Jo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa olla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä ja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan, kantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen kodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki hänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan. Mistäpä he voivat puhuakaan — olihan heidän käsitteensä elämästä niin kokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän unohtanut monet vastenmieliset asiat, — mutta ei, sitä etsi hän turhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se side olikin kylliksi vahva.
Ja viikko kului viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen siksi, kun viimeinkin syyskuun kahdeksaskolmatta päivä, hopeahää-päivä, valkeni. Samana päivänä olivat markkinat tuossa pienessä kaupungissa ja Annalla oli joutoaikaa. Ah, jospa hän olisi saattanut rientää pois kaikesta melusta ja pauhusta ja viettää päivänsä hiljaisessa yksinäisyydessä rukoillen ja ajatellen!
"Mihin menet, isä?"
"Täytyyhän mennä ulos vähän katselemaan ympärilleni. Eihän tunnu ensinkään hupaiselta istua yhtä mittaa huoneessa, juuri kuin jos olisi vankeudessa; sinun ei tarvitse minua kauan kaivata. Ooho, niinpä niinkin, mitä pitänee tehdä!"
Ei, häntä ei todellakaan kaivattu. Anna hengitti paljoa vapaammin, kun hän oli lähtenyt huoneesta.
Mitenhän lienee ollutkaan laita tuolla rakkaassa, siunatussa kodissa? Kävelivätköhän he yksinään suruisin sydämin Klaaran haudalle, vai olikohan Kustaa heidän seurassaan? Anna ajatteli äidin sanoja: "minulle siintää jo apu", mutta ah, hän itse ei mitään nähnyt! Jos Kustaa rupeisi häntä puolustamaan isällensä — ja sen hän varmaankin teki, tunsihan Anna hänen niin hyvin — toisihan se uutta taistelua ja levottomuutta kotiin! Oi, jospa hän kuitenkin saisi olla poissa! Hän tahtoi paljoa mieluummin lausua jäähyväiset koko elämänsä onnellisuudelle, kuin olla isän ja pojan välisen eripuraisuuden syynä!
Kun muuraaja hetkisen kuluttua palasi kotiinsa, hämmästyi Anna hänen kummallista, levotonta oloansa. Tavallinen tyyneys oli ikään kuin puhallettu pois ja hän loi epäileväisen silmäyksen ympärillensä huoneesen. Sen jälestä katsoi hän ulos kadulle ja viimein Annaa.
"Onkohan täällä joku käynyt, hääh?"
"Ei ainoakaan ihminen."
Jens katseli tyyntyneenä ja jatkoi ystävällisemmin:
"Saattaisithan mennä vähän ulos, tyttöseni, katselemaan markkinoin menoa. Minä olen liian vanha, nähdäkseni, ja väsyn pian. Ooho, Jumala yksin tietää, miten kauan sinä saat minua pitää!"
Anna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo vanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli asiana?
"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?"
"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?"
"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen vaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna olisin kuitenkin ulkona!"
Kun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti hän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä hänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja pelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut jotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.
"No, neiti!" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; "saiko hän teistä selvää?"
"Kuka?"
"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja Martensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka ja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä teidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli hän jo lähtenyt pois", kertoi hän.
"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?"
"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan."
Olikohan tuo missään suhteessa hänen isänsä levottomuuteen ja hänen toivoonsa saada tyttärensä tieltänsä pois, mietti Anna itseksensä käydessään takaisin kotiin. Olihan tuo lähes uskottavaa. Jumala olkoon kiitetty, että tuo mies ei kumminkaan ollut poliisikonstaapeli!
Kaikuva ääni kohtasi Annan korvia kun hän kulki akkunan ohitse ja kun hän avasi oven, kuuli hän isän huudahtavan: "No Jumala varjelkoon, siellähän on Anna!" Sun hän astui sisään, oli isä jo ennättänyt mennä pois ja hyvin vanha mies valkeine peruukkineen, ystävällisine sinisilmineen ja suurine valkeine kaulahuivineen istui hänen sijallansa nojatuolissa. Hän oli pulskanlainen, viisaalta, rauhalliselta ja hyväntahtoiselta näyttävä vanhus. Hän nojasi molemmilla käsillään keppiinsä ja oli laskenut leukansa käsillensä; siinä tirkisteli hän miettiväisenä eteensä.
