Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä. Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.
Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla huusi:
»Neiti Harju!»
Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut (tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».
Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme.Sellainen on tämän maailman meno.
Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.
»En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä, toisella kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet koulun musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai neiti ottaa sen mielellään hoitaakseen.»
Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin Berglundin sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään suostuisi.
»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»
Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin tehneeni viisaasti.
Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä, muuten olisin saanut viettelijän tittelin.
Aamiaispöydässä sanoi Berglund:
»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän ei ikinä jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja tyttärestä, parasta siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan kanssa.»
Lokakuun 19 p.
Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon, voin ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät, olivat ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili kukon syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan sellaisen herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea kukkojen esikuva.
Istuin takan reunalla ja hämmentelin emännän vellipataa.
Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut. Nyt kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä Amerikan lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki, mutta talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet. Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä- eivätkä halkokuorman kimpussa.
Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi voita minulle.
»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia ryynejä valkeaan keitokseen.
»Nyt tein viimeisen pahanteon!»
»Ei mitään!» lohdutti emäntä ja tuli onkimaan mustukaisia pois vellistä.
»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»
Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti pyöreillä silmillään.
»Tulevan tohtorinnan ei tarvitse keittää takalla eikä hellalla.»
»Tohtorinnan?»
»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että opettajan Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»
Vai jo kyläkin sen tietää! Se olisi pitänyt minun arvatakin.
»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun tohtorin kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka semmoista pötyä on jutellut?»
»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja kertoihan sen koulun rouvakin.»
»Haluaisinpa tietää, miten rouva on teille asian kuvaillut!»
Emäntä käännähti padasta minuun päin.
»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka hän silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka tyttärensä friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet liian hyvä tyttö hänen hampaisiinsa.»
Mietiskellen rouvan, maailman ja oman lihan pahuutta tulin kotiin.
»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha, kun viskasin voipaketin pöydälle.
»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»
»Mistä nyt saamme pullataikinaan munat?» päivitteli Rauha.
»Eiköhän niitä sentään jostakin saada.»
Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin emännän neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin avaraan tupaan.
Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas — sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.
Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.
»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin… »Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»
»Parikymmentä.»
Emäntä pyöri ulos oventäyteisenä. Minä peräydyin ovensuuhun.
»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras, istui hänen rinnallaan.
»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.
»Häh?» hyrähti vaari naskali ikenien välissä.
»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja tarkasteli minua alta kulmain.
»Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin», kuului vaarin elämänviisaus.
Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.
»Oot sä tästä läheltäkin?»
»Tuosta olen vastapäätä.»
»Oot sä talontyttäriä?»
Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki ylläni. Piika tirskahteli taikinakaukalolla.
»En toki!»
»Oot sä sitte piikaflikka?»
»En aivan.»
»Onkos sulla friaaria?»
»Ei ole.»
»Aina sun laisillasi pruukaa olla montakin friaaria.»
»Ei minulla ole.»
»Ottaasitko sä mun?»
»Ei tiedä ostaa sikaa säkissä.»
»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»
Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.
»Fiina», ilmoitti mies emännälle, »mä oon kosinut tätä Hikkaa!»
Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti jälleen kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.
»Sä oot taaskin juopotellut, sika!»
»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»
»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja piti kotitarkastuksen hänen taskuissaan.
»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»
En ymmärrä, kuinka selviydyin kotia munien kanssa.
»Oletko tullut hulluksi?» tiedusteli Rauha, kun kierin nauraen lattialla.
»Minua on kosittu!»
»Kosittu! Kuka? Tohtoriko?»
»En tuntenut.»
»Et tuntenut!»
»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»
Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.
»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.
»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo. Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa vaatteet risoihin ja juo välirahat.
»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»
»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin miesraukat.»
Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen, miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme (3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen) ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä kylässä?
Lokakuun 20 p.
Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa. Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta», varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei toisille, niin minulle ainakin.
