Hilappa sen huomasi ensin ja yritti siekailematta lähteä lepänrunkoa myöten sitä noutamaan.
— Anna minä menen, huusi Junu.
Hilappa oli tänään hieman juhlallisella tuulella. Hänestä olisi tosin ollut mieluisempaa mennä itse uhkarohkeaan tehtävään, mutta koska Junu oli kerran saanut hänen omenansa, tuntui hänestä mukavimmalta, että poika sai noutaa taivasjalankin. Ja niin alkoi se ryömiä lepänrunkoa myöten, ja Hilappa katseli rannalta.
Jännittyneenä, niinkuin olisi itse ollut uhkaretkellä, katseli hän pojan varovaa hiivintää lepänrunkoa myöten. Nyt oli se kohdalla, nyt alkoi kurkotella sauvaa käsiinsä. Mutta lepänrunko oli liian korkealla vedestä, täytyi laittautua polvilleen, pitkälleen aivan. Hilappa aivan hätkähteli ja vapisi katsellessaan, miten poika laskeutui pitkäkseen ja sitten hivuttautui riipuksiin lepänoksista pidellen. Nyt se yletti… nyt … nyt… juuri ja juuri oli saamaisillaan kiinni.
— Oh! pääsi Hilapalta hädän huudahdus. Sillä kuiva lepänoksa katkesi ja poika putosi päistikkaa virtaan. Mutta hädänhuudahdukseen liittyi heti yhtä vaistomainen naurahdus. Niin hullunkuriselta näytti pojan pulikoiminen vedessä. Vaan heti kohta jähmettyi hän kauhusta, jähmettyi kauhusta hymynvivahdus vieläkin huulillaan. Sillä poika, joka kyllä muuten olisi osannut uida maihin, säkeytyi oksiin ja jäi niiden väliin päälaelleen pulikoimaan, niin että hänestä näkyivät vaan sätkyttelevät sääret.
… Se hukkuu! Saa vettä henkeensä ja hukkuu, välähti Hilapan mielessä. Ei hänen tarvinnut ajatella enempää. Hätä, tulinen hätä siivitti hänen jalkansa. Hän ei edes tiennyt, miten oli ykskaks päässyt lepänrunkoa myöten Junun luo. Mutta silloin oli jo poika irtautunut oksista, ja virta vei häntä mukanaan. Niinkuin kaamean harmaan sumun läpi näki Hilappa milloin käden, milloin jalan, milloin vain vaatteen liepeen veden pinnalla.
Ei Hilappa tiennyt nytkään, miten joutui veteen ja alkoi uida. Mutta siinä, jossa hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen Junusta, ei enää näkynyt mitään. Pojan vaatteet olivat ehtineet vettyä, ja hän oli vajonnut. Ja Hilappa tunsi itsekin, ettei hän enää kauan pysyisi veden päällä.
Äärimäisin ponnistuksin pääsi hän sentään maihin ja juoksi parkuen kotiin. Hätäkello pantiin heti soimaan raatihuoneella, ja Hilapan opastamana riensi väkeä naaraamaan monin venein. Hilappa itse tuskin tiesikään märistä vaatteistaan. Hän juoksi hätiköiden virran vartta ja pysähtyi vähänväliä pelkkänä palavana silmänä tuijottamaan naaraajain työhön. Milloin hän käänsi pois katseensa virralta ja juoksi alemmas, alemmas virran mukana, oli hän ilmi elävänä näkevinään milloin käden, milloin jalan, milloin vaatteen liepeen vilahtavan vedestä. Mutta kun hän kääntyi jälleen tuijottamaan naaraajain työhön, tuntui hänestä aivan ihmeeltä, etteivät he löytäneet mitään. Ja kaamein, melkein elottomin silmin tuijotti hän iltahämärässä tummana vierivään virtaan.
Vaikka työ jatkui tuntikausia turhaan ja vaikka isä moneen kertaan huusi hänelle virralta, että hänen oli mentävä muuttamaan kuivaa ylleen, juoksenteli hän ja seisoi ja tuijotti vain yhä rannalla, eikä ajatellut eikä tuntenut muuta kuin että Junun täytyi, täytyi löytyä ja tulla eläville ilmoille. Ja kun tuli niin pimeä, että naaraajat katsoivat mahdottomaksi jatkaa enää työtään, oli häntä mahdoton sanoin saada pois virran rannalta tuijottelemasta. Puoliväkisin vietiin hänet kotiin.
Ihmeissään katseli äiti sinä iltana nuorinta lastaan. Poissa oli riehakkuus, poissa pojan elkeet. Tyttö tuijotteli eteensä hiljaisempana kuin vanhempi sisarensakin, ja silmissä oli niin palavan surullinen kajo. Ei välittänyt ruuasta eikä mistään, ei tahtonut mennä levollekaan, istui vain ja tuijotti kädet ristissä.
Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen. Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset, joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti "kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.
Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.
Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari, asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti mustatukkainen pää.
— Terveisiä piispanturusta! sanoi Henrik vanhus.
Mustatukka isä Mathias nousi ja kiitti. Ääni narahti kuivuuttaan, mutta sen pohjasävynä kuului lämmin helähdys. Ohutluinen oli käsi, jolla hän kätteli, ja kuivahkot olivat tummaveriset kasvot, joista terävät kirjatoukan silmät ilostuneina ja toivon kirkastamina suuntautuivat kirjakääröön, jota Henrik vanhus kantoi kädessään.
— Niin, tässä on käärö, minkä Mikael maisteri lähetti, mutta ei se pyhä kirja kuulunut valmistuvan vielä vuosikauteen, riensi Henrik vanhus selittämään.
Värähti pettymyksestä musta leukaparta, joka kehysti isä Mathiaan terävän leuan. Ohi mennen kysäisi hän, mitä markkinoille muuta kuului, mutta riensi vastauksesta välittämättä munkkien entiseen makuukammioon sanomaan, että tuotaisiin olutta. Kerttu rouva tuli heti hänen jälestään tuoden kaksi vaahtoavaa katajahaarikkaa, mutta hänellä oli kiire takaisin, ennenkun nuorin poikanen ehti jälestä isää häiritsemään.
Vasta kun oli kulautettu papinmuorin mainiota kotiolutta ja pyyhitty parrat, alkoi isä Mathias kysellä tarkemmin Turun uutisia ja varsinkin mitä Mikael maisterille kuului. Henrik vanhus kertoi kaiken juurta jaksaen, kertoi kuninkaan lähetistäkin ja miten hän oli teinejä vaatinut, ja ylisteli Mikael maisterin miehekästä vastarintaa.
Isä Mathias kuunteli sitä äänetönnä päätään nyökytellen. Mutta sitten otti hän pöydältä Agricolan "Rucouskirian", avasi sen ja virkkoi:
— Niin, niin, sinne kuninkaan kaupunkiin meiltä viedään hengenvoimat ja aineelliset varat. Monta kertaa olen täällä itsekseni mietiskellyt näitä Mikael maisterin sattuvia sanoja, jotka tässä ovat luettavana:
Muinen suotiin papinraha, vaikka meno oli paha, viettelys ja valhe julki, joka taivaan kiinni sulki. Oppi meillä nyt on hyvä, kallis niinkuin nisunjyvä; Herran sanaa, sielun ruokaa monet köyhät henget huokaa; vaan ken antaa rikkautensa, ryysyt saa hän palkaksensa, hyvyyttä ei saa hän muuta, pilkkaa vain ja pahaa suuta.
Isä Mathias istui kotvan mietteissään tähystellen kirjanlehteen. Sitten virkkoi hän ikäänkuin itsekseen:
— Ei ole ihme, jos väliin suuttuu suunnankin mies ja katkeroituu uurastaessaan. Ja kehen tämä katkeruus etupäässä kohdistuu, siihen viittaavat varoittavat sanat niille, jotka
tihunnit ja uhrit ryäväät. yksin ropoja tuhat lyövät.
Hän pani pois kirjan, loi siihen vielä katseen pöydälle ja nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Sitten virkkoi hän vilkastuneena:
— Merkillinen työtarmo sillä miehellä vain on, ihmeellisesti kestää hän uranuurtavassa työssään kaikkien vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon keskellä!
— Ai, muisti Henrik vanhus, hänhän pyysi sanomaan terveisiä, että kenties uuden testamentin mukana saatte vielä messu- ja käsikirjatkin!
— Niinkö! ilostui isä Mathias. Vai aikoo hän nekin painattaa! No, sittenhän ne vasta voivat levitä jokaisen papin käteen. Ja hän ne kyllä pystyy painattamaan, vaikkei olisi rahaa riksiäkään.
Hän otti ohutluisiin käsiinsä pöydältä paksun, noin korttelin korkuisen ja vähän kapeamman kirjan, joka oli sidottu lujiin nahkakansiin. Kirjan alkupuoli oli painettu, mutta loppuun oli sidottu puolentoista sataa käsinkirjoitettua lehteä. Painetut lehdet päästi hän peukalonsa alitse selautumaan etukantta vasten, mutta pidätti kiinni heti ensimäisestä käsinkirjoitetusta lehdestä.
