Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.
Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi. Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus värisyttää hänen sydäntään.
Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman, niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.
Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä hän nyt lähti viemään Turkuun.
Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla, oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa viinimäen miestä uuraassa työssään.
Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.
Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.
— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri nasevalla ystävällisyydellään.
Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta samalla tarmokas toimekkuuden leima.
Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan saavuttua.
Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.
— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.
Isä Mathiaan katse kiintyi ensiksi hänen uneksiviin silmiinsä, eikä hän siinä enempää joutanut tarkastelemaankaan.
Perempänä oli istunut pitkä ja hontelo mies, näköjään muutamia vuosia nuorempi Mikael maisteria.
— Rehtori Paulus Juusten! esitti Mikael.
Isä Mathias ehti häntäkin vilaista vain ohimennen. Tukka oli tumma, suurehko pää etukumarassa, ja korkeain kulmain alta tuijottivat tummat silmät, niinkuin alituiseen näkisivät jonkun ratkaistavan ongelman edessään.
— Rehtori! Missä koulussa? huudahti isä Mathias.
— Turun piispankoulussa, vastasi Mikael maisteri omituisesti hymyillen.
— Mutta eikös veli itse… alotti isä Mathias kummissaan.
— En ole ollut piispankoulun rehtori enää viime maaliskuusta alkaen, vastasi Mikael maisteri värähtävin suupielin.
— Vai otti veli eronsa!
— Se annettiin!
— Mitä kummia?
— Kuningas minut eroitti!
Isä Matias seisoi kuin ukkosen lyömänä.
— Mutta miksi? tuli hän vihdoin kysyneeksi.
— Olin niskoitellut, sanottiin.
— Täälläpäs kummia kuulee! Saanko veljeä pyytää kertomaan?
— Istukaahan!
He istuivat nelisin.
— Teineistä meille tuli yhteentörmäys. Kuningas tahtoi niitä tilikamariinsa.
— Siitä olen kuullut Henrik Pakilalta, pormestariltamme.
— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut ainoatakaan.
— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.
— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat vihityt papeiksi!
Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.
— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain potkut.
Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.
— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin, jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni häiritsemätöntä työskentelyä.
Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.
— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle! Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei heltiä riksiäkään sellaiseen.
— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.
— Onpa ollutkin aikoinaan, myönsi Mikael. — Mutta aarteiden kokoaminen on hänelle tullut kaikeksi kaikessa vanhoilla päivillään. Ja kuninkaan esimerkkiä seuraavat muut herrat päästä hännän tutkaimeen. Tuskin on tässä maassa aatelisherrojen riistäminen mennyt koskaan niin yli äyräidensä kuin nykyään. Kuta etevämmät he ovat, kuta korkeammalle ovat kohonneet, sitä hillittömämmin ja ovelammin he kiskovat. Etunenässä käyvät Flemingit, Hornit, Kurjet ja Boijet, jälestä tulevat kaikki muut mitättömintä villiaatelia myöten. Kipeästi tuntee sen susilauman kynnet niin kansa kuin kirkkokin. Monta kertaa sitä ajatellessa mieli niin katkeroituu, että…
Hän katkaisi äkkiä ja tuijotti kotvan kaameasti lattiaan. Sitten virkkoi hän haudansynkällä äänellä:
— Saatan väliin niin hyvin käsittää isä vainajani epätoivonteon.
Kaamein mielin tuijottivat toisetkin eteensä. He tunsivat kaikki Mikael maisterin isän, Olavi Laurinpojan kolkon tarinan. Hän, talonisäntä Pernajan Tuurinkylästä, oli pikapäissään lyönyt erään aatelismiehen, Frille Matinpojan, kuoliaaksi. Ja sai tietysti tuomionsa. Orvoksi jääneen Mikaelin lahjat oli Viipurin koulun rehtori Johannes Erasmuksenpoika huomannut ja ottanut hänet kasvatikseen. —
Mikael maisteri kohautti rintaansa ikäänkuin pudistaakseen pois raskaat mietteet ja muistot. Meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun kirjan. Juhlallisen hitaalla liikkeellä ojensi hän sen isä Mathiaalle.
— "Se Wsi Testamenti", luki isä Mathias värähtävin äänin.
Ja iloisesta liikutuksesta vapisevin käsin alkoi hän käännellä paksuja lehtiä.
— Se on siis jo valmis! Vihdoinkin! sanoi hän hartaasti.
— Niin, vihdoinkin! toisti Mikael. — Oikeastaan siitä on kiitettävä Amund Lauritsanpoikaa, kirjanpainajaani. Sillä paljoa ei minulla ole ollut hänelle rahaa lähettää. Erik Fleming on kyllä luvannut painatusta rahoilla avustaa, mutta lupauksiin se on jäänyt. Velkaa siitä on paljon Amundille. Ja kaupaksi eivät tahdo käydä pienemmätkään kirjat. Miten sitten mennee tämä. Työlästä tämä työ ja taistelu on.
— Kovaa on saanut kokea itse Lutheruskin, kovaa myös mestari Olavi, huomautti isä Mathias hellävaroen.
— Ovat kyllä, hyvinkin kovaa, virkkoi Mikael. — Mutta minusta tuntuu, että heidän taistelunsa on sittenkin ollut ihanaa. Tietoinen vastustus on omansa elähyttämään ja innostamaan vain. Mutta täällä kohtaa ympäristössään pelkkää tylsyyttä ja penseyttä, joka aivan näännyttää ja masentaa. Itse papitkin, surkeita lokasäkkejä ja haisevia raatoja he ovat! Eivät edes viitsi lukea, mitä heille kirjoittaa! Kateutta ja panettelua, ymmärtämätöntä pilkkaa heiltä useimmilta vain saa palkakseen.
Värisevin sydämin kuuntelivat toiset hengenmiehet esitaistelijansa katkeruuden puuskaa. Niin kipeästi se koski, että he olisivat olleet valmiit käymään kimppuun, jos kuka olisi uskaltanut sanoa ainoankaan poikkitelaisen sanan Mikael maisterille.
— Mutta mitäs siitä! lohduttautui hän itse. Parempi pala kuivaa leipää ja vesitilkka rauhallisella tunnolla, kuin yltäkylläiset herkut ja kalliit viinit, jotka on saatu riistetyin rahoin. Ja uskon vielä ajan tulevan, jolloin suomalaisiakin kirjoja luetaan, jolloin ainakin harvat valitut ymmärtävät sen, mitä nyt monet hylkivät sen tähden, etteivät sen merkitystä käsitä.
— Niin, aivan varmaan se aika vielä koittaa! elähtyi Paulus Juusten puhumaan. — Ja kenties vielä kerran voidaan suomeksi tulkita kaikkia niitä hengenilmiöitä, mitä muillakin kielillä.
— Niin, laita sinä vain piispankronikkaasi! Kun Chronicon episcoporum finlandensium on valmis, niin siinä on pohja ja perussuomalaiselle historiallekin.
