The Project Gutenberg eBook ofNiskureitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: NiskureitaHistoriallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosiltaAuthor: Lauri SoiniRelease date: January 20, 2025 [eBook #75159]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1912Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NISKUREITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: NiskureitaHistoriallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosiltaAuthor: Lauri SoiniRelease date: January 20, 2025 [eBook #75159]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1912Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
Title: Niskureita
Historiallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosilta
Author: Lauri Soini
Author: Lauri Soini
Release date: January 20, 2025 [eBook #75159]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1912
Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NISKUREITA ***
language: Finnish
Historiallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosilta
Kirj.
LAURI SAURAMO [Lauri Soini]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.
I. Uhma uhkaa vastaan.II. Nuoret ja mustalaiset.III. Kotirannat.IV. Kuninkaihin.V. Kuninkaan kyydillä.VI. Hirteen.VII. Lapin aarteet.VIII. HengenmiehiäIX. Kuninkaan parivaljakko.X. "Niskoitteleva joukkio."XI. Vanhan kaupungin hävitys.
Tähän romaaniin liittyy myöhemmin toinen, jonka tapaukset keskittyvät vanhaan Helsinkiin Vantaan suulla.
1.
Tuima kirkastuksen kajo tuikki vanhan Henrik Pakilan silmistä, kun hän astui kadulle Mikael Agricolan työpajasta. Ohuehkon nenän sieraimet laajenivat kuin sotaorhin, konsa se kuulee torventoitotuksen, ja puristuneilla huulilla, jotka suupielistä olivat hieman alaspäin käyristyneet, oli ylvään ihailun ilme. Pystypäin lähti hän astumaan haahdelleen kirjakäärö kainalossaan. Mutta yhä kuvasteli hänen mielessään pienehkö, jäntevä mies, jonka luota oli juuri lähtenyt.
… Oli se mies miehiään! Yksinkertainen koulunrehtori vain, talonpoikaisista vanhemmista kuulema syntyjään. Mutta noustapas sittenkin itseään kuningasta vastaan!
Oli onni, että hän sattui parahiksi maille kuullakseen kaiken. Raumalta lähtiessä oli näet isä Mathias tuonut Mikael maisterille vietävän kirjeen ja pyytänyt maisterilta tuomaan kirjoja. Markkinain lähetessä loppuaan oli hän nyt mennyt niitä noutamaan. Mutta maisterin emäntä, Birgitta rouva, oli ollut asuintuvassa vastassa ja häthätää toimittanut, ettei maisterin puheille nyt voinut päästä, siellä kun oli parhaallaan kuninkaan lähetti. Sen enempää ei Birgitta rouva joutanut hänestä ukko pahasta välittämään. Riensi hätiköivällä innolla ovenraosta kuuntelemaan miehensä keskustelua kuninkaan lähetin kanssa.
Siitä samasta ovenraosta oli hänkin, Henrik vanhus, kuullut kaiken. Oli kuullut, että kuninkaan lähetti vaati kivenkovaan piispankoulun teinejä kirjuripojiksi kuninkaan tilikamariin. Kuningas kuului niitä jo moneen kertaan kirjeinkin vaatineen. Ruotsin puolen kouluista oli lähetetty heti ensi käskyllä, mutta Turun koulusta ei kymmenelläkään. Ennen oli kyllä saatu täältäkin, mutta ei nykyisen rehtorin aikana, vaikka kuningas oli kuullut koulun olevan nyt entistään ehomman. Kuninkaan kärsivällisyys oli lopussa, piti heti paikalla panna kolmisen nelisen teiniä lähetin mukaan.
Mutta tämäkös, Mikael maisteri näet, ei ole siitä milläänkään! Hätäisesti hätkähdellen oli Birgitta rouva kuunnellut ovenraosta, kun maisteri selitti järkähtämättömän tyynesti, että tämä köyhä kansa tarvitsi kaikki suomenkieltä taitavat hengenmiehet, jotka jaksettiin kouluttaa. Ei ollut liikaa yksi koulu valmistamaan kaitsijoita kokonaiselle kansalle. Jollei Ruotsin kouluista riittänyt kirjureita kuninkaalle, oli parasta laittaa erityisiä kirjurikouluja.
Mitäs se pystyi heitukkaan! Uhkasi, että jollei kuninkaan käskyä noudatettu hyvällä, oli siitä kummat seuraava. Mutta Mikael maisteri siihen vain tyynesti: "On tuo uhka nähty kuninkaan kirjeistäkin. Mutta parempi lie kuningas kuin paavi ennen. Lemmellä hänelle on kirkon varat annettu, jättänee toki köyhältä kansalta edes henkiset voimat viemättä."
Kiivaasti oli lähetti lähtenyt. Silloin oli Birgitta rouva hätiköiden ja siunuustellen rientänyt miehensä luo. Nythän muka jouduttiin huutavaan hukkaan, kun siten kuninkaan tahtoa vastustettiin. Mikael maisteri kuunteli vain puolella korvalla, avasi isä Mathiaan kirjeen ja alkoi lukea. Tuskin lie loppuun ehtinyt, kun tulee siihen muuan teinipoika ja sanoo myyneensä turulla maalaisille kaikki aapiset, jotka oli maisterilta saanut. Maisteri pisti hänelle uuden nipun aapisia, alkoi sitten laittaa kääröön isä Mathiaan tilaamia kirjoja, ja työnsä touhussa heitti väliin lohdutuksen sanan hätäilevälle Birgitta rouvalle. Käärön laitettuaan vilkaisi vielä kirjeen loppua ja pyysi sanomaan terveisiä, että Uusi Testamentti tuskin valmistui painosta vielä vuosikauteen. Mielenhyvikkeeksi lisäsi, että isä Mathias kenties sitten testamentin mukana saisi käsikirjan ja messumenotkin suomeksi. Hyvästit sanottuaan ehti Henrik vanhus vielä nähdä, kuinka maisteri istahti kynä kädessä pöydän ääreen, jolla oli avoinna monta paksua kirjaa rinnakkain, pari päälletystenkin.
Totta vie, sellainen miehen piti olla! Ihan kuumensi vieläkin korvia tyyni, mutta naseva ääni, jolla oli lähetille puhunut, aivan kuin tällä ei olisikaan kuningasta takanaan. Ihanasti hiipaisi sydäntä sellainen puhe, mutta kuka toinen tohti tehdä samoin? Sinne kuninkaan kaupunkiin heitä Rauman porvarejakin komennettiin kaupoille, vaikka Saksassa olisi saanut paremmat hinnat tavaroistaan! Nuristu sitä oli ja valitettu, mutta eipäs ollut miestä tekemään pystyä!
Mikael maisterin äänen kaiku, joka yhä soi ukon mielessä, tuntui vaativan, että oli tehtävä tenä tässäkin suhteessa. Ja näillä mielin saapui hän haahdelleen, joka oli rantalaiturissa Suurturun lähellä.
Tuskin oli hän laskenut jalkansa haahtensa kannelle, kun hänen Henrik poikansa ja Marketta tyttärensä ehättivät hänen kimppuunsa. Henrik tosin jättäytyi vähän loitommalle, ikäänkuin siten ylävän järkevästi pysyttäytyen syrjässä itse asiastakin, vaikka mieliteko tuikki silmistä. Marketta tuli tyynen tasaisesti aivan eteen, katsoi maanitellen suurilla, tummansinisillä silmillään ja pyysi:
— Saammehan nyt mennä katsomaan?
— Mitä niin?
— Niitäpä mustia ihmisiä.
Niin, mustalaisia! Ne olivat tosiaankin uutta tähän aikaan. Vanha Henrik oli markkinaväeltä kuullut niin monet kummat näistä harhailevista ihmisistä, jotka vasta muutama päivä sitten olivat ensi kertaa tässä maassa näyttäytyneet, että melkeinpä hän itsekin tunsi halua lähteä omin silmin näkemään.
— Jokos olet saanut pitsisi myydyksi? kysyi hän taipuvaisena.
— Juuri sain. Linnanrouvalle itselleen vietiin, mitä oli vielä jälellä.
Ukkoa ilahutti, kun Rauman mainehikkaat pitsit olivat jälleen päässeet niin suureen kunniaan, ja hän antoi luvan.
Poikansa ja tyttärensä tehdessä lähtöä vilkaisi hän laivuriinsa, nuoreen Pietari Kovapäähän, joka seisoi hievahtamatta haahden suurmastoa vasten, vaikka lähdönhalu näkyi polttavan kantapäitä.
— Menisit sinäkin, kehoitti ukko. — Älkää sentään viipykö kauan, täytyy pian ruveta kotimatkalle laittautumaan.
Pietari puristautui ensin kokoon, ikäänkuin lähtö olisi väkinäistä.Mutta sitten hän yhtäkkiä ammahti sisarusten jälkeen.
Vanha Henrik Pakila jäi siihen kuhmukulmainsa alta katselemaan poistuvaa väkeään. Kas, eikös vain Heikka poikaa joenranta taaskin vetänyt porvoolaisen Laureus Mikkelinpojan haahdelle! Oli se sinne ennättänyt markkinain aikana jo monet kerrat pujahtaa, ja vähänväliä oli tähystellyt sinne parin muun aluksen ohi. Sinne meni taas, kaarsi vähän syrjäkariin, ikäänkuin olisi muuanne menevinään. Sieltä tulla liepsahti heti Elina neito haahden partaalle, lorusi ja ilakoi keveän sulavasti, ja hänen edessään seisoi solakka Heikka poika, pää hieman kallellaan, kuten taitavan nuorukaisen konsanaan. Jo lähti Elina mukaan, notkeasti liepsahti Heikan rinnalle, ja Heikka kulki pää kallellaan kuunnellen hänen liverrystään. Heikan toisella puolen jättäytyi tasainen Marketta vähän jälkivietteeseen, ikäänkuin odotellen. Siinäpä sopisi, pälkähti ukon päähän, Pietu pojan ehättää Marketan rinnalle, että hänelläkin olisi parinsa! Mutta mitäs se… jälkivietteessä vain jörötteli, ei rohennut tytölle pariksi paneutua, vaikka ammoin oli jo nähty silmistä, että mieli teki. Mahtoikohan Pietarissa, ukko Kovapään pojassa, olla miestä koskaan kosimaan hänen tytärtään! Hänen isänsä oli viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti lähtenyt raumalaisten puolesta smoolantilaisten "takkisotaan", kun kuningas vaati sinne laivureita ja muita miehiä, ja sille tielleen jäänytkin! Mutta poika ei rohennut mennä lemmentuleenkaan… Mielellään olisi Henrik vanhus suonut tyttärensä kunnon laivurilleen, vanhan toverinsa pojalle. Sai se tosin väliin päähänsä niin kumman huimia puuskia, laukesi kuin vastapainettu tuomiluokki salpanaulan katketessa. Mutta Marketta oli kyllin tyyni ja tasainen Pietarin kimmahduksia asettamaan. Ja paljoa mieluummin olisi ukko nähnyt heidät rinnatuksin, kuin vakavan poikansa tuon aina hymyilevän ruotsittaren rinnalla.