— Tässä ne kyllä ovat jo suomeksi, messut ja muut ristikunnan menot. Tässä alussa ne ovat painettuina ruotsiksi, mestari Olavin käsilaskosta. Sidotin loppuun puhdasta paperia ja aioin niihin kirjoittaa nuotit näihin ruotsalaisiin messuihin ja virsiin. Mutta sitten tulin tuumineeksi, etteiköhän niitä voisi laittaa suomeksi. Aloin suomentaa ja sommitella pitkinä iltoina ja milloin suinkin aikaa sain, ja siinä ne nyt ovat osapuilleen kaikki. Ovat niitä siitä jotkut muutkin sielunpaimenet jäljennelleet, tai ovat saaneet konseptejani, kirjoitettuaan ne ensin tähän puhtaaksi.
Henrik vanhus nousi ja tähysteli ihailevin silmin soreasti piirrettyjä, hieman aaltoilevia rivejä ja kuvitettuja alkukirjaimia. Hänen ihailustaan innostui isä Mathias kehaisemaan:
— On niitä siitä jäljennöksinä viety itse kuninkaan kaupunkiinkin!
— Kuninkaalleko? kysäisi Henrik ihmeissään.
— Ei sentään. Martti herra niitä kopioi, Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi.
— Kyllä tunnen, raumalainenhan hän on.
— Tosiaan. Käsikirjan hän sai minulta. Messun olivat hänelle Mikael maisterin teinit kopioineet.
— Mutta eikö hän osaa itsekin, kielimies ja hyvä suomalainen?
— Kyllä hän osaisi. Mutta häntä näkyvät enemmän vetävän puoleensa maalliset lait.
— Ja jättää taivaan evankeliumin toisille, hymähti Henrik vanhus.
Isä Mathias selaili ja silitteli ohutluisella kädellään kirjansa lehtiä, melkein lapsellisesti iloiten siitä, että oli hiljaisessa luostarikammiossaan hänkin puolestaan viljellyt pientä sarkaansa suomenkielisen kirjallisuuden vainiolla. Ja kunnioittaen katseli Henrik vanhus hänen kirjaansa ja hintelän kuivahkoa isä Mathiasta itseään.
Palatessaan sillan yli kotiin kuuli Henrik vanhus, miten vanha kylänlapsi helähytteli kadunkulmissa kelloaan ja kutsui kylänmiehiä huomiseksi koolle raatihuoneelle.
Yönseutuna levisi huhu kaupunkia uhkaavasta vaarasta joka taloon. Eikä silloin tarvittu kaupunginlain säätämää kolmen markan uhkasakkoa peloittelemaan porvareita kyläkokoukseen. Kaikki jättivät hetkiseksi arkisen aherruksensa, kauppapuotinsa ja käsityönsä, syystyönsä pellolla ja syysapajansa merellä, ja saapuivat miehissä raatihuoneelle.
Oli siinä jyrkeää miestä hämärässä raatihuoneessa, johon pääsi valoa ainoastaan parista pienestä ikkunasta. Molemmat pormestarit ja kuusi raatimiestä istuutuivat pitkän pöydän ääreen, ja siihen vetäytyi Jöns älynmittarikin. Talokkaat porvarit törkkivät yli lattian penkeille pitkin seinämiä. Aremmat huonemiehet jäivät ovensuuhun ja takan ympärille seisoskelemaan, ainoastaan muutamat heistä puikkelehtivat penkeille äveriäämpäin porvarien väliin. Päsämäen Heikki tuli suupieli mahtavasti riipallaan ja törkki suoraan peräpenkille; hänen viereensä junttasi kohta Jussoilan Juntti, kädet polviin asti riippumassa, ja jälestä piipitti Sukan Simo. Onnellisia olivat he ökyrikkaan läheisyydessä, vaikka tämä tuskin oli heitä näkevinäänkään.
Henrik pormestari avasi kokouksen. Kun hän kertoi, että turkulaisilla oli aikomus muitta mutkitta muutattaa raumalaiset Auran suulle paloraunioita uudestaan rakentamaan, kuuntelivat sitä kummaa toiset porvarit nauraen, toiset ihmetyksestä suu selällään. Henrikin täytyi erityisellä painolla teroittaa, että asiaa koskevat paperit oli jo lähetetty kuninkaihin, ennenkun he osasivat ottaa sitä vakavalta kannalta.
Jussoilan Juntti, saatuaan siten asian oikein päänsä rakoon, kuiskasi ilosta välähtävin silmin Sukan Simolle, ettei muuttaminen taitaisi ollakaan hullumpaa. Suuressa kaupungissa saattoivat ansiot olla paremmat — eikähän hänellä ollut kiinteimistöä, josta eroaminen olisi käynyt sääliksi, eikä paljon muutakaan muutettavaa. Mutta Sukan Simo oli varovampi, ei virkkanut mitään, vilkui vain Juntin editse Päsä-Heikkiin, odottaen mitä tällä oli sanottavaa.
Ja Päsä-Heikki saikin sanoiksi. Pönäkästi istuen ja suupieltään murtaen päläytti hän:
— Jos muuttavat, niin kukahan turunkissoista silloin maksaa taloni tuossa torin toisella puolella!
— Ja minun Naulamäeltä! piipitti Sukan Simo.
Kokous purskahti nauramaan. Niin hyvin he tunsivat Simon luhistuvan hökkelin, joka oli kaupungista siksi erillään, ettei sitä ollut suuri tulipalokaan vienyt kymmenisen vuotta sitten.
Päsä-Heikki vilkaisi suupieli riipuksissa säestäjäänsä, joka tietysti tarkoitti parastaan. Ja luoden ylävän katseen porvareihin, joista useimmilla oli ainoastaan kaupungin tiluksia viljeltävinään, lisäsi hän:
— Päivä siihen monesti kaivon kiertää, ennenkun jätän maatalonikaanPäsämäellä. Tehkööt siis muut mitä tahansa, minä en lähde!
— Enkä minä! piipitti Simo toisten iloksi.
Päsä-Heikki loi häneen uuden halveksivan katseen, ikäänkuin sanoen: "hyvä on, ettet karkaa velkaasi maksamatta", ja päätti:
— Muuten on mielestäni turkulaisille annettava, että jyrisee…
— Nyrkkiä! säesti Juntti.
— Että oppivat heittelemään suopunkejaan kaulaamme!
— Hirteen heidät! säesti Juntti, sillä hän piti näin kovasta puheesta.
Enimmät porvareista näyttivät käyvän tyytymättömiksi tähän reuhaamiseen. Joku virkahti:
—Suunsoittajatkohan nuo ovat lujimmat toden tullessa…
— Hyvät kylänmiehet! puuttui Henrik uudestaan puheeseen. Ei tässä taida suukopu paljon auttaa, enemmän meidän kuin turkulaistenkaan. He ovat kääntyneet kuninkaihin, ja ainoastaan kuningas voi sellaisia määräyksiä antaa. Mitä arvelette? Eikö meidän olisi käytävä puhumassa puolestamme, ettemme halua muuttaa —?
— Ja niistä kahdestasadasta unkarinkultaisesta! virkkoi Simo Sonkki.
— Ja ainakin muistuttamassa kuningasta meille antamastaan oikeuskirjasta, jos hän sen olisi ehtinyt unhottaa. Asia on toistaiseksi sillä kannalla, etten tiedä, mitä muutakaan voisimme tehdä puolestamme.
— Oikein! kuului vakavia ääniä. Ja kuninkaan antamaa oikeuskirjaa näyttivät kaikki voitonriemuisesti ajattelevan.
Päätökseksi tuli, että oli parin miehen lähdettävä kuninkaihin tekemään tyhjäksi turkulaisten tuumia. Joukkohuudolla jätti kokous sen tehtävän molemmille pormestareille, ja kukin riensi toimiinsa.
Henrik Pakilalle ei matka kuninkaan kaupunkiin ollut ollenkaan mieliin. Hänen haahtensa oli vielä ennen Kainuunmeren perukoiden jäätymistä tehtävä matka Keminsuulle eikä hänellä nyt ollut laivuriakaan sinne lähettää. Mutta kun kylän yhteinen asia vaati, sai haahti jäädä seisomaan suolalastineen, ja Simo langon kanssa oli yhteisellä aluksella lähdettävä Tukholmaan.
Onneksi oli hänellä varastoaitassaan pihansa perällä melkoinen röykkiö puuastioita, kuppeja, lautasia, haarikoita, punkkia, sankoja, leilejä ja voivakkasia, joita pitkin syksyä oli vaihdettu vakkasuomalaisilta suoloilla ja muilla saksantavaroilla. Ne vietiin haahteen, vietiinpä puolenkymmentä pakkaa säkyläisiltä ostettua mainiota sarkaakin ja kokonainen vankkurikuorma liinakankaita, joita virkut ympäristöläiset olivat pitkinä puhteina ehtineet kutoa jo viime kesän kasvusta.
Samana iltana oli haahti jo lähtövalmiina. Aamulla päivän hämärtäessä talutettiin Sonkkilasta sinne vielä neljä pulskaa ratsua, jotka Simo aikoi myydä kuninkaan huoveille. Ja niin nostettiin purjeet ja lähdettiin.
Onneksi ei Simo Sonkin laivuri ollut teillä tietymättömillä, vaan ohjaamassa yhteistä laivaa. Tuulikin oli tällä haavaa luoteinen, vaikka se Rauman merellä enimmäkseen huhtoi lounaisilta ilmoilta, ja tasaisella laitaisella oli langoksilla hyvää aikaa moniin tarinoihin merimatkoista menneinä aikoina.
