Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta, isä. Totisesti ja ihan varmaan, — sitä se ei ole."
"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi —"
Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen, jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.
Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"
Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin. Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas, epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja —"
Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.
Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta, isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, — häntä siellä — Yrjöä?"
Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on? Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"
Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän, "saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin sinäkin."
Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi? Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."
Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"
Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.
"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."
Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut, kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan alla kivestyneet. — "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun täytyisi, en sitä sittenkään voi!"
Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen salaisuuttaan riistää.
"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova onni oli meille kummallekin niin määrännyt."
"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan —" Anna tajusi hänen kysyvän katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."
Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.
Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset toisiltaan.
Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin luulinkaan, — melkein liian vaikealta."
Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa, josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden jäseniä.
Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen, murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut, millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä kiinnittivät.
Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.
Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.
Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa, niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna pöyristänyt häntä nähdessään.
Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.
Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä painavilla sanoilla:
"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"
Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin, voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt — nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, — nyt, kun kaikki oli kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä tulevaisuus.
Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.
"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan.
Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna olkapäitään.
"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille hyödyksi."
"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään," vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä, nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.
Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään vastannut.
Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut. Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan, mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.
Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön saattaneet.
Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään päätöksen asiassa.
Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa. Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi, sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan. Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan kanteenalaisen syyttömäksi.
Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta. Hän itse oli kuin marmorikuva, — niin liikkumattomana seisoi hän, kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan tajunnut koko puheesta.
Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma. Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta — — mikäpä nyt tapahtui. Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä, rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa joitakuita selittäviä sanoja.
Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.
Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta, lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä, yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."
Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda todistaja esiin.
Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva, kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli — — — vaimoinen henki. Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.
Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli tuntenut Leipuri-Leenan.
Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan kuolemasta.
Magdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. "Herra tuomari," vastasi hän, "minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun vaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä leipäni ansainnut, ja —"
"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär," keskeytti häntä puheenjohtaja, "että teidän tulee pysyä tarkasti asiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä kerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat vaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?"
Vaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä näyttänyt tietävän mitä vastata.
Tuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. "Te olette tuoneet minulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua pyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te olette itse halunneet — —"
Vaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. "Minäkö halunnut?" lausui hän, ja ääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. "Ei, herra tuomari, minä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani — —" Hän viivähti taaskin. "Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana, ja —"
Tuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä. "Minun täytyy teitä siitä huomauttaa," keskeytti hän taaskin vähän kovemmalla äänellä todistajan puheen, "että siitä seuraa kova rangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja viivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan pysymään asiassa."
"Mutta, herra tuomari," lausui Leena itkusuin, "olenhan minä asiassa. Minun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut, ettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka —"
"Hänen paras ystävänsä!" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista merkittävältä. "Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen nimensä?"
"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt rehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa."
"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?"
"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.Ja hän oli aina hyvää Tommin kanssa."
"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?"
Leena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin vakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska petos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. "Ihmiset ovat niin pahoja," alkoi hän jälleen. "He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja puheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin pahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen palveluksestaan pois, mutta —"
"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?"
"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä jotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin kanssa jahdilla."
"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa," sanoi tuomari kovuudella. "Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä aikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin houkutteli?"
"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja," huusi Leena kiivaasti. "Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä paikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut."
"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei heillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä paitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona."
"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin vähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä Petterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin saada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan, otti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi, hän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään nähdä."
"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat voiton?"
"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti, ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut, ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut. Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin —' Ennenkuin hän sai puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan, kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan eikä liioin huutaa apua, ja — — totisesti herra tuomari, ei hänen aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa —"
Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.
"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan, "poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan, täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi. Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja —"
"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa —"
"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään. Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa. Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari, on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt —"
Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja rientää vaimonsa luokse.
"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä."Ettekö näe, että hän kuolee?"
Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja — toden totta, paitse häntä ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.
Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka, mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.
"Oi Katri," sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle sisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta määrättömään kaukaisuuteen. "Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan! Näen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin ahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä näen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen nuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen koivujen oksilla pieniä lehden alkuja, — ja tämä on kaikki mun omaani, voin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa ja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä minusta tuntuu?"
Hänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa tunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. "Anna," huudahti hän, "mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun täytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö silloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta levottomaksi?"
Hiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein lapsekkaissa kasvoissa. "Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun nähdessäni maailman vieläkin noin kauniina," vastasi hän. "Eroitus sen välillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut, on liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne taivaan sineen ja —"
"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia." Katrin katsanto oli käynyt yhä levottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan puheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta hänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.
Hän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: "Älä sitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan jo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun aina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en enää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen tuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa, antauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä olevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät kysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin pukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö — — tietääkö nyt koko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?"
"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan vastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää tienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun hoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano kantaneensa tuota surkeata epäluuloa."
Annan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. "Oi, se on hyvä," vastasi hän hiljaa, "Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan on käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan suojaan?"
Katri pudisti päätään. "Petter," kuului vastaus, "kuoli muutamia päiviä sen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden herroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen tunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat pakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää aikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille ilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka sattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka hän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan luottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa seurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut kirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli apu kamalimmassa hetkessä."
Katri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen sanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi rukoillen häneen. "Kerro enemmän, Katri," sanoi hän. "Mielessäni vivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen tapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä tavoin tänne tulin."
Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat. Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin, huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän, sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään, jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.
"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin hyvää."
"Ja kuitenkin," — sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, — "kuinka olisi äiti tullut toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet hänelle uskollisena apuna!"
Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana aikana ole voinut enempää tehdä."
"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi, mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja. Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."
Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän tuskin ollenkaan on täällä käynyt."
"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille luvannut."
"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."
"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"
Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen kalvealle poskelleen.
"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois. Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä näkemästä."
Anna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin."Luuletko, Katri," kysyi hän, "ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?"
Tautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen silmissään ilmestyi kirkas loiste. "Sitä en toki luulisi, siitä minkä olen hänestä huomannut," vastasi hän hymyellen. "Ei hän silloin pitäisi sinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt hänen tekevän."
"Oi, Katri, sano hänelle —"
Anna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan. "Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla," vastasi hän. "Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja varsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin olisi sinulta ansainnutkin."
Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.
Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä. Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut hänen kanssaan kahdenkesken."
"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, — tänään vaan vielä!"
Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen. "Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua estä, vaan auta minua ennemmin."
Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää oikeat sanat."
Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus hänen huuliltaan.
"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis hyvin?"
"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se vaan lieneekin paras rohto?"
"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä onKatri?"
"Hän — — — minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"
Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna," alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö tahtoisi mennä levolle?"
Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän."Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"
Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."
"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun tähteni pitää olla lasta näkemättä."
Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.
"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin toisivat pikku Katin mukanaan."
Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.
"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään saapuessani?"
Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.
"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko sitä koskaan voinut uskoa?"
Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö — —"
"Mitä tahdot, Anna?"
Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"
Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."
Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän, "tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki sinulle tunnustanut, ja silloin — silloin piti niin onnettomasti käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan, ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan tainnoksiin."
"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan."Luulit siis —"
"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa, etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin, mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman piston".
"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."
Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen, jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."
"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi antaa."
"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni, että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," — hän nosti arasti lempeät sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne mieheensä, "nyt — ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä, olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne minulle helpoiksi tekee."
"Rakkaus, Anna?"
Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen. "Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne, joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin sinun askeleesi, eivätkö ne — —"
Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän, "et tahtonut minua nähdäkään, silloin — —"
"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen, vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla? Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista kohtaloansa?"
Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia olla täällä."
Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään, silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani! Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja, ilotoin ja toivotoin."
Kukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä. On varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä kirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto hymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.
Tuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa iässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät pelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista vähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen, ihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti kurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja suuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa tuskin voitanee ajatella.
— Kuule, Celina, — lausuu isä, kääntyen tupaan päin — saanhan tänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?
Hänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen niinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.
— Nytkö taas! — vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.
— Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä anna minun…
— En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.
— Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, — vastasi isä — mutta tänäpänä onkin arkipäivä — anna hänen siis tulla mukaani!
— No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.
— Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.
— Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.
Pikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä keskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain välillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän vasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan kummallekin.