— Pohjan olet jo sinä laatinut, veli. Vieläpä suomeksi! Minusta tuntuu liian rohkealta luopua vanhasta latinasta, ja vaikea on valita sopivia suomensanojakin.
— Oppineillehan sinä kaikessa tapauksessa kirjoitat. Sitä vastoin ovat ainoastaan yksinkertaisia viittauksia ne, joita muinaisuutemme vaiheista olen tähän pyhän kirjan alkupuheeseen sommitellut. Mutta tärkeää on minustakin muinaisuutemme tuntemus, jos mielimme omalla pohjallamme seista, omaa elämäämme elää.
Unhotti siitä hengenmies kokemansa vastukset ja syventyi aatteitaan selvittelemään.
— Matkoillani kansan kesken olen ukoilta kerännyt tietoja myös suomalaisen jumalaistaruston alalta, tuumi hän. Hyvä olisi nuo pakanalliset kuvitelmatkin korjata talteen, sillä osoittavathan ne ainakin, miten kansan mieli on halannut nähdä korkeamman hengen aineellisen maailman yllä.
— Ja se kaunis runo Väinämöisestä, jonka olit ennen Viipurissa kirjoittanut Karjalan ukolta — riemastui Jaakko teini puhumaan — minusta se osoittaa, että suomeksi voi runojakin kirjoittaa!
— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi, jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin suomenkielen.
— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!
— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kutenMartinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.
— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!
— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten nyt latinaa!
Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.
"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin, ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.
Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön. Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.
Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin, vanhan, heikon miehen.
Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu- ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään harrasmielisen miehen muistoa.
Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen, mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.
Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.
Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.
Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään, oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava porvarien lapsia opettamaan.
Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään, miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin, ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.
Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.
Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.
Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.
Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan. Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta mutkitta.
Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen, vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut aikeissa.
Papillisten toimiensa lomassa hän sentään sai aikaa silloin tällöin pistäytyä väentupaan, jossa naiset istuivat käsitöidensä ääressä. Miten se lie niin sukeutunutkaan, mutta hänelle tuli aina tavaksi istuutua juuri pienen peräikkunan poskeen, jonka edessä Marketta kutoi pitsiään.
Toimekas ja taitava oli Marketta pitsinkudonnassa, raumalaisten erikoisessa taitoaskareessa, jonka perintätieto kertoi heidän aikoinaan harmaaveljien välityksellä oppineen. Mutta aivan erityisellä vikevyydellä ja näppäryydellä alkoivat hänen sormensa liikkua, kun Martti herra istuutui siihen viereen ja jykevän leikillisesti kyseli taiteen salaisuuksia. Marketta saattoi väliin aivan vilkastua hänelle vastaillessaan, jopa herahtaa hymysuiseen leikinlaskuunkin.
Martti herralle tuli tavaksi saapua yhä useammin siihen istumaan. Ja äiti, joka värttinänsä äärestä loi heihin tuontuostaankin katseensa, oli havaitsevinaan, että ennen pitkää Martti herran saapuessa Marketan poskille aina ilmestyi omituinen vieno hehku. Olipa hän lopulta huomaavinaan Martti papinkin poskilla lämpimämmän vivahduksen, milloin hän siinä istui. Ja Marketta puolestaan oli havaitsevinaan äitinsä äänensävyssä, milloin tämä puuttui Martti herran kera puheihin, jotakin pinnistetyn herraskaista, joka oli äidissä uutta ja outoa muistutti luostarissa asuvan papinlesken puhetapoja. Vaistomaisesti Marketta tunsi, mitä tämä herrassäädyn lähenteleleminen merkitsi, ja hymyili onnesta salavihkaan sydämessään.
Paljoa eivät Martti ja Marketta puhelleet keskenään, ykskantaan vain silloin tällöin sanasen vaihtoivat. Muistuttivat toisilleen jotakin pikku tapahtumaa tai seikkaa niiltä ajoilta, jolloin Martti oli Raumalla käynyt harmaaveljien koulua, tai Martti kertoi jonkun pikku tapahtuman ja piirteen matkoiltaan seurakuntalaistensa luo maalle. Vähitellen alkoivat he tehdä iltaisin pieniä kävelyretkiäkin ympäristöön tai laskettivat purjepurrella saaristoon, mutta pieniin huomautuksiin pitkin väliajoin rajoittui tällöinkin heidän keskustelunsa.
Mutta yhä hartaammin he kiintyivät toisiinsa. Heidän luonteidensa jäykkä tasaisuus, jossa suhteessa syrjäinenkin heti ensi silmäyksellä saattoi huomata heissä yhtäläisyyttä, heidät alkuaan lienee vetänyt lähentelemään toisiaan. Mutta Martti herran luja tarmo, jolle hänen papillinen auktoriteettinsa antoi vielä erityisen tehon, vaikutti Markettaan alistavasti, nöyrryttävästi ja pehmittävästi, niin että hänen esiintymisensä yleensä alkoi muuttua hieman notkeammaksi ja eloisammaksi. Vähitellen hän alkoi muodostella pukujaankin, niin että hänen litteähkö vartalonsa sai sulavamman pyöreyden. Tyynestä tasaisuudestaan hän ei tietysti päässyt, mutta tasaisuutta verhoamaan tuli sellainen nuortea ja lämmin vivahdus, että hän tuntui katsojasta aivan suloisen kodikkaalta.
Ja merkillistä! Tämä nuorteus ja lämpö heijasti hänestä Martti herraankin, niin että lakipapin miltei luisen tarmokkaille, mutta pyöreähköille kasvoille tuli tuntehikkaampi, miltei runollinen leima.
Eräänä lauantaina illansuussa olivat he jälleen tehneet purjehdusretken saaristoon. Ja kun he sieltä palasivat, näki äiti tyttärensä silmistä hohtavan oudon riemun, joka oli niin syvä, että silmät punersivat kuin itkeneellä. Ihmeissään katseli äiti tätä silmien kirkasta kosteutta ja aavisti riemumielin, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut tai oli heti tapahtumaisillaan.
Samana iltana kutsui Martti herra Henrik vanhuksen toiseen tupaan. Hyvän aikaa he siellä puhelivat, ja sitten ei Martti herra liikahtanut enää huoneestaan koko iltana. Mutta Henrik vanhus myhäili, käveli ja myhäili, kohteli Marketta tytärtään kunnioittavasti kuin mitäkin vallasnaista, ja kuiskasi salavihkaan Martta muorille, että huomenna kirkonmenojen jälkeen vietettäisiin kihlajaiset kaikkien laillisten muotojen mukaan.
Sunnuntaina kirkossa ihmettelivät seurakuntalaiset sitä harvinaista sointua, hopean helähdystä, henkevää humahdusta, joka oli nuoren Martti papin äänessä hänen messutessaan. Ja hänen saarnassaankin oli tänään melkein profeetallista lennokkuutta, vaikka ne tavallisesti tahtoivat olla aivan kuivan järkeviä.