»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle. Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana. Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin vetäisin kirjeen esiin.
Sisareni Kertun käsialaa!
Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.
Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.
Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja silmäilin huolettomasti sitä.
Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!
Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä lukea oikein jok'ikinen sana.
»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa, 'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»
Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin, sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen samoojan kädestä.
Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa, odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.
Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!
Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva! Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa pallona pyörivät.
Lokakuun 31 p.
Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.
Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan todellisuuteen.
Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet kasaantuivat koulumme taivaalle.
Maanantaina myrsky puhkesi.
Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin, tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille »lepäämään».
»Miksi Irma ei pane kynää pois kädestään?»
»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautuiIrma.
»Irmalla on neljä mustekynää ja kuusi lyijykynää», ilmoitti Irman vierustoveri.
»Mistä Irma on niin paljon kyniä saanut?»
»Mä ostin Armilta. Armilta ovat toisetkin niitä ostaneet.»
Armi Myllykoski puhdisti innokkaasti kynäänsä eikä ollut juttua kuulevinaankaan. Hän on köyhän rajasuutarin lapsi eikä tiettävästi omista rahaa pennin neljännestä. Aloin aavistella pahoja. Luokka istui korvat pystyssä.
»Mistä Armi on niin paljon kyniä saanut?»
Tyttö nosti rehellisesti silmänsä opettajaan.
»Ostin puorista.»
»Mistä Armi rahat sai?»
»Mitä se opettajattarehen kuuluu, mistä mä rahat olen saanut!»
Hämmästyin ja repäisin vaatteeni (nenäliinan).
»Tässä tapauksessa se kuuluu. Minä vaadin sinua sanomaan, mistä olet saanut rahat kyniin!»
Tyttö katsoi vain röyhkeästi silmiini, mutta sanaakaan en saanut hänen suustaan. Toiset lapset todistivat, että hän oli myynyt kyniä viidelläkymmenellä pennillä kappaleen vaikka kuinka monta, ja kumeja oli häneltä saanut parin kahdellakymmenelläviidellä pennillä.
Sain nähdä muutamia kyniä ja kumeja. Ne olivat samaa lajia, joita koulun puolesta lapsille annettiin.
Lausuin huomioni ääneen.
»Mä en ole niitä varastanut! Mä ostin ne Seppälän puorista!» kirkaisi tyttö.
Välitunnilla soitin Seppälään. Armi Myllykoski ei ollut sieltä ostanut yhtään kynää eikä kumia liioin.
»Mä ostin ne kaupungin Seppälästä», puolustautui tyttö edelleen.
»Ei Armi ole ikinä kaupungissa käynyt», ilmoittivat toiset lapset.
»Kävinpäs! Mikkelinäkin kävin!»
»Älä valehtele! Mikkelinä olit meillä koko päivän kerjuulla», ilmoitti eräs tyttö.
»Enpäs ollut!»
Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.
Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi, ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli. Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.
Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja lähetetään kasvatuslaitokseen.
Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.
Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui haavasta kuin tapinreiästä.
Käännyin heti ja juoksin soittamaan lääkäriä.
»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi», kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin tohtorille opettajan työhuoneessa.
»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.
Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.
»Tällä kerralla onnettomuus tapahtui herra isänne hyvinkasvatetussa luokassa», sanoin matalalla äänellä. Kun olen oikein vihainen, niin ääneni painuu käheäksi. Sekin muistoja kotioloista. Äitipuoli kiljuu kuin klaneetti suuttuessaan. Olen tietysti kehittänyt itseni siinäkin hänen vastakohdakseen. Samasta syystä painoin ovenkin hiljaa kiinni. Juoksin luokkaani, ettei siellä syntyisi enempiä roivioita.
Lääkäri määräsi minut sänkyyn iltapäiväksi. En totellut määräystä.Parempi upottautua työhön kuin antaa ajatusten repiä sängyssä sielua.
Ohhoo! Ohdakkeista on opettajan tie!
Marraskuun 16 p.