Nuorten peityttyä väenvilinään Suurturun puotirivien väliin asettui vanhus seisomaan suurmastoa vasten, samaan paikkaan, josta nuori Pietari laivuri oli juuri lähtenyt. Leveäkärkisen nilkkakengän ja kapeain kaatioiden verhoaman oikean jalkansa heitti hän koholle vasemman jalan eteen ja seisoi siinä kivenkarpeilla ruskeahkoksi värjätyssä sarkamekossaan, jonka pääntiehyt ja etuhalki oli reunustettu syysoravan turkiksilla ja leuan alta pistetty kiinni jouhipunonnaissilmuksella vaskinappiin. Parrattomaksi ajeltu leuka näytti niin tyytyväiseltä pyöreydessään, ja alaspäin käyristyneet suupielet kuvastivat tyyntä, vakiintunutta omanarvon tuntoa; ja siihen oli syytäkin, sillä Rauman pormestarina hän oikeastaan oli kotikylän pää. Silmät tuijottivat kuhmukulmien alta miettivinä haahden keulavantaaseen, ja lättälakin alta valui leikkotukka korvia ja niskaa peittämään.
Miten siinä lienevät ajatukset kiertäneetkin, niin ne palasivat jälleen äskeiseen kohtaukseen pyhän Lauritsan talossa, jossa Mikael maisteri asui. Syvälle olivat hänen tyynen miehekkäät sanansa sattuneet, ne kihelmöivät yhä päässä ajatusten juoksua johdattaen. Kun niiden valossa katseli omaa elämäänsä ja omia kauppatoimiaan, keksi silmä kuninkaan säädöksissä, joita alinomaa sateli ristiin rastiin, yhä enemmän kieroja kohtia, joista heille porvareille oli vain haittaa. Lieneekö niistä kaikista sitten koitunut etua valtakunnalle, jonka yleisetua ne muka tarkoittivat, tai itse kuninkaallekaan.
Siinä kesken mietteitään näki hän laivaansa lähestyvän vanhan, luimukulman ukon juurikkaan, jonka silmissä oli niin salaviisas ilme, että sitä olisi mielellään pitänyt viekkautena, jollei hän olisi ollut vanha tuttu, itse Hannu Kyrö, Turun suurimpia porvareita. Siinä varmaankin tuli ostaja turkiksille, jotka syksyn ensi maistimiksi oli tuotu Kemijoen suulta lohilastin keralla.
Ei se ukko kaupanteossa hätäillyt, tervehti vain kättä pistäen ja kysäisi:
— Kuinkas käyvät markkinat?
— Huonosti, tietty se.
— Kuinka niin?
— No, lopussahan nuo lohet jo on, nippunen näätiä ja oravia vain jälellä. Mutta kaikki menee melkein alle omien.
— Eihän lohen hinta ole ollut korkeampi vuosikausiin! virkkoi Hannu porvari ihmeissään.
— Ei täällä! Mutta miksi pikku kaupunkien purjehdusoikeutta rajoitetaan Tukholmaan ja tänne Turkuun? Toista olisi laskettaa suoraan Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin.
— Osansa kullekin! Tuokaa te vain tänne pohjalaisten metsälliset ja merelliset, kyllä me täältä ne kyyditsemme suuren maailman markkinoille ja tuomme saksantavaroita. Mitäs siitä tulisi, jos joka kylästä Saksassa käytäisiin, kuten rannikkolaiset tahtovat, vakkasuomalaiset ja muut. Järjestys se pitää olla kaikessa.
— Järjestystä kai on sekin, että tänään saamme laskettaa Saksaan, huomenna se taasen kielletään.
— Jos saatte tänään, miksi sitten nurisette, nauroi Hannu porvari.
— Päivissä siinä melkein ero on. Kolmattakymmentä vuotta sitten oli vielä tie auki, sain isäni laivalla laskea minne halutti. Mutta kerran keväällä kiellettiin purjehdus Saksaan, vaikka jo samana vuonna syksyllä jälleen myönnettiin lupa. Siitä pitäen se on ollut alituista määräilyä, kieltelyä ja myöntelyä, milloin saa purjehtia mihin tahtoo, milloin ainoastaan Tukholmaan ja Turkuun, milloin taasen ainoastaan Tukholmaan, niin ettei väliin tiedäkään, missä on lupa käydä kaupoilla. Moinen "järjestys" naurattaisi, jollei se tuntuisi kovin pahasti kukkarossa.
— Kai ne määräykset suureksi osaksi riippuvat siitäkin, että kuningasta kumartamassa käydään milloin miltäkin taholta, tuumi Hannu porvari.
— Miksi hän sitten määräilee, kun ei kerran tiedä sen parempaa! kivahti raumalainen.
— Kuningas puolestaan kostuu siitä, kun me vuoronperään häntä lahjustamme, nauroi turkulainen.
— Hyvähän teidän suurturkulaisten on lahjoa vaikka joka vuosi ja viedä yhä suuremmat viemiset! Mutta meidän on vaikeampi lähteä kanssanne kilpaa juoksemaan.
— Tuokaa sitten tavaranne mukisematta Turkuun!
— Miksei samalla tiellään muuttaa tänne tykkeinään! ärähti Henrik vanhus.
— Tosiaan!
Hannu porvarin silmät välähtivät. Näki selvään, että toisen äreä pilkka oli muistuttanut hänen mieleensä jotakin tärkeää. Hän kävi sangen vakavaksi ja virkkoi luimukulmin:
— Jollette vain joudukin pian muuttamaan!
Henrik vanhus tuijotti kummissaan salaviisaasti tiirottaviin silmiin.
— Kuinka niin? kysäisi hän.
— Etkös ole kuullut taanoisesta kokouksesta?
— En. Mistä kokouksesta sitten?
— Meillä oli täällä säätypäivät, joilla kaupan vaurastuttamisestakin keskusteltiin. Päätettiin (Hannu porvari sanoi sen ikäänkuin epäröiden ja tunnustellen) tehdä kuninkaalle anomus, että Naantalin ja Rauman porvarit käskettäisiin muuttamaan tänne Turkuun.
— No, vie minua, minä vikisen! Muuttaa muitta mutkitta! Ja aivanko puhut tosissasi?
Hannu porvari katseli vain silmät sirrallaan Henrik vanhusta, joka seisoi aivan hölmistyneenä hänen edessään.
— Ja ketä kaikkia oli sitten tuossa kokouksessa? älysi Henrik ukko lopulta kysyä.
— Aatelisherrat olivat melkein järjestään —
— Verenimijät!
— Oli piispa kaniikkeineen —
— Parhaat kaupan taitajat!
— Olivat Turun pormestarit ja raatimiehet ja monia porvareitakin.
— Mutta eivät muutettavat!
— Mitä teistä!
— Ja se päätettiin yhdestä tuumin?
— Aivan.
Henrik, vanhuksella oli tässä palassa siksi pureskeltavaa, ettei hän kotvaan saanut sanaakaan suustaan. Hannu porvari alkoi silloin varovasti selittämään:
— Edullisempaa kai olisikin sekä itsellenne että maan kaupalle, jos kaikki pikku kaupungit lyötäisiin yhteen. Turkuun muutettuanne saisitte tekin purjehdusoikeuden Saksaan ja mihin haluatte.
Henrik vanhus ei suurin kuunnellut Turun suurporvarin selityksiä. Hän mietti itse kuhmukulmat kireällä. Ja yhtäkkiä välähti jälleen hänen mieleensä äskeinen kohtaus pyhän Lauritsan talossa. Ilmestyi silloin kuin kirkastuksen kajastus hänen ahavoituneille kasvoilleen.
— Siitä ei tule mitään! virkkoi hän lujasti ja astahti pari askelta syrjään.
— Miksei tulisi?
— Me emme tahdo muuttaa! vastasi vanhus tuijottaen turunporvarin salaviisaihin silmiin.
— Mutta jos se on eduksi itsellennekin —
— Koti on aina kalliimpi kauneintakin kaupunkia!
— Mutta jos kuningas antaa käskyn?
— Meillä on kuninkaan oma sana suojanamme!
Sen sanoi Henrik vanhus niin lujaa luottamusta kalskahtavalla äänellä, että luimukulma porvari jäi äänetönnä katsomaan. Viipyi kotvan, ennenkun vanhus tarpeeksi tyyntyi selittääkseen:
— Suurista tonttiveroista päästäksemme veimme kaksi vuotta sitten kuninkaalle kaksisataa unkarilaista kultarahaa. Ostimme niillä tontit omiksemme. Meillä on siitä mustaa valkoisella, kuninkaan itsensä antama oikeuskirja. Ikuisiksi ajoiksi siinä meille vakuutetaan oma maaperä jalkojemme alle. Ummelleen kahden vuoden vanha se on, eikä suinkaan ikuisuus parissa vuodessa päättyne!
Voitonvarmana katsoi Henrik vanhus Hannu porvariin. Eikä tämä ruvennut hänen sanojaan vastaan väittämään, tuumihan vain:
— Saisitte kyllä täältä rakennuspaikat tonttienne sijaan. Näetkös, miten palorauniot häämöttävät tuolta kirkoltakin päin, missä ennen toiskeväistä paloa oli kaupungin upein osa. Harvassa on siellä vielä uusia taloja palaneiden sijalla ja tuolla oikealla tuskin ainoatakaan. Ainakin entinen luostaritontti olisi siellä käytettävänänne.
