Rovasti, pieni, pyöreä, harmaa, tuli aivan portaille meitä vastaan.
»Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!»
Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut »kannelta mastonhuippuun». Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.
Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. Nyt todellakin tunsin, että taidan olla sittenkin »hiukan pilaantunut». Varsinkin (Luojani antama) kihara ja (oma leikkaama) lyhyt tukkani näytti vievän minut vuohien joukkoon ruustinnan silmissä, koska hän tuijotti tukkaani laskujeni mukaan minuutin.
Aluksi sain selostaa tunteeni Etelä-Pohjanmaan latoihin, aitoihin ja heinäseipäisiin nähden.
»Entä ihmiset?»
»Tunnen liian vähän vielä paikkakuntalaisia voidakseni lausua heistä arvosteluja, enkä ole päteväkään sellaiseen tehtävään. Koetan parhaillani tutustua murteeseen, etten tekisi puheessani pahoja kommelluksia.»
Kerroin yksitoikkoisen ajan kuluksi seuraavan tapauksen, joka pakotti minut tutkimaan paikkakunnan murretta vastaisen varalle:
Luokalla oli läksynä lukemisesta »Pääskyn lähtiessä». Kappaletta jauhettaessa puolin ja toisin kysäisi opettaja, mitä pääskynen syö.
»Se syö kärpääsiä.»
»Ja itikoita», lisäsi savolainen opettajatar.
Luokalta kuului suhaus ja heti senjälkeen nauruntyrskettä.
Opettaja kohautti hallitsevasti ja hillitsevästi kulmiaan.
»Mikä siellä niin kovasti huvittaa?»
»Kun opettaja sanoi, että pääskynen syö itikoota! Hihihi!» Ja koko luokka hihitti aivan valtoimenaan.
Savolainen opettajatar, jolla on (omasta mielestään) pitkälle ulottuva huumorintaju, ei todellakaan voinut nähdä mitään huvittavaa pääskysen itikansyönnissä. Lapset ovat lapsia! Naurakoothan kerrankin kyllältään!
Seuraavana päivänä valkeni opettajalle, mitä ne eteläpohjalaisten itikat oikein olivat.
Homin karja oli päässyt kauraviisikkojen kimppuun, ja emäntä hihkui rengilleen niin lujaa, että koulullekin kuului:
»Aja, Matti, pois nuo itikat ryökälehet kaurasta! Ne syövät ja sotkevat sorkkihinsa koko halmehen.»
Opettajatar vilahti viivana ikkunaan nähdäkseen ne merkilliset itikat, jotka »syövät ja sotkevat sorkkihinsa kaurahalmehia.»
Lehmiä, hiehoja ja vasikoita Matti ajeli.
Vai sellaisia eteläpohjalaisen itikat ovatkin!
Rovasti nauroi, vatsa hyllyi. Hänellekin, helsinkiläiselle, oli aluksi sattunut kompastuksia murteen takia.
Salokyläläinen tuli ristittämään esikoistaan.
»Mikä lapselle nimeksi?» kysyi rovasti.
»Jos jouki Antiksi ristittäisihin.»
Rovasti luuli, että mies »jouki» sanallaan tarkoitti nimeä, ja kastoi lapsen Jouki Antiksi. Jälkeenpäin hänelle selvisi, että »jouki» tarkoittaa samaa kuin »ainakin», »kumminkin».
»Tämähän onkin vallan siisti vierailu. Ruustinna antaa lähimmäisten olla rauhassa, ja rovasti tyytyy vaatimattomiin juttuihin», ajattelin.
Ei pitäisi kuitenkaan ennenaikaisesti iloita. Kahvipöydässä kysyä nappasi ruustinna suoraan meidän saunasotamme vaiheita.
»Uusilla ihmisillä on uudet tavat, ja mukautumiskykyä tarvitaan molemmin puolin», vastasin niin viisaasti kuin sillä hetkellä taisin. Viisaat vastaukset keksitään tavallisesti vasta jäljestäpäin, jolloin niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin harmia.
»Niinhän se on. Rouva Iippo on tullut saunan suhteen araksi, kun hän sai syyhyn viime syksynä», selitti ruustinna salaperäisesti kuiskaten.
»Vai niin. Nyt ymmärrän koko jutun?» Alensin ääneni ymmärtäväiseksi ja salaperäiseksi. »Mutta on kai rouva käynyt lääkärillä, että on saanut tuon ilkeän taudin pois. Me olemme sentään aina pesseet saunan penkit ennen kylpyämme. Olisi hirveätä saada syyhy!»
Ruustinna katseli yllätettynä kähäräistä minua. Hän ei aavistanut, että koetin mukautua oppi-isämme Lutherin lauseeseen: »Ja selitämme kaikki parhain päin.» Hän oli melko varmasti odottanut minun kysyvän, keneltä rouva niin ilkeän taudin sai. Mutta senhän jo tiesin. Eipä tiennyt rouva Iippo, että oli kohdannut vertaisensa.
Välttääkseni uusia hyökkäyksiä käännyin sukkelasti rovastin puoleen ensimmäisine päähän pälkähtäneine ajatuksineni.
»Täältäpäin muuttaa paljon ihmisiä Amerikkaan.»
Se oli tyhmä hyökkäys. En luullut pientä, pyöreätä ja harmaata rovastia sellaiseksi tilastokirjaksi. Tunnin ajan sain kuulla pelkkiä tilastoja siirtolaisuudesta. Latomeren, naapuripitäjien, Etelä-Pohjanmaan, toisten maakuntien, koko Suomen ja melkein koko maailman siirtolaisuusnumerot suhisivat korvissani. Huh! Vielä kerran huh! Ruustinna ja Rauha katosivat. Mihin lienevätkin livistäneet. Oo, miten halusta olisinkaan kirmaissut heidän jälkeensä ja puhunut pahaa kaikista kanssaihmisistäni, sillä se olisi ollut tuhat kertaa hauskempaa (huonosti kasvatetusta, sisäisestä minästä) kuin tilastollinen seurustelu rovasti Jahahin kanssa!
En eläissäni ole viettänyt niin ikävää tuntia niin huvitetun ja innostuneen näköisenä. (Ainakin kaksitoista haukotusta kätkin hymyyn.) Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, ilmestyivät Rauha ja ruustinna näköpiiriini. Helpotuksen huokaus höyrysi kaikessa hiljaisuudessa ulos rinnastani.
