Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka, hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä, ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia, ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena, osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali, miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun; se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla, missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana seuraavat värsyt:
"Käy tupahani, armas! Mut tiedä kuitenkin: tääll’ aika lasketahan' vain yksin suudelmin."
Ja armas lausui: "Rakkain,et mua saa väistymään.Sen tiedän varmaan: sultasaan onnen yksinään.
Ja siks oon tullutkin ma,jos tunnustaa sen saan!""Siis sisään tupahanikäy armas astumaan!"
Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:
Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli.Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!
Ja toisella puolen:
Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen: kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!
He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin näytti se soveltuvan heihin itseensä.
"Ah", huokasi Vrenchen, "sinä olet lahjottanut minulle talon! Minä olen sinulle myöskin antanut sellaisen ja vieläpä todellisen, sillä meidän sydämemme on nyt meidän tupamme, jossa asumme, ja me kannamme kuin simpukat kotimme mukanamme. Muuta ei meillä olekaan!" "Niinpä olemmekin kaksi simpukkaa, joista kumpikin kantaa toisensa tupaa", sanoi Sali ja Vrenchen jatkoi: "Siispä emme saa toisistamme erota, jotta kumpikin voisi pysyä tupansa lähistöllä!" Heidän tietämättään muodostivat he puheessaan samanlaisia sukkeluuksia kuin he olivat nähneet noissa monenmuotoisiksi laadituissa leivoksissa, ja he jatkoivat tämän yksinkertaisen ja äitelän lemmenkirjallisuuden lukemista, joka oli levitettynä heidän edessään ja varsinkin oli kiinnitetty moneen tapaan kaunistettuihin isompiin ja pienempiin sydämiin. Kaikki tuntui heistä kauniilta ja tavattoman sattuvalta. Kun Vrenchen luki kullatusta sydämestä, jolla oli lyyran tapaan kielet: "Ma syöntä vertaan kitaraan, se soi kun siihen kosketaan", tuli hän niin musikaaliselle mielelle, että oli kuulevinaan oman sydämensä soittavan. Siellä oli myöskin Napoleonin kuva, jonka senkin täytyi kantaa imelää rakkausriimiä, sillä siihen oli painettu sanat: "Ei urhoa ollut vertaistaan, oli terästä miekka, syön savea vaan; on armaallain vain ruusunen, mut syön kuin teräs uskollinen!"
Heidän ollessaan kiintyneinä tähän lukemiseen koetti kumpikin käyttää tilaisuutta tehdäkseen salaisen ostoksen. Sali osti Vrenchenille kullatun sormuksen, jossa oli vihreä lasinpala, ja Vrenchen taas osti mustan pukinsarvesta tehdyn sormuksen, johon oli kiinnitetty kullattu orvokki. Nähtävästi tahtoivat he kumpikin täten antaa toisilleen niukan kihlajaismerkin.
Mutta kun he kumpikin olivat vaipuneina näiden esineiden tutkimiseen, eivät he huomanneet, että vähitellen kokoontui kansaa heidän ympärilleen, ja että heitä tarkasti ja uteliaasti katseltiin. Sillä kun useita nuorukaisia ja tyttöjä heidän kylästään oli täällä, olivat he tulleet tunnetuiksi ja kaikki seisoivat nyt jonkun matkan päässä heidän ympärillään ja katsoivat ihmetellen tuota siististi puettua paria, joka hartaassa keskenäisessä seurustelussa näytti unohtaneen koko maailman. "Kas vaan", kuiskailtiin, "siinähän on todellakin Martin Vrenchen ja ravintoloitsijan Sali kaupungista! Ovatpa he somasti toisensa löytäneet ja tehneet liiton! Ja mikä sydämellinen ystävyys heidän välillään vallitsee, katsokaahan vaan! Mihinkähän lienevätkin matkalla?" Tämä katsojain ihmettely oli omituinen sekotus onnettomuuden surkuttelemista, vanhempain rappion ja kehnouden halveksimista ja kateutta nuoren parin onnea ja yksimielisyyttä kohtaan. Sali ja Vrenchen olivatkin toisiinsa rakastuneet harvinaisella ja melkeinpä ylimyksellisellä tavalla, ja ehdottomassa antautumisessaan ja itsensä unohtamisessaan tuntuivat he heitä ympäröivästä raa’asta kansasta yhtä vierailta kuin unohduksessaan. Kun he sitten lopulta havahtuivat ja katsoivat ympärilleen, näkivät he ympärillään vain ällisteleviä kasvoja joka taholla. Kukaan ei heitä tervehtinyt, eivätkä he tienneet pitäisikö heidän ketään tervehtiä. Tämä tylyys ja epäystävällisyys oli molemmin puolin enemmän neuvottomuuden synnyttämä kuin tarkotusperäinen. Vrenchenistä tuntui asema tukalalta ja kuumalta, hän kävi vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi. Sali tarttui hänen käteensä ja vei tyttöparan pois. Vrenchen seurasi häntä tottelevaisesti kantaen piparikakkutaloa kädessään, vaikka kievarista kuului hauska soiton räminä ja tyttö olisi niin mielellään halunnut tanssia.
"Täällä emme voi tanssia", sanoi Sali, kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän. "Täällä saisimme me vähän iloa, kuten näimme." "Niin kyllä", sanoi Vrenchen surullisesti, "niinpä lieneekin parasta, että jätämme ilonpidon sikseen ja minä alan etsiä palvelusta." "Ei", huudahti Sali, "sinun täytyy kerran tanssia, sitä vartenhan minä olen tuonut kengätkin sinulle! Menkäämme sinne missä köyhä väki huvittelee, siihen mekin nyt kuulumme, se ei varmaankaan ole meitä halveksiva. Paratiisipuistossa tanssitaan myöskin aina silloin kun täällä on kirkkojuhlat, sillä se kuuluu samaan seurakuntaan. Lähtekäämme sinne, siellä voit sinä hätätilassa yöpyäkin." Vrencheniä kammoksutti ajatella yöpymistä vieraassa paikassa; kuitenkin seurasi hän tahdottomasti Salia, joka nyt oli hänen kaikkensa koko maailmassa. Paratiisipuisto oli kauniilla paikalla sijaitseva ravintola yksinäisellä vuorenkunnaalla, josta oli laaja näköala yli seudun, vaan jossa tällaisina juhlapäivinä ainoastaan köyhempi kansa, pientilallisten ja palkkalaisten lapset kokoontuivat samoinkuin kaikenlaiset maankiertäjätkin. Sata vuotta sitten oli rikas erakko rakentanut sen itselleen huvilaksi; hänen jälkeensä ei kukaan tahtonut siinä asua, ja kun ei sitä muuhunkaan saattanut käyttää, joutui tämä kummallinen talo rappiolle ja tuli lopulta kapakoitsijan käsiin, joka siinä piti liikettään. Nimensä ja omituisen rakennustapansa oli talo saanut pitää. Siinä oli vain maakerros, minkä päälle oli rakennettu avonainen lava, jonka kattoa kannatti neljältä kulmalta rapistuneet hietakiviset kuvat, jotka esittivät neljää pääenkeliä. Katon räystäällä istui ylt’yleensä pieniä soittavia enkeleitä, joilla oli isot päät ja vatsat, soittoneuvoina triangelit, viulut, huilut, symbaalit ja tamburiinit, kaikki nämäkin hietakivestä, ja enkelien soittoneuvot olivat alkuaan olleet kullatut. Katon sisäpuoli samoin kuin lavan aitaus ja talon seinät olivat peitetyt haalistuneilla seinämaalauksilla, jotka esittivät iloisia enkeliparvia ja laulavia ja tanssivia pyhimyksiä. Mutta kaikki oli kulunutta ja epäselvää kuin unessa ja sitäpaitsi rehevien viiniköynnösten peitossa, ja sinertäviä tuleentuneita rypäleitä riippui kaikkialla pitkin seinustaa. Talon ympärillä kasvoi villiintyneitä kastanjapuita ja okaisia ja vahvoja ruusupensaita, jotka viihtyivät siinä omassa hoidossaan samoinkuin syreenipensaatkin. Kun Sali ja Vrenchen saapuivat paikalle, näkivät he jo kaukaa parven liikehtivän avoimen katoksen alla ja talon ympärillä hääri ja hyöri joukko iloisia juhlavieraita. Vrenchen, joka pelokkaana ja alakuloisena kantoi piparikakkutaloaan, oli vanhojen maalausten pyhän kirkkoäidin kaltainen, joka kantaa kädessään sen kirkon tai luostarin mallia, jonka hän on perustanut. Mutta siitä pyhästä kirkonvihkimisestä, joka oli hänen mielessään, ei voinut tulla mitään. Mutta kun hän kuuli sen riemuisen soiton, joka kaikui lavalta, unohti hän surunsa eikä enää kaivannut muuta kuin saada tanssia Salin kanssa. He tunkeutuivat juhlayleisön välitse, joka istui talon edustalla ja tuvassa, ryysyistä väkeä Seldvylasta, joka oli lähtenyt huokealle matkalle maaseudulle, köyhää kansaa kaikilta maanääriltä, astuivat portaita ylös ja pian pyörivät he valssin tahdissa kääntämättä tanssiessaan katsettaan toisistaan. Vasta kun valssi oli loppunut katsoivat he ympärilleen, Vrenchen oli