"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten hän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo Laiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa kuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä."
"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?"
"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan."
"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän tykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme kuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin…"
"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?" nyyhkytti Tiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: "oikein se on synti ja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä; ei koskaan pidä saaman rauhassa olla!"
Ovi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.
"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat jäävät illalliselle. Kuka täällä on?"
"Sisareni."
Rouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta hetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan kahdesti lausuvan: "Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet, täytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria."
Tiina hymyili.
"Nyt he vaan teeskentelevät", lausui hän, "sinua he tulevat katsomaan, mutta siitä tietysti emme saa olla tietävinämmekään."
Samassa ovi avattiin ja joukko herroja ynnä naisia tirkisti uteliaasti sisään. Anna jäi tyynesti istumaan eikä edes nostanut silmiäänkään heihin. Hänen ihanuutensa oli niin jalo ja liikuttava, että se ehdottomasti herätti kunnioitusta, ja kaupungin urkuri — kunnon vanha nuori mies — työnsi melkein väkisen toiset ulos ja lausui syvimmästi kumartaen, samalla kuin hän sulki oven:
"Nöyrin palvelijanne! Suokaa anteeksi!"
"Tulisitko saattamaan minua kotiin, Tiina", sanoi Anna vähän myöhemmin; "en menisi mielelläni yksin."
"Sinä kaiketi olet tottunut liikkumaan vaan palvelija kantapäissä, arvatakseni. Pelkään sinun tulevan huonosti toimeen omin neuvoin. Tuonlaista pitäisi aina edeltä päin ajatella."
Vanhalla muuraajalla kesti oikein siunatun runsaasti uuta; hän nukkui vielä makeinta untaan Annan kotiin tullessa. Anna käveli edes takaisin huoneessaan, epätoivoisena, levottomana ja melkein mielettömänä surusta. Kuinka hirmuisen paljon hän näinä muutamina päivinä oli saanut kokea! Hänen päätänsä kolotti ja hän muisti nyt isän sanat; "minä tunnen olot, se ei käy laatuun!"
Iloinen valkea loisti vastapäätä, pesuvaimon asunnosta; kenties oli hän tuntenut Annan äidin ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakuita miellyttävämpiä muistoja hänestä; viimeisen kerran hän vielä tahtoi koettaa ja naputti hiljaa naapurinsa ovea.
"Tulkaa sisään! Jumalani, tekö sieltä olettekin, neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, tehkää niin hyvin. No, olipa se oikein hauskaa."
Vastaanotto ei voinut olla sydämellisempää ja huone oli mitä siistin ja miellyttävin. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympäriltä; äiti silitteli hienoja pesuvaatteita ja Pekka kiskoi päreitä; pari kahdeksan-vuotisia kaksoisia, joilla keltaiset palmikot riippuivat alas hartioille, harjoitteli kirjoitusta äidin tekemien puustavien mukaan; ja erinomaisen tarkasti he tekivätkin kaikki ne eriskummalliset mutkat ja piirteet, jotka kaava-kirjoituksessa olivat. Pienellä ja heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä; hän selitteli vyhtiä ja keri lankaa. Silloin tällöin katsahti joku heistä aina kelloa, ikäänkuin verratakseen jos työ kävi hyvästi.
"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?"
"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme itse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte, neiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme eräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan meillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä kiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti."
Viimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus olivat vähän levottomia.
"Tunsitteko minun äitiäni?" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.
"Kylläpä häntä vähin tunsinkin."
"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa."
Vaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään hyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti kuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun — eikä sen koommin niistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi vieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli mahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, — eipä edes lohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.
"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni", ajatteli Anna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös kirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja tuikkivat, "eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdäkään saisi."
"Täällä on jotakin teille, neiti!" huudahti Pekka seuraavana aamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, "kaikkian sievin nahkainen matkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran luona, jossa käyn auttamassa" — Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen — "ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen saada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään? Olkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu."
Kotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua, kentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä vapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli toivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä. Siinä oli: "netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona", hän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet laukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon vaan sanakin olisi pantuna — mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin oli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, — oi, hän oli siitä vakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä vaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä toista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut. Viimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen raamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän kuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi omaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon sattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella; olisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä kirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi hänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen. Mutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme kirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin hän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. Ne sanoivat helinällään: "ei mene kukaan sinun kätköihisi, ennenkuin itse tulet." Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa sitä rikkomatta.
Anna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki paljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon kyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine eleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat joululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi se olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä kaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, — isälle kenties enin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa tilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka paljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi vaan mustassa mullassa!
Hänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin täysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne kauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä olleet.
Kun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea. Oliko se Tiina, vaiko Risto, taikka — mikä vielä pahempi olisi — rouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut seurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi oven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut vaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti levottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun. Anna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.
"Onko neiti — oletteko kotona?" kysyi hän kovin hämmästyneenä."Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"
"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia…"
"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuriFogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa."
Anna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan tuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden kiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.
Kuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän levollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan, vaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja edestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.
"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään", alkoi hän viimein, "sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot kasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen sattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime yönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on teitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän sittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne osoittavat itsennekin sen jo huomanneen."
Sen mukaan kuin urkuri lämpeni puheestaan, katosi tuo melkein naurettava epävakaisuus hänen liikunnoistaan, ja kiinteästi loi hän silmänsä nuoreen tyttöön, joka kuiskasi:
"Minä olen väärin tehnyt."
"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis viipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan minä sen tehdä teidän nimessänne?"
"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun."
"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus on se, joka ei tunnustukseen pakoita."
Vanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista sydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui vihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.
"Te olette oikeassa", vastasi hän hiljaisesti, "mutta te ette tunne…"
"Tiedättekö te minkä minä tunnen", keskeytti urkuri innokkaasti; "turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon niin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan! Oletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette koskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen haudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? — Se ei ole pitkä. Muutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun. Äitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen raataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään oppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen ja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon tuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa osaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa; ensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties liiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä päivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50 riksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään astuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa niinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja hellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin pyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo, Paavo, se on meidän hyyryrahamme!' — 'Sinulla siis on rahoja!' huusin minä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti, muutoin olen hukassa!' — Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja antoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä paljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette ollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti: 'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' — 'Olenko valinnut itse lukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat nyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta; viimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua menemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä takaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli porstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi, juurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. — 'Unohdin keppini', vastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa kuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin menojani."
