Historiallis-Romantillinen kertomusBlekingestä v. 1564
Suom. Kauno
I. Lintu häkissä.
Nykyaikana terveellisen veden, oivallisen kylvyn ja ihanan maiseman tähden kuuluisaksi tullut Rönneby ei ole, niinkuin nyt, ollut ainoastaan kauppala. Se kukoisti jo aikoja ennen, kuin Karlskrona ja Karlshamni ilmestyi. Se oli jo vuonna 1564 läänin etevin kaupunki. Kaupunki silloin nimitettiin Rotnaby, sen joen mukaan, joka sillä seudullu Blekingen ihanampain laaksoin läpi juoksee.
Yllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu Nörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot hengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin koskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla sukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa kokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki kunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan puolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.
Tanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä vastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa Ruotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja, mitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko takaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin kuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei ihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen isänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.
Vasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä ei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä toistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti olla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi aikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista pitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä siinä jo näkyisi.
Staffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana, eli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta, seisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka oli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi huomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään näyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla sanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti harvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän oli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen. Hän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua palveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki kanssapuheesen antautuneena.
Luulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman miehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli erään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt merelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin, joita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada sedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti pian oli kotia odotettavana.
"Miten mainitsin", sanoi Staffan, "niin luulen laivan pari päivää sitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki on laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän saanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata."
"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän vastassaan — onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat", muistutti Ellen huolella.
"Kaiketi vaikeuksia on", myönti Staffan, "mutta mitä Jens'iin tulee — jos hänen oikein tunnen — ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä."
"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi olen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä tehdä jonkun toisen tähden. Ja minä…"
"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren veljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän pitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät vanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja kunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle merimiehelle."
"Rikkaan asesepän tytär ei ole mitään itselleen ansainnut, vaan on yhtä köyhä kuin merimiehen poikaki. Koska taas hän tahtoo minua ja minä häntä, niin tahdon myöski aialle hänen olla. Kumpiki olemme nuoret, jotta meillä on aikaa odottaa."
"Äitinne, niinkauan kuin hän elää, ei sitä koskaan myönnä."
"Äitini? Minulla ei ole äitiä. Äidikseni nimitetty on ainoastaan äitipuoli ja häntä en tämmöisissä asioissa vähääkään tottele — en koskaan!"
"Sanoitko koskaan?" kuului etäämpää rääkkyvä ääni, josta kumpiki heti tunsi Hannu Nörrum'in nykyisen huonekunnian, laillisen — ja useain arveluin mukaan pahankurisenki — muori Märtan. "Jaa, sen saat kyllä nähdä, että olet totteleva, ja sen sekä nyt että eteenkipäin. Isäsi on vasta matkalta tullut ja on tällä hetkellä herra Hoffman'in luona; heti on hän kotona ja silloin saapi hän kuulla minkälainen tytär hänellä on, sen lupaan minä. Istu nyt muuten kauniisti siinä siksi."
Sen sanottua, jona aikana muori Märta oli saapunut puuhuoneen ovelle, löi hän äkisti sen kiinni ja lukkosi. "Kas niin, tämä saapi olla alkurangaistukseksi."
Sen jäljestä oliki hän jotaki maininnut Staffan sepälleki, mutta hän, muorin lähestyessä, huomaamatta kiertotietä palausi asepajaan. Siitä suuttuneena meni Märta asuntohuoneesensa lujasti päättäen antaa selvä todistus, kuinka vähän hänen n.s. uskottu palveliansa ansaitsi sitä suurta kunnioitusta, minkä oli isännältään voittanut.
Nyt istui Ellen ikäänkuin lintu häkissä yksinään ulkona.
II. Vapauttaja.
Tunnin kuluttua mainitusta tapauksesta tuli pitkä, miellyttävä henkilö merimiespuvussa Hannu Nörrum'in kartanolle. Hän seisahtui aukealle kentälle asuintuvan sivulle, ikäänkuin kuuntelemaan taikka odottamaan jotakuta, jota oli päättänyt kohdata. Hetken kuluttua, kun ei mikään ihmisolento näyttäytynyt ja kärsimys alkoi ennättää loppuunsa, lauloi hän kirkkaalla vaikka hiljaisella äänellä siihen aikaan yleisesti käytettyä, seuraavaa värssyä: Ja sikopaimen näki, kun pensastossa pitkänänsä oli: —
No-no-ni, no-no-ni, no-no-ni no. —Kuinka mä kuninkaan tyttären saan?Didadelu, didadelu, didadeludei!
Lyhyen vaitiolon perästä aikoi hän jatkaa kun luuli kuulevansa nimeänsä lausuttavan, taitamatta kuitenkaan huomata, mistä se kutsuva ääni todella tuli.
"Oliko se joku?" kysyi hän matalalla äänellä.
"Jens", kuuli hän nyt selkeästi, melkein tutulla äänellä mainittavan toiselta puolen kartanoa.
"Onko se Ellen?" kysyi hän.
"Niin Jens, se olen minä."
"Missä olet sinä?"
"Puuhuoneessa. Tule tänne!"
Mäntä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän osoitetulla paikalla ja tahtoi avata huoneen ovea.
"Mitä, oletko suljettu sinne?" huusi hän hämmästyneenä nähdessään lukon. "Minä kohta murran auki sen."
"Ei, Jens, älä sitä tee, vaan sen sijaan mene katsomaan avainta, josko se riippuu tuvan oven oikealla puolella."
Jens teki niinkun käskettiin, hiipien yhtä huomaamattomasti huoneesen ja ulos, tuoden avaimen ikäänkuin voittosaaliina mukanaan. Siten tuli rakastettunsa vapahdetuksi.
"Me emme pysähdy nyt tänne", sanoi Ellen; "sillä jos äitipuoleni näkisi meidät täällä, nousisi siitä hirmuinen elämä. Lukitse sentähden ovi ja vie avain paikalleen."
Jens'in onnistui, miten edelliselläki kerralla, huomaamatta käydä huoneessa.
"Kas niin", sanoi hän tultuaan hyvin toimittamalta asialtaan, "nyt saapi muori Märta helposti uskoa sinun niinkuin noita tulleen jostaki seinänraosta ulos."
"Uh, älä puhu noidista, vaan tule mukaani, jotta saamme olla häiritsemättä!" sanoi tyttö, tarttuen merimiehen käteen ja pistäytyen ulos kartanolta. He menivät kapeata katua myöten lähellä olevan joen rannalla puilla varjotulle paikalle, ei kaukana Rotnejoesta.
"No, rakas Jens", kysyi Ellen, kun asettuivat ulospistävälle vuoren reunalle, "kuinka olet voinut päästä tänne, ruotsalainenhan on jo tullut maahan?"
"Sen hän on varmaan, sen mahdan minä parhaiten tietää, koska olen hänen nähnyt ja ollut vaarassa joutua hänen kynsiinsäki."
"Ah hirmuista, sanoitko niin? Miten se tapahtui?"
"Katsos, me tulimme purjehtien Itämerelle vähääkään sodasta aavistamatta. Aioimme Lycköhon. Tultuamme Trofsluodon edustalle ja kun piti ohjata pohjoiseen, kohtasimme kaupungista myötäistä purjehtivan kalastajan, joka kertoi Ruotsin kuninkaan tänä aamuna sinne marssineen. Ja joski hän ei itse sinne tullutkaan, niin oli upseerinsa jo kahdeksan päivää sitte ottanut paikan haltuunsa. Me käännyimme takaisin ja huopasimme saarien välitse Nederbyhyn (nyk. Nettraby), missä onnellisesti pääsimme maalle. Mitään tavaran purkaamista ei tapahtunut. Laivuri näki parhaaksi antaa laivan olla ankkurissa hyvän matkaa maalta, jos sattuisi tulemaan tarve lähteä uudestaan merelle. Aukealla tosin olimme siellä täällä nähneet vihollisen laivoja, mutta saaristossa voitiin niitä helposti välttää. Minä sain luvan lähteä kotitienoilleni, ja olen iloissani, koska hyvin tiesin ei teidänkään saavan ruotsalaiselta rauhaa."
"Niin, tiedätsä Jens, siitä puhutaan paljon meidän seassamme. Viisas Inkeri on nähnyt niin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, joiden sanoo ennustavan pahaa kaupungille."
"Viisas Inkeri on noita-akka, ja semmoiset aina ennustavat pahaa."
"Älä niin Inkeristä sano. Hän on useasti ennenki sanonut sitä, joka on toteutunut; sitäpaitsi ovat useammat nähneet aivan samaa kuin hänki."
"No mitä sitte ovat nähneet?" kysyi Jens uteliaana. Tosin hän oli sen ikäinen ja kuului siihen ammattiin, missä ei mitään uskottu, oli hän kuitenki edellisen aikakauden lapsi ja uskoi melkein yhtä paljon kun toisetki, mitä povaajat taikka viisas akka taisi kertoa.
"Katso Jens", jatkoi Ellen, "muori Inkeri ja, niinkuin sanottiin, useammat muutki ovat kahdeksan päivää sitte nähneet sangen ihmeellisen näyn. He näkivät sadoittain valkoisiin puettuja miehiä ja naisia, jotka säälien ja voivottain kulkivat ympäri kaupunkia. Se mahtaa jotaki tietää, arvelen mä."
"Saattaa kyllä tapahtua", myönsi Jens, "mutta semmoisiahan näkyjä näkivät edellisenä vuonnaki. Tosi kyllä on, että vihollinen heti sen jäljestä saarsi meidät, mutta mitään ei hän hyötynyt, ehkä sai muutamia taloja polttaa."