Matoipas vain marraskuukin puoleen yllättävittä seikkailuitta. Lapset ovat taasen olleet ensiluokkaisen kilttejä edesmenneen kynä ja kumikaupan jälkeen. Särkynyt ikkunaruutu on vaihdettu eheään, ja särkynyt nenäkin alkaa olla taas niistettävässä kunnossa.
Herrasväki Iippo on suhtautunut meihin sangen lojaalisesti. Onpa rouva suvainnut vastata armollisesti tervehdykseenikin. Tämä suosion osoitus ei kuitenkaan tule ansiotta. Eei! Olen sen rehellisellä ja uhrautuvalla työlläni ansainnut.
Tässä talossa on, kuten monessa muussakin talossa, eräs pieni ja halpa, mutta silti sangen tärkeä huone. Siitä saakka, kun kerran toinen opettaja tuli kouluun, ei sen huoneen puhdistuksesta ole kukaan välittänyt. Mutta kun se oli yhteinen laitos, ei kukaan ojentanut kättään sen ainoata epäkohtaa korjaamaan. Minä, poikkeus säännöstä, vastarannan kiiski, katsoin voivani luopua perityistä tavoista tässäkin kohden ja hankkia pienen palan uhrautuvaisuuden kaunista piirrettä syntisen luontoni lievitykseksi.
Suureksi pettymyksekseni täytyy kuitenkin mainita, että niin mielellään kuin rouvamme kertookin naapureille pienimmätkin syntiset piirteeni, hän on tämän jalon uhrautuvaisuusnäytteeni jättänyt kokonaan kylän tietoon saattamatta. Itse taasen olen liian vaatimaton pröystäilläkseni hyveilläni.
Tuon pienen mutta tärkeän huoneen historiassa on tämä tapaus kuitenkin niin merkillinen, että mielelläni omistan sille sivun kirjokantisessa päiväkirjassani.
Elämä on yleensä kuivaa.
Marraskuun 19 p.
Berglund on kihloissa!
Se on niin totta kuin amen kirkossa.
Lauantai iltana mies hävisi Latomerestä ja tuli tänä aamuna takaisin, vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus. Minä sen ensiksi hoksasin aamiaispöydässä.
»Oletko sinä mennyt kihloihin?»
»Olen.» Lyhyesti ja kuivasti, hapan hymy huulilla.
Onnitteleva hymyni kangistui ällistykseksi. Nyt ei Berglund ollut sutkassaan. Noin hapan ei sulhasmiehen sopinut olla.
»Näytäpäs sormustasi, että osaamme uskoa! Voithan syöttää meille pajuköyttä.»
Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja paiskasi sen eteeni lautaselle niin, että se kauan aikaa pyöri siinä, törmäsi perunaan ja kaatui kastikkeeseen.
Puhdistin sen nenäliinallani ja kurkistin sisään.
Kersti14/11 23.
»No?» äännähti Rauha, joka myös tutki sormusta.
»Totta! Onnellinen Kersti! Ja voi meitä!» huokasin kujeillen.
Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies hän otti onnittelumme vastaan.
»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin sulhasen poistuttua.
Rauha pudisti päätään.
»Onnelliselta hän ei ainakaan näyttänyt.»
Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta.
Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin nälkiytynyt susi.
Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.
Ei puhuta siitä!
On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.
Joulukuun 1 p.
Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.
»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»
Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.
Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut. Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki. Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin haaksirikosta.
»Kuka perrr…?»
Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen. Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin alakertaan.
»Liisa! Sinäkö se oletkin!»
»Hellitä, hyvä mies, kyntesi niskastani! Vannon, etten olisi tullut teitä säikyttelemään, jos olisin osannut aavistaakaan sinulla tämänlaisen kohtauksen olevan.»
Sormet kirposivat niskastani. Tein täyskäännöksen ja lähdin livistämään omille mailleni. Niin nopeasti en kuitenkaan ehtinyt poistua, etten olisi nähnyt neiti Iippoa, kun hän vetäytyi syrjään eteisen oviaukosta tulvahtavan valojuovan kohdalta.
