Nyt on Alfons jälleen haltijoissaan, hän rupeaa puhumaan roolinsa mukaan uhkauksia neidolle, hän puhuu aivastamisesta, katsoen toisella silmällä morsiameensa, toisella Sylvesterin kojuun. Mutta vasta on ennättänyt Sylvesterin aivastus happamuuden-stadiumiin. Nyt vasta rupeaa nenällinen jättiläinen kohoilemaan, verkalleen, verkalleen ylä-ilmoihin.
Katsojat ovat vielä entisessä tilassa, ja yhä on apelsiinin puolikas Kaarle kreivin huulilla. Vaan — nyt räjähtää nauru koko salissa. Suflöörikojun alta nousee kuni aurinko meren takaa tuo ylt'ympäri maailman tunnettu Sylvesterin nenällinen ihme, nousee nousemistaan, ja satojen kynttiläin valo heiastuu sen kiiltävältä pinnalta.
Nyt luulee Alfons otollisen ajan tulleen ja aivastaa, mutta vielä yhä kohoilee nenällinen jättiläinen Rauhalinnan suflöörikojusta, ja raikkaammaksi käy nauru salissa.
Neuvottomina astuvat näyttämölle kreivi ja kreivinna, uskollisina rooleillensa.
Kaarle kreivi ei ole ymmärtänyt vielä yleistä naurun syytä. Mutta jo huomasi hänkin, huomasi pienen Sylvesterin ison nenän. Luullen tämän kuuluvan näytelmään, riemastuu hän sukkelasta juonesta, ja — häneen nousee halu tavallisuuden mukaan saada napsauttaa tuota ihmeellistä nenää, niinkuin ainakin. Mutta se kun nyt on kaukana, niin aivan koneellisesti laskee hän huuliltaan alas apelsiinin ja — Vilhelm Teli ei olisi hävennyt tästä heitosta — lipsaus kuuluu salissa, ja samassa kajahtaa Kaarle kreivin ääni: — "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!" Yleisö on kuolla naurusta. Neuvottomina vaan seisovat näyttelijät … mutta jalo harmi täyttää Sylvesterin. Hän on kuullut lipsauksen, vaan mitä siitä? — hän ontuntenutsen, ja jalolla suuttumuksella käännäkse hän kojussaan, sanoakseen hävyttömälle vieraalle, että tämä menee liian pitkälle. Suuttumus on poistanut häneltä aivastuksen innon, hän on unohtanut näytelmät, suflöörin kojut, koko maailman, hän muistaa vaan nenällisen häväistyksen koko publiikin edessä. Hän kääntyy päin katsojiin, mutta matala on liiaksi koju, hän ei ylety näkemään ketään, nenä vaan majesteetillisesti verkalleen kääntyy kojun katolla, kantaen vielä merkkejä apelsiinista. Nyt katsojat eivät enää kestä asemillaan, he kimmurtelevat naurunsa tuskissa. Mutta silloin vihastuu Michel kreivi palvelijaansa, joka on saattanut aikaan tällaisen skandaalin. Hänkin unohtaa näytelmän, unohtaa katsojat, unohtaa kihlauksen ja koko maailman, hän näkee vaan tuossa kojun katolla punaisen jättiläisen, joka on tehnyt hänelle ikuisen häpeän, ja tuon jättiläisen hän päättää hävittää. Hän astuu askeleen sinnepäin, mutta Kaarle kreivin onneton apeisiini joutuu hänen jalkansa alle; kuuluu kumea tohaus, sen jälkeen huuto: "alas esirippu," ja niin laskeutuu sininen tähtitaivas ja peittää katsojilta näkymön Rauhalinnan teaterissa.
Vieraat astuivat pois teaterista, mutta kohta tuli tieto, että kreivi on sairastunut vuoteen omaksi. Pian läksivät vieraat senvuoksi pois, jatkaen nauruaan. Kaarle kreiviä harmitti vaan se, että illallinen jäi syömättä: nyt on vielä ajettava kokonainen peninkulma, ennenkuin kotia pääsee. Harmillista!
Mutta Rauhalinnassa oli itku ja hammasten kiristys. Beata itki eikä voinut lohdutusta saada; kreivi Michel makasi vuoteellansa kalpeana. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen silmänsä vaan mulkoilivat. Kreivinna istui hänen vieressään ja hieroi hänen ohimoisiaan odekolonilla. Alfons käveli rauhatonna salissa, odottaen miten asia loppuisi. Mutta Sylvester oli säikähdyksissään sytyttänyt lyhdyn ja mennyt viinikellariin särkemään rotilta pulloja. Uskollinen palvelija!
Useampain tuntien kuluttua tointui kreivi. Hän nousi ylös ja kutsuiAlfonsin luokseen. Antaessaan hänelle setelipakan, hän sanoi:
— "Paroni, tässä lupaamani laina, sen saatte, tytärteni ette. Vait! ei sanaakaan enää. Voikaa hyvin!"
Hirmuisen kolkkoa oli kreivin puhe. Alfons lausui, pistettyään ensin rahat taskuunsa:
— "Herra kreivi, te murhaatte täten elämäni." Mutta poismennessään hän naurahti ja sanoi:
— "Hyvä juttu!"
Hän maksoi huomenna vekselinsä kaupungissa ja kertoi ystävilleen siellä kaikenlaisilla koristuksilla skandaalista Rauhalinnan teaterissa. Rauhalinnaan ei hän enää mennyt ja olikin hyvillään siitä, että hän oli saanut toteutetuksi ulkomailla saamansa valistuneet aatteet maatilan parantamisesta.
Mutta kreivi Michel möi pian tämän jälkeen maatilansa ja muutti itäiselle maalle, sillä hän ei sietänyt pitäjäläisten naurua. Sinne muuttivat myös kreivinna ja Beata, ja siellä oli Beata ikänsä loppuun asti neitosena, muistellen pappia, ja Alfonsia ja väliin soitellen Meyerbeerin Hugenotteja. Ja sitä kuullessaan kreivinna tavallisesti aina itki.
Sylvesteristä tietävät aikakirjat kertoa, että Kaarle kreivi otti hänet palvelukseensa, veljensä muutettua pois. Sylvester sittemmin ylisteli aina uutta isäntäänsä, jolla vaan oli se paha tapa, että hän tuon tuostakin napsautti Sylvesterin nenälliseen ihmeesen.
Kaikki ihmiset pienessä H:n kaupungissa tiesivät Niilo Niemisen olevan rakastuneen. Hän oli nuori mies, filosofian tohtori, historian ja filosofian lehtori vast'ikään uudesti perustetussa seitsen-luokkaisessa lyseossa. Hän oli tullut puoli vuotta sitten kaupunkiin, oli tutustunut monen perheen kanssa kaupungissa ja useimmissa perheissä oli tyttäriä parhaassa iässä; kuka ihmettelisikään, jos kaikki ihmiset (tyttäret tietysti myöskin) arvelivat aivan asian-mukaiseksi, että nuori tohtori ottaisi itselleen elon kumppalin ilossa ja surussa ja kaikessa semmoisessa? H:n neitosissa oli monta kaunista ja hyväsydämmistä; — sehän oli nyt varmaa, että nämä olivat vaikutuksensa tehneet tohtoriin, aivan varmaan.
Hän oli rakastunut, — siitä ei nyt mihinkään päässyt.
Mutta kehen?
Ensi alussa oli kukin mamma, jolla tyttäriä oli, arvellut ja luonnollisestikin, että lehtori Nieminen rakasti hänen tytärtään; mutta sen koommin kuin Niilo Nieminen rupesi yhä useammin käymään kauppaneuvoksen Krysostomus Olkkosen talossa, täytyi kaikkien yhtyä siihen ajatukseen, että Olkkosen talossa nuoren lehtorin tuleva kainaloinen kana piili.
Niilo Nieminen pyysi kerran kaupungin nuoria herroja, ystäviänsä, laulamaan serenaadiakin Olkkosen neitosille. Kumpaiselle tuo nimenomaan oli tarkoitettu, siitä tosin ei tietoa saanut yksikään ihminen, mutta jok'ainoa ihminen piti nyt uskonkappaleena, että lehtori Nieminen oli rakastunut jompaankumpaan neiti Olkkoseen.
Mutta kumpaanko?
Siinäpä temppu ja pulma sekavan sekava.