"Kummia he kyllä silloinki näkivät, mutta ne eivät olleet niin eläviä kuin nyt. Edellisenä vuonna olivat kummitukset aivan vaiti, mutta nyt huusivat hirmuisesti valittain. Mutta semmoisia ajatellessa unhotan kaiken muun; kuinka oli sitte, Jens, kotimatkasi laita?"
"Minä kuljin mereltä suoraan isolle maantielle mitään vaaraa aavistamatta, kun yht'äkkiä kuulin etäältä hevosen juoksua. Katsahdettuani sinnepäin, josta kumina kuului, huomasin heti suuren, paksun ruotsalaisen sotilaan kääntyvän maantieltä sille tielle, jota minä kuljin."
"Eipä kummempaa!"
"Hän huusi seisahtumaan, mutta niin hupsu en luonnollisesti ollut, vaan sen sijaan juoksin tieltä ja olin parilla hypyllä vasemmalla olevalla mäellä. Kuu olin ennättänyt puiden suojaan, katsahdin huvikseni taakseni, jolloin näin sekä paksun että pari muuta sotilasta kiitävän jäljessäni mäelle, jälkimäiset huutaen paksulle, joka oli edellä: 'ota kiinni tanskalainen! ota hänet kiinni, Bengt! Ammu hänet kuin koiran!'"
"Tehkäät parhaan taitonne mukaan, arvelin minä ja juoksin tiheimpään metsään kotiani kohden."
"Silloinhan eivät voineet sinua seurata."
"Ei, se oli pelkkä mahdottomuus. Kaikissa tapauksissa kuitenki samosin pakoon rivakkailla askeleilla, enkä satuttanut jalkaani maantielle ennenkun Listerby'ssä."
"Eikö siellä sitte löytynyt vihollista?"
"Ei ainoatakaan, eikä ole ollutkaan; mutta en kuitenkaan siellä viipynyt, vaan riensin raittiisti tännepäin, kunnes tapasin talonpoian, jonka kärryillä pääsin aina kaupungin sisälle asti ja nyt olen taas tässä."
"Jumalan kiitos että tulit, aloin jo tulla rauhattomaksi sinun tähtesi."
"Ellen! Ellen, missä olet?" kuului kimakka ääni huutavan Nörrum'in talosta.
"Se on muori, joka kutsuu minua", kuiskasi tyttö ystävälleen, "minun täytyy mennä kotia. Valitse sinä toinen tie, Jens, ja tule sitte ylös meille!"
"Sen teen", vastasi hän ja pujahti varovasti tasaiselle joen mukaan kulkevalle kadulle, jota kulki läheiseen solaan, mikä vei kaupunkiin. Ellen sitävastaan kääntyi päinvastaiselle suunnalle, mennessään tarkasti miettien miten parahiten voisi vastata sitä myrskyä, joka häntä äitipuolen puolesta uhkasi.
III. Vihollinen portilla. — Yleinen hämmennys.
Jo aikaisin Syyskuun 2:n päivän aamulla oli Rotnaby'ssä suuri hämmennys. Monta erilaista huhua risteili toisiaan. Toinen kertoi ruotsalaisten jo olevan kaupungin muurien lähellä; toinen, etteivät he vielä sinne olleet ennättäneet, mutta varmaan olivat marssimassa sinne. Se oli sitä varmempi, koska useat tarinoitsiat tiesivät kertoa, että vihollinen murhasi, ryösti ja poltti Lyckö'n ja Listerby'n valtatien seutuja. Siitä ei enää olut epäilemistäkään, koska päivän koittaissa useampia satoja maalaisia pakeni kaupunkiin, siellä löytääkseen kumminki henkensä pelastusta, kun jo oli heiltä ryöstetty kaikki, jopa kattoki päänsä päältä. Minkä levottomuuden se herätti on itsestään selvä. Jopa nähtiin niiden, joilla oli kalliimpaa omaisuutta taikka rahoja, kiireesti hankkivan niitä mahdollisesti vakaviin turvapaikkoihin, jotta, jos vihollinen saisi niin suuren vallan että voisi tehdä autioksi heidän huoneensa, pahimman vaaran mentyä jotaki olisi tallella. Tosin löytyi siellä myöski monta, jotka ylenkatsoivat sellaisia varokeinoja. Yhteen aikaan vihollisen ryöstämiskertomusten kanssa liikkui mieltäylentäviä kehoitukseen urhoolliseen vastarintaan, kaupungin pormestarille nimittäin — se tiedettiin luotettavalta taholta — oli saapunut kirje sisältäen varmat avun lupaukset niiltä päälliköiltä, mitkä kuningas Fredrik oli määrännyt ruotsalaisia vastaan. Sitäpaitsi herätti edellisen vuoden kokous, jolloin vihollinen kiivaan kahakan perästä mitään toimittamatta sai kääntää hyvästi puolustetuille ja varustetuille kaupungin muureille selkänsä, paljon itseluottamusta.
Myöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria kohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä. Kokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään ennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat kaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin valleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista näkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen seurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston jäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias joukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä ennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta varten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että läheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko paenneita maalaisia.
Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä. Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi sillä puolella toria.
Paljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi tänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin lausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän silmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.
Vähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset. Niiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä äänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa, kuin niillä todella olikaan.
"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on talonpoikain oma syy", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.
"Missä katsannossa sitte?" kysyi Bengt suutari. "Kaiketi sentähden, kun eivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?"
"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet", sanoi Didrik teurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa peljännyt, "niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole, jotta sitä tarpeetta tekisivät."
"Antakaa anteeksi, ystäväni", jatkot lukkari painokkaalla äänellä, "niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi juuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle luottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä minulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti valehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain oma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon muistuttaa, — minkä luultavasti kaikki tietävät, — miten osa väestä mainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja hirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen."
"Se oli hyvästi tehty", sanoi Söyri köysyri, "minä olisin mielelläni lahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut."
"Ja minä", lisäsi Ole kirjansitoja, "olisin ojennetuin käsin lahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi niin kauan kun mahdollista."
"Mahtaa niin olla", selitti varovainen Peteri rihkamus. "Se hirttäminen olisi ehkä ollut hyvä, jos se olisi tapahtunut suotuisemmassa tilaisuudessa. Kaikilla on aikansa; mutta oikea aika, kun tuhansittain toisia vihollisia seisoi uhkaavana lähestöllä, ei ollut muutamain vihollisten hirttämiseen. Urhokas, kun tarvitaan, tulee aina olla, mutta myöski varovainen. Se on kallis peili, jota ei koskaan pidä unhottaa, ja sitä seuraten tulee aina voitolle." — "Te kauppiaat", jatkoi Didrik teurastaja, "olette alituiseen varovaisia ja laskette etupäässä, kuinka paljon missäki häviätte taikka voitatte. Mutta kun on kysymyksessä kodin ja isänmaan puolustus, saapi semmoiset laskut heittää selkänsä taakse. Jos ei ennen, kun on koko armeija edessä, vahingoittaisi vihollistaan, luulisin tehtävän huonot markkinat. Siellä täällä vihollisen surmaaminen vahingoittaa koko voimaa, — niin minä opetan."
"Me kauppamiehet", lisäsi Peteri, "saamme laskea useammalle taholle, eikä siis ole ihme, jos olemme toisia vähän varovaisemmat. Minä luulen siltä enemmän maata hyödyttävämme."
"Se on oikein sanottu", huusi Jens leipuri, "minä sanon samaa kunPeteri."
"Mitä sanotte taikka ajattelette, ei tässä mitään hyödytä", kuultiin kimakkaan naisäänen sanovan. "Te olette kaikki suuria syntisiä ja sentähden tahtoo Herra nyt teitä rangaista. Minä olen nähnyt merkkiä, minä, minä näin 8 päivää sitte; näin viimeksi yöllä."
Puhuja oli elähtänyt vaimo, himmeillä, melkein ruskeilla kasvoilla, terävällä eteenpäin pistävällä kotka-nenällä ja parilla niin mustilla ja terävillä silmillä, jotta tuskin kammoa tuntematta niihin voitiin katsoa. Hän puhuessaan oli tunkeutunut joukon läpi, seisahtuen vasta siihen, missä Didrik teurastaja seisoi.
Hän vähän joutui hämilleen, mutta pian taas rohkaisi itsensä ja kysyi matalammalla äänellä kuin ennen:
"Jumalan rauha, muori Inkeri! mitä merkkiä olette nyt nähneet?"
"Ensi kerralla näin miehiä, naisia ja lapsia voivottain ja itkien kulkevan ympäri kaupunkia, mutta yöllä näin, mitä en koskaan olisi voinut ajatellakaan. Näin tulta ja verta, — oikein ihmisverta — satavan taivaasta; sen olen nähnyt, niin totta kuin tahdon olla autuas!"
"Tulta ja verta", kertoi joukko hämmästyneitä vaimoja, jotka olivat kuulleet Inkerin sanat, ja myöski useampia miehiä yhdistyi siihen.
Itse Didrik seisoi silmänräpäyksen hämmästyneenä, ja yleinen osanotto levisi väkijoukossa sen mukaan, kuin ennustajan sanat tulivat tutuiksi.
Pian sai yleinen huomio toisen suunnan. "Vihollinen on täällä", kaikui mies mieheltä, ja siitä silmänräpäyksestä tuli toinen ääni kelloon. Inkerin puheesta vähän masentuneet miehet tunsivat taistelu-halun virkoavan. Tapaus sattui useampiin: sillä Blekingen kansa, joka on vielä tänäki päivänä sotaista, oli kertomuksemme aikana yleisesti niin elähytetty voiman osoittamisessa ja sotaisissa haluissa, että menivät taisteluun yhtä iloisesti kuin juhtatilaisuuksiinki. Ainoastaan naisten seassa ilmaantui valituksia, ja yksi ja toinen epätoivossa huusi: "nyt saadaan nähdä Inkerin sanat toteutuvan."