— Niin näitä meriä nykyjään purjehtii, kuin soutaisi sunnuntaina kirkkoon, tuumi Henrik. Toista se oli ollut isän aikoina, toista oli vielä minunkin nuorina päivinäni. Usein kohtasi silloin merisissejä, juutteja ja voiolaisia, jotka ryöstivät haahdet ja tavarat ja hukuttivat väen kuin koirat. Eivät sentään raumalaiset olleet leikillä nujerrettavat. Monin haahdin laskettiin tavallisesti yksissä, että pystyttiin paremmin pitämään puoliaan. Niin oli kerrankin isä ollut viiden muun haahden kera matkalla Rääveliin. Merellä sissit kävivät kimppuun ja pääsivät voitolle. Suurimpaan alukseen olivat tyhjentäneet toisista saksantavarat ja röyhkeästi käskeneet tyhjillä mennä kotoa uutta tavaraa noutamaan. Sydämystyneet olivat silloin meikäläiset ja käyneet uudestaan otteluun, ja pois ottivat suurimman aluksensa kaikkine tavaroinen.
— Ne kai olivat vitaliveljeksiä? kysyi Simo.
— Niin olivat. Mutta tuskin oli heidät saatu monien riikkien mahdein kesytetyiksi, kun itse lyypekkiläiset alottivat samat elkeet. Saksat olivat näet meillä päässeet niin isännöimään, että omat porvarit olivat melkein vain renkejä heidän rinnallaan. Kyösti kuningas alkoi heitä ahdistella omille mailleen, ja silloinkos he heittäytyivät ryöstelemään. Monet kerrat oltiin heistä helisemässä Ahvenan merellä ja saaristossa, mutta niin kireää tuskin lie ollut ottelua kuunaan kuin kerran purjehtiessani kuninkaan kaupunkiin viitisentoista vuotta sitten.
— Ihme tosiaan oli, että Topi Kovapään kanssa kahteen mieheen siten nujersitte koko sissijoukon! Miten se oikein kävi?
— Kovapään se oikeastaan oli ansio, virkkoi Henrik. Sissit olivat saaneet jo haahtemme valtaansa ja hukuttaneet elävältä kaikki muut miehemme. Minulla ja Topilla varmaankin tahtoivat saada hyvät lunnaat ja meidät veivät oman koijinsa kannelle, köyttivät kädet seläntaa ja kiinni mastoon. Kylmässä syysviimassa sentään heittivät purjekankaan palasen peitteeksemme. Topi oli hädän varalta keveltänyt viikatteen kärjen ja kätkenyt sen mekkonsa liepeeseen. Siinä viruessamme irroitti hän sen selän taakse köytetyillä käsillään ja kihnasi minun köyteni poikki; minun oli sitten helpompi leikellä hänen köytensä. Makasimme yhä odottaen. Tuli sitten rosvojen ruokailuaika, ja he menivät kannen alle pehtelemään saaliitaan. Kolme miestä vain jättivät vahtiin, ja nekin huolettomina kulauttelivat taskumateistaan. Silloin yhtäkkiä hypähdimme pystyyn. Minulla oli vielä viikatteen kärki kädessäni. Topi keksi suuren rautanaulan, jonka hän sieppasi. Niin asestettuina ryntäsimme vartiain kimppuun. Äänettömään päähän nujersimme kukin miehemme; minä iskin viikatteen kären toisen ohimoon, Topi ajoi hartiavoimin rautanaulansa toisen pääkalloon. Eikä kolmaskaan ehtinyt pitkin piiskutella, ennenkun heitimme hänet elävältä mereen. Kannen alta ei kuulunut muuta kuin juopuneiden melua, ja me vieritimme kansiluukulle kaiken mitä raskainta oli mailla. Ennen pitkää alkoi alhaalta kuulua jyskytystä ja rähinää. Mutta turhaan he siellä raivosivat. Portaille mahtui vain vaivoin kaksi miestä, eikä kansi noussut kahden voimin. Me olimme herroina vihollisen laivalla ja omamme oli sen jälessä hinattavana. Lasketimme kuninkaan kaupunkiin. Rosvot, kaikkiaan neljäkolmatta miestä hirtettiin, ja antoi kuningas meille yhtä ja toista palkinnoksi vihollislaivasta. Eivät ne antimet vastanneet niitä lohiakaan, jotka rosvot minulta söivät, mutta olihan se vähäkin sentään kuninkaan kädestä…
Paripäiväisen matkan jälkeen saavuttuaan kuninkaan kaupunkiin lähtivät he pyytämään Martti herraa tulkikseen kuninkaan luo. Martti herra, joka hänkin aikoinaan oli Turun koulusta vaadittu kirjuripojaksi kuninkaan tilikamariin, mutta sitte päässyt papiksi Tukholman suomalaiseen seurakuntaan, oli raumalaisten vakinainen tulkki milloin he kuninkaissa kävivät.
Ilomielin otti hän vastaan kotikaupungin porvarit vaatimattomassa poikamiehen asunnossaan. Hän oli kernas lähtemään heti mukaan ja alkoi pukeutua mustaan pappispukuunsa. Laittaessaan leveää, valkoista sepelikaulusta kaulaansa tuumi hän:
Kylläpä tuota onkin täällä saanut tottua tulkin virkaan. Tänne on asettunut melko lailla suomalaista rahvasta, ja milloin he joutuvat viranomaisten kanssa tekemisiin, niin minut aina tulkikseen kutsuvat, niin raati kuin vouditkin. Aivan olen siten joutunut yhtä paljon lainlukijaksi kuin evankeliumin julistajaksi.
— Monta kertaa tuomarit ja voudit tarvitsevat tulkin siellä supisuomalaisilla kotiseuduillakin.
— Niin, tosiaan! Meillehän sinne pistetään tuomareita, joiden kielentaitamattomuuden tähden on pakko hoidattaa virkansa lainlukijoilla. Ja suomalaistenkin tuomarien on usein vaikea langettaa tuomiota suomalaisten asioissa, kun lait ovat ruotsinkieliset. Aivan sattuman varaan jää, miten he milloinkin sattuvat kansanmiehelle lakia tulkitsemaan ja hänen asioihinsa sovelluttamaan.
— Isä Mathiashan kertoi teidän kääntävän lakeja suomeksi, virkkoiHenrik.
— Niin, täällä milloin kuninkaan, milloin voutien ja raadin tulkkina ollessani olen kiintynyt asiaa ajattelemaan, ja mitäs muuta kuin rupesin puhdetöinäni suomentelemaan.
Hän meni nurkassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä paksuhkon paperipinkan.
— Tässä minulla on jo Kristoffer kuninkaan maanlaki valmiina, virkkoi hän, ja leveähkö, jäntevä leuka nytkähti tyytyväisestä itsetunnosta. — Maunu liehakon kaupunginlakia en ole vielä ehtinyt saada valmiiksi, lisäsi hän.
— Luepas siitä, miltä se kuuluu!
Martti herra selaili suomennostaan.
— Mistä paikasta lukisinkaan? Kenties naimisen kaari on hauskinta. Kas tässä: Nytt on mies waimon kihlannu ja tahto aviokesko raketa, nijn pitä hänen naittaiamiehelle sanoman ennen 6 wijckoa sen päivän, iona hän tachto häitä pitä. Ano ylkä morsiatans, nijn pitä naittaiamiehen hänen morsiamens hänelle andaman, ja kätehen sovittaman näillä sanoilla: "Minä naitan minun tyttären sinulle, cunniahan ja emännäksi ja puolelle sängyä, lukuille ja auaimille ja iocaitzelle colmannelle penningille, quin te saanett oletta taicka saatte maanpälisestä, ja caikelle sille oikeudelle, quin Ylimaan laki pitäpi, ionga se pyhä Eiricki andoi, Isän nimen ja poian ja pyhän hengen." Meidhän lais ei naiteta mies vaimon auiomaalle, ei huoneille, eikä kalawedhen tokeille, ia ei mös vaimo miehen, mutta maanpäliselle.
Ylen juhlallisesti ja toimessaan, vähääkään vetämättä suutaan muhoon, kuuntelivat Rauman molemmat pormestarit lain sanoja selvällä suomenkielellä, lain, jonka he olivat tottuneet pitämään eroittamattomasti ruotsinkieleen kiinni kasvaneena. Tuntui se vähän oudoltakin äkistään, tuntui melkein kuin laki olisi raahattu alas ylevästä korkeudestaan. Mutta hyvältä tuntui sittenkin jossakin sydämen sopukassa sitä kuunnellessa.
— Niin sitä kuuntelee kuin papin saarnaa kirkossa, puki Simo Sonkki mielihyvänsä sanoiksi.
Mutta Henrik vanhus oli samalla tarkastellut lukijaa omissa mietteissään. Se oli ennen kuninkaan kirjuripoikana ollessaan melkein kärsinyt nälkää, mutta ei ollut mies siitä nuutunut. Miehekästä, nuorteaa voimaa ja tarmoa uhkuivat lujalihaksiset kasvot, ja samaa puhuivat vahvat hartiat ja käsivarretkin. Ja miten lie Henrik vanhus tullut siinä ajatelleeksi, että nuori pappi oli tainnut juuri naimisen kaarta erityisellä mieltymyksellä tutkistella.