— "Tiedän kuin tiedänkin," sanoi pormestarin rouva, "hän on valinnut tuon mustasilmäisen Lauran."
— "Mistäpä sen niin varmaan tiedätte?" kysäsi viskaalin rouva. "Minä päinvastoin luulen hänen pitävän hyvää silmää tuohon veitikkamaiseen Ainaan."
— "Voi serkku kulta!" vastasi toinen; "luuletteko minulla olevan niin vähän huomausvoimaa? Osaan kyllä eroittaa, ketä nuori mies ainoastaan kunnioittaa ja ketä hän oikein rakastaa."
— "Myönnän kyllä teidän erinomaisen tarkkanäköisyytenne," sanoi viskaalin rouva, "mutta ei liene minunkaan silmäni vielä niin vallan vanhat. Muistaakseni oli häämme kaksi vuotta teidän häittenne jälkeen. Minä näin aivan selvästi viime iltahuveilla, kuinka hän tanssasi valssia kumpaisenkin kanssa. Ainan kanssa tanssiessaan nautti hän sanomattomasti ja Aina nautti sanomattomasti, mutta Lauraa tanssitti hän noin vaanpar gonnessangs."
— "Par convenancetahdoitte sanoa."
— "Niinhän minä sanoinkin."
— "Suokaa anteeksi, te sanoitte…"
— "Enpäs sanonut."
— "Ette vainenkaan. Mutta kuulinpa minä, kuinka hän sanoi Lauraa sinuksi, mutta Ainaa hän teititteli. Sen kuulin itse, — eikä liene minun korvani vielä niin vallan vanhat. Häämme oli tosin ennen teidän häitänne, mutta … hm! … se ei todista mitään…"
Tuotiin samassa toinen kuppi kahvia.
— "Olkaa hyvä, armahin serkkuni!" pyysi pormestarin rouva.
— "Ei, paljo kiitoksia. Kahvinne on erittäin hyvää, mutta tiedättehän, että minun hermoni … ja sitä paitsi minun täytyy rientää kotia."
— "Joko nyt?" huokasi toinen armas serkku hyvin huolestuneena."Tuhansia terveisiä kotianne, armas!"
— "Paljo kiitoksia! Muistakaa meitä!"
Seurauksena oli, että pormestarin rouva ja viskaalin rouva eivät kahteen kuukauteen käyneet toistensa luona, ja kaikkeen tuohon oli syynä — Niilo herran rakkaus.
Kuinka suurta huolta sentään pikku kaupungin asukkaat pitävät lähimmäistensä onnesta! Ja sanotaan vielä, että kristillinen mieli on laimistunut näinä aikoina!
Mutta kuinka nyt oikeastaan oli laita? Oliko Niilo Nieminen rakastunut?
Hän oli kirjoittanut kuukausi sitten ystävällensä muun muassa näin: "Mitä taas tulee kysymykseesi: ovatko H:n neitoset jo saaneet pääni pyörimään, niin täytyy tunnustaani, että onni alkaa minulle myhäillä. Täällä on eräs kauppaneuvos Olkkonen, jolla on kaksi mitä armainta tytärtä."
Muuta ei kirjeessä ollut tästä asiasta.
Hän oli siis rakastunut, sen hän tunsi itse, sen ilmoittaa tuo kirje, ja sen tiesivät kaikki ihmiset.
Lauraanko vai Ainaanko?
Sitä eivät tienneet ihmiset, sitä ei ilmaissut kirje ja — mikä omituisinta oli — sitä ei tiennyt Niilo herra itsekään.
Niilo oli lujaluontoinen mies, syväoppinen; oma vakava käsitys oli hänellä kaikissa asioissa; sanalla sanoen häh oli oman kannan mies. Hän saattoi teille puhua filosofiasta niin elävästi ja vakuutuksella, että parissa tunnissa saitte tietää kaikki eri filosofilliset systeemat, jopa vähän hänen omaansakin. Suomen kansallisuudesta oli hän kerran väitellyt H:n kaupungin ruotsikiihkoisten kanssa puoli tuntia, ja seurauksena oli se, että nuo H:n kaupungin kultuuriherrat sen koommin pelkäsivät Niilo herraa kuin ruttoa. — Metsäasiasta piti hän kerran eräälle toiselle lehtorille, joka oli ollut suuri metsänhaaskaaja s.o. tukinkauppias, semmoisen saarnan, että tämä säikähtäen heitti metsäkaupat sikseen ja kustansi 10,000 kappaletta pikkukirjoja, jotka selittävät metsän hyötyä. Kaikessa oli hänellä oma kantansa, ja vahva se olikin. Mutta yhtä asiata maailmassa hän ei ymmärtänyt, ja se asia on luokkauskivi monelle. Tuo oli — naiset.
Naiset, naiset! Mitä ihmeellisiä olentoja lienettekään!
Niilo herra oli ennen Helsingissä ollessaan luullut tuntevansa naisetkin! Hän oli kerran pitänyt luennonkin naisista ja puhunut heistä oikealle ja vasemmalle, torunut heikoiksi ja ajattelemattomiksi ja — en minä oikein muistakaan, mitä kaikkea pahaa hän oli heissä löytänyt, mutta kyllä minun tätini ja kaikki hänen tuttavansa (ja niitä on legiona) hyvin muistavat kaikki eri kohdat ja usein juttelevat suurella "indignationilla" Niilo herrasta. Mutta rauhoittukaa, tätiseni ja koko teidän tuttava-legionanne! Niilo laulaa nyt toista. Ja syynä siihen on se, ett'ei hän ennen tuntenut naisia, nyt hän jo vähän tuntee. Ennen oli hän katsonut naiseen kuin "katti kuninkaan silmiin uunin päältä;" nyt hän on ollut heidän parissansa ja — rakastunut.
Laura ja Aina olivat kaksosia; yhdessä olivat syntyneet ja yhdessä aina eläneet; toista ei nähty siellä, missä ei toistakaan ollut. Mutta niin erillaisia luonteiltaan! Laura oli tyyni, arvokas, ylevä kuni kuningatar. Hänen suurista, samettiverhoisista silmistään loisti kirkas äly; sydämmellinen hellyys, innostus paloi niissä kaikkeen hyvään, mutta vastustamaton nuhde vähimpäänkin turhamaisuuteen. Aina taasen oli niin sanoaksemme kerkeän keväimen lapsi. Hänen kasvoillaan oli jotakin, joka poisti pilvet synkimmästäkin mielestä; hellä ääni se kajahti niin lämpimästi jokaisen sydämmessä. Ja sitten nuo silmät! Viskaalin rouva sanoi niitä veitikkamaisiksi, ja semmoisia ne olivatkin, nuo kauniit siniset silmät. Koko hänen olennossaan oli niin paljon kevään-omaista miellytystä, ett'ei ollenkaan ihme, jos jo monen nuorukaisen sydän oli tuntenut tuommoista armaan armasta sulamista, jota seuraa haaveilu ja lempi.
Semmoisia olivat ne sisarukset, joiden parissa Niilo tohtori oleskeli varsin usein.
Ja mitä useammin hän heidän parissansa oleskeli, sitä enemmin hänen täytyi luopua entisistä ajatuksistansa. Laura oli hänelle elävä todistus naisen älystä, järjen jäntevyydestä, joka ei myönnä sitä, että naisen tulee olla miehen orja, miehen mielivallan alainen.
— "Sallikaa kysyäni, neiti, missä tapauksessa teidän mielestänne sivistynyt mies on saanut semmoisen puolison, että hän voi olla onnellinen?" kysäsi Niilo herra kerran.
— "Tuossa nyt taasen miehen itsekkäisyys ilmoitaakse. Kysytte vaan, milloin mies on onnellinen, vaimosta ette mitään puhu."
— "Myönnän sen, ja siis kysyn, minkälaisena avioliitto teidän mielestänne on onnellinen."