Olin parhaillaan Rauhalle kertomassa seikkailuani, kun Berglund astui keittiööni ja katseli minua kuin puutarhuri omenavarasta.
»Joko olet ehtinyt selostaa loppuun?» kysyi hän kuin tuomari.
Jos minulla äsken olikin omenavarkaan tunne, niin tuo äänensävy sen pyyhkäisi kokonaan pois.
»En ole vielä ehtinyt näyttää kynsiesi jälkiä niskassani», vastasin purevasti. Tullapa vielä komentelemaan! Moinen roikale! On kihloissa ja toisia naisia halailee! Hyi!
»Näytä ne sitten! Sano vielä, ettet ennen ole tällaista roikaletta nähnyt! On kihloissa ja toista naista halailee pimeässä.»
»Häpeä!»
Hän tarttui kiinni ojennettuun käteeni ja katseli minua yhtä leimuavin silmin kuin minä häntä.
»Siinäkö kaikki?»
»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita, pettureita…!»
»Mitä vielä?»
Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi, mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.
Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi syrjään.
»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni roikaleen ansaitsevan.»
Tulin järkiini. Häpesin.
»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos olisi nähnyt raivostumiseni.
»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla tarinani.»
Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellenBerglundin kertomusta.
»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille. Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat, ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»
Vallitsi syvä hiljaisuus. Hiilet vain pesässä sihisivät sinertävän liekin kalvaessa niitä harmaaksi tuhkaksi.
Keittiön ovi narahti. Jollakin emännällä oli asiaa Rauhalle. He katosivat Rauhan huoneisiin.
»Miksi menit tekemään tuollaisen sitoumuksen?»
»Miksi! Pidin hänestä silloin.»
»Entä nyt?»
Hän kohautti hartioitaan.
»En.»
»Miksi sitten, herran tähden, menit kihloihin hänen kanssaan?»
»Lupaukseni ja velkani pakottivat minua. Sitäpaitsi se vanha hupsu pitää minusta kovasti.»
»Ja sinä pidät toisesta.»
»Mistä sen tiedät?»
»No, hyväinen aika! Kaiken äskeisen jälkeen vielä kysyt!» »Sinä luulet, että pidän neiti Iiposta. Kaikkea vielä.»
»Miksi sitten…?»
»Etkö muista, kun kerran sanoin, että naisia on kahdenlaisia, toisten kanssa mennään naimisiin, toisia halataan. Neiti Iippo on jälkimmäistä lajia. Hän ei ota pientä suukkoa niin vakavalta kannalta.»
»Hänhän aikoo tohtorille!»
»Paljon mahdollista.»
»Tietääkö morsiamesi, että sinä muita halailet?»
»Ei. Olisihan suorastaan kiven ripustamista kaulaansa, jos kaikki seikkailunsa kertoisi naiselle, josta saa vaimon. Parempi on uskotella olevansa viaton karitsa, kun on kerran niin hulluja, jotka sen uskovat.»
»Ei siis ole yhtään ainoata miestä, joka uskaltaisi olla rehellinen vaimolleen! Hirveätä!»
»Ehkä on, ehkä ei!»
»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua, hän vapauttaa sinut heti!»
»Entäs velka?»
»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät velat ja muut seikat haittaisi.»
Hän ei virkkanut mitään, tuijotti vain tuleen synkein silmin.
»Kehenkähän hän mahtaa olla rakastunut?» ajattelin.
»Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä»,
kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata oudon ilmeen hänen silmissään.
Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään istuu iltakaudet Rauhan majassa!
Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa? Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.
»Rohkea rokan syö» on tunnuslauseeni. Rykäisin kurkkuni selväksi.
»Onko hän antanut rukkaset?»
Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.
»En ole kosinutkaan.»
Suuni oli auki sekalaisista tunteista. Kieleni ei kyennyt kääntymään.
Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu. Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.
Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan, jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.
Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.
Joulukuun 4 p.
Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi parjaukseksi.
Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.
Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista. Aasimainen en aio kuitenkaan olla.
Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun».Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.
Berglund oli kuu, Rauhan kuu!
Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.
Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin hiukan epäsovussa olevaa veljeä.
Mutta kun epäilys oli herännyt, ei se vain niin ota kuollakseen.
»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.
Rehellisyys maan perii.
»Ajattelen sitä kuuta, johon olet rakastunut.»
Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.
Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä. Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.
Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan käsivarteen.
»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»
Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.
Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!
Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.
»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän tahdo.»
Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin.Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.
Joulukuun 13 p.
Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa. Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.
Minä makailin selälläni salini matolla enkä haaveillut, en kiusallakaan. Sensijaan tuumailin, missä viettäisin lähenevän jouluni. Syrjäajatukset olivat vanhoja ja kuluneita ongelmia elämänilon saippuakuplamaisuudesta, josta minullakin on omat, vaatimattomat kokemukseni.
Menen kotiin, jos tämä kupla lentää hajoamatta tuolin luo.
Präiskis! Se särkyi heti, ja kirveleviä pisaroita räiskähti silmääni.
Tädin luo, jos tämä säilyy.
Kupla lähti välkkyen lentämään tuolia kohden. Laskeutui kuitenkin liian lähelle jalkojani. Kohotin sääreni ja potkaisin sen rikki. Minulle ei ole mitään todellista halua lähteä Helsinkiin.
»Onkohan täällä neiti kotona?» kuului ovelta särisevä ääni, kun vielä jalkani oli koholla ilmassa.
Saippuakuppi kiiri tulisella kiireellä piiloon uunin syrjään. Virtaava puro lattialla osoitti sen tietä. Kuplanpuhaltaja kavahti yhtä kiireesti istumaan, pujahduttaen pillin lattialla viruvan tyynyn alle, ja vasta senjälkeen kääntyi tarkkaamaan, millainen mahtoi olla se haamu, joka niin kuulumattomasti oli hänen kynnykselleen ilmestynyt.
Rouva Kristiina Iippo, Taneli Iipon kristillinen aviopuoliso omassa luisevassa henkilöllisyydessään, seisoi ovipielieni kehystämänä.
Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos suuni olikin hetken aikaa auki ja silmäni älyttömät kuin syvästä unesta heränneen, sillä tämä oli kumma ja ihme. Olin odottanut haamua, aavetta, mutta rouva Iippoa en ollut valmistautunut tapaamaan.
Niin arvokkaasti kuin mahdollista nousin epävirallisesta asennostani ja toivotin harvinaisuuden tervetulleeksi majaani. Tämä oli rouvan toinen vierailu luonani.
Mitähän tärisyttävää lienen taas tehnyt? Kävin läpi kaikki viime päivien tapahtumat ja tulin siihen lopputulokseen, että olin käyttäytynyt aivan mallikelpoisesti enkä ollut mitenkään ja millään muotoa loukannut tai sortanut herrasväki Iipon oikeuksia tai kunniaa.
Arvokkaana kuin hallitseva kuningatar astui harvinainen vieras kuulumattomin askelin (tallukat jaloissa) huoneen poikki ja istuutui kuin tuomari lakipöydän taa, nojatuoliin.
Onpa jännittävää tietää, mikä hänet tänne toi! Sitten elokuun viimeisen päivän emme olleet vaihtaneet sanaakaan, lukuunottamatta toisille sanottuja, toisille tarkoitettuja pistäviä huomautuksia. Kasvojen poimuista päättelin, ettei tulossa ollut mikään ystävyysottelu.
»Minulla on neidille asiaa.»
Tietenkin! Sanoin noin vain mielessäni. Rouvalle nyökkäsin hartaana.
»Neiti on viime aikoina seurustellut paljon tohtori Korpisen kanssa.» Rouva katseli minua niin terävästi kuin olisi halunnut halkaista ja katsoa, miltä oikein sisältäpäin näytin.