Mutta kirkonmenojen jälkeen saapui Pakilaan kaksitoista kutsuvierasta, kuusi kylän arvokkainta porvaria emäntineen. Se oli kaupunginlain säätämä luku todistajia, joiden läsnäollessa kihlaus oli tapahtuva. Ja nyt pyysi Martti herra virallisen juhlallisesti Markettaa puolisokseen ja yhtä virallisen juhlallisesti antoi Henrik vanhus isällisen suostumuksensa. Sitten Martti herra painoi Marketan nimettömään sormuksen, ja kaiken tapahtuneen vahvistukseksi juotiin kihlajaisoluet.
Kuningas lausui:
— Olemme lopullisesti päättäneet, että uusi kaupunki on perustettava Vantaanjoen suulle, Helsinginkosken rannalle, koska siellä jo vanhastaan on rahvas viettänyt markkinoita ja se sijaitsee aivan vastapäätä Rääveliä. Hollantilaiset, jos siellä saavat tavaransa vaihdetuksi meidän valtakuntamme tuotteihin, tulevat sinne varmaankin mieluummin kuin Rääveliin, ja niin saamme heidät käännytetyksi pois tuosta kirotusta kaupungista. Sinne saisivat hämäläiset ja suomalaiset alamaisemme tuoda tavaransa, sinne varmaan purjehtisivat Länsi- ja Itä-Pohjan pirkkalaiset, sinne venäläisetkin hollantilaisia kohtaamaan suurilla markkinoilla, jotka olemme määränneet siellä pidettäviksi. Olemme jo lähettäneet viestinviejän Rääveliin kutsumaan sieltä hollantilaisia Helsingin markkinoille, ja voutimme Erik Spore myyköön heille ja suomalaisille alamaisillemme ruununviljaa uusista aitoistamme.
Ritari Henrik Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni, Kankaisten ja Haapaniemen herra, oli kuunnellut kuninkaansa puhetta kunnioittava ilme kasvoillaan. Mutta nyt pyöreän täyteläät kasvot hieman venähtivät, ja hän rohkeni huomauttaa:
— Aitat taitavat olla siellä vielä hirsikasoina ja Helsinginkoskella tuskin lie vielä ruununviljaan jyväistäkään.
— Mitä!? kivahti kuningas. — Ja palvelijani Jöns kirjuri on siellä ollut jo kohta kaksi vuotta rakennushommissa!
— Sallikaa minun huomauttaa, että aitat oli ensin määrä rakentaa Santahaminaan, ja rakennustyöt olivat jo viime kesänä pitkälle ehtineet. Vasta nyt viime kevättalvella saatiin määräys ryhtyä rakentamaan Helsinginkoskelle. Heti siellä ryhdyttiin rakennustöihin, mutta kun ne alotettiin oudolle paikalle lumen aikaan, tulivat aitat pohjatuksi niin lähelle rantaa, että tulvavesi huuhteli alimpia hirsikertoja. Täytyi vielä kerran muuttaa ylemmäs, ja se on vienyt aikaa.
— Sinne on toimitettava uusi mies rakennustöitä valvomaan! huudahti kuningas.
— Teidän majesteettinne voinee sen uskoa parhaiten Porvoonläänin voudin huostaan. Hänen ehdotuksestaanhan kaupunkihanke on siirretty Santahaminasta Helsinginkoskelle.
— Hyvä, virkkoi kuningas. Hän saa määräykseni. Ja kaikessa tapauksessa toimittakoon niin, että kesällä hyvin tulevat menestymään suunnitellut suuret markkinat, joille vieraat kauppamiehet on jo kutsuttu.
Kuningas teki muutamia lennokkaita harppauksia yli lattian. Sitten istuutui hän jälleen, loi katseen ylös katonrajaan, ikäänkuin näkisi siellä itse Paapelin kaupungin koko ihanuudessaan, ja lausui:
— Mutta että kaupunki heti saisi täysipätöisen ja huomattavan alun, ja koska te mietinnössänne olette osoittanut, että Suomelle aivan hyvin riittää kolme kauppakaupunkia, olemme päättäneet käskeä ne alamaisemme, jotka tähän asti ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon pienissä kauppaloissa, lähtemään ja muuttamaan perustettavaan uuteen kaupunkiin, heidän omaksi ja koko valtakunnan hyödyksi. Teidät ja Niilo Boijen valtuutamme neuvottelemaan heidän kanssaan ja ilmoittamaan, että ne, jotka muuttavat uutta kaupunkia rakentamaan ja siellä asumaan ja elämään, saavat nauttia samoja etuja ja oikeuksia kuin alamaisemme muissakin kaupungeissa, mutta ne, jotka eivät tahdo muuttaa, saavat kärsiä rangaistuksen niskoittelustaan.
Henrik ritari kumarsi, ja audienssi oli lopussa. Saatuaan kuninkaan allekirjoittaman valtakirjan astui hän vielä samana päivänä laivaan, joka käänsi kokkansa itäisiä kotirantoja kohden.
Kotimaassa oli hänellä kaksi suurta kartanoa, Kankainen Maskun pitäjässä ja Haapaniemi Kiskon kappelissa. Haapaniemi oli hänen paras tulolähteensä, mutta siellä ei hän ollut näyttäytynyt moniin herran vuosiin. Hän pelkäsi talonpoikia, jotka olisivat heti rientäneet tekemään valituksiaan kartanonvoudin kiskonnasta, ja kemiöläisiä kalastajia, joita melkein joka päivä oli kartanossa tuomassa vapaakyydillä silakoita, jotka vouti heiltä laittomasti riisti. Mutta kaikista enimmän varoi hän, ettei mitenkään näyttäytyisi osalliselta kartanonvoutinsa kauppahommiin. Se ei ainoastaan harjoittanut luvatonta maakauppaa kaikenlaisin tavaroin, vaan laventeli myös herransa vapaatiluksia ostelemalla ja liittämällä niihin talonpoikien verotiloja. Toiset talonpojat, jotka saivat maksaa näille vapaatiluksiksi muutetuille verotiloille ennen sälytetyt verot, nurisivat kovasti yhä raskaamman verotaakkana alla, eikä Henrik laamanni tahtonut näyttää tietäneensä asiasta mitään, jos joku tosiaankin uskaltaisi ja onnistuisi saamaan valituksensa kuninkaan korviin. Ja sentähden ei hän uskaltanut käydä koko kantatilalleen.
Ei hän tällä kertaa mennyt asuinkartanoonsa Kankaisiinkaan. Hän purjehti suoraan Tammisaareen, käski parin päivän perästä kutsua koolle nuoren kaupungin raadin, joka oli valittu ensi kerran vasta puolenkymmentä vuotta sitten, ja lähti sitten kuninkaan kyydillä Gennäsin kartanoon Pohjan pitäjään, lankonsa Niilo Boijen luo.