puristanut talonsa rikki ja alkoi juuri sitä surkutella, kun hän hämmästyi perin, nähdessään mustan viuluniekan ihan lähellään. Hän istui rahilla, joka oli asetettu pöydälle, ja oli mustan näköinen kuten aina ennenkin. Päivän kunniaksi oli hän pistänyt vihreän kuusenoksan hattuunsa. Hänen jaloissaan pöydällä oli pullo punaista viiniä ja lasi, joita hän ei potkinut kumoon, vaikka hän lakkaamatta löi soittaessaan tahtia jalallaan. Hänen vieressään istui kaunis mutta surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli torvi, ja kyttyräselkä mies seisoi bassoviulun ääressä. Salikin säpsähti nähdessään viuluniekan, mutta tämä tervehti häntä mitä ystävällisimmin ja huudahti: "Tiesinpä että saisin teille vielä kerran soittaa! Niin, pitäkää nyt hauskaa, ystäväni, siten teette minulle iloni" Ja hän tarjosi Salille täysinäisen viinilasin ja Sali joi sen hänelle mieliksi. Kun viuluniekka näki, kuinka peljästynyt Vrenchen oli, koetti hän puhutella häntä ystävällisesti ja laski sievää pilaakin, joka sai tytön nauramaan. Näin tuli Vrenchen taasen paremmalle tuulelle, ja nyt ilostuivat he molemmat siitä, että heillä täällä oli edes yksi tuttava, ja etenkin siitä, että he silminnähtävästi olivat soittajan erikoisessa suosiossa. He tanssivat yhtämittaa unohtaen itsensä ja koko maailman yleisessä hyörinässä, melussa ja laulussa, joka kuului talon ulkopuolellekin ja kaikui takaisin vuorilta kauvas yli seudun, joka ylt’yleensä lepäsi syysillan hopeisen usvan peitossa. He tanssivat hämärään saakka, jolloin suurin osa iloisista juhlavieraista meluten ja pauhaten hajaantui eri suunnille. Jälelle jäivät vain varsinaiset maankiertäjät, joilla ei ollut mitään kotia ja jotka tahtoivat hauskan päivän perästä viettää hauskan yönkin. Heidän joukossaan oli useita, jotka näyttivät olevan hyvät tuttavat viuluniekan kanssa, ja he näyttivät muuten oudon näköisiltä kirjavissa puvuissaan. Erittäinkin pisti silmiin muuan nuori poikanen, jolla oli yllään vihreä manchesternuttu ja päässään rikkinäinen olkihattu, jonka ympärille hän oli sitonut seppeleen pihlajankukkia. Hän kuljetti mukanaan vallatonta tyttöä, jolla oli yllään tummanpunainen, valkoisella kirjailtu karttuunipuku ja päänsä ympäri oli hän solminut tuleentuneen viinipensaan oksan, josta kaksi sinistä rypälettä riippui kummallakin ohimolla. Tämä pari oli kaikista hurjin, tanssi ja lauloi väsymättä ja oli samalla kertaa joka nurkassa. Siellä oli myöskin solakka kaunis tyttö, jolla oli musta haalistunut silkkipuku ja päässä valkea liina, jonka nurkka valui alas selälle. Liinassa oli punaisia kudottuja juovia ja oli se hyvä pellavainen käsi- tai pyyhinliina. Sen alta loisti kaksi heleänsinistä silmää. Kaulassa ja rinnalla riippui hänellä kuuskertainen säikeeseen pistetyistä pihlajanmarjoista tehty ketju, joka korvasi kauniimmatkin korallihelmet. Tämä olento tanssi kaiken aikaa yksinään ja kieltäytyi itsepintaisesti tanssimasta kenenkään nuorenmiehen kanssa. Siitä huolimatta liikkui hän solakkana ja notkeana ympäri lavan ja hymyili joka kerta, kun hän kiertäessään tuli surullisen torvenpuhaltajan kohdalle, joka taasen aina käänsi päänsä pois. Siellä oli vielä muitakin iloisia naisia suojelijoineen, kaikki kuluneissa puvuissa, mutta iloisia ja mitä parhaassa sovussa keskenään. Vaikka oli tullut pilkkosen pimeä, ei isäntä suostunut sytyttämään lyhtyjä, sillä hän väitti niiden sammuvan tuulessa ja sitäpaitsi piti täysikuun pian nousta ja siitä hyvästä, mitä tämä herrasväki hänelle tuotti, oli kuunvalo riittävä. Tämä ilmotus otettiin mielihyvällä vastaan; koko seurue asettui tämän eriskummallisen tanssisalin seinuksille tähyämään kuun nousua, jonka puna jo näkyi taivaanrannalla. Ja niin pian kuin kuu oli noussut ja heittänyt valonsa Paratiisitalon lavalle, alkoivat he kuun valossa uudelleen tanssia ja tekivät sitä yhtä säädyllisesti ja sydämensä halusta kuin jos olisivat karkeloineet sadan vahakynttilän valossa. Tämä harvinainen valaistus teki kaikki tutummiksi keskenään ja niin eivät Sali ja Vrenchenkään voineet olla heittäytymättä yleiseen iloon ja tanssimatta muidenkin kanssa. Mutta aina, kun he olivat hetken ajan olleet erossa, riensivät he toistensa luo ja tunsivat sellaista tapaamisen iloa, kuin jos he olisivat vuosikausia toisiaan etsineet ja nyt vasta kohdanneet. Sali oli tympeän ja kyllästyneen näköinen tanssiessaan jonkun toisen kanssa ja käänsi aina päänsä Vrencheniä kohden, joka taasen ei katsonut häneen ohitse pyöriessään, vaan oli punainen kuin ruusu ja onnellisen näköinen, kenen kanssa hyvänsä hän sitten tanssikin. "Oletko mustasukkainen, Sali?" kysyi hän Salilta, kun soittajat väsyttyään lakkasivat soittamasta. "Jumala varjelkoon", sanoi Sali "enpä tiedä, kuinka siksi voisin tulla!" "Minkätähden olet sitten niin pahoillasi, kun minä tanssin toisten kanssa?" "En sitä sure, vaan sitä että minun täytyy tanssia toisten kanssa. En voi sietää toisia tyttöjä, on kuin pitäisin puupalaa kainalossani, kun tanssin jonkun muun kuin sinun kanssasi. Ja sinä, kuinka on sinun laitasi?" "Ah, minä olen kaiken aikaa kuin taivaissa, kun vaan saan tanssia ja tiedän, että sinä olet saapuvilla! Mutta luulen, että kohta kuolisin, jos sinä lähtisit pois ja jättäisit minut tänne!"
He olivat tulleet alas lavalta ja seisoivat talon edustalla. Vrenchen löi molemmat kätensä Salin kaulan ympäri, nojasi solakan värisevän ruumiinsa häntä vasten, painoi hehkuvat, kuumista kyynelistä kosteat poskensa hänen kasvojansa vasten ja sanoi huoaten: "Me emme voi tulla yhteen ja kuitenkaan en voi sinua jättää, en silmänräpäykseksikään, en hetkeksikään." Sali syleili häntä, puristi hänet rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Hänen sekaantuneet ajatuksensa tapailivat jotakin keinoa, mutta hän ei keksinyt mitään. Jos köyhyys ja syntyperän toivottomuus olisikin ollut voitettavissa, niin ei kuitenkaan soveltunut hänen nuoruudelleen ja kokemattomalle kiihkeälle rakkaudelleen antautua sellaisen pitkällisen koetuksen alaiseksi. Ja sittenkin olisi vielä ollut esteenä Vrenchenin isä, jonka hän oli koko eliniäksi tehnyt onnettomaksi. Tunne siitä, että ainoastaan läpeensä lujalle pohjalle rakennettu avioliitto saattoi olla onnellinen, oli hänessä yhtä elävä kuin Vrenchenissä; näissä omaan varaansa jätetyissä olennoissa eli tämä viimeinen kipinä siitä kunniasta, joka oli heidän kodeissaan muinoin kytenyt ja jonka heidän isänsä melkein tietämättään olivat hävittäneet, he kun, juuri tätä kunniaa omaisuuttaan kartuttamalla lisätäkseen, olivat ajattelemattomasti, mutta oikeudella, kuten he itselleen kuvittelivat, anastaneet tietymättömiin hävinneen ihmisen omaisuuden. Sellaista tapahtuu luultavasti joka päivä; mutta joskus ohjaa kohtalo muille varotukseksi asiat siten, että kaksi mokomaa kotinsa kunnian ja omaisuuden kartuttajaa sattuu yhteen, ja silloin repivät he auttamattomasti toisensa palasiksi ja syövät sukupuuttoon kuin petoeläimet. Sillä eivät ainoastaan kruunupäät valtakuntansa kartuttajat tee virheitä laskuissaan, vaan myöskin matalissa majoissa sattuu sellaisia erehdyksiä ja vallottajat joutuvat aivan vastaiselle äärelle kuin aikomuksensa oli, ja kunniankilpi muuttuu häpeätauluksi. Mutta Sali ja Vrenchen olivat kuitenkin varhaisempina lapsuusvuosinaan nähneet kotinsa kunnian ja muistivat vielä, kuinka hyvin kasvatettuja lapsia he olivat olleet ja kuinka heidän isänsä olivat näyttäneet ihan toisilta miehiltä, vakavilta ja kunnioitetuilta. Sitten olivat he kauvan aikaa toisistaan erotettuina, ja kun he taas toisensa tapasivat, näkivät he heti toisissaan kotinsa kadonneen onnen, ja kumpikin kiintyi sentähden sitä lujemmin toiseensa. He olisivat niin kernaasti olleet iloiset ja onnelliset, mutta ainoastaan hyvällä pohjalla ja perustuksella, ja se näytti heistä saavuttamattomalta, samalla kuin heidän kuohuva verensä olisi mieluummiten halunnut heti yhtyä. "Nyt on yö", huudahti Vrenchen, "ja meidän pitää erota!" "Minunko pitäisi lähteä kotiin ja jättää sinut tänne yksin", vastasi Sali, "en, sitä en voi tehdä!" "Huomenna koittaa uusi päivä, joka ei meille ole hituistakaan parempi."
