Ostajain mentyä loi nuori Henrik Pietariin toverillisen katseen, joka kuvasti puoleksi osanottoa, puoleksi uteliaisuutta, mutta virkkoi vain:
— Tulitko maitse vai meritse?
— Maitse.
— Miten ihmeellä jouduit niin pian?
— Onnistuin pääsemään hevoskyydissä.
— Olipas se ajoa!
Nuori Henrik näytti tahtovan kysellä enemmänkin, mutta Pietari ei ollut halukas enempää selittelemään, vaan pujahti ulos.
Ja nuori Henrik jäi puotiin yksin unelmoimaan kaukorantojen neidosta, iloa ja elonhilpeyttä säteilevästä neidosta, joka Turun markkinoilta oli isänsä haahdessa purjehtinut aivan toisaanne päin. Niin valoisana kuin itse päivänsäde kuvastui kaukorantojen neito nuoren Henrikin mielessä, ja siinä yksin istuessaan ja unelmoidessaan tuudittui hänen mielensä hiljaiseen, autereiseen kaihoon.
Pietari tapasi kadulle tultuaan Hilapan. Sillä koulua käyvän Hilapan ei tarvinnut istua päivät päästään pitsikuteen ääressä, vaan sai juoksennella ulkosallakin pidettyään huolen läksyistään.
— Ka, Pietu! riemuitsi tyttö. — Tiedätkös, Junu hukkui, huudahti hän samassa. — Ja se oli minun syyni! — Ja nyyhkyttäen alkoi hän kertoa miten se kävi.
— Isä on Tukholmassa, jatkoi hän sitten melkein samaan henkäykseen, — ja minä olen tähystellyt Karinlahden rannalla, mutta ei heitä vielä ole näkynyt. Mennäänkö yhdessä katsomaan?
He lähtivät katua sinnepäin. Poikkikadun kohdalla näkivät he Pakilan kotilaiturin, ja molemmat kävivät silloin hyvin vakavaksi. Pietari näki siellä haahden, jonka oli pitänyt mennä yhteen painoon Keminsuulle. Oliko se kotona siksi, että laivuri oli poissa? Hilappa muisti taasen taivasjalat ja Toron Junun, ja häneltä pääsi raskas huokaus.
— Olipa hauskaa, että tulit, sanoi hän kohta surunsävyisellä äänellä —Tuliko se tyttökin? kysyi hän äkkiä.
— Mikä tyttö?
— Sepä musta! Hänenkö tähtensä sinä jäit sinne?
Pietari punastui ja loi äänetönnä silmänsä maahan. Tietysti he tiesivät kaiken! Se hävetti, mutta samalla tunsi hän povessaan mielihyvääkin. Hänestä tuntui hyvältä se, että Hilappa oli hänelle niin avomielinen ja osanottavainen. Hän tunsi pikku tyttöä kohtaan niin lämmintä kiitollisuutta, että teki aivan mieli tarttua käteen.
Saapuessaan Karinlahden rannalle näkivät he purjehaahden parastaikaa laskettavan salmen suusta.
— He tulevat! huusi Hilappa.
Vitkaan liukui haahti satamaan. Pietari oli mitä topakin ottamaan vastaan köysiä ja kytkemään.
— Kas, joko sinäkin olet kotosalla! sanoi Henrik vanhus astuttuaan maihin.
Lähtiessään kotia kohden viittasi hän Pietarin rinnalleen.
— No, millä puolustaudut? kysyi hän.
Siinä se oli tunnonkysymys. Pietari kulki pää hartiain välissä, kolkoin mielin kuin kaakinpuuhun. Kulki niin hyvän matkaa ja virkkoi sitten kumeasti:
— Humalaan juottivat.
Henrik vanhus vuorostaan kulki kotvan äänetönnä. Vasta Pakilaa lähetessä virkkoi hän vakavasti:
— Pidä varasi, sellaisesta tavallisesti koituvat seuraukset itsestään.Nyt saat huomisaamuna lähteä Keminsuulle.
Kohta lisäsi hän:
— Tytöt saavat tulla mukaan. Marketta on ollut siellä niin usein milloin äitinsä, milloin minun kanssani, että on tottunut kaupantekoon. Mutta muuten vastaat retkestä sinä. Hilappa saa myös lähteä oppimaan. Minä taidan tästä vielä lähteä Sonkin Simon kanssa Danzigiin. Ei tosin ole paljon vietävää, mutta on suoloja noudettava talveksi.
Samassa kääntyivät he portista pihaan.
Iltaista syödessään Pietarista näytti, että Marketta ynseästi vältti hänen katsettaan, ja hänestä tuntui aivan tukalalta olla tuvassa. Kiireesti haukattuaan pyörähti hän sentähden ulkosalle.
Kadut olivat tyhjät. Ainoastaan joitakuita tyttöjä ja poikia näkyi, viimeisiä niistä, jotka palasivat mustalaismatkuetta ihmettelemästä ja kuulemasta kohtaloaan. Siinä portilla seistessä mikä liekin Pietarin katsetta yhä vetänyt kaupungin päähän, jossa mustalaismatkue majaili. Hän koetti siitä lumovoimasta vapautua. Mutta yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä aivan kuin pelastavana ajatuksena, että olihan hänen toki nähtävä Mirjaa vielä viimeisen kerran.
Hän lähti astumaan autiota katua sinnepäin. Kun hän lähestyi telttaa, huomasi hän jonkun juoksevan vastaansa.
Se oli Mirja.
— Pidin sinua silmällä, odotin, läähätti hän. Mutta älä tule nyt, ovat vihaisia sinulle. Tule vähän myöhempään, he menevät pois.
Pietari lähti hiljan verkkaan takaisin kaupunkiin päin. Kävellessään häntä arvelutti suuresti, mihin mustalaiset "menivät pois" yön selkään. Mutta Mirjan houkutteleva kutsu hälvensi kaikki arvelut.