»Jonkin verran», vastasin jäykästi. En halunnut lainkaan rouvaa rippi-isäkseni.
»Tohtori käy täällä pari kertaa viikossa.»
»Eihän se mikään salaisuus ole. Hänhän käy kuoronharjoituksissa kuten monet muutkin.»
»Ei tohtori ole ennen käynyt kuoroissa.»
»Sitä hauskempaa, että hän nyt tuli.»
»Älkää tekeytykö noin viattomaksi! Hän käy kuoronharjoituksissa teidän tähtenne.»
»Niinkö todellakin! Onko hän sen sanonut rouvalle?»
»Älkää viisastelko! Te tiedätte, että tohtori on kihloissa meidänEsterin kanssa, tai melkein kihloissa. Kihlaus julkaistaan jouluna.»
»Sepä hauskaa!»
»Neiti ymmärtää, ettei minun tyttäreni seurustele kenenkään mieshenkilön kanssa muuten kuin tositarkoituksella, eikä mikään mies uskalla lähestyä minun tytärtäni muuten kuin kunniallisin aikein.»
Jos rouva olisi voinut heittää yhden ainoan silmäyksen sieluuni, olisi hänen liikuttava äidinuskonsa tyttäreen sortunut, ja sortuminen olisi ollut suuri. (Kuvittelen Hangon majakan molskahdusta Itämereen.)
Vaikenin. Rouva Iipon ja minun ajatukseni neiti Iiposta eivät olisi kuitenkaan sopineet yhteen. Rouva henkäisi syvään. Hän näytti odottavan minulta joitakin sanoja, mutta kun niitä ei kuulunut, ei hän vähään aikaan tiennyt, miten jatkaa juttua.
»Jos neidillä on joitakin aikeita tohtoriin nähden, niin on parasta jättää ne!»
»Minulla ei ole mitään aikeita häneen nähden, hyvä rouva.»
»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen sulhasen kanssa.»
Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.
»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini, ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»
Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.
Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin» ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.
Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.
Joulukuun 15 p.
Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.
Mikäkö on suuri salaisuuteni? Ei suinkaan mahatauti.
Tohtori Korpinen on vakavasti rakastunut minuun.
»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä naamallasi.
»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa rukkasilla.»
»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä murtumattomaksi?»
Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!
Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia minutkin sai nauramaan.
Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja säilytät tietoja.
Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava. Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.
Emännällä on kaksi tytärtä. Molemmat komeita ja isänsä näköisiä.
Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia» ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.
Jokos kelpaa nauru?
Eikä siinä vielä kaikki.
Ei Vuokko Hosio vielä vanhanpiian höperö ole: Hän on ikäiseni, pari päivää nuorempi vain. Tärkeä seikka sekin kilpailussa.
Nuorempi tytär, Taimi, on minulle tuntematon suuruus. Hän on Helsingin Musiikkiopistossa katsomassa, kuinka saisi parhaiten hävitetyksi Hosion talon tuloja ja pääomia.
Tänään osoitettiin minulle se kunnia, että minut kutsuttiin iltakahville Hosion hienosti kalustettuun neitsytkammioon.
Ensin katseltiin neidin johdolla valokuvat. Kaikki entiset »flammat» osoitettiin tarkasti sekä kerrottiin pieni kasku tutustumisesta, erosta y.m. senkaltaisesta. Ehtiihän niitä yhdeksän vuoden kouluajalla jo saadakin ison kokoelman, kun vain pitää sen pääharrastuksenaan. Olihan niitä sellaisia neitosia minunkin kouluaikanani, ja oli monta, jotka olivat saaneet suurempiakin ennätyksiä. Vuokko oli ehtinyt vasta kahteenkymmeneenkuuteen (26), mikäli voin valokuvista päätellä, tohtori Korpisen vielä kaupanpäällisiksi.
Rakas kirjani voi uskoa, että todella tunsin itseni vasta-alkajaksi.