"Minä annan teille hyvän neuvon, te hupakot", puhui kimeä ääni heidän takanaan ja viuluniekka astui esiin. "Siinä te nyt seisotte", sanoi hän "ette tiedä minne mennä ja tahtoisitte toisenne niin mielellänne. Tulkaa minun ja hyväin ystäväini kanssa vuorille, siellä ette tarvitse pappia, ette rahaa, ette kunniaa, ette muuta mitään kuin hyvän tahtonne! Ei ole niinkään huonosti meidän luonamme, terveellistä ilmaa on tarpeeksi ja syötävääkin, jos on ahkera; vihreät metsät ovat kotimme, joissa toisiamme rakastamme miten mielimme, ja talveksi rakennamme itsellemme hauskat luolat tai ryömimme talonpoikain lämpimiin heiniin. Siis lyhyet tuumat, pitäkää pian häänne ja tulkaa meidän kanssamme, silloin pääsette kaikista murheista ja saatte toisenne ajaksi ja iankaikkisuudeksi, niin kauvaksi aikaa kuin teitä huvittaa ainakin; sillä vanhaksi elätte te meidän vapaassa elämässämme, sen saatte uskoa! Älkää luulko, että minä tahdon teille kostaa mitä vanhempanne ovat minulle tehneet! En. Tosin tuottaa minulle tyydytystä nähdä teidän tulleen siihen, missä nyt olette; mutta enempää en halua, ja tahdonpa teitä auttaa ja palvella, jos minua seuraatte." Hän sanoi tämän todellakin teeskentelemättömällä ja ystävällisellä äänellä. "No, miettikää nyt, ja seuratkaa minua, jos olen antanut teille hyvän neuvon! Antakaa palttua maailmalle ja ottakaa toisenne älkääkä kysykö siihen keneltäkään lupaa! Ajatelkaa iloista häävuodetta metsän syvyydessä tai heinäladossa, jos metsä tuntuu teistä kylmältä!" Tämän sanottuaan lähti hän sisälle. Vrenchen vapisi Salin käsivarren varassa ja viimemainittu sanoi: "Mitä sinä siitä ajattelet? Minusta tuntuu siltä kuin ei olisi hullumpaa heittää koko maailma hiiteen ja rakastaa ilman rajoja ja esteitä!" Hänen puheensa oli kuitenkin enemmän epätoivoista pilaa kuin täyttä totta. Vrenchen vastasi hänelle hellästi häntä suudellen: "En, sinne en tahdo lähteä, sillä silloin ei asia menisi minun mieleni mukaan. Tuo nuori torvensoittaja ja silkkihameinen nainen kuuluvat hekin sillä tavalla toisilleen, ja sanotaan heidän paljonkin rakastaneen toisiaan. Nyt kuuluu tyttö viime viikolla olleen uskoton torvensoittajalle, joka sitä kovasti suree ja on sentähden niin murheellinen ja äkeissään hänelle ja muille, jotka hänelle nauravat. Tyttö on nyt tekevinään katumusta siten että tanssii yksinään eikä puhu kenenkään kanssa ja hymyilee vain torviniekalle. Soittaja poloisesta näkee kuitenkin, että hän vielä tänään on tekevä sovinnon tytön kanssa. Mutta siellä missä asiat ovat tuolla tolalla en minä tahtoisi olla, sillä en koskaan haluaisi olla sinulle uskoton, vaikka minun pitäisi kokea mitä hyvänsä omistaakseni sinut!" Näin puhuessaan värisi Vrenchen parka vielä ankarammin nojautuessaan Salin rintaa vasten; sillä päivällisestä lähtien, jolloin ravintolan emäntä oli pitänyt häntä morsiamena ja hän ilman vastalauseita oli suostunut semmoisena esiintymään, kummitteli morsion onni hänen mielessään, ja mitä toivottomampi hän oli sitä kiihkeämmäksi ja hillittömämmäksi kävi hänen mielihalunsa. Yhtä huono oli Salin laita, sillä soittajan pakina, kuinka vähän hän sitä olikin kuulevinaan, oli pannut hänen päänsä pyörälle, ja hän sanoi neuvottomana ja änkyttävällä äänellä: "Tule sisään, meidän täytyy joka tapauksessa vielä jotain syödä ja juoda."
He astuivat sisään vierastupaan, jossa ei enää ollut ketään muita kuin pieni joukko kodittomia, jotka istuivat jo pöydän ääressä ja nauttivat niukkaa ateriaansa. "Tuossa tulee meidän morsiusparimme", huudahti soittaja, "pitäkää nyt iloa ja ottakaa toisenne!" Heidät pakotettiin istumaan pöytään ja he ottivatkin siinä itselleen paikan siten paetakseen itseään; he olivat iloisia siitä, että olivat ihmisten parissa. Sali tilasi viiniä ja runsaamman aterian ja suuret ilot alkoivat. Äkeä torvensoittaja oli sopinut uskottoman tyttösensä kanssa ja molemmat nauttivat he nyt täysin siemauksin lemmen ihanuutta; toinen hurja pari lauloi ja joi eikä säästänyt toisiltaan rakkauden osotuksia ja viuluniekka ja kyttyräselkä melusivat ja remusivat sydämensä halusta. Sali ja Vrenchen pysyivät hiljaa ja pitivät toisiaan vyötäisistä. Äkkiä kehotti viuluniekka läsnäolijoita olemaan hiljaa ja piti iloisen toimituksen, joka oli esittävinään vihkimistä. Salin ja Vrenchenin täytyi ottaa toisiaan kädestä ja koko seurue tuli rivissä heidän tykönsä toivottamaan heille onnea ja tervehtimään heitä tervetulleiksi heidän liittoonsa. He antoivat tämän tapahtua sanomatta sanaakaan ja pitivät sitä pelkkänä pilana, vaikkakin vuoroin kylmät vuoroin kuumat väreet heitä puistuttivat.
Tuo pieni seurue tuli yhä äänekkäämmäksi ja meluisemmaksi väkevän viinin virratessa tulisena heidän suonissaan, kunnes viuluniekka äkkiä kehotti lähtöön. "Meillä on pitkä matka", huudahti hän, "ja puoliyö on jo ohi. Ylös! me toimitamme morsiusparille juhlasaaton ja minä kuljen soittaen edellä, niin että se joltakin näyttää!" Neuvottomuudessaan eivät Sali ja Vrenchen tienneet mitä tehdä, vaan sallivat sen tapahtua. He saivat kulkea etumaisina ja kaksi muuta paria muodosti saattojoukon, joka päättyi kyttyräselkään bassoviuluineen. Musta mies kulki edellä ja soitti viuluaan kuin riivattu mäkeä alas kuljettaissa, ja toiset nauroivat, lauloivat ja juoksivat perässä. Näin vaelsi tuo mieletön öinen joukkue hiljaisten ketojen kautta Salin ja Vrenchenin kotikylän ohi, jonka asukkaat jo nukkuivat sikeästi.
Tultuaan kotikylänsä hiljaisille kaduille ja käydessänsä vanhempiensa menetettyjen talojen ohi valtasi heidät hurjan tuskallinen mieliala, ja he tanssivat muiden kanssa kilpaa, suutelivat toisiaan, nauroivat ja itkivät. He tanssivat vielä kun soittaja ohjasi heidät sille kunnaalle, jossa nuo kolme peltoa olivat, ja mäen päällä hankasi musta mies viuluaan entistä hurjemmin, hyppi ja tanssi kuin kummitus. Hänen seuralaisensa eivät olleet häntä huonommat hurjassa vallattomuudessa, niin että täydellinen hornan seurue näytti sijottuneen tälle hiljaiselle mäelle; kyttyräselkäkin hyppeli läähättäen kuormineen eikä kukaan näyttänyt enää toisestaan välittävän. Sali tarttui Vrencheniä lujasti käsivarteen ja pakotti hänet seisomaan alallaan; hän oli ensimäisenä tullut järkiinsä. Sali suuteli tyttöä, jotta tämä olisi hiljaa, intohimoisesti suulle, Vrenchen kun oli kokonaan unohtanut itsensä ja lauloi kovaan ääneen. Tyttö ymmärsi pian nuorukaisen tarkoituksen, ja he jäivät seisomaan hiljaa ja kuunnellen, kunnes heidän riemuinen hääsaattonsa oli syöksynyt peltoa alas, ja osaamatta heitä kaivata, kadonnut joen törmälle. Mutta viulu, tyttöjen nauru ja poikien pilapuheet kaikuivat vielä kauvan yön helmasta, kunnes lopulta melu lakkasi ja kaikki kävi hiljaiseksi.
"Noista olemme päässeet eroon", sanoi Sali, "mutta kuinka pääsemme itsestämme? Kuinka voimme toisistamme erota?"
Vrenchen ei voinut vastata, hän lepäsi syvään hengittäen Salin kaulassa. "Eikö ole parasta, että vien sinut kylään ja herätämme siellä ihmisiä, jotka ottavat sinut luokseen? Huomenna voit lähteä tiehesi ja varmaankin on sinun käyvä hyvin, sinä pääset kaikkialla eteenpäin!"
"Tulla toimeen ilman sinua!"
"Sinun täytyy unohtaa minut!"
"Sitä en tee koskaan! Voisitko sinä sitten sen tehdä?"
"Se ei kuulu tähän, rakkaani!" sanoi Sali ja siveli hänen kuumia poskiaan, sillä aikaa kun tyttö lepäsi intohimoisesti painautuneena hänen rinnallaan. "Nyt on kysymys sinusta. Sinä olet vielä niin nuori ja sinulle voi vielä kaikkialla minne joudutkin käydä hyvin!"
"Entä sinulle, sinä vanha mies?"
"Tule", sanoi Sali ja veti hänet mukanaan. Mutta he kulkivat vain muutaman askelen pysähtyen taas toisiaan syleilemään ja hyväilemään. Yleinen hiljaisuus lauloi ja soitti heidän sieluissaan; ei kuulunut muuta kuin virran hiljainen ja raukea kohina.
"Kuinka kaunista on kaikkialla ympärillämme! Kuuletko tuon kohinan, joka on kuin laulua ja kellojen soittoa?"
"Se on vesi, joka kohisee. Muuten on kaikki hiljaa."
"Ei, se on jotain muutakin, se kaikuu täältä, tuolta, joka paikasta!"
