Hankkiakseen edes jotakin syötävää heittäytyivät isä ja poika kalastelemaan, s.o. onkimaan joesta, mihin jokaisella oli lupa. Tätä pitivätkin konkurssintehneet seldvylalaiset yhtenä päätehtävänään. Kauniilla ilmalla, kun kala mielellään söi, saattoi heitä nähdä tusinoittain kuleksivan onkivapa ja kalalippo kainalossa, ja joen rantaa kävellessä tapasi aina vähän päässä jonkun istua kököttämässä vapoineen; kenellä oli ruskea porvaritakki yllään ja paljaat jalat pistettyinä veteen, kuka seisoi vanhalla puunrungolla sinisessä suipossa hännystakissaan, hattukulu toisella korvallaan; kauvempana saattoi nähdä jonkun onkivan rikkonaisessa isoruutuisessa yönutussaan, koska hänellä ei enää muuta ollut, vapa toisessa ja pitkä piippu toisessa kädessä; ja jos poikkesi erääseen joenpolvekkeeseen, sai nähdä vanhan kaljupäisen möhömahan seisovan kivellä ja onkivan. Viimemainitulla oli, huolimatta siitä että hän seisoi vedessä, jalat niin mustat, että saattoi luulla hänen jättäneen saappaat jalkaansa. Jokaisella oli vieressä pieni koppa tai lipas, jossa onkilierot kiemuroivat. Niitä kaivelivat he väliaikoina maasta. Jos taivas vetäytyi pilveen ja ilma kävi viileäksi, ennustaen sadetta, silloin näki lukuisimmin näiden olentojen seisoskelevan virran rannalla, liikkumattomina kuin mitkäkin pyhimysten tai profeettain kuvapatsaat. Välinpitämättöminä kulkivat maalaiset karjoineen ja kuormineen heidän ohitsensa ja laivamiehet eivät jokea laskiessaan edes katsoneet heihin, kun he hiljakseen murisivat laivan synnyttämästä häiriöstä.
Jos joku olisi Manzille kaksitoista vuotta sitten, kun hän kauniine parihevosineen kynteli mäellä joentörmän yläpuolella, ennustanut, että hänkin kerran tulisi liittymään noiden hullunkuristen pyhimysten-kuvien joukkoon ja kalastamaan heidän tavallaan, niin olisi ennustaja varmaan saanut kuulla kunniansa. Nytkin kiiruhti hän heidän ohitsensa heidän selkänsä taitse ja riensi joenrantaa ylöspäin, ikäänkuin joku Manalan yksinäinen henki, joka hakee kadotukselleen mukavata ja syrjäistä paikkaa pimeiltä vesillä. Seisoskelemaan onkivapa kädessä ei hänellä eikä hänen pojallaan ollut kärsivällisyyttä, ja he muistivat, kuinka talonpojat monella muulla tavalla pyytävät kaloja, jos ovat kyllin rohkeita, etenkin käsin puroista, sentähden olivat he ottaneet onget mukaansa vain näön vuoksi ja kuleskelivat puron reunoja ylöspäin, missä he tiesivät olevan kalliita ja hyviä forelleja.
Maalle jääneen Martinkin kävi tällä välin yhä huonommin ja hänkin pitkästyi niin aikaansa, että heittäytyi, sensijaan että olisi työskennellyt laiminlyödyllä pellolla, kalastelemaan ja hääräsi päivät päästään vedessä. Vrenchenin täytyi häntä kaiken aikaa seurata ja kantaa sankoa ja kalastusvehkeitä pitkin kosteita niittyrantoja purojen ja kaikenlaisten lätäkköjen poikki, sateessa ja auringonhelteessä, sillä aikaa kun välttämättömimmätkin työt kotona saivat odottaa tekijäänsä. Sillä heitä lukuunottamatta ei siellä enää ollut ristinsielua eikä tarvinnutkaan olla, sillä Marti oli jo menettänyt enimmät maansa ja omisti enää vain muutamia peltotilkkuja, joita hän tyttärineen veltosti hoiteli, taikka jätti kokonaan hoitamattakin.
Sattuipa kerran, että hän, kulkiessaan eräänä iltana jotenkin syvän ja vuolaan puron rantaa, jossa forelleja runsaasti vilisi, sillä taivas oli pilvessä, odottamatta kohtasi vihamiehensä Manzin, joka tuli häntä vastaan puron toista rantaa. Hänet nähdessään heräsi Martissa kauhea viha ja ylenkatse; he eivät olleet moneen vuoteen tavanneet toisiaan niin läheltä, lukuunottamatta oikeustuvan aidotettuja penkkejä, joissa he eivät saaneet toisiaan haukkua, minkätähden Marti nyt ärjyi vimmoissaan: "Mitä sinä täällä teet, koira? Etkö voi pysytellä luolassasi, sinä Seldvylan ryysyporvari?"
"Pian sinne tulet sinäkin, senkin lurjus!" huusi Manz. "Kalastelemaanpa jo olet sinäkin ruvennut, joten ei sitä sinun tarvinne enää pitkälti odottaa!"
"Suu poikki, hirtehinen!" ärjyi Marti, kun puro tässä kohden heikonsi hänen ääntään, "sinä olet syössyt minut onnettomuuteen!" Ja kun äkkiä pensaatkin puron rannalla alkoivat kovasti tohista alkavan ukonilman käsissä, täytyi Manzin ärjäistä vielä voimakkaammalla äänellä: "Jospa niin olisikin, niin iloitsisinpa siitä suuresti, sinä kurja heittiö!" "Koira!" huusi Marti toiselta puolen ja Manz vastaan toiselta: "Voi sinua tyhmää vasikkaa!"
Ja Marti juoksi kuin tiikeri pitkin purontörmää koettaen päästä toiselle puolelle. Syy siihen, että hän oli heistä raivoisampi, oli se, että hän luuli Manzilla kapakanisäntänä olevan ainakin kyllälti syötävää ja juotavaa ja niinollen varsin mukavan elämän, jotavastoin hänellä itsellään rapistuneessa talossaan kävi aika kylläkin pitkäksi. Manz kuljeskeli sillä aikaa vihoissaan hänkin puron toisella puolen; ja hänen takanaan hänen poikansa, joka huolimatta kuunnella tuota vastenmielistä sanasotaa, uteliaasti ja ihastuksella tähysti toisella puolen olevaa Vrencheniä, joka kulki isänsä jälessä, häpeissään katsellen maahan, niin että ruskeat kiharansa valahtivat kasvoille. Hänellä oli puinen kalasanko toisessa kädessä, toisessa kantoi hän sukkiaan ja hameensa helmat oli hän kosteuden takia käärinyt ylös. Mutta Salin kulkiessa toisella puolen puroa oli hän kainosti antanut niiden valua alas ja oli sentähden nyt kolmikertaisesti pulassa, kun hänen täytyi samalla kertaa kantaa kapistuksiaan ja pitää ylhäällä hamettaan sekä harmikseen kuunnella miesten ilkeätä toraa. Jos hän olisi nostanut silmänsä maasta, olisi hän nähnyt, ettei Sali enää näyttänyt keikarimaiselta eikä kopealta, vaan päinvastoin varsin surulliselta hänkin. Vrenchenin katsellessa häpeissään ja hämillään maahan ja Salin yhtämittaa tähystäissä tuota kaikessa alennuksessaankin sorjaa ja viehättävää olentoa, joka niin ujostellen ja alakuloisena asteli tietään, eivät he kumpikaan huomanneet, että heidän isänsä olivat käyneet äänettömiksi ja riensivät nyt kiihtyneellä raivolla puisille portaille, jotka vähän matkan päässä johtivat puron yli ja jotka jo olivat näkyvissä. Samassa alkoi salamoida, ja hämärä, synkkä vesimaisema valaistui oudolla tavalla; tummanharmaista pilvistä kuului kumea jyrinä ja alkoi pudota raskaita pisaroita, kun raivostuneet miehet yhtaikaa hyökkäsivät kaidalle, heidän askeltensa alla notkuvalle sillalle, kävivät toisiinsa käsiksi ja nyrkeillään iskivät toisiansa vihasta ja raivosta vaalenneihin ja vapiseviin kasvoihin. Ei ole lainkaan hauskaa eikä kaunista, kun kaksi muutoin rehtimiestä keskellä tuntematonta väkijoukkoa joutuu semmoiseen tilaan, että he ylpeydestä, pikaisuudesta tai itsepuolustukseksi alkavat toisiaan rusikoida; mutta se on kuitenkin lapsen viatonta leikkiä verrattuna siihen syvään kurjuuteen, mikä pääsee vallalle kahdessa vanhassa miehessä, jotka tuntevat toisensa ja ovat jo kauvan tunteneet, silloin kun he koko sydämensä kyllyydestä ja kauvan hautuneella raivolla käyvät toisiinsa käsiksi ja iskevät toisiaan nyrkeillään. Näin tekivät nyt nämä harmaantuneet miehet; noin viisikymmentä vuotta sitten olivat he poikasina viimeisen kerran tapelleet, mutta viidenkymmenen vuoden aikana eivät he olleet kädelläkään toisiinsa kajonneet, lukuunottamatta sitä, että hyvinvointinsa päivinä joskus olivat tervehtiessään lyöneet kättä, mutta sitäkin olivat he, jäykkiä ja yksivakaisia kun olivat, tehneet verrattain harvoin. Pari kolme iskua annettuaan jättivät he nyrkkitaistelun ja kävivät hiljalleen vavisten painisille, voihkien silloin tällöin ja raivoisasti hammasta purren sekä koettaen heittää toisensa heikkojen kaidepuiden yli veteen. Nyt olivat lapsetkin saapuneet paikalle ja näkivät tuon kauhean kohtauksen. Sali hyppäsi isänsä luo auttaakseen häntä kokonaan tuhoamaan vihatun vastustajansa, joka muutoinkin näytti heikommalta ja oli jo sortumaisillaan. Mutta Vrenchenkin juoksi paikalle heittäen luotaan kaikki kannettavansa ja päästäen pitkän tuskanhuudahduksen kietoi hän kätensä isänsä ympäri häntä suojatakseen, vaikka hän täten olikin tälle vain esteeksi ja haitaksi. Kyyneleet juoksivat hänen silmistään ja hän katsoi rukoillen Salia, joka juuri oli aikeissa tarttua hänen isäänsä hänet täydellisesti tuhotakseen. Vaistomaisesti laski hän kuitenkin kätensä oman isänsä olkapäille ja koetti häntä voimakkaalla otteella irrottaa vihamiehestään ja samalla rauhottaa, niin että taistelu hetkeksi taukosi taikka oikeammin koko joukko laahautui läähättäen edestakaisin voimatta kokonaan erota eri suunnille. Näin olivat nuoret, tunkeutumalla vanhusten väliin, joutuneet aivan lähelle toisiaan ja samassa hetkessä valaisi pilvenhalkeama, joka päästi heleän iltaruskon näkyviin, tytön lähellä olevat kasvot, ja Sali näki nyt nuo hänelle niin tutut ja kuitenkin niin muuttuneet ja entistään kauniimmat kasvonpiirteet. Vrenchenkin huomasi pojan hämmästyksen ja hymyili hiukan kauhunsa ja kyyneleidensä keskeltä. Isänsä ponnistusten havahduttamana rohkaisi Sali itsensä ja erotti hänet hartailla rukouksillaan ja päättäväisellä käytöksellään lopulta tykkänään erilleen vihollisestaan. Molemmat vanhukset läähättivät kovasti ja alkoivat uudelleen panetella toisiaan ja meluta, kääntyen kulkemaan eri suunnille; mutta heidän lapsensa hengittivät tuskin ollenkaan, he olivat hiljaa kuin hauta. He ojensivat erotessaan vanhusten huomaamatta nopeasti toisilleen kätensä, jotka olivat vedestä ja kaloista kosteat ja kylmät.