Sinne tänne harhaillessaan kuuli hän Kolminaisuuden kirkon nurkalla,Karjankedolla, yövartian yksitoikkoisen joikunan:
Tiimalasi kymmenen näyttää.Hyvän kylän Jumala suojelkoon,tulelta ja vaaroista varjelkoon!Tiimalasi kymmenen näyttää.
Silloin lähti hän takaisin mustalaisten teltalle. Mirja odotti häntä siellä pimeässä yksin. Akka nukkui.
Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi koko kylän turvallisuutta.
Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa häirinnyt:
Tiimalasi ykstoista täyttää.Hyvän kylän Jumala suojelkoon,tulelta ja vaaroilta varjelkoon!Tiimalasi ykstoista näyttää.
Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan jälleen.
Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin kiskottaisiin ja kolhittaisiin.
Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.
Yövartia selitti hätiköiden:
— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.
Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin. Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla jälkeen.
Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja kappaleina. Missä olivat rahat?
Heidän siinä neuvottomina tuumiessaan kuulivat he ryskettä sakariston ovelta pohjoisen pitkän sivun itäpäästä. Nähtävästi oli saalis ollut liian pieni, koska aikoivat murtautua sakaristoon saadakseen lisää.
He riensivät sinne. Mutta heidän lähetessään lakkasi ryske ja rosvot livistivät pakoon tapulin ohi metsään, joka oli kirkosta itään.
— Niitä oli kolme, virkkoi muuan miehistä
— Kaksi minä vain näin, sanoi palovartia.
— Kolme oli!
— Kaksi!
— Oli mitä oli. Jälkeen! huusi seppämestari.
Se ratkaisi joutavan riidan. Miehet lähtivät otaltamaan metsään rosvojen jälkeen. Nämä olivat päässeet hyvän matkaa edelle, mutta ajajat kuulivat kyllä jalkojen töminästä ja risujen rasahtelusta missä he menivät. Metsään päästyään kaarsivat he vasempaan maantielle päin.
— Oikaistaan me maantielle suorempaan, kuiskasi Seppälän ukko. — Mutta hissukseen!
He alkoivat varovasti hiipiä ja joutuivat pian lähelle mustalaisten telttaa, samojen kiertolaisten, jotka illansuussa olivat melkein koko kylän nuorison houkutelleet ympärilleen tanssillaan ja metkuillaan. He joutuivat parahiksi kuulemaan, miten rosvot kierroksensa tehtyään pujahtivat telttaan. —
Pietari oli teltan nurkassa kuiskuttelemassa Mirjan kanssa, kun kuuli parin miehen hiipivän sisään. Hän oli hiljaa, toivoen, etteivät he häntä huomaisikaan, mutta samalla varuillaan, etteivät he äkkiarvaamatta pääsisi hänen kimppuunsa. Miehet vetäytyivät heti pitkäkseen eivätkä enää liikahtaneetkaan, ja Pietari vartoi vain hetkeä hiipiäkseen tiehensä.
Mutta samassa kuuli hän useain askelten lähestyvän ja pysähtyvän teltan ympärille. Sitten kuuli hän temmattavan oviverhot auki ja syöksyttävän sisään.
— Ketkä tulevat häiritsemään nukkuvia keskellä yötä! huusi vanha mustalainen huonolla ruotsinkielellään, ja molemmat karkasivat pystyyn.
Heitä vastaan riensivät monet askeleet ja syntyi käsikähmä pimeässä teltassa.
Pietari nousi nurkastaan ja aikoi pujahtaa tiehensä.
— Yksi karkaa! huudettiin, ja häneen käytiin käsiksi häneenkin. Hän rynnisteli ja hosui ympärilleen, mutta niitä, jotka hänen kimppuunsa kävivät, oli kaksi, eikä hän päässyt irti.
Siinä otellessaan kuuli hän vanhan mustalaisen huutavan jotakin oudolla kielellään ja mustalaisakan rientävän hänen luokseen. Kuului kilinää.
— Se antaa akalle rahat! huusi joku niistä, jotka vanhaa mustalaista pitelivät.
Nähtävästi oli rahoja pudonnut maahankin, koska akka kyyristyi sieltä jotakin keräilemään.
Toisilla neljällä miehellä oli täysi tosi kahden mustalaisen kimpussa. Pietarin ahdistajista täytyi sentähden toisen rientää ottamaan akalta rahoja.
Jäätyään vain yhden kanssa ottelemaan oli Pietarin helppo riistäytyä irti. Hän lähti juoksemaan tietä kaupunkiin.
Pitkältä ei hän ollut ehtinyt juosta, kun oli vähällä törmätä kahteen vastaantulevaan mieheen.
— Seis! kuuli hän isäntänsä äänen. Toisen tunsi hän nuoreksi Henrikiksi.
Hän pysähtyi.
— Ka, Pietuko se on, virkkoi vanha Henrik.
Joko rosvot saatiin kiinni?
— En tiedä, saanevatko.
— Ja olitko sinä niin arka, että läksit pötkimään pakoon? sanoi nuoriHenrik ihmeissään.
— En… enhän toki, koki Pietari nolona toimittaa.
— Kirkkoa lähetessämme kuulimme täältä hälinää. Tulimme sentähden kohti. Lähde vain nyt takaisin sinäkin.
Pietari oli valmis lähtemään.
Mutta samassa juoksi luo se, jonka käsistä hän oli karannut.
— Mihin rosvo juoksi? huusi hän.
— Mikä rosvo?
— Näinhän, että hän juoksi juuri tänne teitä vastaan. Mihin ihmeelle hän sitten pujahti?
-— Ei tänne ole juossut ketään muita kuin Pietari, sanoi nuori Henrik.
— Sitten se oli hän!
— Tietysti, mutta…
— Kiinni hänet!
— Mitä hulluja! ihmetteli ukko.
— Ottakaa kiinni, auttakaa! huusi mies tarttuen Pietaria käsipuoleen.
— Mutta miksi? kysyi pormestari.
— Hän oli rosvojen joukossa. Kiinni kirkonvaras!
— Kyllä minä nyt pysyn pitelemättäkin, huusi Pietari.
