(Elämän havainnolta I.)
Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät niin iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli oli, jos ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisimmissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöten meriemonsa syliin.
Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin asiaini vuoksi olin pakotettu matkustamaan ulkona kotipitäjästäni.
Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen ajaja kävellä telläsi kuormansa jäljessä. Kun hänet saavutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.
"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.
"Jumal' antakoon!" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään tervehtijäänsä päin.
Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin matkustajaa. Hänen hevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä kaksi tynnyriä tervaa. Hevosen värkeistä silmäänpistävimmät olivat vitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen eväinä oli reessä rahkansekaisia nevaheinän korsia, ja samaa varten lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa tervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli vielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat. Miehellä oli päällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hyvin alhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella. Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä yläosassa, eikä tuo nivusissa oleva suitsivarren palanenkaan voinut sinne asti auttaa; sen vuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.
Hänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan paikatut; nytkin olivat ne rikki, ja isot olkivihkot pistivät esiin ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut karvalakkireuhka, niin on hänen asemansa melkein tarkkaan kerrottu.
Niinkuin jo mainitsin, käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä näkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä näytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä, kuin oikeastaan olisi kohtuullinen ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa kuormaa, avuksi ponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa. Syvimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä tiellä vettä, ja vaahtoporeet turisivat olkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.
"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin häneltä puheen aluksi, sittenkuin olin tehnyt noita yleisiä havaintojani.
"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.
"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.
"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa parempaa keliä", sanoi ukko.
"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä kelillä liikkeelle?" kysyin taas.
"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti, ja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen silmäyksen.
Silloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta ja lakastuneilta, olipa, niinkuin olisi hän ennen aikaansa vanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen kasvonsa.
"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.
"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.
"Rovasti! Teillä kai on paljokin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.
"Ei paljoa, menneenvuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.
"Menneenvuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"
"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te lurjukset, varastatte minulta', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmässä pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.
"Sen minä sanon että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut vaaratta odottaa, niin kauan ainakin, kun keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.
"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.
Tuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaan oli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo rovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja nähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen tunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli tulevaa, jäipä itselle, mitä jäi, ja olipa omat asiat, miten olivat; se vain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia vaivoja kärsivän.
"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan; minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa", sanoi ukko, nähtävästi pahoillaan.
Se lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.
"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, — niin saisin rovastin maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.
Minä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden sanoin hänelle puoleksi hämärästi:
"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä vetää nuo tervat kaupunkiin?"
"Niinhän se on, laihahan se on, hevosriepu. Mitenkäpä se raukka lihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja vettä", myönsi ukko.
"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.
"Niin se taitaa olla syrjästä katsojasta, mutta jolta halla on vienyt kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä vain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin isoa eroa perheen ja elukkain ruokon välillä. Kun kerran sille tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hevosen asettaisitte", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.
"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ettei jalkanne olisi myötäänsä märkänä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta, osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.
"Niinhän sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta lasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljoa omista verhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Paitsi sitä näitä kenkiäni ei ole liian vähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en voi", sanoi ukko alakuloisesti.
"Mistä te olette kotoisin?"
"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä."
"Mikä teidän nimenne on?"
"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja puutteen Matti minä olenkin, sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä."
"Kuinka niin?"
"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille, semmoiselle maalle, soiden ja rämeitten keskelle, joka ei ole muille kelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin halla melkein jokavuotinen vieras."
"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää, saisihan muualta parempia?"
"Eipä se ole niin helppoa, kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla, kuin mierolla, ei ole sekään hääviä. — Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä."
"Menneenkesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"
"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi ukko.
Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelevaa hevosta.
Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarvitsivat einettä.
Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni, minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne eväsvarat. Mustaa oli pettuleipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leivän sarvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.
Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi, kuin mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin ukolle:
"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!" Ukko katsoa vilautti minua nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla näin isoja vierasvaraisuuksia vastaan ottamaan?
"Tulkaa, tulkaa tänne syömään!" kehoihin häntä toistamiseen.
"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko, ja samassa rupesi hän karua evästänsä tukkimaan kontti-kuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen minua useasti silmiin, ikäänkuin tiedustellen, oliko tuo vaatimukseni tosikaan.
"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään", kehoitin häntä edelleen.
Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.
* * * * *
Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.
Tiellä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät, rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi, kuin korviini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".
Näissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin — päivän, kaksi — no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.
Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uutistaloja eivätkä vasta-alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu — niin, ne oli taisteltu jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rovastin saatavat maksamatta — niin, niin, kenties.
Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä, ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkömetsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän etempänä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki, mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti, näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallaan tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa. "Sinäkin olet olevinasi mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useimman talon lehmät", sanoi rovasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.
"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voittavasti lukkaria silmiin.
"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.
"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.
Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen velvoittamiseen:
"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjätä lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää, miksi niin on. — Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän, kuin kohtuullista olisi ollut."
Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella virkamahtinsa painolla:
"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"
"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, jos ei juuri arvokkaan", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari, jätellyt hyvästi.
Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.
"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpeä vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: 'jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rovasti.
Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä, kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä olin vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.
Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin ihmisen toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin ja rovastia, ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämäntarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitä vastaan eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana — pelolla ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessään ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia eroituksia näin rovastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luomina ihmisinä en huomannut heissä mitään eroitusta.
* * * * *
Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani, mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiini vaipuneena istuin minä reessä, ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. — Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.
Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.
Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi vasemmalta kappaleen matkan päässä eräs talo, jonka kartanolla oli enemmän väkeä, kuin tavallista on noin sydänmaantalossa.
"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.
"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.
Minä säpsähdin.
"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen hämmennyksellä.
"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden", sanoi opas yhtä huolettomasti.
"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.
"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.
"Minä tapasin hänen teidän kyläänne tullessani; hän oli matkustamassa kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka se on mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?" sanoin hämilläni.
"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä tie tekisi hänelle väärän", sanoi opas.
"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö kumminkin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?" sanoin taas.
"Tottapa se ei ole tullut."
Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.
"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.
Opas totteli.
Kartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty, mitä tehtävää oli. Paljoa ei siellä ollut myötävää ollutkaan, pari lehmänkantturaa vain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi sinä kumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin parvi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä tavaranlaatua, ettei kovinkaan eikä tunnottomin velkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset, kuin tuo rovasti oli.
Lehmät riehuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta päästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit matkustamaan pois talosta.
Valju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.
Minä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:
"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö kumminkin tuli taloonne?"
"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi vaimo ja loi minuun tutkivan silmäyksen.
"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.
"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin paljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka onhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole varaa antaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi häävisti asiat, sillä ainoat elämän ehtomme riistettiin meiltä pois. Jos ei noista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen määrään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin. — Kesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu", kertoi vaimo surullisesti.
Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on rakkauden laki, on Jumalan laki.
Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, tavattomalla metsätaipaleella, ja paljoa ei puhuttu nytkään.
"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.
"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että vie kaikki porotkin takoista!" sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.
Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.
* * * * *
Useampia vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauantaipäivänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhäaamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse iankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.
Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumista paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tulivatkin piakkoin ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä, kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".
"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?" kysyin eräältä lähelläni seisovalta mieheltä.
"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain vastaukseksi.
Minä ymmärsin kaikki, vaikkei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylenmääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunkimatkalla, ja tuossa elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden ei hän joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.
Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:
"Suur' surkeusJa vaivaisuusOn täällä murheen laaksoss';" j.n.e.
Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin. — Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja vaivaisuudessa.
Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut tehdä.
Haudattavana oli useampia ruumiita, ja saattoväkeä oli paljo. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan poismenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänen painolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin kokkareisiin, ja sentähden romahti se kovasti, kun rovasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun seasta kuuluva ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia. — Minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa."
Hain silmilläni Puutteen Matin puolison saattoväen seasta. Valjuakin valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän puoli-alastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan, miehensä arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selvässä tiedossa, jonkatähden ne eivät tarvinneet uusimista.
Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen märkänä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle, ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt väsyneen kuoren.
Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimäistäsi, niinkuin itseäsi. — Rakkaus on lain täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla, painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin. Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näkynyt menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.
Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään."Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi pois kutsuatäältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antin pojanPuutteen, hänen elettyään 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.
"Mik' on riista, tavara?Lika, multa katoova:Rikas pian köyhtyy kyll',Murhe myöt' on molemmill'."
Sillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa, ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova äänen paino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään. Kun rovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä, kuin ei hän antaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvasi itsensä kärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon kovalla äänellä toimitetun kiitoksen teon aikana olin myös sen seasta kuulevinani:
"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää".
(Elämän havainnoita II.)
Syntynyt 27/4 1855 Nurmeksessa; vih. papiksi 1881; nyk. Virolahden kappalainen. JulkaissutKertoelmia, Uusia kertoelmia, Kertoelmia ja Kuvauksia, Suuteita, Vaihdokassekä useita hengellisiä tuotteita alkuperäisiä ja käännetyitä.
Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin perukassa — kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välillä — ei "puhdas ruis" eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi "Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään — kaikista vähimmän Kyllös-Perttu perheineen.
Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää "ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi olikin jo kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo itseäänkin iljettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi — ja vieläpä keskellä kiireintä heinäaikaa — piti käydä papin edessä polvillaan könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa suhteessa siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uutistalo, kun siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä lisännyt senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta kantaa".
Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä "murhetta kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen lisää saisi. Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita möyriä ja haalata jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden mahtavista metsistä, sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista korvista, mutta ei puute siltä oikein ottanut hänen mökistään pois paetakseen.
Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota tuonnemmaksi läheisen, tummanvihreän ja taivaslakisen kuusikon ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan ovat kruunun — ymmärrätkös — yhteiskunnan!"
Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta — vai mikä ruunu se lienee — kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.
Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.
Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa. Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran rinteellä ja rastas raksatteli tuon tuostakin Heinälammin hymyilevillä rannikoilla, kun mies illansuussa kotiinsa kiiruhti.
Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän komea oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella, sillä väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä ruishalme, jonka hienot, vasta puhjenneet tähkät taljoilleen nuokkuivat vienossa iltatuulessa.