— Niinhän ne naimisasiat ovat lain mukaan, tuumi hän mietteissään.
— Niinpä niin. Ja laissa sanotaan, että "paras kalu eli tauara quin miehen taloin tarpeis on, se on henen laillisesti naitu emändäns".
— Naivathan ne nykyään papitkin, mutta poikamiehenä olet sinä säilynyt, puuttui vanhus lähemmin asiaan.
— Ja niin on aikomus säilyäkin, ylvästeli Martti herra.
— Jokohan vain! Jollei jo ole mielitietty katsottukin.
— Eikös mitä. Ja jos kerran katsoisin, niin sieltä kotipuolelta tulisin suomalaisen tytön noutamaan.
Siitä kierähti keskustelu kotipuoleen, isä Mathiakseen ja Mikael maisteriin ja jälleen suomenkielen viljelykseen. Martti herra kertoi nähneensä jo korjausarkkeja parhaallaan painettavasta Uudesta Testamentistakin ja puhui innolla rakkaan kotikielen edistyksestä.
— Monia meillä on kauniita ajanmerkkejä, jotka valoisampaa tulevaisuutta tietävät. Ajatelkaas, että kuninkaan pojatkin opettelevat suomea! Martinus Teittus heillä oli ensin opettajanaan, mutta tuoni vei hänet nuorena pari vuotta sitten. Nyt olen minä heitä silloin tällöin ohjaillut, varsinkin Juhani prinssiä. Ja sehän tietää aikaa, jolloin suomalaisetkin voivat ilman tulkkia tulla kuninkaansa puheille.
Iloisin toivein kuuntelivat sitä Rauman porvarit.
Mutta nyt oli Martti herra valmis, ja he lähtivät kuninkaan linnaan.Kuninkaan henkipalvelija meni ilmoittamaan heidät herralleen.
Kustaa Vaasa oli työhuoneessaan kahden Yrjö Normannin kanssa, joka tähän aikaan oli hänen uskotuin neuvonantajansa.
Kiihkein askelin käveli vanha kuningas edestakaisin. Hän oli juuri saanut lähettilään koristelemattoman viestin, ettei Mikael Agricola ollut Turun koulusta vieläkään lähettänyt ainoatakaan teiniä hänen palvelukseensa. Katkerin haukkuma- ja kirosanoin, jollaisista mestari Olavi oli häntä Suurkirkon saarnastuolistakin nuhdellut, purki äreä ukko kiukkuaan.
Silloin astui henkipalvelija sisään ja ilmoitti raumalaiset puheillepyrkijät.
— Joutavat odottaa! käski kuningas.
Palvelijan mentyä pysähtyi hän yhtäkkiä Yrjö herran eteen. Siinä seisoi hän rotevana ja vanhuudessaankin niin sorjana, ettei saattanut kuvitella puvunkuosia, joka ei olisi häntä pukenut. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja Yrjö herran täytyi keikistää päätänsä nähdäkseen hänen teräviin silmiinsä, jotka paloivat suuttumuksesta takaviiston vaasalaisotsan alla. Pieni, pyöreä pää keikahteli hiljaa, suoran nenän pienet sieraimet värähtelivät, ja tutisi myös pitkä hallahtava parta, jota ilman hänen leukaansa ei saattanut ajatellakaan. Suuttumus oli niin tulinen, että se hukutti hehkuunsa vanhuuden hermosairaan ärtyisyyden ja rajattoman ahneuden ilmeen, ja kasvoissa saattoi nähdä heijastuksen samoista ylevistä ja lujista piirteistä, jotka nuorempina päivinä olivat kuvastuneet jaloa kansanvapauden ja henkisen edistyksen intoa. Ja silloin häntä katsellessaan saattoi ajatella vain miestä, joka oli vapauttanut kansansa valtiollisesta sorrosta ja mädän kirkon henkisestä orjuutuksesta ja melkein unhottaa miehen, joka maansa rappeutunutta valtiotaloutta kohennellessaan oli tottunut puristamaan rahaa mistä suinkin sai heltiämään, niin että aineellinen ahneus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen, mammona miltei ainoaksi jumalakseen.
— Ei ainoatakaan! puuskahti hän. Kuka meistä on kuningas, minäkö vai hän, kirottu kirjatoukka. Kaikki he tahtovat olla kuninkaita ja minä saan olla heidän renkinsä. Mokomien maisterien oppilaat tuskin ymmärtävät numeroista enempää kuin sika hopealusikasta, itse saan laskea tilini, itse ahertaa yöt ja päivät heidän hyväkseen. Mutta jos pyydän avuksi heidän teinejään, lähettävät toiset juoppoja lurjuksia, jotka olisivat aurankurkeen ja lannanajoon omiaan — mutta hän ei lähetä ainoatakaan tenavaa. No, liian suuri kunnia olisikin se hänen syöttöporsailleen! Mutta hän, se niskuri, hän saa nähdä, ketä on pistänyt. Teinit tuodaan vaikka raudoissa, ja hän itse saa marssia tyrmään tai suoraan hirteen. Eikö minulla ole kylliksi huolta opastaessani tyhmää lapsilaumaani, vieläkö moisten niskurien täytyy asettua tielleni? Hä?
Yrjö herra loi häneen huolestuneen ja anovan katseen. Sillä Yrjö Norman oli Mikael Agricolan hyvä ystävä. Yhdessä olivat he saapuneet opinteiltä Wittenbergistä Tukholmaan, ja yhteiset oli heillä olleet Lutherin ja Melanktonin suosituskirjeetkin, joiden nojalla kuningas oli Normannin ottanut Erik poikansa opettajaksi ja lähettänyt Agricolan Turkuun saarnavirkaan ja piispankoulun rehtoriksi manallemenneen raumalaisen Tuomas Keijoin sijaan. Kovasti suretti sentähden Yrjö herraa kuninkaansa kiukunpuuska, joka nyt tavallista rajumpana kohdistui Mikael maisteriin.
— Uskon varmasti, rohkeni hän tyynnytellä, ettei Mikael maisteri ole tarkoittanut nousta teidän armonne tahtoa vastaan.
-— Ei tarkoittanut! Eikö hän, ja kaikki muut, ole niin tehnyt? He puskevat kuningastaan kuin äkäiset pässit paimentaan.
— Mikael maisteri on monet kerrat kirjeissään valitellut miten vaikeat olot heillä siellä on. Suomalaisella kirkolla on kova puute henkisistä voimista, eikä hän edes tahdo saada painatetuksi raamatunkäännöstään, että papit siitä saisivat apua.
— Suomalaisella! huudahti kuningas. Onko itämaa sitten eri valtakunta ja hän sen kuningas! Onhan meillä ruotsalainen raamattu, lukekoot sitä! Jos he suomenkielineen näin alkavat öykkäröidä, on pian kiellettävä koko suomalaisten kirjojen painatus!
Hän harppaili vielä muutamaan kertaan lattian poikki, mutta pysähtyi sitten tyynempänä.
— No, voidaanhan vielä kerran koettaa, virkkoi hän. Jollei sieltä teinejä sittenkään saada, saa hän väistyä rehtorinvirastaan. Saksasta on äskettäin saapunut nuori lahjakas maisteri Paulus Juusten, hän saa viran. Jäykät niskat täytyy taivuttaa. Sillä mitä hallituksesta tulee, jos niin vain ilman mitään saa asettua kuninkaan selvää tahtoa vastaan.
Majesteetillisen tahtonsa näin ilmaistuaan viittasi hän oveen ja kysyi:
— Keitä he olivatkaan?
— Rauman molemmat pormestarit ja Martti herra, teidän majesteettinne.
— Tulkoot.
Yrjö herra avasi oven ja viittasi etuhuoneessa odotteleville.
Edeltä tuli Martti herra mustissaan ja valkoisessa sepelikauluksessaan ja jälestä raumalaiset porvarismekoissaan.
Henrik Pakilan tunsi tarkkamuistinen Kyösti kuningas heti ja tapansa mukaan heitti hänelle tuttavallisen tunnusnimen:
— Kas, sinäkö, neljänkolmatta voittaja! No, mitäs Raumalle kuuluu?
— Kituroiden kuluvat päivät köyhässä kylässämme.
— Köyhässäkö? Kirkkonne alttarillahan kuuluu vielä olevan liian äveriäs antependium. Saisitte sen lähettää pojilleni housuiksi, lisäsi hän ja katsoi isällisesti myhäillen leikkotukkiin porvareihin.
— Kyllä, jos teidän armonne…
— Toitteko muuten minulle mitään? kysäisi kuningas suorasukaisesti.
— Tällä kertaa me vain tulimme… alotti Henrik vanhus, mutta katkaisi kesken, ja neuvottomina katselivat molemmat porvarit toisiaan.
— Olisitte edes tuoneet tynnyrin mainiota suomalaista oluttanne, sanoi kuningas. Mutta kukapa minua muistaa, vanhaa, sairasta miestä, joka olen kuluttanut voimani loppuun teidän hyväksenne.
Tästä johtui lähetystö suorimmittain asiaan.
— Me olemme jo ennen tuoneet tonteistamme teidän majesteetillenne kaksisataa unkarinkultaista, änkytti Henrik vanhus. Asia on näet se, että meiltä tahdotaan nyt ottaa kotipohjamme ja viedä meidät mieroon.