"Hyvä neitoseni!" alkoi hän pitkäveteisesti katsoen hyvin ystävällisesti ja tutusti Annaa. "Minulla on teille jotakin ilmoitettavana. Varustakaa itseänne kuulemaan odottamatonta uutista. No no, elkää pelätkö, ei tämä ole mitään onnettomuutta, päin vastoin. Jumala, miten te olette hänen näköisensä."
"Kenen näköinen? Oi, minä värisen hämmästyksestä, mitä tämä kaikki merkitsee? Elkää Jumalan tähden suuttuko minuun, mutta olkaa Jumalan tähden lyhytpuheinen! Minä en voi tätä kärsiä."
Tuo kunniallinen koulun-opettaja kadotti kokonaan konseptinsa Annan hätäisyyden tähden.
"Minä en todellakaan saata niin suoraan käydä itse asiaan, se on minun luonnettani vastaan. Minä en aavistanutkaan teidän olevan täällä; minä luulin teidän olevan hoidossa kasvatevanhempainne luona; muuten olisin tullut tänne ennemmin huolimatta luuvalostani ja muista pienistä taudeistani. Tänään nähtyäni Jens'in torilla, viittasin hänelle saadakseni joitakuita tietoja teistä, mutta hän tuli matkaansa, miten tavallisesti silloin, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissansa. Hän on tehnyt sangen tunnottomasti, kun hän ei ole teille heti ilmaissut erehdystä."
"Mitä erehdystä?" Huone pyöri ympäri Annan silmissä ja hän katseli tuota vanhaa ukkoa ikäänkuin sumun lävitse. "Mitä erehdystä?!"
"Sitä, että hän olisi teidän isänne."
"Eikö hän sitte olekaan minun isäni? Oi, minä olen lähes kadottaa järkeni!"
"Pitää opetella olemaan tyynenä kaikissa elämän kohtauksissa!" lausui koulun-opettaja nuhdellen. "Mutta teillä on äitinne luonne, huomatakseni: hän tuli myös aina niin innostuneeksi, tuo hyvä, autuas sielu. Ei, muuraaja ei ole teidän isänne. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, pyydettiin hänen vaimoansa Malinaa hyvillä ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä kanssa. Hän oli hilpeä ja ahkera vaimo ja hän suostui pyyntöön. Sittemmin kuulin erään arvoisan ja hyvin voivan perheen ottaneen teidän omaksi lapsekseen ja minä luulin kaikki olevan hyvin."
"Uskallanko uskoa tätä?" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. "Ettehän te pilkkaa minua?"
"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus", jatkoi koulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; "miten voisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin totta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä luonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän kyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi."
Anna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä; oliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan, todellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti kiinnittäneet, pudonneet pois?
"Oi, te erehdytte!" vastasi hän, "minä olen liian onnellinen, liian sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja katkeruutta. — Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin pelätä minua?"
Muuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana. Kun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka kuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle sääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä antaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen isänsä.
Tuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua esiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle, Anna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä ottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut terve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut totuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle, vanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle hyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo häntä holhota.
Tuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa, että hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman onnensa nojaan!
"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens — oi miten tuntui suloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! — minä saan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne."
Koulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa. Matkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli tuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna voisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi varmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.
Oi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna ei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä tuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle kokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet laskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä kultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja sinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden matka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä, niin vakuutti vanhus.
"Minä olen usein toivonut", alkoi koulun-opettaja, "saadakseni kohdata teitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan kaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta kuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen velvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän huostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi, otimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin omaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori neitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä meiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä poikani, Maunu — hän, jolla nyt on koulu — katseli häntä hyvällä silmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Eräänä päivänä — Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli niille paikoille — uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin mielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian alhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei, siitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan poikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja tummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli ulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja väittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän oli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut metallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä huoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki sen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli morsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. — Oli luonnollista, että me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella palvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä kävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä tuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin taivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään eivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen aviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on paras, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka jälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa pienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha vaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti lapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi ja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli, ja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän olevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman mukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin aikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä minulta tullut mitään. — Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja maata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli meillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne todistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut lähettää ne teille."
Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja kiitollinen.
"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."
Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:
"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus; hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"
Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen, seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.
"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.
Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.
Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi, että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle. Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä vastamaksoksi.
Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo kaikki ei ollut unta.
Kun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli itkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.
"Elkää uskoko, neiti, että me tiesimme tästä konnanjuonesta mitään."
"En, olkaa vakuutetut siitä. Ei teidän tarvitse tästä olla millännekään, minä en ole ensinkään vihainen, vaan iloinen."
"Iloinen! Jaa, sen kyllä hyvin uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille, joku sanoisi minulle, että tuo vanha heittiö ei ole Tiinankaan isä."
"Oi Herra Jumala, minä pidän kuitenkin tuosta kurjasta", muistutti Tiina; "mutta sinua, taikka teitä on todellakin pahoin kohdeltu, sen myönnän aina. No, mitä nyt aiotte?"
"Vastaiseksi jään entiselleni. Me emme saa ensinkään tulla vihollisiksi tämän asian tähden."
Ja Anna ojensi heille kätensä ja puhui mieltyneemmällä ystävyydellä, kuin milloinkaan ennen.
Pesijä-vaimo tuli sangen iloiseksi, kun Anna kertoi hänelle asian ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän aikoi nyt tehdä. "Jäädä vastaiseksi entiselleni", kertoi Anna uudelleen ja saman vastauksen sai urkuinsoittaja ja pieni Johannakin kysymyksillensä.
"Muuttakaa kaikessa tapauksessa meidän luoksemme", pyysi rovasti ystävällisesti. "Johanna suo hyvin mielellään teillä sijaa huoneissansa enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että jäisitte entiselle sijallenne pitemmäksi ajaksi."
Anna kiitti nöyrästi, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin varrota vähän aikaa ja koota hiljaisuudessa ajatuksiansa.
Rovastin luota palatessaan kulki hän rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo pieni rouva oli vielä tietämätön asiain kulusta ja nyykäytti yhtä ujostelematta Annalle tervehdyksen kuin ennenkin ja avasipa vielä akkunankin puhuakseen siitä hänelle.
"Miten voitte?" kysyi rouva Klemme. "Minä tulin juuri äsken kotoa tervehdyksiltä sisareni luota ja saatan sen tähden tuoda teille terveisiä entisestä kodistanne."
"Voivatko he hyvin?"
"Ah, Jumala meitä auttakoon, kylläpä se asia oli niin ja näin. Översti on vaan itsensä varjo; palvelian täytyy auttaa häntä vaunuistaan ja hänen hiuksensa ovat tulleet aivan harmaiksi; minä tuskin voin häntä tuntea enää. On sangen hirmuista, miten muutamia ihmisiä koetellaan täällä maailmassa. Tuo reipas ja voimakas poika…"
"Mitä hänestä tiedätte? Onko hänelle jotakin tapahtunut? Onko hän kuollut?"
Annan täytyi pitää kiinni akkunanpuitteista pysyäkseen pystyssä. RouvaKlemme jatkoi tyynesti:
"Vai niin, ettekö te tiedä sitä? Näyttääpä olevan sattumuksen tahto, että minun täytyy aina olla teille onnettomuuden sanansaattajana. Niin, minä en voi varmaan sanoa, onko hän kuollut, mutta sen mukaan, kun viimeiseksi kuulin hänestä, makaa hän kuumetautia sairastaen eräässä sairashuoneessa jossakin toisessa maanosassa, minulla on niin huono muisto, etten voi sanoa missä. Laivan täytyi lähteä hänettä ja kapteeni on sanonut hänestä olevan sangen vähän paranemisen toivoa. — Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisään saadaksenne lasillisen vettä? Te olette varmaan sairas!"
"En, kiitoksia; minä olen täydellisesti terve."
Anna lausui jäähyväiset, kiirehti kotiinsa ja sulki itsensä pieneen makuukammioonsa.