Sitten tuli neiti Iippo päiväjärjestykseen. Neiti Vuokko kuvasi hänet kovaksi miesmetsästäjäksi, joka oli jättänyt kesken lukunsakin pyydystääkseen tohtoria. Toivottavasti hän saa pitkän nenän koko hommastaan! Tohtori oli Vuokolle ivaillen kertonut opettajan neidistä. Ei kukaan kunnon mies huoli vaimokseen sellaista, joka on hyvä kaikkien kanssa. Täälläkin hän on seurustellut joka pojan kanssa. Yksin Osuuskaupan tiskimieskin hänelle kelpasi. Mitä sitten Helsingissä!
Päiväkirjani ymmärtää, että kerron vain tässä pääpiirteet neiti Vuokon yksinpuhelusta. Minä en sanonut juuta enkä jaata. Toivottavasti hän ei sittenkään pane juttua minun suuhuni, kun tarjoaa selostuksen vierailustani »ystävälleen» Esterille.
»Kattila pataa soimaa, musta kylki kummallakin», on yksi äitipuoleni viljelemistä sananlaskuista. Minäkin hengessäni kertasin sen.
Kahvia juotaessa tarjottiin minulle leivän kerällä kaikkien toisten Latomeren tyttöjen virheet ja heikkoudet. Rauha oli ainoa, joka »unohtui», ja läsnäolevista ei myöskään puhuttu mitään.
Kesken kaiken tuli isäntä käskemään minua puhelimeen.
Se oli tietenkin tuo siunattu tohtori, joka kysyi, miksi helkkarissa olin juossut tieheni jo toisena iltana perätysten, kun hän oli tullut tapaamaan. Ilmoitin rauhallisesti, ettei hänen pitäisi tulla tapaamaankaan, ellen kipeästi tarvitsisi lääkärin apua.
»Mitä helkkaria tämä tietää?»
»Halloo! Odottakaa vähän!»
Käskin neiti Vuokon puhelimeen. Kuin lintu lehahtaa oksalle liehuvalle, niin Vuokko kapsahti istumaan pöydän reunalle, ja pitkä liverrys alkoi.
Nauraen heittäydyin neitsytkammion hyllyvälle sohvalle kirjavaan kukkas- ja perhosmaailmaan. Emäntä painoi oven kiinni, jottei tyttären liverrys kuuluisi luvattomille korville, ja vaipui sitten käsitöineen nojatuoliin.
»Opettajatarhan on seurustellut tohtorin kanssa.»
»Hyvin vähän.»
»Meidän Vuokko seurusteli hänen kanssaan koko viime talven. Taitavat nyt pian mennä jo kihloihinkin, näin meidän kesken sanottuna.»
Ei pitäisi koskaan noin suuria totuuksia lausua pienettä esipuheetta. Se voi olla vaarallista. En kylläkään halvausta saanut, mutta röhönauru oli väkisinkin päästä. Millainen don Juan tämä meidän rakas tohtorimme onkaan!
Saatuani suurimman naurun niellyksi uskalsin kohottaa katseeni emäntään, joka silmillään ahmi ilmeitäni ja näytti tekevän niistä omia oikeita päätelmiään.
»Milloin kihlaus julkaistaan?» Ääneni vapisi pidätetystä naurusta.Emäntä käsitti sen antamansa kovan kolauksen seuraukseksi.
»Vuokolla ei ole tapana jutella asioitaan. Jouluna sen piti tapahtua, mutta eihän sitä tiedä. Kylällä juttelevat, että tohtori muka muitakin katselee.»
Otaksuin, että »muitakin» olin minä, mutta ettei emännän reiru pohjalaisluonne kehdannut sitä sanoa. Päätin armahtaa tyttärensä puolesta hätäilevää emäntää. Olihan hän kelpo eukko, vaikka pitikin miehensä kurissa.
»Rouva Iippo kertoi, että hänen tyttärensä menee kihloihin jouluna tohtorin kanssa.»