— Älkää hullutelko, hänethän tarvitaan ottamaan rosvoja kiinni, virkkoi vanha Henrik. Etkös juuri ollut täällä sitä varten? kysyi hän Pietarilta.
— Niin… en minä… kyllähän minä lähden, änkytti Pietari.
— Tule sitten!
— Koira makkaran vahtiin! huusi Pietarin ahdistaja. — Mutta minä en päästä häntä livistämään. Totta kai pormestari tietää, että ken päästää kerran kiinni saamansa varkaan, hän saa maksaa sakkoa 40 markkaa ja astua varkaan edestä hirteen.
— Pidä sitten hänet. Mutta minä uskallan hänestä mennä takaukseen, vaikka kova minullakin on edessäni, jos hän karkaa. Tule, Henrik!
Isä ja poika riensivät teltalle. Sitä lähetessään kuulivat he naisäänen kirkuvan:
— Ei minulla ole mitään rahoja! Ei mitään, päästäkää, heittiöt!
— Minä näin kyllä, miten hän heitti rahat tuonne nurkkaan kädestään, huusi hänen pitelijänsä.
Miehet oli jo saatu lannistetuksi ja heidän kätensä kytketyiksi selän taa. Mutta reuhtoivat nämä synkät kulkurit sittenkin pitelijäinsä käsissä.
— Hiljaa siinä! huusi muuan miehistä. Pääsette kuitenkin selkänahastanne ja korvistanne!
— Hirressä he saavat roikkua! sanoi toinen.
— Tuskinpa rahoja on niin paljoa, koko markkaa, epäili seppämestari.
— Kirkonvaras saa riippua puolestakin.
Pimeänhämärässä teltannurkassa näki Henrik vanhus istua kyyröttävän nuoren naisolennon.
— Eikö hänkin kuulu samaan joukkueeseen? kysyi hän.
— Täällä hän oli. Emme tiedä, onko hän millään tavoin ollut osallinen rosvoukseen.
— Voiko teistä kukaan sanoa, oliko Pietari Kovapää mukana rosvojoukossa? kysyi Henrik pormestari jälleen.
— Pietariko! vastasi seppä ihmeissään. — Oli täällä kolmaskin, mutta pääsi pakoon. Emme tiedä kuka hän oli.
— Tämä se oli, huusi mies, joka läheni telttaa pidellen Pietaria käsipuolesta.
— Saa sitten mennä yöksi korjuuseen hänkin, sanoi pormestari. Miehet vietäköön suurempaan putkaan, naiset pienempään.
— Ei, huusi Pietari. En ole tehnyt mitään!
Hän koetti rynnistäytyä vapaaksi, mutta miesvoimin kytkettiin hänenkin kätensä selän taa ja hän sai marssia mukana.
Viereisessä Heikkulan talossa oli herätty meteliin, ja sieltä tuli lisää miehiä loimottelevin päresoihduin. Toiset lähtivät viemään vankeja, toisten kera jäi Henrik vanhus päresoihtujen valossa etsimään teltan nurkasta hopearahoja.
Pieniä ne olivat, penninkejä, puolaurtuoita tai korkeintaan aurtuoita, sillä suurempia ei maan asujamilta liiennyt taivaan pyhille. Ensin löytyi neljä penningin rahaa, jotka vastasivat puolaurtuaa, ja puolaurtuan varas pääsi "nappaajan sakolla": kuudella markalla tai kahden vuoden työllä jutun isännälle. Kolme kokonaista aurtuaa vastasi äyrinrahaa, ja kahden äyrin varas oli lain mukaan sidottava aitaan tai tukkiin ja nylettävä nahka hänen selästään. Jännityksellä poimittiin nurkasta yhä uusia penninkejä ja aurtuoita. Pian karttui summa kolmeen äyriin, ja silloin olivat varkaat selkänahkansa lisäksi menettävät toisen korvansa. Kohta kohosi se neljään äyriin eli puoleen markkaan, ja puolen markan varas oli menettävä selkänahkansa ja molemmat korvansa. Mutta karttuiko summa kokonaiseen markkaan? Markan varas työltä tuorehelta tavattuna oli armotta joutuva hirteen! Karttuiko se? Löytyi aurtua toisensa jälkeen, mutta täyteen ei markka tullut, vain muutama aurtua yli seitsemän äyrin. Tavallinen varas olisi siis pelastunut hirrestä. Mutta olihan kysymys kirkonvarkaista, ja he saivat riippua, kunhan summa kohosi puoleen markkaan.
Vakaviksi kävivät sentähden miesten mielet etsinnän päätyttyä. Mutta Henrik vanhus mietti vain yhtä ainoaa seikkaa ja pudisteli päätään: hän ei voinut uskoa, että Pietari Kovapää, Topi Kovapään poika, oli osallinen varkauteen.
Rosvojen muut tavarat otti pormestari takavarikkoon. Teltasta ryysykasojen alta löytyi myös arkku, ja ylen riemastuivat miesten mielet, kun se avattiin. Tukulta siellä oli kultaa ja hopeaa, kokonainen kasa Kyösti kuninkaan lyöttämiä suuria hopeariksejäkin, joiden toisella puolen oli vapahtajan ja toisella kuninkaan kuva. Nämä rahat ja kaikki, mitä varkailla oli varastetun lisäksi mukanaan, oli tuomion langettua lain mukaan jaettava kiinniottajain kesken.
Ei ollut yörauhan häiriö mennyt hukkaan!
Pietari pistettiin mustalaisten mukana putkaan, ja ovi romahti salpaan.
Silloin valtasi hänet mitä hurjin vimma. Hän alkoi ryskyttää ovea ja huutaa täyttä kurkkua:
— Avatkaa, päästäkää minut pois! Minä en ole varas! Minun täytyy aamulla varhain lähteä merille, enkä tahdo olla täällä rosvojen kanssa. En tahdo! Avatkaa! Päästäkää!