Kotimatkalla hyökkäsin Rauhan kimppuun kuin nälkäinen susi.
»Mitä varten karkasit ja jätit minut yksin rovastin siirtolaisuustilastojen kanssa?»
»Luulin niiden huvittavan sinua, kun niin hartaasti niistä juttelit.»
»Oo, pyhä yksinkertaisuus! Inhoan tilastoja! Vihaan kaikkia numeroita, paitsi palkkani suuruutta osoittavia, järjestään kaikkia, mutta erittäinkin tilastoja.»
»En tiennyt sitä. Ensi kerralla pelastan sinut pälkähästä.»
»Mitä ihmettä te niin kauan teitte makuukamarissa?»
»Juttelimme lehmistä ja karjanhoidosta.»
»Leh-mis-tä! Mitä kummaa te lehmistä juttelitte? Tunnetko edes lehmää?»
Rauha hymähti. Hän on köyhän suutarin tytär kaupungista eikä tietystikään paljoakaan ymmärrä karjanhoidollisia asioita.
»Tottahan toki lehmän tunnen.»
»Luonnollisesti. Lehmä on kotieläin. Siitä saadaan maitoa ja voita.Haha! Mutta tiedätkö, kuinka lehmiä hoidetaan?»
»En», myönsi hän hyväntahtoisesti. »Ruustinna juttelikin, minä vain kuuntelin ja sanoin: niin, kyllä, jaa.»
On hävyttömyyden huippu ruveta nauramaan kohti kurkkuaan, kun toinen avoimesti myöntää tietämättömyytensä. Mainitsen heti puolustuksekseni, etten sentään niin hävytön ole. Minulle vain kirkastui uusi, hauska totuus.
Saatuani tarpeekseni nauraa kerroin iloni aiheen Rauhalle, joka sekavin tuntein oli kuunnellut tirskumistani.
»Suo anteeksi, että hirnun kuin villi varsa! Kunnon ruustinna näyttää sotkeneen sukupuumme. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän jutteli kanssani suutarista ja kengistä. Vastailin tietenkin, niin, kyllä, jaa, vaikka en ollenkaan käsittänyt, miksi hän juuri tuollaisen keskustelunaiheen valitsi. Nyt tajuan. Hän koetti pitää keskustelua tajuntamme tasalla, mutta vaihtoi isämme.»
Lokakuun 7 p.
Pohjanlahti on sylkenyt sumua koko Latomeren täyteen. Parhaimmatkaan silmät eivät voi nähdä kymmentä syltä kauemmaksi. Tämä syksy on totisesti inhoittava, samoin kuin edesmennyt kesä. Kesällä vilu vei viljat, nyt ei saa sateelta olkia korjuuseen. Talonpojan mieli on musta. Syntinen sisu kiroo ja pui nyrkkiä ilmojen isännälle.
Kirkonkellojen kumina kuuluu läpi sumun. On sunnuntai, seitsemäs sunnuntai Latomeressä. Mieleni on minunkin musta, musta kuin tervatuopin pohja.
Rauha taisi pahastua, kun en lähtenyt hänen kanssaan kirkkoon. En ole kirkkotuulella nyt. Jo paljas ajatus rovastin tilastollisesta saarnasta saa pitkän haukotuksen repimään leukapieliäni. On paljon mukavampi istua pehmeällä tuolillaan ja riipustella musteella harakanvarpaita päiväkirjaansa kuin painella kovaa kirkonpenkkiä ja tuntea koko aika ajatustensa lentelevän syntisillä poluilla tai sitten kokoilevan tilastoa papin saarnavirheistä. Rauha, se kiltti sielu, rukoilkoon puolestani…!
Rauha — ja minä. Kohtalo on tehnyt meistä ystävät.
Minullakin on ensikerran elämässäni ystävä. Jos hän olisi tuppautunut, tyrkyttäytynyt tai vain sanonutkin haluavansa olla ystäväni, olisin heti työntänyt hänet ynseästi pois. Hän on tietämättään hiipinyt ystävyyteeni.
Olen jo tottunut siihen, että hän iltaisin tulee luokseni käsitöineen ja hymyilee anteeksipyytävästi.
»Tulin luoksesi taas. Ethän pahastu? On ikävää yksin. Täällä on niin viihtyisää.»
Parina iltana hän on jäänyt tulematta. Silloin huomasin kaipaavani häntä. Tavallisesti keskustelemme joutavista pikkuasioista.
»Mitä sinä teet kaikilla noilla kirjoilla?»
»Luen.»
»Oletko lukenut kaikki nuo kirjat!» (Omistan noin sadan niteen paikoilla.)
En voinut olla naurahtamatta. Selitin, että olen lukenut paljon enemmänkin kuin nämä kirjat.
»Minä en ole lukenut kuin koulukirjoja», selitti Rauha rehellisesti. »Ei ole ollut aikaa. Heti kansakoulusta päästyäni sain asiatytön paikan kenkäkaupassa. Siellä se aika meni. Seminaarissa oli taasen läksykirjoissa tarpeeksi työtä.»
»Etkö todellakaan ole lukenut mitään kirjallisuutta?» utelin epäuskoisena.
»Genovevan luin kansakoulussa ollessani ja viime talvena luin VälskärinKertomuksia.»
»Mitä pidit 'Välskäristä'?»
»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain ensimmäisen osan.»
Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut, niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään. Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».
»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä lukemisesta.»
»Miksi rupesit opettajaksi, kun et pidä lukemisesta?»
»Onhan opettajana sentään toista kuin seisoa tiskin takana.»
Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää. Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan tasoittamaan juopaa välillämme.
Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.
»Sinusta tulee varmaan ihana äiti», keskeytti hän äkkiä lukemiseni.
»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua keskellä parasta nautintoani.
»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»
»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti, vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.
Rauha pani työnsä pois ja katseli minua pyytävästi.
»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut. Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin, mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua, vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»
Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni mielipiteeni häneltä.
»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!
Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni pianotuolilla.
»Soita!»
»Mitä soittaisin?»
»Soita niitä tummia ja kirkkaita säveliä, jotka tuntuvat kesältä ja ukkoselta!»
Kesältä ja ukkoselta! Rauha on antanut omat nimityksensä sävellyksille. Hän ymmärtääkin ihmeellisesti musiikkia. On hauskaa soittaa hänelle, hauskempaa kuin lukeminen. Lukiessa hän saattaa haukotella kesken kaiken ja viedä sitten koko tunnelman kuoppiin. Soitto ei häntä koskaan uneta.