Oliko hän todellakin kuollut? Anna ei saattanut uskoa sitä. Hänen ajatuksissaan oli Kustaa voimallisena, iloisena ja toivorikkaana. Vanhat, rakkaat muistot — joita hän viimisinä aikoina koko sielunsa voimalla oli estellyt — tunkeutuivat hänelle jälleen. Oi miten paljon hän oli pitänyt Kustaasta ja ollut ylpeä hänen jalomielisestä luonteestaan! Ja miten paljon oli Kustaa myös pitänyt hänestä! Mutta Kustaa voi kuitenkin nähdä hänen vikansa! Kerran, Anna muisti sen aivan hyvin, oli hän lausunut: Ole halulla isän mukainen kaikessa paitsi yhdessä asiassa. — Oi, kaikessa eroituksetta! vastasi Anna. — Ei, Anna, sinä et saa luulla itseäsi muita paremmaksi. —Hänon parempi, minä tahdon ahkeroita tullakseni myös sellaiseksi. — Puhu äidin kanssa, pyysi hän silloin, hän osaa saarnata paremmin kuin minä, minä, jossa itsessä on monta vikaa ja virhettä, mutta minä tiedän kuitenkin ne vioiksi. Elä suutu minulle, Anna; minä sanon tätä juuri sen tähden, että minun jalokiveni on niin kirkas, ett'en voi siinä kärsiä pienintäkään pilkkua.
Nyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi muita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon. Mutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi, Kustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen tekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan todistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän — mikä varmaankin olisi vielä pahempi — heikkona sairaana, kuoleman tuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?
Oliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan omaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä kodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut ja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti — oliko mahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä valittamatta ja urisematta?
"Matkusta sinne!" soi äkisti ääni Annan sydämessä. "Mikä pitelee sinua enää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin palaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi olla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; sinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä."
Hän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa syvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa. Isä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi jonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo vähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen kiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.
Pian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli vielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä todistuskirjan. "Sissa Juhontytär", oli siinä, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen, uskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin." Oi, tuo oli ihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän oli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän tahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi, jos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.
"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa takaisin kotiinne!" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet silmistänsä. "Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa rakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin niille, joista pidämme."
"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle", lausui Anna sydämellisesti, "ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän pienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä."
"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista meistä!"
"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia kohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen."
Pesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä jäähyväisiksi.
"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas neitoseni", lausui hän.
Anna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä saattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin tarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen oli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli kolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan kotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja pyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.
Seuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä päivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen rahansa — eikä niitä paljon ollutkaan — ja hän lupasi käyttää niistä jokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä nyyhkien ja ruikutteli:
"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada olla Abrahamin helmassa."
Pieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan koko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa, oikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä lausutuksi.
Aamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha urkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen kaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli hänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.
Vaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset Tiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten jäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat lähteneet vähäksi matkaa saattamaan.
Urkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään jalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta. Olihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja kevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa siellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan päästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he löytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.
Mitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun hän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja hänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja hupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan seiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi kukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin kummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt ainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän siellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti ja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita vastaan.
"Minä teen poikkeuksen", lausui Anna niin päättäväisesti, että palvelija astui syrjään ja avasi oven.
Översti ja hänen rouvansa istuivat työhuoneen pienessä sohvassa. He nousivat molemmat ylös Annan astuessa sisään, mutta kun äiti kävi häntä vastaan, jäi översti seisomaan paikallensa.
Oi miten kylmältä hän näytti! Sanat jäivät Annan huulille; mutta hänen tuli, hänen täytyi puhua; nyt taikka ei milloinkaan! Äidin hiljaa puristaessa hänen kättään palautui toivo ja rohkeus Annaan takaisin ja hän astui överstin eteen ja kertoi hänelle, että muuraaja ei olekaan hänen isänsä ja että hän nyt on aivan yksinään maailmassa. Hän kertoi onnettoman tilansa ja miten hän sanomattomasti oli ikävöinyt heitä, mutta ei sanallakaan maininnut heidän murhettansa; hän pyysi sääliväisyyttä, mutta ei osoittanut itse sitä. Anna tunsi hänen sangen. hyvin. Ja hän puhui överstin pitkämielisyydestä ja tuosta onnettomasta illasta. Silloin oli hän tuskin kuullut hänen puhettaan, mutta sittemmin oli jokainen sana kaikunut hänen korvissaan ja ne olivat tehneet hänen katumuksensa toista vertaa katkerammaksi.
"Saanto jäädä tänne?" niin lopetti hän. "Minä en toivokaan kaikkein tulevan entiselleen, minä olen tyytyväinen, jos te vaan kärsitte minua."