— Tahtoisitte siis meidät raunioitanne rakentamaan?
— Ylihypäten siitä hyötyä niittäisitte.
— Ei siitä väliä, virkkoi Henrik. Omat mannut mieluisimmat, omat kummut kukkaisimmat, outo oudossa kylässä, vento maalla vierahalla. Rauman rannoille olemme kiinni kasvaneet, sinne tahdomme kasvattaa lapsemmekin juurilleen. Mustalaiset maailmaa mangutelkoot, me tahdomme kotisijoillamme päämme kallistaa ja kotinummessa levätä.
Värähteli ukon ääni, kun hän näin puhumaan heltyi. Ja heltyi Turun porvarinkin mieli pikkukaupungin porvarin puheesta. Seisoi kotvan kulmat sujossa ja alkoi sitten turkiskauppoja hieroa.
Mutta Turun porvarin mentyä jäi Henrik miettimään kuhmukulmat kireällä. Paperit olivat tietenkin kuninkaissa, ja kuka tiesi, milloin sieltä salama leimahti. Oli ryhdyttävä toimiin ja pikaisiin!
Rauman rannoille ukon ajatukset lentivät. Valmiit oltiinkin jo lähtemään, kun Hannu Kyrö oli turkikset ostanut. Kunpa vain nuoret olisivat palanneet haahdelle!
Huhhei, kuinka Pietari Kovapään rinta kohosi, kun hän pääsi haahdelta isäntänsä silmän alta! Sitä saattoi väliin kokonaisen kesän olla kuin laivaköysin sidottu, puuhasi ja ahersi vain toimissaan, eikä mielessä ollut tilaa millekään muulle. Mutta sitten tuli saaneeksi sysäyksen, rinta kuohahti ja ryöpsähti, oli kuin tuulenpuuska puhaltaisi poveen ja temmattaisi mukaansa. Elämä oli vain menoa, minne tuuli vei ja mieli palasti.
Nyt palasti se Marketan pariin. Mutta parastaikaa harpatessaan jälkeen näki hän Marketan veljensä kera pysähtyvän porvoolaisen Laurens porvarin haahdelle. Silloin valtasi hänet äkillinen neuvottomuus ja ujous. Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi huomannut jotakin tähdellistä sillä haahdella, jonka kohdalla oli, ja jäi siihen seisomaan.
Salavihkaan kohotti hän siitä katseensa Markettaan, joka seisoi hieman loitommalla veljestään ja porvoolaisesta tytöstä. Vaikka se seisoi siellä selin, oli Pietari näkevinään suuret tummansiniset silmät, tyynen ja iäti totisen katseen, joka tuntui aivan lävistävän toisen ja tarttuvan kiinni sydämeen, vetävän puoleensa ja samalla pitelevän loitolla. Tasaisena ja tanakkana hän siinä seisoi ja katsoi keskustelevaan pariin. Ja Pietarinkin katse kiintyi Elinaan, joka haahdenpartaalla heiskahteli heleän keveähkönä kuin pilvenhattara aamupäivän säteissä. Kasvot elivät ja säteilivät vivahtelevin ilmein, ja poskilihas vetäytyi veitikan uurteelle, siitä suupielen yläpuolelta.
Ruotsitar lähti mukaan, ja he alkoivat nousta Suurturulle, pari edellä ja Marketta jälkivietteessä. Pietari näki, miten Marketta melkein pysähtelihe, ei kääntynyt jälelleen katsomaan, vaan näytti odottelevan. Pietari oli rientämäisillään rinnalle, mutta tuli samalla tarkanneeksi Marketan hievahtamattoman pystyä päätä ja ylävän tasaista käyntiä. Silloin miten lie alkanut häämöttää mielessä kaukainen lapsuuden muisto, joka herätti ujoa arkuutta ja lannistavaa pelkoa. Se tuli mieleen aina, kun hän aikoi Markettaa lähennellä.
He olivat olleet Pakilan saunassa, hän ja Marketta äitiensä keralla. Oli jo riisuuduttu. Oli keskikesä, mutta äidiltä olivat jääneet vastat taittamatta ja unhottanut lie lähettää hänetkin vastakseen. Marketalla oli niin soma vasta, tuoksuvan tuores, oma taittamansa kesälehdosta. Silloin juolahti ykskaks hänen mieleensä, miten Jussoilan Juntti oli kerran kesäisissä kisoissa otellut Leilan Pirkon kanssa koettaen ryöstää tytöltä pusua. Jännityksellä olivat toiset nuoret katselleet ja nauraneet, kun se vihdoin onnistui. Hauskaa se oli ollut leikkiä hänestäkin, pikku pojasta. Ja nyt äkkipäätään se leikki juolahti mieleen, ja hän kävi käsiksi. Kävi ryöstämään vastaa Marketalta. Marketta katsoi häneen niin kummissaan suurilla sinisilmillään. Mutta ei se katse ehtinyt niin äkkiään hänen puuskaansa asettaa, hän tempasi vastan, riuhtaisi niin rajusti, että alaston tyttönen kaatui lattiapalkeille. Itku silloin pääsi Marketalta, ja äiti palasi lauteilta ja antoi pojalleen kylmän kylvyn, ennenkun päästi lämpimään. Mutta Marketan kummastunut, pelästynyt katse jäi ikipäiviksi Pietarin mieleen.
Tavallaan tämä muisto oli Pietarille rakaskin, se oli ikäänkuin yhdysside heidän välillään. Mutta samalla se oli eroittava aitakin. Kerran meriltä tultua, kun hän oli iloitellut juomalla itsensä humalaan, oli hän äkkiään puuskahtanut ja käynyt Markettaan syliksi. Mutta yhtä kummissaan oli toinen silloinkin katsonut ja juhlallisesti työntänyt käsivarren pois kaulastaan. Senkoommin ei Pietari ollut uskaltanut lähennellä, vaikka outo lumo vetikin suurisilmään tyttöön.
Mutta eiköhän siihen arkuuteen ollut muitakin syitä? Tuli hänelle toisinaan mieleen sekin, että ne olivat tullivapaan porvarin lapsia nuo, niillä oli talot ja laivat, ja hän oli vain toisen laivuri, vesilintu, jolla itsellään ei ollut pesävarpuakaan. Mutta enimmän arastutti se, että Pakilan nuoret olivat käyneet isä Mathiaan koulua, osasivat lukea piirrokset ja painokset; hän oli poikasena käynyt koulunsa pitkin kujasia ja osasi lukea vain meren vaahtopäitä aaltoja. Ne viskelivät venskaakin nuo, niin että Heikka tuli helposti toimeen porvoolaisen ruotsittaren kanssa; hän oli meriretkillä oppinut vain joitakin vaivaisia ruotsien ja saksojen sanoja. Mihinkäs hän pystyi lukijain parissa, hyvä niiden oli tasaisen ylävästi astua edellä, hän sai lupallakorvin vetelehtiä jälestä.
Mutta miksei tuon porvoolaisen tytön ympärillä sittenkään tuntunut samallaista aitaa olevan? Sattumalta juolahti se ensin Pietarin mieleen, mutta sitten kiintyi hän vertaillen tarkastelemaan molempia tyttöjä. Elina kulki ja liverteli ilakoiden ruotsiaan nuoren Heikan rinnalla, joka hänkin näytti saaneen entistä eloisampaa joustavuutta ylävään tasaisuuteensa. Takaraivolla oli tytöllä luokanmuotoinen hiussykerö, jollaisia Pietari oli muutama vuosi sitten nähnyt vain herrasnaisilla Saksan kaupungissa, ja sen peitti poimutettu sykerönverho, juuresta kietaistu punapintelillä hämähäkin vyötärölle. Alituiseen tämä luokka oli liikkeessä niskalla, kodikkaan pehmeästi aaltoili vihertävä puku vartalon notkeilla, solakan pyöreillä muodoilla, ja alituisessa liikkeessä olivat kädetkin, niin että liehahtelivat vain väljät, halkonaiset hihat.
Marketan tyyntä tasaisuutta taasen näytti ikäänkuin pitelevän pystyssä ja tukevan siniharmaa sarkaviitta, joka melkein suorana laskeutui hänen leveähköä vartaloaan verhoten olkapäistä polviin, niin ettei sen alta paljoakaan näkynyt puna- ja vihreäraitaisen säkyläishameen helmaa. Tummanruskeaa tukkaa piteli otsalta punatimppi, mutta takana suortuvat tyynesti laskeutuivat hartioille, ja käsivarrellaan kantoi hän valkoista verkaa siltä varalta, että pää tarvitsisi verhoa syyssateissa. Oikeastaan nämä valtoimet, punatimpin otsalta pitelemät hiussuortuvat olivat Pietarille tuttuuttaan rakkaat, samoin kuin Marketta itsekin oli hänelle rakas. Mutta ihmeellistä oli, että hän Markettaa katsoessaan tunsi sellaista arastelua. Elina ei ollut hänelle mitenkään erikoisemmin rakas, mutta sittenkin tunsi hän pelkkää hyvää mieltä tämän eloisuutta nähdessään.
Niin katsellen ja vertaillen kulki Pietari toisten jälestä Suurturua ylöspäin yhä harvenevassa markkinaväen vilinässä. He olivat jo joutuneet pitkulaisen turun yläpäähän, jossa vasemmanpuolisen puotirivin nurkalla seisoskeli melkoinen joukko markkinaväkeä. Sen keskeltä kuulivat he melkein lapsenäänellä huudettavan:
— Aapiskirja ostakaa, Uskonalku ostakaa, Rukouskirja ostakaa!
Edellimäisetkin poikkesivat tämän ihmisryhmän luo. Tytöt jäivät vähän syrjempään, mutta Henrik työntäytyi joukon keskustaan. Siinä seisoi teini, edessään kori täynnä kirjoja. Henrikin käteen sattui ensin "Abckiria" ja "Alcu Opista uscoon", jotka olivat päällimäisinä. Ne olivat hänelle tuttuja kukkasreunaisine nimilehtineen, sillä juuri niistä isä Mathias oli heitä opettanut lukemaan, häntä ja Markettaa.