»Ei uskoisi, että sinä noin surullisia soittelet illoin, kun päivillä aina naurat ja ilakoit, pilapuheita laskettelet.»
Säpsähdin. Olinko raottanut vieraalle surukamarini ovea?»
»Soitan iloisia, jos tahdot.»
»Älä! Pidän surullisista enemmän. Itsekin olet silloin lähempänä minua.Tuntuu siltä. On kuin sama suru ja kaipaus yhdistäisi meitä.»
Pyörähdin tuoleineni häneen päin.
»Pidätkö minua onnellisena?»
»Et suinkaan toki onneton liene! Et ainakaan näytä.»
»Hyvä. Enkä tahdo näyttääkään.»
Rauha jatkoi virkkaustaan, joka oli hetkeksi painunut helmaan.
»Ei sydänsurua kasvoilla kannetakaan», jupisi hän hiljaa itsekseen.
Käännyin jälleen pianoon päin. Pidätetty suru, joka on viikkokaupalla jäytänyt mieltäni, raivosi sisässäni. Piano paukahteli.
Minua on petetty. Petettyjä narrattu kuin lasta! Mutta se onkin viimeinen kerta. Totisesti viimeinen!
Olen odottanut kirjettä kuin kahlekoira vapautta. Viikot ovat vierineet, kuukausi on kulunut, ei vain kirjettä ole selitykseksi kuulunut häneltä, joka lupasi tulla luokseni, mutta ei kuitenkaan tullut.
Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin temmata hänen kuvansa sydämestäni, repiä sen sadaksi sirpaleeksi ja polttaa ne, jokaisen erikseen, ja viskata tuhkat likakaivoon. Mutta en voi. Hänen muistonsa kiertää ja repii minua kuin hämähäkki verkkoonsa takertunutta kärpästä. Uudelleen ja yhä uudelleen elän muistossani hänen kanssansa vietetyt hetket. Ja niin hullu minä olen, että yksin ollessani vähän väliä avaan sylini sulkeakseni hänet siihen anteeksi antaen kaiken tuottamansa tuskan.
Hohhoo! Toivoisin, ettei toivotonta rakkautta olisi tämän ilman kannen alla, mutta jätän sellaisen toivon, koska se on turha.
Siitä ei siis pääse yli eikä ympäri, vaan minun täytyy olla rakastunut, toivottomasti rakastunut.
Kehenkä?
Kuuhun taivaalla! Opettajaani! Nuoreen, kauniiseen, kylmään opettajaani, joka monesti valkaisi nokkani liidulla rangaistukseksi tyhmyydestäni. Vihasin silloin häntä. En tiedä, milloin viha lie rakkaudeksi vaihtunut. Kahdeksannella luokalla, myöhään keväällä sen vasta huomasin.
Kirjoitukset oli kirjoitettu, tentit tentitty, odotettiin jännityksellä lakkia, kaikkien lukujen ja ponnistusten kruunua. Ei enää matematiikan Martti-maisterikaan niin julmalta tuntunut, vaikka sydän vielä säikähtyneenä hänet nähden pomppimaan rupesi.
Vihdoin laukesi jännitys. Helsingistä tuli tieto. Martti-maisteri sen meille julisti, sillä johtaja sairasti parhaillaan angiinaa. Tulinen tuska sydämessä kuuntelin uusien ylioppilaiden nimiä. Olinkohan joukossa minä? Epäilys oli kalvanut mieltäni kovin koko kevään, sillä matematiikka putosi viimeisessä ponnistuksessa 4 1/2:een. Reaalikoe ja ainekirjoitus menivät kyllä loistavasti, mutta en uskaltanut niihin sentään toivoani perustaa.
Kaikkien toisten nimet oli maisteri jo luetellut. Hän pysähtyi ja katsahti minuun. Sydämeni lakkasi lyömästä. Reput, reput! Näin kolme, neljä maisteria tuijottamassa itseeni, sitten ne rupesivat heilumaan hurjassa vauhdissa ja lopuksi en nähnyt mitään.
»Ja Liisa Harju», kuului hyminä korvissani epäselvänä, kuin olisin kuunnellut pitkänmatkanpuhelua Helsingistä.
En muista mitään. Heräsin kuin unesta ja näin kaksi suurta, sinistä silmää hyvin lähellä omiani. Luulin aluksi uneksivani, mutta vähitellen tajunta palasi. Minut oli kannettu opettajahuoneen sohvalle, maisteri oli polvillaan vierelläni, toverit häärivät ympärilläni kuin muurahaiset.
»Hän toipuu jo! Hän toipuu jo!»
Yritin nousta istumaan, mutta pääni oli raskas kuin sementti tynnyri, se ei noussut.
Olin pyörtynyt ja kaatuessani iskenyt pääni lähellä olevan kaapin oveen.
»Pääsinkö minä ylioppilaaksi?»
»Pääsit, pääsit, lapsi kulta», kuulin maisterin sanovan niin oudon pehmeällä äänellä, että minun täytyi tuijottaa häneen pitkän aikaa, ennenkuin uskoin sanoja hänen lausumikseen. Tuollaisella äänellä hän ei ollut koskaan puhutellut minua.
Suloinen rauha virtasi mieleeni. Halusin kuolla, halusin kuolla siihen paikkaan hänen kätensä hiuksillani ja hyväilevä katseensa kasvoillani.
Kuolemanhalu oli kuitenkin hetkellistä. Nähdessäni toverit osaaottavina ympärilläni muistin, että me (minä myöskin aivan varmasti) olimme ylioppilaita, ja maisteri unohtui. Levitin käteni ja huusin:
»Hurraa! Me olemme ylioppilaita!»
Toverit purskahtivat vapauttavaan nauruun. Maisteri nousi. Kysymyksiä ja huudahduksia sateli. »Mikä sinulle tuli? Luulin, että sait halvauksen! Se oli hirmuinen rysähdys! Säikähdin kamalasti. Oli onni, ettet saanut verinaarmua! Ajatella, että olisit loukannut kasvosi! Maisteri koppasi sinut kuin höyhenen syliinsä!…»
Siinä maisteri lopetti jutun lyhyellä, tylyllä tavallaan. Olimme kaikki hetkeksi unohtaneet, että hän oli kylmä Martti-maisteri, joka sätti ja haukkui pienimmästäkin virheestä.