"Minä luulen, että me kuulemme oman veremme kohinan korvissamme!"
He kuuntelivat hetkisen tätä kuviteltua tai todellista kohinaa, joka johtui heidän ympärillään vallitsevasta suuresta hiljaisuudesta tai kenties sai alkunsa kuunvalon lumoavasta vaikutuksesta, joka ylt'ympäri lainehti laaksonpohjassa makaavan sumumeren yllä. Äkkiä juolahti jokin seikka Vrenchenin mieleen; hän haki jotain poveltaan ja sanoi: "Olen vielä ostanut sinulle jotain, jonka aion sinulle antaa!" Ja hän ojensi Salille yksinkertaisen sormuksen ja pisti sen hänen sormeensa. Salikin otti esille sormuksen ja pisti sen Vrenchenin käteen sanoen: "Meillä on siis molemmilla ollut sama ajatus!" Vrenchen piti kättään ylhäällä kalpeassa kuunvalossa ja tarkasteli sormusta. "Oh, kuinka kaunis sormus", sanoi hän hymyillen. "Nyt olemme siis kuitenkin kihlatut ja vihityt, sinä olet minun mieheni ja minä sinun vaimosi; kuvitelkaamme edes hetken ajan niin olevan, ainakin niin kauan kuin tuo sumupilvi on kulkenut kuun ohi tahi me olemme laskeneet kahteentoista! Suutele minua kaksitoista kertaa!"
Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä, se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse, mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta — tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille silloin yhdentekevä." —
Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun kanssani!"
"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta, Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!" vastasivat he kumpikin.
Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa, johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli, kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.
"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"
"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"
He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"
Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä. Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi: "Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen laaksoa kohti.
Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu, punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa, jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta kylmään virtaan.
Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä, on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa. Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme, ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.
Brandolf, nuori oikeusopin tutkija, riensi porraskäytävää ylös talon ensimäiseen kerrokseen, missä eräs hänelle tuttu perhe asui, ja siinä ajatuksissaan loikatessaan astuimelta toiselle oli hän vähällä kaataa naisihmisen, joka keskellä portaita istuen kiillotti veitsiä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi veitsellä pistetty kantapäähän; hän katsahti taakseen ja näki allaan vihasta punaiset kasvot, jotka, mikäli hän saattoi alasvedetyn pääliinan tähden huomata, olivat nuorehkon naisen, jota hän piti palvelijattarena. Vihoissaan ja suutuksissaan katseli nainen alas työhönsä, ja Brandolf astui sydämessään loukattuna tuttavansa asuntoon. Siellä tarkasteli hän saappaansa korkoa ja huomasi, että sen kantapään nahkaan oli todella syntynyt pieni naarmu.
"Kuinka surkeita olemmekin, me ihmiset!" huudahti hän. "Joka päivä puhumme me rakkaudesta ja ihmisyydestä ja joka päivä loukkaamme teillä, portaissa ja käytävissä jotakin lähimäistämme! Tosin emme tahallamme; mutta täytyypä minun itselleni tunnustaa: jos tuo nainen olisi atlaspuvussa istunut portailla, niin olisinpa varmaan hänet huomannut! Kunnia tuolle veitsiä kiillottavalle, puolustuskuntoiselle olennolle, joka on ainakin painanut kostavan tutkaimensa kantapäähäni, ja hyvä sekin, ettei se ollut mikään Akilleenkantapää."
Hän kertoi tuttavilleen pienen kohtauksensa. Kaikki huudahtivat: "Se oli paronitar!" ja perheenisä lisäsi: "Rakas Brandolf! tällä kertaa on teidän humaaninen omatuntonne vienyt teidät harhaan! Tuo nainen porraskäytävässä on todellinen paronitar, joka pelkästä ilkeydestä, estääkseen siten kulkua porraskäytävässä, ja itaruudesta, hän kun ei henno käyttää omia huoneitaan siihen tarkotukseen, sotkee ja kiillottelee yleisessä porraskäytävässä eikä sen ohella aatelisessa ylpeydessään meitä porvarillisia tervehdi eikä edes luo katsettaan meihin!"
Ihmeissään tästä kummallisesta selityksestä uteli Brandolf lähemmin paronittaresta. Hän oli muutamia viikkoja sitten muuttanut taloon kerroksen toisella puolen olevaan pienempään huoneustoon ja oli heti kiinnittänyt ovelle loisteliaan nimensä sekä samalla ripustanut ikkunaan ilmotuksen, jossa hän tarjosi vuokralle kalustetun huoneuston. Joitakin vuokralaisia oli siinä jo asunutkin, mutta kukaan ei ollut voinut kestää paria päivää pitempää aikaa, kun he jo olivat maksettuaan melkoisen laskun paenneet tiehensä. Se joka joutui mokoman vuokraajan satimeen, ei saanut omassa huoneessaan tupakoida, ei maata upealla sohvalla, ei kulkea koluten huoneessaan, vaan hänen täytyi ottaa saappaat jaloistaan säästääkseen mattoja; hän ei saanut yönutussa eikä edes paidanhihoissa oleilla ikkunan ääressä, jottei hän siten häpäisisi tätä vapaaherrallista asuntoa, ja sen lisäksi oli hän kuin avuton vanki, sillä paronittarella ei ollut mitään palvelusväkeä, vaan teki hän itse kaikki tehtävät ja kieltäytyi jyrkästi jokaisesta palveluksesta, mikä ei suorastaan kuulunut hänen velvollisuuksissa. Joka aamu asetti hän vuokralaisensa huoneeseen pullon puhdasta vettä ja täytti iltasin vesiastian, mutta muutoin ei hän suostunut tuomaan lasiakaan, vaikka hänen vuokralaisensa olisi janoon nääntynyt. Kaiken tämän teki hän epäystävällisin sanoin tai ei puhunut ollenkaan mitään. Kukaan ei tuntenut hänen perhesuhteitaan eikä mistä hän oli tullut; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja kun hänen taloudelliset toimensa pakottivat hänet menemään kaivolle ja pihalle piikain ja palvelusväen keskuuteen, kulki hän heidän keskellään äänetönnä kuin joku pahahenki.
Lyhyesti, kaikki olivat yksimielisiä siitä, että hän oli ilkeämielinen paholainen, joka piti epäystävällistä ja outoa peliään omaksi edukseen ja oli muka laskenut, että hän menettelynsä kautta saisi aikaan sen, että hänen vuokralaisensa alituisesti vaihtuivat ja hän siten sai tilaisuuden maksattaa heillä useita pieniä, liioteltuja laskuja ja kiskoa heiltä ylimääräisiä vuokrarahoja, jos he ennen määräaikaa muuttivat tiehensä. Tämä suunnitelma, jos se oli totuuden kanssa yhtäpitävä, ei ollutkaan huono, sillä talo oli kauniin liikekadun varrella, joka houkutteli aina uusia varakkaita muukalaisia vuokraamaan paronittaren huoneen, mistä he kuitenkin pian luopuivat ja jättivät sijansa toisille.
Kun tämä kuvailu, monen merkillisen pikkupiirteen höystämänä, oli päättynyt, tunsi Brandolf pikemmin salaista sääliä tuota pahaa paronitarta kohtaan kuin vihaa tai halveksumista, ja kun hänen tuttavansa pilalla kysyivät, eikö hän tahtoisi tulla heidän naapurikseen ja asettua asumaan tuon merkillisen paronittaren luo, vastasi hän vakavasti: "Miksi en? Olisipa hauska päästä hänen sisimmän olentonsa perille ja vääntää hänen päänsä paikoilleen!"
Mutta kun hän näki, ettei talon emäntä pitänyt enemmistä puheista tässä asiassa, vaikeni hän. Kadulle tullessaan johti vuokrailmotus, joka taas oli ikkunassa, uudelleen paronittaren hänen mieleensä.
Brandolf ei voinut lainkaan käsittää, kuinka yleensä saattoi pahanilkisten ja tyhmien ihmisten tähden joutua selkkauksiin' ja ikävyyksiin. Niin hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava kuin hän pohjaltaan olikin, tunsi hän kuitenkin aina oikeata kaipuuta saada torailla kaikenlaisten riitapukarien kanssa ja osottaa heille heidän hulluutensa. Kun hän kuuli puhuttavan vääryydestä, suututtivat häntä enemmän ne, jotka sitä kärsivät, kuin ne, jotka sitä harjottivat, koska hänen mielestään jälkimäiset eivät milloinkaan pääse sokeudestaan, jollei heille tehdä vastakynttä. Vain avoimen väkivallan jätti hän silleen, se kun itse merkitsi itsensä eikä sentähden tarvinnut mitään huomautusta esiintyäkseen täydessä surkeudessaan ja tuhotakseen itse itsensä. Hän ymmärsi hyvin inhimillisiä olosuhteita ja luotti niin suuresti inhimillisyyteen jokaisessa ihmisessä, että uskalsi yrittää kaikkein jöröimmässäkin herättää eloon tämän perikuvan tai ainakin saada syntiseen tietoisuuden siitä, että hänet jo oli opittu tuntemaan sekä että hän tapaisi voittajansa. Mutta — olipa että se johtui siitä, että kiukuttelijat jo kaukaa vainusivat hänen voitollisen varmuutensa, tai ihmislasten yhteisestä kohtalosta, joka harvoin antaa meidän toivojemme toteutua — niin ei Brandolfille tarjoutunut yhtään kunnon tilaisuutta, ja missä ikinä joku pahanilkinen olento kukoisti, sinne tuli hän aina liian myöhään ehtiäkseen taittaa toivomansa kukkasen.
Sentähden kulki hän paronittaren oven ohi kuin suljetun paratiisin sivu, jonne hän täydestä sydämestään ikävöi taistelemaan sitä vartioivien lohikäärmeiden kanssa.