Hän olisi huutanut äänensä sorruksiin, mutta takaapäin alkoi sataa niin navakoita nyrkiniskuja hänen takaraivoonsa, ohimoihinsa, niskaansa ja selkäänsä, ettei hän joutanut muuta ajattelemaan. Hän nousi vastarintaan, mutta eivät hänen kaksi nyrkkiään mihinkään riittäneet. Neljästä nyrkistä satoi pimeässä niin tuhkatiheään iskuja hänen kasvoihinsa, niskaansa ja kaikkialle, ettei hänen auttanut muuta kuin antautua armoille. Hän painautui äänetönnä nurkkaan.
Kotvan siellä kyyrötettyään kuuli hän raatihuoneen edustalta surunsävyisen joikunan:
Tiimalasi yhtä jo näyttää.Hyvän kylän Jumala suojelkoon,tulelta ja vaaroista varjelkoon!Tiimalasi yhtä jo näyttää.
— Avatkaa! alkoi hän jälleen huutaa kohti kurkkua.
Mutta toverit ryntäsivät hänen kimppuunsa nyrkkeineen.
— Annatkos meidän nukkua rauhassa!
Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi joikua iänikuista joikunaansa:
Tiimalasi kahta jo näyttää.Hyvän kylän Jumala suojelkoon,tulelta ja vaaroista varjelkoon,Tiimalasi kahta jo näyttää.
Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.
Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.
Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän tahtoi päästä vapaalle jalalle.
Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.
— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.
Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta virkkoi vain:
— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?
— En poistu, jollette lähetä minua merille.
— Se saa nyt lykkäytyä, mutta menen sinusta takaukseen. Onko sinulla rahaa?
— Eipä minulla…
Henrik ukko antoi kylänlapselle neljä penninkiä, jotka laki sääsi hänelle vaivoistaan, ja kylänlapsi poistui penninkeineen.
— Tietänet kai, että jos lymyät, ennenkun asiassasi tuomio langetetaan, saan minä maksaa sakkoa kolme markkaa ja vastata kaikesta siitä, mihin sinut mahdollisesti vikapääksi tuomitaan? kysyi vanhus.
— Tiedän, vastasi Pietari.
— Hyvä on. Saat mennä auttamaan poikaani puodissa.
Henrik pormestari lähetti hevosmiehen viemään sanaa kuninkaan voudille Köyliönsaarelle, että oli tavallista tähdellisemmän asian vuoksi raati kutsuttava kokoon. Vouti Matz van Klewen saapui itse iltapäivällä.
Matz vouti otti haltuunsa mustalaisilta tavatut rahat. Muut tavarat jätti hän Henrik pormestarin talteen.
Henrik vanhus tuli maininneeksi myös Pietari Kovapäästä, jonka väitettiin olleen rosvojen mukana. Hän oli kuitenkin vakuutettu, että poika oli syytön, ja oli sen tähden takauksellaan päästänyt hänet vapaalle jalalle tuomiotaan odottamaan.
Matz vouti tahtoi nähdä nuoren miehen. Kun Pietari saapui, tähysti vouti häntä terävästi ja käski hänen sitten mennä.
— Näin hänet, sanoi hän, mustien matkalaisten vankkureilla. Parasta on, kun istuu kätkössä hänkin.
Lopulta, kun raastuvan päivä määrättiin jo huomiseksi, suostui Henrik vanhus peruuttamaan takauksensa.
Matz vouti meni raatihuoneelle. Siellä kutsutti hän molemmat mustalaiset kuulusteltavikseen.
— Sellaisiako kuninkaan kauppamiehiä te olittekin? huusi hän tuimasti.
Vanha mustalainen ei hämmentynyt.
— Ei ole näytetty toteen, että olemme syypäät mihinkään, uhmaili hän.
— Kyllä syynne on selvä.
— Mutta jospa olisimmekin, mitä sitten! Tähän aikaan teidän maassanne riistää kirkolta kuningas…
— Vaiti kuninkaasta!
— Ja riistävät kaikki muut herrat. Vapaita herroja mekin olemme.Miksemme saisi ottaa osamme?
— Vaiti! karjaisi Matz herra rajusti.
Mustalainen muuttui sukevammaksi ja virkkoi puoleksi kuiskaten:
— Muuten, jos päästätte meidät, niin…
— Niin!
— Saatte sievät lunnaat.
— Hirteen pääsette!
— Älkäähän! Kymmenen markkaa, kaksikymmentä…
— Hirteen!
— Neljäkymmentä…
— Hirteen! Vaikka antaisitte kaikkenne, niin
Sellainen jyrkkä puhe sai mustalaisen lyyhistymään kuin isketyn teuraan. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja hän kähisi:
— Saatte kaikki!
Matz vouti hätkähti. Hän oli juuri saanut rahat haltuunsa, ja summa oli sievoinen. Hän istui kotvan räpyttäen silmiään. Sitten vetäytyivät hänen huulensa ikäänkuin viheltämään, mutta mitään ei kuulunut. Vihdoin virkkoi hän tuttavallisesti:
— Huomenna kokoontuu raati. Sittenpähän nähdään.
— Ainoastaan, jos heti…
— Vaiti, keskeytti Matz vouti. Soitti, ja kylänlapsi astui sisään.
— Viekää heidät kätköön ja tuokaa naiset.
Ovenaukeamasta kuului Pietari Kovapään karjunta ja jyskytys. Mutta kun mustalaiset vietiin tyrmään ja ovi teljettiin, kävivät he molemmat hänen kimppuunsa.
— Vaiti! huusi vanha mustalainen aivan voudin äänellä. — Tulitko taas tänne elämöimään. Tiedätkös, me pääsemme huomenna matkoihimme, mutta sinä saat roikkua hirressä!
Kylänlapsi oli jäänyt oven ulkopuolelle kuuntelemaan nyrkkien jyskettä.Mutta samassa tuli siihen Hilappa eväsvasu käsivarrellaan.
— Kenelle? kysyi kylänlapsi.
— Pietarille.
— Odota hieman.