— "Silloin kuin naisen sivistyskanta joissakin määrin vastaa miehen sivistyskantaa. Katsokaas, nuo ensimmäiset riemastuksen hetket avioliitossa haihtuvat pian; tuo hurmaavainen autuuden tunne siitä, että on omaksensa saanut sen, jota on rakastanut, se tyyntyy vähitellen hiljaiseen onnellisuuteen. Mutta tähän juuri vaaditaan, että vaimo saattaa ymmärtää ja käsittää miestänsä ja päinvastoin. Kuinka paljon on maailmassa kohtauksia, jolloin mies, väsyneenä töihin ja ponnistuksiin, haluaa rauhaa, lievitystä vaimonsa luona! Millaistapa olisi tila, jos vaimo silloin ei voisi asettua hänen kannallensa, tuntea samaa, kuin hänkin tuntee; millaista olisi tila, jos mies tuon rauhan ja lievityksen sijasta kohtaisi joko typerää haukottelemista tahi mieletöntä turhamaisuutta?"
Niilo herra oli tuommoista usein ennenkin lukenut ja kuullut, mutta nyt hän vasta käsitti sen, kuullessaan sitä viehättävän naisen huulilta. Hän vaipui ajatuksiinsa, kuvaillen mielessänsä avioelämätä semmoisena, kuin Laura vast'ikään oli esittänyt. Ihanalta se hänestä näyttikin, ja silloin hänen teki mieli luoda Lauraan katse täynnä tuota tunnetta, mutta hän ei uskaltanut: tunsiko Laura häntä vielä, eikö hän voisi pitää sitä vain hetken tuomana?
Tällaiset keskustelut keskeytti hyvin usein Aina, joka, juostuaan puutarhassa tai taitavana emäntänä muka kyökissä, pilkisti äkkiä ovesta sisään.
— "Onkos filosofeilla hyvinkin tärkeä asia esillä?"
Ja vastausta odottamatta sipsutti hän sisään keveänä kuin keijukainen ja kukoistavana kuin ruusu.
— "Mitä maailmaa mullistavia ajatuksia teillä on, herra tohtori ja neiti tohtori, sillä kyllä Laurasta tohtori tulisi aivan varmaan, kun hän vaan menisi Helsinkiin lukemaan, jos ei hän nimittäin sitä ennen tulisi … hm! — arvatkaas miksi?"
— "Miksi?" kysyi Niilo herra.
— "Jonkun tohtorin rouvaksi! Tralala-la!" Niin lauloi Aina, silitellen pientä kissanpoikaa, joka alinomaa oli hänen sylissään.
— "Sinä olet aina yhtä kevytmielinen," virkkoi Laura.
— "Entä sitten?"
— "Me keskustelimme," virkkoi Niilo väliin, "siitä, millaiseksi onnellinen avioelämä on ajateltava."
— "Ahaa!" huudahti Aina, "kuuluuko sekin filosofiaan? Tiedättekös, mitä minä ajattelen avioelämästä? Minun mielestäni on avioliitto pelkkää suurta, suurta tanssia. Ah! kuinka onnelliseksi minä laittaisin kotini, jos minusta joku huolisi…"
Ja Ainan silmät olivat niin täynnä mitä hilpeintä veitikkamaisuutta, että se hurmasi Niilo herraa.
— "Niin tietäkääs," jatkoi Aina. "Aamulla varhain minä jo menisin kyökkiin, sillä minä en antaisi kenenkään muun keittää kahvia hänelle; itse sen aina tekisin. Sitten minä laittaisin kukkia kahvipöydälle ja varustaisin hänen piippunsa jo valmiiksi; kahvia juotuamme me istuisimme sohvalla ja minä itse sytyttäisin hänen piippunsa. Ja kun hän sitten lähtisi virka-toimiinsa…"
— "Millaisiin?" kysyi Laura.
— "Esimerkiksi — hm! — esimerkiksi, jos hän olisi tilan-omistaja, niin lähtisi hän katsomaan peltojansa, ja sitten minä sanoisin: 'Suo anteeksi, kultaseni, minulla ei ole aikaa seurata sinua, minulla on niin julman paljon työtä maito-kammarissa.' Ja sitten — jaa, mutta yksi asia jäi pois! Ennenkuin hän lähtisi, niin me ensin tanssisimme pienen polkan."
— "Ja kissa soittaisi pianoa," liitti Laura.
— "Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan hyvin ilman pianoakin. Ja sitten…"
Tuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut esiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko niin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat. Kukkaset kaikki nyökyttelivät päitään niin onnellisina purosen laineille, ja kaukaa hongat ikivanhoja taruja kertoilivat.
Ja keskellä tuota eidyllistä kuvaa Niilo tohtori näki Ainan hymyilevät kasvot ja — hän ei malttanut olla luomatta häneen katsetta, joka ilmaisi hänen tunteensa.
— "Ai, minua houkkaa!" katkaisi Aina äkkiä äänettömyyden; "olin kokonaan unohtaa! olkaa hyvä ja tulkaa puutarhaan juomaan kahvia."
— "Sinunko se on keittämääsi?" kysyi Laura verkalleen.
Aina punastui hetkiseksi, mutta virkkoi pian jälleen entisellä hilpeydellään;
— "Arvaapas, filosofi, arvaapas!"
Kotia tultuaan täten vietettyjen hetkien perästä oli Niilo herran mahdoton ryhtyä mihinkään muuhun työhön kuin ajattelemiseen. Niin Lauran kuin Ainankin luomat kuvat vaihtelivat hänen edessään vuorotellen. Kumpainenko häntä enemmän miellytti, kumpaisessako hän kauemman aikaa viipyi taikka — kysykäämme suoraan — kumpaisenko luonne, Lauran vaiko Ainan, sai hänen sydämmessään lämpimämpiä tunteita sykkimään?
Siinä juuri Niilo herran ajatusten aine, siinä hänen miettimistensä ainainen määrä. Ajatteli hän kuinka kauan hyvänsä, vietti hän kuinka monta levotonta hetkeä tahansa, — seuraus oli aina yksi ja sama: hän oli mieltynyt molempiin.
Sillä kannalla olivat asiat, kun viimein taivas lähetti hänen avukseen erään olennon, joka nähtävästi oli selvittävä koko tämän pulman.
* * * * *
Eräänä aamuna, Niilo herran vielä maatessa, astui hänen mataminsa elikkä emäntäpiikansa ensimmäiseen kamariin, jossa varpaillaan hiipien ryhtyi huoneen korjaamiseen. Pianpa kuului ulkoa kovia askeleita, eikä aikaakaan, niin astui sisään muuan nuori, pulska herrasmies, joka nähtävästi ei ollut H:n kaupungin asukkaita. Korkealla äänellä kysäsi vieras:
— "Täälläkö tohtori Nieminen asuu?"
— "Täällä," kuiskasi matami.
— "Onko hän kotona ja missä hänen huoneensa?"
— "Kotona hän on," vastasi matami entistä hiljemmin.
— "Mitä varten te sopotatte, matami?"
— "Hiljaa, hyvä herra, hiljaa Herran tähden; tohtori makaa vielä, hän valvoi koko yön."
— "Se ei ole totta."
— "Ihan toden totta; puhukaa hiljaa, olkaa niin hyvä."
— "No minä olen valmis vaikenemaan, kun vaan sanotte, missä hän sitten on."
— "Hän makaa."
— "Mutta minun täytyy päästä sisään!"
— "Mutta olenhan, hyvä herra, sanonut jo monestikin, että tohtori valvoi koko yön ja tarvitsee sen vuoksi unta."
— "Mahdotonta, tohtori ei ole koskaan valvonut koko yötä."
— "Mutta nyt valvoi. Hän on monta aikaa ollut hyvin kummallinen, aina ajatuksissansa ja hajamielinen."
— "Hän ei siis ole oikein terve, ja minun pitää välttämättömästi päästä hänen luokseen; minä olen tohtori, en sielun tohtori, niinkuin Niilo herra, mutta ruumiin tohtori."
— "Niin mutta…"
— "Ettekö usko? Soisinpa sairastuvanne koleraan."
— "Taivaan tähden! Minäkö koleraan?" kiljasi matami.
— "Niin, parantaakseni teidät heti paikalla. Uskoisittenhan sitten. Sanokaa nyt piammiten, missä hänen kamarinsa. Mutta arvaanhan sen itsekin, tuossahan se on."
Ja vieras herra yritti mennä sinne.
— "Mutta, minä sanon…"
— "Mutta saakeli, nyt minua jo harmittaa," tiuskasi vieras ja kursailematta otettuaan matamia vyötäisistä, hennosti kumminkin kuin tanssiin viedäksensä, kiepsautti häntä pari kerrosta ympäri ja astui perähuoneesen.