— Kun tietäisit — pitkitti isä — kuinka pian aika kuluu, kun hän on luonani!
— No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika tulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!
— Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!
— Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!
Ja samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa — ikäänkuin olisi sama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut — ja kietovat molemmat käsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion osoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.
— Pienokaisemme saa asian ratkaista — lausuu nyt äiti.
— Niin — lisää isä — hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.
Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.
— No, Anna, mitä sanot?
— Minäkö, äiti! — kysyy tyttö yhä nauraen.
— Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän kanssa rautatielle?
Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan. Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten. Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa, eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.
— No, mutta vastaa nyt! — lausui isä — Minä annan sulle…
— Ei kiitos, se ei käy päinsä — keskeytti vaimo — et sinä saa häntä lahjoilla viekoitella.
— Etkö sitten saata sanoa, Anna…
— Minä — en tiedä — — —
— Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?
— Tulen, hyvin mielelläni.
— No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä? — kysyi äiti.
— Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.
Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu. Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi, ja hän antoi sentähden myöten.
— Ota hänet sitten! — sanoi hän miehelleen — se on parempi, kuin että saisimme hänen vielä itkemään.
— Ei, Celina — toisti mies — pidä sinä sentään tyttönen luonasi; sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.
— Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.
Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen lähtöään syleili mies vaimoaan.
— Puolenpäivän aikaan — lausui hän — tulet Annaa hakemaan.
Nämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli sydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta käsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota hän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että se muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi vieläkin kovemmin.
Muuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan olleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän naimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he joskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta haltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle; mutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna aina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen vahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa aina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.
Eräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa hiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa sisään. — Mitä — puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan — aiotko ottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?
Hämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat muka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä etsiä.
— Jokohan mun tulee se uskoa? — kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.
— Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.
— Mutta kuule nyt yhtäkaikki! — pitkitti vaimo. — Anna alkaa tulla jo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja hurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.
— Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.
— Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja höyryvaunuineen.
— Joutavata! Siitä olen varma.
— Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein, ajatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan tapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee kiskoille…
— Älä puhu tuonlaisia!
— Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa. Jos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja siitä seuraisi suuri onnettomuus.
— No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua — rukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut ajatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei enää pitkittänyt.
Isä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa, samalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka jälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun levottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei uskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki kaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt, niinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi vaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.
Vaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta tuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa kotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista puhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli näkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja kauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin tuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa! Tuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään aikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän toisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli pitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran pysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin ymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen — ajatteli hän. — Anna on jo niin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään kiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.
Kun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu vaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa onnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien pysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli työssä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin asiata mieheltään.
— Onko tosiaankin — lausui hän — Simo siinä tilassa menettänyt henkensä?
— Ei olekkaan — vastasi mies.
— Mutta niinpä ihmiset sanovat.
— Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta maltillisuutensa pelasti hänen.
Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.
— Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.
— Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen ylitsensä.
— Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.
— Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.
— Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.
— Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan asiasta. — Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.
Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.
Pari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai nyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina seitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla kysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana — se oli elokuussa — kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin sentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. "Mutta," sanoi hän tätä antaessaan, "rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt on jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä pysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää häneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa. No, kuka teistä lähtee?" — kysyi hän naapurivaimoilta.
— Celinan täytyy mennä — huusivat kaikki yhteen suuhun. — Hänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa pysäyspaikan-päällikön luona.
Celina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan mukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen kotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja vallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet mukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän hidastuttamaan hänen käyntiään.
Tullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen miehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka länteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset varjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.
Kun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän vähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin muutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.
— Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi — vastasi Celina — ja minä käyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.
— Vai olet sinä senlaisissa asioissa — lausui mies tyynesti — luulin sun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.
— Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?
— Niin juuri.
— Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa tahtonut häntä kotiinkaan jättää.
— Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan haittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi toimittanut.
— Mielelläni — vastasi Celina ja kääntyen tyttöön, kysyi hän:Tahdotko jäädä tänne isän luokse?
— Tahdon, ah tahdon! — huutaa pienoinen käsiään taputellen. Siitä oli nyt niin kauan kun hän oli saanut käydä vahtihuoneella, jossa hänellä aina oli niin hauskaa ollut.