"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini sairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin matkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja äänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria, luuletkos…', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen vastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua säälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun tähtesi.' — enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon; ell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt. Kun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään viikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu! Jumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen huomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut sinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä sinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut heikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus viivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin suurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän rikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena ollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa vanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan pistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni! kiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole kertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän osanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla päätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa; minä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa: minun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan edessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on ollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva oli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein luoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin minä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse, tuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut pieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte valkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen jälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen rintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni Klaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti, silitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon tuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä kohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin — eikö niin? teidän tulee käyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa, jos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois, niin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!"
"Kuulkaa minua!" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan miehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, "ja minä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja rukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen kotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi, minä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin lausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan sanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti avautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän ennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en saata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun sydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka olette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos kirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä velvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän toimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia ymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi minun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää itseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän rakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te tuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän olevan totta."
Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen, valitettavasti", huokasi hän viimein.
"Sitä paitsi", jatkoi Anna arvelen, "onhan tuo syy, minkä tähden jätin kodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin sairaan, vanhan isäni yksiksensä."
Usean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja oli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan vahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.
"Suokaa minun kuitenkin", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, "hankkia teille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei se tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä perheissä."
Se ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket päivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin säästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa maksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä ahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä hyödyttömistä, surullisista mietteistä.
Rouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli toivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen tulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden maailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään; muuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan pudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän tuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.
Useat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä, mutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen kanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä hän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi ilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä neuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta hänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla. Ainoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha eriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea nuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli iloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta odottamattomasta siunauksesta.
Vanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan edistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä enemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä vähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura teki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti ja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö ja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta tarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi, kun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka, missä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren kanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän joukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään huvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun hän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos, otti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he häpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun hän on ulkona — hän oli hyvin paljon ulkona.
"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei suinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: "minä olen vapaa kello kahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan ole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa", lisäsi hän laskien raskaan kätensä avoimelle kirjalle.
Anna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen taisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen pulasta:
"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle, pitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina: mikä on totta, se on sittenkin totta."
"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni tähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä."
"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?"
"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä sellaisten suurisukuisten kanssa."
"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että hän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen. Paikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota kiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota piettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme."
Ja ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa tulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään nyykäyttäen.
Rakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen välttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka pienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina lapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei kuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana vetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna toimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa tapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä kummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi huoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä paperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla kädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.
"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?"
"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä kyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta, pieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä kylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla luonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja hänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun Pekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja koneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa toista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että jokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita; Herramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä jokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun minä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään kehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut itsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan noista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin suurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä jokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen ja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään voita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta ihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa."
Riika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna paljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen pienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn oli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli luvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko tiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän jo nukkui kuin pölkky.
Rakennukset olivat mäen rinteellä, joka viersi rantaa kohden. Vahva kuura oli laskeunut puille, joille auringon valo loi loistavan hohdon; tuuli puhalsi hienoja lumipilviä nuoren neidon kasvoille. Hän astui kummulla seisovaan kauniisen huvihuoneesen, — oi, täällä olivat he aivan varmaan nauttineet teetä monena kesäiltana! Ja tuolla alempana olivat he varmaankin istuneet pienillä istuimilla ja katselleet ihanaa näkyalaa vedelle päin! Vähän matkaa tästä oli rannalla pieni silta, heillä oli varmaankin ollut venhe ja kentiesi oli Kustaalle juuri täällä tullut ajatus ruveta merimieheksi. Missä hän nyt on? Mitä hän nyt ajattelee? Hän ei uskaltanut miettiä näitä kysymyksiä eikä kauemmin muistella häntä; hänen poskillensa, jotka viimeiset ajat olivat tehneet vaaleiksi, nousi nyt hehkuva puna.
Lähes joka toisena päivänä kävi Anna tästä lähtein näillä rakennuksilla — silloin yksinänsä, kun ilma oli paha, mutta hyvällä ilmalla pienen Riikan kanssa; joskus liittyi herra Fogelsang heidän seuraansa.
Aika kului pitkällisesti, sangen pitkällisesti, mutta se kului kuitenkin; vanha vuosi joutui lopullensa ja uusi alkoi. Kun päivän työt olivat toimitetut ja muuraaja laskeunut levolle, kun kaikki oli ympärillään hiljaista, istui Anna mielellänsä hetken aikaa joutilaana ja ajatteli kotia, näki ajatuksissansa heidät kaikki ja kuvitteli itsellensä, mitä he puhuivat ja tekivät; oli ikäänkuin hän olisi elänyt heidän seurassansa. Sen jälkeen luki hän lu'un äitinsä raamatusta ja hänen sielunsa tuli vähitellen aina enemmän ja enemmän valaistuksi niin, että hän sai voimaa vartoa hiljaa ja kärsivällisesti.
Vartoa — mitä? Sitä mietti ja kyseli hän joskus itseltänsä, eihän hän toivonut mitään ja kuitenkin vartoi hän ja tunsi, että ei vielä kaikki ollut ohitse heidän ja hänen kesken — se ei olisi ollut mahdollista!
Eräänä päivänä, kun hän palasi opetustunniltansa, näki hän kummastukseksensa vanhan Jensin tulevan eräästä huoneesta. Hän oli hiipinyt kotoa hänen tietämättänsä ja vastoin lääkärin ohjeita; hän nojasi avutonna itseänsä seinää vastaan ja koki turhaan saada jaloillensa pysyväistä sijaa iljanteisella tiellä. Hän ei voinut liikkua paikaltansa kadottamatta tasapainoansa, hän seisoi tukien itseänsä kainalosauvallansa ja nytki olkapäitään omituisella tavallansa ja ähkyi hiljaa.