Oikealla ja vasemmalla kyseltiin, missä vihollinen oli; josko hän oli kaupungin edustalla ja jo valmistausi hyökkäykseen. Pian kuitenki tultiin kokemaan kertomuksen vihollisen tulosta siinä määrässä olevan toden, että päävoima todella oli sinnepäin marssimassa, mutta ei vielä ollut Listerbytä likempänä. Ainoastaan vihollisen etujoukkoja oli nähty hajonneina samoavan seudulla saaliin pyynnissä, taikka levittämässä kauhistusta. Miten he jo olivat näinä aikoina menetelleet, osoitti siellä täällä tulipatsaat sytytetyistä talonpoikaistaloista.
IV. Uskollisuusvala.
Kaupungin asukkaiden odottaissa johtajansa tuloa, niinkuin vasta oli määrätty, istuivat eteläisellä kaupungin portilla vahtihuoneessa molemmat pormestarit, Börje Jensson ja Heikki Hoffman, syvästi kiintyneinä keskusteluun päivän tapauksista, joskus kuitenki luoden epäileväisen silmäyksen kentälle, ikäänkuin sieltä jotakin odottaen. Niin se myös oli; sillä oli lähetetty vakojia tiedustelemaan, kuinka kaukana ja kuinka suurivoimainen vihollinen oli.
"Vahinko oli ettei Hardenberg voinut vastustaa vihollista Lyckö'ssa", sanoi Börje Jensson. "Jos ei hän olisi joutunut vangiksi, olisi meillä täydellisempi tieto vihollisen voimasta. Mahtaneeko se olla suurempi kuin menneenä vuonna?"
"Minä luulen päinvastoin", muistutti Hoffman, "koska hän menneenä vuonna huonosti menestyi, on hän epäilemättä nyt vahvistanut voimaansa. Siitä tulee meille sitä suurempi välttämättömyys koota kaikki voimamme pidättämään sitä etäämpänä kaupungista. Kuningas Erikillä on täällä hanhi nykimättä Niilo Dacken'in aioista asti. Hän ei varmaan ole unhottanut, että se rohkeamielinen kapinoitsia piti täällä turvapaikkaansa."
"Kansa on tappeluhaluista ja vaikka vihollinen on saanut jonkun voiton merellä, en luule hänen saavan monta triumfia maalla, jos ei mahdollisesti aseettomista ja varustamattomista talonpoikaisjoukoista. Meillä on muurien sisällä tuhannen hyvin harjoitettua sotamiestä, jotka ovat leikissä ennenki olleet, ja monta urhollista porvaria alustalaisineen. Sitäpaitsi voitaisiin kaikki tänne turvautuneet talonpoiat aseilla varustaa, jotka varmaankaan eivät ensimäisiä pakenemassa olisi. Enemmän kuin kaksituhatta hyvin varustettua miestä voisimme asettaa vihollisen voimaa vastaan ja jos se mahdollisesti nousisi sen yli, korvaisivat hyvin meidän kaivannot ja vallit."
"Mahtaa niin olla; mutta sinä, virkaveljeni, unhotat, mitä vahinkoa vihollinen teki mennä vuonna heittopalloillaan, mitkä sytyttivät ja hävittivät osan kaupunkia; hänellä on niiden tuliaseiden kautta aina meitä suurempi ylivoima."
"Sitä en voi kieltää; mutta muista sitä sanaa ja kirjettä, mikä tuli vallesmannilta Sölvitsborg'ista. Kirjoittaahan hän, että herra Yrjö on jo tullut Åhusiin, ja vaikka hän ei aioissa ennättäisikään yhdistyä nimismiehen väen kanssa, niin tulee Werner Passberg itse kylläksi riittävällä vahvistuksella meille."
"Kuninkaan päälliköille kunnia; mutta meidän kesken sanoen näyttävät ne minusta vähän jäykiltä. Sekä herra v. Holle'n että Passberg'in olisi jo aikoja pitänyt oleman täällä; saivathan he jo 7 päivää sitte tiedon, että Lyckö oli otettu ja Hardenberg'ki ruotsalaisten käsissä, eikä heistä vielä ketään näy. Ylijohtaja, herra Günther v. Schwarzberg sitte, kuinka paljon hän mahtanee ajatella suojella kuningas Fredrikin maita. Smolandin rajalla, mistä Hannu Nörrum yöllä palasi, kerrotaan miten sotilaansa ovat samoneet ympäri, ottaen karjalaumoja, joita herra Günther, joka makaa Malmössä voitelemassa sisälmyksiään, antaa viedä etelään kreivialueelleen. Suuret herrat ajattelevat, niinkuin ainaki, omaa parastaan, vähän huolien kuninkaasta, jota palvelevat."
Kun Heikki Hoffman'in tähän piti vastata, kuului ulkona pari vaskitorven torahdusta ja samassa ajoi nelistäin haarniskoittu sotamies kaupungin portille. Hän oli Ruotsin kuninkaan lähettiläs, tuoden kaupungin johtajille pikaisesti vastattavan kirjeen.
"Hän on saapa sen, niin pian kun aikamme myöntää", vastasi Heikki Hoffman mahtavasti. "Sinä, lähettiläs, saat odottaa täällä siksi, kun olemme raastuvassa kuninkaan kirjoitusta likemmin tarkastaneet."
Pormestarit asettivat lähettilään ankaran tarkastelun alaiseksi ja menivät painokkailla askeleilla raastuvalle, jonne sanoma lähettilään tulosta jo oli saapunut.
Molempia herroja, mitkä kalliissa haarniskassa, miekka vyöllä, mahtavasti astelivat, tarkastettiin uteliaammin kuin tavallisesti, ikäänkuin olisi tahdottu heidän muodostaan lukea minkälainen kärsimys oli kaikkein edessä. Siihen oli syytäki, koska seudun onni tahi onnettomuus riippui niiden herrain huolesta.
Jensson ja Hoffman menivät, pormestarien kokoontuessa raatihuoneesen, raatihuoneen vieressä olevaan kammariin, missä aukasivat ja lukivat kuningas Erikin allekirjoittaman kirjeen. Se sisälti vakaan kehoituksen, jotta kaupunki antautuisi sekä maksaisi Ruotsin kuninkaalle veroa. Jos sen tekisi, olisi se kaikesta vihollisuudesta säästetty, mutta vastakkaisuudessa hävitettäisiin tulella ja miekalla.
Pormestarien tultua kokous-saliin ja luettua Ruotsin kuninkaan kirjeen, kuului tyytymättömyyden sorina salissa. Kun Heikki Hoffman painokkaasti lausui sanat "Veroa" sekä "tulta ja miekkaa", kysyen mitä heillä oli sanomista mokomasta ehdotuksesta, nousi Hannu Nörrum ensiksi ja esitti seuraavaisesti:
"Surullista varmaan on, kun emme saa kodissamme rauhassa istua, mutta koska niin on, että vihollinen seisoo uhaten ovella, minkätähden hyväntahtoisesti päästäisimme heidät sisälle. Ruotsin kuningas vaatii veroa, mutta vaatimuksensa suuruutta ei sano ja saattaa sentähden vaatimuksensa olla sellainen, jotta sitä täyttäissämme tulemme kokonaan köyhdytetyksi. Ken tietää kuinka luotettava kuningas Erik on; sillä kerrotaanhan hänen ennen hallitukseen tuloansa jo su'ussaanki harjoittaneen paljon sortoa, mitä hän siis meistä, perintövihollisistaan välittää. Jos hän on meille niin armelias, kykenee hän myöski estämään sotilaitaan ryöstämästä ja muusta väkivallasta. Se on yksi puoli asiasta. Mutta jos toiselta puolen otaksuisimme, ettei Ruotsin kuninkaan vaatimus olisi suurempi, kuin että sen suuritta uhrauksitta voi täyttää, jos lisäksi otaksuisimme, että Erik on sanansapitäväinen ja etteivät sotilaansa tahdo tehdä meille vahinkoa, niin on meillä vielä tärkeämpääki ajateltavana. Olemmehan me kerran vannoneet Tanskan herralle ja kuninkaalle uskollisuusvalan suojellaksemme häntä ja maatansa, joka samalla on isänmaamme. Sentähden katson minä puolestani, että meidän tulisi kuin yksi mies seisoa tai kaatua, sitä paremmin koska olen päälliköiltämme saanut tietää, että apujoukkoja on pian odotettavana."
"Hyvin puhuttu!" huudahtivat yht'aikaa Bengt teurastaja ja Ole kirjansitoja.
"Hannu Nörrum on mies ja me kanssa!" sanoivat toiset.
"Hannu Nörrum on myöskin puhunut meidän ajatuksemme", sanoi Heikki Hoffman. "Eikö niin ole, virkaveljeni; olemmehan juuri siitä yksimieliset?"
"Se on ajatuksemme", vakuutti Börje Jensson, "sotaista kansaa ja aseita löytyy kylläksi kaupungissa!" — "Ruokavaroja olemme myöski lisänneet useammaksi kuukaudeksi", lisäsi Heikki Hoffman, "ja kun sen lisäksi on kiintonaiset mallit ja syvät haudat ympäri kaupunkia, sekä voimalliset kädet ja miehen luonto niiden sisäpuolella, niin voimme vaikeudetta, josko vähällä uhrauksellaki pidättää vihollista, kunnes apua ehtii."