Tämä, jolla ei ollut laamannin arvovaltaa säilytettävänään, piti omassa ankarassa persoonassaan kuria omistamissaan Gennäsin ja Dalkarbyn kartanoissa ja niihin liittämillään tiluksilla, joita hän oli riistänyt kirkolta, luostarilta ja talonpojilta ilman muuta oikeutta kuin että asui samassa pitäjässä. Omien ja ryöstettyjen tilusten lisäksi oli hänellä läänityksenä koko Pohjan pitäjäs, josta hän kantoi ruununverot itselleen. Puolisonsa Brita Hornin, joka oli Henrik Hornin veljentytär, mutta sentään pari vuotta vanhempi tätä, perintönä oli hän vielä saanut haltuunsa useita maatiloja Perniön, Tenholan ja Kemiön pitäjissä.
Henrik ritari vieraili yönseudun Gennäsissä sukulaisissaan, ja sillaikaa laativat he matkasuunnitelmansa, missä järjestyksessä lähtisivät kuninkaalta saamaansa tehtävää toteuttamaan.
Ensiksi ajoivat he Tammisaareen. Tämän kaupungin oli vasta parisenkymmentä vuotta sitten perustanut ritari Erik Fleming vainaja, aikansa mahtavin ylimys. Pienen kauppakylän asujamet, jotka varsinaiset porvarisoikeutensa olivat saaneet vasta viitisen vuotta sitten ja joiden oli ylen vaikea kilpailla kaupankäynnissä ja merenkulussa ympäristön talonpoikain, pappien ja aatelisherrojen kanssa, eivät lainkaan tehneet tenää, kun kuulivat, että kuningas päästi heidät autuaan Erik ritarin kaupungista paremmille laitumille.
Tammisaaresta purjehtivat langokset Porvooseen ja menivät ensiksi Porvoon kuninkaankartanoon lääninvouti Erik Sporen luo. Hänen oli määrä hänenkin muuttaa perustettavaan uuteen kaupunkiin, jonka läheisyyteen aiottiin rakentaa myös kuninkaan kartano. Ja hän otti pitääkseen huolen siitä, että kaupungin asujamet muuttaisivat hänen mukanaan.
Ja upea parivaljakko, kuninkaan uskotut miehet, astui jälleen laivaan ja lasketti pitkin satasaarisia rantoja Raumanmerta kohden.
Tien varsilla lemusivat petäjät pihkalle, koivujen lehdet olivat vehmaimmillaan, ja halmeet heilimöivät. Ja tietä myöten ajoi Matz van Klewen Raumalle.
Hän ajoi suoraa päätä Pakilaan. Hän oli saanut viestin, että kaupunkiin oli saapuva kuninkaan herroja vieraiksi, ja hän tuli tekemään valmistuksia.
Kun Pakilan vierastupa oli Martti herran asuntona, päätettiin molemmat herrat majoittaa Sonkkilaan. Jussoilan Juntti pantiin Karinlahden rannalle tähystelemään, milloin herrat saapuivat. Molemmat pormestarit pysyttelivät kotosalla, ja Matz vouti itse odotteli Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.
Jussoilan Juntti juoksutti hänelle sanan illan suussa, että herrat tulivat. Hän lähetti Juntin viemään sanaa Henrik pormestarille ja Jöns älynmittarillekin, ja Sonkkilan ikkunaan kolkutti hän itse ohi mennessään miekkansa kahvalla. Ja niin olivat satamassa herroja vastassa Matz vouti, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari ja muutamia muitakin kyläläisiä, jotka olivat saaneet herrojen tulosta vihiä.
Ihmetellen katselivat hiljaisen kylän asujamet suuria herroja. Henrik laamannin pyöreän täyteisillä kasvoilla oli niin ylävä leima, ettei hänen saattanut uskoa koskaan alentuvan joutaviin pikkumaisuuksiin. Niilo Boijen melkein etukumara otsa taasen oli aivan kuin kivettynyt tuiman ankariin ryppyihin. Mutta enimmän töllistelemistä tietysti oli heidän puvuissaan, suippokärkisistä, mataloista hengistä, kapeista kaatioista, ainoastaan lonkkaa peittävistä pussimaisista housuntyngistä ja vyötäröön ulottuvasta, edestäpäin suippohelmasta takista olkapäillä liehuviin siipilämpsiin, pörröttävään sepelikaulukseen ja poimulakkiin saakka. Kaikki oli tummaväristä, mutta kulta- ja hopeapaartein koristeltua; ainoastaan sepelikaulus oli valkoinen.
Rinnatusten astuivat kuninkaan herrat laituriin, ja kumarrellen ottiMatz vouti porvarien kera heidät vastaan. Niin alkoivat he astuaSonkkilaan, molemmat herrat edellä ja Matz vouti liehitellen heidänrinnallaan, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari jälestä.
Sonkkilan vierastuvassa juotiin tervehdysoluet, ja sitten alkoivat herrat ylevällä alentuvaisuudella puhella porvarien kanssa heidän elinasioistaan. Ymmärtäväiseen tapaansa käyttivät molemmat pormestarit hyväkseen tilaisuutta tuoda herroille julki, miten huonoa heidän kaupankäyntinsä oli ja miten vaikea heidän yleensä oli elää "köyhässä pikku kylässään".
Sellaiset sanantavat olivat niin tavallisia kuninkaalle ja herroille tehdyissä valituksissa, ettei niitä yleensä otettu mihinkään lukuun. Mutta tällä kertaa herrat kävivät kiinni juuri niihin. Henrik laamanni alkoi ylevällä osanotolla selittää, että kuningas oli armollisesti ajatellut pienten kaupunkien vaikeaa kilpailua suurempien kanssa ja tahtonut heille valmistaa edullisemmat olosuhteet. Hän oli suunnitellut perustettavaksi Suomenlahden rannalle suuren kaupungin, johon pienten kaupunkien asujamet saivat muuttaa ja jossa heille myönnettäisiin vapaat kauppaoikeudet kotona, lupa purjehtia ulkomaille ja monia muita erivapauksia ja etuja.
Henrik vanhus kuunteli sitä ensin kuin satua. Mutta kuta kauemmin Henrik laamanni puhui ja kuta selvemmin hänen puheestaan kävi ilmi, että herrat olivat juuri sen asian vuoksi liikkeellä, sitä syvempiin kurttuihin hänen otsansa kävi. Puhe eduista, jotka heille olivat tarjolla, helisi vain sisällöttömänä soittona hänen ylitseen eikä kiinnittänyt hänen ajatuksiaan. Hänen mieleensä kuvastuivat vain tutut kadut ja talot, koko tuttu kotikylä ympäröivine peltoineen ja niittyineen, nummineen, rantoineen ja saarineen. Hän ajatteli omaa taloaan virran rannalla luostarin vastapäätä ja itseään ja perhettään ja koko kylänväkeä ja hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan heitä kaikkia irroitettuina juuriltaan ja vietynä johonkin pois, mihin hyvänsä. Saatikka sitten johonkin metsäiselle rannalle tai kaljuille kallioille, kuten tuntui olevan heidän vastaiseksi kotipaikakseen aiottu!