Nousin istumaan, vaikka päähän teki kipeää, ja pöydät ja tuolit keikahtelivat silmissäni kuin pienessä maanjäristyksessä. Olin tietenkin maisterin mielestä miunau pyörtyessäni kuin mikäkin posliinivauva. Ei hän varmaankaan luullut viimeisessä kiusanteossaan niin erinomaisesti onnistuvansa. Taisi säikähtää kelpo tavalla, koska niin hyväksi herkesi.
»Voitteko paremmin?» kysyi maisteri tarttuen olkapäihini tukeakseen kuten äiti horjahtelevaa pienokaistaan. (Sanoiko hän äsken minulle todellakin »lapsi kulta»?) Sydämeni sävähti uudelleen. Punastuin.
»Kiitos, oikein hyvin!»
Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ei ainakaan nousta seisomaan, sillä maailma keikahti pahasti silmissäni, ja olisin varmasti saanut uuden ja paremman napsauksen pääkuoreeni, ellei maisteri olisi taasen temmannut minua syliinsä.
»Saatan itse teidät kotiinne, Liisa. Oskari, kutsukaapa ajuri! Te toiset rientäkää kotianne! Toivottavasti Liisa on huomenna aivan terve.»
Vastustelin. Olin kyllin vahva jo yksinkin kotia menemään. Tai Inki lähtee kanssani. Ei. Maisteri oli saanut päähänsä lähteä itse, ja siinä ei silloin vastustelu auttanut. Hetken kuluttua istuin hänen kanssaan ajurin rattailla niin nurkkaan painautuneena kuin suinkin mahdollista.
»Kop, kop, kop», sanoivat kaviot katukiville.
»Vieläkö teitä pyörryttää, Liisa?»
»Ooh, ei!» huudahdin kiireesti, sillä pelkäsin hänen taasen tarttuvan itseeni kiinni.
Onneksi oli matka asunnolleni lyhyt. Päätäni ei enää huimannut, vaikka kovasti se tuntui kipeältä. Kapusin kiireesti alas ajurin rattailta. Maisteri pisti rahan ajurin kouraan.
Ensimmäinen ajatukseni oli livistää tieheni muitta mutkitta, ja pari askelta jo otinkin siinä mielessä. Mutta sain toki ajoissa takaisin mielenmalttini, joka oli heitellyt minua sinä päivänä pulasta pulaan. Enhän enää ollut tirskuva koulutyttö, vaan ylioppilasneiti, jonka tuli käyttäytyä arvonsa mukaisesti.
Käännyin takaisin. Ojensin käteni ja lausuin niin arvokkaasti kuin olisin jo viisi vuotta ollut suuressa maailmassa ja joka ilta sanonut kiitokset saattelevalle kavaljeerille:
»Olitte kovin ystävällinen vaivautuessanne tähteni tänne saakka, herra maisteri! Kiitoksia avustanne! Hyvästi!»
Hänpä ei päästänytkään kättäni irti, ja nähdessään koko porttikäytävän tyhjäksi tarttui hän vielä toiseenkin käteeni. Arvokkuuteni oli peninkulmien päässä. Säikähtyneillä koulutytön silmillä tuijotin maisteriin. Ensimmäisen kerran elämässäni hymyili hän minulle herttaisesti. Hän oli haukkunut minua hutilukseksi, laiskeliiniksi, tyhmyriksi, verrannut päätäni pärevasuun, niellyt minut elävältä kauniilla, kiukkuisilla silmillään. Mutta aina olin katsonut häntä silmää räpäyttämättä päin naamaa, ja vielä pari tuntia sitten olin vannonut tytöille opettavani lapsenikin vihaamaan »matematiikan Marttia».
Ja nyt! En löytänyt yhtä ainoata vihan nokaretta sydämestäni. Tunsin vain, että pidin hänestä vallan hirveästi. Mutta sitä hänen ei totisesti tarvinnut tietää. Ettei hän vain näkisi sydämeni lyöntejä, sillä se takoi niin, että takki heilui! En uskaltanut katsoa häntä silmiin. Olin varmasti punainen kuin keitetty krapu.
»Pelkäättekö minua?» Hän sanoi tuon taasen hyväilevän pehmeästi. Tuntui kuin outo henkilö olisi puhunut. Tähän asti hän oli puhutellut minua kuin tuomiopasuunaa. Mistä tämä uusi äänensävy?
»Ah, enhän toki!» huudahdin ja koetin katsoa häntä silmiin.
Samassa talossa asuva tuomarinrouva kulki ohitsemme. Käteni vapautuivat. Tunsin helpotusta. Mutta olisi tuomarinrouva voinut kauemminkin torua Teppoaan pihalla eikä satuttautua siihen nauravine silmineen.
Avasin oven ja olin livahtamaisillani porraskäytävään.
»Liisa, tahtoisin mielelläni tavata teitä. Saanhan? Tulen huomenna noutamaan teitä kello kuudelta.»
Olin mykkänä ällistyksestä ja yllätyksestä. »Pöpö»- ja »Jösse»-maisteri hakkailivat tyttöjä ja kävivät heidän kanssaan kävelemässä. Koulu oli täynnä juttuja heistä. Mutta Martti-maisteri (kaikkien tyttöjen salainen ihanne) halveksi meikäläisiä ja nimitti meitä »tirskuviksi letukoiksi». Ei oltu ikinä kuultukaan, että hän olisi jutellut jonkun tytön kanssa muista kuin kouluasioista, saatikka sitten pyytänyt jotakuta meikäläistä kanssansa kävelemään.
Nyt se ihme tapahtui! Olin äärettömästi ollakseni. Tietäisivätpä tytöt tämän! Mutta samassa kiehahti ylpeytenikin esiin. Vai luuli hän minun todellakin olevan niin »kanamaisen letukan» (hänen omat sanansa), että kaikkien solvauksien ja haukkumisien jälkeen riemumielin lähtisin hänen kanssaan kävelemään. Suuri erehdys. (Ei uskoisi, miten monenlaiset tunteet ehtivät mielessä leimahdella lyhyen sekunnin aikana.)
»Kiitos, mutta matkustan tänään maalle (sen päätin sillä hetkellä) ja tulen vasta päättäjäisiin takaisin.» Niin uskomattomalta kuin se nyt jäljestäpäin tuntuukin, jätin maisterin siihen paikkaan ja kirmasin huoneisiin niin, että ovet perässäni paukkuivat.