"Mutta jos se apu jäisi", tohti Peteri rihkamus puoliääneen lisätä, vaan sotahaluisilta kumppaneiltaan heti vaiennettiin. Lisäksi huudettiin korkealla äänellä: joka on pelkuri, niin menköön kotia ja piiloutukoon.
"Ei mitään epäilystä!" huusi Heikki Hoffman ja nousi virkaveljineen tuolilta. "Sen sijaan luvatkaamme urhollisina Tanskan miehinä pelotta puolustaa kuningasta ja maata. Kuulkaa mitä maaherra kirjoittaa meille kirjeessä, jonka yöllä saimme Sölvitsborg'ista!" Hän luki Werner Passberg'in kirjoituksen, mistä molemmat pormestarit olivat vahtihuoneessa keskustelleet. Siinä mainittu herra, kun varmaan oli luvannut pikaista apua, kehoitti asukkaita uskollisuuteen kuninkaalle ja isänmaalle ja miehuulliseen vastarintaan.
"Tahdotteko nyt, niinkuin päällikkömme käskee, vannoa joka mies puolustavanne yhteistä hyväämme ja uskaltaa onnenne ja elämänne?"
"Sen tahdomme", kuului yhteinen vastaus.
Porvarit, mitkä olivat johtajien kanssa nousseet istuimiltaan, vannoivat sen valan, minkä Hoffman heille saneli. Kun se oli tapahtunut, menivät pormestarit salista torille kokouneen kansan luo. Siellä Hoffman lyhyesti selitti, mitä hän virkaveljensä olivat raastuvassa päättäneet. Sitte hän voimallisesti varoitti siellä olevia sotilaita ja yleisöä vannomaan saman valan, minkä porvaristoki.
"Tuottakaamme nyt Ruotsin lähettiläs tänne", sanoi Heikki, kun vala oli tehty.
Heti kiiruhti hänen viittauksestaan kaupungin palvelia parin jalkasotamiehen kanssa tuomaan vierasta sanansaattajaa torille. Se tapahtui pian, ja kun lähettiläs saapui pormestarien luo, puhui Heikki Hoffman hänelle seuraavaisesti:
"Kuninkaasi kirjeen olemme lukeneet ja tarkoin punninneet. Olemme sen myös ilmoittaneet porvaristolle ja muille kaupunkilaisille, mutta kaikki olemme yksimieliset siinä, ett'emme millään muotoa voi suostua herrasi esittämiin ehtoihin. Mitään veroa tahi muuta, olkoon mistä nimestä tahansa, emme ole teille velkaa. Vetäytykööt ruotsalaiset Halmstad'iin, missä viime vuonna koettivat onneansa. Kun he sen ovat ottaneet, tulkoot sitte ottamaan Rotnaby. Se sano herralle kuninkaallesi ja kiirehti nyt joutuisasti täältä!"
Äänettömän kumarruksen tehtyä kääntyi lähettiläs uhkein askelin kaupungin portille, huomaamatta niitä herjauuslauseita, joilla häntä kokoutunut aseellinen kansa saattoi kaupungin portille.
"Päätöksemme on tehty, eikä sitä voida palauttaa", sanoi Heikki Hoffman, kun lähettiläs oli mennyt. "Meillä nyt vaan on jäljellä yhdistetyin voimin yhteisen asian eteen työskennellä. Vielä näyttääkseni teille, ettei mitään varokeinoa laiminlyödä, saatte tietää, että tunnin kuluttua lähetän päällikölle Sölvitsborg'iin kirjeen, antaakseni tietoa mikä vaara on edessämme, jolloin hän ei kauemmin mahda viivyttää apua, jos sitä ei vielä ole tänne tulossa. Nyt, hyvät miehet, aseisin, ruotsalainen ei taida viivytellä portillemme tulonsa kanssa!"
"Aseisin, aseisin!" kuului joka taholta. Jokainen kiirehti parahien varustaumaan tulevaa taistelua varten.
V. Merimies Jens'in seikkailemiset.
Ennenkun Hannu Nörrum aamulla oli lähtenet raastuvalle, oli hän käskenyt kaiken työväkensä olemaan kotona. Hän ei katsonut hyödylliseksi niiden, jotka eivät olleet kokoon kutsutut, toimettomina seisoa katuloilla ja torilla, osaksi sentähden kun oli epätietoista, milloin vihollinen oli tuleva, ja toiseksi sentähden, jos sattuisi äkkinäinen päällekarkaus tapahtumaan, oli turva kotia vastaan hyvä olemassa. Asesepän huonekuntaan oli myös merimies Jens sulkeutunut, vieläpä erittäin pyytänyt saada ase kädessä seurata setää, vanhaa Staffania, jos tarvitsi ruotsalaisia vastaan mennä. Hannu Nörrum'in huonekunnia, muori Märta, ei mitään todellista ajattelevaisuutta tällä hetkellä osoittanut. Huoli tytärpuolensa vapauttamisesta nuorelta merimieheltä oli kokonaan poistunut tähdellisemmän tieltä: oman ja miehensä huoneen ja omaisuuden onnesta Ellen ja Jens saivat tänä aamuna, mitä pitkään aikaan ei oltu suotu, keskustella toistensa kanssa. Yksi ja toinen tulevaisuuden toivo tuli silloin esiin, mikä saattoi heidän unhottamaan sitä lähenemää vaaraa, mikä uhkasi kaikkia. Nuoriso voipi seisoa kadotuksen partaalla ajattelematta ja näkemättä muuta kuin hämärässä etäisyydessä kangastavia ilma-linnoja; — niin se on ollut ja niin se eteenkipäin tulee olemaan.
"Mestari tulee!" kuultiin sepän poikain äkkiä lausuvan, ja jokainen uteliaana odotti mitä sanomia isännällä oli sanottavana. Hänen pajaan tultuaan oli kuitenki ensimäinen sanansa kysymys, missä Jens oli jolloin osoitettiin tupaa, mihin hän kohta lähtiki. Siellä hän löysiki etsittävänsä. Merimies, joka istui Ellen'in vieressä pitäen hänen käsiään käsissään, tuli Hannu Nörrum'in sisään astuessa kuumaksi korviltaan, koska tässä pian voi tulla nuhteista kysymys, syystä kun hän näin tärkeänä hetkenä niin huolettomasti oleskeli. Päälliseksi oli hän epätiedossa minkälaisilla silmillä isä katseli hänen suhdettaan tyttöön, mistä eivät kumpikaan vielä olleet sanaa vaihtaneet.
Mutta mestari Hannulla oli muita asioita toimitettavana.
"Nouse Jens", sanoi hän totisena, mutta ei tylysti. "Tässä ei ole aikaa leikkimiseen ja toruilemiseen, vaan jokahisen, ken jotaki kykenee, täytyy toimia yhteisen hyvän eduksi. Sinä olet luotettava, viisas ja uskalias ja kun sen lisäksi sinulla on nuoruuden voimat sekä kokemusta, niin et mahda niinkään vähää voida toimittaa. Tämänpäiväisessä porvariston kokouksessa sanoi herra Hoffman tahtovansa lähettää kirjeen nimismiehelle Sölvitsborg'iin ja olemme yksimieliset, jotta ei lähetettäisi varustettua sotamiestä, vaan joku muu henkilö, mikä herättäisi vähemmän huomiota ja siis paremmin voisi päästä perille, sillä suurinta varovaisuutta nyt tarvitaan. On jo mäiltä nähty kaukana sini-kellervän lipun liehuvan ja sotamiehiä sen ympärillä, jotka arvattavasti eivät ole muita kuin ruotsalaisia, koska tulevat etelästä päin. Ovat myöski vakoojamme kertoneet, että osa vihollisen sotamiehiä on ratsastanut pohjoiseen päin, mennen luultavasti Djupadalin eli Hallebergan tienoilla joen yli, joten siis milloin hyvänsä kaupunkia voivat viholliset piirittää. Kuljettaa kirjettä Sölvitsborg'iin tulisi siis kylläki vaikeaksi; mutta sittenki olen pormestarille sinua esitellyt, jos vaan itse koetukseen tohdit."
"Tohdinko", vastasi merimies Jens, joka Nörrum'in sisääntullessa oli noussut seisomaan ja nyt muhkeasti lenkäsi päätään taaksepäin. "Kukaan ei vielä ole minua pelkurina nähnyt eikä saa vastakaan nähdä. Minä otan vaikka vihollisten keskitse viedäkseni kirjeen oikealle henkilölle."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi aseseppä. "Tässä ei ole kysymys sellaisesta nuoruuden kiihkosta, joka huolettomasti ryhtyisi viholliseen, väistämättä ylivoimaa. Ken sillä tavalla menettelee, sillä ei saa olla mitään tärkeitä tietoja toiseen seutuun vietävänä. Tässä etupäässä tulee olla älykäs ja rohkea, kun tilaisuus myöntää. Pääasia on, että päällikkö niin pian kuin mahdollista saapi tietää vihollisen olevan täällä, jotta hän lähettää apua, ennenkun on myöhäistä."
"Sen täydellisesti ymmärrän", vastasi Jens tyynesti ja vakavasti, "ja olen valmis milloin hyvänsä vastaanottamaan kirjeen oikialle omistajalle viedäkseni."
"Hyvä, tässä on", sanoi Hannu Nörrum ja otti esiin hienoon palttinaan käärityn kirjeen, "ja tässä on itsellesi kirjoitus kummaltaki pormestarilta, jossa vakuuttavat sinua niiden suosioon, jotka asiaasi edistävät."
Sillä aikaa, kun seppä antoi Jens'ille vielä moniaita ohjeita, neulottiin kirje hänen takkainsa päällisen ja vuorin väliin. Itseään koskevan kirjoituksen, mikä oli pergamentille kirjoitettuna, varustettuna kaupungin vaakunalla, säilytti hän syvässä povitaskussaan. Kun kaikki oli hyvin varustettuna, otti hän jäähyväiset isältä ja tyttäreltä, sekä sedältä ja kumppaneiltaan asepajassa ja lähti matkalle.
