutun virran ja siinä uiskentelevat jäälohkareet, ja nimismiehen talon huoneineen. Tohtorin suu avautui ikäänkuin huutoon, mutta sulkeutui jälleen. Hän hengitti vaivaloisesti.
"Meidän täytyy pukeutua, Bente, — joutua alas — lähettää hevonen ja renki" —
"Herra meitä varjelkoon, Baarvig, — näetkö sinä!" huuti Bente.
Tohtori seisoi mykkänä. Tähän saakka oli hän haparoinut epäröivässä pelossa. Kellertävä, kirkas valo levisi puoleksi paljaan lumisohjoisen maan yli. Työväen rakennuksista juoksi ihmisiä ja pitkin tietä riensi väkeä ja hevosia joka taholta. Äkkiä valkea ikäänkuin sammui, savupatsas kävi pikimustaksi ja maisema vallan pimeäksi — ainoastaan kuu —
"He saavat sen sammumaan. He sammuttavat sen!" ankkasi tohtori äkkiä hurjalla toivolla —. Sahan ruisku on käymässä… He ovat päässeet tulen herroiksi… Siellä on kyllä väkeä… Mutta äkkiä leimahtivat liekit korkealle, — yhä korkeammalle taivaalle — ikäänkuin nuoleva kieli pimeässä ja tiheä kipinäsade syntyi sahajauhoista ja höylänlastuista.
Tohtori hengitti lyhyeen, ikäänkuin ilma olisi polttanut hänen suussaan, kääntyi epätoivoisella liikkeellä, melkein kuin olisi tahtonut työntää pois tuon näyn… Lankkupinot… ei, ei epäilystäkään… tuli oli päässyt niihin — —
Sänkykamarissa käveli Bente epätoivoisena pitkin lattiata huokaillen ja vaikeroiden… "Jumalani — Jumalani — synnistä rikokseen"… "Onni ettei Kjel ole kotona tänä yönä" — sanoi tohtori levollisesti. — "Hän matkusti kaupunkiin iltajunassa" — "Onko se totta? — Baarvig — Baarvig!" Bente tarttui suonenvedon tapaisesti häneen… "Ja minä kun saatoin epäillä häntä." — "Bente, — ole vaiti, ole vaiti, kuuletko. — Tahdotko tulla mukaan, vai etkö" — —
— Alhaalla sahalla tohtori juoksi paitahiasillaan lankkukasojen välissä ja niitten päällä johtaen sammutustyötä, ruiskun käydessä ja vesisuihkun suhistessa voimatonna ylivoimaisessa hehku- ja tulimeressä. Hänen hikinen muotonsa häämötti joskus esiin savun ja kipinöiden alta lankku- ja lautapinojen välistä, hänen tähystäessä uusia keinoja. Hän viipyi siellä, kunnes pinot rupesivat rutisten ja räiskyen romahtamaan alas ja tuli pakotti hänet lähtemään. Ja kun pelastustyö oli lakannut jossakin kohden, koetti hän itsepintaisesti jatkaa sitä telineiden välissä kapeissa solissa, kunnes työväki tukahduttavassa kuumuudessa kieltäytyi tottelemasta huutaen, että eihän tässä nyt ollut ihmishengestä kysymys. Aamun sarastaessa, savun vyöryessä paksuna ja harmaana pitkin virtaa, nähtiin tohtorin vielä, vaatteet rikki revittyinä ja kärventyneinä, tekevän toivotonta työtään, koettaessaan pelastaa edes viimeisen pienen osan lautavarastosta…
Oli ollut, kuten Kjel sanoi,suloinenkevät ja viileä, vilkas kesä. Hän oli istunut arkitakissaan päivänkatteen alla verannalla ja lihonut. Luotto kukoisti, hän oli taas järkähtämättömän itsevaltias säästöpankissa, suoritti käteisellä asian — ja kaikki nuo kuiskaukset ja huhut olivat taas hiipineet hiirenreikiin sen jälkeen kun hänen tulipalossa hävinnyt omaisuutensa oli arvosteltu niin äärettömän korkealle, — kaikkiaan lautavaraston kanssa lähemmä kahdeksaankymmeneen tuhanteen kruunuun. Hänellä oli ollut kuusi kuukautta aikaa ja vapautta matkustuksiin ja vekselien järjestämiseen, — oli voinut hiukan levähtää ja hoitaa mukavuuttaan, jonka hän niin hyvin tarvitsi. Hiukan vaan täytyi pitää silmällä sahaa, jota rakennettiin uudelleen.
Tämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä, kuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi, ei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä tekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin ihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä tohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.
Ensi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen maksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt — hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja pelottelemista toisaalla — sadetakki ja matkasaappaat päälle taas. Mutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan oli syksykausi selvitettävänä.
— Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja veistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes sikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän virvotuksia ja uusi havanna.
… "Eikö totta, Shulteiss", — selitti hän, kohdatessaan Schulteissin tiellä, — "Thekla rouva ajattelee neliskulmaisesti. Mutta maailma onkin pyöreä, siinä kulkee linjat sekä sikin sokin että kimurrellen kuin käärmeet, — ja ajatukset muodostuvat hiukan samaan tapaan… Hän on kuin pähkinä pihdit, jotka aukeavat ja sulkeutuvat ja musertavat joko — taikka; mutta maailman pähkinät eivät milloinkaan sovi niihin… Aivan mahdoton käsittämään demoonillista huumoria… ylipäänsä ei ole humoristinen… avoin vain kapakalalle —. Kun sanomalehdet — niin on tosiaan tapahtunut tänä kesänä, kieltäytyvät ottamasta vastaan minun kirjoituksiani — yksimielinen komplotti, näettekös, sillä ne uhkasivat särkeä koko meidän poroporvarikritiikkimme, — niin minulla on yksi keino vielä, — revolverini sitä hetkeä varten, jolloin minun tulee valita."
"Näettekös, Schulteiss, minä tutkin erityisesti koskea tuolla alhaalla… Varsinkin yhtä kohtaa, — tuota syvää kiertävää pyörrettä juuri kosken mutkan alapuolella… Minä olen koettanut heittää siihen lastuja ja puun kappaletta. Nyt minä katselen tukkeja, jotka syöksyvät siihen. Ne sukeltavat siihen aivan upoksiin ja tulevat esiin vasta runsaan minuutin kuluttua… Ymmärrättekö minun ajatuskulkuni, — tuommoinen lumivalkea pyörre, kuohuva kuin samppanja — — siinä voisi oikein nautinnolla lopettaa elämänsä. Minä tuijotan siihen, — ja aina pyörii oma ruumiini mielessäni, — hattu uiskentelee alas virtaa… ja minuutin perästä sen omistaja pulpahtaa siitä korkealle hengetönnä kuin tukki — kaikki lopussa, mennyttä, — hälvennyt elämän virtaan"…
Schulteiss vastasi hajamielisenä täsmälliseen kohteliaasen tapaansa, — kuunteli, eikä kuunnellut, — oli kokonaan omissa mietteissään — … Ei muuta kuin tämä viikko enää siihen päivään, jolloin hänen molemmat oppilaansa, Arnt ja Massi, lähtisivät teknilliseen oppilaitokseen — ja hän itse poistuisi Elvsaetistä — ja kaikesta, jonka tähden hän oli elänyt nämä monet omituiset vuodet… Minka oli puolikasvuinen tyttö, kun hän tuli sinne, — ja nyt hän oli lähtemäisillään valloitusretkelleen maailmaan…
Hän muisteli, missä paikassa he olivat siitä ja siitä keskustelleet… missä hänen jalkansa oli ollut… kuinka hänellä, siihen aikaan kun Minka vielä oli alaikäinen, oli ollut etuoikeus tuntikausia työntää vauhtia keinulle. Hän johti mieleensä Minkan raikkaan naurun, hänen nuoren hennon olentonsa, hänen itsensä hiki hatussa ja jalat ilmaa halkaisten eteenpäin ojennettuina työntäessä keinua, ja kuinka tyttö aina tahtoi kiitää vielä hiukan korkeammalle — ja vieläkin hiukan…
