The Project Gutenberg eBook ofNovelleja IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Novelleja IAuthor: Samuli SuomalainenRelease date: February 19, 2007 [eBook #20621]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Novelleja IAuthor: Samuli SuomalainenRelease date: February 19, 2007 [eBook #20621]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Novelleja I
Author: Samuli Suomalainen
Author: Samuli Suomalainen
Release date: February 19, 2007 [eBook #20621]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA I ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Samuli S.
K. E. Holm, Helsinki, 1876.
NäytelmäKaks kertaa kaks"Tallellahan on!"Kesäinen tarinaKesäkylvyiltäHallayönä
— "Mutta,Michel, milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään tyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni Alfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä. Mutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?" Näin puhui Rauhalinnan vanha kreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he illallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä kuistille. Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja vastasi:
— "Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan odottamatonta huvitusta, surpriisia!"
— "Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa valmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki tietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa."
— "Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat, kun saavat osansa tuosta surpriisista." Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi kreivi uudelleen ja lisäsi:
— "Kärsimystä, kärsimystä vaan!… Mutta nyt on aika,mon ange, sinun mennä levolle, ja minua odottaa työ?"
— "Mikä työ?"
Kreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi, napsautti sormillaan ja sanoi:
— "Surpriisi!" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä pudota.
— "Hyvää yötä,Amelie" sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa, mutta ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen rouvallensa mitä makeimman heittosuukon, virkkoi:
— "Kärsimystä!"
Ja salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään naurahteli.
Mutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.
— "No,maman, onko mitä uutta?"
— "Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."
— "Fi donc, kuinka pappa on" — neiti yritti sanoa: paha, mutta hän oli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."
— "Hän on tosiaankin" — kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö, mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi: "kummallinen."
Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin hän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa kauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti; — siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään vanhaa rouvaansakin, — eikä siinäkään mitään niin kummallista ole. Mutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti lastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.
Beatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä ihmisiä, joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia työkaluja. Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan kreivin tytär, — ja se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut jo siihen ikään, jolloin tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin kultainenkin koti tuntuu ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo itsellensä kumppalia ilossa ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Mutta vähänpä oli toivoa elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin sanoin, Beata ei ollut kaunis ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän ja ulkopitäjäinkin nuoret aateliset olivat kaikki esteellisesti sivistyneitä. Jokainen heistä arveli itseksensä tällä tavalla: "Jos nyt naisin jonkun, joka ei ole kaunis, niinkuin esimerkiksi Beatan, niin mitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana, kun astuisin rouvani kanssa saloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa meihin päin ja sanoisivat: nuorella paronilla ei ole makua. Ja semmoista ei kunnon aatelismies voi sietää." Niin he arvelivat, nuoret aateliset, sillä he olivat, niinkuin minä jo sanoin, esteellisesti sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja ainoastaan siitä Beata neitona eli, neitona vanheni. Mutta jospa nyt neiti Beata olikin ulkomuodoltaan vähän epä-esteetillinen; jospa hänen nivuksensa olivatkin punertavia (mamma sanoi niitä kultakutreiksi); jospa hänen nenänsä muoto ei ollutkaan mikään laina maailman kultuurikansoilta, vaan oli umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen suunsa olikin semmoinen, että hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät olivatkin taivas tiesi minkä väriset ja sitä paitsi peräti pienet; jospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7 3/4; — niin eikö hänellä ollut muita suloja, esimerkiksi sielun ja varsinkin varallisuuden? — Herrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä argumenteilla kreivinna koettikin kaikin mokomin saada aatelisnuorukaisten esteetillisiä perusteita kumotuiksi, jos ei muuta, niin ainakinhänentyttärensä, tuon kultakutrisen Beatricen, suhteen. Kreivinnalla, niinkuin täysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli näet hartaimpana toivona, saada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä heidän lapsensa lapsen haamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe kreivinna hyvin hienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus soittoon, silloin kreivinna huokasi:
— "Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit."
— "Ei,maman", oikaisi Beata. "Hugenotit on Meyerbeerin."
— "Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä minä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon yhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein itkin."
Ja sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin tunteitansa liikuttamaan.
Ja Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä pienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin; Beatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin olla sormikkaissa n:o 7 3/4!
Kaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin kreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.
— "Ah,messieursjamesdames", sanoi kreivinna ja loi silmänsä maahan kuin seitsentoistavuotias tyttö, "minä olen jo unohtanut niin paljon, minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei ole ollut aikaa soiton harjoittamiseen."
Tosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut soittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei muistanut muuta kuin "Ukko Noak" ja "Kukkuu, kukkuu," ja nekin soitti hän yhdellä sormella.
Tuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja silkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut isältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät ja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista; mutta aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät horjahtaneet. Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta vanha. Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan kreivinnan ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.
Tulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt, pappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta kuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit tavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka, silmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi käymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä useammin hän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä sydämmelleen ja kysäsi: "olenko rakastunut?" Mutta sydän ei vielä sykähtänyt mitään vastaukseksi. Kerran — vuosi oli jo kulunut — oli hän ollut Rauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin Hugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori pastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja oikein hartaasti kysäsi: "olenko rakastunut?" — niin jopa sykähti sydän, ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei sykkinästä loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut kultakutriseen Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut mikään esteetillisesti sivistynyt mies.
Siitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus oli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman alusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa rakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä kainoudessa maahan ja sanoi:
— "No, mutta herra pastori!"
Ja herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli tosin toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra Fritziä, sitten aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät olleet toteutuneet, niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa paljon hyvää, ja pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään varsin viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti täyttävänsä pian 30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta ja pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.
Kreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi semmoista tarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada polvillansa hypittää pieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli kyllä ensin hänkin toivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta nytpä huomasi hurskas kreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on hyvin paljon likeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin halusi, että pastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat alttarin eteen ja sitten — Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!
Viikon perästä pastori tuli jälleen. Kaunis oli syksyinen ilta, tähdet tuikkivat taivaalla, ja pastori istahti Beatan kanssa jasmiini-majaan. Pastori nosti viimein kätensä ylös ja lausui:
— "Neiti Beata!"
— "Herra pastori!"
— "Minä katselen noita tähtiä."
— "Ja minä katselen myös."
— "Ja minä ajattelen, miks'ei minun nimeni ole Beatus."
— "Miksi niin? Teidän nimenne on Moses, ja se on hyvin kaunis," sanoi neiti.
— "Kiitos! Mutta Beatus merkitsee: autuas. Minä tahtoisin olla autuas!"
— "Kuinka ihana ajatus!"
— "Niin! Ja Beata merkitsee myös: autuas. Ja silloin taivaan tähdet näkisivät tässä kaksi autuasta ihmistä."
— "Voiko autuaita olla maan päällä?"
— "Voi kyllä, kun rakkaus heidän sydämmensä sitoo."
— "No, mutta herra pastori!"
— "Niin, neiti; autuuden esimakua tunnen aina, kun olen läheisyydessänne, ja autuas olisinkin, jos — —"
— "Jos!?"
— "Jos teidän sydämmessänne olisi samoja tunteita minua kohtaan kuin minun sydän parassani on teitä kohtaan, neiti Beata."
Neiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja nyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin rouvana.
— "Beata, sinä et vastaa!" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti neitoa kädestä.
— "Beatus! Mitä vastaisin enää?" kuiskasi neiti, ottamatta kättään pois.
— "Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä hetkellä — — —"
— "Kaksi autuasta!"
— "Amen!" sanoi eräs ääni heidän takanaan. Sen sanoi Rauhalinnan vanha kreivinna, joka aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiini-majaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.
Ja sinä hetkenä kaksi autuasta olentoa vannoivat toisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.
Niin, rakkaus oli tunnustettu molemmin puolin ja vahvistettu kreivinnan "amen" sanalla, mutta "pamaus" puuttui vielä; se piti saataman Rauhalinnan vanhalta kreiviltä, ja — sitä pamausta!
— "Ei, ei, ja tuhat kertaa ei," sanoi vanha kreivi, kuultuaan rouvaltaan koko asian. "Min'en salli mitäänmesalliance'a, minä."