"Jumala antakoon sinulle menestystä", sanoi vanha Staffan, saattaen häntä ulos ovesta. "Tullaksesi täältä ulos ja päästäksesi Sölvitsborg'iin luulen kyllä onnistuvasi", lisäsi hän, "mutta tullaksesi takaisin luulen olevan vaikeampaa."
"Jos löydän ulos, niin löydän myöski sisälle", vastasi Jens vakaasti ja meni nopein akselin ulos kartanolta sille kaupungin portille päin, mikä vei Höby'n tielle. Näyttipä nuori merimiehemme vähän pönäkältä näyttäissään vahdille pormestarien valmistamaa paperia, jota nähdessään sotamiehet vähän kummastuivat, sillä he katsoivat heistä jonkun soveliaammaksi tälle asialle, mikä ei mahtanut olla vähäarvoinen, koska se oli kaupungin hallituksen lähettämä ja vahvistettuna kaupungin sinetillä.
"Minne nyt matka pitää, merimies?" kysyi uteliain, juuri kun Jens astui kaupungin portista.
"Arvaa, niin saat tietää!" vastasi Jens itsetyytyväisyydellä, lykäten lakkinsa ylemmä otsalle.
Ei ollut aamua vielä paljo kulunut, kun Jens alkoi matkaansa ulkopuolella kaupunkia. Kastepisarat kimaltelivat kirkkaina puiden oksilla ja ruohoilla. Aurinko loisti niin säteilevän kirkkaasti, että sanansaattajamme arveli ei koskaan semmoista nähneensä.
Silloin tällöin ajatteli hän, jotta Rotnaby mahdollisesti voisi tulla sinä aikana valloitetuksi ja että hän siinä tapauksessa ehkä ei koskaan tulisi näkemään rakkaimpiansa. Kohta kuitenki hän muisti, miten ruotsalaiset edellisenä vuonna turhaan olivat koettaneet anastaa kaupunkia ja että se nyt oli paremmin varustettu, sekä sitäpaitsi oli apua odotettavana niin pian, kun herra Passberg saisi tietää, miten asiat olivat. Niin sen tiedonhan tämän nuoren merimiehen piti saattaa maaherralle, joka taas, pian sanoen, vaan lisäsi hänen intoaan…
Jens'iä oli neuvottu ensimäisen neljänneksen kulkemaan jalkaisin ja vakuudeksi pitävän itseään metsässä vasemmalla puolen maantietä. Vasta Sörby'ssä piti hänen hankkia itselleen hevonen joko talosta taikka, jos niin sattuisi, laitumelta. Niin varustettuna pitäisi hänen jatkaa matkaa Sölvitsborg'iin niin sukkelaan kuin mahdollista. Mutta merimiehemme tultuaan maantielle, missä ei ihmistä nähnyt eikä vähintäkään ääniä vihollisesta kuullut, luuli olevan parasta jatkaa matkaansa suorinta tietä, koska siten voisi päästä pikemmin, kuin jos menisi metsän läpi. Jos hän sattuisi huomaamaan epäluuloista väkeä, niin hänellä olisi ainoastaan muutamia askeleita metsään, missä helposti pääsisi vihollisen näkyvistä.
Ripein askelin astui hän siis eteenpäin ja kaikki näytti käyvän onnellisesti. Mutta ennätettyään puolen neljännestä kaupungista sille tielle, joka oikealle kääntyy Djupadas'iin, kuuli hän äkkiä selvästi siltä tieltä sotilasparven täyttä vauhtia lähenevän. Katsahdettuaan sinnepäin näki hän hämmästyksekseen, että miehet, jotka eivät voineet olla muita kuin vihollisen ratsuväkeä, jo näyttivät hänen huomanneen. Sitä osoittivat kumminki ne käytökset, joilla pari heistä ikäänkuin pyysivät häntä seisahtumaan. Mutta kun — josko se oli tahi ei heidän tarkoituksensa — ei semmoista voinut tulla kysymykseen, juoksi Jens tuulen nopeudella mainitun tiensuun ohitse ja antautui sitte Sörby'n puolelle metsän notkoon ja siitä pohjoista suuntaa jotenki tiheään varvikkoon.
Hän toivoi sillä tavalla eksyttävänsä ratsastajat. Sillä etumatkalla, mikä hänellä oli, ja sillä vauhdilla, jolla hän kulki, voisivat ne kaikissa tapauksissa vaikeasti häntä saavuttaa, jos hänen vaan onnistuisi löytää laidun toisella puolen Sörby'n, missä löytyi vielä tiheämpi notko ja, jos niin tarvitsisi, joukko vuoren luolia, joihin voipi kätkeytyä. Suorinta tietä sinne päästäkseen koetti hän juosta erään puron ja pellon poikki, mutta tällä hän antautui yhä enenevään vaaraan. Sillä erään metsä-aukon kautta, jota hän ei ottanut huomioonsa, huomasi eräs ratsastajista, joka oli sillä aikana, kun toiset seisahtuivat tienhaaraan, ratsastanut pohjoiseen, hänen sekä talon, jota kohden hän juoksi ja ohjasi nelistäin samaan suuntaan, kun hän ensin oli viitannut pari ratsastajaa tulemaan jahtiin osaa ottamaan.
Jens huomasi kuitenki aioissa lähenevän vaaran. Hänellä kuitenki vielä oli hyvä ennätysmatka taloon päästyään, jotta sai silmänräpäykseksi taaksensa katsoa. Hän näki silloin kolme ratsastajaa paljastetuin sapelin seuraavan häntä. Ensimäinen oli hyvin sen ratsastajan näköinen, joka Listerby'ssä oli koettanut häntä tavata — olipa varmaan sama paksu mies!
Mutta tässä ei ollut aikaa tarkempaan tutkimiseen taikka perusteellisempaan miettimiseen. Jäntterä mies ei ollut enää kuin pari sataa syltä kaukana ja jokainen sekunti siis oli kallis. Jotta takaa ajettava et ollut erehtynyt, osoitti se, kun kartanon kulmalta käännettyänsä kuului pistolin laukauksia ja pari kuulaa lensi sivuitsensa.
Onneksi oli, että metsää kasvoi hyvin lähellä taloa, jotta moniaan silmänräpäyksen kuluttua pakeniamme voi olla suurten kuusten ja tammien suojassa.
VI. Jatkoa Jens'in seikkailuksiin.
Silmänräpäykseksi näytti ikäänkuin ruotsalaiset olisivat luopuneet koetuksestaan. Jens pysähtyi parin suuren kotapensaan taakse, saadakseen kuunnella ja vetääkseen henkeänsä. Hän ei ollut pettynyt. Takaa ajajansa oli todellaki seisahtunut, mutta vaan saadakseen tietoa, minnepäin pakolainen oli antaunut. Eräs lapsi, mikä Jens'in ohijuostessa oli sattunut olemaan läheisyydessä, osoitti sormellaan, minne hän oli juossut, ja taas oli ratsastaja kintereillänsä. Nyt laskettiin kivien ja kantojen yli. Luottaen luonnolliseen notkeuteensa, sattui merimies pari kertaa kompastumaan; kerran kaatuneelle puunrungolle ja toisen kerran niljakkaan kiven kielekkeelle, minkä yli tahtoi juosta. Hän kyllä äkkiä pääsi seisoalleen, mutta myöski joka kerralla saavutti häntä ratsastaja. — "Hevosensa juoksee jäljessäni kuin jahtikoira", arveli Jens, jatkaen vähentymättömällä vauhdilla pakoaan. Seikka oli nimittäin siten, että Jens oli kiireessään kulkenut liian paljon oikeaan ja siten tullut tasaiselle maalle itäpuolelle Sörbyn puroa ja seuraajansa oli sattunut löytämään jalkapolun, mikä hyvin vähän erillään siitä iestä, jota hän kulki, meni samaan suuntaan. Tämän kuitenki huomasi Jens ja kääntyi suoraan vasemmalle, jonka kautta hän pääsi enemmän ylänkö- ja tiettömälle seudulle.
Merimiehen tie kulki nyt tiheämpäin pensaikkoin ja sanomattomien louhikkojen läpi, jossa ratsastajalle pitäisi olla vaikeata, jopa kokonaan mahdotontaki, ennättää häntä. Hänen koetuksensa täytyi myöski tulla epävakaisemmaksi siitäki syystä, kun Jens oli täydellisesti tuttu seudulle. Kuitenki seurasi ruotsalainen uskollisesti jäljessä huolimatta kumppaneistaan, mitkä olivat hyväksi nähneet jäädä taloon saadakseen sieltä paremman ja varmemman otuksen kuin merimies raukka oli.
"Halloo! Seisahdu, sinä hirtehinen", huusi takaa-ajaja, joka enää vaivalla pääsi eteenpäin, vaan ei tahtonut palata, koska hän kuuli tanskalaisen hiljentävän kulkuaan ja joka puiden räiskeestä päättäen oli hyvin vähän edellä.
"Ei ole aikaa", vastasi Jens tyyneesti takaisin, ja myöski huvikseen tahtoi ilvehtiä vihollisensa kanssa.
Hän oli sitä varmempi asiastaan, koska hän jo oli tavannut sen paikan, johon hän tiesi ratsastajan ainoastaan tuskalla voivan seurata, jos ei hän astuisi hevosestaan ja juoksisi joutuisammin kuin Jens.