Säälin tulisella kiireellä kokoon välttämättömimpiä kapineita, ja enon ja tädin suureksi ihmeeksi lähdin juoksujalkaa satamaan. Oli tullut »armoton ikävä äitipuolta».
Kotona sai tuloni aikaan myös yleisen ällistyksen. Olinhan juuri päivää ennen kirjoittanut, etten tulisi kotiin ennenkuin koulun loputtua. Selitin »inhoavani keväistä kaupunkia».
Ihmeellistä, millaisen häiriön tuo yksi ainoa tapaus toi elämääni. En osannut ajatella mitään muuta kuin sitä. Kaikki muu oli aivan yhdentekevää. Loppujen lopuksi kaduin koko kotiintuloani ja jyrkkää kieltoani. Mielikuvitukseni hyrräsi kokoon ihmeellisiä seikkailuja. Ajatuksissani tein hyvinkin sata kävelymatkaa romanttisine keskusteluineen Martti-maisterin kanssa.
Vasta »leipojaispäivänä» näin maisterin. Tiesin olevani jo silloin häneen armottomasti rakastunut. Hassu sydän uskotteli, että hän myöskin välitti minusta.
»Olet kuin tulenliekki», ilmoitti sisarpuoleni harvinaisen kohteliaasti kiinnittäessään ruusua rintaani lakin saannin jälkeen. »Martti-maisterikin on koko ajan tuijottanut sinuun. Olen pitänyt häntä erikoisesti silmällä.»
»Mitä joutavia!» sanoin välinpitämättömästi, vaikka tiesin hyvin juuri hänen katseensa saaneen poskeni liekehtimään.
Illalla olin menossa retkelle tovereitteni kanssa. Viimeinen ilonpito yhdessä.
»Älkää toki noin lentäkö, neiti Harju!»
Maisteri harppasi pitkin askelin sivulleni.
»Te olette sukkela kuin kärppä. Siellä ja täällä näkee teidän vilahtavan saamatta koskaan kiinni. Milloin te voitte omistaa minulle yksin yhden hetken?»
Sydämessäni surisi riemu. Mutta ei sitä niin vain muitta mutkitta antauduttu!
»Tämäkin hetki on maisterin.»
»Tällaisia hetkiä meillä on ollut jo monta. Ihmisiähän aivan vilisee ympärillämme, vai tahdotteko, että koko tämän seurakunnan läsnäollessa pyydän anteeksi tylyyttäni ja ilkeyttäni teitä kohtaan!»
Eikö hänellä muuta sanottavaa ollutkaan! Pettymys kolahteli sydämeni seinissä. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.
»Sitä ei maisterin todellakaan tarvitse tehdä, ei kahden kesken eikä seurakunnan läsnäollessa.»
»Te olette kuitenkin vihainen minulle.»
»Syyttäkö?»
»Kunpa tietäisitte, Liisa! Ah, tuossa tulee jo pari toverianne! Saanhan kirjoittaa teille? Sitä ette toki kieltäne? Kirjoitan vasten tahtoannekin.»
Olin vihainen mielessäni. Siihen nyt piti tyttöjenkin ehättäytyä!Mitähän minun olisi pitänyt tietää?
»Mitä maisteri sinulle puhui?»
»Pyysi minua kanssaan kirjeenvaihtoon.»
»Älä nyt valehtele!»
»Ihan totta. Hän haluaa vielä sättiä minua kirjeellisestikin. Ei ole saanut sitä kyllikseen tehdä näinä kolmena vuotena.»
»Sinusta ei saa selvää kirjanoppinutkaan, milloin puhut totta ja milloin lasket leikkiä.»
Maisteri piti sanansa. Hän kirjoitti. Kuukauden kuluttua vastasin. Tahdoin näyttää, etten niin suurta lukua pitänyt hänen kirjeistään. Totuus on kuitenkin, että kaikessa hiljaisuudessa kirjoitin hänelle joka viikko pitkän epistolan, joka jäi aina lähettämättä. Kirjoitettuani parannellen uuden joutui entinen tulen ruoaksi. Hupsuahan se oli, mutta en olisi muuten tullut toimeen. Tämä mielentilani sai minut myös mukisematta suostumaan äitipuolen seminaarituumiin.
Syksyllä sain seminaarikaupunkiini maisterilta kirjeen, joka sai lokaisen kaupungin näyttämään hienolta huvilakaupungilta ja koko elämän hohtamaan kaikissa sateenkaaren väreissä.
»Koulu tuntuu tyhjältä», kirjoitti hän, »kun en näe siellä enää erään kiharapään tytön suuria, uhkamielisiä silmiä. Liisa, tiedän Teidän pitävän minua suurena julmurina, hirviönä opettajien joukossa, mutta Te ette tiennyt, mikä ilo oli tarttua sen tytön pehmeään leukaan ja kohottaa sitä niin, että harmista punastuvat posket ja voimattomasta kiukusta laajenevat silmät olivat lähellä omiani. Ettekä Te sitäkään voi käsittää, että tuo opettaja-'hirviö' olisi paljon mieluummin suudellut väräjäviä huulia kuin vetänyt liitunaarmun somalle nenänykerölle. Edellistä hän ei uskaltanut tehdä, siksi hän käytti jälkimmäistä. Opettaja-'hirviö' tiesi, että pieninkin seurustelu oppilaan kanssa aiheuttaisi juoruja, ja niitä hän ei tahtonut, siksi hän asettui sotajalalle lemmikkiään vastaan. Tyhmä teko! Nyt hän on saanut sitä katua. Tyttönen rupesi häntä pelkäämään, sitten vihaamaan. Eihän hän tiennyt, miksi opettaja häntä niin pahoin kohteli. Käsitättehän, Liisa, että opettaja on saanut suuremman rangaistuksen tylyydestään kuin mitä hän on ansainnut. Nyt on myöhäistä sovittaa käytöstään, sillä tyttönen on lentänyt maailmalle eikä edes kirjoita kuin silloin tällöin lohduttomalle 'hirviölleen'…»
Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En tiennyt mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta halkeamaisillani. Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah, hän oli pitänyt minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli, että vihasin häntä ja siksi niin harvoin kirjoitin!
Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin teatterista.
»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi viaton toverini ja tarttui paperikasaan.
Säikähtyneenä rutistin aarteeni syliini.
»Kirje se on!» tunnustin hätäpäissäni.
Toverini, hilpeä, iloinen neitonen, purskahti nauruun:
»Postipakettinako sen lähetät vai pikatavarana rautateitse? Hahaha!»