Anna ei uskaltanut luoda silmiään överstiin; hän oli vaalea kuin marmori ja äänensä vapisi, kun hän lausui:
"Teidän sääliväisyytenne meitä kohtaan on varmaankin hyvin suuri, sillä itse tähtenne ette suinkaan olisi näin nöyrtynyt."
"Sinä olet aivan oikeassa", lausui hänen rouvansa vakavalla lujuudella. "Hänen sääliväisyytensä on hyvin suuri, samoin hänen rakkautensakin. Lapsi raukka, sinä et tiedä olevan ihmisiä, jotka eivät voi kärsiä jonkun voittavan heitä jalomielisyydessä. — Saako hän jäädä meille, Hugo?"
"Totta kai, niin kauaksi aikaa, kun hän haluaa!"
Hän lähti huoneesta arvokkaan ja tyynen näkoisenä. Anna oli sitä odottanutkin, mutta hän kuitenkin heltyi itkuun.
"Elä kadota rohkeuttasi, rakkaani, pieni tyttöseni. Oi mikä lohdutus on, että sinä olet jälleen täällä! Ja sen tuntee hänkin, siitä olen varma. Sinun pitää taas hoitaa samoja toimia, Anna, kuin ennenkin ja niin kuin et olisi poissa ollutkaan: soita meille, laita hänen teensä, lue sanomalehtiä kovalla äänellä ja vie kukkia hänen kirjoituspöydällensä. Minä olen ehdollani jättänyt nämä tekemättä. — Sinä olet kuullut sanoman Kustaasta ja olet tullut sen tähden, minä tiesin sen heti nähtyäni sinun. Minun sydämeni toivoo vielä ja uskoo hänen tulevan takaisin. Oi tyttöseni, miten sinä olet vaalea ja niin yksitotisen näköinen!"
"Jos vaan hän voisi minua kärsiä, äiti; jos hän vaan ei eriäisi sinun seurastasi välttääksensä minua! Jos niin on, niin minä paljon mieluummin lähden pois täältä."
Översti tuli kuitenkin takaisin sitten, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä laitettu. Anna valmisti teetä, miten ennenkin.
"Saanko tarjota teille teetä?" kysyi Anna kainosti ojentaen hänelle kuppia.
"Kiitoksia!" Hän näytti vähän ihmetteleväiseltä, vaan ei kylmältä.
"Mitä saan lukea?" kysyi Anna vähän myöhemmin.
Rouva antoi heti hänelle sanomalehtiä.
"Tässä on, rakas lapsi, mutta olethan jo väsynyt."
"En, minä en ole ensinkään väsynyt." Ja hän pidätti kyyneleensä ja koki hillitä äänensä vapisemista niin paljon, kuin oli mahdollista.
"Nyt saat jo lopettaa, hyvä tyttöseni", keskeytti rouva hetkisen kuluttua. "Pieni nurkkakammari on jo valmistettu sinulle ja sinä tarvitset lepoa matkasi vaivoista. — Minä menen vähän ennemmin katsomaan, onko kaikki oikeassa järjestyksessä."
Jättikö hän heidät ehdollansa kahden huoneesen? Anna oli hirmuisessa tuskassa; hän tunsi kuulevansa oman sydämensä lyönnin. Översti istui näennäisesti tyynenä ja luki sanomalehteä siitä paikasta, mihin Anna oli lopettanut.
"Hyvää yötä!" lausui Anna; hän ei näyttänyt kuulleen sitä. "Hyvää yötä, herra översti!"
"Oi Anna!" huudahti översti läheten häntä. "Miten voit lausua niin?"
"Miten sitten sanoisin?"
Översti oli vaiti hetkisen tunteidensa voittamana; sen jälestä veti hänAnnan luokseen ja syleili häntä.
"Sano isä!"
"Saanko sanoa isäkseni? Jumala olkoon kiitetty! Minä olenkin aina ajatuksissani nimittänyt sinua isäkseni. Oi, nyt on minulle levolle meneminen mahdotonta; saanhan luvan istua täällä ja katsella sinua, en salaa enkä arkaillen, vaan julkisesti. Onhan pääsi kipeä, sen näen kyllä; saanko laskea käteni otsallesi? — Tekihän se ennen sinulle hyvää ja se on nyt niin kylmä."