— "Mutta pastorihan on oikein hyvä mies. Hän on nuori, hän on sivistynyt, hän on oppinut, hän on…" ja nyt luetteli kreivinna semmoisen rekisterin pastorin hyvistä avuista, että itse pastorikin olisi ihmetellyt,
— "Mutta vaikka hän olisi vielä enempi ja vielä sitäkin enempi, niin hän on pappi ja torpan poika,Mon Dieu, kun ajattelen, mitä sanoisivat sukulaisemme!"
— "Mutta,Michel, muista toki, että Beatrice, näin meidän kesken sanoen, on," — kreivinna katsahti ympärilleen, eikö muka kuka kuuntelisi — "kohta 30 vuotta vanha."
— "Vaikka 90!" kiljasi kreivi. "Minä vaan en salli, että tyttärestäni tulisi nunna."
— "Nunna!?"
— "Niin, nunna jonkun pastorin kanssa."
— "No mutta,Michel! Mieheensä kiinni-sidottu vaimo ja nunna: — mikä eroitus!"
— "Amelie, sinä saatat kärsimykseni katkeamaan! Viimeinen sanani on: tuosta liitosta ei tule mitään." Ja kreivi raapasi päätään oikein vihoissaan, niin että peruukki siirtyi toiselle korvalle. Oikein aviollisella rakkaudella kreivinna korjasi sen entiselle asemalle ja sanoi:
— "Minä jätän siis lapsemme onnen sinun käteesi. Pastori tulee piakkoin itse puhumaan asiasta, Mieti tarkoin, mitä teet," Kreivinna meni.
Kohta senjälkeen ilmoitti palvelija kreiville pastorin tuloa.
— "Pyydä sisään," käski kreivi.
Ja sisään astui pastori, kasvot entistä vaaleampina, ja luultavasti siitä syystä näytti nuttukin mustemmalta. Arka hän oli luonnostaankin, tuo nuori apulainen; kummakos olikaan, että hän, tullessaan pyytämään ylpeältä kreiviltä hänen tytärtänsä, hieman vavahteli pelosta.
Kreivi pyysi istumaan.
Pastori istui, pyöritellen uutta huopahattuansa, uskaltamatta sanaakaan virkkaa, ja mitä enemmin hän hattuansa pyöritteli, sitä enemmin sekaantuivat hänen ajatuksensa; hän ei muistanut kuolemakseenkaan, millä sanoilla hänen piti alkaman puheensa.
— "Kuinka voitte, herra pastori?" kysyi viimein kreivi kohteliaasti.
— "Kiitos! kyllä minä voin hyvin, se tahtoo sanoa minä en voi yhtään hyvin, se tahtoo sanoa minä voisin oikein hyvin, jos minä voisin…" ja nyt hän sekaantui taas ja pudotti maahan uuden huopahattunsa.
— "Olettepa hajamielinen tänään."
— "Niin, minun ilmoituksessani on sydän, se tahtoo sanoa minun sydämmessäni on … ymmärrättehän, herra kreivi?"
— "Ymmärrän. Se tahtoo sanoa, minä en ymmärrä ollenkaan. Mutta jos teillä on jotain sanomista, niin olkaa hyvä ja puhukaa rohkeasti vaan, herra pastori," sanoi kreivi ystävällisesti.
Tämä rohkasi nuoren sielunpaimenen mieltä ja hän alkoi:
— "Herra kreivi! Paavali sanoo: parempi on…"
— "Niin, kyllä hän sanoo niin."
— "Kuinka? Tiedättekö te, mitä Paavali sanoo?"
— "En tiedä tarkoin, mitä Paavali sanoo, mutta minä arvaan, mitä Moses tahtoo sanoa Paavalin sanoilla. Kreivinna on puhunut minulle kaikki."
Voi kuinka iloinen oli nyt pastori, kun kuuli tehtävänsä jo tehdyksi! Tuntui hänestä kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Koko viime yön hän oli viettänyt unetta, ajatellen vaan, mitenkä saisi asiansa oikein esitellyksi. Ja nyt oli jo kreiville koko asia tunnettu; kreivinna oli siis käynyt miestänsä ennakolta valmistamassa: tuo hyvä kreivinna, joka oli todistanut jasmiini-majassa kahden autuaan sielun rakkauden! Nyt oli pastori rohkea.
Hän nousi ylös ja virkkoi:
— "Herra kreivi! Te tiedätte siis, että minä rakastan neiti Beataa; minä halajan häntä aviopuolisokseni ja minä halajan…"
— "Mutta minä — suokaa anteeksi — en halaja," tiuskasi kreivi.
Ja nyt oli pastorin rohkeus jälleen haihtunut, kun hän näin äkki arvaamatta kuuli tuon sanan; haihtunut oli rohkeus, ja uusi huopahattu oli jälleen maassa.
— "Herra kreivi, minä en ymmärrä oikein…"
— "Vai niin? Ettekö ymmärrä sitä, että isän tahto vaikuttaa asiassa jotakin ja että minä paneudun vastaan teidän ja Beatan naimista?"
— "Mutta mistä syystä?" kysäsi pastori ihmetellen, "vaimonhan pitää luopuman isästä ja äidistä ja mieheen kiinni sidottu oleman!"
— "Mutta suutarin pitää pysyä lestissänsä."
— "Jassoo!!" sanoi pastori. Hänellä ei ollut tapana sanoa tuota sanaa, mutta milloin hän sen sanoi, silloin oli jotain merkillistä tapahtunut. Hän oli toivonut saada omakseen naisen, jota hän rakasti, hän oli viime yönä sielunsa silmillä nähnyt kauniin perhekuvan, hän oli nähnyt provastin hyviä tuloja ja pullean provastinnan ja pulleaposkisia provastin-alkuja, yhden, kaksi, kolme ja neljäkin ja kukaties kuinka suuren siunauksen; kreivin ystävällisyys oli vielä enemmin rohaissut häntä ja — nyt oli kaikki kumossa. Senvuoksi hän vielä kerran sanoi hyvin painavasti:
— "Jassoo!! Nyt ymmärrän syyn kieltoonne. Voikaa hyvin, herra kreivi!" Ja sen sanottuaan pastori meni, mutta ovelta hän kääntyi takaisin, hän oli näet unohtanut uuden huopahattunsa lattialle ja ovessa hän vielä sanoi itsekseen:
— "Jassoo!!!"
Kuinka kauan pastori lie surrut ensimmäistä rakkauttaan, sitä en tiedä. Mutta sen vaan tiedän, että hän piakkoin muutettiin toiseen pitäjään — niinkuin apulaisia tavallisesti muutellaan, luultavasti sentähden, että he oppisivat tuntemaan Suomenmaata, jonka maantietoa he eivät ole ennättäneet heprean-kielen tähden lukea sittenkuin koulussa. Sen myöskin tiedän, että hänellä oli vielä kerran tilaisuus sanoa jassoo. Uudessa pitäjässä hän nimittäin rakastui — ja nyt kauniit lukijattareni oikein kuorissa veisaavat: voi noita miehiä! — rakastui erään kauppiaan tyttäreen. Myöntymyksen sai hän kohta neidolta itseltään. Isän luo mennessään oli hän, nyt jo kokenut mies, hyvin rohkea ja oli varustanut oikein mahtipontisen puheen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt sanoa vähän sinnepäinkään, niin isä lankesi hänen kaulaansa ja riemuissaan huudahti: — "Ottakaa hänet, hyvä pastori, ottakaa Herran nimeen!"
Ja tämä vastustelemattomuus kummastutti pastoria, näissä asioissa kokenutta miestä, niin kovin, että hän lausui sangen painavasti:
— "Jassoo!"
Ja sitten hän nai ja oli onnellinen, ja kaikki entiset unelmat provastin tuloista, pulleasta provastinnasta, pulleaposkisista provastin-aluista j.n.e. toteutuivat.