»Rahtitavarana lähetän», yhdyin pilaan ja lipsautin kirjeen lukon taakse.
Pujahdimme vuoteisiimme. Uni ei tullut silmiini. Tuijotin pimeyteen.Mietin.
Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja toivoin leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin rakkaalle entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein ilmeettömän kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.
Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos! Kuinka nyt saisinkaan hävetä!
Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli luvannut tulla vastaan.
Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar oli sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi syksyyn, sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.
Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.
»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla on Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä kuitenkaan näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi kertoessani. Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»
Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin vastausta.
»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu, pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.
Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille parhaalla tahdollanikaan mitään.
Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se sentään tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja minun täytyi lähteä.
»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»
Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan minulle osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon sanottavaa», ei ole tullut.
Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat minua.Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.
Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.
Miksi hän vaikeni? Miksi hän ei kirjoittanut?
Sydämeni on kivettynyt kysymysmerkiksi.
»Oletko koskaan rakastunut?» helähti hiljainen ääni takanani.
Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman ajatellessani yksin häntä.
»Mistä tuollainen johtui mieleesi?»
»Soittosi sen teki.»
»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia hassuja johtopäätöksiä.»
»Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin näen sen silmistäsi.»
»Se ei ole totta! Se ei näy! Se ei saa näkyä!»
Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.
»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin silmissä.»
Hän otti käsityönsä ja poistui.
Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.
Lokakuun 13 p.
Ei meitä surulla ruokita,se on ilo joka elättelee!
»Ei itku auta markkinoilla», sanovat vanhat ja viisaat. Opettajana kuulun minä myös vanhoihin ja viisaihin.
Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla rakkauden tautiin, niin paha tauti kuin se onkin, ja vaikka se, käyttääkseni Nortamon sanoja, »kaakertaa, kiertää ja kaivaa» turkasesti. Päivät sittenkin aina menettelevät, mutta yksinäiset illat ja yöt ovat kaikkein kiusallisimmat. Silloin ovat kaikki kiusanhenget kimpussa. Sanotaan ahkeruuden estävän unenkin. Tuo ei pidä paikkaansa minuun nähden, joka monesti olen unen tähden jättänyt työni kesken. Mutta onneton rakkaus sen kyllä estää, ja taitaapa estää onnellinenkin. Iltaisin en tahdo saada mitenkään unenpäästä kiinni. Ruumis-rukka saa kääntää ja vääntää kyljeltä toiselle niin, että lakanat torvelle kiertyvät. Uni istuu vain sängyn päälaudalla ja heiluttelee jalkojaan. Se on kiusallista.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syventyä unettomiin iltaöihin, sillä aamupuolella nukun hyvin ja näen kauniita uniakin. Aikomukseni on sensijaan tarjota eilinen päivä (allakassa seisoo sen päivän kohdalla Valfrid) »varaventtiililleni» niin maukkaana kuin vain on mahdollista paksulle, punaiselle kynälleni.
Eilisenä Valfridien päivänä tapahtui kolme suurta tapausta meikäläisen ihmisen historiassa, ja ne ansaitsevat kaikki tulla ikuistetuiksi hyvässä järjestyksessä.
* * * * *
(Ensimmäinen »historiallinen» tapaus vuorokeskustelun muodossa.)
Henkilöt: Me kolme nuorta opettajaa, jotka olemme muodostaneet perheen.
Näyttämö: Keittiöni.
Aika: Päivällisen.
Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus.
MINÄ (onkien kaalia liemivadista): Miksi et ole mennyt naimisiin?Kaikki miesopettajat niin tekevät. Se kannattaa.
BERGLUND (imeksien ydintä luusta): Minä menenkin.
MINÄ: Aivanko totta? Milloin? Kenen kanssa?
BERGLUND: Mihin kysymykseen minun pitää ensiksi vastata?
MINÄ: Tyhmeliini? Tietysti viimeiseen. Sehän on tärkein.
BERGLUND: Voin rauhoittaa teitä sillä tiedolla, ettei morsiameni ole teistä kumpainenkaan.
MINÄ (nieltyäni suuni tyhjäksi): Tuon olisit voinut ilmoittaa varovaisemmin! Ajattele, jos kaali olisi mennyt väärään kurkkuun!
BERGLUND: Koskiko tieto sinuun niin kovasti?
MINÄ: Koskiko? Tietysti! Olenhan koko ajan pelännyt, että rakastuisit jompaankumpaan meistä.
BERGLUND (panee luun syrjään): Köyhän kansakoulunopettajan ei maksa vaivaa edes ajatella rakkautta.
MINÄ (laskien puolimatkassa olevan täyden lusikan takaisin lautaselle): Mi-mitä puhetta tuo on?
BERGLUND: Sitä mitä sanoin. Rikkaus on pääasia meikäläisen naimakaupassa. Esimerkiksi minä en tee köyhällä muijalla mitään. Täytyy saada sellainen, että hänen perintörahoillaan saa velkataakan pois harteiltaan. Palkka ei kuitenkaan riitä muuhun kuin ruokaan ja vaatteisiin. (Kilistää lusikalla lautastaan.)
MINÄ: Mutta laulammehan niin kauniisti laulussa: »Ja vaikka me yhdessä kerjättäis ja kuoltais maantien ojaan…»
BERGLUND: Olen kerjännyt, joten tiedän, millaista se on. Se ei huvita minua enää.
RAUHA: Mitä on elämä ilman rakkautta! En voi kuvitella sellaista.
BERGLUND: Tietysti voi silti rakastaa, mutta se ei saa sotkea järkeä. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan.
RAUHA ja MINÄ: Ooo!
MINÄ: Olisi hauskaa tietää, kumpaan ryhmään me kuulumme!
BERGLUND: Teihin rakastutaan ja teidät naidaan.
RAUHA ja MINÄ: Oooo! Ooo!
RAUHA: Sinä olet perin herttainen, kun meitä varten laitat erikoisen luokan.
MINÄ: Hän ei uskalla olla muuta. Mehän olemme hänen »ruokarouviansa» ja voimme maksaa epäkohteliaisuudet kissapihvillä ja harakkapaistilla.
BERGLUND: En tarkoittanut sanojani kohteliaisuudeksi. Tarkoitin mitä sanoin.
RAUHA: Sinä näytät ole vankin ensiluokkainen naisten tuntija.
BERGLUND: Jos nyt en aivan ensiluokkainenkaan, niin kuitenkin melko hyvä.