— Kuka tahtoo?
— Nepä turkulaiset!
— Ah, kyllä tiedän! No, mitä te siitä asiasta arvelette?
— Tulimme kaikkien kylämiesten puolesta ilmoittamaan, ettemme tahdo muuta kuin että saisimme rauhassa asua kodeissamme ja taloissamme. Varsinkin jos saisimme takaisin vanhan oikeutemme purjehtia Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin, tuli Henrik vanhus lisänneeksi.
Siihen kuningas iski kiinni.
— Mitä te siellä teette, pässinpäät! Ette tunne edes omaakaan rahaamme, saati vierasta, ettekä osaa kunnolla laskea yhteen. Niinkuin lammaslauma menisitte sinne kerittäväksi, omaksi ja koko valtakunnan vahingoksi. Mikä kumma teitä sinne oikein vetääkään?
— Teemme paremmat kaupat, kun saamme tavarat sieltä suoraan, emmekä välikäsien kautta, toimitti Henrik.
— Eihän lyypekkiläisilläkään ole itsellään mitään, muualta tuotuja tavaroita kaupittelevat ja korottavat hintoja. Eikö teillä ole niin suuria laivoja, että uskaltaisitte purjehtia suoraan Hollantiin, Englantiin, Ranskaan ja Portugaliin?
— Onhan meillä tämän Simo Sonkin kanssa yhteinen laiva. Mutta oudot ovat meille ne maat.
— Siinäpä se on, pässinpäitä olette. No, kenties voisitte purjehtiaDanzigiin ja muihin Yläsaksan kaupunkeihin. Ei vain Lyypekkiin.Maanpetokseksi kaupankäynti siellä tästedes luetaan.
— Eikä meidän sitten tarvitse muuttaa Turkuun? kysäisi Simo Sonkki malttamattomasti.
— Olemme jo käskeneet palvelijamme Tommes Jooninpojan tehdä turkulaisille tiettäväksi, etten suostu heidän tuumaansa. Turku ei sovellu linnoitettavaksi, eikä asemansakaan puolesta kelpaa merikaupan keskukseksi idässä. Saatte siis toistaiseksi pysyä paikoillanne.
Raumalaiset kiittelivät, vaikka tuo "toistaiseksi" herättikin heissä epämääräisiä tunteita.
— Me olemme, jatkoi kuningas, jo kauan huolella ajatelleet, mitä hallaa siitä koituu maalle ja valtakunnalle, että Räävelistä on muodostunut venäläiskaupan keskusta. Sinne purjehtivat hollantilaiset, saksat ja muut venäläisiä kohtaamaan, ja sinne purjehtivat meidän itämaastamme ei ainoastaan kauppakaupunkien miehet, vaan rannikon talonpojatkin. Sinne mennä tuijottavat he kuin päättömät hanhet muukalaisten kynittäviksi. Eikö olisi paljon edullisempaa teille itsellenne ja koko maalle, jos purjehtisitte kaupoillenne vaikka Viipuriin tai suoraan Laatokalle?
— Taitaisi olla? tuumivat porvarit.
— Mutta vielä tärkeämpää olisi, että hollantilaisten koko venäläiskauppa saataisiin meille vihamielisestä Räävelistä suunnatuksi Suomen puolelle. Siihen tarkoitukseen ei Turku asemansa puolesta sovi, eikäpä Viipurikaan. Eikö olisi mainio asia, jos tuolle pitkälle rannikolle Turun ja Viipurin välillä perustettaisiin hyväsatamainen kaupunki, juuri Räävelin vastapäätä, ja hollantilaiset ja venäläisetkin saataisiin siirtymään sinne meidän puolellemme keskenään kauppoja tekemään? Silloin teillä olisi Saksa kotonanne.
— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.
— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan markkinapaikkaan.
— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme. Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.
— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä miettikää ja menkää Herran haltuun.
Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.
Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät he kotimatkalle.
Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi, miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä, kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä…
Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään tänne turhille retkille!
Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?
Pietari oli juuri lähdössä mustalaisakan luota. Silloin tuli tyttö ja alkoi kuiskutella ja katsoi häneen niin tulisesti ja kostean hohtavin silmin. Pietari seisoi huumeissaan ja melkein horjuen. Silloin tyttö kietoi paljaan, pyöreän käsivartensa hänen kaulaansa ja veti häntä telttaan. Ja teltassa nauroi nuori mustalainen heitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.
Teltassa seisoi Pietari tytön käsi kaulassaan ja kuunteli hänen hengitystään korvansa juuressa.
— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.
Pietari sanoi nimensä.
— Mistä olet?
— Raumalta.
— Sieltäkö! huudahti tyttö. Sinnepäin mekin olemme menossa. Sinne jaUlvilaan.
Pietari hätkähti. Hän muisti, että Pakilan haahden piti pian lähteä kotimatkalle.
Tyttö tunsi sen. Ja silloin toi hän päänsä niin lähelle, että kiharat koskettivat Pietarin poskea, ja katsoi häneen niin palavasti ja maanitellen, että Pietari unhotti kaiken. Hän tunsi sielussaan aukeavan lämpimän lumopäivän, päiväpaisteisen, kukkastuoksuisen suvipäivän, jossa soi ja liversi joka oksalla. Ja samalla tunsi hän ihmeellisesti irtautuvansa ujosta kömpelyydestäänkin. Lujin laivurisormin tarttui hän tytön käsivarteen ja puristi. Eikä tyttö vastustellut, nauroi vain mielissään tästä miehekkäästä väkivallasta ja nojautui Pietarin povea vasten. Pietari tunsi hänen povensa nousun ja laskun, ja aivan kuin silmittömäksi soenneena kietoi hän voimakkaat käsivartensa tytön ympärille.
— Mikä sinun on nimesi? puuskahti hän.
— Mirja minä olen, mutta älä tapa minua, huusi tyttö nauraen.
Pietari päästi hänet äkkiä ja vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen sumuisilla silmillään. Ilokseen näki hän, että lapset olivat poistuneet ja että teltassa oli vai nuori mustalainen, joka yhä nauroi. Samassa tuli sinne akkakin, ja tiirotti häneen noidansilmillään. Mutta Pietari tunsi nyt häntä kohtaan melkein samallaista lämpöä kuin äitiään kohtaan. Hänestä tuntui, että nämä kaikki kuuluivat nyt samaan perheeseen kuin hänkin, ja saivat tietää kaiken. Miksi hän ujostelisi sukulaisiaan, jotka varmaankaan eivät häntä pitäisi itseään halvempana eivätkä katselisi yli olkansa! Miten hellä ja hyvä Mirja olikaan häntä kohtaan!
— Mene noutamaan viiniä! sanoi tyttö anoen.
Ja Pietari oli valmis hänen käskystään tekemään mitä tahansa.
— Mistä minä sitä saan? kysyi hän vain.
— Etkö sinä tiedä sitäkään! nauroi tyttö, ja hänen naurussaan oli herkkä ihailun vivahdus.
— Voinhan minä lähteä mukaan, sanoi nuori mustalainen kärkkäästi.
— Mene jos haluttaa, virkkoi tyttö kylmäkiskoisesti.
Mutta samassa hän kävi hyvin totiseksi ja katseli tunnustellen Pietarin kasvoja.
— Onko sinulla paljon rahaa? kysyi hän hieman vavahtavalla äänellä.
— Vähän vain, vastasi Pietari kevyesti, mutta unehtui sitten lämpimin katsein tuijottamaan tytön silmiin, jotka kuvastuivat niin hellää osanottoa.
— Menehän nyt, sanoi tyttö ikäänkuin auttaen häntä irtautumaan. Mutta varo häntä, lisäsi hän kuiskaten ja luoden nuoreen mustalaiseen melkein vihaisen katseen.
Mustalaisakka tähysteli tutkivasti menijäin jälkeen ja ärähti sitten tyttärelleen:
— Mitä sinä hänestä! Onkohan tuollaisella mitään?
— Olkoonpa jos! Onhan hän luvannut tuoda viiniä, vastasi tyttö umpikuljuisesti.
Akka ynähti, mutta näytti tyytyvän siihen. Istui kotvan kyyryisillään, mutta virkkoi sitten:
— Menisit sinäkin noutamaan jotakin syötävää!
— Mene itse, vastasi tyttö. Minä tyydyn viiniin.
— Paras taitaa ollakin, että lähden, ärähti eukko.
Hän otti muutamia kolikoita mukaansa siltä varalta, ettei emänniltä sattuisi saamaan ruokaa povaamalla tai kerjäämällä.
— Säästäkää minullekin tilkkanen! sanoi hän ja lähti mennä lynkkäämään.
Tyttö riisui tanssihelynsä ja pukeutui arkihetaleihinsa, jotka olivat jokseenkin räikeänkirjavat. Sitten kietaisi hän villahuivin hartioilleen ja istui odottamaan. Hänen odottaessaan tuli vanha porvarismekkoinen mies ja kyseli laivuriaan. Hän arvasi sen tarkoittavan Pietaria, mutta ei mennyt enempää selittelemään.