Matami jäi keskelle lattiata eikä hämmästyksissään osannut muuta kuin siunata itseänsä hätimmiten.
— "Mitä minun pitää näkemäni!" sanoi vieras, tultuaan Niilo herran makuuhuoneesen, jossa Niilo herra vielä oli vuoteellaan. "Makaatko sinä, sinä, joka olit valppain mies yliopistossa? Onko sinut tämä viheliäinen kaupunki kokonaan riivannut? Oletko sinä ruvennut pidoissa käymään? Niistähän aina ennen muinoin minulle saarnoja pidit. Oletko sinä… Mutta hiis! Unohdanpa sanoa sinulle hyvää huomenta."
Ja ennenkuin Niilo herra oli ennättänyt oikein saada untakaan karkoitetuksi silmistänsä, oli vieras rientänyt hänen luokseen, tarttunut hänen käteensä, puristanut sitä ja sitten istahtanut vuoteen laidalle.
— "Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain," jatkoi vieras yhteen menoon, "mikä sinua vaivaa."
— "Oma Yrjö ystäväni," pääsi viimein Niilo puhumaan. "Oikeinhan teit minulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme nähneet! Kuinka voit?"
— "Kuinka voin? Hyvin! Kaksi vuotta olin ulkomailla, suoritin sitten tohtori-väitökseni ja ensi työkseni riensin tänne, — siinä minun historiani. Mutta sinä?"
— "Hm! Annas kuu nousen ylös, ennättäähän tuota puhua sittemmin."
— "Ei maar; lepää vaan ja kerro, mikä sinun on. No, mutta hiidessä, missä minun muistini? Kirjoitithan olevasi rakastunut? Kuinka on käynyt? Oletko kihloissa, olethan kanalja kihloissa! Ja häät?"
— "Kihloissako ja häät?" kysyi Niilo puoleksi säikähtäneenä.
— "Se on tietty! Rakastumista seuraa kihlaus ja sitten tule häät, sehän on asiain tavallinen järjestys. Mutta virkas nyt kumminkin ensin, onko hän kaunis ja armas."
— "On ystäväni, on; ja toinen on myöskin kaunis ja armas."
— "Kuka toinen?"
— "Hänen sisarensa."
— "Ahaa, sinä veitikka! Ymmärränpä yskän. Sinä muka pidät huolen toisesta ja toisen suhteen muistit hyvänä ystävänä minua. Sepä ystävyyttä, totta tosiaan!"
— "En, ystäväni, en ollenkaan," kiirehti Niilo selittämään.
— "No selitä sitten!Musa mihi causas memora!Ei se nyt oikein tainnut sopia, mutta muuta latinaa en muista."
— "Kerronpa sitten. Tule lähemmäs ja anna kätes tänne. Ystäväni!Täällä on kaksi sisarusta."
— "Ymmärrän sen."
— "Ja minä," Niilo herra punehtui kuin impi, "olen rakastunut…"
— "Toiseen; senkin ymmärrän," keskeytti Yrjö.
— "Ja toiseen kanssa."
— "Mutta sitä en ymmärrä. Ihminen saattaa tosin olla rakastunut tavallansa useampiinkin neitosiin, sen minä tiedän omasta kokemuksestani; mutta sinun tapasi ei ole meidän muiden tapaa. Sinä et huikentele, sinä vakaana tietäsi kuljet. Siis en ymmärrä."
— "Oma ystäväni, en minäkään oikein ymmärrä, miten tästä pulasta pääsen; asia vaan on se, että olen rakastunut kahteen."
— "Yhtä haavaa?"
— "Niin."
Suurin silmin katseli Yrjö ystävätänsä.
— "Kuules," sanoi hän viimein, "aiotkos naida?"
— "Hm. Niinhän on aikomus."
— "No?"
— "No?"
— "Katsos, ystäväni, jos me kumpikin nyt olisimme Suolajärven rannallaPohjois-Amerikassa ja sinä sekä minä kuuluisimme kunnioitettavanSmithin lahkoon, ja nuo kaksi eivät olisi sisaruksia, niin ymmärtäisinsinut; mutta mehän olemme evankelis-lutherilaista seurakuntaa ja…!"
— "Sinulla on aina irvistelemisiäsi; mutta minua ei naurata ollenkaan."
— "Minua vielä vähemmin. Nähdessäni sinussa, ennen niin vakaassa miehessä, tuommoista kaksinaisuutta, joka on minusta niin vento vierasta, täytyy minun suuresti ihmetellä, kummastella, hämmästyä…"
— "Äimästyä, oudostua j.n.e. Sen kyllä uskon ja sitä olen itsekin tehnyt. Ainoa toivoni olet nyt sinä."
— "Millä lailla?"
— "Aioin jo kirjoittaa sinulle, mutt'en tahtonut häiritä sinun väitöspuuhiasi. Aioin kutsua sinua tänne, sillä sinä yksinäsi saatat ohjata minua, sinä yksinäsi saatat osoittaa minulle onnellisen pääsyn tästä epätietoisuuden labyrintistä."
— "Bravissimo!" huudahti Yrjö. "Nyt ymmärrän, ja olisihan minun pitänyt ymmärtää se heti paikalla. Luota minuun, ystäväni; tässä on toinenkin käteni ja tässä olen minä kokonani. Käytä minua, käske minua, minä tottelen, ja sepä merkillistä, ett'en ennen lähtöäni tanssisi sinun kihlajaisissasi. Eläköön rakkaus!
Oi rakkaus, oi rakkaus…
En muista enempää, kuinka sanat sitten kuuluu, mutta eläköön rakkaus!"
Kuului koputus ovella.
— "Kuka siellä?" kysyi Niilo.
— "Kaks kertaa kaks!" kuului oven takaa. "Uskaaltako tulla sisään?"
— "Ole niin hyvä."
Sisään astui vanhanpuolinen pikkuinen mies, hattu ja hopeaponsinen sauva toisessa ja iso nuuskarasia toisessa kädessä.
Niilo esitti ystävällensä lehtorin Sylvester Sylvestrius'en matematiikin opettajan lyseossa.
— "Hauskaa, hauskaa," puheli Sylvestrius. "Mutta, kaks kertaa kaks, onkos meidän Niilo lehtori sairas?"
— "En suinkaan. Kuinka niin?"
— "Muutoin vaan arvelimme sitä siellä, kosk'et tullut opistoon tänään."
— "Herran tähden, mitäs kello on?" huudahti Niilo.
— "Kaksitoista se on."
Niilo kalpeni; hän ei osannut sanoa enää mitään. Hänelle oli ensi kertaa hänen elämässään tapahtunut se seikka, että oli huolimatonna laiminlyönyt velvollisuutensa.
— "Ei se vaarallista ole," lohdutteli Sylvestrius. "Minä otin tuntisi, ja sillä se oli tehty. Tulethan iltapäivällä?"
— "Kyllä hän tulee," vastasi Yrjö.
— "No niin. Kyllä minä arvaan, mikä nuorta lehtoria vaivaa, mutta asia ei koske minuun, ei ollenkaan, kaks kertaa kaks. Tänäänhän on iltahuvit. Tulettehan, hyvät herrat? Ennen vanhaan pelasit siellä minun kanssani shakkia, Niilo, mutta nyt en pyydäkään. Minä tiedän, ettäs koetat saada mattia toisella tavalla. No niin, nyt täytyy lähteäni. Voikaa hyvin."
Tän'iltana siis menevät Niilo ja Yrjö iltahuveihin; siellä tapaavat heOlkkosen neidot, ja Yrjö herra saattaa asiat selville. Niin päätettiin.
Kaupungin paremman ravintolan sali oli tän'iltana kirkkaaksi valaistu. Paremman, sanoin, sillä H:n kaupungissa oli kaksi ravintolaa, toisessa kävivät, niinkuin sanottiin, "huonommat," toisessa "paremmat" ihmiset. Ja tän'iltana oli paremmilla ihmisillä oleva kirjallis-soitannolliset iltahuvit. Ravintolan isäntä kävi tarkastelemassa kaikki paikat, oliko muka kaikki, niinkuin olla piti, ja torui palvelijata siitä syystä, että tämä oli nostanut liian ison liekin erääsen lamppuun. Tuo tomppeli, palvelija nimittäin, ei ymmärtänyt, että liian suuri liekki vaikuttaa liian paljon kuumuutta. Typerä palvelija! Ei hän myöskään osannut lukuun ottaa sitä, että raffineerattu petroleumi maksaa paljon.