Kuta kauemmin Henrik laamanni puhui, sitä hämärämmiksi kävivät Henrik Pakilan mielessä kaikki kauppaedut ja liikenäkökohdat ja sitä kirkkaampana ja rakkaampana kuvastui tuttu kotikylä hänen mielessään. Hänen tunteensa yltyi sellaiseen liikkeeseen, että jos Henrik laamanni olisi yhtäkkiä kysynyt mitä hän ajatteli asiasta, olisi hän saattanut vastata mitä tahansa. Mutta ei häneltä mitään kysyttykään, heille selitettiin vain armollisesti, mitä siunausrikkaita päätöksiä heidän hyväkseen oli tehty. Lopuksi kehoitettiin huomiseksi kutsumaan kylänmiehet koolle raatihuoneelle, jossa kuninkaan tahto kaikille virallisesti ilmoitettaisiin ja lähemmin selitettäisiin. Vanha kylänlapsi lähetettiin sanoja levittämään, ja herrat jäivät Sonkkilaan viettämään iltaansa nautiskellen mukanaan tuomiaan eväitä.
Järkytetyin mielin lähti Henrik vanhus kotiaan. Kadulla tapasi hän pari porvaria ja kertoi heille värisevin leuoin, millä asioilla kuninkaan herrat olivat matkalla. Ja pian kokoontui Pakilan tupaan joukko mahtavampia porvareita, Balkin veljekset Jussi ja Lassi, Uolevi Kukko, Sipro Soini, Erik Tyrvä, Henrik Nurkka ja muita. Olivatpa Päsämäen Heikki ja Sukan Simokin mukana. Martti pappi oli saapuvilla Henrik pormestarin erityisestä pyynnöstä, ja myöhemmin saapui myös toinen pormestari, Simo Sonkki, jätettyään herrat kotiinsa vaimoväen hoidettaviksi.
Pormestarit kertoivat asiasta niin paljon kuin tiesivät ja taisivat, ja toiset porvarit kuuntelivat hämmästyksestä mykistyneinä ja jäivät sitten istumaan aivan kuin puulla päähän lyötyinä.
Päsä-Heikki vihdoin keksi avata suunsa:
— Minä en ainakaan lähde!
— Enkä minä, piipitti Sukan Simo.
— Muutan Päsämäelle ja näytän herroille pitkää nenää.
— Ja minä… yritti Sukan Simo säestää, mutta vaikeni, kun ei osannut sanoa mihin muuttaisi.
— Naulamäelle, avitti häntä Jussi Balkki ykskantaan.
Se nostatti naurun, ja siihen suli suurin hölmistys. Kaikkien kasvot kävivät sentään pian vakaviksi. Mutta kaikki istuivat neuvottomina, tietämättä mitä tehdä, mitä sanoa.
Henrik pormestari siitä ensiksi toipui tolkulleen. Hän kääntyi Martti herran puoleen ja kysyi häneltä mitä asiasta oli ajateltava. Ja laki pappiin kääntyivät kaikkien muidenkin katseet, niinkuin ainoaan pelastavaan oljenkorteen.
Martti pappi katseli heitä kaikkia ja näki, että neuvoton epätoivo kuvastui heidän kasvoillaan. He omistivat kaikki kaupungissa omat talot ja useimmat peltoja ja niittyjäkin sen lähistöllä ja ajattelivat nähtävästi vain sitä, millä keinoin saisivat rauhassa asua talojaan ja viljellä peltojaan ja niittyjään.
— Laki, lausui Martti herra, suojelee jokaisen kansalaisen omaisuuden kaikkinaista väkivaltaa vastaan, ja mahdoton on siirtää paikoiltaan ainakaan niitä porvareita, joilla on täällä kiinteimistöä, tuottamatta tuhoa heidän omaisuudelleen. Teillä kaikilla läsnäolijoilla on tietääkseni omat talot, monilla muitakin tiluksia, ja ymmärtääkseni teille laki sentähden turvaa kotipaikka-oikeutenne.
— Ja meillä on omat tontit myös, yhteiset koko kylälle, huudahti SimoSonkki.
— Niin, tontit myös! huusivat kaikki yhteen suuhun.
— Siitä on meillä mustaa valkoisella, lisäsi Simo Sonkki.
Jotkut menivät kuiskuttamaan Henrik Pakilalle, eikö olisi paras mennä hakemaan nähtäväksi kuninkaan vakuutuskirja, joka puolenkymmentä vuotta sitten oli saatu kuninkaan herroilta. Henrik vanhus lähti ja toi juhlallisesti paperin Martti papin käteen, pyhästi varoen sen alareunassa riippuvaa kuninkaan omaa sinettiä.
Martti pappi otti sen ja tähysteli kauan koukeroisia, toisistaan erilleen piirreltyjä kirjaimia. Ja porvarit, jotka istuivat hänen rinnallaan, kallistuivat kaulat ojossa häneen päin, ja toiset kokoontuivat yhteen kihermään hänen eteensä. Kaikki odottivat jännityksellä, oliko kuninkaan kirjelmä, johon he olivat niin lujasti luottaneet, tosiaankin sellainen, että se saattoi pelastaa tällaisestakin oudosta pulmasta.
Vihdoin alkoi Martti pappi puhua katsoen paperiin. Niin harvakseen käänsi hän sen sisältöä, että porvareista näytti kuin hän kiskomalla kiskoisi siitä irti totiset todet.
— Niin, virkahteli lakipappi, tässä kuningas juhlallisesti vakuuttaa ottavansa uskolliset alamaisensa, pormestarin ja raadin ja kaikki Rauman asujamet kuninkaalliseen huomaansa ja suojaansa, eritoten suojataksensa, rauhoittaaksensa ja puolustaaksensa teitä, teidän vaimojanne, lapsianne, palvelusväkeänne, talojanne ja kaikkea mitä te omistatte irtainta ja kiinteää, kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä ja oikeutetuissa asioissanne auttaaksensa teitä oikeuteenne. Sitten ilmoittaa hän suoneensa ja myöntäneensä ja tällä oikeuskirjalla vahvistavansa, että saatte edelleen Rauman kaupungissa asua ja omistaa kaupunkinne muuten samoilla oikeuksilla kuin tähänkin saakka, mutta entisiä kuninkaan tontteja, joilla asutte, saatte nauttia ikuisena omaisuutenanne, koska olette kuninkaan ja ruunun mielisuosioksi ja sopimuksen mukaan maksaneet tonteistanne yhteisesti kaksisataa unkarilaista kultarahaa, jonka summan kuningas on teille kuitannut omasta ja jälkeentulevain perillistensä puolesta ja kaikkien valtakunnan tulevain kuningasten ja hallitsijain puolesta.
Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin mietteihin.
— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.