Riitaveljesten erottua eri tahoille sulkeutuivat pilvet taas, ilma pimeni pimenemistään ja vesi valui virtanaan alas. Manz asteli poikansa edellä pimeätä ja kosteata polkua, molemmat kädet taskussa ja selkä kumartuneena sadetulvan alla, väristen ja hampaitaan kalistellen ja vuodatellen salaa partaansa kyyneleitä, jotka saivat valua alas omia aikojaan, jottei hän niitä pyyhkiessään olisi ilmaissut itkevänsä. Mutta hänen poikansa ei ollut mitään huomannut, hän kulki tietään hautoen onnellisia kuvia. Hän ei nähnyt sadetta eikä myrskyä, ei pimeyttä eikä kurjuutta; kaikki oli hänestä kevyttä, kirkasta ja lämmintä sisällisesti ja ulkonaisesti, ja hän tunsi olevansa rikas ja turvattu kuin kuninkaanpoika. Hän näki yhä edelleen noiden häntä lähellä olleiden kauniiden kasvojen sekunnin kestäneen hymyilyn ja vastasi siihen nyt vasta, runsaan puolentunnin kuluttua. Hän hymyili täynnä rakkautta yöhön ja sateeseen noita armaita kasvoja vastaan, jotka hän oli joka paikassa pimeydessä näkevinään, ja hän uskoi, että Vrenchenin täytyi nähdä hänen hymyilynsä ja tuntea se sielussaan.
* * * * *
Hänen isänsä oli seuraavana päivänä kuin rikkiraadeltu eikä lähtenyt minnekään kotoaan. Koko eilinen kohtaus ja monivuotinen kurjuus sai tänään uuden, selvemmän muodon ja täytti uhkaavana kapakkapahasen painostavan ilman. Mies ja hänen vaimonsa häälyivät molemmat raukeina ja arkoina kuin aaveet, vaelsivat tuvasta kamariin, sieltä keittiöön ja sieltä uudelleen tupaan, missä ei ollut ainuttakaan vierasta. Lopuksi vaipuivat he kukin nurkkaansa ja alkoivat koko päivän kestävän velton, puolikuolleen kinailun ja kiistelyn, jonka kestäessä he joskus nukkuivat ja heräsivät taas rauhattomien unien ahdistamina, mitkä johtuivat heidän huonoista omistatunnoistaan. Sali vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään tuosta kaikesta, sillä hän ajatteli vain Vrencheniä. Hänestä tuntui, että hän oli äärettömän rikas ja että hän nyt tunsi niin paljon kaunista ja hyvää, hän kun saattoi selvästi palauttaa mieleensä, mitä hän eilen oli nähnyt. Tämä tieto oli hänestä kuin taivaasta pudonnut ja se saattoi hänet kokonaan haltioihinsa; ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän oikeastaan jo ennenkin tiennyt ja tuntenut sen, joka nyt teki hänet niin ihmeen onnelliseksi. Sillä mikään ei ole sen rikkauden ja tutkimattoman onnen kaltainen, joka astuu mieleen niin kirkkaana ja selkeänä ja jolle on annettu oma nimensäkin, millä ei ole sama sointu kuin muilla nimillä.
Sali ei tuntenut olevansa tänään väsynyt eikä onneton, ei köyhä eikä toivoa vailla; hän ei tehnyt muuta kuin kuvitteli mielessään Vrenchenin kasvoja ja olentoa hetken toisensa perästä. Mutta noin hävisi hänen muistostaan melkein kokonaan Vrenchenin kuva, se on, hän sommitteli sen lopulta itse, tietämättä kuitenkaan enää miltä Vrenchen todellisuudessa näytti; hänellä oli kyllä mielessään yleinen kuva hänestä, mutta jos hän tahtoi sitä tarkemmin kuvailla, ei hän sitä voinutkaan tehdä. Hän näki yhä edelleen tytön kuvan kuin jos olisi seisonut hänen edessään ja tunsi siitä suloista vaikutusta, ja kuitenkin näki hän sen vain siten kuin kerran nähtyä nähdään; hän oli sen vallassa mutta ei sitä kuitenkaan piirre piirteeltä tuntenut. Hän muisti kyllä suureksi mielihyväkseen tarkalleen kasvojenjuonteet, jotka tyttösellä kerran oli ollut, vaan ei oikeastaan niitä, jotka hän eilen oli nähnyt. Jollei hän olisi enää toiste saanut Vrencheniä nähdä, olisi hänen muistovoimansa auttanut häntä sommittelemaan kokoon tytön kuvan, niin ettei siitä olisi mitään puuttunut. Mutta nyt kielsivät ne harmillisen itsepintaisesti häneltä apunsa, kun hänen silmänsä halasivat oikeutettua tyydytystään. Ja iltapäivällä, kun aurinko kuumasti ja kirkkaasti paistoi tummain rakennusten yläkertoihin, lähti Sali kulkemaan kaupungista kohti vanhaa kotiaan, joka nyt tuntui hänestä taivaalliselta Jerusalemilta, kaksinetoista loistavine portteineen, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, kun hän sitä lähestyi.
Tiellä tapasi hän Vrenchenin isän, joka siis oli matkalla kaupunkiin. Hän näytti hyvin raivostuneelta ja kiihkoiselta, hänen harmaaksi käynyttä partaansa ei oltu viikkokausiin ajettu ja hänen ulkomuotonsa muistutti suuresti hunningolle joutunut maamiestä, joka on menettänyt maansa ja nyt menee toisille kiusaa tekemään. Kuitenkaan ei Sali, heidän sivuuttaessa toisensa, katsonut häneen enää vihaisesti, vaan pelokkaasti ja arasti, ikäänkuin hänen elämänsä olisi ollut tuon miehen kädessä ja hän olisi sitä mieluummin häneltä rukoillut kuin väkisin ottanut. Marti taasen mittasi Salia ilkeämielisellä katseella kiireestä kantapäähän ja meni menojaan. Tämä kohtaus oli Salille hyväksi, sillä nyt, nähdessään vanhuksen jättäneen kylän, selveni hänelle, mitä hän oikeastaan kylästä etsi, ja hän hiipi vanhastaan tuttuja polkuja kauvas ympäri kylää ja sen ruohoa kasvavia katuja, kunnes seisoi Martin maatilan edustalla. Moneen vuoteen ei hän ollut tätä seutua näin läheltä nähnyt, sillä heidän vielä asuessaan maallakin esti molemminpuolinen vihamielisyys naapureita lähestymästä toistensa tiluksia. Sentähden oli hän suuresti ihmeissään ja kummissaan sen häviön johdosta, jonka hän edessään näki, saman, jonka todistajana hän isänsäkin kodissa oli ollut. Marti oli pantannut pellonpalan toisensa jälkeen eikä hänellä enää ollut muuta kuin talo pihoineen ja hiukan ryytimaata sen vieressä sekä pelto mäentörmällä, jota hän itsepintaisesti koetti vielä pitää hallussaan.