Kotvan kuluttua palasi Pietari nuoren mustalaisen keralla, ja heillä oli mukanaan kokonainen "häränpää" punaviiniä. Se oli tosin vienyt Pietarin säästörahat melkein viimeiseen aurtuaan, mutta meniväthän ne hänen tähtensä, tuon tumman, joka niin ihmeellisesti oli hänet lumonnut, ja jonka katseesta oli heijastanut rajaton lupaus. Äänettömänä astui hän nuoren mustalaisen jälestä telttaa kohden häränpään muotoinen viinileili kainalossaan. Hän melkein odotti näkevänsä, että teltta oli poissa ja hurmaava unelma hälvennyt, ja ilostui sitä enemmän, kun näki Mirjan siellä odottamassa riemuisa uhmahymy huulillaan.
Karkeloaskelin riensi Mirja teltassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä tinapikarin. Se kaadettiin täyteen, ja Mirja ojensi pikarin Pietarille. Hän joi sen pohjaan.
Tulista se oli. Pietari tunsi pian hehkuvirtojen kiertävän suonissaan, väreillen haarautuvan kaikkialle ja nousevan huumaavana päähän. Onnesta muhoillen istuutui hän arkun kannelle, ja Mirja istui hänen rinnalleen.
Mirja alkoi laulaa, ja nuori mustalainen säesti häntä viheltäen. Outosointuisia mustalaislauluja he lauloivat, ja vähänväliä tyhjennettiin uusi pikari. Viini, laulu ja tytön läheisyys huumasivat Pietaria yhä enemmän, hänen mielikuvituksensa kiihtyi muovaamaan hurjia unelmia ja tuumia. Mutta hän istui melkein liikkumatonna, roheten tuskin luoda katsettakaan vierellään istuvaan. Hänen silmänsä sumenivat yhä enemmän ja syysiltakin alkoi hämärtyä.
Pimeänhämärässä näki hän telttaan saapuvan kolkonnäköisen vanhemman miehen, vieläkin mustemman kuin nuori mustalainen. Hän sai viinistä osansa hänkin, ja molemmat miehet alkoivat sitten keskenään neuvotella jotakin. Vihdoin he näyttivät pääsevän yksimieliseen päätökseen ja lähtivät yöhön.
Mirja nousi silloin kuin jousen ponnahduttamana, täytti pikarin piripinnaksi, kostutti hieman huuliaan ja ojensi pikarin Pietarille. Pietari loi katseen häneen, ja tyttö näytti aivan kuin kipenöivän ja säteilevän sytyttäviä, tummansäikkyviä säteitä, jotka leimahduttivat Pietarin horroksistaan palavaan hulluuden puuskaan. Hän tarttui pikariin, ja tytön huulten kosketus antoi sille ihmeellisen hurmavihkimyksen. Hän kulautti sen pohjaan ja kuiskasi villisti:
— Vielä!
Tyttö täytti pikarin uudestaan, ja hän joi sen uudestaan pohjaan. Tyttö täytti sen monta kertaa ja he tyhjensivät sen vuoronperään. Ja lopulta tunsi Pietari olevansa pelkkää tulta ja liekkiä.
Ja yhtäkkiä tunsi Pietari jotakin hehkuvaa sylissään ja kaulansa ympärillä ja palavan suutelon huulillaan.
Ja sitten peittyi kaikki pimeään.
* * * * *
Pietari ei tiennyt miten pitkä aika oli kulunut. Hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, mutta ei siltä ollut valveillakaan. Kun hän raotti silmiään, näki hän vain pimeää ja pimeässä ikäänkuin väräjäviä tulisirkosia. Hän kuuli hengityksen viereltään ja silloin tällöin hiljaisen liikahduksen, mutta ei välittänyt ajatella mitään, ei liikahduttaa jäsentäkään.
Siinä unen lumeissa maatessaan kuuli hän jonkun vetävän auki kangasverhon teltan ovelta ja tulevan hiljaa sisään, pysähtyvän ja jälleen hiipivän. Ja ne hiipivät askelet lähestyivät häntä. Hän tunsi kohta käsin tunnusteltavan vaatteitaan ja kukkaroa, joka oli hänen vyöllään.
Mutta silloin kuuli hän Mirjan jotakin kysyvän ja miesäänen kuiskaten vastaavan. Kuiskaten keskustelivat he tuokion, mutta sitten Mirja nousi hyvin vihaisena ja he riitelivät rajusti keskenään. Lopulta mies kuului taipuvan Mirjan tahtoon ja loittoni.
Pietari aavisti sekavissa ajatuksissaan, että jompikumpi mustalaisista oli aikonut ottaa hänen kukkaronsa. Siinä tosin ei ollut mitään, mutta häntä ilahutti, ettei kukaan vieras päässyt sitä tietämään. Toisekseen tuntui hänestä niin hyvältä se, ettei Mirja sallinut hänelle tehdä mitään pahaa, eikä itse koskenut hänen kukkaroaan, vaikkei tiennytkään sitä tyhjäksi. Entisen huumauksen sijaan hän tunsi hellää luottamusta Mirjaa kohtaan, ja se rauhoitti niin hänen mielensä, että hän vaipui sikeään uneen.
Yhtäkkiä heräsi hän vimmattuun kavionkopinaan ja hälisevään puheluun. Vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä, saattoi hän eroittaa, että molemmat miehet purkivat kiireimmiten telttaa kasaan. Molemmat naisetkin heräsivät hälinään ja alkoivat kasata ryysyjä ja rihkamaa vankkureille. Ykskaks oli kaikki kunnossa ja mustalaismatkue kapusi kuormalle.
Vankkurit olivat lähtemäisillään liikkeelle, kun Mirja alkoi innokkaasti torata toisten kanssa. Sitä kesti kotvan, mutta vihdoin Pietarikin kutsuttiin vankkureille ja käskettiin hänen opastaa suorinta tietä Raumaa kohden. Ja iloinen oli Pietari saadessaan kavuta Mirjan rinnalle, vaikka häntä ihmetyttikin tällainen äkkilähtö yön pimeydessä.
Salaperäisen hiljaa mentiin rinnettä alas torille, yli Aurajoen sillasta ja läpi kaupungin. Mutta Aningaisten mäestä päästyä ylös ja jälleen alas sai hevonen maistaa ruoskaa ja matka katkesi vimmattua vauhtia.
Pietari ei malttanut olla Mirjalta kyselemättä, missä vanha mustalainen oli ollut eilen ja yön ja mitä tämä äkillinen lähtö merkitsi. Kuiskien selitti Mirja muutamin sanoin, että hänen isänsä oli ollut markkinapäivät tekemässä hevoskauppoja karjatorilla. Oli ostanut, vaihtanut ja myynyt, jääden lopulta hevosetta. Mutta yöllä oli sitten hankkinut matkahevosen. Pietari arvasi, että hevonen oli hankittu sellaisella tavalla, että täytyi kiireimmiten lähteä pakoon.
Ja hyvä olikin hevonen, virkku ja voimakas. Ruoskaa saatuaan pyyhälsi niin, että he päivän alkaessa hämärtää olivat jo väistäneet parisen peninkulmaa.
Mutta vaikenevan päivän koitteessa näkyi, että hevonen höyrysi ja vaahtosi kauttaaltaan. Yhä suurempina lepereinä valui vaahto pitkin kylkiä vatsan alle, ja yhä hitaammaksi kävi juoksu, läiskyipä ruoska kuinka tahansa. Ja vihdoin kaatui hevonen tielle eikä enää noussut.
Siinä nyt neuvoja kysyttiin. Ja vanha mustalainen tiesi keinonsa.
Hän tiesi miten suuret herrat taipalia tekivät. Ei viitsitty mennä tienvarrelle asetettuihin majataloihin, taverneihin, sillä niissä täytyi maksaa ruuasta ja yösijasta. Mentiin nimismiestaloihin ja missä vain tiedettiin jotakin saatavan, syötiin ja juotiin parasta mitä talosta löytyi, ja sitten aamulla lähtiessä määrättiin pistettäväksi talon paras hevonen aisoihin. Niin oli herroilla lupa tehdä ainoastaan kuninkaan asioilla matkustaessaan ja kuninkaan veroja kulettaessaan. Mutta niin suuremmat kuin pienemmätkin vapaaherrat tekivät samoin myös liikkuessaan omissa puuhissaan. He harjoittivat luvatonta maakauppaa, ja voudit ryöstivät liika veroa ja ottivat lahjaksia, ja vapaakyydillä he kulettivat sitten tavaransa markkinoille. Ja kun niin tekivät muut herrat, ritarit ja vapaamiehet — ja vapaasäätyynhän tähän aikaan pyrki pieninkin ruunun juoksupoika — niin mikseivät mustalaiset olisi tehneet samoin! Vapaasäätyynhän hekin kuuluivat, olivat vapaita ja verottomia kuin taivaan linnut! Täytyikö heidän jäädä tihkamaan tähän kuolleen hevosen ääreen! Oli mentävä vain taloon ja vaadittava vapaakyyti hyvällä tai pahalla. Ja miksei oikein parivaljakkoa yksin tein? Siinä oli talo aivan lähellä, hyvinvoivalta vielä näyttikin. Tietä kulki akka, ja kun siltä kysyttiin, sanoi hän sen olevan Leikkolan nimismiestalon.
Vanha mustalainen käski toisten jäädä tielle vankkureihin ja meni itse taloon. Viipyi kotvan ennenkun hän palasi.