— Osta pois! kehoitti teini, ottaen kirjan kumpaankin käteensä. — Tästä oppii kirjalle, tässä on sitten uskonopin alkeet.
— On nuo jo luettu, virkkoi nuori Henrik pää taiten kallellaan.
Toiset katsoivat häneen juhlallisesti, katsoipa itse kirjakauppiaskin. Mutta heidän kasvonsa saivat arkisemman ilmeen nähtyään, ettei mies ollut puettu papiksi eikä ritariksikaan.
— Entäs tämä? kysyi teini, kaivaen altapäin paksumman kirjan, jonka ostajat nähtävästi olivat harvinaisempia. — Sen kun lukee, tietää yhtä paljon kuin pappi, pahaa pappia enemmänkin, kehaisi hän.
Henrik otti sen katsellakseen. "Rucouskiria Bibliasta", luki alkulehdellä. Sitten seurasi samalla lehdellä parikymmenrivinen Michael Olavi Agricolan tervehdys "uskollisten, pyhäin ja jumalallisten suomalaisten, hämäläisten, pohjalaisten ja karjalaisten papeille, saarnamiehille ja koko yhteiselle seurakunnalle eli kansalle" ja vanhaan hyvään tapaan alamainen ylistys "Kristuksen kihlatulle rouvalle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle kuningattarelle." Seuraavilla sivuilla näkyi olevan lyhempiä ja pitempiä rivejä, siis runoa, sitten hengellistä ja maallista tasapitkissä riveissä.
Kirja alkoi kiinnittää Henrikin mieltä. Hän oli sen nähnyt ennenkin isä Mathiaan pöydällä ja silloin jo aavistanut, että se mahtoi sisältää syvempiä opin salaisuuksia kuin aapinen ja katkismus.
Mutta porvarispukuinen nuorimies, joka sanoi kirjoja lukeneensa ja niin ymmärtävän näköisenä selaili kirjoista suurinta, oli tuonut ne toisillekin ikäänkuin lähemmäs. He tuppautuivat tukulla luo ja tarttuivat aapisiin.
— Mitä se tuo merkitsee? kysyi muuan maalainen osoittaen nimilehden ensi kirjaimia.
— A siinä on ensin, sitten b ja c, selitti teini. Ne ovat puustaveja.
— Vai puusauvoja, tuollaiset! ihmetteli mies.
— Miten niillä lähdetään taipaleelle?
— Papilta ensin vähän kysäisee, kyllä hän opastaa uralle.
Kun mies punoi yhä neuvotonna päätään, alkoi teini selittää tavausharjoituksista, miten lukeminen käy. Mutta ei siihen ollut markkinaturulla aikaa, toinen mies tuli keskeyttämään.
— Minun poikani on aikonut vähän niinkuin porvariksi, tuumi hän arastellen ja raapaisi sitten korvallistaan. — Mutta ei niistä talonpoika oikein tiedä heidän tikapuistaan, joita myöten on kiivettävä. Mahtaisivatkohan ne puusauvat auttaa?
— Auttavat! sanoi teini varmasti. Puusauvat auttavat porvariksi vaikka kolmen äyrin miehen.
Ja hän sai aapisen kaupaksi.
Siinä oli vieressä seissut muuan hämäläinen suurisäntä kuunnellen vähäväkisten uteluja.
— Se kirja taitaa viedä vaikka papiksi, virkkoi hänkin vihdoin ylpäkästi.
— Miksei papiksi pääsisi, kun lukea osaa, oli nokkela teini valmis selittämään.
Isäntä tarttui tanakasti aapiseen.
— Tämä se on varsinainen pappiskirja, selitti teini kaivaen pohjalta paksuimman.
Loppujen lopuksi isäntä otti kaikki kolme ja maksoi. Olihan hyvä tehdä pojasta pappi, kun kerran oli tilaisuus tarjolla…
Mutta tällöin Pietari Kovapään mieleen välähti riemuisa ajatus. Miksei hänkin voinut opetella lukemaan! Saihan hän aina iltahetken ja pyhät päästään kotosalla ollessaan, ja eiköhän isä Mathias ottaisi häntä vähän opastaakseen, kun kauniisti pyytäisi. Hän kaivoi esiin muutaman aurtuan kukkarostaan, jossa hänellä oli kovalla työllä ansaitsemansa ja säästämänsä rahat, ja osti kirjan vähän kuin salavihkaan.
Huomasi Heikka sen sittenkin, ja katsoi niin salaviisaasti häneen. Taisi tehdä pilkkaa mielessään, kun hänkin, toisen laivuri, aikoi tässä käydä kirjamieheksi… Itse pisti ikäänkuin mahtaillen kainaloonsa kaikista paksuimman kirjan, maksoi ja meni ruotsittarensa rinnalle. Sitäkö liekin siristellyt silmillään, kun hän vasta alkoi aapisesta…
He lähtivät eteenpäin. Pietari pisti kirjan sarkamekkonsa poveen, ja se herätti sydämessä niin valoisia toiveita, että hän olisi rohkeasti voinut astua Marketan rinnallekin. Mutta ei hän mennyt, ei mennyt tahallaankaan. Jouti jäädä niin kauas, että hänkin pystyisi kirjalle. Salaa tavaisi, sitten yhtäkkiä hämmästyttäisi Marketan ja muut! Se ajatus kirkasti mielen kuin päivänsäde. Kun hänkin kuuluisi niihin harvoihin valittuihin, jotka osasivat pienistä mustasista poimia selviä sanoja, silloin saattaisi hän suoraan kosia Markettaa, tarvitsematta tuntea lentävänsä ylemmäs kuin siivet kantoivat.
Henrik ja Elina olivat etukynttä kulkiessaan tarttuneet toisiaan käteen ja juttelivat yhä rakkaammin. Marketta ja Pietari tulivat peräkanaa jälestä. Niin nousivat he turun yläpäästä Karjakatua myöten Karjaportille, josta alkoi Uudenmaan valtatie. Ja siellä portin ulkopuolella, Hirsipuumäen ja Mätäjärven vastapäätä, oli mustalaisten teltta Vartiovuoren rinteellä.
Jo loitommas näkivät he teltan edessä liudan toisiaan sysiviä lapsia ja syrjemmässä joukon nuoria poikia ja tyttöjä keräytyneenä yhteen kihermään. Luo tultuaan näkivät he tämän kihermän keskellä kummallisen, ryysyisen akan. Huh, miten musta oli eukko ja ryppyinen! Ja miten räikeänkirjaviin hetaleihin puettu! Hän piteli värisevää maantyttöä kädestä ja luki siitä hänen tulevaisuuttaan äänellä, joka tuntui tulevan haudan syvyydestä. Ja pikimustat silmät tuijottivat niin kaameasti kuin tähystelisivät Hornan uumeniin tai koko pitkään iäisyyteen.
Silmät selällään ja sieraimet pörhöllään jäi Pietari häntä muiden mukana katselemaan. Mutta teltasta kuului kohta tampuriinin helähdys ja samalla iskevä hihkaus, kuin koiran haukahdus. Enin osa nuorista tölmähti silloin avoimen teltan eteen. Pietari tunkeutui aivan etumaiseksi lapsiliudan sekaan.
Teltan perällä istui nuori mustalainen, jokin outo soitin sylissään. Mutta Pietari ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren tytön, joka seisoi keskellä telttaa. Tumma hän oli, mustanruskea kuin kirkastamaton kattilan kylki. Hänellä oli lyhyt punakirja hame, solakoita sääriä verhosivat punaiset sukat, ja jalassa oli huippukärkiset silkkikengät, tosin hieman rikkinäiset. Rinnalla ja hartioilla oli kaikenlaisia hiluja ja helyjä, joiden kanssa kilpaa välähtelivät tummat silmät tummista kasvoista.
Yhtäkkiä loivat nämä silmät aivan kuin uhmaten katseen, joka sattui suoraan Pietarin nuortean vereviin kasvoihin ja merenkiloa säteileviin silmiin. Pietari loi hätkähtäen silmänsä maahan ja kohotti ne vain vitkaan jälleen. Tyttö asetti uhkean ruumiinsa aivan kuin hänen katseltavakseen, ja huulilla oli puoleksi uhmaava, puoleksi maanitteleva hymy.
Silloin alkoi nuori mustalainen soittaa, ja vitkaisin liikkein alotti tyttö oudon, keinuvan karkelon. Hänen ensi askeleensa toivat hänet aivan Pietarin eteen; hän pysähtyi siihen tuokioksi ja loi häneen uuden katseen aivan läheltä. Pietarista tuntui, kuin hänessä läikähtäisi tulivirta, ja hänen nähdessään tytön silmät oli kuin hän näkisi pohjattoman meren, jonka pinnalla väräji ihana, vihertävä sädeverho. Hän tunsi, että ihmeellinen, ennentuntematon liekki oli hänet sytyttänyt. Mutta aivan rannattomiin vei hänen huumauksensa vaistomainen tunto, että tuo outo tyttö, jonka kanssa hän niin yhtäkkiä oli iskenyt yhteen, oli hänkin syttynyt, että he olivat sytyttäneet toinen toisensa.
Tyttö liiteli jälleen loitommaksi. Pietarin ympärillä töllistelivät lapset vuoroon soittajaa, vuoroon tanssijaa, supattelivat ja kikattelivat. Mutta Pietari näki vain tanssijattaren. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet, ja milloin tytön silmät jälleen sattuivat häneen, tunsi hän suloisen väristyksen puistattavan itseään. Tuokioksi hän oli unhottanut toverinsa tykkänään, ja kun hän vilkaisi ympärilleen, näki hän mustalaisakan parhaallaan povaavan Marketalle ja Henrikin seisovan Elinan rinnalla nuorisojoukon takalistolla.