Vanha kylänlapsi avasi pienemmän tyrmän oven ja vei sieltä Mirjan ja mustalaisakan voudin luo. Uteliaisuudesta revähtävin silmin tähysteli Hilappa tyttöä, joka Pietarin oli houkutellut tällaisille teille.
Ukko palasi heti ja avasi miesten tyrmän oven.
— Pietari Kovapää! huusi hän.
Pietari tuli ovelle, ja vapisevin käsin ojensi Hilappa hänelle korin. Ja kun hän katsoi Pietarin kasvoja, joita tuskin eroitti pimeästä, tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä.
— Äiti lähetti tämän, sanoi hän nyyhkyttäen.
Ovi sulkeutui ja sisältä kuului tappelun nahinaa, kun mustalaiset ryntäsivät ryöstämään Pietarilta eväitä.
Hilappa poistui itkien, ja kylänlapsi istuutui odottamaan milloin vouti soittaisi. —
Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko hehku.
Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen karskiutensa takaisin.
— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.
— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää meidät vapauteen!
— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.
— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit, joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.
— Yösydännä!
— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme veivät.
— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt vanhan rastaan räkättäessä.
— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.
— Nukuitko?
Mirja ei vastannut.
— Olivatko miehet teltassa koko iltayön?
Mirja vaikeni uhmaten.
Matz vouti katseli häntä kotvan ja soitti sitten.
— Vie heidät kätköön, sanoi hän kylänlapselle. Ja sitten saat mennä kutsumaan pormestareita ja raatimiehiä raastuvan istuntoon, joka alkaa huomisaamuna kuuden aikaan.
Vouti nousi ja meni kaidan torin yli Sonni-Toron ravintolaan, tilasi perähuoneeseen aterian ja söi. Syötyään käski hän Toron tuoda kaiken viinin mitä hänellä oli. Paljon sitä ei ollut, eikä se ollut hyvääkään, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.
Sitten kutsutti hän kylänlapsen ja käski hänen tuoda luokseen Mirjan, jota hän tahtoi vielä kuulustella. Mirja tuotiin tyrmästä ja vietiin perähuoneeseen. Ja Päsä-Heikki ja Jussoilan Juntti ja Simo Sukka ja kaikki muut, jotka sinä iltana istuivat Sonni-Toron kapakan väentuvassa, olivat suuresti ihmettelevinään miksi vouti kuulusteli tyttöä koko illan, eikä näyttänyt rosvoista välittävän vähääkään.
Iltasoiton aikaan Mirja sentään vietiin yöksi tyrmään äitinsä luo.
Aamulla kuuden aikaan kokoontui raati. Kun raatihuoneen kello kilisi kolmannen kerran, istuutuivat molemmat pormestarit ja viisi raatimiestä voudin kera pöydän ääreen. Yksi raatimiehistä, nimittäin Uolevi Kukko, oli poissa, ja ensi töikseen tuomitsi raati hänet kolmen markan sakkoon. Hän tosin saapui heti sen jälkeen, mutta sai sievoisen sakkonsa pitää siltä hyvänään.
Sitten alkoi varsinainen istunto, jossa vouti johti puhetta. Syyllisiä kuulusteltiin yksitellen ja pidettiin ristikuulusteluja. Molempien mustalaisten asia oli selvä, tuomio heihin nähden oli langettava. Vouti olisi tosin tahtonut, että he menettäisivät ainoastaan selkänahkansa ja molemmat korvansa, koskei varastettu rahasumma noussut täyteen markkaan. Mutta lainpykälä, että puolenmarkankin kirkonvarkaudesta oli tuomittava riippumaan, oli niin selvä, etteivät voudin lieventelyt auttaneet.
Mustalaisakka oli ollut varkaiden kanssa yksistäneuvoin varastettuja rahoja kätkemässä, ja kaupunginlain "VarkaudhenMenon" toisen pykälän mukaan oli hänenkin täysvarkaana menetettävä henkensä ja hyvyytensä. Tytön sitä vastoin ei voitu näyttää varkaudesta tienneenkään, ja saman pykälän mukaan oli hänet vapautettava kaikesta vastuusta.
Pietarin asia oli pulmallisempi. Syyllisyyden varjon hänen ylleen langetti kolme eri seikkaa: 1) hän oli aina Turusta asti vaeltanut rosvoparven vankkureilla; 2) muutamat kiinniottajista luulivat nähneensä, että varkaita kirkon luona oli kolme, ja 3) hänet oli tavattu teltasta varkaiden parista. Näistä seikoista hän itse kielsi ainoastaan toisen.
Ensi kohdan osasi Pietari tyydyttävästi selittää. Mustalaiset olivat tahtoneet hänet oppaakseen, ja hän oli silloin mielellään lähtenyt heidän kyydissään kotiinpäin, kun kerran päihdyksissään oli tullut jääneeksi pois isäntänsä laivasta. Toiseen kohtaan nähden ei kukaan todistajista voinut ottaa aivan varmasti valalleen, että varkaita oli nähty kolme kirkon luona; useimmat todistajista arvelivat päinvastoin nähneensä vain kaksi. Kolmas kohta oli vaikein sentähden, ettei Pietari tahtonut millään tuumin ilmaista syytä, miksi oli ollut mustalaisten teltassa.
Voudin turhaan kyseltyä, virkkoi vihdoin Henrik pormestari:
— Minulle on kerrottu, että juuri tuo samainen nainen houkutteli sinut jäämään Turkuun. Kenties sinua ujostuttaa sanoa, että menit telttaan hänen tähtensä?
Pietari punastui korviaan myöten. Mutta karahti punaiseksi toinenkin, nimittäin Matz vouti. Syynä siihen oli, että koko raati oli salamyhkäisesti myhäillen kääntänyt silmänsä häneen. Oli näet jo ehtinyt tulla koko kylässä tunnetuksi eilisiltainen pitkä kuulustelu Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.
Matz koetti peittää punastuksensa näyttämällä ylen suuttuneelta siitä, että sekaannuttiin tekemään näin arvottomia ja turhia kysymyksiä.