Odoteltiin vieraita.
Ensimmäisenä tuli muutamia oppilaita lyseon korkeimmalta luokalta, jotka heti paikalla menivät sivuhuoneesen kampaamaan tiellä pörröttynyttä tukkaansa niin viehättävän valloittavaiseksi kuin mahdollista. Kaksi heistä olivat erinomaisen hyviä ystäviä: heillä molemmilla kun oli ainoastaan yksi pari sormikkaita, niin päättivät he tanssia vuorotellen.
— "Minä tanssin ensimmäisen françaisen Alma Parviaisen kanssa," sanoi yksi.
— "Minä kanssa."
— "Minä myös. Saa nähdä, kuka pikemmin ennättää."
— "Vaiva turha," virkkoi vanhin joukosta, muuan lihava oppilas, joka iän puolesta jo aikaa sitten olisi saattanut olla apulaispappina. "Vaiva turha'" kertoi hän vielä.
— "Kuinka niin?" kysyivät muut.
— "Olen pyytänyt hänet jo ennakolta. Tänään tapasin hänet laivasillalla ja pyysin."
— "Joka paikkaan sinäkin kerkeät."
— "Vaikk'ei tuota uskoisi, kun olet niin paksu."
— "Mitä!?" kysyi paksu painavasti.
— "Muutoin vaan."
Tulipa sitten kruununvouti Parviainen yhden rouvansa ja seitsemän tyttärensä kanssa, joista nuorin oli Alma, lyseolaisten silmäterä ja alituinen riidan kapula. Oppilaiset hyökkäsivät auttamaan päällysvaatteita heidän päältään, joka mies tietysti Alman luo; mutta paksu lykkäsi heidät kaikki sivulle ja yksinänsä teki tuon ritarillisen palveluksen. Hän oli diplomaati, sen huomasivat toverit nyt liian myöhään. Tuo veitikka, näet, auttaessaan Alma neitiä riisumassa, kuului nyt vasta kohteliaasti pyytävän saada tanssia hänen kanssaan ensimmäisen françaisen.
Sen jälkeen tulivat kauppiaat, veljekset Forsblomit. Vanhempi oli hirveän laiha, nuorempi kammottavan lihava. Heistä kulki kummallinen juttu. Nuorempi oli lihava siitä syystä, ett'ei tehnyt paljoa mitään; vanhempi taas oli laiha sentähden, että teki työtä vieläkin vähemmin.
Pormestarin herrasväki ja viskaalin herrasväki tulivat yht'aikaa.
— "Hm!" sanoi pormestarin rouva; "eivätköhän H:n kaupungin asukkaat voisi toimittaa itsellensä kerrankin oikeata seurahuonetta?"
— "Älkää muuta sanoko," vastasi viskaalin rouva. "Täällä ollaan niin saamattomia, niinindisbonibel."
Kauppaneuvos Olkkonen tuli tyttärineen hänkin, mutta saatettuaan tyttärensä sisään, kääntyi hän tapansa mukaan ja meni sivuhuoneesen, jossa vanhat herrat viettivät iltansa toti-pöydän ääressä.
Vähitellen keräytyi muitakin vieraita. Tuli Niilo herrakin Yrjö ystävänsä kanssa.
Niinkuin tapana on pikkukaupungeissa tällaisissa tilaisuuksissa, kokoontuvat naiset saliin, vanhat herrat toiseen ja nuoret toiseen sivuhuoneesen. Salissa vallitsee ensin juhlallinen hiljaisuus; sopottomalla mammat ja tädit juttelevat keskenään päivän tärkeimmistä tapauksista, kihlauksista ja häistä tavallisesti. Neitoset vieläkin hiljemmin haastelevat keskenään — luultavasti samoista asioista. Kerran kun kysyin eräältä nuorelta neitoselta, mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on heillä puheen-aineena, niin vastasi hän nauraen: "kaikkiapa tahtoisittekin tietää." Minulla on senvuoksi oma ajatus asiasta.
Vanhain herrain kamarissa keskustellaan painavista asioista sielläkin.
— "Sen minä sanon," virkkaa pormestari. "Jos hän nyt myöpi Seppolan kartanon niin vähästä, niin on hän tuhma kuin pässi."
— "Niin, arvatkaas, semmoinen metsä, kuin siinä on!" sanoo tuomari."Norjalainen voittaa pelkällä metsällä 40,000 markkaa heti paikalla."
— "Hiis kun ei ihmiset osaa käyttää rikkauttaan hyödykseen," sanoi nimituomari Hakanen.
— "Minä hänen sijassaan rakentaisin tilalle sahan."
— "Ja myllyn."
— "Ja tampin."
Nuorten herrain puolella on puheen aineena vähän runollisempia asioita.
— "Kas kuinka uusi frakkisi istuu hyvin! Missäs teetit sen?"
— "Blomqvist'illa."
— "Kuules, veikkonen," kuiskaa nuori kollega toiselle, "onkos sinulla lainata vähän rahaa minulle?"
— "Ei, veikkonen, ole," kuiskaa toinen vielä hiljemmin, "ei minulla ole kuin pari markkaa."
— "Onko sinulla vis-à-vis'tä"? kysyy tuomarin apulainen.
— "Olishan niitä, mutta minä en voi tanssia tänään."
— "Miks'et? Onko käsniä jaloissa?"
— "Jaloissa sekä jalkineissa."
Vähitellen astuu rohkein joukosta salin ovelle ja vaihtaa salavihkaa lempeän silmäyksen Dulcineansa kanssa. Toinen rohkea asettuu hänen selkänsä taakse, ja kotvasen kuluttua on oven suu täynnä mustatakkisia herroja, joitten siinä-olo vaikuttaa neitosissa vähäisiä liikahduksia: ken koettaa asettua profiliin, ken taas "en face," aina sen mukaan kuin … tietysti sen mukaan, kuinka sopiva on istua.
Tämmöinen joukko oli jo kokounut oven suuhun, kun Yrjö tuli Niilon kanssa sisään. Kohta pyysi Yrjö Niilon esittämään häntä Olkkosen neitosille.
Niilo saattoi hänet saliin Lauran ja Ainan luokse.
— "Sallikaa esitelläni," virkkoi hän, "paras ystäväni, tohtori YrjöAnttola."
Yrjö teki kumarruksen taiteellisesti.
— "Hauskaa varsin," virkkoi Laura, kohottautuen sijaltaan.
Aina tervehti ääneti ja puuttui pian Niilon kanssa puheluun.
— "Helsingistäkö tulette, tohtori?" kysäsi Laura.
— "Viimeksi sieltä."
— "Kuinka onnellisia ne, jotka saattavat asua Helsingissä!"
— "Mitenkä niin?"
— "Siellähän on niin paljon hyvää ja kaunista, jota me pikku kaupungin asukkaat ainoastaan kangastuksena ihailemme."
— "Ja päin vastoin myöskin, sen vakuutan. Maaseutujen pikku kaupungeissa kohtaa pääkaupunkilainen puolestaan usein semmoista, mitä hän kotonansa ei edes kangastuksenakaan näe."
— "Esimerkiksi?"
— "Esimerkiksi," puhui Yrjö, yhä enemmin vilkastuen, "kun kasvien tutkija salolla kulkiessaan yht'äkkiä huomaa mäen rinteellä ihanan liljan…"
— "Suokaa anteeksi, liljoja ei kasva metsässä."
— "Tavallisesti ei, mutta ken tietää, neitiseni, mitä lämmin etelätuuli saattaa kantaa sylissään! Se tuo joskus liljan siemenen, pudottaa sen kainoon paikkaan, ja siemen…"
— "Surkastuu ja kuolee, ennenkuin on itämäänkään ruvennut."
— "Ei, neiti, ja tuhat kertaa ei!" huudahti Yrjö.
— "Mutta mitä tämä kasviopillinen esitelmä oikein tarkoittaa?"
— "Se on kokemustani vaan. Katsokaas, neitini, luonnon ikuinen kukka on nainen, se on Luojan jaloin työ. Ja minä olen nähnyt noita useita, loistavia kukkia muilla mailla, isoissa ansareissa, ja sen vuoksi, tultuani maan sydämmeen, olen suuresti ihastunut, huomattuani siellä liljan, ylevän ja viehättävän."