Merimies havaitsi olevansa pienen yksinäisen vuoren juurella, mikä kokonaan oli katajapensaiden ja kuusien varjossa. Kun hän oli pakannut itsensä sen, luonnon valmistaman viheriäisen etumuurin läpi, seisoi hän säännöllisesti muodostetun vuori-aukon edessä. Sen kautta tuli hän kylläksi isoimmalleki miehelle suureen, mutta alussa sangen pimeään käytävään. Sisempänä muuttui se kuitenkin kirkkaammaksi. Himmeä valo valaisi vasemmalta juuri sille suunnalle, jossa sivukäytävä vinkkelissä kääntyi edellisestä. Vuoriseinät olivat tässä jo niin lähellä toisiaan, jotta keskikokoinen mies tarkalleen sinne juuri mahtui. Käytävä valkeni askel askelelta ja lopuksi oli vuorimatkustajamme erään pienen salin kokoisen luolan suulla, mihin kylläki tuli valkeutta vuoressa olevan halkeaman kautta. (Tämä luola nykyään nimitetään "Gottes Stue".) Jens meni sisälle ja istautui ulkonevalle vuoren kielekkeelle, iloissaan, jotta sai vähänkään lepoa pitkän ja ankaran juoksumarssin jäljessä.
Hän päätti varmaksi, jotta ruotsalainen ratsastaja nyt pian heittäisi takaa-ajonsa ja palajaisi toveriensa luo. Hyvillään siitä, että näin oli ensimäisen vaaran välttänyt, alkoi hän odottaissaan miettimään, miten yhä eteenpäin jatkaisi.
Noin neljänneksen kuluttua oli Jens valmis taas jatkamaan matkaansa. Hän hiipi varovasti ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen. Voimme arvata hämmästystään nähdessään tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä ruotsalaisen, mutta tällä kertaa jalkaisin hevonen vierellään.
Ratsastaja myöskin puoleltaan huomasi Jens'in ja hyökkäsi paljastetuin sapelin häntä kohden. Silmänräpäykseksi valtasi hänet hämmästys, nähdessään Jens'in juoksevan suoraan vuoreen. Ajatus vuoripeikkoja ja metsä-ihmisiä löytyvän heräsi hänessä, mutta tarkemmin mietittyään, että se mahtoi toki tavallinen ihminen olla, jota hän oli niin kauan takaa-ajanut, rohkaisi häntä ja kahta kiivaammasti lähti hän perään saavuttaaksensa sen henkilön, joka niin taitavasti oli osannut tähän asti väistyä pois. Ennätettyään luolan portille, ei hän kuitenkaan tohtinut heti mennä sisälle, vaan pysähtyi uudestaan voimainsa takaa ponnistaen silmiään mahdollisesti nähdäkseen, missä pakolainen siinä kolkossa käytävässä voisi olla. Mutta hän taisi ainoastaan kuulla toisen askeleiden kopinan ja pian neki haihtuivat pois.
Kentällä ei ruotsalaisemme koskaan peljännyt vaaraa, mutta täällä näytti kun olisi hänellä ollut näkymättömän olennon kanssa taistelemista. Hän oli kuullut monta uskottavaa kertomusta ihmisistä, jotka olivat joutuneet vuoristoihin; semmoista oli tapahtunut voimallisille ruhtinaille ja prinsessoille ja siis myöski voisi tapahtua niin vähäpätöiselle henkilölle kuin hän oli. Kuitenki sai hän rohkeutensa ja ojennetuin sapelin alkoi marssimaan hämärään käytävään. Hän meni niin eteenpäin, kunnes sapelin kärki sattui sisimpään vuoren seinään; mutta kun hän siinä näki sivulta valoa, arvasi hän löytyvän toisenki käytävän, mikä oli sen käytävän yhteydessä, jossa hän oli. Kohta hän ei kuitenkaan tohtinut sinne antautua, vaan pisti sapelin niin pitkälle kun ylettyi siten vakaantuakseen, ettei kumminkaan mikään vaara häntä lähellä väijynyt. Sen jäljestä kumarsi hän eteenpäin päänsä ja tuli siten varmaksi, että sisimmässä täytyi suurempi huone löytyä, mutta ihmisolentoa hän ei siellä voinut havaita. Kun hän nyt alkoi astua myöski sivukäytävään, siten toimeenpannakseen tarkemman etsimisen, huomasi hän harmikseen, että aukko oli liian ahdas suurelle rotevalle ruumiilleen, ja kun hän ei tahtonut sinne kiinni tarttua, alkoi hän suutuksissaan huutamaan:
"Ulos koira, joka siellä hiivit, minä muuten tuon kumppanini, joten pian tapaamme sinut!"
"Tee niin", vastasi ilkkuvan kumiseva ääni luolasta; "minä odotan siksi, kunnes taas tulet!"
"Anna edes nähdä kirotun naamasi!" huusi ruotsalainen sisälle.
"Sen voit saada", vastasi tanskalainen ja pisti päänsä luolan suusta esiin.
"Ei, nyt menee liian pitkälle!" sanoi ratsastaja uhkaavaisesti pudistaen sapeliaan hänelle.
"Oh, en luule sinun kovin pitkälle menevän", vastasi Jens; "sinähän seisot siinä, missä seisot pääsemättä paikastasi."
Hän saattoi sanoa, mitä tahtoi, sillä hän oli varmuudella vakuutettuna, ettei ruotsalainen voinut tulla hänen luokseen. Hän mietti nyt vaan keinoa, miten hänestä parahiten pääsisi; sillä ehkä vihollisensa oli estetty luolaan pääsemästä, oli hän toiselta puolen estetty sieltä pois pääsemästä. Semmoisessa tilassa taas ei hän voinut toimittaa sitä tärkeätä virkaa, mikä hänellä oli. Hetken aprikoittuaan oli viimeinki tuumansa päätetty. Hän vetäysi luolan sisimpään. Kun taas ruotsalainen, joka yhä seisoi paikallaan, näki hänen ilmestyvän, ei ollut yksin pää, vaan koko merimiehen olento, joka tuli näkyviin, vieläpä täydessä vauhdissa ryntäsi häntä kohden. Ratsastaja piti sapeliaan siinä asennossa, jotta helposti olisi voinut torjua vihollisen, millä, miten hän otaksui, ei ollut muuta asetta kuin korkeintaan merimiespuukkonsa, jolla voisi häntä vahingoittaa.
Siinä hän kuitenki suuresti pettyi. Sillä kun vastustajansa oli tullut ainoastaan askeleen päähän, näki hän äkkiä molemmat kädet nousevan pään yli ja seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi häntä suuri kivi niin kovasti, jotta hän kadotti tietoisuutensa ja horjahti taaksepäin ulomman käytävän kiviseinää vastaan. Merimies Jens heti syöksi esiin, paiskasi hänet maahan ja pitemmittä mutkitta juoksi ulos vuoresta.
VII. Herra Werner Passberg.
"Se oli oivallinen poronpaisti se", sanoi Werner Passberg Itä-Blekingen hallitsia taikka, niinkuin siihen aikaan nimitettiin, "nimismies", istuissaan linnan kappalaisen kanssa päivällispöydässä.
"Se on oivallinen", vastasi pappi ja osoittaakseen laitokselle kunniaa leikkasi siitä hyvän palan, "todellakin oivallinen. Kun päälliseksi on langettanut omansa, maistuu se luonnollisesti niin paljoa paremmalta."
"Mitä siihen tulee, niin oli se kehumattaki kaunis laukaus. Minä itse seisoin näin, koirat tulivat sivulta ja poro juoksi tuossa" — herra Passberg osoitti ne erikohdat sormellaan, — "ja näpätessäni olin siis hyvin kaukana, pisimmällä matkalla kuin koskaan olen ollut. Niin, se oli oikein kaunis laukaus ja lihavan paistin sain myöski vaivoistani."
"Sangen lihavan", lisäsi kappalainen luoden toivokkaan silmäyksen pöydällä edessään seisovalle, Rostock'in ollutta sisältävälle kannulle.
"Otetaanpa kulaus päälle", jatkoi nimismies tarttuessaan kannuun ja vieden se suulle. "Lihavain aineiden päälle tulee aina juoda."
"Se on epäilemättäki terveellistä", selitti pöytätoveri.
Molemmat herrat kokivat pitää puolensa, jossa tapauksessa ei pappi suinkaan antanut toiselle myöten.
Hienot ruoat lopettivat aterian, jolloin myöski pullo Reinin viiniä tyhjennettiin. Tänäpänä oli herra Passberg erittäin hyvällä tuulella. Kun oli noustu päivällispöydästä, käski hän palveliansa tuomaan muutamia pulloja uusimpaa viiniä sisälle.
"Tämä on burgundi-viiniä, jota lahjoitti minulle kreivi Günther, viimeksi häntä kohdatessani", sanoi hän, jona aikana hän sielunpaimenensa kanssa oli asettunut ikkunan pieleen, mistä voi nähdä Rotnaby'n tielle. "Juokaamme sentähden sen hyvän kreivin malja!"
"Koska herrani ja hyväntekiäni niin tahtoo, juon minä maljan", sanoi pappismies; "mutta mieluisemmin olisin sen tehnyt, jos kreivi Schwarzberg, sen sijaan kun makaa Malmössä, olisi ollut täällä, missä häntä ja sotilaitaan näinä vaarallisina aikoina paremmin tarvittaisiin."
"Hänen vihollisensa hävittävät Smoland'issa, tehden ruotsalaisille paljon vahinkoa, vaan ylimalkaan ei meillä täällä Sölvitsborg'issa ole paljo pelkäämistä. von Holle on miehineen Åhus'issa tappeluvalmiina ja joski ei hän tänne oikeaan aikaan joutuisikaan, niin onhan meillä hyvät laivat satamassa ja avoin meri ulkopuolella. Eikö tosi?"