Anna riensi kiirein askelin, joutuaksensa hänelle avuksi, ja näki samassa kauniiden vaunujen kulkevan katua myöten; hän tunsi tuon loistoisan nuoren miehen, joka niissä ajoi. Hän oli eräs Kustaan joka usein oli käynyt häntä tervehtimässä ja aina silloin osoittanut hänelle suurta, erinomaisen suurta huomaavaisuutta. Anna kuuli mainittavan nimensä iloisella, ihastuttavalla äänellä ja näki hänen sen jälkeen tekevän syvän kumarruksen tervehdykseksi.
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä olisi hän suonut tuon nuorukaisen ajavan ohitse ennen, kun hän olisi auttanut isäänsä, vastasi tervehdykseen tyynesti ja ylevästi entisellä tavallansa ja talutti samalla aikaa varovaisesti vanhaa muuraajaa eteenpäin. Tuo nuori neito oli ihmeellisen kaunis, käydessään ylevästi ja loistavin silmäyksin; Jens näytti niin loppakorvaiselta, kuin pahantapainen lapsi pahanteosta kiinni saatuna. Sitä paitsi loi hän salaisia ja tuskallisia silmäyksiä tyttäreensä. Anna nuhteli sangen kovin itseänsä ja tunsi ansaitsevansa kirouksen; miten kurja, miten heikko hän oli ollut! Äsken oli hän aivan vähällä kieltää omaa isäänsä! — Jumala olkoon kiitetty, että se ei kuitenkaan tapahtunut.
"Oo — ho, ai — ai mitä on tekeminen", alkoi muuraaja puolustellen itseänsä; "vanha ruumiini tuli niin levottomaksi ja minä lähdin vähän ulos, mutta tämä ei käy päinsä, ei, tämä ei käy päinsä. Katsohan, miten nuo nauravat akkunoistaan meille; niin, häpeätä ja pilkkaa me jaamme, oi, oi!"
Anna loi silmänsä ylös ja näki todellakin suuren määrän nauravia tyttöin kasvoja akkunassa vastassansa, heitä selvästi huvitti hän ja hänen isänsä ja heidän naurunsa — tuo ensimmäinen nuoruuden ajattelematon, iloinen nauru, joka ei ole missään pahassa tarkoituksessa ilmaistu, vaan kuitenkin saattaa koskea niin kovin — kuului ulos heille. Hänen yksi oppilaansa oli heidän joukossaan, rovastin tytär, pieni viisitoistavuotias tyttö ruskeine hiuksineen, hienot kuopat poskipäillään, lempein ääni ja suloinen olento. Anna oli paljon pitänyt hänestä ja nyt tuntui hänelle sangen raskaalta nähdessään tuon suosilaansa osoittavan noin suurta sydämettömyyttä.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämetön; hän tuli hämärän aikana anteeksi pyytämään. Tuo pieni raukka oli kovin hämmästynyt, hän seisoi ovella keksimättä yhtään sanaa, jotta alkaisi. Anna katseli kylmästi häntä; hän kyllä aavisti hänen tarkoituksensa, mutta oli liian kovasti loukattuna tahtoakseen häntä auttaa toimessansa.
"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!" alkoi hän viimeinkin.
"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena."
"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille nauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä aina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on mahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä tahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!"
"Se on liiallista, minä en sitä pyydä."
"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette pahoillanne?"
"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän ystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin teidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt."
"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on varmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan tahdo soittaa minun kanssani?"
"Miksikäs en?"
Tuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän jäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:
"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani siitä, että minun kokeeni meni turhaan."
Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin palaamaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen sijaan heittäytyi hän polvillensa ja itki, juuri kuin jos sydämensä olisi tahtonut särkyä. Oi, tuo uppiniskainen ja häijy luonto, eiköhän se milloinkaan tule taipuvammaksi! Miten voi hän toivoa anteeksiantamista, hän, joka itse oli noin kova? Mahtaakohan pikku Johanna vielä tulla takaisin? — Jospa hän sen tekisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei tule takaisin; hänen kärsivällisyytensä on loppunut, ja seuraavalla opetustunnilla oli hänen kasvoillaan sellainen luonto, joka ei ensinkään ollut näiden lapsellisten kasvojen kanssa sopusoinnussa, ja hänen katsantonsa ilmaisi selvään: "Teidän ei tarvitse minua peljätä; minä en varmaankaan tahdo teiltä mitään vaatia."
Maaliskuun aurinko paistoi keväisellä suloudellaan pieneen asuntoon; Anna oli asettamaisillaan valkovuokkokimppua vesiastiaan; muuraaja istui akkunan edessä tupakkaa polttaen, polvillaan suuri musta kissa, jota hän, muun työskentelyn puutteessa, taukoamatta hyväili.
"No, no, hiirikoira; katsohan, miten tuo peto kokee päästä vapaaksi!"
"Antakaa sen mennä, isä; tuohan on rääkkäämistä!"
Jens laski kissan nyreänä jupisten, että hänkin tarvitsisi jotakin huvia, mutta ei kukaan tahdo pitää hänestä mitään lukua.
"Katsokaapa näitä pieniä, valkeita kukkasia!" lausui Anna lyhyen vaitiolon jälestä ja ojensi kukkalasia isäänsä kohden, "ovathan nämä tuoreita ja suloisia? Herra Fogelsang teki sangen hyvin tullessaan luokseni kukkasinensa."
"Sehän oli kaikista pienin hyvyys, minkä hän voi tehdä", muistutti Jens, jolle oli mahdotonta pahan luontonsa salaaminen, "hän käy täällä joka Jumalan päivä ja saa kahveensa ja muun ylöspitonsa. Minä olen harmissani hänelle, niin, minä olen harmissani hänelle; hänellä ei ole juuri mitään lausuttavaa sinun vanhalle isällesi. Oh-hoo, niin aina, mitäs sille voi? sellainen on nykyinen maailma."