— "Tosiaankin!"
— "Neitini," virkkoi Yrjö, "tuo oli ihailemani liljan kaunista kieltä."
Laura katsahti terävästi nuoreen tohtoriin ja virkkoi:
— "Te olette Helsinkiläinen. Puhukaamme jostakin muusta."
Tuo katse se nöyryytti häntä, mutta veti samassa niin vastustamattomasti puoleensa, että nuori tohtori tunsi olevansa hyvin hankalassa asemassa.
— "Neitini," jatkoi hän viimein, "sallitteko minulle kunnian saada tanssia teidän kanssanne ensimmäinen françaisen?" Hän olisi kenties lisännyt: "ja niin kernaasti tanssisin teidän kanssanne jok'ainoan françaisen," mutta hän ei sanonut sitä.
— "Kiitos," virkkoi Laura.
Vaan Niilo tohtori astui puhelavalle esitelmää pitämään. Hän jutteli Kiven "Seitsemästä Veljeksestä," tuosta monen riidan ja väitöksen alaisesta suomalaisesta teoksesta. Myöntäen sen monet vaillinaisuudet, selitti hän sen kansallista arvoa, kertoen montakin ihanan ihanata paikkaa siitä.
Ja hartaasti kuunteli häntä erittäinkin Laura, jopa niinkin hartaasti, että Yrjö tohtori — en tiedä mistä tuo tuli — olisi kernaasti tahtonut olla Niilona, tietääksensä vaan, että Laura häntä tarkasti kuuntelee.
— "Kuulkaas, kuinka kauniisti hän puhuu," sanoi kerran Laura hänelle hiljaa.
— "Se on totta se," vastasi Yrjö, jotain vastatakseen, mutta hän ei ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Niilo juuri tän'iltana niin viehättävästi puhui. Ylipäänsä arveli Yrjö, että koko tuo esitelmä olisi saanut olla pois, jotta pikemmin alkaisi tanssit.
Esitelmän loputtua alkoivat lyseolaiset taputtaa, ja siihen muutkin yhtyivät. Kauppias Forsblom, laiha veli, arveli, että olisi sopinut mainita veljesten tappelua jouluyönä; se muka on loistavin kohta koko kirjassa.
Viskaalin rouva sattui istumaan juuri Yrjö tohtorin toisella puolella.Hän kysäsi:
— "Kukas se on kirjoittanut tuon kertomuksen, josta puhuttiin?"
Yrjö herra oli hyvin ärsytetyillä hermoilla. Hän vastasi lakonillisesti:
— "Walter Scott."
— "Ah niin, se armas Walter Scott," huokasi viskaalin rouva. "Hän ei voi kirjoittaa muuta kuindelicatesse."
Laura kuuli tuon.
— "Olettehan veitikka," sanoi hän hiljaa Yrjölle ja katsahti häneen.
Taivas, tuota katsetta!
Ensimmäinen française alkoi viimein. Yrjö Lauran ja Niilo Ainan kanssa tanssivat vastatusten.
Mitä keskusteluja Lauralla ja Yrjöllä oli, siitä ei ole varmaa tietoa. Sen tiedän vaan, että Yrjö tanssin jälkeen oli kuin haltioissaan. Mennessään nuorten herrain kamariin astui hän epähuomiossa lihavan Forsblomin jalalle ja pyysi — myöskin epähuomiossa — anteeksi laihalta. Bufetissa aikoi hän käskeä itsellensä putelin seltterivettä, mutta ajatuksissaan käskikin voileivän. Hän läksi viimein kuistille vilvotteleimaan. Vähän ajan perästä tuli Niilo sinne, haettuansa häntä turhaan joka paikasta.
— "No viimeinkin tapasin sinut," sanoi Niilo.
— "Hm," vastasi Yrjö ajatuksissaan.
— "Mitäs sinä täällä teet?"
Yrjö ei kuullut.
— "Mitäs sinä täällä teet?" toisti Niilo kysymyksensä.
— "Mitäkö teen? Minä … ja mitäs se sinuun koskee?"
— "Kuinka?"
— "Oletpa vähän hajamielinen, ystäväni," sanoi Niilo tyyneesti."Laurako sinut semmoiseksi saattoi?"
Lauran nimen lausuminen koski Yrjöön kuin sähkövirta. Hän heräsi ajatuksistaan ja kiihkeänä tarttui Niilon käteen:
— "Laura, niin kyllä, tuo ihmeellinen tyttö. Haa, hän saattaa tehdä ihmisen hulluksi."
— "Sepä se," naurahti Niilo.
— "Älä naura, rakas ystäväni, älä naura. Sinä luultavasti et oikein tunne häntä. Sinä et ole koskaan katsonut noihin silmiin."
— "Monta kertaa."
— "Ja mitä sanot?"
— "Kauniit silmät."
— "Voi sinua, kylmäveristä, rautahermoista! Kauniit! Voiko semmoisia silmiä sanoa kauniiksi vaan, sinä hidas flegma!"
— "Eiköhän?"
— "Älä sano enää niin, älä, rakas ystäväni, sano enää niin, muutoin ystävyytemme hajoaa. Ne ovat taivaalliset! Taivaalliset ne ovat, kuuletko!" ja Yrjö puristi ystävänsä käsivartta.
— "Oikein, ystäväni, oikein. Olet siis vakuutettu, että hän voi tehdä ihmisen onnelliseksi."
— "Haa! Hän vie ihmisen taivaasen, taivaan iloa imehtimään, niin ystäväni," ja Yrjö syleili innostuksissansa ystävätään.
— "Sinä arvelet siis, että jos minä kosin, niin…" virkkoi Niilo.
Yrjö säpsähti. Hän ei ollut muistanutkaan Niiloa.
— "Kuules, ystäväni," puhui Yrjö: "minä arvelen että … että … jätetään huomiseksi."
— "Kuinka tahdot vaan. Olenhan jättänyt asian sinun haltuusi."
Niilo meni takaisin saliin.
Yrjö rupesi ajattelemaan ystävyyden velvollisuuksia ja oikeuksia.
— "Niilo on ainoa ja paras ystäväni," arveli hän itsekseen, "se on kyllä totta se. Mutta mitä ihmettä hän antoi asiansa minun haltuuni? Miten minä suorian tästä pulasta? Taivas, onkohan onni niin hänen kanssaan, että Laura … vaan ei, minä tulen mielipuoleksi…"
Enempää hän ei saanut jatketuksi, sillä Niilo tuli hyvin kiireisesti hänen luoksensa.
— "Ystäväni," huusi hän, "joudu pian, sinua tarvitaan, tarvitaan lääkäriä, hän pyörtyi vast'ikään!"
— "Kuka?" kysäsi Yrjö kalpeana.
— "Joudu, oma ystäväni: Aina on sairastunut!"
Yrjö riensi heti paikalla naisväen sivuhuoneesen, jossa Aina makasi tunnotonna sohvalla. Äkillinen pahoinvointi ja kuumuus olivat saattaneet hänelle hetken pyörtymisen; sen vaarallisempaa tuo ei ollut, sen huomasi taitava lääkäri paikalla. Pian sai hän sairaan tointumaan, ja määräsi hänelle rauhaa ja lepoa. Isä hyppäsi hätäyneenä kammioon.
— "Mitä taivaan tähden on tapahtunut? Onko mun silmäteräni kipeä ja miks'ei ole lääkäriä menty hakemaan? Sakari tohtori istuu tuolla perähuoneessa, mutta se kanalja on kiintynyt preferanssiinsa; no, mutta ettekö te mene hakemaan toista, tuota, mikä sen nimi taas on, en muista mitään. Ja mitäs te, nuori herra, täällä teette seisomassa ristissä käsin? Näette, että ihminen on haudan partaalla, ja katsotte noin kylmästi. Voi minua poloista!…"
Ja hätäynyt isä olisi jatkanut tätä kuinka kauan hyvänsä, jollei Laura ja Ainakin olisi tulleet hänen avukseen.
— "Mutta, isä kulta," sanoi Aina, "enhän minä enää ole kipeä; sain vaan äkillisen pyörrytyksen, ja tätä nuorta tohtoria on minun kiittäminen pikaisesta avusta."