MINÄ: Olisipa mieltäylentävää peilailla sinun naistuntemuksesi kuvastimessa ja nähdä oma kuvansa.
RAUHA: Niin todellakin! Kuvallepa meidät!
BERGLUND: Mitä maksatte?
MINÄ: Totisesti! Vai maksatte! Kuvastan sinut kohta ahnuriksi ja ilkeäksi omanvoitonpyytäjäksi, jos et heti kohta kuvasta meitä. Tai etpä taida osatakaan, vaikka kehuit!
BERGLUND: Katsopas kaunokaista! Hänhän kiusoittelee minua kuin lasta. No, saat kuulla kunniasi. Sinä olet kuin kissa. Leikit, hyrräät, hypit, nukut rauhallisesti, mutta pehmeissä käpälissäsi on kynnet, sievässä suussasi on terävät hampaat.
MINÄ: Mitä? Julmurinako minua pidätkin?
BERGLUND: Ei kissan julmuutta niin pahana pidetä, kun se hiiriä kiusaa, vasta omistajansa kättä raapaistessa on sen oma turkki vaarassa.
MINÄ: Kylläinen kissa ei syö hiiriä, ota se huomioon!
BERGLUND: Mutta tappaa kyllä huvikseen.
MINÄ: Mitäpä virkaa sellaisella kissalla olisikaan, jonka nenän alla jokainen hiiri uskaltaisi tanssia!
RAUHA: Mikä eläin Noan arkista on minun esikuvani?
BERGLUND: Tietysti kyyhkynen.
MINÄ: Millä kyyhkynen voi ahdistajiaan uhata? Eihän sillä ole teräviä kynsiä eikä raatelevaa nokkaa.
BERGLUND: Onhan sillä siivet, joilla pääsee pakoon.
MINÄ: Miau! Koska kerran olemme ruvenneet vertailemaan toisiamme eläimiin, niin rinnastakaamme sinut pingviiniin. Ensiksikin me olemme nähneet sen vain täytettynä ja tiedämme siitä hyvin vähän. Koulukirjoissa kerrotaan siitä näet perin niukasti, eikä meillä ole harrastusta eikä haluakaan ryhtyä itsenäisiin tutkimuksiin. — Ja nyt herrasväki on hyvä ja siirtyy sulattelemaan ruokaansa, sillä aikomukseni on vilauksessa korjata muruset ja puhdistaa astiat!
BERGLUND: Yhdestä asiasta olen varma. Muut heimot väittävät savolaisten pyrkivän päällysmiehiksi. Olet ensimmäinen savolainen, jonka lähemmin tunnen, ja sinun suhteesi tuo väite pitää pilkulleen paikkansa.
(Väliverho.)
* * * * *
(Toinen »historiallinen» tapaus kertomuksen muodossa.)
Tuntia myöhemmin. Istuin turkkilaiseen tapaan lattialla liinavaatekaappini edessä ja valikoin puhdasta paitaa. Apteekin pieni piika tuli neljännestunti takaperin läähättäen keittiööni ja jätti rouvansa lähettämän tuoksuvan, tytön käsissä nokeutuneen kirjeen, jossa pyydettiin Rauhaa ja minua ystävällisesti saapumaan Valfridin päiville klo 1/2 8 ip. Meillä oli siis täsmälleen tunti ja neljännes valmistautumisen aikaa. Olkoon tässä ohimennen mainittuna, että toiset vieraat olivat saaneet kutsun edellisenä päivänä, ainakin Iipot. Seliina sen meille kertoi, rouvan käskystä tietenkin, ja vei meiltä vastalahjaksi tiedon, ettei meitä oltu kutsuttu.
Uskallan olettaa hiljaisessa mielessäni, että rouva Iippo veti nauttien ilmaa keuhkoihinsa. Apteekki ja etenkin apteekin rouva on Latomeren hienoston keskus. Jäädä kutsumatta apteekin kemuihin on samaa kuin olla kuulumatta hienostoon. Tämä viivästynyt kutsukirje puhui omaa arvattavaa kieltään. Mutta kutsu oli kuitenkin tullut, ja me päätimme lähteä.
Oveen naputettiin. Tietenkin Rauha, joka tuli valmiiksi pukeutuneena hakemaan hyväksyvää silmäystä.
Käy joukkohon ystävä, vieraskin,sama meillä on usko ja henki,
lauloin täyttä kurkkua päätäni kääntämättä.
»Hyvää iltaa, neiti Harju!»
Käännähdin ympäri kuin tuuliviiri tuulenpuuskan äkkiä vaihtuessa. Neiti Iippo! Täydessä »hömötällingissä»! Ahaa! Arvasinpa melkein paikalleen, mikä hänen armonsa tänne lennätti toista kuukautta kestäneen paussin jälkeen. Tuli kostamaan saunan kohlut ja mahlat, tuli näyttämään, miten hienosto menee hienolle visiitille ja nousukkaat pysyvät kotona.
»Hyvää iltaa!»
»En suinkaan häiritse neitiä. Mutta oli niin ikävää istua kotona. Me menemme tänä iltana myöhemmällä apteekkarin nimipäiville. Kai neitikin tulee?»
(Tipa, tipa, tipa!)
Kokenein näyttelijäkään ei olisi osannut sanoa välinpitämättömämmin:
»En tiedä, mitähän olisi tehdä.»
»Tulkaa vain! Ei pidä välittää niin joutavasta seikasta kuin kutsukirje. Se on jäänyt epähuomiossa apteekerskalta lähettämättä.»
Kohotin teeskennellyn hämmästyneenä kulmiani:
»Ettäkö tulisin kuokkimaan! Ei! Mutta kyllähän meidät kutsuttiinkin.Siinä pöydällä on kutsukirje.»
»Tietysti te sitten tulette! Onhan tietenkin vähän vastenmielistä tulla niin hienolle ja oudolle visiitille, mutta pian siihen tottuu. Sitäpaitsi ei täälläpäin niin ankarasti kritiseerata (!). Viimevuotinenkin neiti oli kerran apteekilla kutsuissa. Mamma kertoi, että hän istui koko illan kuin siiville lyöty kana. Naurettavaa! Ja ihminen oli kuitenkin ylioppilas! Mutta eihän sitä seurustelutaitoa koulussa opi, jos ei kerran ole kotoisin sivistyneestä perheestä ja seurustellut sivistyneissä perheissä. Hänen pukunsakin olivat mauttomia. Aina sama musta silkkipuku…» Ja minä sain seikkaperäisen kuvauksen edeltäjäni pukuvarastosta. Luojan kiitos, että liinavaatteeni olivat siksi siroja ja siistejä, että näin parjaajan kateudella katselevan niitä!