— Tontit ovat meidänikuistaomaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.
— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selittiErik Tyrvä.
— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahtiUolevi Kukko.
— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha HenrikNurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsäNaulamäen kulmalla hänkin.
Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jolleiHenrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.
— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.
— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.
— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki suupieltään murtaen.
— Niin, selvät ovat paperit, säesti Sukan Simo.
Ajatus itse oli hyvä muistakin, mutta Päsä-Heikin sanat sen melkein pilasivat.
— Parasta lie, tuumi Martti herra vihdoin, toisiaankin näyttää paperit herroille ja vedota niihin.
— Olen niistä maininnut jo itselleen kuninkaalle, tuumi Henrik vanhus alakuloisesti. — Hän sanoi, että oikeuskirja vapauttaa meidät ainoastaan tonttiveroista, jotka olemme kertamaksulla suorittaneet.
— Sepäs merkillistä! huudahti Martti pappi. Sittenhän sanat eivät yleensä merkitse mitään, eivät kuninkaan eivätkä muiden!
— No, mutta jos, lähti Sukan Simo kerrankin omin päin uikuttamaan pimeästä nurkastaan, -— jos kuningas sanoo nyt toiset sanat, ja jos kuninkaan herrat pakoittavat meidät muuttamaan…
— Niin kuningas itse vakuuttaa tässä kirjeessä suojelevansa teitä kaikkinaiselta väkivallalta ja vääryydeltä, keskeytti Martti pappi.
— Kuinka voi kuningas itse olla itseään kuningasta vastaan, itse itseään vastaan! uikutti Sukan Simo niin surkeasti, että toisten täytyi jälleen kesken kaiken purskahtaa nauruun.
Nauru kismitti niin Sukan Simoa, että hän melkein kiivaasti lisäsi:
— Ja minkä voimme esivallan miekkaa vastaan?
Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen neuvottomuuden sanoiksi:
— Niin, tämä on pulmallinen asia.
Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi vihdoin.
— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä voiton ennemmin tai myöhemmin.
Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja silmäili isäänsä kyselevin katsein.
— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.
— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään metsään!
— Mihin?
— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty perustettavaksi uusi kaupunki.
Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.
— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.
— Niin, jos sitä on olemassakaan.
— Kuinka niin?
— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia. Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin, kuten me.
Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten mahdettiinkin perustaa.
Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä, niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —
Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin äänettömään vihellykseen.
Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi kuiskaten kysymään:
— Auttavatkohan niiden aikeet?
— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.
— Mitähän jos… alotti Sukan Simo, mutta katkaisi vilkuen ympärilleen.
Päsä-Heikki katsoi kysyvästi häneen.
— Jos olisi ilmoittaa herroille ajoissa heidän kapinastaan…
— En minä ainakaan, tokaisi Päsä-Heikki halveksivasti.
— Me saisimme kenties silloin jäädä…
Päsä-Heikki hymähti yli olkansa. Hänellä oli omat tuumansa.
— Tule mukaan, jos tahdot! sanoi hän kylmäkiskoisesti.
Hän meni puotiinsa ja otti sieltä tukun näädännahkoja. Ne kädessään lähti hän astumaan Sonkkilaan.
Herrat olivat juuri päässeet oivalliselta illalliselta, jota vähänväliä oli huuhdeltu Reinin viinillä. He olivat hyvällä tuulella ja ottivat heti porvarit puheilleen. Ja sitäkin paremmalle tuulelle tuli Henrik laamanni, kun Päsä-Heikki näytti hänelle näätiään. Suopean ylävästi käski hän ne viedä laivalle.
— Sitä minä vielä, toimitti Päsä-Heikki pyöritellen lakkiaan, — että jos tästä muutto tulee, niin minä saisin jäädä…
— Millä nojalla, kysäisi Henrik laamanni ikäänkuin loukkautuneena, — millä nojalla voisin tehdä muutoksia ja poikkeuksia, kun on kuninkaan selvä käsky pantava toimeen?
-— Onhan minulla talo ja oikea asuinpaikkani Päsämäellä, vaikka olen täällä käynyt kauppojakin…
— Etkö siis ole porvari?
— Enhän minä oikeastaan. Ja kun minulla on siellä se talo, niin mieluummin muuttaisin sinne…
— No sillä nojalla. Mutta kaupankäyntiäsi et enää saa jatkaa.
— Eiköhän sitä nyt vähän sentään…
— Siihen asiaan ei minulla ole muuta sanottavaa, virkkoi laamanni vilaisten Matz voutiin, ikäänkuin neuvoen olemaan mielinkielin hänen kanssaan. — Mutta jos asut maalla, ei mikään estäne sinua sinne jäämästä, lisäsi hän sillä ilmeellä, että asia oli selvä pitemmittä puheitta.
Päsä-Heikki näki silloin parhaaksi lähteä. Mutta Sukan Simo jäi seisomaan ovensuuhun pyöritellen lakkiaan ja liehitellen.
— Mitäs sinulla?
— Minä vain, armollinen herra ja esivalta, tulin kuiskaamaan, että…
— Puhu ääneen vaan!
— Että ne aikovat kapinoida esivaltaa vastaan…
— Ketkä ne?
— Pakilan pormestari niillä on suuna, vaikka lakipappi säkkinä…
— Kuka lakipappi?
— Tämäpä nuori isä Martti. Siltä se Pakilan pormestari kyseli lakia ja huomenna aikovat tehdä tenän.
— Tenän!? Mitä uskallat puhua? tiuskaisi Niilo herra.
— Niin, lait ja paperit kourassaan!
— Mitä tarkoitat, mies? kysyi Henrik laamanni voiden tuskin pidättää nauruaan.
— Niillä on muka kirjat kuninkaalta, ja he aikovat ne vetää esiin kuningasta vastaan.
Herrat mongersivat kotvan keskenään ruotsiaan. Henrik laamanni ei näyttänyt asiaa pitävän yhtä vakavana kuin hänen jalo lankonsa, mutta kyseli sentään sitten tarkemmin, ja Sukan Simo kertoi Pakilassa pidetystä kokouksesta. Hänen kertoessaan Niilo Boijen etukumara otsa vetäytyi ylen tuimiin ryppyihin. Mutta Henrik laamannissa näytti asia herättävän pikemmin uteliasta mielenkiintoa. Tyytyväinen hän sentään oli Sukan Simon palvelushaluun ja taputteli oikein olallekin.
— Sitä minä vielä… että kun olen vain köyhä riepu, niin että armollinen esivalta…
— Mitä tahdot?
— Ja kun minä vielä asunkin siellä Naulamäellä, melkein maalla, köyhässä, kurjassa hökkelissä, niin jos armollinen esivalta…
— Enhän minä, miekkonen, voi ruveta sinulle uutta rakentamaan!
— Eihän toki, herra esivalta ja laamanni! En minä sitä… kun vaan saan jäädä tänne paikoilleni. Ja jos muut lähtevät pois, niin jäähän tänne taloja, jos vain armollinen herra esivalta…
Henrik laamanni nauroi koko kasvoillaan.