— "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä kokoon keräilevät. Sitten kynnän sen sängen — — —"
Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti Pertun omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo lyhyeksi leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan kasvaa.
Vieläköhän tuo kasvaneekaan?
— "Mitenkähän sitä nyt ilkeää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin, varsinkaan Annin ja lasten — — —"
Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta lähemmäksi koti joutui. — "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona! Mutta eihän se olekaan. Varmaankin se on Siken kanssa verkoilla, koska ei ole ruuhta valkamassa ja niin melukasta solinaa kuuluu pihamaaltakin." Perttu kuulosti sitä tarkemmin. "Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon, kirppuko sinä out vai mikä!"
Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni, ja sitten alkoi kuulua Tuomaan hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.
Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli lähteä kolipäisenä lapsiaan peloittelemaan. Sitä paitsi tuntui niin raukaisevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle piippuansa kaivelemaan. Siinä sitten johtui istuessa mieleen monenlaisia asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja keväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret ikäänkuin kiinni kasvaneet.
Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamulla hänen ulkomuodossaan mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.
* * * * *
Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa. Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja sen seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen kourissa ja houraillen jauhoi taivasta, tietämättä mitään tästä maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.
Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli kauempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta Kuohattia kiertämästä!"
Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa, mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ettei ole valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt kuohattilaisetkin työtä. Vielä oli hän lisännyt: "eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan, sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat".
— "Niin se on, Perttu parka", tuumaili kohisevalainen, "eikä nyt omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on, jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."
— "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun siinä ei ollut suurusta siteiksikään. — Vähän ajan perästä hän vielä lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjänkuorta — tahi jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti, niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta todellakin pääsisi johonkin työhön."
Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin paljon, kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja tottahan tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois lähtiessään.
Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti Tuomaskin äitinsä korvaan: "äiti, kohta sinä nyt paranet, kun Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"
* * * * *
Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan. Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään, niin että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.
Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalinpäivän aikaan. Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi, pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittenkin taidetaan perhe kesään saada", mutta silloin sattui: Anni saamaan — kaksoset.
Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä tiellä puodissakin — pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "koskei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan".
Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan oven edessä". Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään, vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja kehoitti kauppiasta niitä omiksensa ottamaan.
"Onneksi" kuoli toki kaksosista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jäljellä, kun hänen täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihinpäin olisi matka ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.
Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahas-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolelta, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poika raukan kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. — Sitten se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä etemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkuin kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt, ja niin on tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."
* * * * *
Perttu yhtyikin seuraan, ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa. Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.
Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa koristuksissaan, ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi. Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahas-Paavon laihan hevoskaakin perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä. Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina, joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.
Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin. Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut, siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päivänpaisteessa puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat petäjät, luinen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.
Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestäpäin häämöitti taas korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoseen päin oli varmaankin iso Valamon järvi.
Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Sielläpäin rupeavat jo pilvet sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. — Jo alkaa lähellä tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin, että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.
Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät riehaantuneet pilvet taivaan laella. Ennenkuin aavistaakaan osataan, ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän, menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisella on sitkeämpi elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä salolaisilla.
Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi kuin sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voitonvirttä.
— "Antti, tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.
— "Eteenpäin! Eteenpäin, Jumalan luomat", huutaa Mahas-Paavo."Tolkeen talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."
"Suur' surkeusJa vaivaisuusOn täällä murheen laaksoss';Lyhykäinen on meidän menomm'Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass' surun alhoss'",
koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahas-Paavo auttaa häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti, mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedontapaisella kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle vielä vähäisen voimaa.
Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahas-Paavon hevonen vaipuu lumeen aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ettei eroita kukaan, tokko muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. — Jo horjahti Mahas-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja-nainen, mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. — "Eteenpäin, Jumalan tähden eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"
Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin, tietämättä, missä ovat kaikki muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei se toki ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä Mahas-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo jäätynyt Paavon kouraan kiinni, koska ei se siitä enää pudonnut Antin kosketuksestakaan.
Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitten herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt — niin pehmyt ja mukava. Kylmyys, miltei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman, ja sitten on niin hyvä olla.
Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä jäljestä. — Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän sylissä — ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. — "Näethän; isä on ihan tajutonna jo, ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. — Tule, tule!"
Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! — Ei levähdä kuitenkaan Tuomas, vaikka veri polttaa hänen suoniansa.
Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu siltä, kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.
Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin taluttaa kanssansa.
Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. — Koiran tavattomasta menosta säikähtäneet tolkeelaiset ovat kerääntyneet kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä tiheään kuin ulkona lunta.
"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? — Mistä te tämmöisessä Herran ilmassa? — — Poika, miksi sinä et vastaa? — — Herra nähköön? Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä vetää. — — Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."
Pirtissä irroittivat sitten tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan henkiin virvotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä huoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.
Kauan pojat nukkuivatkin, ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta, ja niin oli alussa Anttiakin vaalittava.
Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Heloittavan kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkaisi se silloin tasaisen lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alaspäin riippuivat, kuni kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitten pystytettiin kankaalle kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä pitäen sanotaankin sitä kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi "Kuudentoista kankaaksi".
(Kertoelmia ja kuvauksia.)