Mutta miten kävi Rauhalinnassa? Beata suri kauan, kun taaskin hänen toivonsa oli mennyt; kreivinna suri myös, kun enkelit jäivät hypittämättä, ja kreivi oli pahoillaan, että joku pastori oli ollut vähällä tulla hänen vävykseen. Mutta aatelista ei kuulunut, ja Beata oli jo 30 vuotta vanha. Epätoivo rupesi taas valloittamaaan, mutta — ah! niinkuin taivaasta pudonnut enkeli tuli nyt pitäjään muuan nuori paroni Alfons, joka oli perinyt huononpäiväisen maatilan täällä. Tämä Alfons herra oli ollut monta vuotta ulkomailla ja saanut siellä kaikenlaisia valistuneita käsityksiä kaikenlaisista valistuneista asioista. Hänen maatilansa oli huono, se piti siis saataman paremmalle kannalle. Mutta mistä varoja? Luottamusta hänellä ei ollut, tilaan ei kukaan kiinnikettä olisi ottanut? Tuosta pulasta pelastivat hänet ulkomailla saamansa valistuneet käsitykset: hän päätti naida. Rikas morsian kun oli tarjona Rauhalinnassa, teki kreivi itsensä tutuksi taloon, ja pian sai hän valloitetuiksi kaikkien sydämmet puoleensa, ensin kreivinnan, sitten kreivin ja sitten Beatan. Hän oli kaunis mies, osasi puhua niin paljon kaunista ulkomailta, hänellä oli kaunis barytoni-ääni ja hän soitti Meyerbeerin Hugenottejakin oikein kauniisti. Entäs hänen käytöksensä? Kreivinna sanoi, että hän on koko mies täynnä noblessia ja elegansia ja että hän on spirituelli ja — sanalla sanoen hän oli gentleman. Ja kun he sitten noin illalla soittivat Beatan kanssa Hugenottejaà quatre mains, ja kun paroni tuon tuostakin loi Beataan katseen täynnä ihastusta, ja kun hänen sydämmestään pääsi syvä huokaus, silloin kreivinna ja kreivi, istuen sohvalla, katsahtivat toisiinsa säihkyvin silmin.
— "Hän oncharmant," kuiskasi kreivinna.
—"Charmant!" kuiskasi kreivi.
Ja sitten he vielä yhdessä kuiskasivat:
— "Oikeincharmant!"
Ja niin tuli kerran kaunis ilta. Tähdet tuikkivat taaskin taivaalla; paroni ja Beata istuivat jasmiinimajassa kahdenkesken. Ja siinä puheli paroni kauan aikaa hyvin kauniisti. Viimein hän lausui:
— "Ihana Beatrice! Usein olen kysynyt itseltäni, miksi elän vielä, miks'en kuollut etelämaan hekumalliseen ihanuuteen tahi miks'en kuollut taistellessani Algerian tiikerien kanssa. Miksi säästi minua kohtalo ja viskasi minut tänne kylmään Pohjolaan? Ja minä olen saanut viimeinkin vastauksen. Täällä kylmässä Pohjolassa olen löytänyt palavimman rakkauteni esineen. Neiti" — ja nyt laskeutui paroni polvillensa — "minä rakastan teitä, niinkuin koskaan on voinut rakastaa nuorta aatelisneitoa nuori aatelismies, joka" … paroni yritti sanoa: joka on saanut ulkomailla valistusta, mutta niin hän ei kumminkaan sanonut, vaan jatkoi: "joka, nähtyänsä eteläisen ihanimpia kukkia, on täällä kylmässä Pohjolassa kumminkin löytänyt kukan, jonka rinnalla eteläisen ihanuudet kalpenevat, vaalistuvat, raukeavat tyhjään. Neiti, siinä vilpitön rukoukseni; minä odotan mitä te siihen sanotte."
— "Amen!" huusi nyt kuin kerran ennenkin eräs ääni heidän takanaan. Se oli kreivinna, joka taaskin aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiinimajaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.
— "Amen!" riemuitsi hän, "niin sanoo tyttäreni, minä tiedän sen, vaikka hänen kainoutensa ei salli sen sanan tulla sydämmestä ulos, ja 'amen' sanon minäkin!"
Ja niin sitten lupasivat sillä hetkellä kaksi autuasta sielua toisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.
Rakastuneet menivät sitten soittamaan Hugenotteja, mutta kreivinna, onnensa tunteiden ylenpalttisuudessa, riensi kreivin kammioon ja tuskin oli oven saanut auki, niin jo huudahti:
— "Michel! Michel!_ Sanothan sinäkin amen!" ja kreivinna lankesi miehensä kaulaan ja suuteli häntä, mitä ei ollut tehnyt 20:een vuoteen. Kovin kummastui kreivi, keskeytettynä näin äkkiä. Hän pyykkäsi suutansa ja oudostuneena kysyi:
— "Pitääkö minun sanoman amen, ja mihin?"
— "Mihin? Siihen kauniisen rukoukseen!"
— "Herran tähden,Amelie, mitäs puhutkaan?"
— "No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla korvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin, kuinka kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja kuinka siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja kuinka hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin ja kaikista kauniimpia kukkia ja … ja … en minä osaa niin sanoa, kuinka kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo ja hän sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen."
Jo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä ajast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää. Kreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän oli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä paloivat niin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe — huh! Kreivin mielessä heräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut hupsuksi? Kreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään musteni; hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:
— "Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat … Afrikan kukkaset … Pohjolan kylmä lämmin … ja hän rukoili ja hän kysyi ja hän sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen…Amelie, kuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta jompikumpi on meistä hullu."
— "Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä vaan olisit kuullut…"
— "Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!"
— "Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuocharmantAlfons on tunnustanut rakkautensa!"
— "Sinulleko?" ja taas musteni kreivin silmissä.
— "Michel, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella sinua! Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!"
Nyt ymmärsi kreivi asian.
— "Huh!" huokasi hän helpommin. "Minä luulin taivas tiesi mitä tapahtuneeksi."
— "Sanothan amen?"
— "Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän tulkoon tekemään formaalisen pyynnön."
Ja huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta onnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli hänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.
— "Herra paroni!" sanoi kreivi juhlallisesti. "Te tahdotte ryöstää pois minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice lapseni. Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko vilpittömästi lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja senvuoksi en minä sitä kysy."
— "Hyvä on, kun et kysy," ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän:"Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle."
Ja he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.
Ennenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen nuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle, jonka selässä oli kultakirjaimilla: "Molière." Kreivi pysähtyi ja lienee saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan paikalleen, eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen silmänsä välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: "tämä on ihanata!" läksi paronin kanssa saliin.
Siellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen puheen. Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut jotakin jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa, niinkuin kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin ihmeeksi hän ei muistanut muuta kuin: "Maa suur' ja avara, ja kaikk' sen tavara." Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi lausui:
— "Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne pidämme kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis ajatus. Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin, odottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis vähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään."
Kaikki lupasivat sen.
Parin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian kuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän perästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle. Tämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena salaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen rouva-aapelus oli läpikäyty.
Kului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei vieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen ovien takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta sattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen reiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen puumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli harmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun kreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli mieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:
— "Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!"
Vihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta. Naurahdeltiin Rauhalinnan "tulevalle surpriisille, josta ei tule mitään" j.n.e.
Viisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi aamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti rouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja, pitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:
— "Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi, jota olen valmistanut, on jo…"
— "Valmis!" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.
— "Puoleksi jo!" sanoi kreivi riemuiten.
— "Hm!" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:
— "Hui!"
— "Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani aivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä kaupunkiin sitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon minua."
Ja pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.
Mutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään kunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester? Hän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies, viinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha uskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa matkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester oli vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni hän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli pää, pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on pieni, mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä, paitsi nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan kuinka iso ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se vielä oli tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi viinan juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin päällikkö, mutta se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti oikein tarkan huolen isäntänsä viinistä. Joka päivä hän kävi kellarissa kumminkin kolme kertaa katsomassa, oliko kaikki niin kuin olla piti. Mutta ihmeellistä: vaikka hän niin uutteraan siellä kävi, hän ei voinut estää rottia särkemästä viinipulloja; joka viikko meni niitä rikki pari kolme kappaletta. Ja oikein sydämmen surulla Sylvester, antaessaan joka kuukausi tiliä viinikellarista, valitti herrallensa:
— "Armollinen herra, kaikki on hyvin, mutta rotat ovat taas särkeneet 20 putelia; oikein minua kummastuttaa se rottain voima."