Jens nousi ylös, astui nilkutellen pariin kertaan huoneen lattian ja seisattui Annan taakse, laski kätensä hänen tuolinsa selkälaudalle ja lausui imartelevaisella äänellä:
"Minä lähden hetkiseksi ulos; onko mitään asioita, joita voisin sinulle toimittaa?"
"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?"
"Niinpä niinkin! Mutta sinä olet hyvä tyttö huolehtiessasi minun tähteni. Niin, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuulepa, onko sinulla muutamia killinkiä liikenemään minulle, mitä?"
Anna tarjosi hänelle heti kukkaronsa ja käski hänen ottaa sieltä niin paljon, kuin hän tarvitsi. Jens olisi mielellään ottanut koko kukkaron sisustan, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi — saadakseen toisellakin kerralla käyttää samanlaista vapautta — olla jotenkin kohtuullinen ja tyytyi sen tähden tällä kerralla yhteen riksiin.
"Jumala siunatkoon sinua! Muta kyllä tulen takaisin päivällisen ajaksi.Ooho, ooho minua raukkaa!"
Kun hän oli lähtenyt, väristytti Annaa vasten tahtoansakin. Isänsä itsekkäisyyden ja tunnottomuuden olisi hän kyllä voinut kärsiä, mutta kun hän näki hänen kasvoillaan tuollaisen halveksittavan, imartelevaisen ja mairittelevaisen muodon, koski se häneen ja hänen kärsivällisyytensä oli loppua. Tuo pieni huone tuntui hänelle niin tuskastuttavalta. Hän aukasi akkunan ja hengitti syvään raitista, kirkasta ilmaa; tuolla ylhäällä avaruudessa viserteli leivonen iloisia säveleitään; Anna katseli ja seurasi sitä silmillään, mutta vielä sittenkin, kun se oli jo poissa nähtävistä, kuului sen rattoisa liverrys.
Millaisella ilolla oli Anna ennen tervehtinyt kevään tuloa! Nyt sopi kolkko ja pimeä vuoden aika paljoa paremmin hänen mielentilallensa ja hän tahtoi itkeä nähdessään keväimen kukkia. Miten selvästi säilyi hänen muistissaan tuo kodin lähellä oleva pienen niityn kulma, josta hän joka vuosi poimi ensimmäiset keväimen valkovuokot — oi, ne olivat olleet onnellisia, onnellisia aikoja!
Kaikki oli niin ihmeellisen tyyntä ja hiljaista; kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; tuo nuori neitonen antoi työnsä vaipua polvilleen ja salli mielikuvituksilleen täydellisen vapauden. Tavallisuuden mukaan kulettivat ne hänen kotiin. Hän oli istuvinaan Klaaran vieressä ja kuulevinaan isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä tämä on? Anna hyppäsi vavisten ylös ja kuunteli. Pilkkaisivatko korvansa häntä? Saattoiko hän jonkun toisen astuntoa luulla hänen astunnaksensa? Ei, ei, se on hän, hänen isänsä! Sanomaton ilo ja riemu, jota hän tuskin voi kestää, valtasi hänen sydämensä. Suuri Jumala, isä tulee hänen luoksensa — oi, hän tahtoi laskea polvillensa hänen eteensä ja rukoilla anteeksi!
Hänen varjonsa sattui Annan huoneesen, kun hän astui ohitse; hetkisen sen jälestä avasi hän oven ja astui sisään.
Anna jäi ikään kuin kiinni kasvettuneena seisomaan paikallensa; hän ei voinut rientää häntä vastaan; hänen vakainen silmäilyksensä, juhlallinen kasvoinsa luonne ja kohtelias kumarruksensa osoittivat selvemmin, kuin sanat, että hän ei ollut tullut asioita jälleen hyviksi tekemään.
"Suonette anteeksi", sanoi hän ja tuo vieras "te" laskeutui jäisellä kylmyydellään Annan sydämen ympärille, "että minä tulin teitä häiritsemään, mutta minulla on teille yksi pyyntö."
Anna ei vastannut, hän martosi tuskallisen hiljaisena, kasvonsa alaspäin luotuina.
"Tyttäreni", jatkoi hän, "on sangen heikkona sairaana ja haluaa kuumeentapaisella levottomuudella saadaksensa nähdä teidät. Tahdotteko matkustaa hänen luoksensa? Tämä on teiltä suuri uhraus, jota pyydän, mutta tauti ei ole tarttuvaista; sitä paitsi ei taida kestää pitkää aikaa ennen, kun kaikki on ohitse ja te saatatte palata takaisin."
"Jumalani! Eikö ole vähintäkään avun toivoa?…" Huone pyöri hänen silmissään ja hän katseli lähes kauhistuneena tuota yksivakaista juhlallista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä.
"Ei ole mitään toivoa!" vastasi hän lyhyesti särkyneellä äänellä; minkä tähden olisikaan hän keventänyt totuutta ja säästänyt sitä Annalta? Suru, murhe oli hänen, Annalla ei ollut mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
"Jos te tahdotte täyttää meidän pyyntömme ja lähteä matkalle, niin milloin saan tulla teitä noutamaan?"
"Heti, heti! Sitä parempi, mitä pikemmin!"
"Teillä lienee kuitenkin kaikenlaisia toimituksia ensin tehtävänä", lausui hän ja kasvoillaan kuvautui kovuuden ilmaus; hän lienee muistanut eron hetken, jolloin Anna myös oli lausunut: "heti, heti!"
"Oi! minä olen heti valmis — korkeintaan neljännes-tunnissa."
Hän lausui jäähyväiset, kiitti ja lähti huoneesta. Ensimäisessä silmänräpäyksessä näytti kaikki pyörivän ympäri Annan silmissä, mutta hän jännitti kiireesti kaikki henkensä voimat; kotona tarvittiin häntä, he kaipasivat häntä ja nyt oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hänen täytyt tyyntyä ja rauhoittua. Hän selitti pesijävaimolle lyhyesti asiansa ja pyysi häntä pitämään huolta isästänsä sillä aikaa ja antoi hänelle rahaa. Sen tehtyään pukeutui hän matkavaatteisinsa ja astuskeli kärsimätönnä edes takaisin varrotessaan vaunujen tuloa. Jospa vaan hänen isänsä viipyisi poissa siksi, kun he pääsisivät lähtemään! hän kuolisi häpeästä, jos hänen kasvatusisänsä ja isänsä kohtaisivat toisensa.