Säännöllisestä maanviljelyksestä ei enää ollut puhettakaan, ja pellolle, joka aikoinaan viljan kypsyessä oli kantanut niin kauniita ja tasaisia tähkiä, oli nyt heitetty kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista laatikoista ja rikkonaisista säkeistä, ja vain siellä täällä kasvoi nauriita, ryytejä sekä vähän perunaa, niin että pelto muistutti perin huonosti hoidettua kaalimaata — mainio kuva osottamaan, minkälaista on elämä kädestä suuhun. Tuosta sai kourallisen nauriita, jos nälkä ahdisti, eikä ollut muuta tarjolla, tuosta keitoksen perunoita tai kaaliksia, ja kaikki muu sai kukoistaa tai kuihtua mielensä mukaan. Täällä sai jokainen juoksennella niinkuin halusi, ja koko leveä kaunis pellonkaistale muistutti nyt sitä isännätöntä kesantoa, josta naapurusten riitaisuudet olivat saaneet alkunsa. Sentähden ei ollut koko talossa jälkeäkään pellonviljelyksestä. Talli oli tyhjä, sen ovi riippui ainoastaan yhdestä saranasta ja lukemattomat hämähäkit, kesän mittaan puolikasvuisiksi päässeet, kutoivat auringon säteissä loistavia verkkojaan oviaukolle. Avonaisessa ladossa, jonne kerran anteliaan maan tuotteet oli koottu, riippui huonoja kalastusvehkeitä, todistaen talossa tavaksi tulleesta vesillä maleksimisesta; pihalla ei näkynyt kanaa, ei kyyhkystä, ei kissaa eikä koiraa; ainoastaan lähde antoi itsestään elonmerkkejä, mutta sekään ei juossut enää torvesta, vaan pulppusi maan tasalla olevasta raosta ja muodosti kaikkialle pieniä lätäköltä, jotka erinomaisesti kuvasivat tätä yleistä kurjuutta. Sillä vaikka isä vähällä työllä olisi voinut tukkia vuodon ja asettaa torven paikoilleen, täytyi Vrenchenin nyt suurella vaivalla urkkia puhdasta vettä tästä vuotavasta kaivosta sekä pestä vaatteensa mataloissa pihalle syntyneissä lammikoissa, koska pesukaukalo oli rapistunut ja halkeillut. Talokin oli yhtä surkean näköinen; ikkunat olivat monin paikoin rikki ja paperilla paikatut, mutta ne olivat kuitenkin hauskimman näköiset tässä yleisessä häviössä, sillä ne olivat, särkyneetkin, kirkkaan kiiltäviksi pestyt, niin että ne loistivat kuin Vrenchenin silmät, jotka saivat tytön köyhyydessä korvata kaiken muun loiston. Ja samoin kuin Vrenchenin kiharat hiukset ja punakeltaiset karttunihuivit sopeutuivat yhteen hänen silmiensä kanssa, samoin olivat sopusoinnussa noihin kimalleleviin ikkunoihin vihreät villiintyneet kasvit, jotka vapaudessaan kasvoivat talon ympärillä, kokonainen pieni metsä huojuvia papuja ja punakeltaisia tuoksuavia kultaorvokkeja. Pavut kiertelivät ensimäistä eteen sattunutta esinettä, missä haravanvartta, missä luutaa, missä sotatapparaa, kuten erästä arvonmerkkiä nimitettiin, jota Vrenchenin isoisä vahtimestarina oli kantanut, mutta joka nyt muun puutteessa oli sijotettu paputarhaan sekin; toisaalla kapusivat pavut lahonneita tikapuita, jotka ylimuistoisista ajoista nojasivat rakennusta vastaan, ja riippuivat tikapuilta alas kirkkaiden ikkunain yli kuin Vrenchenin kiharat hänen silmillään. Tämä enemmän runollinen kuin toimelias talo oli vähän erillään muista, niin ettei sillä ollut mitään läheistä naapuria, ja nyt ei siinä näkynyt yhtään sielua liikkuvan. Sali nojasi sentähden kaikessa turvallisuudessa vanhan aitan seinään ja katsoi uteliain silmin noin kolmenkymmenen askeleen päästä tuota autiota taloa. Pitkän aikaa seisoi hän niin nojaten ja taloon tähystellen, kun Vrenchen ilmestyi oven suuhun ja katsoi pitkään ulos, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet yhteen esineeseen kiinteästi suunnatut. Sali ei liikahtanut paikaltaan eikä kääntänyt silmiään tytöstä. Kun Vrenchen viimein sattumalta katsahti aitalle päin huomasi hän seisojan. He katselivat hetken toisiaan, ikäänkuin olisivat nähneet oudon luonnonilmiön edessään, kunnes Sali lopulta ojentui suoraksi ja astui hitaasti pihan yli Vrencheniä kohti. Kun hän oli tullut tytön luo, ojensi tämä hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Sali!"
Poika tempasi hänen kätensä ja katsoi häntä pitkään silmiin. Kyyneleet valahtivat Vrenchenin silmiin, hänen kasvonsa kävivät pojan katseista tulipunaisiksi ja hän kysyi: "Mitä sinä täältä tahdot?" "Ainoastaan nähdä sinut", vastasi Sali. "Emmekö voi taasen tulla hyviksi ystäviksi?" "Ja meidän vanhempamme?" kysyi Vrenchen kääntäen sivulle itkuisia kasvojaan, hänellä kun eivät kädet olleet vapaat niitä peittämään. "Onko syy meidän siihen, mitä he ovat tehneet ja mitä heistä on tullut?" sanoi Sali. "Ehkä voimme parantaa vielä kaiken kurjuuden, jos me kaksi pidämme yhtä ja oikein rakastamme toisiamme!" "Siitä ei tule mitään", vastasi Vrenchen syvällä huokauksella, "mene Jumalan nimessä täältä, Sali!" "Oletko yksin", kysyi Sali, "enkö voisi hetkeksi tulla sisään?" "Isä sanoi menneensä kaupunkiin sinun isääsi hätyyttelemään; mutta sisälle et voi tulla, sillä myöhemmin et ehkä pääse täältä niin huomaamatta lähtemään kuin nyt! Vielä on kaikki hiljaa eikä ketään näy tiellä, minä pyydän, lähde jo!" "En, niin en lähde! Olen sinua eilisillasta lakkaamatta ajatellut, en lähde pois, meidän on puhuttava keskenämme ainakin puoli tuntia tai tunti, se on tekevä meille hyvää!" Vrenchen mietti tuokion ja sanoi sitten: "Menen illansuussa pellollemme, sinä tiedät mille, sillä meillähän on vain yksi ainoa jälellä, ja noudan sieltä kaaliksia. Tiedän, ettei siellä ole ketään, sillä väki on toisaalla viljanleikkuussa; jos tahdot, niin tule sinne, mutta mene nyt ja varo, ettei kukaan sinua näe! Sillä vaikka kukaan ihminen ei enää seurustele meidän kanssamme, niin puhuttaisiin siitä kuitenkin niin paljon, että se tulisi pian isäni korviin."
He päästivät nyt toistensa kädet, mutta tarttuivat niihin taas uudestaan ja kumpikin kysyi yhtaikaa: "Kuinka onkaan sinun ollut?" Mutta vastauksen asemasta tekivät he uudelleen saman kysymyksen ja vastaus oli luettavana ainoastaan heidän paljon sanovista silmistään, sillä he, kuten rakastavat tavallisesti, eivät enää voineet pitää yllä keskustelua, ja sanaakaan sanomatta erkanivat he puolittain onnellisina, puolittain surullisina toisistaan. "Mene sinä vaan heti pellolle, minä tulen sinne kohta!" huusi Vrenchen vielä lähtijän jälkeen.
Niin lähti Sali nyt tuolle hiljaiselle, kauniille mäelle, jonka ylitse kaksi peltoa kulki, ja loistava kesäkuun aurinko, valkeat vaeltavat pilvet, mitkä kiitivät kypsän aaltoilevan viljapellon yli, välkkyvä sininen virta, joka vieri mäen juurella — kaikki tämä täytti hänen rintansa ensi kerran monen pitkän vuoden jälkeen onnen ja tyytyväisyyden tunteella sen murheen sijasta, joka häntä ennen oli ahdistanut, ja hän heittäytyi pitkälleen ohran läpikuultavaan puolivarjoon juuri siinä, missä Martin ruokkoamaton pelto alkoi, ja tähysteli sanomattoman onnellisena taivaalle.