— Oliko se syynä? uudisti pormestari kysymyksensä.
— Hän kutsui minut! puuskahti Pietari, mutta kiirehti heti tytön kunnian pelastukseksi selittämään: — Minä aion naida hänet, ja me juttelimme siitä.
Nyt Matz vouti suuttui tosiaankin.
-— Joutavia! huudahti hän. On arvotonta eksyttää kuulustelu pois asiasta ja neuvoa syyllistä verukkeilla puolustautumaan.
Raati piti neuvottelun. Sitovain todistusten puutteessa, mutta kuitenkin epäilyttäväin asianhaarojen vallitessa oli turvauduttava valamiehiin. Raati nimitti kaksitoista miestä ja piti väliajan, jollaikaa kylänlapsi kävi kutsumassa ne valamiehet, jotka eivät olleet juttua kuulemassa.
Valamiehet tekivät valansa ja antoivat neuvoteltuaan lausuntonsa. Kun sitten Pietari Kovapää kutsuttiin tyrmästä kuulemaan tuomiotaan, lausui Henrik Pakila juhlallisesti:
— Olet vapaa!
Pietari seisoi tyynenä, niinkuin ei olisi ikinä muuta odottanutkaan. Mutta sitten heitti hän Matz voutiin vihaisen katseen. Tämä oli hänet eilen panettanut uudestaan tyrmään rosvojen käsiin ja tänäänkin koettanut tehdä hänet syypääksi varkauteen. Sitä ei hän ollut pian unhottava.
Mutta Pietari ei oikein tiennyt, kuumensiko hänen sappeaan vai jäähdytti se, kun hän hiukkasta myöhemmin näki Matz voudin nousevan kääseihin ja Mirjan hänen rinnallaan. He ajoivat pois ja ällistyneenä jäi Pietari raatihuoneen eteen katsomaan heidän jälkeensä.
Samana iltana ripusti Tihru-Sipi molemmat mustalaiset hirteen torin alapäähän. Naisväelle ei laki ja oikeus sitä kunniaa suonut, vaan mustalaisakka haudattiin elävänä nummeen Karinlahden rannalle.
Kuinka hän potki ja puri ja kynsi ja rähisi ja kirosi koko maailmaa, kun häntä raahattiin hautauspaikalle! Kuinka hän parkui kauhusta, kuinka itki ja rukoili alkaessaan yhä syvemmälle peittyä syyssateiden liottamaan maahan! Mutta märkää maata lapioitiin yhä enemmän hänen ympärilleen, ja hänet valtasi kamala raivo. Kostoa, kirousta ja kostoa hän viimeksi huusi, kunnes märkä maa tukki hänen suunsa.
Se oli kohtalo niiden mustalaisten, jotka ensimäisinä Suomeen tulivat. Muutamia vuosia myöhemmin saapui heitä useampiakin, mutta Juhani herttua panetti heidät kiinni ja lähetti maasta pois "heidän sopimattoman käytöksensä tähden".
Seuraavana päivänä, vaikka olikin sunnuntai, piti Pietari Kovapään aamulla anivarahin lähteä Pakilan tytärten kanssa purjehtimaan Keminsuuta kohden. Mutta ilmestyi vieläkin este, joka viivytti hänen lähtöään.
Isä Mathias oli näet hänkin saanut tiedon Pietarin retkistä Mirjan kanssa. Hän katsoi pojan herättäneen niin suurta pahennusta seurakunnassa, että kutsui hänet puheilleen. Ja Pietari osoitti niin vähän katuvansa pillojaan, että isä Mathias määräsi hänet kirkonmenojen ajaksi seisomaan rauta kaulassa kirkon porstuassa.
Aamulla ennen kirkonmenojen alkamista vietiin hänet kirkon pääkäytävän eteiseen. Hänen oli riisuttava vaatteensa eteisen nurkkaan. Kirkon ovenpielessä oleva kaularauta sovitettiin hänen kaulaansa ja ruuvattiin kiinni.
Siinä seisoi Pietari allasilmin seurakuntalaisten mennessä kirkkoon. Mutta raumalaiset pitivät hänestä siksi paljon, etteivät ainakaan häntä pilkanneet. Kirkonmenojen aikana sai hän seista rauhassa yksikseen. Mutta siinä seistessään ja mietiskellessään maailman viheliäisyyttä kuuli hän yhtäkkiä rinnallaan säälittelevän äänen:
— Pietu!
Pietari vilkaisi sivulleen, ja siinä seisoi Hilappa.
— Mitä siinä töllistelet!
— Älä ole vihainen. Kuules, minä päästän sinut pois.
Pietarin mieli herahti niin lämpimäksi, vaikka siinä muuten pyrkikin vilustamaan. Oli toki yksi, joka oli hänelle ystävällinen. Mutta hän murahti:
— Koetahan! Silloin pääset pian itse tähän.
— Mitäs minä siitä!
— Et saa tehdä hullutuksia minun tähteni!
— Eivät ne uskalla panna minua rauta kaulaan. Eikähän kukaan näekään.
— Mene kirkkoon!
— En mene, ennenkun päästän sinut. Mistä se aukenee?
Hän meni tähystelemään rautavannetta, mutta ei päässyt oikein selville, mistä se oli avattava. Pietari ei malttanut olla häntä auttamatta.
— Ruuvista sieltä juuresta.
Hilappa kiersi ruuvin auki ja aikoi tarttua päästämään rautaa pois.
—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!
Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.
Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin.Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.
Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille, katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.
Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!
Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.
Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä. Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti, miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa, ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden, mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen masentavaltakaan.
Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja purjeet kohotettiin.
Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata, kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi, joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti tapaamaan kauppatuttuaan.
Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla, tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään. Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja Kainuunperän ihmeistä.
Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa. Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.
Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky, heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.
Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli juhlallisesti alettu nimittää.
Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun pirkkalaisten puodeista.
— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.
— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa, niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.
— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!
— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää. Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos uskallat!
Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.
Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat, että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun perille.
— Kuka olette ja mistä? kysyi Pietari.
— Ka, Käkisalmesta ollaan, suuren Nevajärven rantamilta. NousiaVenäläiseksi rahvas nimeää.
— Miten sieltä asti olette tullut, kun ei ole omaa haahtakaan?
— Ka, haapiolla vain.
— Ympärikö merivesiä?
— Ei, suoraan maavesiä. Ensin Käkisalmesta neljä peninkulmaa Nevajärveä pohjoiseen, sieltä yli nummen Pyhäjärveen. Soudetaan pitkin Pyhäjärvet ja Orihvedet, noustaan niemen poikki ja haapio kosken vartta pitkin kannetaan. Noustaan pitkin Pielisjokea, suuri Pielinen soudetaan. Monet peninkulmat sieltä maitse samotaan Nuasjärveen, lasketaan jokiloita Vuohengin koskeen.
Ämmän ohi miehin haapiot alas hinataan ja ollaan Oulunjärvellä. Kun on se soudettu ohi suurten kylien, niin huhhei, tänne Merikoskelle kosket lasketaan. Kolme meitä oli urosta matkalla, vaikka toiset tänne kylähän jäivät kauppoja tekemään.
-— Ja onko paljonkin kauppatavaraa mukana?
— Ka, ei paljon. Saamisia menen Kainuhun periltä perimään.
Sai hän luvan tulla mukaan. Nouti reppunsa ja jäi haahdelle yöksi, että aamulla päivän ensi koitossa oltaisiin valmiit lähtemään.
Iltaa istuessa Hilappa katseli ihmeissään vilkasta, puheliasta Nousia Venäläistä ja hänen hallavan ruskeaa liuhupartaansa. Ei malttanut siinä olla ihmettelemättä:
— Kuinka kummaa, että venäjänkieltä suomalainenkin niin hyvin ymmärtää!
— Ei olla venäläisiä, karjalaisia ollaan.
— Mutta eikös teillä ole venään usko, venään valta? puuttui Pietari puheeseen.
— Ka, usko lie, Moskovan Iivana lie tsaari. Mutta oli aika, jolloinKarjalan rahvahalla oli omat ruhtinaat.
Suurin silmin kuunteli Hilappa näitä outoja asioita. Ja NousiaVenäläinen kertoi karjalaisten suuren sukutarinan.
— Vapaa oli ennen Karjalan rahvas, heillä oli kaksi suurta valtaa ja omat ruhtinaat, rahaisa oli rahvas, ylen äijä kirjokultia ja hopeita. Kaksi oli karjalaista valtaa, Perman valta ja Vienan, ja koko Pohjan perät olivat heidän ruhtinaidensa vallan alla. Tuhannen vuotta sitten ulottui Vienan ruhtinaiden valta aina Ruijan rannoille ja tänne yltympäri Kainuhun meren. Kaikkialla täällä virtojen suilla kauppaa käytiin, kaikkialla lappalaisilta veroa kannettiin aina Hanhikiveä myöten Pyhäjärven suulla. Ja vielä sittenkin, kun Moskovan ruhtinas alkoi kaikkia muita ruhtinaita vastaan sotia käydä ja vähitellen pani allensa Perman ja Vienan ruhtinaatkin, vielä sittenkin täällä seitsemän kymen Karjalassa kainulaiset, Vienan siirtolaiset vapaina kauppoja kävivät ja veroittivat lappalaisiaan. Mutta lopulta alkoivat Nevajärven permalaiset venäläisten voittajainsa lipun alla tännekin sotiretkiä tehdä, toisaalta ajautuivat Hämeen ja Ruotsin pirkkalaiset pitkin Kainuhun meren rantoja aina Pohjan perille, tulivatpa norjalaisetkin suksillaan yli tunturien. Sadat vuodet täällä verisiä sotia käytiin, mutta sortuivat vihdoin tyyten Perman ja Vienan vallat, allekynsin jäivät karjalaiset täällä Kainuhun meren rannoillakin, ja pirkkalaiset täällä nyt ylintä isännyyttä pitävät. Mutta karjalaisten muinaisesta suuruudesta kertovat kirjokullat ja hopeat, summattomat aarteet, joita vielä maasta löydetään Nevajärven ja Vienanmeren rannoilta ja pilkkahinnasta Moskovan pajareille myydään. Iivana julma siellä isännöi pajareineen, täällä Kyösti kuningas pirkkalaisineen. Kahden eri valtikan alla elää nyt Karjalan kuulu heimo.
— Mutta rauha on jo kauan vallinnut täällä seitsemän kymen riitamaillakin, virkkoi Pietari.
— Rauha on vallinnut pitkän miesiän. Mutta riidoin ovat, sanotaan,Ruotsin kuningas ja Moskovan tsaari. Annahan sodan syttyä, niin vieläVienan ja Nevajärven karjalaiset tänne samoavat tapparat tanassa jaomaksensa taasen ottavat seitsemän kymen Karjalan.
Sen tunsivat raumalaiset nuoret melkein uhkaukseksi itseäänkin vastaan, ja siihen se pakina päättyi. Käytiin yölevolle.
Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti laski.
Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle, ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin, ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä lapinveron korjuussa.
Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä, jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin, mikä lähtien porollaan ajamaan.
Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.
Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.
Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa. Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa täytenään.
Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset, korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan peitetty hirven ja karhun taljoilla.
Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia porvaristyttöjä niistä syödä.
Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos mennäkseen rannalle Pietarin luo.
Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei, olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.
— Mihin he noin joukolla lähtevät?
— Veronajoon.
— Veron? Minä luulin, että ne ovat Oravaisen poroja ja miehiä.Kuninkaanko ne sitten ovatkin?