-— Menehän nyt, miekkonen! sanoi hän.
— Mutta eiköhän armollinen herra esivalta sentään… miten minä, köyhä riepu, voisin siellä rakentaa pahaistakaan kattoa pääni päälle…
— Sovi Matz herran kanssa. Tästä saat kaksi markkaa palveluksestasi. Ja nyt saat mennä.
Nauraen työnsi hän Simo rukan ovesta ulos, vaikka tämä koki yhä toimittaa.
Aamulla kuuden ajoissa kokoontuivat kylänmiehet joukolla torille raatihuoneen edustalle. Yönseutuun ei oltu paljoakaan nukuttu, illallisessa neuvottelussa mukana olleet olivat puhelleet mikä minkin kylänmiehen kanssa ja selittäneet asiaa. Vaikkei sellaista selittelyä oikeastaan olisi tarvittu, jos kerran johtomiehet olivat yksimieliset. Sillä enin osa kylänmiehistä oli aina raastuvan kokouksissa vaiti ja antoi viisaampien päiden päättää.
Vakava, melkein uhmaava ilme oli kylänmiesten kasvoilla heidän siinä seistessään. Ainoastaan jotkut huonemiehet naureskelivat keskenään muista syrjemmällä ja tuumivat, että samahan se oli pyörittelihekö toisten tuvannurkissa täällä vai muualla. Naureskelivat ja tuumiskelivat huvikseen siinä odottaessaan… ollakseen sitten vaiti, kun sai kuulla mahtavampain puhuvan…
Hyvät ajat saatiin odottaa. Mutta vihdoin herrat saapuivat.
Henrik laamanni, Niilo herra ja Matz vouti nousivat raatihuoneen portaille ja porvarit kihertyivät ympärille. Äänettöminä odotettiin mitä herroilla oli sanottavaa.
Henrik herra alotti muutamin juhlallisin sanoin mainiten siitä isällisestä huolenpidosta, jolla armollinen kuningas valvoi kaikkien alamaistensa parasta. Tällä samalla huolenpidolla hän oli muistanut raumalaisiakin lapsiaan ja tahtoi tämän itämaan väestölle valmistaa paremmat kauppamahdollisuudet. Sitten esitti hän kaikki ne valopuolet, joita kuningas ja hänen neuvosherransa olivat uudesta kaupungista miettineet kokoon, ja toivoi, että raumalaiset kiitollisuudella noudattaisivat kuninkaan määräyksiä heidän itsensä ja koko maan hyväksi. Lopuksi mainitsi hän, että asian käytännöllinen valvominen oli jääpä vouti Matz van Klewenin huoleksi, mutta kysyi sentään, oliko porvareilla mitä toivomuksia lausuttavina siihen nähden.
Seurasi hiiskahtamaton hiljaisuus, jota kesti hyvän kotvan. Vihdoin lähestyi Henrik vanhus portaita hitain askelin. Henrik laamanni katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin jo edeltäpäin päästäkseen selville, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa, ja Niilo herra uhkaavan tuimasti, ikäänkuin varmana siitä, että mies joka tapauksessa ansaitsisi rangaistuksen sanoistaan.
— Toisten porvarien kuten omastakin puolestani pyydän alamaisimmasti ilmoittaa herramme ja kuninkaamme tietoon, että olemme tyytyväiset entisiin oloihimme ja entiseen asuinsijaamme, emmekä halua muuttaa mihinkään… alotti hän.
— Tästä, katkaisi Henrik laamanni ylävän tyynesti, — tästä ei voi olla kysymystä, sillä siitä on juuri teille ilmoitettu kuninkaan tahto ja määräys. Tarkoitin toiveitanne muuton erikoisseikkoihin kuin myös uuden kaupungin erikoisiin etuihin ja oikeuksiin nähden, kuten esimerkiksi Porvoon porvarit pyysivät armollista kuningastamme ankarasti kieltämään Uudenmaan rannikkolaisten purjehduksen Rääveliin ja maakaupan, jota sikäläiset talonpojat harjoittavat niin entisten kaupunkien kuin uudenkin vahingoksi.
— Mutta johan yleinen laki turvaa jokaiselle kansalaiselle hänen omansa ja erityisesti kotirauhan valansakon uhalla, alotti jälleen Henrik vanhus.
— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen, että lähimmät porvaritkin se kuulivat.
Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.
— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.
Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan. Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa päätänsä.
— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. — Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa, jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.
Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:
— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut meille antamassaan valtakirjassa.
Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen rantasaariston.
Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten ennenkin.
Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.
Kuten ennenkin.
Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.
Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen, mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa taistelussaan kotiseutunsa puolesta.
Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva. Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi, että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz vouti tiehensä.
Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.
Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapuiHenrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.
Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi, niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden leiman.
Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.
— Emme mekään! huusivat useat porvarit.
— Meillä on suurempikin oikeus olla paikoillamme, kun olemme kerran tonttimme omiksemme ostaneet, virkkoi Henrik vanhus.
Se vastaus näytti saavan Henrik laamanninkin hyväksymisen.
— Arvasin, että vastaatte siihen tapaan, lausui hän. Mietti sitten hetken, ennenkun jatkoi:
— Mutta on vielä toinenkin ehdotus. Sellainen, että ainoastaan muutamat parhaat porvarit molemmista kaupungeista muuttaisivat.
— Mitkä parhaat? kuului sorinaa porvarisjoukosta, ja kaikki vilkuivat naureskellen toisiinsa, ketkä heistä olivat parhaat.
— Tietysti varakkaimmat! vastasi Henrik laamanni.
Silloinkos alkoi sataa huutoja:
— Miksei mieluummin köyhimmät?
— Heillähän ei ole paljoa muutettavaa!
— Lastautuvat vain vaikka kuninkaan laivaan!
— Mikäs tässä, kyllähän me saatamme lähteä, huusi joku huonemies, ja toiset vastasivat hyväksyvällä naurunsorinalla.
Henrik laamanni antoi heidän kotvan iloitella ja virkkoi sitten:
— Totta kai ymmärrätte, etteivät varattomat pystyisi uuden kaupungin kauppaa saamaan alullekaan, saatikka sitten niin korkealle kannalle, että se kääntäisi koko Suomenlahden merikaupan uusille urille.
— Eivät saisi edes kattoa päänsä päälle! huudahti Uolevi Kukko.
— Juuri siksi, jatkoi Henrik laamanni, on kuningas pitänyt mahdollisena, että ainoastaan molempien kaupunkien etevimmät porvarit muuttaisivat. Mitä te siitä vakavasti ajateltuanne sanotte?
Useimmat kääntyivät synkin kasvoin Henrik pormestariin.
— Ajattelen, että muuttamisesta koituu suurin vääryys juuri talokkaille, sillä eivät he voi ottaa talojaan mukaansa, vastasi hän.