Vaikka ei kulunut edes neljännestuntia Vrenchenin tuloon ja vaikka Sali sillä aikaa ajatteli vain onneaan ja sen nimeä, seisoi tyttö kuitenkin tullessaan niin äkkiä ja niin odottamattomana hänen edessään, hymyillen hänelle. Riemuiten karkasi hän pystyyn ja huudahti: "Vrenchenini!" ja tyttö vuorostaan ojensi pojalle molemmat kätensä ja käsitysten kulkivat he kahisevan ohrapellon laitaa joelle päin ja sieltä takaisin puhumatta juuri sanaakaan; tämän kävelynsä uudistivat he kolme neljä kertaa hiljaisina, onnellisina ja levollisina, joten tämäkin pari muistutti tähtisikeröä, joka kulki mäen auringonpuoleista rinnettä ylös ja toista alas, kuten muinoin heidän yksivakaiset isänsä auroineen. Mutta kun he sattumalta nostivat silmänsä ruiskaunoista, joihin ne olivat kiintyneet, näkivät he edessään toisen synkän tähden, mustan miehen, joka heidän tietämättään oli äkkiä ilmestynyt heidän eteensä. Hän lienee makoillut ohrapellossa. Vrenchen säpsähti ja Sali huudahti hämmästyneenä hänkin: "Musta soittoniekka!" Mies kantoi viulua ja käyrää kainalossaan ja oli todella mustan näköinen; paitsi sitä, että hänellä oli musta huopahattu ja että hän kantoi ruosteista kattilaa, oli hänen tukkansa pikimusta, samoin kuin hänen ajamaton partansakin; kasvot ja kädet olivat niinikään mustuneet, hän kun toimitti kaikenlaista käsityötä, enimmäkseen tosin kattilanpaikkaamista, mutta autteli myöskin hiilenpolttajia ja tervankeittäjiä metsässä ja piti viulua aina muassaan vain hyvän tavan vuoksi, siltä varalta että sattuisi joskus talonpoikain ilonpitoon. Sali ja Vrenchen hiipivät äänettöminä hänen jälessään luullen, että hän lähtisi pellolta taakseen katsomatta, ja niin näyttikin tapahtuvan, sillä hän ei tuntunut heitä lainkaan huomanneen. Mutta ikäänkuin salaperäinen lumous olisi sitonut heidät tuohon mieheen, he eivät uskaltaneet poiketa kaltaiselta polulta, vaan seurasivat ehdottomasti tuota mieronkiertäjää pellon päähän saakka, missä kiviraunio, muistuttaen tapahtuneesta vääryydenteosta, yhä vielä peitti riidanalaisen pellonnurkan. Lukemattomat unikukat ja orjantappurat peittivät sen, jonka vuoksi kiviröykkiö oli tulipunainen tähän vuodenaikaan. Äkkiä hypähti musta viuluniekka yhdellä loikkauksella punapeitteiselle röykkiölle, kääntyi ja katseli taakseen. Nuoret pysähtyivät ja katsoivat hämillään mustaan hirtehiseen; hänen ohitsensa eivät he voineet kulkea, sillä se tie vei kylään, eivätkä he voineet kääntyä ympäri ihan hänen silmäinsä edessä. Hän katsoi heihin tuikeasti ja huusi: "Minä tunnen teidät, teidän isänne ovat ryöstäneet minulta tämän maan! Minua ilahuttaa nähdä, kuinka hyvin teidän on käynyt ja saanen vielä nähdä teidät minun edelläni kulkevan kaiken maailman tietä! Katsokaahan minuun, te varpustenpojat! Kuinka teitä minun nenäni miellyttää, häh?" Hänellä oli todella kauhea nenä, joka törrötti kuin suuri kulmamitta hänen kangistuneista mustista kasvoistaan, taikka oikeammin oli se tukevan puupalikan kaltainen, joka oli viskattu noihin kasvoihin, ja sen alapuolella oli pieni pyöreä reikä suuna, joka kummallisesti vetäytyi kokoon ja kutistui ja josta alinomaa kuului läähätystä, vihellystä ja kitinää. Lisäksi oli hänen pieni huopahattunsa oudossa asennossa ja muodoltaan samoin kummallinen, se kun ei ollut pyöreä eikä kulmikas, vaan näytti muuttavan joka hetki asuaan, vaikka se ei liikkunutkaan paikaltaan. Miehen silmistä ei näkynyt paljon muuta kuin valkuaiset, sillä silmäterät olivat alituisessa ja nuolennopeassa liikkeessä ja juoksivat ristiin kuin jänikset. "Katsokaas minuun", jatkoi hän, "isänne tuntevat minut kyllä ja jokainen tässä kylässä tietää kuka minä olen, kunhan hän vaan näkee minun nenäni. He ovat vuosimääriä julistaneet, että joku määrä rahaa on jäänyt perintönä tästä pellosta; minä olen parikymmentä kertaa ilmottautunut, mutta minulla ei ole kaste- eikä kotipaikkatodistusta, ja minun kodittomat ystäväni, jotka ovat nähneet minun syntymäni, eivät kelpaa todistajiksi, ja niin on valvonta-aika jo kauvan sitten kulunut umpeen ja minä olen menettänyt kalliit rahat, joilla olisin voinut matkustaa ulkomaille! Olen rukoillut isiänne, että he todistaisivat minun puolestani, sillä heidän täytyy omientuntojensa mukaan pitää minua oikeana perillisenä; mutta he ovat ajaneet minut talostaan ja nyt ovat he itse joutuneet pirun ansaan! Mutta hiisi vieköön, sehän on maailman meno, minulle on se voinut olla parhaiksi. Tahdonpa soittaa teille, jos milloin haluatte tanssia!" Tämän sanottuaan hyppäsi hän kiveltä ja lähti kulkemaan kylään päin, missä iltapuoleen oli vietettävä korjuujuhlaa, jolloin talonpojilla aina oli jotain hyvää tarjona. Kun hän oli mennyt, istuutuivat rakastuneet hyvin alakuloisina ja surullisina kiville; he ottivat kätensä toistensa käsistä ja tukivat niitä vasten murheellisia päitään. Viuluniekan ilmestyminen ja hänen sanansa olivat temmanneet heidät siitä onnellisesta unohduksesta, jonka vallassa he olivat kävelleet edestakaisin kuin kaksi lasta. Heidän taasen tuntiessaan allaan kurjuutensa kovan perustan, himmeni heidän iloinen luottamuksensa elämään ja heidän mielensä muuttui raskaaksi kuin kivi.
Äkkiä johtui Vrenchenin mieleen viuluniekan omituinen ulkomuoto ja hänen nenänsä ja hänen täytyi purskahtaa ääneen nauramaan. Hän huudahti: "Se mies poloinen on todella hassunkurisen näköinen. Mikä nenä!" ja mitä viehättävin ja vilpittömin iloisuus kuvastui tytön kasvoilla, ikäänkuin hän olisi odottanut juuri viuluniekan nenää haihduttamaan surun raskaita pilviä. Sali katsahti Vrencheniin ja näki hänen iloisuutensa. Tyttö unohti kuitenkin pian alkuperäisen syyn iloonsa ja nauroi nyt täydestä sydämestä Salille vasten silmiä. Sali taasen hämillään ja kummastellen tuijotti vasten tahtoansakin samalla tapaa kuin nälkäänäkevä katsoo kaunista nisuleipää ja huudahti: "Jumalani, Vrenchen, kuinka kaunis sinä olet!" Vrenchen nauroi vain vielä enemmän ja päästi soinnukkaasti kurkustaan joitakin lyhyitä kiljahduksia, jotka tuntuivat Sali parasta satakielen laululta. "Sinä noita", huudahti hän, "mistä olet tuon oppinut? Mitä pirun temppuja sinä taidatkaan?" "Hyvä Jumala", sanoi Vrenchen, "eivät ne mitään pirun kujeita ole! Kuinka kauvan olenkaan toivonut saavani kerran sydämestäni nauraa! Tosin on minun täytynyt yksinäni ollessani jollekin nauraa, mutta ei se ole ollut oikeata naurua; mutta nyt saanen ikuisesti hymyillä ja nauraa, aina kun sinut näen, ja sitä toivon saavani aina tehdä! Pidäthän sinäkin pikkusen minusta?" "Oi Vrenchen", sanoi nuorukainen ja katsoi tyttöä hellästi ja uskollisesti silmiin, "en ole vielä katsonut kehenkään tyttöön, minusta on aina tuntunut, kuin täytyisi minun rakastaa vain sinua, ja tahtomattani ja tietämättäni olet sinä aina ollut mielessäni!" "Ja sinä minun mielessäni", sanoi Vrenchen, "ja paljon enemmän kuin minä sinun; sillä etpä ole sinä minuun edes katsonut etkä tiennyt, minkä näköiseksi olen tullut, kun minä sitä vastoin olen sinua usein kaukaa ja joskus salaa läheltäkin tarkastanut ja tiennyt aina minkä näköinen olit. Muistatko vielä, kuinka usein me lapsina tänne tulimme? Muistatko vielä meidän vaunuja? Olimme silloin pieniä ja kuinka kauvan siitä nyt on! Luulisinpä meillä jo olevan ikää aika tavalla." "Kuinka vanha sinä olet nyt", kysyi Sali täynnänsä suloista mielihyvää, "luulisin sinun olevan seitsemäntoista vuotias." "Olen seitsemäntoista ja puolen vuoden ikäinen!" vastasi Vrenchen, "ja kuinka vanha sinä olet? Tiedänpä jo, olet kohta kaksikymmentä?" "Mistä sen tiedät?" kysyi Sali. "Sitäpä en sano." "Et tahdo sitä sanoa?" "En." "Etkö todellakaan?" "En, en!" "Sinun pitää sanoa!" "Tahdotko minua johonkin pakottaa?" "Sen saamme nähdä!" Tämä yksinkertainen pakina antoi Salille aiheen ahdistaa tuota kaunista tyttöä kömpelöin hyväilyin, joiden piti muka olla rangaistusta. Tyttö taasen jatkoi itseään puolustaakseen itsepäisesti tyhjää sanakiistaa, joka turhanpäiväisyydestään huolimatta tuntui molemmista sukkelalta ja mieluiselta, kunnes Sali sai kyllin rohkeutta ottaakseen tytön kädet vangiksi ja painaakseen hänet nurmikolle unikukkien sekaan. Siinä hän nyt makasi räpytellen silmiään auringonpaisteessa; hänen kasvonsa hehkuivat kuin purppura, ja hänen suunsa oli puoliavoin sallien kahden valkean hammasrivin kuultaa esiin. Hienosti ja kauniisti yhtyivät tummat kulmakarvat toisiinsa, ja nuori rinta kohosi ja laski voimakkaasti neljän käden alla, jotka sen päällä kävivät sotaa keskenään. Sali ei tiennyt ilonsa rajoja nähdessään tuon solakan ihanan olennon edessään ja tietäessään omakseen sen, mikä hänestä tuntui kokonaiselta kuningaskunnalta.
"Sinulla on vielä jälellä kaikki kauniit hampaasi", nauroi Sali."Muistatko vielä, kuinka usein niitä kerran laskimme?"
"Eihän ne enää samat ole, sinä lapsi", sanoi Vrenchen, "ne ovat aikoja sitte pudonneet!"
Sali tahtoi nyt yksinkertaisuudessaan uudistaa vanhan leikin ja laskea nuo loistavat hammashelmet. Mutta Vrenchen sulki äkkiä punaisen suunsa, nousi istualleen ja alkoi sitoa orjantappuroista seppelettä, jonka hän sitten pani päähänsä. Seppele oli täyteläisen leveä ja se teki ruskettuneen tytön satumaisen viehättävän näköiseksi, ja niin oli köyhällä Salilla omanaan se, josta rikkaat olisivat kalliisti maksaneet, jos se maalarin maalaamana edes olisi riippunut heidän seinällään. Tyttö kapsahti äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Taivas, kuinka kuuma täällä on! Istummehan tässä kuin houkkiot ja annamme paahtaa itsemme! Tule, rakkaani, istukaamme tuonne korkeaan ohraan!"