Hänen katseensa kääntyi jälleen mustalaistyttöön, jonka tanssi oli käynyt hurjemmaksi. Nuoruutta uhkuva vartalo keinui, notkui ja kieppui salamannopein liikkein ja jalat virpoivat kuin pääsiäispalmut. Tanssi kiihtyi kiihtymistään, kauan, kauan, ja koko ajan tuntui Pietarista kuin tyttö tanssisi vain hänelle.
Yhtäkkiä hän pysähtyi, pää heitettynä taaksepäin ja melkein pilkallinen loiste silmissään, ja hänen helyillä koristettu povensa kohosi silloin kuin myrskyn puuska. Ja Pietarista tuntui, kuin se rynnistäisi hänen rintaansa vasten.
Tyttö tuli Pietarin eteen ja helisti ojennettua tampuriiniaan. Herkän noreasti katsoi Pietari häneen, ja silloin oli niin rajattoman raukea, rajattoman alistuva hymy tytön huulilla. Mutta hän helisti uudestaan tampuriiniaan, ja hätiköiden tarttui Pietari kukkaroonsa, jonka äiti vainaja oli virkannut laivuripoikansa vyölle, niinkuin kuunaan kauppamiehelle. Kokonaisen kirkkaan riksin hän sieltä sieppasi ja laski tampuriinille. Tyttö loi häneen suloisen kauriin katseen, vilkaisi sitten ylenkatseellisesti muuhun yleisöönsä, joka jo enimmäksi osaksi oli loitonnut, ja meni pois. Voitonriemuisesti vilautti hän nuorelle mustalaiselle tampuriinilla loistavaa hopearahaa, pani sen kirstun kannelle ja hervahti selälleen ryysykasalle teltan nurkkaan.
Huomaamatta, että kotitielle kiirehtivä nuoriso oli hajaantunut hänen ympäriltään, jäi Pietari siihen yhä seisomaan, ja tyttö ojenteli uhkeita jäseniään aivan kuin hänen katseltavakseen. Mutta kohta kuuli hän nauravan äänen, joka huusi:
— Etkö sinäkin, Pietari, tule tiedustamaan tulevaisuutesi vaiheita?
Nuori Henrik se huusi mustalaisakan luota. Ja Henrikin rinnalla seisoi Elina, joka juuri sai kätensä mustalaisakalta, hymykuoppanen poskellaan. Henrik näkyi antavan kätensä akalle vuorostaan. Marketta seisoi syrjittäin Pietariin, ei ollut katsovinaan häneen, mutta katsoi kuitenkin.
Väkinäisesti lähti Pietari oviaukolta. Hänestä tuntui kuin hänet olisi sidottu tänne kiehtovin salasitein. Täällä tuntui olevan terheninen lumokehä, jonka keskeltä hän ei tuntenut voivansa lähteä pois. Eikä tahtonutkaan. Mutta halutti häntä sentään kuulla kohtalonsa. Ja kohtalonaan ajatteli hän vain sitä, mitä hänelle oli oleva tämä tyttö, joka yhdessä hetkessä oli hänet näin ihmeellisesti sitonut.
Hän meni Henrikin luo ja joutui kuulemaan, miten mustalaisakka tenhoisella noidanäänellä päätti ennustuksensa hänelle:
— Kas, noin elämäsi lanka juoksee isiesi uria! Mutta sydämesi juova, tuolta kaukaa merimatkan takaa se alkunsa saa. Tuossa elämäsi lankakin väräjää ja näyttää katkeavan. Mutta tuolla sydämesi juovan lähellä se alkaa uudestaan. Tyynin, selvin katsein, lujin, vaikka mukautuvin luonnoin tulet ihmisiä johtamaan ja heidän asioitaan valvomaan. Isäsi ohjat perit, mutta sydämesi ja kohtalosi vie sinut uusille urille.
Akka päästi hänen kätensä. Ylävästi hymähdellen, niinkuin ei olisi akan lorujen ensinkään antanut itseensä tehota, maksoi hän akalle omasta ja tyttöjen puolesta. Sitten meni hän Elinan luo ja kuiskutti jotakin tälle. He lähtivät hiljanverkaan kävelemään kaupunkiin päin.
Pietari seisoi allasilmin, ikäänkuin ei näkisikään heidän menoaan, ja ojensi kätensä akalle. Vilaukselta näki hän, että Marketta oli jäänyt paikoilleen seisomaan. Se tuntui pistävän omituisen kipeästi hänen mieleensä, ja hän melkein vapisi odottaessaan, minkä tuloksen akka saisi hänen kätensä viivojen tarkastelusta. Akka näytti aivan erityisesti kiintyvän niihin ja tarkasteli niitä kauan:
Sydämesi juova ja elämäsi lanka, tuossa ne keskenään kiemurtelevat alussa, keveinä virvoina. Aikaisin olet lemmestä unelmoinut. Mutta tuossa äkkiä taittuu sydämenjuova, tuossa alkaa syvänä, punervapohjana uudestaan ja taittuu yhtäkkiä, näyttää kadoksiin katkeavan. Pääsi viiva, ajatuksesi piirto alkaa tylppöpäänä tuolta loitompaa, luokkina kiertää erilleen mutkaisesta elämänlangasta. Mutta tuolta alkaa sydämesi viiva jälleen katkelmien takaa, hienona kuin päivänsäde. Vihdoin siihen yhtyy elämänlanka ja pään viiva ja yhdessä kulkevat ne elämän rantaan. Niin, niin, poikaseni, pettävät ovat Nuoruutesi haaveet, varjoiksi häipyvät, moneen sinut sydämesi vie eikä pääsi elämääsi ohjaa. Mutta lempesi raunioilla uusi säde pilkahtaa, ja onnesi säde se on, se sinut haaksirikkojen jälkeen tyyneen satamaan johdattaa.—
Marketta oli odottanut tätä ennustusta yhtä suurella uteliaisuudella kuin omaansa, jollei suuremmallakin. Mutta kun akka alkoi puhua Pietarin sydämenjuovan katkeilemisista, tuli hänen suuriin silmiinsä oudoksuva ilme, aivan kuin Pietari olisi häntä loukannut. Hänen huulensa värähti ja hän lähti päättäväisesti astumaan veljensä ja Elinan jälkeen, kuuntelematta sen enempää.
Kappaleen kuljettuaan hän sentään pysähtyi ja katsoi jälelleen. Akan ennustus näkyi päättyneen ja Pietari maksoi hänelle. Mutta samassa tuli mustalaistyttö teltasta hänen luoksensa. He seisoivat aivan lähetysten silmä silmää vasten. Tyttö puhui jotakin, ja Pietari seisoi epäröiden, melkein horjuen. Silloin — Marketalta oli vähällä päästä huudahdus — silloin tyttö kietaisi paljaan käsivartensa Pietarin kaulaan ja huojuen alkoivat he mennä telttaan päin.
Juoksujalkaa lähti hän silloin Henrikin ja Elinan jälkeen. Mutta nämä olivat niin kiintyneet toisiinsa, etteivät huomanneet hänen kiihtymystään, tuskin häntä itseäänkään.
— Mitähän se lorusi siitä pitkästä vesimatkasta? virkkoi Henrik pää tuumivasti kallellaan.
— Kultasihan se sanoi sinun vesimatkan takaa löytävän!
— Minnekäs minä sen matkan tekisin?
— Voithan mennä vaikka saksojen tyttäriä kosimaan!
— En ikinä!
— Kuninkaan kultaisesta kaupungista haet nuorikon sitten?
— En sieltäkään.
— No, Kainuunmeren rahaisilta rannoilta noudat heinävirsun tai venakon.
— Mutta akkahan sanoi minun sinne jäävänkin. Lappiinko elämään lähtisin?
— Tule Porvooseen sitten!
— Saanko tulla?
— Siellä on tyttöjä tukulta, pojat menevät Viron väljille veräjille.
Nuori Henrik vilkaisi ruusuposkeen Elinaan rinnallaan, ja ilo kirkasti hänen silmänsä. Hän vaipui miettimään ja kiintyi erityisesti siihen pulmalliseen seikkaan, että täytyiköhän hänen tosiaankin muuttaa Porvooseen, jos tahtoi omakseen tämän suloisimman tytön mitä oli nähnyt ikipäivinään. Akan ennustus ei tuntunut oikein soveltuvan hänen unelmiinsa. Hän oli aina tottunut ajattelemaan, että hänen tuleva nuorikkonsa hyörisi raumalaisilla kotipihoilla.
Hänen mietteensä katkesivat siihen, kun Elina hilpeällä tavallaan koetti päästä pakinaan Marketan kanssa, joka kulki niin yksin hänen rinnallaan.
— Sinullehan se loistavia povasi! Toiseen säätyyn sanoi sinun kohoavan, virkkoi Elina niin säteilevin silmin, että Henrik aivan ihastui niihin.
Mutta Marketta vilkui vain huolestuneena jälelleen.
— Mihinkäs Pietu jäi? kysyi Henrik silloin.
— Sinne teltalle, vastasi Marketta umpikuljuisella äänellä.
— Puuskapäätä taisi mustalaisveri vetää puoleensa! leikitteli Henrik.
Marketta hätkähti. Mutta sitten katsoi hän nuhdellen veljeensä ja sanoi anovalla äänellä:
— Palaisit kiirehtimään. Isä taitaa odottaa.
— Tottapahan osaa yksinkin.
He kiirehtivät askeliaan. Laurens porvarin haahden kohdalla, sanoi Elina mitä sulimmat jäähyväiset, ja nuori Henrik riensi sisarensa kera isänsä haahdelle.
— Vihdoinkin! huusi isä vastaan. — Mihinkäs Pietari jäi?
— Kyllä kai hän pian tulee, riensi Marketta hieman epävarmalla äänellä puolustamaan.
— Mustalaisakka jäi hänelle viimeksi loihtimaan, naurahti nuori Henrik.
— Kaikkiakin! murisi vanhus. Olisi aikoja sitten oltu valmiit lähtemään.
Marketta tähysteli suurin silmin Suurturun alapäähän. Sinne vilkaisivat tuontuostakin myös isä ja poika puuhiensa lomaan. Harvoja siellä oli liikkujia, enimmäkseen haahdilleen palaavia rannikkolaisia ja kestejä. Mutta Pietaria ei näkynyt ei kuulunut.