Kreivi ei voinut olla nauramatta tuolle rottain voimalle, jonka hän hyvin ymmärsi. Mutta mitä huoli rikas kreivi muutamista kymmenistä puteleista? Kaikessa muussa tiesi hän Sylvesterin olevan oikein esimerkillisen palvelijan. Leikillään hän kumminkin virkkoi:
— "Pane sinä pyydyksiä niille hitoille."
— "Olen pannut, armollinen herra; mutta ne mahtaa olla hirmuisia rottia, kun eivät käy satimeenkaan, pulloja särkevät vaan, niin että on oikein kauheata."
Niin uskollinen viininvartija oli Sylvester, mutta mitäs tehdä, kun kellarissa oli niin pahoja rottia!
Sylvesterin nenä oli tunnettu ympäri koko pitäjän, ei ainoastaan punaisuuden, vaan myös aivastamisen tähden. Harvoin tosin Sylvester aivasti, mutta — herrainen aika sitä aivastusta! Ensin rupesi nenä juureltansa vähän värähtelemään hienoin värein, ne uudistuivat ja tiheytyivät; vähitellen mutistui suukin, silmät menivät kiinni ja koko Sylvester oli niin happamen näköinen kuin etikasta nostettu kurkku. Tässä asemassa oli hänen naamansa hetkisen, vaan sitten alkoi tuo jättiläinen ihmisellisten nenäin seassa kohota ylöspäin, verkalleen, verkalleen, kunnes ei koko pienestä päästä näkynyt muuta kuin tuo nenällinen jättiläinen. Pieni nykäys vielä, ja sitten kuului räjähdys hirveä ja sitten semmoinen "peräkaneeti" "haa-ah!" Tämä räjähdys oli niin kova, että kun kreivinna ensi kerran sen kuuli, niin hän pyörtyi ja olisi kenties kauankin ollut pyörryksissä, mutta kohta aivasti Sylvester jälleen ja kreivinna heräsi. Ja heräähän sitä semmoisesta.
Niinkuin sanottu, kreivi läksi kaupunkiin ja otti Sylvesterin mukaansa, ja Sylvester läksi hänen kanssaan ja otti mukaansa kaikki pienuudet ja ison nenänsä, joka oli niin tumman punainen ja joka aivasti niin merkillisen kovaa.
Mitä asiaa oli kreivillä kaupunkiin? Hän oli näet tänä-aamuna tulleista sanomalehdistä lukenut, että Suomalainen Teateri oli tullut läheiseen kaupunkiin. Tuon luettuansa oli kreivi lausunut: "Tämä tulee kuin taivaasta!" ja päättänyt paikalla lähteä matkalle. Kaupungissa hän oli kaksi päivää ja istui innokkaimpana kuulijana ja innokkaimpana taputtajana teaterissa. Hän tutustui regissöörin kanssa ja tiedusteli häneltä tarkoin kaikenlaisia asioita. Kutsuipa hän koko teaterin jäsenet pulskiin pitoihin ja tilasi teaterin osakkeita 20 kappaletta.
Lopuksi hän vielä pyysi regissöörin luokseen majapaikkaansa ja siellä he juttelivat milt'ei aamuun asti. Suurimmalla ystävällisyydellä saattoi kreivi viimein vieraansa pois ja oli niin iloinen, että kun Sylvester tuli auttamaan häntä riisumassa, taputti kreivi häntä olalle ja sanoi:
— "Sinä vanha, uskollinen Sylvester."
— "Armollinen herra!"
— "Tähän asti ovat rotat särkeneet viinipulloja…"
— "Oikein kauheasti."
— "Eivätkä mene satimees?"
— "Ei, jos halkeais!"
— "Särje sinä tästä puolin itse jo ennakolta pari putelia, niin ehk'eivät rotat enää särje."
— "Jaa, mutta kenties se auttais!"
— "Auttaa varmaan." Ja kreivi nauroi oikein sydämmen pohjasta ja lisäsi:
— "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!"
Kreivillä oli lysti ja Sylvesterillä oli lysti. Mutta kaikkein lystintä oli regissöörillä. Mikä häntä nauratti? Niin, kukas sen tietää, mikä niitä herroja naurattaa, ne ovat jo sellaista nauravaa väkeä. Mutta erinomaisen pilkalliselta vaan hänen naurunsa näytti.
Vaan koittipa viimeinkin merkillinen päivä Rauhalinnan kreivilliseen taloon. Koko viime yön oli lampun nähty palavan kreivin kammiossa. Aamulla hän oli kutsuttanut luokseen Sylvesterin ja käskenyt hänen paikalla mennä kutsumaan paroni Alfonsia.
Alfonsin tultua kutsui kreivi saliin kreivinnan, Beatan, Alfonsin jaSylvesterin.
— "Lapset," lausui hän juhlallisesti, "nyt on surpriisi viimeinkin valmis." Niin lausui kreivi ja katsahti ylpeällä riemulla läsnäoleviin, minkä vaikutuksen se muka tekisi heihin.
Kreivinna huokasi:
— "No viimeinkin!"
Beata sanoi:
— "Armaspapan!"
Paroni Alfons ei tiennyt oikein mitä sanoa. Surpriisin odottaminen ei ollut hänestä tuntunut yhtään ikävältä. Hän oli saanut kreiviltä, tulevalta apeltaan, runsaasti varoja lainan nimellä, oli pannut maatilansa hyvään kuntoon ja arveli — ulkomailla saamainsa valistuneiden käsitysten mukaan — sopivaksi, että surpriisi viipyisi vaikka hyvinkin kauan ja vaikka vielä sitäkin kauemmin. Mutta nyt näkyi asiasta kumminkin loppu tulevan, sen ilmoitti kreivin sana. Paroni ajatteli ensin, ett'ei hän sanoisi mitään, mutta kohteliaisuudesta hän virkkoi, kumartaen:
— "Mikä onni!"
Sylvester avasi silmänsä suuriksi, niin suuriksi kuin vaan pienuus salli, ja sanoi hyvin painavasti:
— "Soo-o!"
Kreivi katseli sanojensa vaikutusta ja varmemmaksi vakuudeksi sanoi uudestaan:
— "Niin, nyt on surpriisi valmis!"
Ja sitten hän sanoi sen vielä kerran.
Nyt vasta ryhtyi hän selittämään koko asian. Samana päivänä, jolloin hän oli suostunut Alfonsin formaaliseen pyyntöön, oli hänessä herännyt ajatus, viettää ainoan lapsensa, tuon kultakutrisen Beatricen, kihlajaiset jollakin erinomaisella tavalla. Hän oli huomannut Molière'n pöydällänsä ja siitä oli hänen mieleensä iskenyt toimittaanäytelmäkihlajaispäiväksi. Ja sitten oli kreivi ruvennut haeskelemaan sopivaa kappaletta, vaan viimein tullut siihen päätökseen, että hän itse kirjoittaisi sopivan näytelmän. Hän kun oli sen saanut melkein valmiiksi, niin oli Suomalainen Teateri tullut läheiseen kaupunkiin. Sinne piti kreivin mennä saamaan "inspirationia" ja tiedustelemaan regissööriltä, miten paraiten saisi seuranäytelmän pidetyksi. Ja nyt se oli — valmis! Kreivi oli kirjoittanut näytelmän. Määrättynä päivänä kutsutaan koko pitäjän aatelinen herrasväki pitoihin, joissa heitä aivanà proposkutsutaan näytelmää katsomaan. Osallisiksi näytelmään tulevat Beata ja Alfons, kreivi ja kreivinna sekä Sylvester, siis oman talon väkeä vaan, jott'ei asia ennen aikojaan tulisi tietyksi. Näytelmä loppuu, niinkuin kaikki näytelmät, rakastuneiden yhtymisellä ja isän siunauksella, mutta näytelmällisen siunauksen perästä astuu kreivi esille ja ilmoittaa, että tämä on todellinen kihlaus.
— "Kuinka ihanata!" sanoi Beata.
— "Tämä on gigantillinen aate!" huusi Alfons pathos'ella, siten jo osoittaen, että hänessä oli kyllä näyttelijän kykyä.
— "Michel, sinussa on Meyerbeerin nero!" lausui kreivinna.
Sylvester katsoi myöskin sopivaksi sanoa jotakin; hän lausui juhlallisesti:
— "Totisesti, tämä on enempi kuin Meienpeer!"