Viimeinkin tulivat kattovaunut; översti auttoi häntä niihin ja peitti hänen kohteliaasti, joka osoitti suurinta tyyneyttä; itse istui hän ajajan viereen. Torin poikitse ajettaessa näki hän sivumennen muuraajan seisovan ja haastelevan erään renttumaisesti vaatetetun miehen kanssa, jonka nutun napista hän piteli kiinni. Molemmat näyttivät hyvin liikutetuilta ja heidän raaka naurunsa kaikui hänen korviinsa.
Miten kummalliselta tuntuikaan istua siinä aivan yksinänsä! Hän olisi kuitenkin sangen mielellään suonut saavansa tarkkoja tietoja Klaarasta, tuosta rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Tauti ei ole tarttuvainen, niin oli hän sanonut, juuri kuin jos hän olisi tarttumisesta mitään huolinut, juuri kuin jos hän ei olisi pitänyt suurena onnena saada kotona kuolla! Hän oli sanomattoman suuresti murheellisena, mutta keskellä suurinta suruansakin tunsi hän kuitenkin olevansa turvassa ollessaan isän läheisyydessä ja hänen suojassansa.
"Ehkä tahtoisitte vaihtaa paikkaa kanssani", lausui översti, kun he istuivat yhdessä rautatien matkustajavaunuissa: "akkunasta käy veto."
Anna katsoi säikähtyneenä häntä. Eikö hän häntä vähääkään säälinyt, eikö hän ymmärtänyt tuollaisen sääntöin mukaisen kohteliaisuuden miekan tavoin koskevan hänen sydämeensä! Anna ei uskaltanut lausua sanaakaan, hän pelkäsi tukahdutettuin nyyhkimisien puhkeavan itkuksi; hiljaisena, vaaleana ja tuskallisena istui hän hänen vieressänsä. Ajatuksissansa oli hän tuhansin tavoin kuvitellut jälleen kohtaamistansa, mutta ei milloinkaan näin. Oliko tuo kylmyys teeskentelyä vai eikö hänellä todellakaan ollut mitään tunteita hänen suhteensa? Joko hän oli kokonaan unhottanut ennen nimittäneensä Annaa kukkaseksensa, päivän valoksensa ja iloksensa.
Hetkisen kuluttua vaipui översti surusta, sielunvoimain jännityksestä ja pitkästä valvomisesta väsyneenä uneen. Anna rohkaisi itseänsä niin paljon, että uskalsi peittää hänen huivillansa ja ripustaa nenäliinansa varjoksi akkunaan; sen jälestä alkoi hän tarkastella häntä. Miten jalon muotoinen ja vilkas oli hän ennen ollut, miten oli hän vähän ajan kuluessa vanhentunut; hiuksensa olivat tulleet harmaimmiksi, otsansa ryppyisemmäksi! Anna uskalsi tuskin hengittääkään, peläten poistavansa sen suloisen unelman, joka saattoi hymyilyn överstin kasvoille.
"Teidän isänne nukkuu levollisesti", kuiskasi eräs vanha, viheriä huntuinen nainen, joka istui kyyristyneenä vaunuin nurkassa vastapäätä Annaa ja kaipaili turhaan unta.
Anna nyykäytti päätään; hän ei voinut saada lausutuksi sanoja: "Te erehdytte, hän ei ole minun isäni."
Noustuansa loi översti Annaan entisen laisen sydämellisen silmäyksen, mutta se ei kestänyt pitkää aikaa; niin pian, kun hän oikein selkisi ja sai ajatuksensa koonneeksi, oli se ohitse. "Tehän vilustutte minun tähteni, sitä minä en voi sallia", lausui hän kääriessään huivin Annan ympärille ja tarjotessaan hänelle nenäliinan. Samassa kohtasivat hänen silmänsä Annan rukoilevaisen ja kyyneleisen katsannon. Tuo ylevä mies käänsi kiireesti päänsä toisaallepäin ja hänen kasvoillansa kuvautui kummallinen katkeran surun, sääliväisyyden ja järkähtämättömän lujuuden seoitus.
Köpenhaminan asemahuoneen edustalla olivat överstin omat vaunut. Ajaja selitti kotona olevan kaikki entisellänsä ja huokasi surullisesti.Pieni Klaara oli kokotalonväen silmäterä.
Annan sydäntä ahdisti yhä enemmän sen mukaan, mitä lähemmäksi hän tuli kotia ja mitä tutummaksi hänelle tuli seutu. Hänestä tuntui kuin jos olisi pitkä, pitkä aika jo kulunut siitä, kun hän oli täällä ollut ja nyt hän kulki kuolinvuoteen ääreen; voiko hän kestää tätä? Hartaana ja nöyränä rukoili hän Jumalalta apua.
"Vielä pyydän teitä", alkoi översti, kun he olivat jo tulleet niin lähelle kotia, että Anna voi nähdä nuo korkeat, lehdettömät lehtokujan poppelipuut ja puutarhan pensaat; "vielä pyydän teitä, että ette vastustele tytärtäni vaan myönnytte hänen luulotteluihinsa, ikään kuin ne olisivat todellisia. Miksi tekisimme tarpeettomasti hänen viimeiset hetkensä katkeriksi?"
Lääkäri oli ovella.
"Onko Anna seurassanne?" kysyi hän hätäisesti. "Ah, tuopa on iloista! Tervetultua, nuori neitoseni! Tämä on raskas aika, mutta minä olen usean vuoden jo tiennyt tämän tulevaksi. Te tehnette, minkä vaan voitte — eikö niin — ollaksenne tyyni ja rauhallinen?"
"Jumalan avulla tahdon sen tehdä. Oi, laskekaa minut heti hänen luoksensa!"