Kun hänen tuttavansa perhe lapsineen palvelijoineen päivineen lähti syyskuussa matkalle Italiaan viettämään talvea, tunsi Brandolf, vaunujen verkalleen talonemännän silmälläpidon alaisina pois vieriessä, ettei hänellä tässä talossa ollut oikeastaan enää mitään tekemistä ja että hänen asiansa olisi ollut lähteä siivosti kotiinsa. Mutta hän astuikin porraskäytävää ylös, soitti paronittaren ovelle, ja pyysi nähdä hänen huoneitaan. Paronitar tunsi hänet heti siksi mieheksi, joka oli häntä portaissa töytäissyt, ja naapuriväen jokapäiväiseksi vieraaksi. Epäluuloisesti ja suurin silmin katsoi hän häneen puhumatta sanaakaan ja piti käsin ovesta, ikäänkuin hän olisi tahtonut lyödä sen kiinni toisen nenän edessä; kuitenkaan ei hän sitä uskaltanut tehdä, vaan laski Brandolfin, annettuaan hänelle lyhyen vastauksen, sisään.
Happamen kohteliaasti vei paronitar hänet huoneita katsomaan; ne olivat erittäin siististi ja kauniisti sisustettuja, ja Brandolf selitti lyhyen tarkastelun jälkeen, jonka hän teki enemmän näön vuoksi, että hän oli halukas vuokraamaan tämän huoneuston ja että hän jo seuraavana päivänä muuttaisi siihen asumaan. Ilman vähintäkään ilonilmausta kumarsi paronitar hiukan. Brandolf ei muutoin nytkään hänestä paljoa nähnyt, sillä hänellä oli huivi käärittynä suojuksen tavoin pään ja kaulan ympäri ja sitä paitsi oli hänellä yllään harmaa päällysvaate, joka saattoi yhtä hyvin olla viitta kuin kotipuku. Brandolf riensi ilmottamaan isäntäväelleen muutostaan. Nämä surivat sitä kovin, sillä heillä ei ollut koskaan ollut niin rakastettavaa vuokralaista, ja kun he itse olivat säännöllistä ja hyväluontoista väkeä, tuntui heistä Brandolfin muutto kaksinkerroin selittämättömältä. He saattoivat selittää sen ainoastaan siten, että Brandolfilla varakkaana ja oppineena herrana oli omat mielitekonsa eikä mitään suruja, ja että hän sentähden voi mielin määrin seurata päähänpistojaan.
Vasta kun Brandolf oli muuttanut kapineensa uuteen asuntoonsa ja sinne sijottautunut, veti hänen huomionsa puoleensa näiden huoneiden tavallisten vuokrahuoneiden sisustuksesta suuresti eroava kalustus. Hänellä oli hallussaan kolme kadunpuoleista huonetta. Niiden sisustus näytti järjestetyn koko perheen yhteisen neuvottelun mukaan ja kaikki kalusto oli kallisarvoisesta aineksesta. Lattia oli kauttaaltaan kirjavien mattojen peitossa, joita muutamin paikoin oli kaksinkerroin; jokaisessa huoneessa oli kirjotuspöytä, hienoja kaappeja, ylellisyyskaluja, pelipöytiä ja peilejä, sohvia ja pehmeitä patjatuoleja loppumattomiin; komeat uutimet verhosivat ikkunoita ja yksin seinilläkin tunkeili joukko tauluja, vaskipiirroksia ja muuta sellaista, ikäänkuin olisi jonkun muuttaneen perheen kaikki seinäkoristeet olleet siinä huutokauppaa varten näytteillä. Jos tämän kautta näiden muutoin isonlaisten huoneiden koko jo näytti suuresti pienentyneen, niin kävi asia vielä arveluttavammaksi nurkkiin asetettujen hyllyjen tähden, joille oli kasattu suuri määrä maalattuja ja kullattuja porsliinikaluja ja hienonhienoja lasikoruja, mitkä vapisivat kuin haavanlehdet jokaisesta voimakkaammasta askeleesta. Kaikille näille korutavaroille oli maalattu tai kaiverrettu sama vaakuna, mikä myöskin komeili ulko-ovella paronitar Hedvig von Lohausen-nimen yläpuolella. Myöhemmin maata pannessaan huomasi Brandolf, että samainen vapaaherra-vaakuna oli kudottu myöskin ylen loisteliaan vuoteen liinoihin, mikä näytti olevan toinen puolisko muinaisista morsiusvuoteista. Kaikki kapineet näissä kolmessa täyteen sullotussa huoneessa olivat mitä moitteettomimmassa kunnossa eikä missään voinut nähdä tomuhiutaletta, ja Brandolfista näytti jo siltä, kuin olisi vuokralainen vain määrätty kaiken tämän ihanuuden vartijaksi ja kuin saisi hän pian tomupyyhkimen ja viuhkan käteensä. Sillä sen, joka noiden huoneiden kunnossapidosta huolehti, tuli todennäköisesti asua noissa huoneissa. Mutta on heti sanottava, ettei niin lainkaan ollut asianlaita; puhdistus pantiin aina toimeen vuokralaisen poissaollessa, ikäänkuin sen olisi tehnyt joku näkymätön henki, ja lasi- ja porsliinikapineet olivat aina yhtä varmasti paikoillaan kuin jos ei ihmiskäsi olisi niihin koskaan kajonnut ja kuitenkaan ei niillä voinut keksiä pienintä tomuhiutalettakaan.
Nyt alkoi Brandolf tarkkaavasti odotella emännän huonoja tapoja ja tottumuksia alkaakseen ihmisyyden nimessä sotaretken niitä vastaan. Mutta hänen huono onnensa näytti täälläkin hänet tapaavan: vihollinen, joka varmaankin aavisti uuden vastustajansa voiman, pysyi salassa. Brandolf ei edes voinut tupakinsavulla ajaa vihollista luolastaan, sillä hän ei polttanut, ja kun hän vartavasten osti itselleen sellaisen pienen piipun, jota muurarit käyttävät työtä tehdessään, sekä vähän huonoa tupakkia ja toi saaliinsa kotia ja sytytti piipun, täytyi hänen jo kolme savua vedettyään heittää se ikkunasta ulos, niin pahalta se maistui. Mattoja ja patjoja ei myöskään käynyt päinsä liata, sillä hän ei ollut sellaiseen tottunut; niin ei hänellä ollut enää muuta neuvoa kuin avata ikkuna ja siten saada aikaan vetoa. Lisäksi puki hän ylleen flanellijakun, pani päähänsä mustasta silkistä tehdyn myssyn ja asettui niin leveästi ikkunaan kuin mahdollista. Ei viipynytkään kauan, ennenkuin vapaaherratar von Lohausen ilmaantui avoimeen oveen, mainitsi katumelun tähden tavallista korkeammalla äänellä vuokralaistaan nimeltä, ja kun tämä katsoi taakseen, osotti hänelle suurta hevoskärpästä, joka lentäen kierteli huonetta. Naapurissa on hevostalli, huomautti paronitar lyhyesti. Kohta otti Brandolf myssyn päästään, ajoi kärpäsen huoneesta ja sulki ikkunan. Sitten pani hän myssyn uudelleen päähänsä, mutta otti sen taas pois huomatessaan, että nainen seisoi vielä huoneessa ja näytti katselevan häntä hänen puuhassaan heikolla mielihyvällä. Niin, mikäli paronittaren totisista ja surullisista kasvoista oli näkyvissä, saattoi niissä melkein huomata kirkkaan iloisuuden välähdyksen, joka kuitenkin pian katosi, samoinkuin itse rouvakin.
Toistaiseksi ei Brandolf tiennyt, millä nyt alottaa; hän kääriytyi kauniiseen työnuttuunsa, pani jakkunsa ja myssynsä paikoilleen ja istui sohvaan. Istuessaan keksi hän seinässä vihreistä ja kultaisista lasihelmistä tehdyn soittonuoran ja veti siitä kohta voimalla. Kuin tuulispää ilmestyi paronitar harmaassa puvussaan ja pää entiseen tapaan huivin verhoamana. Brandolf pyysi lähettää sanan räätälilleen, joka asui kaukana monen kadun päässä. Paronitar punasti; hänen täytyi itse lähteä, sillä hänellä ei ollut palvelijaa, jonka olisi voinut lähettää. Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kysyi hän, oliko asialla kiire vai saisiko se ehkä jäädä iltapäivään. Brandolf selitti, että asia oli kiireellinen, sillä hän tahtoi ompeluttaa irti menneen napin takkiinsa, jota juuri tänään aikoi käyttää. Paronitar katsoi häneen syrjästä ja oli jo aikeissa lyödä oven kiinni, mutta kääntyi vielä kerran ja kysyi, eikö hän voisi ommella nappia. "Epäilemättä, jos olette niin ystävällinen", sanoi Brandolf, "nappi riippuu vielä yhdestä säikeestä takissa. Mutta enpä voi teiltä sitä pyytää!"
"Onko parempi juosta puoli tuntia pitkin katuja?" vastasi hän ja meni noutamaan pienen vanhan neulakorin, jossa oli neulatyyny ja muutamia lankarullia. Brandolf ojensi hänelle takin ja hänen ylhäinen emäntänsä ompeli kapein sorminensa napin kiinni. Kun hänen työnsä tähden täytyi olla kirkkaammassa valossa, näki Brandolf nyt ensi kerran selvemmin osan hänen kasvoistaan, pyöreän hienon posken, pienen varmapiirteisen suun ja sen yläpuolella hiukan terävähkön nenän; syvään työn yli painuneet silmät jäivät näkymättömiin päähineen varjoon. Mutta se mikä oli näkyvissä oli läpikuultavan valkeaa ja muistutti vanhojen saksalaisten kuvien nunnanpäitä, joiden esikuvina aina oli joku hiukan riutunut ja samalla huolien painama nainen.
Kuitenkaan ei jäänyt paljon aikaa havainnontekoihin, sillä hän oli kädenkäänteessä valmis ja kadonnut.