— Eivät aikoneet lähettää ruokaa herroille, mutta kun sanoin, ettei jalosukuinen rouvasväki lähde vaunuistaan heidän savutupiinsa, ja heilautin ruoskaa, niin jo lähti emäntä liikkeelle. Ruokaa tulee ja olutta myös. Eivät aikoneet antaa hevosiakaan, työssä kuuluivat muka olevan. Mutta kun uhkasin hirrellä ja kaakinpuulla, niin lupasi isäntä lähettää sanoja naapureihin. Hyväkös tässä on herrojen tehdä taivalta!
Kerskuessaan vanha mustalainen tuli iskeneeksi silmänsä hevoseen.Henkensä se jo oli heittänyt, mutta sääli sitä oli sittenkin jättääniine hyvineen. Katseli ja tuumi hetkisen, sitten sieppasi puukkonsa.Saisihan edes hinnan nahkasta.
Hän oli parhaallaan nylkemistouhussa, kun talosta tuotiin ruokaa. Emäntä oli laittanut evästä pärekoriin, siroimpaan ja puhtaimpaan mitä talossa oli, ja lähtenyt itse piikasensa kanssa tuomaan, että saisi nähdä armollisen rouvasväenkin. Siunaus häneltä pääsi nähdessään jalosukuisen herran itsensä hevosta nylkemässä, työssä, jota kunnon isäntämieskin piti arvoaan alentavana. Vielä enemmän hän ällistyi nähdessään, miten herra nylkypuukkonsa pisti hampaidensa väliin, otti ja viilsi taas ja piti välillä hampaissaan.
Mutta silloin oli emäntä aivan lysähtää maahan, kun herra kävi käsiksi leipään ja leikkasi samalla puukolla!
— Jesmaar, jesmaar! pääsi häneltä, ja tuskin oli hänellä aikaa vilaistakaan armolliseen rouvasväkeen, kun lähti kiireimmiten rientämään kotiin.
Jalo herrasväki söi hyvällä ruokahalulla. Mutta tuskin oli vanha mustalainen ehtinyt palata työhönsä, kun kylästä tuli miekkonen hiipivin askelin ja jälkeensä vilkuen. Lähelle tultuaan sieppasi lakin päästään ja kumarteli.
— Itsekö herra… eihän herran tarvitse itsensä… jos minä saan…
Mustalainen ojensi hänelle veitsen, ja mies kävi työhön. Mutta liikkui tuskin siksi, että tuppi heilui. Hänellä oli sanottavaa sydämellään, ja siinä herraa auttaessa oli hyvä tilaisuus puhua.
— Sitä minä… että kun herra on niin alava, ettei vaadi päivätöitä, itse nylkee hevosensakin… sitä minä, että sanoisitte kuninkaalle, miten tämä meidän vouti sortaa köyhää kanssa, teettää ruunun päivätöinä kaikki omatkin työnsä, kuletuttaa tavaransa ja ottaa kyntöhevosen kylvetyltä pellolta, niin että siemen itää maan päälle. Kiskoo liikaveroa itselleen, mittaa väärin mitoin, vie maat ja niityt…
— Nylehän!
— Kyllä nylen, hökäisi mies, mutta jatkoi yhä kielimistään. — Tämä meidän vouti antaa kaikkien muidenkin herrojen nylkeä talonpoikaa mielin määrin. Lahjakontti se on… jos kuka lahjan vie, herra tai talonpoika, hän saa tehdä mitä tahansa. Tämä Leikkolan nimismieskin on sen lahjonut. Ei se tätä hätyyttele kyydeistä eikä muista. Aina tämä vain haettaa hevoset naapureista, ei valjasta omiaan, kun herrat tahtovat. Niin, että sanoisitte kuninkaalle, jollette itse…
Puhuessaan oli mies vilkunut Leikkolan nimismiestaloon päin. Yhtäkkiä pudotti hän veitsen ja lähti mennä vääntämään, niinkuin ei olisi herroja kumartamaan pysähtynytkään.
Sillä talosta tuli itse Leikkolan nimismies, tienoonsa isäntämiehistä mahtavin. Kulmat kurtussa hän tuli, tähysteli herraa, joka jälleen oli itse ryhtynyt nylkemään hevostaan, tähysteli ryysyvankkureita ja niissä istuvaa herrasväkeä.
— Sitä minä, virkkoi hän totisesti, tulin sanomaan, ettei tästä kylästä taideta antaa hevosta, jollei herrasväki näytä papereitaan.
— Mitä? Papereita? Milloin talonpoika on pantu herrojen paperien tarkastajaksi? Osaatko edes lukea?
— Eiköhän tuota osattane, mikä papereita liekin. Ja voutikin asuu muuten tien varressa Pöytyän kirkolla.
— Voutiko? Lahjakontti! Silloinpa sopii pistäytyä kysymässä, paljoko hän on sinulta saanut, kun tohdit niskoitella. Varo, hänestä ei sinulla ole apua, lähteä saa itsekin kaakinpuuhun.
Isäntä kynsi nolona korvallistaan.
— Mars hevosia noutamaan! huusi mustalainen ja heilautti uhkaavasti piiskaansa.
Isäntä käännähti äänetönnä ja meni.
Kohta tulikin mies kahden hevosen keralla. Äänetönnä ja synkkänä valjasti hän hevoset vankkurien eteen. Mustalainen oli saanut hevosensa nyljetyksi ja oltiin valmiit lähtemään.
Mustalainen käytti itse ruoskaansa. Kyytimiehen murina ei auttanut, ruoska läiski vaan, ja huimaa vauhtia mentiin. Pian alkoivat hevoset hikoilla. Kyytimies kävi yhä synkemmäksi ja umpikuljuisemmaksi mitä kauemmin hurjaa menoa jatkui.
Pöytyän kirkolla hän yhtäkkiä pyöräytti pois valtatieltä.
— Mihin nyt? kysäisi mustalainen.
— Vaikkapa käytäisiin voutia tervehtimässä.
Mustalainen luimisti.
— Niinkö? Hyvä! sanoi hän vihdoin.
Kartanoon päästyä hyppäsi hän vankkureilta ja riensi tuimasti päärakennuksen portaita kohden. Kyytimies jäi hätääntyneenä tuijottamaan jälkeen.
Hän kiitti onneaan, kun mustalainen palasi niine hyvineen. Vouti ei toki ollut kotona.
Jalo herra sai lukea omaa lakiaan. Eikä kyytimiehen auttanut muuta kuin ajaa samaa karkua edelleen.
Hevoset olivat jo kaatumaisillaan, kun vihdoin pysähdyttiin kylän kohdalle. Täällä, kun kerran oli kyydillä tultukin, sai herrasväki hevoset muitta mutkitta.
Loimaalla ajettiin täyttä karkua ohi Virtsanojan kartanon, jossa vouti asui. Illan tullen yövyttiin tienvarteiseen taloon ja nautittiin maksutonta kestitystä, kuten herrat konsanaan. Aamulla kovistettiin taas kyytiä.
Yönseutuna oli ollut talon ja koko kylänkin väellä aikaa tarkastella outoja vieraitaan ja ihmetellä, keitä he oikeastaan mahtoivat olla. Vaikka he sopertelevin ruotsinsanoin selittivät kulkevansa Portugalin hallituksen puolesta ja kuninkaan suojeluksella tutkimassa kauppamahdollisuuksia täällä Pohjan perillä, syntyi kuitenkin moninaisia epäluuloja. Ja vaikka he olisivat olleetkin niitä, joita sanoivat olevansa, ei pidetty oikeana että vieraan riikin lähettiläät saivat kulkea kuninkaan vapaakyydllä.
Kylässä sentähden niskoiteltiin heille vapaakyytiä antaessa, varsinkin kun oli illalla nähty, miten puolikuoliaiksi he olivat edelliset kyytihevoset ajaneet. Eivät uhkaukset eivätkä ruoskanheristyksetkään ottaneet heitä taivuttaakseen.
Vanha mustalainen oli vähällä joutua ymmälle. Mutta hän keksi keinon lopultakin.
— Missä voutinne asuu? kysyi hän uhkaavasti.
Se kuului asuvan tienvarressa edessäpäin, Köyliönsaaren kartanossa. Sen tiesi hyvin Pietari Kovapääkin, sillä Rauma kuului jo hänen voutikuntaansa. Pietari tiesi myös sen, että Köyliönsaaren kartano oli ennen kuulunut Lallille, pyhän Henrikin surmaajalle, oli sitten otettu kirkolle, mutta tämän nykyisen kuninkaan aikana riistetty kirkolta ruunulle.
— Sinne asti ainakin olette velvolliset antamaan kyydin. Siellä asia selvitetään, komensi mustalainen.
Se pani jo isännät punomaan päätänsä.
— Hevoset aisoihin! huusi mustalainen. Vouti ratkaiskoon, onko kyyti vapaa vai maksettava!
Hevoset pantiin aisoihin. Mutta kyytimies ei ollut oikein varma, oliko parempi mennä voudin luo vai mieluummin pyydettävä, että ajettaisiin ohi. Niin vähän luotettiin voudin tuomioon.