"Tiedätkö, Anna, mitä en koskaan saata antaa itselleni anteeksi? Sitä, että annoin sinun mennä pois Klaaran kuoleman jälkeen lausumatta sinulle ainoatakaan sovinnon sanaa. Se oli pahasti ja kovasti tehty."
"Mutta minä olin myös pahasti loukannut sinua, isä."
Heti sen jälestä tuli överstin rouva. Hän nyykäytti lempeästi päätään, mutta ei näyttänyt ensinkään ihmetteleväiseltä.
"Huomenna on toinen päivä", lausui hän vaan, "ja lapsi tarvitsee lepoa. Meidän täytyy pitää tarkkaa huolta hänestä; hän näyttää niin heikolta, tuo pieni raukka."
"Suuri Jumala, tuleeko hänkin sairaaksi?" Översti katseli Annaa säikähtyneenä. "Jos tunnet, Anna, itsesi vähänkään pahoin voivaksi, niin me lähetämme heti, jo tänä iltana lääkäriä noutamaan."
Anna vakuutti olevansa täydellisesti terve ja seurasi sitten äitiä kammariinsa. Tuo pieni sininen kammari oli aivan siisti ja hupainen, mutta hän olisi kuitenkin mielellään maannut vanhassa huoneessaan; surulliset muistot tekivät sen vieläkin rakkaammaksi hänelle.
"Nyt siis olet viimeinkin kotona taas, oma aarteeni — kotona meidän asunnossamme ja kotona sydämissämme! Jumala olkoon kiitetty, Hän joka antoi sinulle rohkeuden tulla tänne. Ah, saatat uskoa, että isä makaa rauhallisemmin tämän yön, kuin sinä aikana, jona olit meiltä poissa!"
Anna oli kauan valveillaan ja mietti, olisiko Kustaa todellakin kuollut. Hän ei milloinkaan olisi uskaltanut palata kotiin, jos hän olisi sen uskonut. Oi, Herra oli kuitenkin ollut hänelle määrättömän armollinen. Hän vartosi aamua nähdäksensä äidin ja isän taas; olisikohan isä hänelle vielä yhtä hellä kuin illallakin?
Niin, hän oli yhtä hellä, vieläpä hellempikin; puolinaisuus ei kuulunutkaan hänen luonteesensa; jos hän kerran antoi myöten, sen hän teki aivan ehdottomasti.
"Miten saisimme taas kukkasia?" sanoi översti taputellen Annan poskia.
"Sinä saat luvata joka päivä käyskennellä ja ratsastaa Annan kanssa, Hugo", iloitsi överstin rouva ja toivoi sillä saavansa ulos miehensäkin, joka viimeiset aikansa oli viettänyt huoneessa; "sitten saamme taas kukkasia. — Ah, johan posti tuli!"
"Ei mitään tietoja!" lausui hän syvästi huoaten. Sama näytös uudistui joka aamu koko kesän; miten olikaan mahdollista äidin toivoa enää!
Ennen puoltapäivää tuli herra Fogelsang parhaimmissa juhlavaatteissaan; hän näytti hyvin kiivastuneelta. Hänellä oli täysi aikomus läksyttää oivalailla överstiä, mutta hän joutui aivan hämilleen, kun tämä tuli häntä vastaan ojennetuin käsin.
"Tervetuloa, vanha ystävä! Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa. Jokaisen palveluksen, minkä olette tehnyt tyttärelleni, sen olette tehnyt minulle. Saanko lähettää noutamaan matkasäkkinne, tahtonettehan viipyä meillä kuitenkin muutaman päivän?"
Överstin rouva liittyi miehensä pyyntöön ja Anna otti pitemmittä mutkitta vanhalta urkuin-soittajalta hatun ja kepin.
"Hänen täytyy jäädä", lausui hän vakaasti.
"Johan te käännätte asiat toisapäin, herra översti", muistutti vanhus; "minä olen kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Pyynnöstänne kiitän teitä nöyrimmästi, mutta huomenna täytyy minun lähteä. Minun täytyy välttämättä päästä sunnuntaiksi kotiin ja muutenkin haluan takaisin pieneen ja pimeään vanhanpojan kammiooni; siellä vasta saatan oikein iloita matkastani."