He luikahtivat peltoon keveästi ja hiljaa, jättämättä tuskin mitään jälkeä, ja rakentelivat itselleen ahtaan luolan kultaiseen viljaan, joka ulottui heidän päittensä yli heidän istuessa, niin että he näkivät vain tumman sinisen taivaan yllään eivätkä mitään muuta koko maailmasta. He syleilivät ja suutelivat toisiaan vähäväliä, siksi kunnes hetkeksi väsyivät, niinkuin kahden rakastavaisen suutelot usein tuokioksi tai pariksi taukoavat ja antavat kesken riemun yltäkylläisyyttä aavistaa kaiken katoavaisuutta. He kuulivat leivosten laulavan korkealla ilmassa ja etsivät niitä tarkoilla silmillään, ja kun he luulivat näkevänsä vilahdukselta jonkun välähtävän aurinkoa vasten, kuin äkkiä siniselle taivaalle nousevan ja laskevan tähden, suutelivat he taasen palkinnoksi toisiaan ja koettivat voittaa ja pettää toisensa niin hyvin kuin voivat. "Näetkös, tuolla taasen välähti yksi!" kuiskasi Sali ja Vrenchen vastasi yhtä hiljaa: "Kuulen sen kyllä, mutta en näe sitä." "No pidäpäs nyt varasi, näetkö tuon valkean pilven? Vähän oikealle siitä!" Ja molemmat tähysivät innokkaasti taivaille ja aukaisivat suunsa kuin peltokanan pojat pesässään, ollen heti valmiina antamaan toisilleen suuta kun olivat näkevinään leivon.
Äkkiä lopetti Vrenchen tämän leikin ja sanoi: "Se on siis varma asia, että kummallakin meistä nyt on armaansa. Eikö sinustakin tunnu niin?" "Kyllä, niin minustakin tuntuu", sanoi Sali. "Miten miellyttää sinua armaasi", kysyi Vrenchen, "minkälainen hän on ja mitä voit hänestä kertoa?" "Hän on hyvin siro olento, hänellä on kaksi ruskeata silmää, punainen suu, ja hän juoksee kahdella jalalla; mutta hänen mieltään tunnen vähemmän kuin Rooman paavia. Mitäs voit sinä armaastasi kertoa?" "Hänellä on kaksi sinistä silmää, vallaton suu ja kaksi kelvotonta voimakasta kättä; mutta hänen ajatuksensa ovat minulle tuntemattomat kuin Turkin keisari!" "Se on totta", sanoi Sali, "että tunnemme toisiamme vähemmän kuin jos emme olisi koskaan toisiamme nähneet, niin vieraaksi on meidät tehnyt tämä aika, jonka kuluessa olemme kasvaneet suuriksi. Mitä kaikkea onkaan sinun aivoissasi liikkunut, rakas lapseni?" "Ah, eipä suuria. Kaikenkaltaisia hassutuksia on siellä liikkunut, mutta minun on aina käynyt niin surullisesti, ettei niistä koskaan ole totta tullut." "Tyttö parkani," sanoi Sali. "Mutta luulenpa sinussa olevan vähän veitikkaa, eikö totta?" "Sen saat vähitellen kokea, kunhan vain minua oikein rakastat." "Kun kerran tulet minun vaimokseni?"
Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti. Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."
Ja niin he nousivat ja lähtivät käsi kädessä ohrapellosta, kun he äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin, oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.
He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy. Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet. Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys. Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta. Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen, puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut. Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu." Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille huulille. Lehti liikkui heikosti.
"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi yhtyä!"
Ja tyttö sysäsi luotaan nuorukaisen, joka lähti sokeasti totellen juoksemaan kylään. Hän kohtasi poikasen, joka ei häntä tuntenut; tälle jätti hän toimeksi antaa sanan lähinnä oleville ihmisille ja selitti tarkoin, missä apu oli tarpeen. Sitten lähti hän pois epätoivon vallassa ja harhaili koko yön metsässä. Aamusella hiipi hän pellolle urkkiakseen kuinka Martin oli käynyt ja kuuli ihmisten puhelevan keskenään, että Marti vielä eli, mutta että he eivät tienneet mitään muuta tästä oudosta asiasta, sillä kenkään ei tiennyt, kuka hänelle oli iskun antanut. Vasta nyt palasi hän kaupunkiin ja sulkeutui pimeään kurjaan kotiinsa.
Vrenchen pysyi sanassaan; häneltä ei saatu mitään muuta tietää kuin että hän oli löytänyt isänsä siinä tilassa, ja kun Marti jo toisena päivänä oli paljon parempi, tosin vieläkin tajutonna, ja kun sen lisäksi ei ollut ketään kantajaa, niin tyydyttiin siihen otaksumaan, että hän oli ollut juovuksissa ja satuttanut itsensä kiveen, ja asian annettiin jäädä silleen. Vrenchen hoiti häntä eikä jättänyt häntä muulloin kuin silloin kun hänen täytyi mennä noutamaan tohtorin määräämiä lääkkeitä tai keittämään itselleen jotain huonoa keitosta. Hän eli melkein tyhjästä, vaikka hän valvoikin yöt päivät eikä kukaan häntä hänen tehtävissään avustanut. Viipyi melkein kuusi viikkoa ennenkuin sairas tuli täydelleen tajuihinsa, vaikkakin hän jo sitä ennen söi ja koko reippaasti liikuskeli vuoteellaan. Mutta hän ei tullut entiselleen, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin näkyi kaikesta hänen puheestaan, että hän oli tullut heikkomieliseksi ja vielä mitä omituisimmalla tavalla. Hän muisti vain hämärästi entisiä aikoja kuin jotakin perin lystillistä, joka ei häntä enää liikuttanut, naureskeli alituisesti kuin houkkio ja oli muutenkin hyvällä päällä. Vielä vuoteessa maatessaan keksi hän kaikenlaisia hulluja ja mielettömiä väitteitä ja sanansutkauksia, väänteli kasvojaan ja veti mustan villaisen yömyssyn silmilleen, niin että hän näytti ruumiilta paarivaipan alla. Kalpeana ja laihtuneena kuunteli Vrenchen häntä kärsivällisesti, vuodattaen kyyneleitä mielipuolen hulluudelle, joka tyttö parkaa kiusasi vielä enemmän kuin isän entinen pahanilkisyys. Mutta kun vanhus teki jotain perin hullunkurista, niin täytyi tytön keskellä suruaankin ääneen nauraa, sillä hänen masennettu luonteensa oli aina valmis puhkeamaan ilmi-iloon niinkuin jännitetty jousi; mutta hetkellistä iloa seurasi aina sitä syvempi suru. Mutta kun vanhus voi nousta vuoteesta, oli hänen kanssaan vielä vaikeampi tulla toimeen, hän ei tehnyt muuta kuin hulluuksia, naureskeli, kuljeskeli talossa ylt’ympäri, istuutui auringon paisteeseen, pisti kielensä ulos suusta tai piti pitkiä puheita papumaalle.
Mutta samoihin aikoihin hänen vähäisen omaisuutensa jäännökset loppuivat, ja asiat olivat nyt kehittyneet niin pitkälle, että hänen talonsa ja viimeinen aikoja sitten pantattu peltonsa joutuivat oikeudellista tietä myytäviksi. Sillä talonpoika, joka oli ostanut Manzin kaksi peltoa, käytti hyväkseen Martin täydellistä saamattomuutta ja sairautta ja saattoi vanhan riidan kiistanalaisesta kivikkomaasta pikaiseen loppuun. Marti menetti jutun ja karkotettiin maaltaan, hän kun ei tylsämielisyydessään voinut seurata riidan menoa. Huutokauppa tapahtui ja seurakunta toimitti Martin yleiseen mielenvikaisten hoitolaan. Tämä laitos oli maakunnan pääkaupungissa. Tervettä ja ruokahaluista mielipuolta ravittiin ensin hyvästi, sitten sijotettiin hän härkien vetämiin vankkureihin, erään köyhän talonpojan matkaan, joka teki retken kaupunkiin myödäkseen säkillisen tai pari säkillistä perunoita. Vrenchen nousi isänsä viereen ajoneuvoihin seuratakseen häntä tällä viimeisellä matkalla elävänä haudattujen tyyssijaan. Tämä oli surullinen ja katkera matka, mutta Vrenchen hoiteli huolellisesti isäänsä ja valvoi tarkkaan, ettei häneltä mitään puuttunut, hän ei edes silmäillyt ympärilleen eikä tullut kärsimättömäksi, kun mielipuolen ilveet herättivät ihmisten huomiota ja kun joutoväki juoksi heidän vankkuriensa jälessä. Vihdoin saapuivat he kaupungissa avaraan rakennukseen, missä pitkissä käytävissä, pihalla ja sievässä puutarhassa joukko samannäköisiä olentoja liikuskeli, kaikki puettuina valkeihin mekkoihin, päässä kovat nahkalakit. Martikin puettiin Vrenchenin nähden samanlaiseen pukuun ja hän iloitsi siitä kuin lapsi ja tanssi sinne tänne lauleskellen. "Jumala tervehtii teitä, te arvon herrat!" huusi hän uusille kumppaneilleen. "Teillä on täällä komea talo! Mene sinä kotiin, pikku Vrenchen, ja sano äidille, etten enää koskaan tule kotia; täällä on minun, Jumala nähköön, hyvä olla. Hihhei! Pensaissa juoksee siili, olen kuullut sen haukkuvan! Älä sinä tyttäreni suutele vanhaa miestä, suutele sinä vain nuoria poikakultia! Kaikki vedet virtaavat Reiniin, sinä luumusilmä! Joko lähdet, Vrenchen? Sinähän näytät kalpealta kuin kuolema ja kuitenkin on minun käynyt niin hyvin! Kettu huutaa kedolla: huhuu, huhuu! Hänen sydämensä on niin surullinen. Huhuu!" Vartija käski hänen olemaan hiljaa ja vei hänet keveään työhön; Vrenchen lähti ajoneuvoilleen. Hän istuutui vankkureille ja otti esille leipäpalan ja söi sen; sitten nukkui hän kunnes talonpoika tuli takaisin ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle. He saapuivat vasta yöllä perille. Vrenchen lähti taloon, missä oli syntynyt, mutta jossa enää voi viipyä vain kaksi päivää, ja hän oli nyt ensi kerran elämässään siellä ypöyksin. Hän teki tulen keittääkseen kahvia niistä jäännöksistä, joita vielä oli tallella, ja istuutui liedelle mieli apeana. Hän oli ikävissään ja huolissaan sen johdosta, ettei hän ollut nähnyt Salia enempää kuin yhden ainoan kerran, ja hän ajatteli ainoastaan häntä. Suru ja huoli katkeroittivat hänen kaipuunsa ja tekivät sen vielä raskaammaksi. Niin istui hän mietteissään ja nojasi päätänsä käsiään vasten, kun joku astui sisään avoimesta ovesta.