— "Oma lapseni, oma pikku tyttöni, — no Jumalan kiitos! Säikähdinpä oikein niin, että täytyy istuani. Hyvä herra," lisäsi hän Yrjölle, "en tunne teitä, mutta minä näen teidän olevan kunnon miehen ja olettehan pelastaneet oman kultusen tyttöni. Mutta onko hän nyt sitten jo ihan terve, niin ett'ei mitään vaaraa enää ole? Sanokaa, olkaa hyvä, sillä tunnettehan te ruumiin kaikki suonet ja muut semmoiset hermot. Olenpa oleva teidän ikuinen velallisenne."
— "Hyvä herra," vastasi Yrjö tyyneesti, "te olette liian hyväntahtoinen. Vakuutan, ett'ei tyttärellänne ole mitään vaaraa; levollisen yön kuluttua tervehtii hän teitä yhtä kukoistavana kuin tänäkin aamuna."
— "Ja minä," virkkoi Aina, "minä vakuutan, että jaksan heti paikalla tanssia valssia kolme täyttä kierrosta. Vai mitä sanotte tohtori?"
— "Neitini," sanoi Yrjö, katsoen kaunista tyttöä, joka oli sohvalla puolilepäävässä asemassa, pää käden nojassa ja hiukset vallattomasti pudonneina otsalle, "jos en olisi lääkäri, niin ensimmäisenä rientäisin pyytämään itselleni kunnian ja ilon saada tanssia teidän kanssanne nuo kolme täyttä kierrosta, mutta — mieleni on paha — minun täytyy esittää teille lepoa ja rauhaa ja, jos tämä esitykseni saapi suosiollisen myöntymisenne, niin huomenna…"
— "Niin, mutta se on vasta huomenna," virkkoi Aina vähän suuttuneena.
— "Kas niin lapseni, nytpä tottelevaisena sairaana lähdet koreasti kotia, ja te, tohtori, käytte, toivoakseni, huomenna sairastanne katsomassa. Eiköhän kumminkin olisi tarpeen keittää selja-teetä tai panna sinappia jalkapohjille, että hän oikein lämpiäisi. Vai ei tarvitse mitään? No niin, te ymmärrätte paremmin ne asiat, mutta olkaa hyvä ja koettakaa pulssia vielä kerran, sillä pulssi on hyvin tärkeä asia."
— "Mutta, isä kulta," lausui Laura, "johan tohtori vakuutti…"
— "Koettakaa vaan, olkaa niin hyvä," sanoi Aina vielä vähän nureillaan; "kenties huomaatte, ett'en huomennakaan voi tanssia."
— "Aina, Aina, mitäs sanotkaan?" puuttui isä puheesen. "Hyvä tohtori, älkää uskoko, että hän oikein toden perästä vihoittelee; hän on minulla vallaton semmoinen. Lauraseni, pidäpäs huolta, että Aina pukee lämpimästi päällensä."
He lähtivät etuhuoneesen.
Tohtorin auttaessa Ainaa pukeumassa, virkkoi hänen sorea sairaansa yhä vaan totisena:
— "Tohtorit ovat kaikki pahan-ilkisiä."
— "Minäkin?"
— "Etupäässä."
— "Masentavaista kuulla tuota," sanoi tohtori hyvin alakuloisena.
Niilo tuli sanomaan jäähyväisiä. Hänen äänensä värähteli, kun hän hellästi kysyi Ainalta, luoden häneen lempeän katseen:
— "Kuinka voitte nyt, Aina?"
— "Kiitos, hyvin," vastasi Aina ja, ojentaessaan Niilolle kätensä, punehtui hieman.
Ovella kysäsi Yrjö vielä Ainalta:
— "Sanotteko vieläkin, ettäkaikkitohtorit ovat pahan-ilkisiä?"
— "Panitteko pahaksenne?"
— "Ken voisi panna pahaksensa teidän viehättäviä sanojanne?"
— "Kenties kaikki eivät olekaan pahan-ilkisiä, mutta…"
— "Mutta?"
— "Mutta te olette.Au revoir!"
Keijukaisena sipsautti Aina kynnyksen yli ja meni Lauran ja isänsä kanssa kotio.
* * * * *
Kummallinen oli seuraava yö Niilon talossa. Unta ei saanut silmäänsä filosofi enempää kuin lääkärikään. He kävelivät ääneti pitkin lattiata, hyvin totisina, miettiväisinä. Iltahuveista tultuansa olivat he ensin vilkkaasti keskustelleet ja seurauksena siitä kai oli tämä molemmanpuolinen rauhaton kävely, ajatteleminen ja äänettömyys.
— "Mutta tästä pitää saada loppu," sanoi viimein Yrjö ja seisahtui.
— "Pitää," sanoi Niilo juhlallisesti ja seisahtui myös.
— "Mutta miten?"
— "Sepä se."
Ja ystävät astumaan taas.
— "Ken olisi voinut aavistaakaan tätä!" lausui Niilo kotvasen kuluttua.
— "Minä kaikista vähimmin; mutta semmoiset olennot saattavat tehdä mahdottomatkin mahdollisiksi."
Äänettömyys jälleen.
— "Kuules ystäväni," virkkoi Niilo uudelleen. "Ottakaamme nyt järki avuksi, älkäämme antako tunnon yksistänsä vallita."
— "Tehkäämme niin!"
— "Mitä sanoo tuntosi?" kysyi Niilo.
— "Se sanoo, että olen rakastunut kumpaankin, aivan kuin sinäkin."
— "Entäs järkesi?"
— "Järkeni … järkeni … sanoo samaa. Sinun laitasi kai on päin vastoin?"
— "Mitä tarkoitat?"
— "Sitä, että ensin sanoo järkesi ja sitten tuntosi aivan samaa."
— "Totta kyllä."
— "Siltä puolen siis asia selvänä. Mutta nyt on kysymys, kelle kenenkin luonne paremmin sopii. Sinä olet hidas flegma."
— "Ja Laura on samallainen. Aina taas on vilkas, hetken tunteitten lapsi, sangvininen."
— "Ja semmoisen sanovat minunkin olevan."
— "Aivan oikein. No?"
— "Samallaiset luonteet eivät sovellu yhteen."
— "Päinvastoin, nehän juuri sopivatkin. Kant sanoo…"
— "Heitä, veli kulta, Kantit syrjään nyt, sillä Kant ei ollut nainut eikä siis ymmärtänyt oikein näitä asioita. Luonteitten vastakohtaisuus puolisojen välillä näes synnyttää ihanan sulosoinnun, joka on avioelämän onni. Toisen herkkätuntoisuus tasautuu toisen tyyneydessä, ja toisen hitaisuutta elvyttää toisen vilkkaus. Kun taasen molemmat ovat aivan samallaisia luonteiltaan, niin heidän hyvät puolensa tosin astuvat esiin kaksinkertaisessa valossa, mutta samapa on laita hyväin puolten vastakohtienkin."
— "Hm! Melkeinpä sinä olet oikeassa. Mutta mitä apua meillä on näistä filosofioimisista?"
— "Nyt on vielä yksi asia selville saatava: kumpainenko, Laura vaiAina, sinua rakastaa."
— "Ja kumpiko sinua," lisäsi Niilo.
— "Ah, ystäväni!" huokasi Yrjö, ja nyt hän oli hellätuntoinen. "Mitä syitä minulla olisi ajatella semmoista? Sinua ovat he tunteneet kauan aikaa, mutta minä olen vaan yhden illan ollut heidän parissansa. Minulla ei ole toivoja."
Ystävykset heltyivät ja läksivät kävelemään huoneessa käsityksin.
— "Niin minä teen," päätti Yrjö; "menen sinne, sairastani katsomaan, ja jos en aivan ymmälle käy, niin luulenpa voivani huomata, kenen sydän sinulle sykkii."
— "Kiitos, ystäväni, kiitos!"
Aamulla meni Niilo opistoon. Yrjö läksi Olkkosen taloa kohti, mutta ennenkuin hän pääsikään sinne, tapahtui muuan seikka, joka pakoitti hänet palaamaan kotio takaisin. Jotakin omituista oli tapahtunut, sillä Yrjö oli palatessaan aivan läpi märkä, vaatteista vuosi vesi virtana. Hän pukeutui kotona uudestaan ja läksi nyt nuoren sairaansa luokse.