Annan laittaessa kahvia pöydälle, kuvaili herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut; hänen tuskansa, hänen ikävöimisensä, miten kärsivällisesti hän oli kohdellut muuraajaa ja miten ahkerasti hän oli pitänyt huolen hänen toimeen tulostansa.
"Eikös rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi översti.
"Ei, hän kyllä lainasi hänelle huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin vuokra, runsas vuokra sekä niistä että asunnosta."
Översti meni Annan luokse ruokasaliin ja otti hänen syliinsä.
"Oma tyttäreni, silmäini ilo, minun ylpeyteni!"
Ja hän kertoi hänelle rahoista, jotka hän oli uskonut rouva Klemmelle ja kysyi, mitä hänen nyt piti niillä tekemän; tuo pieni kavala nainen niitä ei todettakaan saa pitää.
Anna määräsi tuon pienen summan Kristofferille ja hänen Tiinalleen ja översti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle käskien hänen jättää nuo neljäsataa riikintaaleria nuorelle sepänsällille.
Prokuraatorin rouva vihastui hirmuisesti saatuaan kirjeen, puhui sitä ja tätä törkeästä kiittämättömyydestä ja halusi hartaasti jättää käsketyn maksun suorittamatta; sitä hän ei onneksi kuitenkaan rohjennut tehdä ja Kristofferi sai rahansa. Nuori sepänsälli tuli sanomattoman iloiseksi, eikä tuo ollutkaan aivan pieni pääoma taloutta alkaessa!
"Mutta eikö tämä ole kuumain hiilten kokoamista päämme päälle!" muistutti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.
Oi, miten Anna tunsi itsensä onnelliseksi, kuu översti pyysi hänen kättänsä tuekseen, miten kuului suloiselta hänen korviinsa, kun hän kysyi: "mihin menet, lapseni? Tule pian takaisin!"
Översti oli sangen huolellinen hänen terveytensä tähden ja arka siitä, että hän olisi tyytyväinen.
"Sinä olet itkenyt", lausui hän eräänä aamuna, kun Anna tuli puutarhasta, "minkä tähden olet itkenyt?"
Anua hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän tarttui hänen käteensä, hyrehtyi hän taas itkemään.
"Oi, enhän saata pidättää kyyneleitäni! Kun olin poissa, oli mieleni kovin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin sydämellisesti sinua ja äitiä, mutta nyt kun olen täällä taas ja minun on niin hyvä olla, en voi olla murehtien muistelematta pientä Klaaraa. Muistathan, isä, miten meillä oli kaikki yhteistä eikä ole täällä pienintäkään paikkaa, mikä ei muistuttaisi minulle häntä. — Tämä on kyllä pahasti, kun puhun teille näin, mutta kun sinä kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, jokaisen kyyneleesi tähden!" lausui äiti ja suuteli hellästi hänen otsaansa. "Mikään ei kiinnitä sinua minun sydämeeni lujemmin, kuin juuri se, että suret Klaaran tähden. Mutta me emme saa unhottaa sitä, että hän pyysi meitä ilolla muistamaan häntä."
Syksy oli erittäin kaunis ja överstin perhe teki lähes joka päivä pienen matkustuksen. Anna osoitti siihen mieltymystä isän ja äidin tähden ja he taas tekivät sen hänen tähtensä, ja niin kaikki kolme virkistyi ja voimistui. Kuitenkaan ei voida sanoa heidän olleen onnellisia — siksi oli Klaaran surullinen muisto aina liian tuore ja epätietoisuus Kustaan kohtalosta tuskallinen, — mutta he iloitsivat toisistansa ja olivat kiitollisia Jumalalle. Toisinaan tuli översti kummallisen levottomaksi, juuri kuin jos hän olisi tuntenut, että hänellä on sangen paljon sovitettavana heille molemmille.
"Oi, miten olet ollut rakas vaimo minulle!" huokasi hän toisinaan äkkiarvaamatta; "ja miten monta murhetta minä olen ajattelemattomuudessani sinulle saattanut! Minä näen nyt oman elämäni sellaisessa valossa, joka lähes kauhistuttaa minua; mutta kuitenkin, Herra olkoon kiitetty siitä, että minun silmäni aukenivat ennen, kuin se olisi liian myöhäistä!"
Ja hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta tuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.
Jokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä jännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause: "ei mitään tietoja!"