"Sali!" huudahti Vrenchen nousten paikoiltaan ja langeten nuorukaisen kaulaan. Sitten katsoivat he molemmat peljästyneinä toisiaan, huudahtaen: "Kuinka surkealta sinä näytätkään!" Sali oli yhtä kalpean ja kuihtuneen näköinen kuin Vrenchenkin. Unohtaen kaiken muun veti tyttö nuorukaisen vierellensä liedelle ja kysyi: "Oletko ollut sairas tai onko sinunkin käynyt huonosti?" Sali vastasi: "En ole ollut sairas muusta kuin ikävästä sinuun. Meillä käy kaikki taas loistavasti; isäni pitää kapakkaa oudolle roistoväelle ja mikäli voin huomata, on hänestä tullut varkaiden uskottu. Sentähden on ravintolamme taasen väkeä täynnä, kuinka kauvan sitä sitten kestäneekin. Äiti häärää mukana surkuteltavasta halusta nähdä edes jotakin talossaan ja luulee jonkunlaisen silmälläpidon kautta voivansa lieventää tätä surkeutta. Minusta ei vähääkään välitetä, enkä sitä paljon murehdi, sillä voin ainoastaan ajatella sinua yötä päivää. Kun kaikenlaisilla maankiertäjillä on tapana poiketa meille, olemme joka päivä saaneet kuulla miten teidän on käynyt, ja siitä on isäni iloinnut kuin pieni lapsi. Että isäsi on tänään viety hoitolaan, senkin saimme jo kuulla. Arvelin, että olisit yksin ja tulin sinua tapaamaan."
Vrenchen kertoi Salille kaikesta mikä hänen mieltään painoi ja mistä hän kärsi, mutta teki sen niin keveästi ja varmasti kuin jos olisi kertonut suuresta onnesta, sillä niihin määrin tuotti hänelle iloa nähdä Sali vieressään. Hän keitti sillä välin tuopillisen lämmintä kahvia, jonka hän pakotti rakastettunsa juomaan kanssansa.
"Siis ylihuomenna täytyy sinun täältä lähteä", sanoi Sali. "Miten käykään, taivaan nimessä, silloin meidän!" "Sitä en tiedä", vastasi Vrenchen, "minun täytyy lähteä ulos maailmalle palvelusta etsimään. Mutta minä en voi tulla toimeen ilman sinua, etkä sinä kuitenkaan voi koskaan tulla omakseni, joskaan ei meidän välillämme olisi mitään muuta kuin että sinä olet lyönyt isääni ja vienyt häneltä järjen. Se olisi huono peruskivi meidän avioliitollemme eikä se jättäisi meitä kumpaakaan koskaan rauhaan." Sali huokasi ja sanoi: "Minäkin olen satoja kertoja ajatellut ruveta sotamieheksi tai rengiksi johonkin vieraaseen paikkakuntaan, mutta en ole voinut lähteä niin kauvan kuin sinä olet täällä — ja kun sinä olet lähtenyt, silloin olen minä mennyt mies!" "Minä luulen, että onnettomuuteni tekee rakkauteni sinuun lujemmaksi ja tuskallisemmaksi, niin että se tulee elämän ja kuoleman asiaksi. Minulla ei sellaisesta ole ollut aavistusta!"
Vrenchen katsoi sydämellisesti hymyillen häneen. He nojautuivat molemmat seinää vasten eivätkä enää puhuneet sanaakaan, vaan antautuivat äänettöminä onnentunteensa valtaan, joka nosti heidät kaikkien huolien yläpuolelle. He tiesivät niin varmasti pitävänsä toisistaan ja olevansa toisilleen rakkaat. Ja he nukahtivat molemmat rauhallisesti liedelle, jossa ei ollut tyynyjä eikä päänalaisia, ja nukkuivat tyynesti ja hiljaa kuin kaksi lasta kehdossa.
Aamu koitti jo, kun Sali heräsi. Hän koetti herättää tytön niin hellävaroin kuin voi, mutta tämä ei tahtonut herätä, vaan vaipui takaisin unen valtoihin. Silloin suuteli nuorukainen häntä tulisesti suulle. Vrenchen hypähti ylös, aukaisi silmänsä kokonaan ja huudahti Salin nähdessään: "Herra Jumala! uneksin juuri sinusta. Näin sellaista unta, että me tanssimme häissämme kauvan aikaa. Ja me olimme niin onnelliset ja niin kauniisti koristetut eikä meiltä mitään puuttunut. Sitten tahdoimme suudella toisiamme, me sitä oikein himoitsimme, mutta joku esti meitä siitä aina. Ja nyt olet sinä itse sen estänyt! Mutta kuinka hauska, että olet nyt täällä!" Tulisesti lankesi hän Salin kaulaan ja suuteli häntä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla. "Ja minkälaista unta olet sinä nähnyt?" kysyi tyttö ja siveli nuorukaisen poskia. "Minä olin kulkevinani loppumatonta tietä metsän lävitse ja sinä olit aina kaukana edelläni; joskus katsoit taaksesi minuun, viittasit minulle kädelläsi ja hymyilit ja silloin olin kuin taivaassa. Siinä kaikki."
He astuivat avoimelle kyökin ovelle, joka vei suoraan pihalle, ja naurahtivat katsoessaan toisiaan kasvoihin. Sillä Vrenchenin oikea poski ja Salin vasen, jotka maatessa olivat toisiaan vasten, olivat painuneet ihan punaisiksi, kun taas toisten vaaleus viileän yöilman vaikutuksesta oli käynyt vielä enemmän silmiinpistäväksi. He hieroivat hellästi toistensa kalvenneita poskia tehdäkseen nekin punaisiksi. Raikas aamuilma, kasteessa välkkyvän seudun tyyneys, varhainen aamunkajastus tekivät heidät iloisiksi ja huolettomiksi ja varsinkin Vrenchenin näytti vallanneen herttainen suruttomuuden henki.
"Huomeniltana täytyy minun siis lähteä tästä talosta", sanoi hän, "hakemaan toista kattoa pääni päälle. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä kerran, yhden ainoan kerran, pitää oikein hauskaa sinun kanssasi; tahtoisin oikein sydämeni halusta tanssia sinun kanssasi jossakin, sillä minun mielestäni ei lähde tanssi yöllisessä unessani." "Kaikissa tapauksissa tahdon sinua saattaa ja nähdä mihin joudut", sanoi Sali, "ja tanssia haluaisin minäkin mielelläni kanssasi, sinä herttainen lapsi! Mutta missä?" "Huomenna ovat markkinat kahdessa paikassa, jotka eivät ole kovin kaukana täältä", vastasi Vrenchen. "Siellä ei meitä juuri tunneta eikä meistä välitetä. Odotan sinua tuolla rannalla ja sitten voimme lähteä matkaan iloitsemaan sinne minne mielimme, kerran, ainoan kerran! Mutta meillä ei ole lainkaan rahaa! Sittenhän ei tuumastamme voikaan tulla mitään". "Ole huoleti", sanoi Sali, "aion tuoda sitä tullessani!" "Mutta ethän isältäsi niitä — niitä, varastettuja?" "En, ole rauhassa! Minulla on vielä jälellä hopeinen kelloni. Sen tahdon myödä." "En voi sinua kieltää sitä tekemästä", sanoi Vrenchen punastuen, "sillä luulenpa, että kuolisin, jos en saisi huomenna tanssia kanssasi." "Olisikin parasta, jos me molemmat voisimme kuolla", sanoi Sali. Ja he syleilivät toisiaan suruisesti jäähyväisiksi ja erotessaan nauroivat he kuitenkin iloisesti ajatellen huomista päivää. "Mutta milloin sinä tulet?" huusi Vrenchen vielä. "Viimeistään yhdentoista aikaan päivällä", vastasi Sali. "Sitten syömme kahden kesken kunnollisen päivällisen." "Hyvä, hyvä, tule, armaani, jo puoli yhdentoista aikaan!"
Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!" "Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin, sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle nuoranpalan!"
Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten menemään.
Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän; sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron, ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi. Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä, hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali, muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.
"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu, mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz, "pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!" Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"
Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"
Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti: "Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"
Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin. Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja, jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä asennoissa tuossa hänen edessään.
"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"
Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto, joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka", sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille. "Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä, minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa, kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!" "Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin, jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa. Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut vuoteeni."
He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo, korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen, "tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset! Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin", jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas sitä, rouva!"