"Varmaan se niin on", vastasi pappi, puolestaan tyytyväisenä sille ajatukselle, ettei tarvitse piiritystä kärsiä, vaan että oli mukavampi ja vakavampi paeta tiehensä. Hän tyhjensi halukkaasti pikarinsa saksalaisen kreivin edessä.
"Nyt ei ole ne aiat kun parikymmentä vuotta sitte, jolloin Otte Krumpe marssi Ruotsiin", jatkoi Werner Passberg. "Hänellä oli tukenaan paavin pannajulistus. Kun se lyötiin kirkkojen oville ja kansa sai tietää kuningas Kristianin tulleen valituksi Jumalan kostajaksi, säikähti vähän kukin, paeten metsiin mieluummin kuin tappeluun. Niin oli Sture'lla, niin urhea ja viisas kun olikaan, kovin monta vihamiestä; kun sen lisäksi tuli petos, niin oli helppo panna maa allensa. Nyt on kokonaan toista. Vanha Kustaa kuningas, joka viimeinki makaa haudassa, otti sekä pappia että herroja päästä ja ruotsalaisilla on nyt paremmin järjestetty sotavoima kuin ennen. Jos kuitenki me kuninkaan miehet olisimme saaneet hallita, jolloin Dacke käänsi Smoland'in ylös-alaisin ja peloitti ylös sen vanhan harmaaparran Tukholmassa, niin olisi, luulen mä, kolme kruunua nyt ollut Fredrik toisen päässä. Nykyään en luulisi niin äkkinäistä asiain käännöstä helposti saatavan matkaan. Kuitenkin — Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, ja sitte tyhjennämme taas pikarin!"
"Kuten herrani suvaitsi sanoa, Jumalalle ei ole mikään mahdotonta", sanoi kappalainen ja joi pikarinsa pohjaan.
"Kuningas Kustaan aikana olisi paljon voitu tehdä Tanskan pyhille", jatkoi nimismies, joka nyt oli päässyt mieliaineesensa; "silloin olisimme olleet kuninkaan ja maamme varsinaiseksi hyödyksi. Ettei meitä kuitenkaan pidetty aivan arvottomina, osoitti kymmenen vuotta takaperin kohtaus Elfsborg'issa."
Herra Passberg loi tässä häpeissään silmänsä alas ja täytti uudestaan omansa ja juomatoverinsa lasin.
"En tarkoin muista, mikä oli siinä kokouksessa kysymyksessä", muistutti sielunpaimen, vaikka hän vähintäki kaksikymmentö kertaa oli siitä kuullut puhuttavan; "oli kaiketi joitain tärkeitä asioita molempain valtakuntain välillä?"
"Se on tosi, että niin oli", sanoi linnanherra nostaen taas päätään. "Ruotsin kuningas valitti, että meidän kuninkaamme oli ottanut kolme kruunua valtakunnan merkiksi ja että Nils Dacke'lla oli turva ja apu tanskalaisista virkamiehistä j.m.s. Meidän kuninkaamme taas puolestaan oli siihen tyytymätön, että Ruotsi julistettiin perintövaltakunnaksi, mihin sillä ei olisi ollut oikeutta, niinkauan kun Kalmarin herrainpäiväin päätös, kolmen valtakunnan yhdistyksestä, ei vielä ollut muodollisesti peruutettu, jota se ei vielä tänäkään päivänä ole."
"Aivan oikein", huomautti kappalainen, ottaen kulauksen, minkä hän katsoi huomiollaan ansainneensa.
"No hyvä", jatkoi nimismies tyytyväisenä, "kokous määrättiin ja tuli myöski pidetyksi Elfborg'issa niinkuin mainittiin ja sinne tulivat valtuutettuina etevimmät miehet kummastaki valtakunnasta. Silloin, ajattelepas, valitti ruotsalainen minun yllyttäneen Ruotsin alamaisia laillista ylivaltaansa vastaan ja auttaneen Dackea. Vanha harmaaparta kuningas oli saanut tietää minun se olleen, joka vuotta ennen kertoi Köpenhaminaan, että hän kokosi väkeä etelään meidän rajoille. Se luonnollisesti suututti häntä, että meidän kuningas sen perusteella oli käskenyt Skonen aatelia olla varustettuna mahdollisesti tapahtuvaa hyökkäystä vastaan. Minun Dackea auttamiseni ei ollut muuta kuin oikeus ja velvollisuus, koska hän oli synnynnältään tanskalainen ja soti kuningasta vastaan, joka ainoastaan näön vuoksi eli Tanskan ystävä ja joka lisäksi piti joukon vakoojia maassamme, jopa itse pääkaupungissaki."
Werner Passberg rupesi sen jäljestä laveasti kertomaan silloista valtioasemaa pohjoismaissa. Sielunpaimenensa meni mukaan ja kun sen seurauksena oli, että pikari toisensa perästä tyhjennettiin, niin molemmat herrat kauan iltapuolella istuivat paikallaan ikkunan pielessä. Kun Sölvitsborg'in lääninherra välistä suuttui valtiolliseen keskusteluun, otti hän toisen sävellajin, alkaen kertomaan lystillisiä satuja ja leikillisiä kokkapuheita, joissa kappalainenki osoittihe ei olevansa varsin eksynyt.
"Niin", sanoi Passberg vihdoin, "tässä tuvassa istui eräs edeltäjistäni, joka nimitti itseään Jumalan ystäväksi ja ihmisten vihamieheksi, mutta ystävyys meidän herramme kanssa ei sittekään auttanut häntä niin monista vihollisistaan."
"Ei", sanoi sielunpaimen, "herra Söre Norby, jota herrani ja hyväntekiäni tarkoittaa, oli kovin väkivaltainen, jotta se ei aialle menestynyt. Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
"Oikein sanottu; te puhutte kuten Herran palvelian tulee. Minä puolestani tahdon olla sekä Jumalan että ihmisten ystävä, paitsi ruotsalaisten, ymmärräthän. Mutta katsos tuonne ystäväni!" lisäsi hän vilkkaanmalla äänellä, osoittaen tielle.
"Onpa se mukava sotilas, joka siellä tulee ratsastaen. Hän näyttää merimieheltä, mutta ratsastaa hevosella, mikä käyttäikse kun oikea ratsuhevonen."
"Katsopas niitä suitsia ja satulaa, jotka hänellä on!"
"Se on varmaanki ratsashevonen, mutta ei Tanskan hevonen eikä kuninkaan ratsaskalut. Ehkä mies onkin, kun oikeen mietitään, ruotsalainen vakooja. Hän ratsastaa suoraan linnaan… kuule palvelia."
Semmoinen tuli heti sisään ja sai käskyn ottaa selvän siitä oudosta miehestä, joka tuli tiellä ratsastaen.
Palvelia meni ja palasi heti sanomalla, että se oli lähettiläs toiselta seudulta, joka toivoi saavansa puhutella itse nimismiestä.
"Minä käskin hänen sanoa asiansa", jakoi palvelia, "mutta se, arveli hän, ei koske minua, vaan itse isäntää."
"Se ei ollut tyhmästi sanottu", muistutti herra Werner; "onko hän tanskalainen?"
"Yhtä hyvä tanskalainen kuin minäki", vakuutti palvelia.
"Mene sitte takaisin ja kysy, kuka hän on ja mistä hän tulee!"
Palvelia meni ja kun hän seuraavalla kerralla palasi, piti hän kädessään kokoon käännettyä pergamenttia.
"Kirje", sanoi nimismies.
"Ihmettelen juuri, mistä se mahtaa olla."
Palvelia antoi paperin herralleen ja kun hän viittauksen saatuaan jätti huoneen, antoi Werner Passberg kirjeen kappalaiselleen.
"Lukekaa te, kuin olette nuorempi ja on paremmat silmät kun minulla!"
Kappalainen luki, ehk'ei vaivatta, Rotnaby'n pormestarin kirjoituksen, missä Jens asianajajana suljetaan jokahisen suosioon.
"Ahaa, Hoffman ystävältäni!" huusi herra Werner, "se muuttaa asian. Annamme heti miehen tulla ylös. Kaiketi hänellä on avun lähettämis-muistutus kaupungille, arvaan mä!"
Lähettiläs tuli heti käsketyksi ylös ja kun hän astui linnan saliin, teki hän lyhyen tervehdyksen, jääden ovensuuhun seisomaan, jolla aikaa hän tarkasti tutki juomapöydän ääressä olevia herroja.
"Sinä toivot saavasi puhutella lääninherraa — eikö tosi?" kysyiWerner.
"Niin, minulla on hänelle tärkeä pyyntö."
"Hyvä; minä olen se, jota etsit, ja hän linnan kappalainen, sinä voit sentähden, pitemmittä mutkitta, esittää mitä sinulle on uskottu."
Vakuutettuna, että hänen edessään oli oikea henkilö, otti Jens, herrain hämmästykseksi, äkkiä takin yltään, otti sukkelasti puukon taskustaan, ratkoi takin vuorin auki, otti sieltä pormestarin kirjeen ja tämä toisessa ja takki toisessa kädessä, vähintäkään hämäillen tahi kömpelönä, astui hän nimismiehen eteen. Hän päinvastoin näytti iloiselta ja luotettavalta, jotta herra Werner ottaissaan kirjoituksen ystävällisesti lausui:
"Oikein poikani, semmoisesta minä pidän. Mene nyt alas palveliaini luo, sanoen terveisiä minulta, jotta saat hyvän aterian ja tuopillisen olutta sitä alas viruttaaksesi. Kirjeen luettuamme saat tulla jälleen ylös, jolloin saat päätöksen siitä, mitä meillä on vastattavana."