Sairas oli kaikkea muuta kuin sairas. Yrjö oli ennustanut oikein: Aina oli yhtä kukoistava ja viehättävä kuin ennenkin. Pian olivat tohtori ja hän puuttuneet vilkkaasen keskusteluun.
— "Niin, minä en milloinkaan unohda sitä baalia ylioppilashuoneessa. Muistatteko, tohtori, kuinka viehättävältä tuo valssi 'An der schönen blauen Donau' kajahtelee orkesterin soittamana? Ensin noin hiljaa la-la-la ja sitten pieni crescendo tam-tam…"
— "Niin kyllä ja sitten forte trala-la-trala-la."
— "Niin ja sitten vähäinen ikäänkuin vaikeroiva sävel ja…"
— "Ja sitten riemuisa, hurmaava fortissimo trallalla-la."
— "Mieleni tekisi heti paikalla…"
— "Ja mikä estäisi! Sallitteko?"
Ja tohtori sairaansa kanssa tanssivat, tohtorin lallattaessa ja rallattaessa kaikki nuo Straussin pianot ja fortet, vaikeroivat ja hurmaavat sävelet.
Heidän tanssinsa keskeytyi sillä välin huoneesen tulleen isän taputuksista;
— "Bravo, sairas ja tohtori, bravo! Oikeinhan te tanssitteavec blessir, kuten viskaalin rouva sanoo."
— "Suokaa anteeksi," virkkoi Yrjö, "mutta Aina neidellä oli niin hauskoja muistoja eräistä tanssiaisista Helsingissä, ja kun minäkin olen suuri tanssin ystävä…"
— "Niin pistitte tanssiksi, aivan oikein. Niin, muistan minäkin ne.Siellähän myös ensi kerran näimme Niilo tohtorin. Hänen uusi teoksensaoli ilmaunut silloin, ja hänestä puhuttiin paljon juuri sinä iltana.Emme kumminkaan tutustuneet vielä silloin."
Aina löyhytti liinallaan vilvoitusta kasvoille, joille oli hehkuvan punan nostanut — luultavasti äsköinen vilkas tanssi.
Yrjö ajatteli toisin.
Laura tuli kutsumaan puistoon suurukselle.
Isä läksi sieltä pian kauppatoimillensa. Lauran mentyä emännän puuhille sisään, virkkoi tohtori Ainalle:
— "Tuo baali Helsingissä on siis teille hauskojen muistojen ilta?"
Aina katsahti häneen terävästi.
— "Kuinka te niin omituisesti sitä kysytte?"
— "Siellähän soi tuo viehättävä 'An der schönen, blauen Donau?' … Sen vuoksi minä vaan … muttaà propostansseista! Eilen te pyörryitte juuri, kun soitettiin valssia 'Tuhat ja yksi yötä'. Ja tiedänpä erään olennon, jolle eiliset iltahuvit ovat tuskallisten, rauhattomain muistojen hetki."
— "Kuka se on?"
— "Saanko sanoa?"
— "Sanokaa vaan, tai — ette saa sanoa."
— "Uskokaa, neitini, että eräs, joka niin suurella huvituksella muistelee 'An der schönen blauen Donau,' on vaikuttanut eräässä toisessa ja vast'edeskin on vaikuttava 'tuhannen' rauhatonta yötä, epätietoisuuden tuskallista yötä."
Aina vaipui ajatuksiinsa; rinta aaltoeli. Hän ei kuullut, kuinka puiston portti narahti; hän ei nähnyt niinkuin Yrjö, että Niilo astui puistoon. Yrjö viittasi häntä lähenemään hiljaa.
— "Tohtori," virkkoi Aina viimein, silmiään nostamatta. "Minkätähden olette niin paha?"
— "Samaa sanoitte eilenkin, ja niin ikävätä kuin onkin kuulla tuota, niin hauska mun on muistaa sanoneenne, ett'eivätkaikkitohtorit kumminkaan ole pahoja. Ja hän ei ole paha."
— "Kuka?"
— "Saanko sanoa?"
Aina peitti korvansa käsiinsä. Se oli samaa kuin "sanokaa."
— "Hän on sama, jonka muisto teissä niin miellyttävänä sekaantuu muistoon noista tanssiaisista Helsingissä."
Hiljainen kaste kimalteli purpuraisilla kukilla.
Yrjö nousi hiljalleen. Niilo oli saapunut aivan lähelle. Yrjö otti ystäväänsä kädestä ja viitaten Ainaan, kuiskasi:
— "Hän."
Niilo istahti Ainan viereen…
Salissa, jonne Yrjö meni, istuivat isä ja Laura, kuunnellen Sylvester Sylvestrius'en puhetta. Vanhalla lehtorilla näkyi olevan jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana. Yrjön astuessa sisään, huudahti hän: "Kas tuossa, tuossa tulee hän, tuo jalo mies, ylevä nuorukainen! Sallikaa puristaa kättänne!"
— "Mutta mitä tarkoitatte, lehtori?" kysyi Yrjö, hämmästyneenä katsellen ympärilleen.
— "Sitä tarkoitan, että te olette jalo mies. Ja minä kerron tässä ystävilleni koko asian. Älkää kieltäkö minua, älkää kieltäkö. Niin," jatkoi lehtori, "sillalla näkee hän, että Kuitusen pieni tytär oli pudonnut laiturilta veteen, ja silloin hän, mitään muuta miettimättä, syöksyy sillalta, kolmen sylen korkeudesta, suin päin veteen, ajattelematta, että saattaisihan pohjalla olla kiviä, joihin hän helposti musertuisi. Tuokion ajan ovat hän sekä lapsi veden alla, mutta pian nousee hän, käsissään kallis taakka. Hän ui rannalle, laskee lapsen hätäyneen äidin syliin ja, ennenkuin tämä ennättää sanoa sanaakaan, on hän jo kaukana poissa. Äiti ei häntä tuntenut, mutta onneksi satuin minä sillan toisesta päästä näkemään, ja minä olen valmis koko maailmalle kertomaan, että vielä on jaloutta, altiiksi-antaumista maailmassa, on, kaks kertaa kaks, niinkin! Ja tämä jalo mies olette te tohtori, te itse!"
— "Hyvä herra," virkkoi Yrjö; "te liioittelette: mitä minä tein, olisi kuka hyvänsä tehnyt."
— "Ei olisi joka mies tehnyt, kaks kertaa kaks!"
Laura katseli nuorta tohtoria ihastunein silmin; viimein hän nousi ja, ojentaen hälle kätensä, sanoi:
— "Kiitos, jalo herra; kiitos monin kerroin: te olette pelastaneet ristityttäreni!"
— "Mikä onni!" huudahti Yrjö ja puristi pehmoista kättä ja puristi sitä kauan.
Heidän katseensa kohtasivat tosiaan…
* * * * *
Kului kuukausi. Olkkosen talossa oli muutamia vieraita. Yrjö ja Niilo olivat myös siellä.
Kauppaneuvos piti vieraille pienen puheen, jota seurasivat lasien helähdykset ja kaksinkertaiset onnentoivotukset.
— "Kukas oli oikeassa?" kysäsi pormestarin rouva hiljaa viskaalin rouvalta.
— "Jaa, sitä oli minun mahdoton arvata,imbossibel!"
Sylvester Sylvestrius tarttui lasiinsa ja rupesi pitämään puhetta.
— "Hyvä herrasväki," lausui hän. "Kaks kertaa kaks on neljä, sen tietää kukin. Ja tän'iltana on tapahtunut juuri semmoinen kombinationi. Mutta onnellisuuden maailmassa käy laskut toisin kuin tavallisessa. Nyt on ilmeisesti todistettu, ja minunkin vanha sydämmeni tuntee, että kaks kertaa kaks onnellista on sittenkin ainoastaan kaksi onnellista, sillä kaksi ovat onnellisia silloin, kun tuntevat itsensäyhdeksionnelliseksi olennoksi. Niin aina olkoon ja siihen maljan juon!"
Muutamat vieraista arvelivat Sylvestrius'en puhetta näppäräksi; muutamat eivät arvelleet mitään; viskaalin rouva arveli, ett'ei tässä ollenkaan olisi huolinut astua esiin "geografillisilla kvantiteeteilla."
Mutta kaikki kilistelivät laseja ja sanoivat:
— "Onneksenne!"