— Hyvät miehet! puhui laamanni. Kuningas on jo määrännyt, että saatte tontit ilmaiseksi, ja talonpoikain on käsketty uittaa rakennushirsiä paikalle. Siellä on suret metsät Vantaan yläjuoksujen varsilla, eivätkä hirret tule juuri muuta kuin uittopaikan maksamaan.
— Vuosia siihen sentään aina menee, ennenkun talo on kaikkine suojineen laitettu ja lisäksi sulatettu pellot ja niityt metsään, virkkoi Sipro Soini.
— Siellä on ollut ennen hyvinvoipa kylä peltoineen, niittyineen. Sen sulatetut maat saavat uuden kaupungin asujamet viljelläkseen.
— Mihinkäs niiden entiset viljelijät joutuvat? tuli Henrik vanhus kysyneeksi.
— Kuningas antaa heille korvaukseksi maata muualta, jolleivät tahdo porvareiksi ruveta.
Surkealta tuntui Henrik vanhuksesta ajatella isäntiä, joiden täytyi lähteä kodeistaan kenties korpeen.
— Loitos, tuumi hän, se uuden kaupungin hanke näkyy itse kunkin uhkaavan heittää kodeistaan ja entisistä etumaistaan. Meillä puolestamme on paras tulolähteemme kaupasta Pohjan perien pirkkalaisten kanssa, ja meidän yhteytemme heidän kanssaan tulisi katkaistuksi.
— Miksi? huudahti Henrik laamanni. Tarkoitushan on, että sinne saapuisivat kaikki Pohjanlahden rantalaiset aina Lappia myöten tekemään kauppoja hollantilaisten ja venäläisten kanssa!
— Matka lie sieltä Kainuunperille ainakin kahta, kolmea vertaa pitempi?
— Mutta sen korvaa monin kerroin parempi myyntitilaisuus. Ja kun laittaisitte, vaikkapa useammat porvarit yhdessä, niin suuria laivoja, että uskaltaisitte kaukomerille, saisitte sieltä vapaasti purjehtia ulkomaidenkin satamiin, aina Hollantia, Englantia, Ranskaa ja Portugalia myöten. Saisitte viedä ulkomaille sellaisiakin tavaroita, joiden vienti muilta kaupungeilta on kielletty eikä teidän toistaiseksi tarvitsisi maksaa veroa ropoakaan. Kyllä ne edut ajanoloon monin kerroin korvaisivat muuttokustit ja uusien talojen rakentamisen.
— Mutta ne eivät vastaa kotejamme, näitä rakkaita rantoja ja kotitanhuvia, joihin sydämemme ovat kiinni kasvaneet!
Tämä huudahdus pääsi Henrik vanhuksen suusta aivan sydämen vaistosta. Ja se sattui sydämiin. Kaikista silmistä näkyi, että nyt oli sanottu sana, joka vastasi jokaisen mielialaa sillä hetkellä.
Hyväksi aikaa se pani miettimään Henrik laamanninkin. Vihdoin hän virkkoi:
— Ette siis tahdo suostua siihenkään, että ainoastaan muutamat etevimmät teistä muuttaisivat?
— Emme! Emme! kuului huutoja.
— Minun tehtäväkseni siis jää antaa kuninkaalle sen suuntainen lausunto. Mutta silloin varmaan kuningas tulee pitämään kiinni käskystään ja määräyksestään, että teidän on muutettava kaikkien. Kokous on päättynyt.
Porvarit hajaantuivat koteihinsa. Ja nämä välittävät ehdotukset ja keskustelu niiden johdosta oli vain saanut uhkaavan vaaran entistään elävämmäksi heidän mielissään ja siten pannut yhä raskaamman painon heidän sydämilleen.
Henrik Pakila tämän painon tunsi raskaimpana. Kaupungin pormestarina ja yleensä tunnustettuna ensimäiseksi johtomieheksi yhteisissä tärkeissä asioissa oli hän joutunut tämänkin järkyttävän kysymyksen etunenään. Ja kun hän jo nuoruudestaan alkaen oli ollut kaikissa kylän yhteisissä riennoissa mukana ja pitkänä ikänään vähitellen joutunut niiden keskipisteeseen, oli hän ajatuksin ja tuntein niihin niin elähtynyt, että pysyminen kotikylässä oli hänelle ehdoton elinkysymys, siitä siirtyminen olisi ollut samaa kuin reväistä sydän irti rinnastaan.
Mutta juuri tämä hänen persoonallinen elinvakaumuksensa saattoi hänet tavallaan epäilemään asiaansa koko laajuudessaan. Hän näki että varattomille huonemiehille asia oli jotensakin yhdentekevä; avomielisimmät heistä saattoivat ujostelematta sanoa, että oliko sillä mitä väliä, vaikka muuttikin, jos siellä ei ollut ainakaan kurjempaa kuin täällä. Heille oli asia kaikkea muuta kuin polttava elinasia!
Eikä ainoastaan heille. Henrik vanhus pani ajanoloon merkille, etteivät monet eturivin porvaritkaan pitäneet muuttoa niin mahdottomana. He eivät vain menneet ajatuksiaan sanomaan, sillä tämä vastarinta oli heille muodostunut jonkullaiseksi kunnianasiaksi. Kun kerran oli asetuttu vastahakaan, olisi ollut häpeällistä taipua! Jollei joidenkuiden selkärankaa lie tukenut etupäässä se, että kaupungin parhaimmisto oli ottanut vastarinnan omaksi asiakseen, ja he tahtoivat lukeutua parhaimmistoon!
Juuri näitä, joille turha kunnia oli päävaikutin vastarinnassaan, juuri niitä ajatellessaan Henrik vanhus, jolle kotipaikan puolustaminen oli sydämen tarve, tunsi huolekasta epäröimistä mielessään. Johtavana miehenä tunsi hän olevansa suuresti vastuunalainen toistenkin kohtalosta, jos heille niskoittelunsa johdosta mitä tapahtuisi tai— jos heillä sittenkin olisi parempi uudessa kaupungissa. Tämä vastuuntunto ja siihen liittyvä epätietoisuus, jääminenkö vai muuttaminen kylänväelle kokonaisuudessaan olisi parempi, se alkoi yhä raskaammin ja huolettavammin painaa hänen mieltään.
Hän kantoi kauan mielessään tuumaa, että olisi — toisten kylänmiesten tähden — kerran käytävä katsomassa uuden kaupungin paikkaa ja ottamassa selkoa kauppamahdollisuuksista siellä. Kerran hän mainitsi siitä pojalleenkin, nuorelle Henrikille, ja häntä oudostutti suuresti se ihmeellinen tuike, joka silloin ilmestyi nuoren Henrikin silmiin. Mutta sitten hän ajatteli, että ainahan nuoret tahtoivat tuntea maailmaa, ja lopulta häntä melkein ilahutti se ajatus, että kenties poika halusi ottaa asiasta selkoa samasta syystä kuin hän itsekin.