— "Vaan, lapset," puuttui taas kreivi puheesen, "aika rientää, meidän täytyy kiirehtiä saada valmiiksi kaikki viikon kuluessa. Uusi liiteri tehdään väliaikaiseksi teateriksi."
— "Jaa," tiesi Sylvester sanoa, "me olemme jo palkanneet paraimmat timpermannit." Hänellä oli tapana, niinkuin vanhoilla palvelijoilla aina on, puhuen toimistansa, käyttää "me" sanaa, niinkuin he ja isäntä olisivat yksi ainoa eroittamaton persoona.
— "Niin," jatkoi kreivi, "ja Alfons, joka sanoo käyneensä maalauskoulua Düsseldorff'issa, auttaa meitä maalaamaan dekorationeja. Eikö niin?"
— "Mitä kernaimmin!" sanoi Alfons ja koetti muistella, milloin ihmeeksi ja kummaksi mokoma vale häneltä oli päässyt.
— "Esiripussa tosin on vaikein asia," sanoi kreivi, "mutta sen teemme sinisestä kankaasta ja liimaamme siihen kultatähtiä. Sehän onsuperbe!"
— "Ja sitä varten toimme me riisin kultapaperia kaupungista," sanoiSylvester ja pyyhkäsi nenällistä ihmettänsä.
— "Mutta roolit, roolit," lausui Alfons: "antakaa kirjoitettaviksi ne, minä menehdyn halusta saada uudistaa näyttelijätaidettani."
— "Kuinka? Te olette siis pelanneet?"
— "Niin, vähäisessä seuranäytelmässä. Meitä oli Milanossa useampia taideniekkoja ruhtinattaren Braganza Flagellinin luona. Siinä päätimme pelata seuranäytelmää. Ja se onnistuikin vallan hyvin. Ruhtinatar itse tuli minua kiittämään; komplimentteja sain myös herttualta della Cruttacellalta ynnä monelta muulta. Sanoivat minun pelanneen hyvin luonnollisesti."
— "Mikä rooli teillä oli?"
— "Italialaisen bravon elikkä rosvon."
— "Niinkö!" kiljasi kreivi riemuissaan, "sitten on kaikkimagnifique! Teidän tulee nytkin pelata rosvoa."
— "Ah!" sanoi Sylvester ihastuneena; "se sopii tosiaankin vallan verrattomasti, koska nuori herra pelaa niin luonnollisesti ryöväriä."
Ylenkatseellisen silmäyksen loi paroni Alfons mokomaan komplimentin tekijään, ja arveli itseksensä: "vanha höperö."
— "Minä en ole säästänyt aikaa enkä vaivoja, lapseni," lausui kreivi. "Roolitkin olen itse kirjoittanut." Ja nyt hän antoi kullekin hänen roolinsa. Sylvester se kumminkin sai paksuimman pakan.
— "Jaa, tämäkö minulle?" kysyi hän säikähtyneenä, luullen, että hänen tulee lukea ulkoa koko tuo paksu kirja.
— "Niin, sinun tulee olla nimittäin suflööri!" — Ja nyt selitti kreivi näytelmän sisällyksen.
Crescentia (Beata) on ihana ruhtinatar, joka rakastaa sanomattomasti nuorta ruhtinasta Antoniota (Alfons). Mutta Antonio hänen mielestään on liian hempeä, hänessä ei muka ole sitä keskiajan ritarillisuutta, jota ruhtinatar usein romaaneissa on ihaillut. Hän tekeytyy tahallansa kylmäkiskoiseksi sulhastansa kohtaan, herättääkseen vaan hänessä suurempaa toimeliaisuutta. Kauan kestää sulhanen tätä, vaan viimeinkin hän arvaa ihanan ruhtinattaren tahdon. Hän selittää asian salaa morsiamen vanhemmille ja vihkii heidät salaisuuteen. Hän nimittäin tahtoo kerrassaan poistaa morsiamestansa mokomat oikut. Heidän ja sulhasen yhteisestä sopimuksesta ilmoittavat vanhemmat eräänä päivänä morsiamelle sen sanoman, että he, nähtyänsä Antonion leväperäisyyden, ovat päättäneet antaa hänelle kiellon. Ruhtinatar rukoilee hänen puolestansa, mutta vanhukset eivät peräydy. Pian sen jälkeen tapaa A. morsiamensa yksinään. Hänkin on saanut tiedon vanhempain kiellosta ja nyt hän on aivan toinen ihminen. Nyt hän vasta osoittaa rakkautensa. Vanhemmat ovat kieltäneet, mutta löytyyhän vielä keino jäljellä — karata. Epätoivon riivaamana kysy hän, uskaltaisiko morsiamensa seurata häntä. Haa! Kuinka ihanalta näyttää nyt neidon mielestä hän! Neito suostuu, vavahtelevin sydämmin, ja ensi yönä he päättävät karata. Siihen loppuu ensimmäinen näytös.
Seuraavassa näytöksessä ovat ruhtinas ja hänen morsiamensa synkässä metsässä. Tuuli vinkuu ja ukkonen käy. Morsiamen mielestä tämä on aivan kuin romaanissa ja hänestä tuntuu ihanalta. Sulhanen sanoo kumminkin lähtevänsä katsomaan, eikö missään mökkiä näkyisi. Morsian jää yksiksensä. Häntä rupeaa kauhistuttamaan, sillä A. viipyy kauan. Viimein kuuluu oksain rapina ja esiin tulee — hirmuista! — partasuinen rosvo (sulhanen valevaatteissa.) Nyt vasta neitoselle hätä käteen! Rosvo on oikein julma. Hän sanoo olevansa suuren rosvojoukon päällikkö. Hän sanoo mieltyneensä näin kauniisen impeen ja tahtovansa ottaa hänet aviopuolisokseen. Neito yrittää huutamaan, vaan rosvo sanoo, että hänen maksaa vaan aivastaa, niin silloin tulee hänen joukkonsa, ja kuka takaa sitten miten neidon käy? Neito vaikenee, mutta kun rosvo tahtoo häntä suudella, rupeaa hän epätoivoissaan huutamaan. Silloin rosvo täyttää uhkauksensa, hän aivastaa, ja samalla astuu esiin metsästä — morsiamen vanhemmat; samalla myös rosvo heittää pois valepukunsa ja seisoo katuvaisen morsiamensa edessä. Nyt lupaa morsian heittää pois mielestänsä kaikki ritarilliset oikut. Vanhemmat antavat siunauksensa, ja siihen loppuu toinen näytös.
Mutta nyt ottaa isä (kreivi) rakastavien kädet ja julistaa kokouneelle yleisölle, että hänellä muka on ilo tosiaankin antaa siunauksensa paroni Alfonsille ja tyttärellensä Beatalle ja pyytää yleisön lähtemään jälleen teaterista saliin ja juomaan siellä malja heidän onnekseen.
Semmoinen oli näytelmän sisällys, ja kaikkien mielestä se oli ihana.Sylvesteriltä oikein silmät vettyivät.
Ja tästä puolin oli Rauhalinnassa puuhaa. Harjoituksia oli useampia kertoja päivässä. Salvumiehet tekivät uudessa teaterissa näyttölavaa. Alfons maalaili dekorationeja, ja milloin toiset eivät oikein hyväksyneet hänen taideteoksiansa, silloin hän selitti tämän olevan Düsseldorffin koulun mukaista. Sylvester liimaili paperisia kultatähtiä siniselle esirippukankaalle. Kreivinna ja Beata lukivat roolejansa ja pitivät huolta puvuista.
Viikon kuluttua oli kaikki valmis. Airuet kulkivat ympäri pitäjän kunnioituksella kutsumassa koko pitäjän aatelista herrasväkeä tekemään Rauhalinnalle sen kunnian, että kunnioittaisivat sitä läsnäolollansa ensi keskiviikkona klo 8 illalla.