Näin oli Brandolf päässyt ensimäisen päivänsä päähän ja samalla tavalla kului useita viikkoja ilman että sattui mitään, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden puuttua asiain menoon. Hänen täytyi sentähden tyytyä odottamiseen, tarkkaamiseen ja arvailemiseen; sillä jokin salaisuus tämän kaiken takana piili, vaikkakin paronitarta oli liiaksi pahanilkisyydestä paneteltu. Ensiksikin pani Brandolf merkille, että se osa asuntoa, jossa paronitar asui, oli luoksepääsemätön ja sulettu; hänellä oli hallussaan kyökki, yksi-ikkunainen kapea kamari ja toinen pieni huone. Niissä oleskeli hän kaiket ajat ypöyksinään, sillä lukuunottamatta leipuripoikaa ei hänen luonaan näyttänyt käyvän ristinsielua. Yhden ainoan kerran oli Brandolf tilaisuudessa heittämään pikaisen silmäyksen kyökkiin, jossa näkyi suuri paljous kauniita keittokaluja; mutta mistään ei voinut päättää että siellä olisi koskaan pidetty tulta tai keitetty. Koskaan ei sieltä kuulunut tulen rätinää tai puun pauketta tai lihan ja vihannesten hakkuuta taikka paistuvien makkarain surinaa voisulassa. Millä eli paronitar? Tässä alkoi uteliaalle vuokralaiselle asia selvetä: varmaankaan ei millään! Hän näkee nälkää — sillä aikaa kuin minä kulutan aikaa etsien syytä hänen suruunsa! Kappale kurjuutta, köyhä paronitar, joka on joutunut yksin maailmaan, ties minkä kohtalon oikun kautta!
Brandolf ei nauttinut asunnossaan muuta kuin aamuisin kahvia parin tuoreen sämpylän keralla, josta hän tavallisesti jätti toisen tarjottimelle. Eräänä päivänä luuli hän sitten huomanneensa että rouva Hedvig von Lohausen noutaessaan pois tarjottimen, katsahti ahnaasti lautaseen, nähdäkseen oliko toinen sämpylä jälellä, ja riensi nopeasti tiehensä. Hänen silmänsä oli loistanut kuin tähti. Brandolfin täytyi asettua ikkunan eteen tullakseen ajatustensa herraksi. Mitä on ihminen, puheli hän itsekseen, mitä on mies ja nainen! Hehkuvin silmin pitää heidän tavotella ravintoaan kuin metsän petojen!
Hän ei ollut koskaan tuota katsetta ennen nähnyt. Mutta kuinka kaunis ja loistava olikaan hänen silmänsä ollut!
Eräänlaisella julmuudella jatkoi hän huomiontekojaan; erään kerran pisti hän jälelle jääneen sämpylän taskuunsa ja vei sen mukanaan; toisen kerran jätti hän vain puoli sämpylää ja kolmannen kerran molemmat, ja aina luuli hän paronittaren alas- tai ylösluoduista silmistä, nopeammasta tai hitaammasta käynnistä keksineensä kokeensa vaikutuksen ja tuli viimein vakuutetuksi siitä, ettei tuo naispoloinen syönyt sanottavasti muuta kuin mitä hänen eineestään jäi jälelle, pari lasillista maitoa ja puoli sämpylää taikka koko sämpylän.
Nyt tuli Brandolfin muuttaa menettelyään; hänen tuli etsiä tilaisuutta ruokkiakseen hiukan villikissaa, kuten hän nimitti paronitarta hänen luoksepääsemättömyytensä tähden, vaikkapa vastoin hänen tahtoaankin, mutta hänen oli meneteltävä varovasti ja harkinnalla. Hän ilmotti, ettei hän enää viitsinyt lähteä kotoaan myöhemmälle eineelle, jota hänen oli tapana nauttia muualla, ja tilasi joka aamu kotiinsa aterian, johon kuului munia, sianlihaa, voita ja sämpylöitä. Tästä jätti hän suurimman osan jälelle siinä toivossa, että tuo poloinen kirkonhiiri käyttäisi sitä hyväkseen. Se tapahtuikin ehkä jonkun päivän aikana; mutta sitten näytti paronitar jotain vainunneen, kävi epäluuloiseksi ja huomautti eräänä päivänä Brandolfille, että tämän pitäisi tilata vähemmän tai jollakin tavalla käyttää sitä, mikä jää jälelle, eikä hän lopulta kajonnut edes niihin sämpylöihin, jotka Brandolf jätti. Nyt oli Brandolf taas neuvoton.
Eräänä päivänä, kun hän palasi kaupungilta kotiansa, kohtasi hän paronittaren eteisessä puhuttelemassa vihanneskaupustelijaa, jolla oli myytävänä kärryissään komea neilikkakasvi, mikä huolimatta myöhästyneestä syksystä kukoisti täynnä tulipunaisia neilikoita. Paronitar taivutti kasvin latvaa kädellään ja kätki nopeasti kasvonsa kukkiin, ilmeisesti haluten itselleen kukkasta; hän kysyi epäröiden sen hintaa, puisti päätään, laski kukanlatvan kädestään ja kiiruhti nopeasti tiehensä. Brandolf osti kohta kasvin toivoen saavuttavansa paronittaren ja voivansa taivuttaa hänet ottamaan sen vastaan, mutta tämä oli jo ehtinyt kadota luolaansa, ja Brandolf vei neilikan huoneeseensa sekä asetti sen pienelle pöydälle ikkunan ääreen, missä hänellä myös oli tuoli, jossa hänen oli tapana istua ja lukea. Huolellisesti asetti hän kuitenkin pöytää säästääkseen nelitaitteisen nidoksen kukkaruukun alle.
Myöhemmin lähti hän taasen tiehensä aterialle, ja kun oli alkanut sataa, otti hän jalkaansa kummikalossit. Sentähden olivat hänen askeleensa kuulumattomat, kun hän jonkun ajan kuluttua palasi ja astui huoneeseensa. Avoimen oven kynnyksellä seisten näki hän rouvan istuvan tuolilla neilikan edessä tomuviuhka kädessään. Hän nojautui väsyneenä tuolin selkämystä vasten ja oli nukahtanut kädet ynnä tomuviuhka sylissään. Hiljaa sulki Brandolf oven ja hiipi sohvalle, mistä hän ristissä käsin tarkkaavasti katseli nukkuvaa naista. Ei voinut sanoa, että hänen kasvonsa kuvastivat juuri erityisemmin surua, pikemmin heijastivat ne kaiken elämänilon ja toivon puutetta. Vain suljetuissa silmäripsissä näkyi kaksi kyyneltä, jotka siinä kuivuivat ilman liikatunteilua kuin kaksi huomaamatta kadotettua helmeä.
Sitä liikutetummaksi tuli Brandolf tästä näystä; mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän ahdisti hänen sydäntään; hän toivoi, että hän olisi voinut kutsua tuon tuntemattoman onnettoman kohtaloa omakseen, ikäänkuin se olisi ollut joku ihanasti kukkiva omenapuunoksa tai joku kalleus. Hänessä oli koko elämänsä ajan ollut jotain narrimaista, jos yleensä voi sanoa narrimaiseksi sitä, mitä kuka hyvänsä ei tee toisen jälessä.
Äkkiä liikahti nukkuja kuin pahan unen ahdistama ja heräsi. Hämillään silmäili hän ympärilleen ja kun hän huomasi huoneessa miehen osanottavine kasvonilmeineen, hypähti hän tuolilta ja pyysi entistä paljon lempeämmin sanoin anteeksi käytöstään. Vieläpä hän lisäksi selitti, että neilikat olivat hänen lempikukkiaan ja ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta viipyä hetken niiden ääressä, jolloin hän oli nukahtanut. Hän kertoi ennen hoitaneensa enemmän kuin sataa tuollaista kasvia, joista toinen oli toistaan kauniimpi ja joista kullakin oli oma värinsä.
"Saanko tarjota tämän teille, rouva paronitar?" sanoi Brandolf, joka oli kohta noussut seisomaan. "Olen sen ostanut sentähden, että näin teidän tuolla alhaalla ottavan sen käteenne ja sitä mielihyvällä katselevan."
Mutta kaunis sää oli jo ohi. Punastuen puisti paronitar päätään. "Minun luonani on liian vähän valoa sille", sanoi hän, "täällä on sen parempi!" Ikäänkuin hän olisi katunut, että oli puhunut liian paljon, tervehti hän lyhyesti, lähti tiehensä sekä suvaitsi seuraavina päivinä tuskin näyttäytyä.
Viimein toi hän kuukausilaskun, joka oli kirjotettu harmaalle paperiliuskalle. Brandolf jätti tahallaan sen lähemmin tarkastamatta; sydämessään toivoen, että se olisi hyvin korkea, maksoi hän summan, mikä kuitenkaan ei millään tavalla noussut yli sen määrän, johon Brandolf oli tottunut. Kun Brandolf laski rouvalle rahat, seisoi tämä omituinen emäntä asennossa, joka pikemmin oli nöyrä kuin uhkaava, ikäänkuin hän olisi odottanut tavallista vuokran irtisanomista. Mutta itsekseen päättäen kerrankin keksiä valoa tähän salaisuuteen, antoi hän rouvan lähteä ilman että hän mitenkään osotti haluavansa muuttaa. Uteliaana tutki Brandolf sitten paperiliuskaa saadakseen selville, miten oli laita paronittaren laskutaidon, ja hän huomasi, ettei siinä ollut penniäkään yli määrän; sen sijaan oli joka kerta kun hän einettä syödessään oli jättänyt toisen sämpylöistä jälelle, vain toinen merkitty laskuun. Nyt ei Brandolf enää paljon ymmärtänyt koko juttua, vielä vähemmän kun hän iltapuoleen, mennessään ulos, ensi kerran kuuli kyökistä hiljaista pauketta kuin palavista puista ja tunsi hyvästi kiehuneen jauhovellin tuoksun, ja häntä halutti kummasti saada nauttia sitä hänkin. Nyt oli hän vakuutettu, että paronitar nyt vasta ensi kerran keitti itselleen lämmintä ruokaa. Hän tekee, ajatteli Brandolf, sitä kerran kuukaudessa, kun vuokralainen maksaa laskun, samalla tavalla kuin työmiehellä maksupäivänä on tapana käydä ravintolassa.