Vihdoin vanha Henrik lähti kiivain askelin, astui pitkin Suurturua ja Karjakatua ja saapui mustalaisten teltalle. Siellä oli vain tumma tyttö teltan nurkassa pitkällään.
— Missä laivurini on? kysäisi vanhus häneltä.
— Sekö meriverevä, upea nuorimies? utaisi tyttö kohottaen päänsä paljaan käsivartensa varaan.
— Se on tainnut olla.
— Kaupunkiin päin hän meni, sanoi tyttö salamyhkäisesti naureskellen.
Henrik vanhus lähti astumaan takaisin kaupunkiin. Kuinka hän tähystelikin, näki hän vain markkinoilta palaavia maalaisia. Tuossa vedätti salomaan mies suolakulia kaksipajuisilla purilailla, itse astuen jälestä. Tuossa ajoi valtatien vartelainen tyttärineen vankkureilla, jotka olivat puusta pyörineen, akseleineen, sokkineen ja kaikkineen. Tuossa veti solkeva sälkö keveillä kääseillä aatelisherraa rouvineen. Monta oli siinä matkalaista. Jokunen maalainen sentään vielä liikkui Suurturun puotiluukkujen edustallakin. Pietaria ei vain näkynyt missään.
Yrmeänä saapui vanhus haahdelleen.
Ilta alkoi jo hämärtää. Turha oli enää lähteä yönselkään kariseen saaristoon. Paras oli paneutua levolle huomisaamuun. Tottapahan siihen karkulainenkin palaisi.
He nukkuivat kolmisin haahden kajuutassa. Marketta ei vain tahtonut päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän niin kauheita unia. Hän oli haihtuvana haamuna, keveänä kekrittärenä liitelevinään ympärinsä. Avuttomana hän näki, miten tumma Tuonen tyttö kietoi käsivartensa Pietarin kaulaan ja vei hänet vuoren uumeniin, Manan majoihin.
Aamulla ennen päivänkoittoa herätti Henrik vanhus väkensä. Pietarista ei kuulunut vieläkään mitään.
Päivän alkaessa hämärtää teki vanhus päätöksensä.
— Lähdemme, sanoi hän. Kyllä haahti kulkee ilman häntäkin. Neuvotelkoon jälestä, miten parhaiten pääsee.
He kohottivat purjeensa ja lähtivät kohden kotirantoja.
Hanhisluotoa lähestyi haahti. Henrik vanhus seisoi peräsimessä ja lasketti perälaitaisella kohden tuttuja rantoja. Syvissä mieterypyissä oli vanhuksen otsa. Koko mutkaisen matkan kestäessä olivat hänen ajatuksensa edeltäpäin rientäneet kotikylään. Kireästi oli hän tuuminut, miten oli noustava kotipohjia puolustamaan.
Mutta nyt, kun tutut, muistorikkaat kotirannat tulivat näkyviin, heräsi mielessä niin surunsävyinen, kaihokajasteinen hellyys. Monta kertaa ennenkin olivat sydämen hellimmät kielet helähtäneet, kun nämä rannat olivat alkaneet silmiin siintää ja kun hän salmensuuhun laskettuaan oli nähnyt rantaäyräällä tutun talokihermän ja kirkkojen kimmeltävät ristit. Mutta toiselta tuntui nyt kotiutuminen, mieli värähti kaihosta niinkuin ennen merille uretessa ja ulkosaarien häipyessä taivaan sinirantaan. Vielä sitäkin syvempi oli sydämen kaihonsointi, syvempi ja hellempi, mutta myös kipeämpi ja katkerampi. Tuntui, kuin vasta nyt olisivat kotirannat oikein rakkaiksi käyneet, kun niitä vaara uhkasi. Vasta nyt oikein tunsi, miten sydän oli tänne kiinni kasvanut.
Ja kun hän näitä rakkaita rantoja lähestyi, silloin syysillan unelias päivätär, ikäänkuin hänen kaihojaan hellitellen, puki niemet ja saaret kultaiseen rusopunaan. Tuossa oikealla näytti Urmluoto ja Hanhinen aivan kuin kaihonkyyneliä vetistelevän ja palavin poskin suvisuloutensa katoavaisuutta itkevän. Ja Hanhisen päitse päästyä aukeni pitkänä ja monipoukamaisena Unajanlahti. Se kietoutui siellä illanvarjoihin, ikäänkuin ikivanhoja muistojaan kateellisena kaihtien.
Siellä kertoivat vanhat näillä tienoin ensiksi ihmissydänten sykkineen. Kaukaa sisämaasta virtailivat sinne siihen aikaan vedet läpi suvantojen, ja suuret ja rikkaat olivat kylät virtojen ja suvantojen varsilla. Unajan rannalle kertoi taru kohouneen suuren kauppakylänkin, jo kaukaisissa pakanuuden taruhämärissä, ennen Ulvilaa ja Teljää, kenties itse Turkuakin. Miksi se sitten liekin muutettu nykyiselle paikalleen. Liekö Rauman rannalle kohonnut Ristinluostari puoleensa vetänyt, vai liekö jo ennemmin paikka sopivammaksi nähty. Mutta isä Mathias tiesi kertoa, että vielä Erik Pommerilaisen verokirjoissa kaupungilla oli uudella paikallaanko ollut "Unio" nimenään. Pyhällä kunnioituksella oli Henrik vanhus nuorina päivinään katsellut vanhan Unajan raunioita, jotka nyt uinailivat unhon unta kukkivain nurmikumpujen peitossa.
Reksaarella, joka oli loitommalla pohjoisessa aivan avoimen ulapan hengessä, kerrottiin muinoin olleen suuren markkinapaikan. Sotiteillä ei sinne ollut helppo päästä mantereita, mutta kaupankävijät hämäläiset aina pääsivät haapioillaan, ja saaren ulkopäähän oli voiolaisten hyvä laskettaa haahtineen syvään satamaan. Yksin idän arapialaistenkin kerrottiin sinne ikimuinoin tuoneen hopeitaan Venäjän jokia ja aroja myöten. Ainakin kävivät siellä toisaalta varjaagit ja venäläiset, toisaalta viikingit ja saksat kauppoja suomalaisten ja hämäläisten kanssa. Vielä sittenkin, kun Rauman kaupunki oli sijoittunut nykyiselle paikalleen, oli Reksaarella vuosittain vietetty suuria markkinoita.
Vähän tännempänä oli pieni Ristkari, jolle täällä oli ensi kerran pyhä risti pystytetty. Harmaaveljet, jotka olivat tänne lännestä urenneet, olivat siellä ensiksi nousseet maihin. Arkoja olivat näet aluksi olleet, eivät mantereelle tohtineet. Mutta kun olivat saaneet selville, että pyhän Henrikin kylvö oli jo metsien kansan pyhän ristin tunnustajiksi taivuttanut, olivat uskaltautuneet toiselle pienelle karille aivan Reksaaren viereen, johon laittoivat erakkomajansa ja pyhittivät sen pyhälle Kertulle. Kertunkari oli sillä siitä pitäen nimenäänkin. Mutta ennen pitkää he siirtyivät siitä itse markkinapaikalle, Reksaaren länsikärkeen, josta niemeke sai ikipäiviksi Ristinperän nimekseen. Lopulta urkenivat he mantereelle Raumaveden suulle ja rakensivat siihen Pyhänristin luostarin.
Mutta saariston ulkoäärellä oli pieni Sotikari. Ei se tasapäiden taistelujen, kunniakkaiden urotekojen muistoksi nimeään kantanut. Vasta kymmenisen vuotta sitten oli se saanut nimensä siitä, että Turusta tullut sotapursi oli sen mallossa odotellut, milloin lähettäisi täytensä sotaväkeä ajamaan Ristinkodin avuttomia harmaaveljiä mierontielle. Ja itsenään pyhän Henrikin jäännösten muuttamispäivänä, kun munkkien juhlakulkue kansajoukkojen saattamana aikoi palata luostarikotiinsa, seisoi portilla vastassa rivi keihäsmiehiä, joka sulki portin heiltä ainaiseksi.
Monia muistorikkaita taruja tiesivät nämä armaat, satasaariset rannat kertoa. Ja kun haahti lasketti Avainkimpun ja Tarvonsaaren väliseen salmensuuhun, silloin alkoivat illan ruusuruskossa häämöttää silmiin kultaisen kotikylän tutut turvekatot, raatihuoneen torni ja molempien kirkkojen välkkyvät ristit. Hellä, hellä sävel helähti silloin rinnassa, mutta pohjalla soi surusävel, joka vihlaisi niin kipeästi. Niin tuntui tämä ikirakas ranta kasvaneen kiinni hänen sydämeensä, että jos hänet tahdottiin siitä irti temmata, saivat hänet silloin tänne haudata.
Ranta tuossa Sonkin, Toivaisen, Käkelän ja Teukin talojen alla oli ollut heidän lapsuutensa armahin kisatanhua. Siinä he olivat aallot sorsina uineet, siinä rantahietikolla ilakoiden leikkiä lyöneet. Siitä oli hän nuorukaisena Sonkin Martan monet kerrat purteensa maanitellut, ja purjeretkillä ja pyhäisissä kisoissa olivat he lemmenpaulansa punoneet ja vihdoin ikiliittonsa solmineet. Tuossa tutussa Sonkkilan talossa oli vietetty Martan päänpeittäjäiset, ja ihana oli hän ollut valkohunnuissaan ja kullankimmeltävä ruunu päässään. Hyvä oli Martta ollut hänelle emäntä, mieluista oli ollut palata meriltä hänen lietensä ääreen, mutta toimekkaissa käsissä oli kotitalous, viipyipä matkoilla kuinka kauan tahansa. Eikä Martta ainoastaan kotilieden vaalijaksi pystynyt; hänen itsensä matkatessa suuren maailman markkinoilla lankonsa Simo Sonkin kanssa heidän yhteisellä laivallaan, saattoi Martta tällä heidän pienemmällä haahdellaan laskettaa Kainuunmeren perukoille ja tehdä kaupat kunnolliset heidän pirkkalaisen kauppatuttunsa kanssa.