Samana aamuna oli Rauhalinnassa pidetty viimeinen harjoitus ja kaikki käynyt hyvin. Vielä oli vähän laittelemista, liiterin ulkoseinä koristettiin lipuilla ja kuusilla; sisään tuotiin tuoleja ja penkkejä, seinille asetettiin kynttilöitä. Suflöörin koju päällystettiin harmaalla paperilla. Sylvester tahtoi siihenkin liimaista pari kultatähteä, se kun oli oleva hänen kunniasijansa, mutta ei sallittu. Ja niin oli kello 7 aikana kaikki valmis. Odotettiin vieraita sykkivillä sydämmillä. Beata osasi roolinsa ulkoa; hän laitteli pukuaan. Kreivinna kävi käskyjä antamassa. Alfons seisoi peilin edessä ja koetteli asettua oikein sopivaan pathos-asemaan. Mutta kaikista rauhattomin oli Sylvester. Näytelmä taskussa käveli hän edestakaisin perheentuvassa ja jos joku palvelija tuli häneltä jotain kysymään, vastasi hän ylpeästi:
— "Mene tiehes, tomppeli; minulla on tässä muutakin ajattelemista." Ja tuon tuostakin poikkesi hän viinikellariin särkemään pullollisen, ennenkuin rotat sen tekisivät.
Vaan jo kuului aisakello lehtokujalta. Rengit hyppäsivät vastaan. Kreivi ja kreivinna juhlapuvuissa tulivat kuistille ja saattoivat vieraansa sisään. Ensiksi tullut oli kreivi Kaarle, Rauhalinnan kreivin veli, rouvansa kanssa. Tämä Kaarle kreivi oli täysi vastakohta veljellensä. Suora mies hän oli, sanoi sanottavansa aina vilpistelemättä, usein sievistämättäkin. Nauru oli hänen huulillaan aina, sillä hänen puheenpartensa oli: "jok'ainoa naurettu hetki lisää tuuman elonlankaan." Sanottiin hänen olevan sivistystä vailla, ja saattoi ollakin niin: kova oli hänellä ollut pää, hän ei ollut mitään oppinut; mutta rautaruukkiansa hän hoiti miehen lailla, saneli alinomaa lystimäisyyksiä ja nauraa hohotteli. Ainoa vika hänessä oli se, että hän, maisteltuansa vähän liiemmäksi, meni vähän liiallisuuksiin lystimäisyyksillänsä. Usein saivat neitoset punastua hänen sukkeluuksilleen, joille hän tavallisesti itse nauroi kaikista enimmin; usein suututti hän pitäjän nuoria aatelisia, mutta kukaan ei voinut olla häneen kauan suutuksissa. Etiketistä hän ei tiennyt mitään; suoraa oli hänessä kaikki. Tämä oli ensimmäinen vieras.
Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen meni hän veljensä kanssa tämän kammioon, ja piippuun pannessaan sanoi kovasti ja naurusuin kuin ainakin:
— "Kuule, Mikko, mitä hullutuksia sinä taas olet aikonut? Mutta missäs tikut on? Ahaa, tuolla noin!"
— "Kuinka niin?" kysyi veli.
— "Niinpä niin! Teateriahan sinä aiot tänään pelata? Ei tule veikkonen mitään! Hiis, kuinka sinun piippusi on tukossa!"
— "Teateria? kuka niin sanoi?"
— "Minä."
— "Mistäs sen tiedät?"
— "Tiedän, mitä koko pitäjä tietää; timpermannit kertoivat meidän ruukkimiehille, ne minulle, minä muijalle, muija ystävälle ja yksi sanoo ystävälle, ystävä koko kylälle! Hahaha!" ja Kaarle kreivi nauroi entiseen tapaansa. "Mutta," lisäsi hän, "käskepäs Sylvesterin tuoda tänne pullollinen hyvää Bordeaux'tasi. Käske tuoda tänne sinun kamariisi vaan, minä täällä hiljalleen sitä tyhjentelen. Hahaha! Mutta kas tuollahan Sylvester astuukin niin totisena, kuin ei olisi rotat särkeneetkään tänään pulloja! Astu tänne sinä vanha, uskollinen Sylvester, Rauhalinnan juomanlaskija! Käypäs mulle pullollinen vanhaa Bordeaux'ta. Ei totta toisen kerran sinun nenäsi pienene ollenkaan!" Ja Kaarle kreivi kaikessa ystävällisyydessä napsautti hyppysillään Sylvesterin nenälliseen ihmeesen. Kaarle kreivissä oli erinomainen halu napsauttaa siihen joka kerta kuin vaan sen näki.
Sylvester ei rakastanut Kaarle kreiviä juuri noiden ystävällisyyksien tähden, jotka olivat liiankin käteen taikka oikeammin nenään tuntuvia. Äkäisenä toi hän viinipulloja useampiakin.
Rauhalinnan kreivi tunnusti nyt veljellensä näytelmän olevan tosiaankin hankkeissa ja pyysi veljensä olemaan tänä iltana jonkun aikaa isäntänä.
— "Minnes sinua sitten viedään?"
— "Minun täytyy olla mukana näyttelemässä."
— "Sinunko? Sinäkö vanhoilla päivilläsi kometiantiksi? Juokse järveen!"
— "Ei nyt juosta järveen eikä suohon!" tiuskasi Rauhalinnan kreivi."Asia on nyt kerran niin, ja sinun pitää auttaa minua, jos olet veli!"
— "No, no, Mikko, älä suutu! ilmanhan minä vaan sanoa päläyttelen." Ja Kaarle kreivi otti veljeänsä kaulasta, suuteli häntä ja sanoi: "kyllä sinä olet hyvä mies, Mikko, mutta lapsi sinä olet. Vaan sano, missä voin auttaa; sen teen kernaasti."
— "Vieraiden kokoonnuttua katoamme me vähäksi aikaa, Amelie, Beata, Alfons ja minä. Me pelaamme, näet. Sylvesterillä lähetän tiedon, milloin kaikki on valmis, ja sitten pyydät sinä kohteliaasti vieraita astumaan teateriin."
— "Liiteriin, niinkö, hahaha!"
— "Teateriin! kuuletko, ihminen, teateriin?" tiuskasi jälleen veli.
— "No, niin, niin, teateriin. Hyvä! Tehdään niin. Minä rupean isännäksi. Mutta saakelin hyvää sinun viinisi vaan on. Hahaha!"
Vähitellen kokoontuivat vieraat, yksi toistansa aatelisempi. Rouvat kuiskuttelivat keskenänsä, nuorukaiset samoin ja vanhukset myös, ja kaikki puhelivat vaan näytelmästä, sillä kaikki tiesivät asian. Rouva A. sanoi rouva B:lle, että seuranäytelmät kyllä ovat hyviä, mutta kun on oltu esimerkiksi kuninkaallisessa teaterissa Tukholmassa, niin — — ja muuta hän ei sanonut, veti vaan alahuulensa vähän kurttuun. Rouva B. oli samaa mieltä. Hän arveli, ken kerrankin on nähnyt Pietarissa franskalaisia artisteja, niin sille on seuranäytelmä myöskin — tuommoinen kurttu alahuulella.
— "Minä puolestani luulen, että koko näytelmästä tuleefiasco!" sanoi aatelismies Ruprecht ja kiinnitti lasiansa vasemmassa silmässä.
— "Ei tee mitään, hyvät herrat, ei tee mitään; me saamme komediasta komedian," sanoi Albrecht, pitäjän rikkain nuori herra.
— "Te olette aina yhtä sukkela," sanoivat nuoret miehet kuorissa rikkaimmalle herralle. Ja neitoset mutistivat suutaan ja lempeimmillä silmäin siherryksillä sanoivat:
— "Tosiaankin, sukkelasti sanottu!"
— "Komedia komediasta," kertoi Albrecht entisen sukkeluutensa.
Vaan pianpa katosi talon väki.
Kaarle kreivi huomasi tuon, ja hänen sydämmensä vavahti: hän pelkäsi veljensä joutuvan häpeään. Senvuoksi koetti hän lohdutella itseänsä Rauhalinnan vanhalla Bordeaux'illa.
— "Missäs kreivi on?" kysyi viimein joku.
— "Anteeksi, herrat," sanoi isännän sijainen. "Veljeni meni liit … tuota noin, hän meni valmistamaan vähäistä huvitusta." Ja itsekseen hän lisäsi: "Mikko parka!"
Äkkiä tuli Sylvester ja kuiskasi hänelle:
— "Herra kreivi, nyt!"
— "Mitäs nyt?" kysyi toinen ja jännitti jo keskisormensa peukaloa vastaan.