Talonpojan vaimo hypähti ilmaan, löi kauhistuneena kätensä yhteen ja huusi: "Sa-sa-satatuhatta guldenia!" "Satatuhatta guldenia", vakuutti Vrenchen vakavana. "Herra Jumala, se ei voi olla totta, sinä narraat minua, lapsi!" "No niin, uskokaa jos tahdotte!" "Mutta jos se on totta ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan, mitä aiotte tehdä rahoillanne? Aiotko todellakin ruveta ylhäiseksi rouvaksi?" "Se on tietty, kolmen viikon sisään ovat häämme." "Heitä nyt tuo puhe, sinä olet hävytön valehtelija!" "Hän on jo ostanut Seldvylan kauneimman talon suurine puutarhoineen ja viinimäkineen. Teidänkin pitää käydä minua tervehtimässä, heti kun olemme saaneet talomme kuntoon, luotan siihen!" "Sinä peijakkaan lapsi, mikä oletkin!" "Saattepa nähdä, kuinka kaunista siellä on! Kunnon kahvia aion laittaa ja tarjoanpa teille vielä munakakkua voin ja hunajan keralla!" "Oh, sinä veitikka, luota siihen, että minä tulen!" huudahti vaimo riemastunein kasvoin ja vesi kihosi hänen suuhunsa. "Mutta jos tulette päivällisen aikaan ja olette torilla väsynyt, niin on teille aina tarjona voimakas lihaliemi ja lasi viiniä." "Oh, nepä vasta herkkuja!" "Ja hiukan sokerileivosta ja vehnästä rakkaille lapsillenne." "Tehän viette pääni kokonaan pyörälle!" "Sievä kaulaliina tahi silkinpalanen tahi kaunis nauha hameeseenne tahi kappale kangasta uusiksi liiveiksi pitäisi myöskin löytymän, jos kahdenkesken kaivamme laatikoitani ja lippaitani." Vaimo kääntyi kantapäillään ympäri ja puisteli tyytyväisenä hamettaan. "Ja jos teidän miehenne tahtoisi tehdä edullisen maanoston tai karjakaupan eikä hänellä olisi siihen rahaa, niin tiedätte, minne teidän tulee kolkuttaa. Rakas Salini on oleva iloinen saadessaan sijottaa osan käteisiä rahojaan luotettaviin ja kiitollisiin käsiin. Minulla itsellänikin tulee olemaan säästövaroja, joilla voin auttaa uskollista ystävää."
Nyt ei vaimo enää voinut itseään hillitä, vaan sanoi liikutettuna: "Olen aina sanonut, että sinä olet kunnollinen, hyvä ja kaunis lapsi! Herra suokoon, että sinulle kävisi hyvin aina ja iankaikkisesti, ja siunatkoon sinua siitä, mitä hyvää minulle teet!" "Niinpä vaadinkin minä, että ajattelette hyvää minusta." "No sitäpä todellakin voit vaatia." "Ja että te aina tuotte tavaroitanne, hedelmiänne, perunoitanne, vihanneksianne ensin minulle tarjolle, ennenkuin menette torille, jotta voin olla varma siitä, että saan olla tekemisissä oikean talonpoikaisemännän kanssa, johon voin luottaa. Minä puolestani maksan teille tavaroistanne suurimmalla ilolla sen minkä kuka toinen hyvänsä, te tunnette minut. Niin, en tiedä mitään kauniimpaa kuin jos varakas kaupunkilaisrouva, jonka neuvottomana täytyy istua kotonaan ja kuitenkin on niin monen asian tarpeessa, ja rehellinen kunnon maalaisemäntä, kokenut kaikissa tärkeissä ja hyödyllisissä asioissa, ovat hyviä ja pysyväisiä ystävyksiä! Siitä koituu heille hyötyä sadoissa eri tapauksissa, ilossa ja surussa, ristiäisissä ja häissä, lapsia kouluttaessa, ripille laskettaessa, oppiin ohjattaessa ja vieraisiin vietäessä. Kadon ja vesitulvan sattuessa, tulipaloissa ja raesateissa, joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" "Joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" säesti kunnon emäntä huoaten ja pyyhki kyyneleitä silmistään nuttunsa liepeihin. "Kuinka ymmärtäväinen ja syvämielinen morsian sinä oletkin, niin, jollei sinulle käy hyvin, niin ei maailmassa ole mitään oikeutta! Kaunis, suloinen, viisas ja neuvokas sinä olet, työteliäs ja taitava kaikissa toimissasi! Ei kukaan ole sinua hienompi eikä parempi, ei tässä kylässä eikä sen ulkopuolella ja joka sinut saa, hän varmaan tuntee olevansa taivaanvaltakunnassa taikka on hän lurjus ja joutuu tekemisiin minun kanssani. Niin kuules, Sali, olepas vain kohtelias minun Vrenchenilleni taikka näytän sinulle ihmeitä, sinä onnenpoika, joka saat taittaa tuollaisen ruusun!"
"Niin, ottakaa nyt vielä tämä myttyni, kuten olette luvannut, ja pitäkää se luonanne, kunnes noudatan sen teiltä. Ehkä tulen itsekin vaunuissa sitä noutamaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Lasillista maitoa ette varmaankaan silloin minulta kieltäne ja itse tuon mukanani jonkun kauniin mantelitortun." "Tuhat tulimmaista tuota lasta, anna tänne myttysi!"
Vrenchen pani kokoonkääritylle vuoteelle, jota talonpojan vaimo jo kantoi päänsä päällä, pitkän säkin, johon hän oli sullonut kaiken maallisen omaisuutensa, niin että emäntä parka jäi seisomaan huojuva torni pään päällä. "Tämä käy sentään melkein liian raskaaksi kantaa yhdellä kertaa", sanoi hän, "enkö voisi tuoda nyyttyäsi toisella kertaa?" "Ette, ette, meidän täytyy aivan heti lähteä, sillä meillä on pitkä matka edessämme ylhäisten sukulaisten luo, jotka ovat ilmaisseet itsensä vasta kun olemme tulleet rikkaiksi. Tiedättehän, miten tavallisesti käy:" "Kyllä, kyllä! Niinpä varjelkoon sinua Jumala ja ajattele minuakin rikkaudessasi!"
Emäntä lähti liikkeelle nyyttytornineen, pitäen sitä vaivalla tasapainossa, ja hänen takanaan kulki hänen renkipoikansa, joka oli asettunut Vrenchenin kerran kirjavaksi maalatun sängyn alle ja nojasi päänsä sen tähdillä kirjattuun katokseen ja tarttui, kuin muinen Simson, voimalla kahteen etumaiseen somasti koristettuun patsaaseen, jotka kannattivat sängyn katosta. Kun Vrenchen Saliin nojaten katseli menijöitä ja näki tuon puiden lomitse vaeltavan temppelin, sanoi hän: "Tulisipa tuosta sängystä sievä puutarhamaja tai lehtikoju, jos asettaisi sen puutarhaan ja sijottasi sen sisään pöydän ja penkin ja kylväisi humaloita sen ympärille. Tahtoisitko istua siellä minun kanssani, Sali?" "Kyllä, Vrenchen-tyttöseni, varsinkin kun humalat olisivat kasvaneet pitkiksi!" "Mitä seisomme vielä tässä", sanoi Vrenchen. "Mikään ei meitä enää täällä pidätä." "Tule siis sulkemaan talo!" "Kenelle jätämme avaimen?" Vrenchen katsoi ympärilleen. "Ripustakaamme se tuohon tapparaan, se on ollut tässä talossa enemmän kuin sata vuotta, niin olen kuullut isäni usein kertovan, ja seisoo nyt tuossa talon viimeisenä vartijana."
He ripustivat ruostuneen avaimen vanhan aseen ruostuneeseen sakaraan, jonka ympärille pavut olivat kietoutuneet, ja lähtivät talosta. Mutta Vrenchen kävi vaaleaksi ja peitti hetkeksi silmänsä, niin että Salin täytyi häntä ohjata, kunnes he pääsivät kymmenkunnan askeleen päähän. Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen. "Mihin menemme nyt ensiksi?" kysyi hän. "Me teemme kunnollisen kävelyretken maalle", vastasi Sali, "ja huvittelemme siten koko päivän ja iltapuolella löydämme kyllä tanssipaikan." "Hyvä", sanoi Vrenchen, "koko päivän oleskelemme yhdessä ja menemme mihin mieli tekee. Mutta nyt on minun jo nälkä, heti juomme naapurikylässä kahvit." "Se on tietty", vastasi Sali, "mutta kiiruhtakaamme jo tästä kylästä!"