Herkäksi heltyi vanhuksen mieli katsellessa kotikylää, jonka kattoja ja kirkonristejä kultasivat tuhannet muistot kilvan iltaruskon keralla. Tuskin ehti peränpitäjä huomatakaan, kun oli Karinlahti lasketettu ja jouduttiin Käkelän nurkalle. Siitä niemen ympäri käännyttyä alkoi yhä hiljetä vauhti kaidalla virralla, jossa purjeet rupesivat illantyynessä elämään. Mutta hiljaista ravunkulkua sentään mentiin eteenpäin, ja kohta tuli vanha luostari näkyviin. Ei näkynyt enää vanhoja harmaaveljiä ongella suurella Hiidenkivellä muurin varressa, eivätkä he muurien sisälläkään veisanneet messujaan. Isä Mathias vain asui perheineen jylhissä luostarikammioissa, ja luostarin kirkko, ikivanha ristinpyhättö, jonka kuorin holvikaaria kaunistivat piispa Arvi Kurjen maalauttamat herranpyhien kuvat, se oli muutettu kuninkaan veroaitaksi. Mahtoivat pyhimysten otsat vetäytyä synkkiin ryppyihin sitä menoa nähdessä…
He raumalaiset olivat itsekin olleet tässä mullistuksessa osallisena. Suuren tulipalon tuhoaman kaupungin asujamet olivat anoneet kuninkaalta, että kirkkopappikin saisi asua munkkien kodissa, kun seurakunta ei jaksanut rakentaa uutta pappilaa palaneen tilalle. Siitä sai kuningas aiheen munkkien karkoittamiseen, kun kynnet siihen syyhyivät. Mutta oliko nyt koko kylänväki samoin ajettava mieroon kotisijoiltaan?
Tyrmein mielin tätä kysymystä miettien lähestyi Henrik vanhus haahtineen kotilaituria. Silloin yhtäkkiä pisti jotakin merkillistä hänen silmiinsä.
Siihen haahdenkannelle näkyi jo kotilaituri lehdettömäin tervaleppäin oksien alitse. Sitä tähystellessään näki hän jotakin vilkkuvan silmiinsä oksien välitse ylempää rantarinteeltä.
Ihmisolennolta, naishahmolta se näytti. Mutta ei kulkenut maassa, ylhäällä ilmassa leijaili ja häilyi, hoippui ja harhaili sinne tänne ja oksien varjossa lähestyi laituria, jota kohden hän lasketti. Aivan pöyristyneenä jäi vanhus siihen tuijottamaan.
Se tuli oksien varjosta näkyviin, ja silloin alkoi se hänestä näyttää hänen nuoremmalta tyttäreltään. Totta tosiaan! Hilappa se oli, pitkillä puujaloilla toikkaroi laituria kohden. Sillä tytöllä olivat aina kujeensa kuin pahalla pojalla, mutta outoa sittenkin oli hänen liihoittelemisensa yläilmoissa. Horjuvaa sen toikkaroiminen oli, rinteessä oli kaatumaisillaan, niin että täytyi hypätä maahan. Mutta kiveltä neuvottelihe se uudestaan jalanjatkoilleen. Ja kun haahti lähestyi laituria, tulla tuijotti se seipäillään laiturin reunalle kuin päätön kana. Ja mitäs muuta, huippaapas toinen seipäistäsi haahteen, vaikkei se vielä ollut laiturissa kiinnikään! Henrik vanhus huusi vihaisen varoituksen tyttärelleen. Mutta samassa tyttö kompastui. Ja katosi. Puujalka oli sattunut haahden laitaan, ja tyttö putosi päistikkaa virtaan laiturin ja haahden väliin.
— Käy keksiin! huusi ukko pojalleen.
Nuori Henrik sieppasi keksin ja työnsi sillä laiturista, ettei haahdenlaita päässyt rutistamaan tyttöä laituria vasten. Isä itse sieppasi hamppuköyden ja heitti sen pään tyttärelleen. Mutta siitä tyttönen viisi välitti. Se oli jo uinut pois laiturin ja haahden välistä ja ryömi pian maalle laiturin kupeelle.
Maalle marssi kuin uitettu koira, tuli laiturille ja älysi siihen jääneen toisen puujaloistaan. Ikäänkuin kostaakseen sieppasi hän sen ja singotti virtaan toisen jälkeen. Ja kun Marketta astui haahdesta laiturille kääröineen, pyrhälsi Hilappa kääröihin käsiksi, niin että tasainen Marketta melkein häiriytyi tasaisuudestaan koettaessaan säilyttää kuivina kotituomisiaan.
Isä jäi poikansa kera käärimään purjeita, ja Marketta lähti kääröineen nousemaan rantarinnettä ylöspäin. Hilappa lyöttäytyi hänen rinnalleen ja alkoi toimittaa:
— Marakatti kulta! (Hän sanoi aina Marketta siskoaan marakatiksi, vaikka muut leikkipuheessa sanoivat tätä Pakilan tasaiseksi.) Aatteles, kuinka minua pistätti, kun en päässyt mukaan Turkuun. Läksin heti kotoa pois enkä aikonut kuunaan tulla takaisin. Mutta kadunristeykseen näin sillan yli, miten pojat luostarikentällä toikkaroivat taivasjaloilla. Juoksin sinne ja ajattelin, että pitää oppia se konsti ollessanne poissa ja sitten teitä hämmästyttää. Sonni-Toron Junun vain sysäsin kumoon ja sieppasin hänen jalkansa. Marisi se ensin, mutta kun lupasin markkinatuomisia palattuasi, antoi hän jo mielellään ja opettikin vielä. Päivät päästään olen sillaikaa toikkaroinut. Mutta mustelmia siinä sai — katsos! (Hän kuori mekkonsa hihat kääreelle ja näytteli käsivarsiaan, jotka tosiaan olivat aivan mustankirjavat.) Ja katsos polviani ja sääriäni! Yötkin olin unissani toikkaroivinani vain taivasjaloilla ja tuuskahtelevinani tanhuaan. Mutta hyvä siitä tuli, myötämäessä vain tahtoo vetää nenälleen. Ja jollen olisi tuohon haahdenlaitaan kompastunut… Mutta nyt sinun, Marakatti kulta, täytyy pian antaa tuomisesi, että saan viedä Toron Junulle.
— Maltahan nyt, kunnes päästään kotiin!
Pian he sinne pääsivätkin. Nousivat vain rinnettä ylös Luostarikadun päähän ja kääntyivät ensi kulmasta Kuninkaan kadulle oikeaan. Pakila oli siinä heti toisella virranrantatontilla. Portista pihaan ja portaista porstuaan.
— Siunaa ja varjele! kuului tuvasta vastaan, kun Hilappa marssi sisään vettä purskuvissa ruojutkengissään. — Jesmaar, sitä viikaria! lisäsi äiti vielä tytölleen poikamaisen arvonimen nähdessään miten mekonhelmasta tippui lattialle vetisiä pisteviivoja merkiksi mistä tyttö oli kulkenut.
Hilappa kieppui Marketan kääröjen ympärillä uteliaisuudesta sirrottavin silmin. Äiti riensi takan ääreen panemaan pataa tulelle, ja sieltä hän kysäisi:
— Missä sinä taas olet rypenyt?
— Virrassa vaan, vastasi Hilappa ohi mennen. Ja samaan hengenvetoon lisäsi hän Marketan suurinta kääröä kierrellen: — Mitä siinä on?
— Muutahan siinä kuivaa yllesi, naurahti äiti takan äärestä.
Ja laitettuaan padan haahlaan istahti äiti muori jakkaralle takan ääreen katselemaan tyttäriään. Marketta riisui pois siniharmaan sarkaviittansa, hiljaa ja tyynesti, ja seisoi siinä litteähkönä raitaisessa mekkohameessaan. Tasaisesti alkoi hän availla kääröjään ja tuijotteli työhönsä suurilla tummansinisillä silmillään, ikäänkuin näkisi kääröissään jotakin ylen tähdellistä. Hilappa puolestaan alkoi reippaasti riisuutua märistä vaatteistaan. Mutta ei hän näkynyt niitä lainkaan ajattelevan, viiruili vain uteliain silmin Marketan kääröihin. Pian oli hän ilkosen alasti, ja lempeä hymy suupielessään loi äiti katseen hänen hoikkaan, mutta rivakkaan vartaloonsa. Toisten tyttöjen varressa alkoi jo tuossa iässä näkyä naisellista pyöreyttä, mutta Hilapassa huomasi siitä tuskin merkkiäkään. Suora ja solakka hänellä oli varsi kuin pojalla, ja kasvotkin, vaikka kyllä somat, olivat oikeastaan poikaviikarin kasvot, naisellista niissä tuskin havaitsi muuta kuin silloin tällöin uteliaisuuden ilmeen. Kehen hänestä liekin tullut sellainen tuulihattu? Ei suinkaan äitiinsä, vaikka hänkin oli nuorena ollut heilahtelevampi kuin tasainen Marketta. Isä oli kyllä ollut reima nuorena ja miehevä mies ikänsä kaiken, mutta ei hän koskaan liikoja huipotellut. Eivät olleet, eivät, nämä tytöt tulleet vanhempiinsa, toinen käpy oli pudonnut puusta lounaiseen, josta melkein aina tuulla huhtoi aavalta Raumanmereltä, toinen koilliseen, jossa metsämäet tuulilta suojustivat. Jo pikkaraisena, ennen ristille viemistä, oli tämä luonnonlaatujen eroavaisuus näyttäytynyt: vanhempi, lihava tytön mykyrä, oli hiiskahtamatta nukkunut päivät ja yöt, ja äiti oli hänestä sentähden tahtonut tehdä Margareta pyhimyksen kaiman; toisen kasvoissa oli heti ollut eloa ja ilmettä ja käsiä oli tuskin saanut kapalossa pysymään, ja hänelle oli pakanallinen Hilappa nimeksi omiaan.
Vanhan äidin kyyryisillään istuessa, katsellessa ja mietiskellessä oli Marketta saanut käärönsä auki, ja sieltä alkoivat paistaa saksanomenain punaiset kylet. Silloin ei Hilappa enää pysynyt paikoillaan, hän tölmähti luo, juostessaan vetäen jalkaansa toista sukkaa. Luo ehdittyään tepasteli hän malttamatonna lattialla, sormet olivat ottosillaan ja silmissä haukan katse.