— "Kaikki on valmistettu," vastasi Sylvester, väistyen yhä kauemmaksi.
— "Kuule Sylvester, sano oikein totta, ethän sinä isoine neninesi suinkaan ota osaa komediaan?"
— "Entäs jos otettais?" sanoi Sylvester ja ylpeänä läksi tiehensä.
— "No nyt tulee maailman loppu," huusi Kaarle kreivi ja huusi niin kovaa, että kaikki vieraat säikähtäneinä keräytyivät hänen ympärilleen.
— "Mitä tulee? Mitä tulee?" kyseltiin.
— "Maailman loppu tulee, tonttu olkoon!" huusi Kaarle kreivi vieläkin vihoissaan.
Hänen rouvansa huomautti hänelle kumminkin salaa hänen unohduksensa.
— "Hyvät herrat," sanoi kreivi viimein. "Veljeni pyytää, että te tekisitte hyvin ja tarjoaisitte kätenne rouville ja neitosille, saattaaksenne heidät Rauhalinnan liit … tuota noin — — — teateriin, jossa veljeni pyytää saada tarjota kunnioitettaville vieraillensa vähän näytelmä-huvitusta."
— "Tosiaankin?" huusivat kaikki, ikäänkuin eivät asiasta mitään olisi tienneetkään.
Ja niin astuivat kaikki teateriin ja asettuivat istuimille. Satakunta kynttilöitä paloi seinillä näyttölavan edustalla, ja tämän äärellä kohoeli Sylvesterin suflöörikoju.
Sininen esirippu kultaisine tähtineen peitti vielä kaikkein pyhimmän. Vieraat naurahtelivat hieman tuolle tähtitaivaalle Rauhalinnan liiterissä, vaan — vait! Näyttämön takaa kuuluu uvertyyri Meyerbeerin Hugenotteihin. Beata ja Alfons soittavat sitäà quatre mains. — Soitto loppui, kuului kellon kilinä, ja kahisten nousee esirippu. Puoliväliin nousee se tasaisesti, mutta siitä lähtien nousee vaan toinen puoli. Kauan hinaavat hinausniekat, mutta taivas on tän'iltana itsepäinen, se tahtoo olla vinossa. Salissa rupeaa kuulumaan pidätettyjä naurun tyrskäyksiä.
— "Vetäkää yht'aikaa tomppelit," kuuluu viimein niinkuin maan altaSylvesterin ääni.
Salissa räjähtää nauru, mutta viimeinkin katoaa ylä-ilmoihin kultatähtinen sinitaivas Rauhalinnan liiterissä. Hiljaisuus vallitsee. Näytelmä alkaa.
Esiripun kujeellinen nouseminen oli tehnyt näyttelijöille vähän häiriötä. Alfons, jonka ensin piti olla esillä, unohti pathos-asemansa ja esiripun noustua oli vielä samassa asemassa, jonka hän oli ottanut, näyttääkseen hinausmiehille, miten yht'aikaa oikein hartaasti pitää vetää. Vaan pian tointuu hän, ja näytelmä menee tavallista kulkuansa. Sylvester tietää, kuinka tärkeä hänen toimensa on. Puikko kädessä seuraa hän rivi riviltä tekstiä ja puhuu muistamattomuudessaan niin kovaa, että salissa kuullaan aina samat lauseet kahdesti. Alfonsin ääni voittaa kumminkin, mutta Beatan ja kreivinnan puhetta ei kuulu paljon ollenkaan; hyvä siis, että Sylvester jo ennakolta ilmoittaa, mitä heidän on sanottava. Kaikki menee hiljaa eteenpäin, kunnes tulee se kohta, jossa Antonio rupeaa ehdottamaan neitoselle karkaamista. Silloin on Alfons jälleen muistanut pathos-asemansa. Hän ei enää puhu, hän huutaa; hän rupeaa pitkin askelin kävelemään näyttölavalla, mutta unohtuu ja astuu liian lähelle Sylvesterin kunniasijaa. Sylvester osaa väistää nenällisen ihmeensä paronin jalkain edestä, mutta hän ei osaa väistää kirjaansa, jota hän pitää näyttölavan permannolla. Askele vielä — ja kirja lentää sähisten näyttölavan sivulle.
Nyt Sylvesterille hätä käteen; kauhistuneena sanoo hän aina vaan niin kovaa, että saliin kuuluu:
"Kirja, kirja p——le lensi tuonne noin; potkaiskaa takaisin, muuten hitto perii!"
Mutta Alfons on nyt innoissaan, improvisationi on hänelle luonnonperäistä. Hän puhuu sanoja, joita ei tekstissä ollutkaan.
— "Ei se ollut niin," huutaa Sylvester tuskissaan, ja kylmä hiki peittää hänen nenällisen jättiläisensä. Vaan yhä puhuu Alfons outoja sanoja; — silloin Sylvester tekee huiman päätöksen ja nykäisee nuorasta merkiksi esiripun vetäjille, ja sininen tähtitaivas laskeutuu maahan, katkaisten Antonion innollisen puheen.
Ukkosena pauhaavat nyt salissa käsien taputukset: kukin katsoo velvollisuudekseen täten palkita näyttelijöitä. Sinitaivas nousee uudelleen, ja kumartaen kiittävät pelaajat. Tällä välin on Sylvester ryömimällä kulkenut matalasta majastansa lavan lattian alatse ja pölyisenä ilmaunut näyttämölle. Nyt kuuluu uudestaan taputuksia; esirippu nousee, ja ensimmäisenä yrittää pölyinen Sylvester astua esiin kiittämään hänkin kiitollista yleisöä. Mutta Alfons pidättää häntä nutun liepeestä, niin että kulissien takaa näkyy katsojille ainoastaan tuo koko pitäjässä tunnettu iso punainen nenä, ja bravo kaikuu salista entistä raikkaammin.
Kovin ahdistettiin Sylvesteriä näyttämön takana. Häntä toruttiin ankarasti siitä, että oli puhunut niin kovaa kojustaan, ja käskettiin toisessa näytöksessä sopottamaan. Sylvester lupasi ja pistihe taas kellariin pulloja särkemään.
Sillä välin kävivät palvelijat tarjoilemassa vieraille virvoituksia. Rouvat puhelivat keskenänsä näyttelijättärien puvuista. Rouva X. arveli, että barégeleninki olisi ollut sopivampi kreivinnalle.
— "Excusez moi," väitti kreivinna Z. "musta silkkinenmoiréolisi pukenut paremmin. Mutta Beatantournureoli liian pieni."
— "Suokaa anteeksi," väitti jälleen rouva X, "nykyjään ei kanneta enää niin isoja tournurejä."
— "Älkää pahaksi panko, mutta viimeisessä numerossaan 'Die Modenwelt' puhuu juuri ison tournuren puolesta."
— "Mille pardons, madame, mutta 'Der Bazar' puhuu päin vastoin, ja luulisin, että Bazar on isompi autoriteeti."
Ja rouvat X. ja Z. jäivät väittelemään, kumpika on etevämpi, "DieModenwelt" vai "Der Bazar."
Nuorilla miehillä oli jalompia väitöksiä, niinkuin sopii odottaa esteetillisesti sivistyneiltä miehiltä. Yksi arveli, että Alfonsilla oli liian iso pathos; toinen väitti, että pathos oli ollut liian vähäinen.
— "Hän ojensi kättään näin," sanoi Ruprecht, "mutta parempi olisi ollut näin."
— "Ei suinkaan," vastasi Albrecht. "Näin on liian tuhma gesti, parempi olisi näin-ikään."
— "Ei millään muotoa,messieurs," väitti eräs kolmas. "Kaikista sopivinta olisi ollut tällä lailla näin."
Ja hän ojensi kätensä innoissaan, mutta vahingoissa sattui Ruprechtin nenälasiin.
— "Herra!" tiuskasi tämä. "Te annatte minulle tyydytyksen!"
— "Määrätkää paikka, aika ja aseet," sanoi toinen hyvin kylmäkiskoisesti.