— Ei kuningas täällä veroja kanna. Pirkkalaisilla on kullakin omat lappalaisensa, joilta kiskovat veroa. Mutta Oravaisten ovat nykyään melkein kaikki lappalaiset Keminlapissa, vähitellen ovat ostaneet ne toisilta pirkkalaisilta ja kainulaisilta. Torniossa on toinen yhtä mahtava lapinruhtinas Olavi Amundinpoika, jollei mahtavampikin, vaikka on vielä nuori. Se siellä Ruotsin puolella, Kaakamajoen takana lapinverot ajattaa. Kuninkaalle he antavat vain tihunnit.
Ihmeissään katseli Hilappa suurta porolaumaa, joka parastaikaa lähti viilettämään nuorta hankea pitkänä jonona.
Mutta samassa häntä säikähdytti purje, joka vilahti ohi ja aivan kosketti heidän haahtaan. Siinä aivan laiturin edustalla oli jo kotvan risteilyt sorea, kirjokokkainen purjepursi, jonka purjeissa olivat kultakirjaimet: O. A. Nyt laski pursi aivan haahden vieritse ja nuori purjehtija katsoi Hilappaan niin kummasti ja pitkään. Se teki kauniin kierroksen ulapalla, laski sitten kohti uudestaan ja päästi haahta lähetessään purjeet höllälleen.
— Tule tyttö, purjehtimaan! huusi nuori, upea pursimies.
— Mihinpä minä… virkkoi Hilappa ymmällä, vaikka mieli teki.
— Tässä lähellä vain kaareillaan.
Ykskaks, Pietarin juuri yrittäessä pidättämään, hypähti tyttönen purteen, ja ykskaks purjeet pullistuivat jälleen.
— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.
Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi ajattelemattomuuttaan.
Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.
Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroiMarketan kanssa kauppoja.
— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.
— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.
— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.
— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!
-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.
Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen, ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.
— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.
— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi viehättäväksi katsoo.
— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.
— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa, kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin…
— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.
— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.
Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.
Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut, eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren rantaan.
Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli, jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt välittänyt katsella.
Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois.Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.
— Minä tahdon heti täältä pois! puuskahti Hilappa akalle.
— Hätäkös sinun täällä on, höpäkkö! Hyvin Olavi tyttösensä pitää.Viinein juottaa, syöttää nisuleivin ja poronjuustoin. Saatpas nähdä!Tai saat kuullakin. Tulkaas tänne, tytöt! virkkoi akka avaten ovenviereiseen huoneeseen.
Sieltä tölmähti ovelle parvi uteliaita, nauravia tytön virnakkeita.
— Tämä tässä pois tahtoo. Mutta sanokaapas, eikö teillä ole täällä hyvä? kysyi akka.
Enimmät tytöistä nauroivat vain. Mutta oli Hilappa heidän takaansa näkevittään surullisia ja sääliviäkin kasvoja.
— Hyvä täällä on, kehui akka. Saat heti koreat vaatteet. Pitäkää häntä silmällä, tytöt, niin menen noutamaan.
Akka meni, ja tytöt tulivat joukolla kyselemään ja utelemaan. Vihaisesti kääntyi Hilappa heihin selin ja riensi ikkunasta tuijottamaan.
Siinä tuijotellessaan ja toisten udellessa havaitsi hän merenselältä purjeen pilkahtavan näkyviin. Se läheni, läheni lähenemistään. Jo oli Hilappa tuntevinaan tulijan Pietariksi.
— Mitä tähystät? riensivät tytöt utelemaan nähdessään hänen teroitetun katseensa.
— En mitään! vastasi Hilappa ja kääntyi pois ollen välinpitämätön olevinaan. Mutta salavihkaan vilkaisi hän purtta silloin tällöin. Nyt juuri läheni se pursilaituria. Ykskaks tölmähti Hilappa pihalle.
Koko tyttölauma karkasi jälestä, ja niin otallettiin peräkanaa kohden rantalaituria. Mutta eivät lapinpashan lellikit pysyneet Rauman tytön kinterillä. Ennen heitä hän laituriin joutui. Purteen hyppäsi. Ja pursi loittoni vesille.
Oli akkakin rientänyt tyttölauman jälkeen. Mutta nähtyään, että uusi tyttö pääsi pakoon, riensi hän isäntänsä luo. Se oli lautoin lähettämässä miehiään mantereeseen porotarhalle, josta heidän oli määrä lähteä lapinajoon. Niine miehineen, jotka vielä olivat saaressa, juoksi hän nyt pursilaituriin. Mutta kun karkulaiset olivat jo loitolla vesillä, käski hän vain yhden miehistään hypätä purjepurteen ja tuli itse jälestä.
Hilappa ja Pietari laskettivat laitatuulta. Hätä ja hyvämieli kuvastuiHilapan kasvoista, kun hän katseli rannalla hälisevää tyttöparvea.Mutta sitten heitti hän ihailevan katseen Pietariin.
— Miten sinä uskalsit tulla?
— Tuota tyttöparveako olisin pelännyt?
— Oi, siellä oli… katsos!
Pietari vilkaisi jälelleen, näki miesten juoksevan rantaan ja parin heistä hyppäävän venheeseen.
Hilappa tömisteli tulisessa malttamattomuudessa jalkojaan veneen pohjaan.
— Riippuu nyt siitä, onko heillä nopeampi pursi kuin tämä, virkkoiPietari tuimasti.
— Emme ikinä antaudu elävänä, huusi Hilappa.
— Emme, vastasi Pietari.
Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.
— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.
Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se auttaisi.
— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.
— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.
Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.
Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen, sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään. Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!
— Voi, he tavoittavat! huusi hän.
— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!
He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!
— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.
Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.
Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään aivan kuin karkelossa.
Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei se katse puhunut sen enempää.
Hilappa oli siitä pitäen aivan kuin kiertynyt kiinni Pietariin. —
Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet. Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.
Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.
— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää, sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta kaiken.
— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä aikojaan taitavat elämöidä.
— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset jälleen — ——
Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan pimetessä, ja sinne Nousia jäi.
Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera muutaman päivän perästä.
Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja sitten laitettiin laiva talviteloilleen.
Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä, kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä, joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla. Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita. Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä, jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran, käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.
Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään, kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han, joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja, ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä päivälläkin.