Hän kiirehti salin ja kammarin lävitse ja avasi hiljaa heidän entisen yhteisen huoneensa oven.
Tuo oli iloisa, ystävällinen ja valoisa huone; aurinko loi valonsa lattiamatoille. Pieni Klaara istui levitetyin käsin vuoteessansa.
"Oi, Jumala olkoon kiitetty! Olethan täällä viimeinkin!"
Anna tukahdutti nyyhkinänsä ja koki hymyillä. Hän suuteli hellästi ja hiljaa siskonsa pientä, laihtunutta kättä, vaaleita hiuksia ja puhdasta, valkeata otsaa.
"Siskoni, rakas siskoni, sinä kyllä paranet vielä!"
"Sitä en pyydäkään; nyt, kun sinä olet täällä, olen minä iloinen. Mutta äiti, ethän ole nähnyt äitiä!"
Anna loi levottomana silmänsä ylöspäin. Miten voisi äiti häntä ottaa vastaan?
Överstin rouva istui puoleksi kätkeytyneenä pienen verhon takana. Hän lähestyi nyt Annaa ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.
"Jumala sinua, lapsukaiseni, siunatkoon! Tiesinhän sinun tulevasi tänne."
Annalle oli mahdotonta enää pidättää liikutustansa. Hän heittäytyi äidin helmaan ja antoi vapaan vallan kyyneleillensä. Oi, miten tuo oli suloista, miten se teki hänelle hyvää! hän oli tuota kauan, kauan jo toivonut, ikävöinyt.
"Vaiti, lapsi kulta, vaiti! Tule tänne! Klaara ei saa tätä nähdä."
"Oi, äiti raukka, äiti raukka, kun sinun täytyy kadottaa hänet! Ja kuitenkin sinä olet niin hellä ja hurskas, sinulla on rakkautta ja osanottavaisuutta vielä muillekin; miten voit olla sellainen? Oi, minä en ole sinua tarpeeksi ennen rakastanut, mutta nyt sitä teen!"
Anna istui koko päivän siskonsa vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi itsensä paljoa paremmaksi ja hymyili niin iloisesti, että Anna jo alkoi toivoa parantumista, mutta kun hän taas näki nuo tulikuumat, punaiset pilkut hänen poskillansa ja tuijottavan katsantonsa, kun hän kuuli hänen lyhyen, kuivan yskintänsä, katosi taas hänen toivonsa.
"Kävikö isä ovesta?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, näenhän sen. Elä huoli, äiti, toimittaa valoa, minä pidän niin paljon uunin tulen loisteesta ja kuun paisteesta. Katsohan, miten niistä kumpikin valaisee laattiaa! Istuhan, isä kulta, nojatuoliin saadakseni katsella sinua ja ota Anna polvellesi, miten ennenkin vanhoina hyvinä päivinä, se huvittaa minua. Jumala olkoon kiitetty siitä, että kaikki on hyvin taas!"
Översti istui ja viittasi Annalle, juuri kuin pyytäen anteeksi sitä, että hän toivoi hänen tekevän sairaan tytär raukkansa mielen mukaan. Kuiskaten lausuttu "suokaa anteeksi" kohtasi Annan korvia tullessansa ja överstin käsi laskeutui hiljaa hänen vyötäisillensä, juuri kuin sekin olisi tahtonut kuiskata: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli surullinen, hirmuinen, koskeva näytelmä! Nyt ymmärsi Anna, mitä översti tarkoitti puhuessaan Klaaran luulottelujen mukaan tekemisestä. Tuota voi hän tuskin kestää.
Mutta hän kesti tuon kuitenkin päivästä päivään ja sai voimaa unhottaakseen itsensä ja ajatellakseen vaan siskoansa. Tuo oli hiljainen, rauhallinen, lähespä onnellinen tautivuode. Klaaralla ei ollut paljon kärsittävää ja hän oli iloinen ja kiitollinen sen rakkauden tähden, mitä hänelle osoitettiin.
"Anna!" pyysi Klaara eräänä päivänä, "kerro minulle vähän isä raukastasi. Vieläkö hän on sairas, oliko hän hyvin murheellinen, kun jätit hänen?"
"Hän on, armas siskoni, lähes terve jo ja saattaa tulla toimeen ilman minua."
"Mutta hän ikävöinnee kuitenkin sinua joka hetki; varmaankin pitää hän sinusta sangen paljon!"
Äiti loi hellän ja tutkivaisen silmäyksensä Annaan. Mitä oli Annan vastaaminen?
"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?" jatkoi Klaara. "Kun sinä jäät tänne, saa isäsi tulla asumaan tuohon pieneen kummun rinteellä olevaan keltaiseen huoneesen, jonka seiniä varjoovat viiniköynnökset ja riippakoivut huojuvat ympärillä. Sinä saatat nähdä sen tuosta akkunasta ja voitpa juosta sinnekin hetkiseksi; vai lienetkö ajatellut, että… että isäni ei antaisi hänen asua täällä?"
"En, en, siskoseni!"
"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna. Oletko minun tähteni huolissasi? Elä sure minun tähteni; minä olen tällainen pieni raukka, jolle on vaikeata kestää surua ja vastoinkäymisiä, mutta olkaamme iloiset siitä, että meidän Herramme tahtoo minun niistä vapauttaa. Eihän meidän, jotka uskomme Vapahtajaan, tarvitse pelätä mitään, siskoni. Te saatatte ilolla ajatella minua ja tottua puhumaan minusta ilman kyyneleitä. Jos äitini ei tätä voisi heti tehdä, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minä näin niin kauniin unen yöllä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä seisovan eräällä pienellä haudalla, joka oli kokonaan kukkasilla peitetty. Sinä puhuit hänelle minusta ja lausuit tulleesi kotiin takaisin minun tähteni. Jospa Klaara vaan olisi jäänyt meille! vastasi Kustaa, mutta minä autuudessani ajattelin: jospa te vaan tietäisitte minun tilani, niin huokaisitte varmaan: Oi, jospa me olisimme hänen luonansa!"