Ja siinä oli duelli valmis. Pitäjän nuoret herrat — aateliset nimittäin — pitivät usein kaksintaisteluja. Mutta ei ollut vielä veren tilkkaakaan vuotanut niissä. Duellit kävivät päinsä tavallisesti tällä lailla. Määräpäivänä tulivat riitaveljet sekundantteineen sovitulle paikalle. Sekundantit mittasivat 20 askelta, ja pistoolit kädessä asettuivat riitaveljet vastakkain, kuohuillen jalosta, aatelillisesta harmista. Mutta ennenkuin taistelu alkoi, astuivat sekundantit väliin, pyytäen heitä taivaan nimessä sopimaan. Ja jalosti sopivatkin he, ei pelosta — taivas varjelkoon! — ei, mutta pelkästä aatelillisesta jalomielisyydestä. He antoivat toisillensa kättä ja rupesivat sitten yhdessä ampumaan variksia.
Mutta missä oli Kaarle kreivi? Hän ei ollut uskaltanut tulla koko teateriin, hänellä oli niin pahoja aavistuksia veljensä joutumisesta häpeään. Rauhatonna kävi hän pöydän äärestä, jossa jo kolmas Bordeaux-puteli seisoi, loppumassa sekin, akkunan luo, nähdäkseen, miten tuolla käy. Saatuaan tämän kolmannen pullon tyhjäksi, tunsi hän vähän rohkeutta itsessään; hän rupesi ajattelemaan, että kenties näytelmä menisikin hyvin. Kaarle kreivi alkoi neljännen "aktin komediastansa," niinkuin hän sanoi, elikkä neljännen putelin ja — merkillisen iloiseksi hän tuli. Hänen päätänsä huimasi hieman, mutta — se oli iloa se.
— "Olenpa vähän pelkuri, minä," arveli hän itsekseen. "Jahka menen minäkin katsomaan teateria."
Ja iloisena — kukaties liiankin iloisena — astui Kaarle kreivi teateriin juuri kuin ensimmäinen näytös oli loppunut. Hän sai kuulla sen menneen hyvin, ja nyt nousi hänen ilonsa ylimmilleen. Silloin juuri tapahtui hänen lähellänsä yllämainittu duellivaatimus.
— "Oikein, hyvät herrat!" sanoi Kaarle kreivi. "Tulkaa jaloon taisteluunne minun pellolleni; minä olen variksista aivan pääsemättömissä. Hahaha!"
Tämä vähän loukkasi esteetillisesti sivistyneitä nuorukaisia, ja jalolla harmilla kääntyivät he häneen selin. Mutta Kaarle kreivi ei ollut tuosta tietääkseenkään. Hänen ilonsa kasvoi suunnattomasti. Koko teateri kajahteli hänen raikkaista nauruistaan, neitosten täytyi monta kertaa nostaa hienot hyvänhajuiset nenäliinansa silmilleen. Tuolla kulki palvelija, kantaen tarjottimella omenia, apelsiineja ynnä muita hedelmiä. Kaarle kreivi otti taskuihinsa pari kolme kutakin sorttia, sillä hän arveli, että jos näytelmä tulee ikävä, niinkuin ne tavallisesti ovat, niin on hänellä edes jotain työtä ajan kuluksi. Varmemmaksi vakuudeksi kävi hän vaan pikimmältäin "lopettamassa neljännen aktin komediastansa." Hän oli juuri ennättänyt valita itselleen sopivan paikan aivan keskikohdalle ja paraiksi saanut lausutuksi erinomaisen sukkelasti: "Kirkko keskelle kylää, hahaha!" niin silloin kuului jälleen pianon säveleitä.
Ne loppuivat, kello kilisi ja tähtitaivas nousi jälleen.
— "Aha!" julisti Kaarle kreivi yleisölle.
Metsäinen seutu näkyy katsojain edessä. Näyttämön takaa kuuluu tuulen vinkuminen. Sinne oli pantu pari renkiä suullansa mukailemaan tuulen vinkumista. Kuuluupa ukkonenkin: vanhaa tynnyriä kolhitaan kangella — illusioni täydellinen!
Näytteleminen käy hyvin, sitä ei häiritse muu kuin Kaarle kreivin selitykset: "oho" ja "aha" ja "äläppäs, poika," "kyllä kai" ynnä muuta sellaista sukkeluutta. — Sylvester kuiskuttaa aivan hyvin. Katsojatkin ovat perehtyneet, he kuuntelevat hyvin tarkkaan. Kreivi Michel näyttämön takana hieroo käsiänsä ja laususkelee itsekseen:magnifique, superbe! Tuleepa viimein se kohtaus, jossa Antonio ilmautuu rosvona valepuvussa oikullisen morsiamensa eteen. Kuinka häneltä sujuu nyt puhe! Hän muistaa luultavasti rosvonrooliansa Milanossa, hänessä on jälleen improvisationin into. Hän viuhtoo ja vauhtoo, ja koskena valuu puhe häneltä. Kaikki ovat ihastuksissaan. — Tätä olisi piisannut ehkä kuinkakin kauan, mutta Kaarle kreivi, kovin ihastuneena, ei malttanut olla huutamatta, suu täynnä apelsiiniä:
— "Bravo, Alfons, bravo!"
Tämä sekaannus kumminkin sekoitti Alfonsin. Hän katsahti tuohon sivistymättömään huutajaan ja — nyt hänen hengettärensä oli jättänyt hänen; pahempi vielä: hän ei enää muistanut rooliansa. Hän toivoi kumminkin Sylvesterin kuiskaavan hänelle hänen sanottavansa, mutta pitkään aikaan ei kuulunut kojusta mitään. Situationi oli tuskallinen. Viimein päätti Alfons katsahtaa suflöörin kojuun, silmän-iskulla käskeäksensä Sylvesteriä kuiskuttamaan. Hän katsahti sinne ja… Mutta nyt kangistuu historioitsijan kynä, kirjoitusmuste hyytyy hirmusta, ja vavahtelevin käsin piirtää historioitsija Rauhalinnan aikakirjaan hirmun hirmuisimman, mitä koskaan on tapahtunut Rauhalinnan tyyneiden vainioiden välillä.
Alfons huomasi, että Sylvesteriltä oli kirja jäänyt syrjälle ja hänen nenänsä ruvennut vavahtelemaan juureltansa. Nyt oli aivastuksen henki taas tullut Sylvesterin päälle Rauhalinnan teaterin suflöörikojussa. Alfons tiesi, että nyt ei enää mikään voima maailmassa voi pidättää lähenevän ukkosen repeämistä. Sylvester aivastaa pian kojustansa, ja onkos se sitten inhimillistä aivastusta! Kreivinna pyörtyy, Beata pyörtyy, kreivi saa varmaankin halvauksen, katsojat räjähtävät pilkkanauruun, ja näytelmästä tulee täydellinen skandaali. Ja kuka tietää kuinka käy koko kihlauksen? Se ei juuri vaarallista se, mutta Alfonsille oli kreivi luvannut antaa tän'iltana 12,000 markkaa! Nyt hän kenties suutuksissaan ei anna, ja huomenna protestataan kaupungissa paronin vekseli! Huh! kylmä hiki peittää hänet. Tuskissaan kiertää hän käsiänsä ja unohduksissaan parahtaa:
— "Jospa manner mun allani halkeais!"
Katsojat ovat huomanneet jotain erinomaista; huumauksen henki lepää koko aatelisen katsojajoukon päällä Rauhalinnan teaterissa. Kuultuaan nuo kolkot sanat, katsojat säikähtävät. Kaarle kreivi oli juuri puraisemassa apelsiinin puolikasta, mutta säikähtyneenä jää hän liikkumattomaksi, apelsiini huulilla.
Silloin, ah, silloin sävähtää salamana Alfonsin aivoissa "gigantillinen aate." Hän näkee pelastuksen edessään. Hän päättää aivastaa itse samalla kertaa kuin Sylvester; sittenhän kenties katsojat eivät huomaa Sylvesterin aivastusta. Niin! Ja kuuluuhan aivastus itse näytelmään, se on merkkinä vanhemmille tulla esille. Tosin näytelmä vähän tulee katkonnaista, mutta kunnia on pelastettu! Kreivinnan ja Beatan ei tarvitse pyörtyä, kreivin ei huoli saada halvausta, katsojat eivät saa syytä pilkkaan, skandaali päättyy loistavasti, ja vekseli tulee maksetuksi.