Kohta olivatkin he aukealla kedolla ja kulkivat hiljaa rinnatusten viljelysmaiden halki. Oli kaunis syyskuun pyhäaamu, taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä, mäkiä ja metsiä verhosi ohut sumukerros, joka teki seudun salaperäisemmäksi ja juhlallisemmaksi, ja joka taholta kaikuivat kirkonkellot, toiselta suunnalta rikkaan paikkakunnan soinnukas ja syvä ääni, toiselta suunnalta pienen köyhän kylän kaksi lavertelevaa kellopahasta. Rakastava pari ei ajatellut päivän loppua, vaan antautui kokonaan korkean sanattoman ilon valtaan, saadessaan siististi puettuina ja vapaina kuin kaksi onnellista, jotka laillisesti ovat toistensa omat, tänä sunnuntaipäivänä vaeltaa luonnon helmassa. Jokainen pyhäpäivän hiljaisuudessa kajahtava ääni tai kaukainen huuto kaikui väristen heidän sieluissaan; sillä rakkaus on kello, joka kaukaisimmatkin ja vähäpätöisimmätkin seikat kaiuttaa uudelleen ja muuttaa ne salaperäiseksi soitannoksi. Vaikka he olivat nälkäisiä, tuntui heistä puolentunnin matka lähimpään kylään kuin kissan hyppäykseltä, ja hitaasti astuivat he kylän rajalla olevaan ravintolaan. Sali tilasi hyvän aamiaisen, ja sillä aikaa kun sitä valmistettiin, katselivat he ääneti vakavaa ja ystävällistä isäntäväkeään suuressa ja puhtaassa vierastuvassa. Isäntä oli myöskin leipuri, ja vastaleivotun leivän tuoksu tuntui suloisesti yli koko talon. Kaikenlaisia leipiä kannettiin täysinäisissä vasuissa tupaan, sillä kirkonmenojen jälkeen noutivat kyläläiset täältä nisuleipänsä tai saivat lientä eineekseen. Emäntä, kohtelias ja siisti rouva, puhdisti huolellisesti ja iloisesti lapsiaan, ja niin pian kuin joku heistä tuli valmiiksi, tuli hän tuttavallisesti juosten Vrenchenin luo, näytteli hänelle tavaroitaan ja jutteli kaikesta mikä hänellä oli sydämellä. Kun hyvähajuinen väkevä kahvi tuotiin, istuutuivat rakastavaiset ujoina pöytään, ikäänkuin he olisivat olleet kutsuvieraita. He rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja alkoivat kuiskutella varovasti mutta onnellisina keskenään. Ah, kuinka maistuikin kukoistavasta Vrenchenistä hyvä kahvi, lihava kerma, verekset, vielä lämpimät leivät, suloinen voi ja hunaja, munakaakku ja mitä kaikkea herkkua siinä olikin! He maistelivat kaikkea, ja Sali katseli lakkaamatta tyttöä, joka söi niin halukkaasti kuin jos hän olisi paastonnut kokonaisen vuoden. Sen lisäksi iloitsi Vrenchen ravintolan hienosta kalustosta ja hopeisista lusikoista. Emäntä näytti pitävän heitä nuorena säädyllisenä parina, jota täytyi kunnollisesti palvella, ja istahti itsekin lavertelemaan heidän kanssaan ja kumpikin antoi hänelle ymmärtäväisiä vastauksia, jotka emäntää miellyttivät. Kunnon Vrenchen tuli niin kummalliselle mielelle, ettei hän tiennyt pitikö hänen ennemmin lähteä armaansa kanssa samoilemaan ketoja ja metsiä taikka jäädä vieraanvaraiseen tupaan, voidakseen edes hetken ajan uneksia tässä hyvinvoivassa talossa olevansa kotonaan. Sali teki kuitenkin hänen valintansa helpommaksi kehottamalla suoraan ja kiireesti lähtöön, ikäänkuin heillä olisi ollut edessään joku määrätty tärkeä matka. Emäntä ja isäntä saattoivat heidät talon edustalle ja ottivat heiltä mitä ystävällisimmät jäähyväiset, huolimatta heidän silminnähtävästä köyhyydestään, mieltyneinä heidän hyvään käytökseensä, ja nuo molemmat nuoret köyhät ihmislapset erkanivat isäntäväestään mitä kohteliaimmin ja lähtivät sydämessään kunnollisuus ja rehellisyys jatkamaan matkaansa.
Mutta vielä sittenkin kun he jälleen olivat tulleet vapaaseen luontoon ja tuntikausia käyskennelleet tammimetsässä, kulkivat he yhä samalla tavalla toistensa rinnalla suloisiin unelmiin vaipuneina, ikäänkuin he eivät olisi lähteneet riidan ja kaikkinaisen kurjuuden hävittämistä kodeista, vaan olisivat kunnon ihmisten lapsia, jotka kulkivat iloisissa tulevaisuuden toiveissa. Vrenchen antoi päänsä syvämietteisenä painua kukitetulle rinnalle ja kulki, käsillään huolellisesti hoitaen hamettaan, kosteata liukasta metsäpolkua. Sali sitävastoin astui suorana kuin salko reippaasti ja mietteissään, silmät kiinnitettyinä tukeviin tammenrunkoihin kuin maamiehen, joka punnitsee mielessään, minkä puun hän kaataisi. Lopultakin heräsivät he turhista unelmistaan, katsahtivat toisiinsa ja huomasivat, että he yhä kulkivat samalla tapaa kuin lähtiessään ravintolasta, hämmentyivät ja laskivat punastuen päänsä alas. Mutta nuoruus ja vakavuus sopivat huonosti yhteen, metsä oli vihreä, taivas sininen ja he olivat yksin avarassa maailmassa, ja he antautuivat jälleen suloisten unelmiensa valtaan. Kuitenkaan eivät he enää kauan olleet yksin, sillä kauniilla metsäpoluilla alkoi vilistä huvittelevaa nuortaväkeä sekä yksinäisiä pareja, jotka ääneen iloiten kuluttivat aikaansa kirkonmenojen jälkeen. Sillä maalaiskansalla yhtä hyvin kuin kaupunkilaisilla on valitut kävely- ja huvittelupaikkansa metsissä, ainoastaan sillä eroituksella, ettei niiden ylläpito maksa mitään ja että ne ovat vielä kauniimmat; he eivät kävele ainoastaan sunnuntaisin kukoistavien ja viljavien peltojen halki, vaan tekevät usein pitkiä matkoja metsiä ja vihreitä rinteitä pitkin, istuutuvat milloin kauniille kauvasnäkyvälle mäelle, milloin metsänreunaan, kaiuttavat laulujaan ja nauttivat täysin siemauksin kauniista villistä luonnosta. He eivät tätä tee vanhasta tavasta, vaan huvikseen, ja he tajuavatkin hyvin luontoa muultakin kuin hyödyn kannalta. Tavantakaa taittavat he itselleen jonkun vihreän oksan, nuoret pojat niin hyvin kuin vanhat äidit, jotka hakevat nuoruutensa tuttuja teitä, ja vieläpä kankeat, parhaassa miehuudenijässä olevat maamiehetkin leikkaavat mielellään metsän halki kulkiessaan suoran vesan ja karsivat lehdet pois, niin että päähän jää vain pieni terttu. Sellaisia vesoja kantavat he kädessään kuin valtikkaa. Tullessaan virka- tai kansliahuoneeseen asettavat he vesansa nöyrästi nurkkaan, mutta eivät milloinkaan unohda, edes vakavimmankaan asiantoimituksen jälkeen, ottaa sitä matkaansa ja viedä sitä kotia, jossa vain nuorimman perillisen on lupa se kokonaan hävittää.
Sali ja Vrenchen, nähdessään niin paljon kävelijöitä, nauroivat mielessään ja iloitsivat siitä, että hekin esiintyivät parina. Mutta pian pujahtivat he kaitaisemmalle metsäpolulle ja katosivat kaukaiseen yksinäisyyteen. He pysähtyivät missä heitä huvitti, riensivät eteenpäin ja lepäsivät taas, ja samoinkuin taivas oli ilman pilviä, oli heidän mielensä tällä hetkellä suruja vailla; he unohtivat mistä olivat lähteneet ja minne olivat matkalla, mutta olivat kaiken aikaa niin hienotunteisia toisiaan kohtaan, ettei huolimatta Vrenchenin vallattomasta mielestä hänen yksinkertainen pukunsa vähääkään rutistunut, vaan pysyi siinä kunnossa, jossa se aamulla oli ollut. Sali ei käyttäytynyt tällä matkalla kuin maalaisnuorukainen tai ravintolanpitäjän poika, vaan kuin hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, ja olipa melkein naurettavaa nähdä, kuinka hellästi ja kunnioittaen hän katseli iloista ja suloista Vrencheniänsä. Näiden kahden ihmislapsen oli määrä tänä ainoana päivänä, joka heille enää oli suotu, käydä läpi kaikki rakkauden asteet ja vaihteet, samalla kertaa johtaa mieleensä menneen kunniakkaamman ajan muistot ja aavistaa kohtalokkaan tulevaisuutensa, joka oli vievä heidän elämänsä.
Niin kulkivat he, kunnes he taas tulivat nälkäisiksi ja ilostuen näkivät he vuorenkummulta loistavan kylän edessään, jossa saattoivat syödä päivällistä. He kulkivat nopeasti alas, mutta astuivat tätäkin ravintolaa kohti yhtä ujoina kuin olivat edellisestä eronneet. He eivät tavanneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Vrenchen ei ollutkaan viime vuosina lainkaan esiintynyt ihmisten ilmoilla, kaikkein vähimmin kotikylänsä ulkopuolella. He näyttivät syrjäisestä kunnialliselta tyytyväiseltä parilta, joka oli jollakin tärkeällä matkalla. He menivät kylän ensimäiseen ravintolaan, jossa Sali tilasi runsaan aterian. Heille katettiin erityinen pöytä oikein sunnuntai-tapaan, ja he istuivat taasen hiljaisina ja ujoina ja katselivat kauniisti kirjailtuja pähkinäpuisia seiniä, maalaistapaan varustettua mutta kiiltävää ja hyvin järjestettyä ruokakaappia, joka sekin oli pähkinäpuusta, ja kirkkaan valkeita ikkunauutimia. Emäntä tuli tuttavallisesti heidän luoksensa ja asetti lasin vereksiä kukkia heidän eteensä. "Siksi kunnes keitto tulee, sanoi hän", "voitte, jos se huvittaa, sillä välin ravita silmiänne kukilla. Kaikesta päättäen, jos on lupa olla utelias, olette te nuori pariskunta, joka varmaankin on matkalla kaupunkiin vihille?" Vrenchen kävi punaiseksi eikä uskaltanut korottaa katsettaan, Salikaan ei vastannut mitään, ja emäntä jatkoi: "No, olettehan molemmat kylläkin vielä nuoria, mutta, sanotaan, nuorena nainut elää kauvan, ja te näytätte kauniilta ja kelpo ihmisiltä, joilla ei ole syytä piilotella itseään. Säännölliset ihmiset voivat niin nuorina yhteen tullessaan saada jotakin aikaan, kun he vaan ovat ahkeroita ja uskollisia. Ja sitä täytyykin olla, sillä kuka tietää minkälaiset päivät ovat edessä. Ei silti, etteivät ne voisi olla suloisia ja kauniitakin, kunhan vaan osaa asiansa oikein järjestää. Elkää panko pahaksenne, mutta minua huvittaa teitä katsella, niin soma pari te olette!"
Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle, joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst! oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli! He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta; puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"