Ja itse asiassa ei seuraavana päivänä enää näkynyt mitään merkkiä eilisestä keittämisestä.
Lokakuun puolivälissä joutui Brandolf paronittaren kanssa lähempään keskusteluun, samanlaiseen kuin kerran neilikoista. Rouva huomautti Brandolfille, että talvi saattoi tulla minä päivänä hyvänsä ja tehdä tarpeelliseksi uunien lämmittämisen, ja kysyi pitäisikö hänen tilata puita ja kuinka paljon. Brandolf mainitsi niin suuren määrän, että sillä saattoi lämmittää kaikki huoneuston uunit ja pitää iloista takkavalkeaa aina toukokuuhun saakka. Samalla antoi hän rouvalle pankkiosotuksen, pyytäen häntä huolehtimaan kaikesta, mikä oli tarpeen, puiden ostamisesta ja särkemisestä; rouva otti pankkiosotuksen ja toimitti asian suurella huolella ja ymmärryksellä. Ei viipynyt kahdeksaa päivää, ennenkuin alkoi tuiskuta, ja nyt täytyi yksinäisyyttä rakastavan emännän useammin näyttäytyä, hän kun itse sytytti tulet vuokralaisensa kolmeen uuniin sekä kantoi niihin tarvittavat puut. Hänen kasvonsa ja kätensä nokeutuivat tässä työssä ja hän oli pian täydellisen tuhkimuksen näköinen.
Mutta jos Brandolf oli luullut, että hän lämmittäisi hiukan myöskin omia huoneitaan, niin oli hän siinä erehtynyt, sillä yhtä vähän kuin kesän aikaan saattoi Brandolf huomata, että niissä olisi poltettu puita. Ja kuitenkin oli kylmyys jo käynyt varsin kovaksi; mutta paronitar, toimitettuaan puiden oston vuokralaisensa puolesta, oleskeli yksin kylmissä huoneissaan ja teki siellä Jumala ties mitä. Hän kävi silmin nähden kalpeammaksi, hoikemmaksi ja väsyneemmäksi ja näytti siltä kuin hän olisi päivä päivältä aina suuremmalla vaivalla haalinut sisälle puukantamuksen. Se kuristi Brandolfin sydäntä, vaikka hän muutoin olikin niin reipas ja huoleton mies. Mutta jokaisen kokeen saada häntä puhumaan ja ottamaan vastaan apua torjui nainen itsepintaisesti luotansa, ikäänkuin hän ehdon tahdoin olisi aikonut raastaa itsensä kuoliaaksi. Brandolf oli puolestaan yhtä itsepäinen ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta, joka ei voinut olla pian ilmestymättä.
Kuitenkin kävi aika hänelle hiukan pitkäksi. Hänen leskeksi jäänyt isänsä oli suuri tilanomistaja ja sangen rikas mies, joka toivoi, että ainoa poikansa olisi asunut hänen luonaan ja ottanut haltuunsa tilojen hoidon. Toiselta puolen oli poika huomattava juriidinen kyky, jota ylhäältäpäin oli kehotettu tavottelemaan valtion virkoja. Hän olikin tullut pääkaupunkiin perehtyäkseen enemmän virkamiehen alaan ja kerrankin ratkaistakseen suuntaan tai toiseen, ainakin joksikin aikaa.
Työskennellen joka päivä vapaaehtoisena jonkun tunnin ministeristössä ja ollen muutoin hiukan mukavuuteen tottunut äidinpoika, soi hän itselleen yllin kyllin aikaa vaaliaan varten. Kuitenkin sai hän uuden aiheen kiiruhtaa, sillä häntä oli ajateltu erääseen toimeen, joka olisi vaatinut häntä oleskelemaan syrjäisessä maankolkassa. Itse puolestaan ei hän taas olisi tahtonut luopua asunnossaan alottamansa jutun ratkaisusta, ja isä ahdisti myös vanhalla vaatimuksellaan. Asian tällä kannalla ollen makasi Brandolf eräänä aamuna vuoteessa tavallista kauvemmin ja mietiskeli, mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta tuli hän siihen päätökseen, että hän vallan hyvin voisi käyttää juriidisia tietojaan ja hänelle tarjottua virka-asemaa hyväkseen kootakseen kaikessa hiljaisuudessa tarvittavat tiedot paronittaren menneisyydestä ja nykyisyydestä ja tilaisuuden mukaan hankkiakseen tuolle hyljätylle naiselle paremman aseman, taikka sitten karkottaakseen hänet kokonaan mielestään ja jättääkseen koko jutun sikseen.
Tällä mielellä pukeutui hän ja kiiruhti toiseen huoneeseen nauttimaan aamukahvinsa päästäkseen sitten heti matkaan. Mutta huolimatta siitä että aamu oli jo kulunut pitkälle ei kahvitarjotinta näkynytkään vanhalla paikalla; huoneet olivat kylmillään, sillä yhteenkään uuniin ei oltu tehty tulta. Ihmeissään aukaisi hän oven eteiseen ja kuunteli; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän veti kauniista kellonuorasta, mutta kaikki jäi edelleen kuolonhiljaiseksi. Huolissaan astui hän käytävän toiseen päähän, kunnes tuli kyökin ovelle ja koputti sille, ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, saamatta mitään vastausta. Hän aukaisi oven, kulki keittiön läpi toiselle ovelle, joka vei paronittaren asuinhuoneeseen. Sille koputteli hän taasen varovasti ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin keskeytymättömän kiivaan hengityksen ja ajottaisia valituksia. Silloin aukaisi hän tämänkin oven ja astui pimeään ja synkkään huoneeseen, jonka paljaat seinät olivat kylmyydestä niin kosteat, että ne tihkuivat vettä; pihalle päin olevan ikkunan peitti yksinkertainen valkea uudin sekä tiheä kerros jääkukkia. Kurjalla vuoteella, jonka muodostivat olkisäkki, karkea liina ja surkean ohut peite, makasi paronitar. Kapea, hieno vartalo kuvastui peitteen läpi, kalpea pää lepäsi huonolla tyynyllä ja kostea pähkinänruskea tukka ympäröi sekavissa kiemuroissa kasvoja, jotka avoimin silmin tuijottivat kosteaan peitteeseen. Hänellä oli yllään ohut flanellipuku; käsivarret ja kädet, jotka lepäsivät peitolla, värisivät kuitenkin kylmästä ja kuumeesta ja koko muukin ruumis vapisi silminnähtävästi peitteen alla. Säikähtyneenä astui Brandolf vuoteen viereen ja puhutteli sairasta; tämä käänsikin silmänsä häntä kohti, mutta ei näyttänyt häntä tuntevan; kuitenkin pyysi sairas heikolla äänellä heti vettä. Brandolf juoksi kohta kyökkiin, löysi siellä vettä ja täytti lasin. Hänen täytyi kohottaa sairaan päätä, jotta tämä voisi viedä lasin suuhunsa; kaksin käsin piteli paronitar Brandolfin kädestä ja lasista lujasti kiinni ja joi ahnaasti veden. Sitten laski hän päänsä taasen alas, katseli hetken tuota vierasta miestä ja sulki sitten silmänsä.
"Ettekö tunne minua? Kuinka teidän on?" sanoi Brandolf ja etsi paronittaren ohkasesta ja valkeasta kädestä valtimoa, jonka pikainen lyönti helposti tuntuikin ihon läpi. Kun sairas ei vastannut eikä avannut edes silmiään, riensi Brandolf talonmiehen luo, joka asui maakerroksessa ja käski tämän vaimon mennä sairaan luo pitämään hänestä huolen, sillä aikaa kun hän itse meni hakemaan lääkäriä. Hän lähtikin heti matkaan; hän oli tuttu erään sairashuoneen esimiehen kanssa ja etsi nyt häntä hänen aamupäiväisestä toimestaan. Lääkäri lopetti niin nopeasti kuin mahdollista välttämättömät tehtävänsä ja ajoi sitten viipymättä ystävänsä kanssa vaunuissa viimemainitun asuntoon. "Sinä olet valinnut itsellesi omituisen emännän", puhui lääkäri leikkiä laskien, "jos hän kaiken päälliseksi kuolee, saat sinä laskuusi hoitokustannukset, hautauksen ja hautakiven ennen kuin muutat muualle!"
"Ei, ei", huudahti Brandolf, "hän ei saa kuolla! Minä olen kerran saanut nähdä hänen onnettoman kohtalonsa ja olen nyt kuin heikko nainen, jonka lapsi on sairastunut!"
Hän kertoi lääkärille, niin paljon kuin tietä riitti, paronittaren elämäntavoista. Lääkäri pudisti päätään ihmetellen. "Lohausen!" sanoi hän, "jospa tietäisin, milloin olen tuon nimen ennen kuullut! Joka tapauksessa, katsokaamme, mitä voimme hänen hyväkseen tehdä!"
"Mikä pahanpäiväinen luola!" huudahti hän astuessaan siihen kosteaan, kylmään ja pimeään huoneeseen, jossa sairas makasi. Paronitar oli nyt tiedoton eikä ollut talonmiehen vaimon sanojen mukaan liikkunut sen jälkeen kuin Brandolf oli lähtenyt. Lyhyen tarkastelun jälkeen selitti lääkäri, että tässä oli kysymyksessä joku vaikeampi hengenvaarallinen tauti. "Ennen kaikkea täytyy hänen pois täältä", sanoi hän, "oikeaan vuoteeseen ja terveeseen ilmaan! Minun sairassaleissani löydämme hänelle helposti sijan, jos toimitamme hänet sinne; yksityis-huoneet ovat tosin kyllä kaikki tällä hetkellä käytännössä."