"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon", lausui äiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.
"Miten voimme lohduttaa häntä?" kysyi hän Annalta. "Hänen tapansa ei ole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän ei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä voimattomaksi kestämään sitä murhetta. — Vieläkö sinä toivot, lapseni?"
"En suuresti."
Hän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen ja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla puolella.
Ja talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti Anna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui harvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen ehdottomasti pakotti laulamaan.
Översti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin luottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen pyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan harvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja elatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin väsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt oli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni paikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja sääliväistä luonnettansa.
Toista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna yhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma; suuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja raskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun he olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.
Äiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä huokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen ja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista. Hän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen, joka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.
"Eikö nytkään mitään?" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös.Översti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.
Tuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi tiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui tuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi hän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! — Isä tuli — nyt tulee ratkaiseva hetki!
Kun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan ääneen:
"Kustaa elää!"
"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!"
Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt kirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.
Tuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona raivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä huomanneet.
"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna", sanoi översti, "mikä kaipaus olisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen."
Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että hänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin ihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät tappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!
"Äiti", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan, "tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa."
"Hän sai sen tietää vähää ennen sairauttansa ja nuori laivan lääkäri kertoi minulle hänen taukoamatta hourailleen siitä. Paino on liian suuri, hän nääntyy, lausui hän, houreissaan; tuo vanha mies on niin hirmuisen raskas; Klaara on kuollut eikä kukaan tahdo auttaa häntä paitsi minä enkä minä voi, minä olen kiedottu kahleisin, mutta minä tahdon ne murtaa. Kestä vaan lyhyt hetki, rakas neitoseni, minä tulen! Eikös nuo olleet merkilliset sanat, Anna? Minä en ole tahtonut ennemmin puhua tätä sinulle, peljäten saattavani sinun murheelliseksi, mutta nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, luulen tämän huvittavan sinua, kun tiedät, miten suuresti hän sinua rakastaa — eikö niin?"
"Niin, äiti"; neula lensi niin hirmuisen kiireesti ylös ja alas, että översti tuli aivan kärsimättömäksi.
"Heitä pois tuo ikävä työ", pyysi hän, "ja tule tänne luokseni; kukkaseni on vielä niin vaalea, mistä se tulee?"
"Tänään täytyy sinun panna pois musta vaatteuksesi, lapseni", kuiskasi överstin rouva, "ja kampaa hiuksesi entiseen tapaasi; isä pitää sen varmaankin hyvänä."
Ja niin olikin. Anna näytti oikeen ihanalta valkeassa vaatteuksessaan ja vaikka hän ei nyt ollutkaan niin kukoistava kuin ennen, oli hänessä sen sijaan kuitenkin jotakin suloista, hempeätä, puhdistettua, jota hän ennen oli kaivannut.
Kahdeksan päivän kuluttua tuli Kustaalta itseltä lyhyt kirje. Översti luki sen ensin ja antoi sitten sydämellisesti nauraen sen rouvallensa. Hänkin nauroi.
"Sinä et saakaan sitä lukea!" lausui hän Annalle. "Tuota pahaa poikaa! Tuossa ei ole muuta, kuin soimauksia ja nuhteita alusta loppuun saakka; ja tuota kaikkea saamme kärsiä sinun tähtesi, sinä paha lapsi! Kovia, arvottomia, tunnottomia — niin, hän todellakaan ei säästä meitä!"
Ilo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen entisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi; täydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja puolisonsa välillä.
He saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire perheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.
"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten, "huomenna hän saa tulla."
Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.
"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen; "ennen ei saa Kustaa tulla."
Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan. Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa, pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.
"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet minun!" kuului ääni.
Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen heidän edessään kuin ennenkin.
"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani. Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. — Minä olin sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa rakkautta. — Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."
Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla katselematta poikaansa.
"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä.Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.
"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän ohitse mennessä.
Oi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva oli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli ennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista yht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.
Kustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja pyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän antoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain luokse.
Seuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna kaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää", muistutti Kustaa; "isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut niin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli monellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me heti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme; vanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi kuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi isälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan antanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen ollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta onnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara raukka!" lisäsi hän. "Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!"
He seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine ristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi hiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään ilosta ja virkistyneestä elämästä.