»Onko apteekilla sitten niin hienoa?» kysyin päästääkseni viimevuotisen neidin rauhaan.
No, ei siellä nyt niin erittäin hienoa ollut! On neiti Iippo seurustellut hienommissakin perheissä. Mutta täällä Latomeressä se on hienoin. Ei rouva kylläkään ollut mistään hienosta perheestä kotoisin. Onpahan ollut tarjoilijana jossakin hienossa hotellissa, mutta sellaisethan ne vasta osaavatkin oikein hienostella. Tietysti tarkka silmä huomaa aukkoja rouvan sivistyksessä, mutta maalainen ei niitä hoksaa, sillä komeus häikäisee. Helsingissä neiti Iippo on paljon seurustellut hienoissa, todella sivistyneissä perheissä. Hän on asunutkin eräässä sellaisessa, nimittäin pankinjohtaja Lahdenpohjan perheessä. Todella hieno perhe!
»Pankinjohtaja Lassi Lahdenpohjanko?» kysyin. Juttu alkoi kiinnostaa.
»Niin. Juuri saman! Oletteko kuullut hänestä jotakin? Hän on myöskin kansanedustaja.»
Olinko kuullut puhuttavan! Mitähän hieno neitini olisi sanonut, jos olisin ilmoittanut, että rouva Lahdenpohja on tätini, äitini ainoa sisar? Onpa muuten hauskaa tietää neiti Iipon asuneen siellä. Tulen Irmalta ottamaan tarkat tiedot asiasta. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni. Ensiksikään eivät täti, setä eikä Irma ole kertoneet heillä asuneen ketään opiskelijaa eikä muutakaan vuokralaista; toiseksi epäilen vahvasti neiti Iipon opinnoita.
»Lahdenpohja on käynyt vaalipuhujana kotipuolessani», virkoin totuudenmukaisesti. Kaikkien letkausten jälkeen ei minua yhtään haluttanut pröystäillä hienoilla sukulaisillani. Se saa ollakin viimeinen valtti. Minä olen minä kenestäkään riippumatta.
Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka hän, neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien joukossa sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä täti pitää valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet lainkaan hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka kätkevät monta rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.
Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello olisi räjähtänyt soimaan.
»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti neiti pelästyneenä.
»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.
Nyökättyään armollisesti näkemiin poistui neiti Iippo.
Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos kaksikymmentä minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta sinä aikana kiilloitin kyntenikin.
»Oo, kuinka hieno sinä olet!» ilmoitti Rauha ja pysähtyi kynnykselle.
»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee jo!»
»Kuten tahdot», myöntyi herttainen sielu. »Kaunis ainakin olet.»
»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei ainakaan liene voitu nimittää.
»Kyllähän pukukin on kaunis. Olet kuin toisesta maailmasta. Oudoksun sinua. En taida uskaltaa lähteä lainkaan.
Saan tietenkin istua yksin nurkassa koko illan.»
»Me lähdemme molemmat tai olemme molemmat kotona.
Etkä sinä nurkkaan joudu yksin. Ole huoletta! Mars matkaan! Mennään katsomaan, millaista siellä oikein on!»
* * * * *
(Kolmas »historiallinen» tapaus melodraaman muodossa.)
Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar auttoi takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.
»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden paljoutta.
»Näkyy olevan», kuiskasin vastaan.
Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.
Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.
Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä eikä hienolta.
Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna, nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla. Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.
Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.
Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».
»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin nousten.
»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.
Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin ja hymyili ivallisesti.
»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.
»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja puvustanne.»
Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi kuin ruustinnan!
»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten voitte rauhassa jatkaa!»
On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin katsein lausuvan:
»Siinä nyt näitte, millainen elävä se on!»
Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha varjona kintereilläni, nuorison pariin.
Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain sen onnellisesti voitetuksi.
»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi vaatimatonta lisää?»
»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin. Tohtorin tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen istuimekseen Berglundin tuolin.
»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat ja hankittuaan itselleen istuimen.
»Kurkku?»
»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen kurkkuaan.»
Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».
Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa. Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!
Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle, sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.
Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta (tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se on kokonaan neiti Iipon oma syy.
Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.
Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja suomensi sen omalla tavallaan.
»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon miellyttävämpiä kuin naiset.»
»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.
Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu». Onneksi ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan kuumaa suuhumme.
»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan», virkkoi Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan pehmeään nurkkaan.
Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä ympärillämme. Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön kanssa uunin luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan olivat varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.
Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja istuutui pianotuolille.
»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä.(Käskevä ääni kuului kotioloihin.)
Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa tunnetulla taidollaan »Hyvä on Herra».
Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä kiiruhti talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille »päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.
»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.
»Mihin moisen otaksumanne perustatte?»
»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen. Jokaisen väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että teillä on piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain mahtaillaksenne tänne saakka kuljettanut.»
Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa olisi ollut mukanani.
»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat omille teilleen.
»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että havahduin vastaukseeni:
»Ah, niin ikävä!»
Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset.Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.
»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen soittamaan.
»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti neiti Iippo.
Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin soittaa »Ristihämähäkkiä».
»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.
Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut sietää rääppimistä.
»Neiti kiltti, soittakaa vielä tämä!»
Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä. Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut. Nyt olin kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden hyväksyttävän puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin kadehtia, sillä hän ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.
Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat. Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen askelen tohtorin käsivarren varassa.
»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin», kuulimme erään rouvan sanovan.
Tanssitoverini katsahti säälivästi minuun.
»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»
»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»
»Onko teille hänestä sitten niin paljon puhuttu?»
»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta sanovatkaan?Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»
Tanssimme loputtua tuli neiti Iippo hyvästelemään.
»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani», tinki Korpinen.
»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»
»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»
Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.
»Pimeänä syysyönä on vaarallista kulkea tyttöjoukolla», nyyhki hän.
»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt sairaaksi! Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi tipoitta parantunut!
»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin molempien huomautukseen.
»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille turvaksi kotimatkalle!»
»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!» epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai riittää. Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.
Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.
Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä. Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus, kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.
Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.
Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!
Lokakuun 15 p.
Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo! Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen varaventtiiliin.