Heti lähdettyä läimäisi mustalainen hevosia. Mutta toinen niistä oli vauhko, ja sen pillastus tarttui toiseenkin. Ne läksivät laukkaamaan vimmattua vauhtia, vankkurit keikkuivat epätasaisella tiellä kuin paukkulauta ja molemmat naiset pitelivät kiinni mistä voivat. Ja itse vanha mustalainenkin malttoi siitä pitäen olla koettamatta ruoskaansa näihin hevosiin.
Säkylän kylän kohdalla teki kyytimies täyden tenän eikä aikonut lähteä enää kauemmas. Mustalainen puolestaan oli kyllästynyt alituiseen uusien hevosten kivestämiseen, eikä sanonut olevan aikaa vaihtaa. Kun kyytimies yhä niskoitteli, tiuskaisi jalo herra:
— Sitten voudin luo!
Siihen ainakin kyytimiehen täytyi suostua, ja niin jatkettiin matkaa hiljan verkkaan Köyliönsaarta kohden.
Taisi herraa sentään hieman arasteluttaa, koska alkoi Pietarilta kysellä, mikä tämä vouti oli miehiään. Pietari kertoi mitä oli kuullut. Kertoi, että vouti Matz van Klewen oli kaikkein pahimpia kansansortajia ja riistäjiä. Se osteli ja keinotteli verotiloja talonpojilta ja liitti ne verottomiin tiluksiinsa, niin että verotalonpojat saivat yhä raskaampia veroja maksaa. Laamanni Jönssi Kurjen palvelijat saivat ympärinsä liikuskellessaan mässätä taloissa mielinmäärin. Olueenkaan eivät he tyytyneet vähempään kuin kokonaisiin tynnyreihin. Juovuspäissään he raiskasivat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Ja jos voudille valitettiin, ajoi hän valittajat tiehensä. Lahjoja hän otti keneltä vain sai, ja lahjojat saivat tehdä mitä ikinä tahtoivat. Kerran antoi hän miesmurhankin painua lankaisiin, otettuaan murhamieheltä lahjaksi kaksi härkää ja kuusi leiviskää voita, muka kuninkaan nimessä, vaikka pimitti ne itselleen. Kuninkaallekaan ei häntä vastaan uskallettu valittaa, kun valittajat vain joutuivat hänen vihoihinsa ja kenties kaakinpuuhun.
Kuullessaan tämän myhäili mustalainen partaansa ja kaivoi vanhasta arkkupahasesta jo tiellä valmiiksi muutamia unkarinkultasia.
Kartanoon päästyä ehätti hän voudin puheille kyytimiehen sitoessa kiinni hevosiaan. Kyytimies meni jouduttuaan jälestä, ja he viipyivät kotvan sisällä. Kun he vihdoin palasivat, tuli Matz vouti avopäin portaille mukana ja kumarteli kohteliaasti jäähyväisiksi.
— Ainakin Euraan asti on sinun kyydittävä, jos herrasväki Raumalle poikkeaa. Ja hidastelematta! huusi vouti kyytimiehelle vielä jälkeen.
Mahtoi hän sentään hieman ällistyä nähdessään ryysyvankkurit portilla.Ainakin hän seisoi kotvan portailla katsellen matkalaisten jälkeen.
Tästä lähin jatkui matka kohtalaisen hyvää vauhtia. Eurassa vaihdettiin vielä kerran hevoset ja illansuussa lähestyttiin Rauman rantoja.
Kuta lähemmäksi kotikylää tultiin, sitä kovemmin alkoi Pietari Kovapäätä arveluttaa tässä seurassa meneminen tuttujen näkyviin. Ja jos vieraat miten elämöisivät ja räiskäisivät kylässä, lankeaisi siitä tavallaan syy hänenkin niskoilleen.
Uotilan kylää lähetessä, kun Rauman kirkon risti tuli näkyviin, kääntyi vanhempi mustalainen Pietarin puoleen:
— Etkö voi neuvoa, mistä löytäisimme kylässä majapaikan?
Pietari istui tuokion äänetönnä. Sitten hän äkkiä kohentautui:
— En tiedä. Ja minä taidankin täällä nousta pois vankkureista.
Molemmat mustalaiset katsoivat häneen vihaisesti.
— Nyt, kun olemme koko matkan sinua hyödyttömästi mukanamme raahanneet, ärähti vanhempi tuimasti. — Nyt herrojen palvelija aikoo livistää!
Molemmat miehet näyttivät niin uhkaavilta, että Pietari oli tarkoin varuillaan.
Päästyä juuri Uotilan ohitse hyppäsi hän yhtäkkiä pois vankkureista.Vanhempi mustalainen hosaisi piiskallaan hänen jälkeensä.
— Tulehan vielä näkyviimme! kuului huuto rattailta.
Vankkurit vierivät pois.
Yksin jäätyään ja vitkaan tietä eteenpäin astuessaan vaipui Pietari sangen alakuloisiin ja sekalaisiin mietteihin. Hiipaisi vieläkin sydäntä muistaessa hurmailtaa Turussa. Mutta samalla vihlaisi ajatellessa, että he seikkailurikkaalla matkalla olivat olleet melkein vennon vieraat toisilleen, vaikka hän äänetönnä vankkurissa istuessaan ja tuontuostaan tyttöön vilaistessaan oli tuntenut saman lumovoiman sydämessään kuin ennenkin.
Kaupunkia lähetessä tyttö kuitenkin jäi syrjemmälle hänen ajatuksissaan. Hänen mieleensä kiehkesi ilmielävänä Pakilan tupa arkiaskareissaan hyörivine asukkaineen. Miten hän selittäisi asiansa Henrik vanhukselle, ja mitä oli ukko sanova? Kenties ei ottaisikaan häntä enää palvelukseensa, kenties häntä rangaistaisiin karkaamisestaan? — Ja Marketta! Olihan se nähnyt, mihin, kenen luo hän jäi… Mitä Marketta mahtoi ajatellakaan? Pietari tunsi halua vajota maan alle, kun ajatteli hänen suuria totisia silmiään. Tuli vielä niin ajattelemattomasti hypätyksi pois vankkureista… paras olisi ollut iäksi jäädä mustalaisten matkaan.
Pietari paran askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja raskaammiksi. Kaupunkia lähetessä tuli häntä vastaan kyytimies ratsastaen toisella hevosella ja taluttaen toista jälestään. Ja Hoikkalan talon kohdalla, joka oli tien varressa kaupungista vähän erillään, näki hän mustalaismatkueen tien toisella puolen. Miehet pystyttivät parhaallaan telttaa, talosta näkyi jo juosseen heidän luoksensa pari tyttöä, joille mustalaisakka povasi.
Pietari lähti astumaan tuimaa vauhtia ja aikoi heidät sivuuttaa vilkaisematta päinperin. Mutta juuri ohi päästessään kuuli hän teltalta nuhtelevan ja lämpimästi värähtävän äänen:
— Pieta'!
Silloin täytyi Pietarin vilaista sinne. Tyttö seisoi pukeutuneena tanssipukuunsa ja helyihinsä ja loi häneen pitkän katseen, joka näytti yhtä kiehtovalta ja kutsuvalta kuin Turussakin. Mutta samassa kääntyivät molemmat miehetkin työstään häneen, heristivät nyrkkiään ja uhkaavasti murisivat jotakin.
Pietari kiirehti jälleen askeleitaan.
Pitkälle Kuninkaankadulle jouduttuaan kohtasi hän tuttuja, jotka katselivat häntä niin oudoksuen ja pysähtyivät tahtoen ruveta utelemaan. Mutta hän tuskin tervehti heitä, painoi vain päänsä kumarruksiin hartiainsa väliin ja kulki kulkuaan.
Pamppailevin sydämin hän vihdoin astui Pakilan tupaan. Siellä oli ainoastaan Martta muori ja Marketta. Edellinen istui kehräten värttinällä ja Marketta kutoi pitsiä. Marketta vilkaisi oveen sen auetessa, mutta istui sitten selin jäätävän kylmänä eikä ollut tulijasta tietävinään. Martta muori kehräsi hyvän kotvan äänetönnä hänkin, sitten rykäisi hiljaa ja virkkoi:
— Tulipas sieltä viimeinenkin markkinamies.
Tuokion äänettömyyden jälkeen lisäsi hän:
— Luultiin jo jääneen sille tielleen.
Taasen kotvan äänettömyys, ja sitten muori kysyi:
— Taitaa olla nälkä?
— Eipä tuo…
— Niin, eihän tuota ole enää pitkältä iltaiseenkaan, tuumi muori.
Sitten tekivät äiti ja tytär äänettöminä töitään niin pitkän ajan, ettäPietarista tuntui aivan tukalalta.
Ukko on Tukholmassa, virkkoi sitten muori jälleen. Olemme koko päivän odotelleet hänen paluutaan.
Pietari nousi ja pujahti ulos, ikäänkuin olisi odottanutkin vain jotakin tällaista selitystä. Portista poikkesi hän vasempaan ja meni Pakilan katupuotiin.
Siellä hyöri nuori Henrik muutamain ostajain kanssa. Pietari odotti että se neuvoisi hänet jotakin tekemään. Mutta ei neuvonut, vilkaisi vain tuon tuostaankin uteliaasti ylävähköllä tavallaan. Mutta Pietari oli tuntevinaan siinä katseessa niin ystävällistä myötätuntoa kuin se olisi tahtonut sanoa:
… Hyvin ymmärrän sinut, hyvin ymmärrän…