"Me emme voi antaa tämän ihmisaran naisen herätä tajuntaan vieraassa paikassa ja outojen ihmisten ympäröimänä", sanoi Brandolf, joka ei tahtonut laskea talosta huolenpitonsa esinettä. "Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "on tässä nähtävästi kysymyksessä häpeällä ja katkeruudella salattu köyhyys, ja on meidän siihen nähden oltava hienotunteisia. Minä voin vallan hyvin luopua laitimaisesta huoneestani; toimittakaamme hänet sinne, hankkikaamme hänelle tilapäinen sairaanhoitajatar ja sulkekaamme minun huoneisiini vievä ovi, niin emme kumpikaan ole toisellemme haitaksi. Kun meillä vain ensiksi olisi vuode!"
"Olen kurkistanut tähän viereiseen huoneeseen", jutteli talonmiehen leski, "ja näin siellä vierekkäin täydellisen kauniin sängyn osat. Taivas tietäköön, miksi tämä ihmeellinen nainen nukkuu tuollaisella kerjäläisvuoteella, kun hänellä on hallussaan niin hyvä vuode!"
"Sen voin minä sanoa", puhui Brandolf, "hän tekee sen säästääkseen parempaa vuodetta voidakseen hätätilassa vuokrata huoneustonsa kahdelle vuokralaiselle. Niin paljon olen nähnyt, että hän kaiketi on koko elämänsä ajan tottunut kieltäytymään, ehkä ei hyvyydestä, vaan sentähden että se hänestä on ollut välttämätöntä. Sillä tuo pieni ja hento nainen tuossa peitteen alla on tinkimätön vaatimuksissaan itseään ja muita kohtaan."
Lääkäri keskeytti hänet sanoen: "Niinpä tahdon heti itse lähteä hakemaan erään hyvän hoitajattaren, jonka tunnen, ja lähetän hänet tänne." Sen jälkeen lähti hän vaunuissaan luvattuaan antaa sairaanhoitajattarelle tarpeelliset määräykset. Myöskin talonmiehen vaimon täytyi lähteä omille asioilleen ja Brandolf jäi siten istumaan yksin kuumesairaan vuoteen ääreen, kunnes hoitajatar talonmiehen vaimon saattamana saapui koreineen ja kamppeineen. Ensiksi pantiin parempi huone kuntoon ja sijotettiin siihen hyvä vuode, jonka jälkeen paronitar kannettiin sinne. Kun molemmat naiset eivät kunnolla tahtoneet voida muuttoa toimittaa, otti Brandolf kursailematta sairaan tuhkimuksen peittoon käärittynä käsivarrelleen ja kantoi hänet hellävaroin, kuin jos hän olisi ollut hauras onnenunelma, toiseen huoneeseen ja jätti hänet sitten naisten huostaan. Hän antoi kummallekin tarvittavat rahat, jotta he voisivat hankkia mitä välttämätöntä oli, ja kehotti heitä pitämään sairaasta hyvää huolta. Itseään varten tilasi hän niinikään erityisen siivoojattaren, joka tuli aamuisin ja oli saapuvilla koko päivän, joten muuten niin hiljaisessa keittiössä kerrankin oli liikettä ja elämää.
Enemmän kuin kahden viikon ajan pysyi sairas tiedotonna ja lääkäri vakuutti monet kerrat, että tuossa hennossa ruumiissa täytyi piillä voimakas luonto, jos sairas parantuisi. Se tapahtui kuitenkin; kuumehoureet lakkasivat ja eräänä päivänä katseli hän hiljaa ja rauhallisesti ympärilleen. Hän näki kauniin huoneen ja siinä oman kalustonsa, ystävälliset hoitajattaret ja hauskan tohtorin, joka lohduttavin kasvonilmein ja sanoin astui hänen vuoteensa luo; mutta hän ei kysellyt mitään, vaan jättäytyi hiljaiseen rauhaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä rikkoa. Vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä alkoi hän kysellä, mitä hänelle oli tehty ja kuka hänestä oli pitänyt huolta. Kun hän kuuli vuokralaisena sen tehneen, vaikeni hän taas ja makasi kauvan hiljaisissa mietteissä; mutta hänen uhkamielisyytensä näytti murtuneen ja tuo tieto tuntui häntä enemmän elähyttävän kuin huolettavan.
Kun Brandolf kuuli onnellisesta käänteestä, oli hän hyvin tyytyväinen ja hän tunsi suunnilleen samanlaista mielihyvää kuin lapsi, jolla on kotonaan rakas vieras ja jolla kaikenlaiset suloiset ja ihmeelliset seikkailut kummittelevat mielessä. "Kuinka vähän tarvitseekaan ihminen", ajatteli hän sydämessään, "valmistaakseen itselleen hauskan kepposen, ja kuinka paljon hyviä tilaisuuksia tarjoutuukaan aina tien varrella, kun vaan niitä osaa nähdä!"
Sillä välin oli kaupungilla levinnyt tieto Brandolfin hoitamasta sairastuneesta aatelisesta vuokraemännästä ja huhu tuli niihinkin piireihin, joissa Brandolf seurusteli, eikä tämä kulkupuhe häntä mitenkään vaivannut. Hän naureskeli vain itse sitä, että hän oli tullut taloon taltuttaakseen vihaisen lohikäärmeen ja saikin nyt toimia sairaan- ja köyhänhoitajana. Kulkupuheiden kautta sai Brandolf tietää pari niukkaa piirrettä hoidokkaansa entisyydestä. Naapurivaltiossa eläneen ja kuolleen vapaaherra von Lohausenin tyttärenä oli hän mennyt naimisiin ratsumestari von Schwendtnerin kanssa, mutta oli kolmivuotisen onnettoman avion jälkeen hänestä eronnut, jonka perästä Schwendtner oli joutunut huonoon asemaan. Brandolf tunsi kohta kummallista mustasukkaisuutta tuota tuntematonta kohtaan ja suurta rangaistuksen halua, aavistamatta, että hänen vielä täytyisi pitää miehestä huoli, kun tämä oli joutuva hänen käsiinsä.
Edelleen noin kahdeksan päivän kuluttua oli paronitar jo ratkaisevasti parantumisen tiellä, jollei mitään odottamattomuuksia sattuisi. Brandolf paloi halusta saada nähdä tuota pelastamaansa olentoa, ja antoikin hoitajattaren suoraan kysyä, ottaisiko rouva paronitar hänet vastaan. Sillä hän tahtoi myöskin kohteliaisuuden kautta vaikuttaa sairaan tilan paranemiseen ja hyvittää sen, mitä tämä palvelevana emäntänä hänen mielestään oli saanut kärsiä. Lyhyesti, hän tahtoi, että kaikki kävisi parhaalla ja hienoimmalla tavalla niin kauvan kuin hänellä oli asia käsissään.
Kun hän sai sanan, että sairas odotti hänen käyntiään, puki hän ylleen vieraspuvun ja veti hansikkaat käteensä astuessaan sairaan huoneeseen.
Hän hämmästyi aika tavalla nähdessään paronittaren makaavan sirosti järjestetyssä vuoteessa, ja tuskin tunsi hänet entiseksi: hän oli puettu puhtaihin valkoisiin liinavaatteihin ja hänen kasvonsa olivat henkevän kalpeat ja taitavasti järjestetyn tukan ympäröimät. Paronitar loi vakavasti silmänsä tulijaan, joka istuutui hoitajattaren vuoteen viereen asettamalle tuolille. Sairaan katse oli samalla kertaa hajamielisenä ja tarkkaavana kiintynyt Brandolfin kasvoihin ja näytti niitä uteliaana tutkivan, sillä aikaa kun jälkimäinen kysyi sairaan tilaa ja lausui ilonsa hänen paranemisestaan.
"Teidän ystävänne, hyvä herra tohtori", sanoi hän hiljaa, "luulee minun parantuvan."
"Hän on siitä vakuutettu ja minä myös, sillä hän ymmärtää kyllä asiani" vastasi Brandolf, ja paronitar jatkoi: "Teillä on ollut huono onni asuntoa valitessanne! Sen sijaan että olisitte, niinkuin asiaan olisi kuulunut, tullut palvelluksi, on teidän täytynyt pitää huolta emännästänne, jota ette lainkaan tunne!"
"En olisi voinut valita asuntoani paremmin", vastasi Brandolf selvästi näkyvällä mielihyvällä; "tehkää nyt meille mieliksi ja antakaa itseänne vielä edelleen kärsivällisesti hoitaa älkääkä vaivatko itseänne millään! Eikö totta, te lupaatte sen?"
Brandolf piti sairasta teeskentelemättömästi ja tuttavallisesti kädestä ja tämä puolestaan ojensi hänelle melkein aineettoman kalpean ja heikon kätensä, joka painoi niin kovin vähän. Samalla muodostui hänen vakavan suunsa ympärille harvinainen, äärettömän liikuttava hymyily kuin lapselle, joka ensi kerran oppii nauramisen taidon. Mutta hänen hymyilynsä oli muuttumaisilla nyyhkytykseksi. Brandolf ahmi janoisin silmin tämän pienen häipyvän näyn; mutta kun hän muisti, ettei hän saanut kauvan läsnäolollaan kiihottaa sairasta, puristi hän keveästi tämän kättä ja jätti hyvästit.
Mutta hän lähti huoneesta itsensäkin tähden, sillä hän kaipasi vapaaseen ilmaan hyräilemään ilolaulua, jonka hän jo alkoi vetäessään päälleen nuttua ja painaessaan lakin päähänsä lähteäkseen puoliselle. Iloisesti tervehti hän jokapäiväisiä pöytäkumppaneitaan ja sai herrat heti hyvälle tuulelle tilatessaan pullon tuoksuavaa reininviiniä. Toinen toisensa jälkeen seurasi esimerkkiä; syntyi yleinen iloisuus ilman että kukaan tiesi, mistä se oli saanut alkunsa. Lopulta keksittiin Brandolf sen alkuunpanijaksi ja asetettiin ahtaalle.