Kun herrat taas olivat yksin, sai kappalainen sen kiusallisen toimen, että lukea pormestarin kirjeen. Kun hän suurella ponnistuksella vihdoinki oli saanut kirjeen päähän tavattua, tultiin siihen päätökseen, että ruotsalaiset seisovat Rotnaby'n edustalla ja että kaupunki välttämättä tarvitsi pikaista apua, varsinki kun vihollinen oli voimakkaampi kuin edellisenä vuonna. Nimismies sivalti ajattelevaisesti leukaansa ja päätti seuraavaisesti:
"Apua ja pikaista apua kirjottavat ne hyvät herrat. Jotta se on tarpeen, ei suinkaan epäillä, mutta hankkia sitä on helpommin sanottu kun tehty. Totta puhuen, emme nykyhetkenä voisi auttaa itseämmekään, jos vihollinen ahdistaisi, ellei v. Holle tulisi pelastukseksemme. Saadaan kuitenki lähettää sana hänelle. Jos ei hän tule, niin pesen minä käteni ja Rotnaby'n kansa saapi puolustaa itseään, miten parhaiten taitaa. Kaupungilla sitäpaitsi jo on moniaita joukkoja sotilaita ja monta taisteluun kykenevää miestä; sillä ehkä on myöski useita kenttävarustuksia, sekä vallia ja hautoja. Hyvästi seljittiin menneenä vuonna ja luullakseni se voipi käydä laatuun tänäki vuonna."
Merimies kutsuttiin ylös ja nimismies näki hyväksi esitellä:
"Herrasi ovat vihollista vastaan pyytäneet apua ja sen he mielellään saavat. Ensisti kuitenki täytyy meidän kertoa siitä v. Holle'lle Åhus'iin, jolla on suuri sotavoima hallussaan. Koska sekä sinä että hevosesi kaiketi vähän tarvitsette lepoa niin pitkän matkustuksen jälkeen, niin voit viipyä siksi, kunnes vastaus on Åhus'ista ennättänyt. Minä lähetän pikasanoman sinne ja kuuden tunnin kuluttua on se oleva takaisin… Mutta se on tosi, poikani, minä olen unhottanut kysyä, kenen se hevonen on, jolla ratsastit?"
Jens antoi yksinkertaisen kertomuksen seikkailuksestansa ruotsalaisen kanssa, minkä hevosen hän Gottes Stue'sta lähtiessään oli anastanut, ja kun hän sen oli lopettanut, sanoi nimismies laupiaalla äänellä: "hyvin tehty, poikani! Sinähän olet muokattu ja karaistu sotilaaksi ja semmoiseksi voit päästä, jos tahdot."
"Kiitän", vastasi nuori mies, "mutta minä olen merimies ja se ammatti sopii minulle parahiten."
"Miten itse tahdot", lisäsi herra Werner. "Mutta koska olet itsesi osoittanut hyväksi ja rohkeaksi tanskalaiseksi, tulee sinun myöski saada jotaki kehoitukseksi. Kas tässä, ystäväni!" lisäsi hän ja laski pari kultarahaa merimiehen käteen. "Ei mitään kiitosta. Mene nyt palveliani luo odottamaan siksi, kunnes enemmän voin sinulle sanoa!"
VIII. Uhkaava pilvi alkaa purkautua.
Päivää jälkeen Jens'in matkustuksen ja kun ruotsalaiset täydellisesti olivat leirinsä asettaneet Rotnaby'n edustalle sekä itäänpäin vievälle tielle, nähtiin aikaiseen iltapuolella uhkea ratsastaja kalliissa haarniskassa ja liehuvalla höyhentöyhtöisellä kypärillä telttien ja leirin välissä. Joka paikassa tervehtivät häntä kunnioituksella siellä täällä joukossa olevat sotilaat, joten selvästi voitiin havaita hänen olevan ylhäisen herran. Se oli Ruotsin kuningas Erik XIV ikänsä kukoistuksessa, eikä vielä vaipuneena taikaluuloisuuteen, mikä kerran oli ryöstävä kruunun häneltä ja historiassa valmistava hänelle surullisen muiston. Tosin hän jo monasti oli osoittanut hajannaista, epävakaista ja epäluuloista mieltä, mutta ne ilmaukset menivät äkkiä ylitse ja ne lait, joita hän hallitukseen astumisensa jälkeen antoi, lupasivat tulevassa aiassa paljon hyvää.
Kuninkaan kulkiessa ratsain esiin, ympäröivät häntä sotaupsierit, joilla useamalla oli kunnioitettu nimi. Siinä nähtiin Klaus Kristerinpoika Horn, Yrjö Boye, Åke Pentinpoika Ferla ja Lasse von Skara myös Lasse Vestgöteksi nimitetty, joka näinä päivinä oli suurella miehuudella seurannut Ferlaa hänen taistellessa Knut Hardenberg'ia vastaan. Siellä nähtiin myöski Suomen sotilaiden johtaja Antti Niilonpoika, joka samassa tilaisuudessa myös oli urhoollisesti puolustainnut, sekä useita aikanaan kuuluisia miehiä.
"Saas nähdä, mitä tanskalaiset tällä kertaa vastaavat meille", sanoi kuningas Erik Klaus Kristerinpoialle, joka häntä lähinnä ratsasti. "He ovat luultavasti huomanneet meidän lyöneen sillan puronsa yli siinä paikkaa, missä vähimmin aavistivat; heidän pitäisi jo sen miesosastomme, joka siitä on yli mennyt, huomaavan uhkaavaisena kaupungin eteläpuolella ja luulisi sentähden heidän ajattelevan, ennenkun täydellä todella tarjoavat meille kärkeä."
Tällä Erik tarkoitti uutta lähetystöä, jolla hän tänään toisen kerran oli vaatinut Rotnaby'n asukkaita antautumaan.
"Teidän kuninkaallisen arvonne luvalla olen minä ihan toista mieltä", lausui Klaus Kristerinpoika. "Tanskalaiset ovat epäilemättäki niin säikähtyneet siitä kurjuudesta, joka viimeisinä päivinä on kohdannut maamniehiänsä tämän ja Lyckö'n välillä, jotta heillä ei ole rohkeutta antaa kaupunkia. Sitäpaitsi on heidän varsinaisella päälliköllään, vanhalla Hoffman'illa, niin monta syntiä tunnollaan, jotta hän viimeiseen saakka kokee estää kaupunkilaisia porttejansa avaamasta. Hän hyvin muistaa, miten hän on puoltanut sekä Dacken'ia, Matti Carlson'ia ja Kalle Bjur'ia, että useampia muita häiriön synnyttäjiä viimeisinä 20 vuotena, ja tietää, jotta semmoisesta seuraa hyvin ansaittu rangaistus."
"Siinä saattaa hän olla oikeassaki", vastasi kuningas, "sillä tietämätöntä on, josko se hirtehinen näpäyttämättä pääsee, kun kaupungin meille antavat."
"Tuossa tulee armollisen kuninkaan sanansaattaja", jatkoi Åke Pentinpoika Ferla. Todella nähtiinki ratsastaja täydessä vauhdissa tulevan kaupungista päin. Kuningas Erik seisahtui seuroineen odottamaan miestä, mikä pian ennätti paikalle. Hän astui hevoseltaan ja alamaisesti lähestyi herraansa.
"Minkä sanan tuot meille?" kysyi hän äänellä ja silmäyksellä, kun jos olisi ollut vihollinen edessään.
"Kuninkaallinen armonne", vastasi sanansaattaja, "tanskalaiset pormestarinsa kautta tervehtävät teitä sillä, että he ovat Tanskan kuninkaalle vannoneet valan ja sen he myös tahtovat pitää."
"Kuolema ja kirous niille koirille", huusi Erik vihassa ja katsoi säihkyvin silmin ympäröiviinsä, jotka nyt olivat tulleet lukuisammiksi, koska kaikki upsierit sekä osa miehistöstäki olivat kokoutuneet kuulemaan, mitä lähettiläällä oli kerrottavana. "Mikä tästä on teidän ajatuksenne?" jatkoi kuningas kääntyen miehiinsä. "Saavatko nuo kurittamattomat pitää semmoista puhetta, ne kurjat juuttaat; voivatko ruotsin miehet kärsiä sellaista pöyhkeilemistä?"
"Kuolema juuttaille!" kuulut joka taholta ja monta ilkkuvaa soimausta kuultiin nyt. Miekat, kilvet ja keihäät kalskahtivat yhteen ja upsierit kokoutuivat kuninkaan ympäri kilvoittelemaan päästäkseen taistelussa etumaiseksi. Ivari Monpoika Stjernkors, Yrjö Trulsson, Klaus Krusell, Yrjö Boye ja kuninkaan n.s. "mustat ja kiiltävät ratsastajat" ensiksi tarjoutuivat kaikkien lippujen kanssa myrskyyn.
"Hiljaa, hiljaa, hyvät miehet", sanoi kuningas tyytyväisenä. "Me kiitämme teitä ritarillisen käytöksenne edestä, mutta tehdäksemme jokaiselle oikein ja valmistaaksemme jokaiselle tilaisuutta ansaita kunniaa jota epäilemättä kaikki koetatte etsiä, tahdomme toisella tavalla päättää, kutka ensin ottavat osaa rynnäkköön. Meidän tahtomme on siis se, että jokaisesta lipullisesta otetaan ainoastaan kaksikymmentä miestä ja sittemmin päätetään arvalla, kutka osakunnat heidän kanssaan alkavat leikin. Kuusi semmoista katson olevan tarpeeksi ja kun ne ovat valitut, tahdomme tarkemmin päättää, kuinka he karkaukseen ovat jaettavat."