Klaara oli tuskin lopettanut puheensa ennen, kun översti astui huoneesen. Hän näytti hyvin huolelliselta ja oli sangen tuskallista nähdä hänen kääntävän kasvonsa poispäin vuoteesta.
"Katsohan, Klaara, mitä minä olen tuonut pikku tytölleni!"
Hänellä oli koko käden täysi orvokkia. Klaara hengitti halukkaasti niiden raitista tuoksua, suuteli kättä, jossa kukat olivat, nyykäytti kiitollisesti päätänsä ja vaipui taasen rauhalliseen uneen.
Isä tarkasteli häntä synkein, toivottomin silmäyksin; hänen nukkuessaan saattoi parhaiten nähdä, miten vaalea ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori neitonen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä, olihan hän lähes yhtä vaalea, olihan hänenkin silmillään luonnoton kirkkaus.
"Tätä ei saata enää kestää", lausui översti lähetessään Annaa, ja tuntui ihmeelliseltä, miten suuri hyvyys ilmestyi hänen äänessänsä ja miten vieras se kuitenkin oli; "te ette saa panna omaa terveyttänne vaaraan. Kun te valvotte yön, silloin täytyy teidän nukkua päivällä."
Anna loi katsantonsa maahan, nousi ylös ja lähti huoneesta. Häneen tuli erinomainen kielettömyyden henki överstin läsnä ollessa eikä hän uskaltanut tehdä mitään vastaväitteitä. Mutta kun översti oli mennyt ulos, hiipi Anna jälleen huoneesen.
"Minä en voi olla poissa, äiti; täällä on minulla parhain lepo."
"Istu pallille tähän minun viereeni ja laske pääsi polvilleni, ehkä vaivut siinä uneen. Lapsi raukka, miksi sinä et milloinkaan valita äidillesi? Minkä tähden sinä käyskelet ympäriinsä niin hiljaisena ja äänettömänä?"
"Luuletko, äitini, olevan överstille mistään arvosta sen, jos sanon katuvani käytöstäni, jota osoitin sinä iltana? Kun minä näen hänen, kadotan aina kaiken rohkeuteni, mutta ehkä minun kuitenkin pitää sen tekemän."
"Ei vielä. Hän ei ole vielä myöntyväinen ja tuo lisäisi vaan itseensä tyytymättömyydellä hänelle sitä surua, mikä jo entiseltä raskauttaa hänen sydäntänsä. Hän on sanomattomasti surrut sinua, Anna. Usein kun hän on luullut minun nukkuvan, olen kuullut hänen huokailevan sydäntä särkeviä huokauksia ilman kyyneleitä sinun tähtesi. Mutta Jumala on johdattava kaikki hyvään loppuun. Sinä olet rakkautta osoittavaisella, kärsivällisellä käytökselläsi täydellisesti sovittanut kiittämättömyytesi ja minä suuressa murheessani tunnen sydämellisesti Jumalaa kiittäen koetteluksen taivuttaneen sinun luontosi, puhdistaneen ja jalostaneen sinun. Katsohan, lapsukainen, kun sinä olit niin itseesi luottavainen, niin ylpeä, niin onnellinen, olin minä usein sangen murheellinen sinun tähtesi, mutta kun kotiin takaisin tultuani kuulin sinun matkustaneesi pois ja kodin sinulta suljetuksi, tulin levottomaksi ja tuskalliseksi, mutta ajattelin heti. Jumala tahtoo sinua kutsua luoksensa — ja niin olikin."
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Nukkuos nyt ja vahvista voimiasi; herää sitten toivoen!"
Anna vaipui todellakin uneen ja heräsi ihmeellisen rauhallisella mielellä; äidin käsi oli hänen päänsä päällä.
Vähän aikaa sen jälestä avasi Klaara silmänsä ja katseli levottomasti ympärillensä.
"Missä minun kukkaseni ovat?" kysyi hän, "ja isä, oi rakas siskoni, mene kutsumaan isä tänne!"
Taas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun översti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.
"Sallikaa minun oikein teitä katsellani", pyysi Klaara hiljaisella äänellä. "Elä ole murheellinen, Anna! Sinun pitää lohduttaa heitä kaikkia, Kustaatakin. — Mitä minä uneksuinkaan? Niin, johan sen muistan. Jumala on minulle niin armollinen; täällä on niin valoisaa, äiti… niin valoisaa!"
Ja hän vaipui hiljaa vuoteelleen — hän vaipui kuolon suloiseen uneen.
Seuraavana aamuna sai Anna pienen kirjelapun överstiltä, jossa hän kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän oli osoittanut Klaaran sairauden aikana. "Me olemme teille ikuisesti kiitollisuuden velassa", kirjoitti hän. Anna voi tuskin lukea enempää. Olihan överstin tytär hänen siskonsa. Oi, miten voi hän tässä silmänräpäyksessä haavoittaa hänen sydäntänsä kiitollisuudellansa! He eivät tahdo häntä pidättää luonaan pitempää aikaa, luki hän eteenpäin. Vaunut sai hän käytettäväksensä, milloin vaan halusi lähteä. Översti ei sanonut voivansa nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa tällä ajalla ja sen tähden lähetti hän kirjeellisesti hartaimmat kiitoksensa ja jäähyväisensä Annalle.
Tuo olisi ollut vieraalle kaunis kirje, mutta Annalle oli se katkera ja kova. Pyyhkikö översti pois kokonaan ohitse menneet ja unhoittiko hän Annallakin olevan osansa surusta ja kaipauksesta?
Pian sen jälestä tuli äiti. Hän oli kauan jo valmistaunut tuota hetkeä varten ja liikuttavaa oli nähdä hänen hiljaista, hurskasta nöyryyttänsä.