Porstuassa hän seisahtui vallan vaipuneena mietteihinsä, — piti silmällä keltaisen salin ovea — odotti, — nyt tuli Minka… vetäytyi arkana pois, kun joku lähestyi, taikka katsoi idioottimaisesti ylös… Hän kuunteli…kuuli Minkan askeleet portaissa… Yksi lauta oli hiukan irroillaan, — kuinka se narisi joskus ja ilmaisi siten tulijan… hänen askeleensa niin eri lailla henkisesti kuvasivat hänen olentoaan kuin kenenkään toisen… Ja kun hänen vartalonsa hänen ylöstullessaan ikäänkuin peitti valon, joka helottavana loisti ikkunasta porstuaan…
Hän saattoi istua pianon takana silmät ummessa ja niska nojautuneena nuottihyllyyn aina siihen saakka, kunnes Berthea taikka Massi tuli soittamaan, silloin hän kavahti ylös, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire tai hän olisi unohtanut jotain. Itseensä käpertyneenä hän vaipui ajatuksiinsa ulko-oven portailla, oikaisi vartalonsa äkkiä ja loi ympärilleen intohimoisen katseen… Tämä oli hänen henkistä omaisuuttaan, — hänen maaperäänsä: penkki, jolla Minka niin sanomattoman monella tavalla ja vaihtelevan kauniina oli istunut… portaat, joiden päälle Minka oli astunut — — Hänen pitkät ohuet valkoiset sormensa tarttuivat kaiteesen, ikäänkuin hän olisi tahtonut vastustaa jotakin virtaa, joka uhkasi viedä hänet pois… Ee-i — ei, — hä-än ei antaisi poistaa itseään näiltä portailta kauemmaksi, kuin että hänen kätensä voisi milloin tahansa niihin tarttua, kun Minka kerran tulisi —
Hänelle oli tarjottu paikka uuden tuomarin luona… Oho, oho, — häntä eivät olosuhteet niinkään pois riistäisi. Hän oli jo aikoja sitten tehnyt suunnitelmansa, — oli hankkinut tilaisuuden perustaa koulun kasvavalle nuorisolle nimismiehen talossa. Ei ollut muuta kuin lehto ja huvihuonekunnas ja kappaleen matkaa kangasta — kun hän tahtoi nähdä Minkan — —
* * * * *
Arntin matka-arkku oli tuotu hänen huoneeseensa — ja Massin Massin huoneeseen. Ne seisoivat kannet auki ja uusia vaatteita oli ladottu niiden viereen tuolille aina sitä myöden, kuin niitä saatiin valmiiksi silitetyiksi ja merkityiksi. Hento Bente rouva juoksi keveästi ylös rappuja, milloin merkityitä liinavaatteita käsivarrellaan toiselle, milloin toiselle pino nenäliinoja, — ylös ja alas portaita ja molempia teitä. Pieninkin valmis kapine antoi aihetta uuteen juoksuun. Ja itse hän käänsi ne kokoon ja asetti arkkuun. Bente rouva puuhasi koko sielullaan lasten matkaa. Hän puheli Arntin kanssa ja kuunteli kesken kiirettään hänen innokkaita kertomuksiaan rautatiestä Andivuorten yli ja sen kamalia nousuja — yksi neljällekymmenelle ja yksi kolmellekymmenelle — Arntin seuratessa hänen perässään rappusia ylös ja alas —. Hän jutteli Massin kanssa, joka oli "niin harmistunut ja kyllästynyt kaikkiin Endren lörpötyksiin" — puheli suoraan ja tuttavallisesti Massille, ikäänkuin häntä nyt kerrankin ymmärrettäisiin.
Ja Schulteissin vaatteitahan nyt myöskin piti tarkastaa ja laittaa kuntoon. Oli perjantai, — viimeinen iltapäivä ennen hänen lähtöään. Bente rouva oli hänen kamarissaan ja antoi hänelle luvut laskien pestyt ja silitetyt liinavaatteet, joiden oikean määrän Schulteiss yhtämittaa kumarrellen ja vastaanottaen tunnusti.