Tasaisin elein ja äidillisin katsein antoi Marketta hänelle omenan.
— Anna vielä toinen!
— Tyydy saamaasi! sanoi Marketta.
— Junulle! kuiskasi Hilappa houkutellen.
— Etkä saa!
— Annan sitten tämän, sanoi Hilappa nyrpistäen suutaan. Ja hän pyyhälsi vetämään toista sukkaa ja kurpposia jalkaansa.
Porstuasta kuuluivat isä Henrikin tutut, vakaat askeleet. Ovi aukeni, ja ensimäisen, lempeän vakavan katseensa loi ukko Marttaan kuhmukulmainsa alta. Jälestä astui nuori Henrik pää hieman kallellaan, isänsä ilmeisenä kuvana. Äiti sen parhaiten eroitti, sillä hän oli nähnyt isän samanikäisenä, juuri tuollaisena taitavana porvarin poikana, vaikka kenties hieman karkeahkompana, karskimpana. Ja nuori Henrik kantoi sangasta rautapataa, jollaisen Martta muori oli sanonut tarvitsevansa entisen särkyneen sijaan, ja padassa näkyi olevan niitä näitä pieniä kotituomisia.
Martta muori riensi laittamaan pöytään hernekeittoaan, joka hänellä oli ollut valmiina koko päivän, niin että sitä tarvitsi vain hieman lämmittää takkavalkealla. Mutta keskellä puuhiaan loi hän kaipaavan katseen ympärilleen ja kysyi:
— Missäs Pietari on?
— Ka, missäs Pietari onkaan? kuului kaikuna nurkasta. Hilappa lehahti sieltä valmiiksi pukeutuneena keskelle lattiaa ja tähysteli siitä uteliain katsein isäänsä ja sisaruksiaan.
— Turkuun jäi, virkkoi Henrik vanhus, ja hänen äänessään kuului ikäänkuin kajahdus kotiväen kummastelusta.
— Turkuun? —
— Niin, virkkoi ukko. — Jo häntä odottelimmekin, mutta ei kuulunut.Emme voineet viipyä kauemmin, saa tulla omin neuvoinsa, milloin tullee.
Nuori Henrik sai kertoa asian tarkemmin kotiväelle. Hän kertoi miten siellä oli ollut kummallisia mustia ihmisiä, jollaisia ennen ei ollut kuultu eikä nähty, ja miten he olivat menneet niitä katsomaan. Muutamin myhäilevin sanoin ja ikäänkuin yli olkansa mainitsi hän, miten mustalaisakka oli heille povannut ja tyttö tanssinut outoa, hurjaa tanssiaan. Ja veljen kertoessa katsoivat Marketan suuret silmät tyynellä lempeydellä häneen, eivätkä millään tavoin hätäilleet. Vasta silloin vetäytyi hänen yliluomensa hieman alemmas, kun veli lopetti hymähtäen:
— Tyttökö hänet lie houkutellut sinne jäämään.
— Ei hän ollut tytön luona, kun kävin etsimässä, huomautti vanha Henrik.
— Kunhan eivät vain olisi tehneet hänelle mitään pahaa, mieron kulkijamet, arveli Martta muori.
— Aikapahan näyttänee, sanoi vanha Henrik.
Sitten seurasi kotvan äänettömyys, jolloin kukin mietti tästä kummallisesta asiasta omia mietteitään. Marketan suuret silmät tuijottivat alistuvan häveliäästi takannurkkaan, mutta Hilappa katseli uteliaisuudesta revähtävin silmin ja elähtelevin kasvoin heitä kutakin vuoronperään. Hänestä oli jotakin ihmeellistä siinä, että Pietari oli jäänyt mustalaistytön luo. Minkähäntähden se sinne jäi? Häntä halutti hirveästi saada se tietoonsa, mutta toisten kasvoista ei hän saanut muuta selkoa kuin että siinä piili jotakin.
— Käykäähän nyt ruualle, katkaisi Martta muori äänettömyyden.
Ja he kävivät.
Mutta Hilappa pujahti pihalle omena kädessään.
Hän sivuutti muutaman kadunkulmauksen ja tuli pitkälle ja kapealle turulle, joka oli keskellä kaupunkia. Vanhojen oli Hilappa kuullut tarinoivan, että turu oli alkujaan ulottunut aivan rantaan, niin että sen alapäässä törröttävä kaakinpuu oli näkynyt mereltä tuleviin laivoihin kauas Karinlahdelle. Mutta sitten, jo ennen vene vanhaan, oli vesijättö levinnyt, niin että turun alapäähän mahtuivat Haukan ja Sonkin talot. Lähellä kaakinpuuta oli turun eteläreunalla uusi puinen raatihuone, joka oli vasta äskettäin valmistunut kymmenisen vuotta sitten palaneen sijaan. Turun pohjoisreunalla, melkein raatihuoneen vastapäätä oli Sonnila, jossa Sonni-Toro piti kapakkaa. Hilappa saapui sinne kohta koilliskulmasta turulle poikettuaan.
Toron tuvassa lemahti paloviinalle. Hilapan silmään pisti ensiksi kolme pienen lasiakkunan ääressä istuvaa miestä, joilla jokaisella oli tinapikari nenänsä alla ja vieressä puinen oluthaarikka. Yksi heistä oli Päsämäen Heikki, joka kävi kauppaa kaupunkitalossaan turun varrella melkein Sonnilan vieressä, vaikka olikin rikkaan Päsämäen isäntä Euran pitäjästä. Hän oli kuulu suuresta saituudestaan, eikä hän hennonut mennä Sonnilaankaan tuikulle eikä olusille, jollei joku toinen tarjonnut. Tänään saituria kestitsi Sukan Simo, jolla oli talopahanen Naulamäen rinteellä kaupungin luodekulmalla; hänen sanottiin olevan veloissa Päsämäen Heikille, ja luotonantajan silmää täytyi usein voidella. Mielinkielin Sukan Simo oli yleensä kaikkienkin kanssa, ja Hilapasta tuntui, että mies käveli sukkasillaan, vaikka olikin aina nähnyt kurpposet hänen jalassaan. Kolmannen toveruksen, hurjapään Jussoilan Juntin, olivat toiset varmaankin tavanneet täällä, sillä hän istui usein Sonnilan kapakassa, milloin ei ollut vieraita aluksia ohjailemassa läpi saariston epävarmojen kulkuväylien tai ruununmiesten apurina hurjaa uskallusta kysyvissä tehtävissä. Se oli kaunis kolmikko, joista yksi oli tunnustettu mahtimieheksi suurten rikkauksiensa ja toinen rajun nyrkkinsä tähden, mutta Sukan Simo piipitti mielinkielin molemmille ja oli molempien kynittävänä niin kauan kun oli ainoaakaan aurtuaa taskussa.
Itse Sonni-Toro oli juuri täyttänyt haarikat hänen kustannuksellaan ja istui loitommalla ikkunasta poikansa pää sylisään. Hän kampasi poikansa päätä ja paineli väliin kampaa umpimähkään peukalonsa kynnellä, kun hämärässä ei voinut eroittaa mitään. Toro ei vielä ollut vanha, vasta seitsemänkolmatta paikkeilla, vaikka hänen poikansakin oli jo alottanut toisen kymmenensä. Tumma hänen tukkansa oli ja tuuhea, soikulaisten kasvojen hieman ulkonevilla poskipäillä oli vielä verevä puna, ja Hilappa oli monet kerrat kummikseen katsellut hänen silmiensä kosteaa kajoa. Ja niin katsellessaan oli hän itsekseen ihmetellyt, minkähäntähden ikäihmiset näyttivät niin salamyhkäisiltä jutellessaan keskenään, että ruununmiehet ja lainlukijat menivät matkoillaan hyvin mielellään yöksi Olavi Sonni vainajan nuoren lesken taloon.
Hilappa kaarsi juomaveikkojen pöytää niin loitoitse kuin pääsi. Hän meni Toron luo ja nykäisi Junua kyynäspäästä.
— Tässä on nyt!
Ja hän antoi ainoan omenansa.
Silloin Junu riisti pois päänsä äitinsä sylistä ja alkoi purra omenaa.
— Kas Eevaa, kun houkuttelee omenalla! leikitteli Päsämäen Heikki vetäen suupieltään mahtavaan hymyyn.
— En minä ole Eeva! vastasi Hilappa terhakasti.
— Mutta entisen Eevan metkut! väitti Heikki.
Sekös Hilappaa pisti. Sillä hän tiesi kyllä, ketä Eevaa tarkoitettiin. Hän kävi parhaallaan isä Mathiaan koulua, joka papinvirkansa ohella oli samalla kaupungin varakkaimpain porvarien lasten koulumestari. Agricolan "Abckirian" lisäksi oli hän oppilailleen kertonut hengellisiä tarinoitakin, ja häneltä oli Hilappa kuullut myös kielletyn puun hedelmästä. Ja Hilappa oli Päsä-Heikille hyvin vihainen, sillä eihän hänen omenansa ollut kielletyn puun hedelmä, hän vain maksoi velkansa.
Onneksi muisti hän samassa puujalat, jotka omenalla oli maksettava, jaHeikin ilkeästä virnailusta päästäkseen kuiskasi hän Junulle:
— Ne putosivat virtaan.
— Mitkä? kysyi toinen.
— Nepä taivasjalat.
— Lähdetään urkkimaan ne pois.
Mitäs muuta kuin lähdettiin. Tölmistettiin turulle ja Luostarikatua suoraan Pakilan laituriin.
Virta oli jo vienyt ne mukanaan. Saatiin juosta pitkän matkaa virran vartta alaspäin niitä tähystellen. Siellä alempana oli jyrkältä rantaäyräältä kaatunut suuri tervaleppä syvään virtaan. Se köngötti koholla vesirajasta, mutta oksat olivat vedessä, ja siihen tervalepän latvusta vasten oli toinen Hilapan taivasjaloista ajautunut.