"Isä raukka, isä raukka!" huokasi hän luettuansa kirjeen. "Hän tekee ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en tahdo kiittää sinua, Anna, mutta me tahdomme itkeä yhdessä; sillä me rakastimme molemmat häntä niin kovasti, niin kovasti. Tuo oli kaunis kuolema — eikö niin? lohduttavainen, autuaallinen ero. Oi Jumala, minun täytyy erota vielä sinustakin! Mutta me tahdomme olla kärsivällisiä, pieni tyttö raukkani, ja toivoa lujasti; minulle siintää jo apu; Jumalan avulla tulevat kaikki hyviksi jälleen. Oletko ajatellut Kustaata, miten murheelliseksi hän tulee? Sinä, luullakseni, pidät kuitenkin enemmän hänestä, kuin Klaarasta."
"Sitä en nyt kuitenkaan tunne, äiti. Klaara oli aina juuri kuin enkeli ja minä olen ollut tällainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin voimakkaaksi ja luulin hänen heikoksi, mutta hän oli kuitenkin paljon, paljon voimakkaampi minua. — Mutta miten käy minun, kun tulen takaisin? Minun sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, että sinä et voi uskoa sitä. Oi, opeta minua, äiti, mitä pitää tekemän silloin, kun tahdottaisiin rakastaa jotakuta eikä voida sitä tehdä! Kuitenkaan en minä tahdo viivyttää sinua, sillä isä tarvitsee varmaankin sinua paremmin kuin minä. Anna minun suudella vielä kerran kättäsi ja sitten hyvästi. Kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanastasi! Minä lähden heti matkaan, miten hän toivoo."
"Tullenko minä enää milloinkaan tänne takaisin?" ajatteli Anna itseksensä vaunujen vilkkaasti kulkiessa lehtokujan lävitse. Hänestä tuntui niin luonnottomalta ja kovalta jättää heidät surussansa. Jos hän hyppäisi vaunuista, juoksisi takaisin ja lankeisi polvillensa överstin eteen, ajaisiko hän hänen sittenkin pois? Niin, Anna luuli hänen sen tekevän, osoittihan koko hänen olentonsa sitä sillä ajalla, kun Anna oli ollut hänen luonansa!
Oi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen tähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja jokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen edessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista vuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen kaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla tyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään tulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria kyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.
Postihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa. Pienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä silmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta; hän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.
"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? — Pistätkö senkin suuhusi, hääh?"
Annan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas. Hän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta mitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan puolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.
"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!" lausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni huone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja aurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn jälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan juhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä nähtävästi oli jotakin toimessa.
"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun viivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän tähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen Jumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät viemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni, on Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa, ymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa, nähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne nojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin jalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei tule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän vierestänne."
Kun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli varovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä. Pekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei tietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.
"Tiedätkö, äitini"; lausui hän, "minulle tulee sangen ikäväksi käydä joutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?"
"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja koettelemme sydäntämme."
"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin työskennellessäni. — Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on sanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa minulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis tarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja kunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun tähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta isäänsä."
"Vaiti, vaiti, Pekka!"
"Jaa, sen minä sanon", jatkoi hän päättäväisellä äänellä, huolimatta keskeyttämisestä, "jos hän ei olisi ollut hänen isänsä eikä tuollainen kurja rampa, niin olisin minä lyönyt häntä vasten kasvoja, kun hän oli sinulle hävytön näinä päivinä."
"Ole vaiti jo, Pekka, neiti on jo hereillään. — Herra Jumala miten tuo herra Sivertsen on tehnyt kunniallisesti; jospa siitä vaan jotakin tulisi! Mitä tahdot, pikku Riika?"
"Niin, äiti, onko sinulla enää mitään leivoksia hänelle, kun hän herää?Vielähän niitä jäi jälelle?"
"Onpa niinkin, lapsi kulta, sitä olen itsekin ajatellut. No, miten voitte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvin? Lieneekö meidän keskustelumme häirinnyt teitä?"
"Ei, ei suinkaan. Te olette minulle niin erinomaisen hyvä ja ystävällinen. Minä en tiedä, miten voisin teitä kiittää. Minä toivon onnea ja Jumalan siunausta sinulle, pikku Pekka! Ja katsopa, tässähän Riika on! Mutta oletko todellakin pikku Riika? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja rivakkaaksi, että tuskin voin tuntea sinua enää."
"Niin, Jumalan kiitos! Onpa ikään kuin hän olisi alkanut uudestaan elää. Nyt varmaankin, neiti, juotte Pekan maljan. Tässä on hiukan simaa ja vähän omena-hilloa. Tuo on tosin sunnuntaillista jäännöstä, mutta minä kuitenkin uskallan tarjota tätä teille. Ah, elkää vielä lähtekö; me olemme lähettäneet sanan sisarellenne ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoamistoimessa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja sen tähden pysyinkin poissa siellä. Hän on koko ajan ollut itseksensä; niinpä niinkin, kullakin ovat omat huvituksensa."
Annan mennessä isän luokse, istui tämä puoleksi sävyisän puoleksi vihaisen näköisenä nojatuolissa. Tiina kuleksi hiljaisesti mutisten ympäriinsä tomua pyyhkimässä.
"Niin, sinä tulit takaisin kuitenkin", lausui isä; "niin aina, niin aina! Sinä uskonet, että minä paljon kaipasin sinua, tyttäreni. Eipä tosiaankaan ole kaikilla sydäntä osoittaakseen hyvyyttään tällaiselle hylkiölle; niinpä niinkin!"
Annalla oli kuitenkin sangen vähän sydäntä hänelle tällä hetkellä; hänessä oli jotakin, joka vastusteli sitä, että tuo ukko oli hänen isänsä.
"No", jatkoi ukko polkien tahtia rastaalla puukengällänsä, "kuoliko vaimo?"
"Oi, ei, vaan nuori tytär!"
"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin taikka myöhemmin."
"Miten sinä näytät kurjalta!" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä Annan olkapäälle. "Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen asia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa vaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo Kristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat näyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä tietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani."
Oi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän viimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.
Seuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman halun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan yhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan yksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään vaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.
"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut", lausui Anna tuskin kuultavalla äänellä, "ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te tietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen sijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän sangen paljon teistä, Johanna!"
Ennen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen kaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan poskillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten kanssa kuin nauramaankin.
"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!" lausui Johanna hyvästi jättäessään. "Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei Herra unhota."