"Viimeisen kerran siis pidän huolta teidän vaatteistanne, Schulteiss", sanoi Bente rouva. — "Suokaa anteeksi, — sallikaa minun vaieta… Kun minä en tässä paikassa voi löytää oikeita sanoja lausuakseni julki teidän unohtumattoman hyvyytenne"…
Hän katsoi kiusaantuneen onnettomana Benteen.
"Kun on eletty osa elämästä niin lähekkäin kuin me, Schulteiss, ja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että kummallakin on kiittämistä." —
"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla", — sanoi rouva hetken vaiti oltuaan… "Minä tulen sitä myös kaipaamaan, — monen monta tutunomaista sanaa"… "Se on ollut osa minun köyhästä ilostani — minun todellinen…" puhkesi Schulteiss taistellen liikutustaan vastaan… "Te ymmärrätte jokaista niin hyvin, — se se on niin tyynnyttävää… Ja — ja", — Bente huokasi, — "sitä on niin paljon huolia, Schulteiss… Baarvigin laita ei näy paranevan… Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, — hän näyttää riutumistaan riutuvan… Eikö hän teidän mielestänne, Schulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?… Minä pelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, — sai vamman keväällä tulipalossa… Ah, — se tuntuisi niin helpolta, jos hän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen —. Hän on niin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin häntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista —"
… "Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön" — Bente rouva istuutui vaatteet sylissään, — "tuntuu siltä, kuin Baarvig ei paljoa välittäisi niistäkään… Ja minä joka — olkoon se nyt sanottu onnellisena hetkenä — toivon heistä niin paljon, — olen heidän puolestaan huolettomampi"…
"Tietysti, rouva, — molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat uutteria luonteita."
"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä opettaja voi antaa, — henkevän kasvatuksen. Te olette monessa suhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat kiittävät koko elämänsä. Mutta — minä sanoisin mielelläni jotain; — minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin helposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja ajan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa vaan Endreä… Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut pysyttää tiukkaan todellisuudessa, — olen ollut heille tutunomainen, — en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja vaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää varjella; — he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että sisaria" — —
"H-m, — neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun — suokaa anteeksi —; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa suurimmatkin toiveemme" — "Täällä on niin paljon tulevaisuutta ilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee niitä pilviä,täytyyhuumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja kilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset… Ei minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut tämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä tuohon kaikkeen." — "Sangen sattuvasti sanottu, rouva", — nielaisi Schulteiss — "Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin"… "Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös — myöskin Minka… Ajan henki vaatii että jokaisen pitää olla jotain — ja se on hyvä se. Mutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä on tuulta siivissä. — Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle pohjalle ja käyvät onnettomiksi. — Minun suuri toivoni on — ja siinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss, — että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä — ettekö te ole samaa mieltä siinä — hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos koettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle veriin." — "Rouva, sallikaa minun, — niin henkiselle luonteelle kuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen voimien irroittamisena… Ja todellakin — tässä jos missään lienee syytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia uria"… "Schulteiss… Schulteiss parka"… rouva puhui itsekseen, mennessään alas portaita… "järki vallan sekaisin, kun tulee Minkasta puhe"…
* * * * *
Koko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi istui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi seuraavana aamuna…
— "Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani, äiti"… Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain käsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: — "Minä olen suorittanut keskikoulututkinnon ja saanut 1,25 — Olen lukenut matematiikasta sen kuin pitikin — Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut talousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua auttaa, — senhän sinä myönnät, — paitsi silloin, kun minä olin sisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen lopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit."
— "Niin Massi, ala sinä vakavuudella… Sinä alat uutena aikana. Ja muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse tahdotte… Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle, Massi, — vaikka olenkin vanha — ja monesti kyllä väsynyt, — niin tahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana, tahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon saavuttamiseksi, kuinmeilläon ollut, — olisin tahtonut ottaa mukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi"…