»On sillä rouvalla hyvät luulot tyttärestään! Mutta kyllä minä tiedän, millainen kapine…!» ja niin saivat rouva ja neiti Iippo uuden ryöpyn. Luultavasti heidän korvansa soivat kuin puhelinkeskus aseman kello markkinapäivän aattona.
Illalla myöhään neiti Vuokko saatteli minua kotiin.
»Tietääkö opettajatar, mitä kylällä puhutaan?»
»En.»
»Sanovat teistä tulevan tohtorinnan.»
Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon. Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin hangessa ja tirskuin.
»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken, vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»
Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150 vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen vanhapiika, ikäneito.
Joulukuun 23 p.
Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni. Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat talviuntaan.
Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan.Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin.Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmätviiruillen arvostelevat.
»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Keväällä solut sormuksen läpi.»
Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.
»Hanki lapselle paikka pankkiin, Alfred!» ehdotti täti.
Torjuin tarjouksen. Inhoan numeroita. Mieluummin rupean piiaksi.
»Kuule, eno, sinä voit puolustaa minua saamaan paikan täkäläisessä kansakoulussa. Olen varma, että hoidossasi rupean jälleen kukoistamaan kuin lamainen koni.»
Ei ole lainkaan hauskaa joutua omaistensa reposteltavaksi. Koetin pitää puoliani kuudelta taholta tähdättyä pommistusta vastaan.
»Tyttö on rakastunut», ilmoitti Lassi-serkku, seitsemäsluokkalainen, kylmäverisesti, »siinä syy ruokahalun puutteeseen».
»Hän punastuu, hän punastuu», kiljuivat Hemmo ja Jouko, iänikuiset kiusanhenget.
»Kuka on se onnellinen, joka on käynyt vaaralliseksi ruokahalullesi?» kiusoitteli Lassi.
»Parhaat tässä nyt rupeavat toisen sydämenasioita tutkimaan! Tule,Liisa! Kerron sinulle Helsingin kuulumisia.»
Jumala Jussia siunatkoon, kun vapahti minut kidutuspaalusta!
Syyttäen väsymystä pääsin eroon herttaisesta Jussistakin. Mainittakoon tässä vain vilaukselta, että Jussin viime kesäinen rakkaus on kuollut ja kuopattu. Jussin sydän on musta kuin riihen seinä. Tyttö oli ollut uskoton.
Raskas on omakin sydämeni, raskas kuin lyijykuula. Pelkään, ettei se jaksa pysyä paikallaan, vaan pudota molskahtaa maahan. Viime viikon tapaukset ne sydäntäni raskauttavat. Olen monesti nipistellyt itseäni päästäkseni varmuuteen, että olen todellakin hereillä enkä näe pahaa unta.
Tämä on neljäs päivä siitä, kun kapistin Latomeren lumen kalosseistani ja pyryssä ja pakkasessa tulin Mörskään, nousin junaan.
Sormet kontassa, nenä jäässä istuuduin penkille. Suljin silmäni, ja ensimmäiset joulukynttilät syttyivät sielussani. Kotiin, Savoon, kotiin, Savoon, jyskyttivät vaunut.
Avasin silmäni. Joku oli uskaltanut tarttua lämpimällä kädellään kohmeisiin sormiini.
»Hyvää iltaa, neiti Harju!»
»Tohtori! Mistä te tänne tipahditte?»
»Kaupungista, hyvä neiti. Olinpa vielä niin isällinen, että ostin teillekin matkalipun koulukaupunkiinne.»
»Mistä tiesitte matkani määrän?»
»Berglund sanoi. Kelpaako?»
»Tietysti. Paljonko aiotte nylkeä minulta tuosta paperilapusta?»
»Paljon, neiti kulta, hyvin paljon. Aion vaatia teitä jakamaan tämän kirotun tärinän kanssani Pieksämäelle asti.»
»Mitä, matkustatteko tekin pois rakkaasta Latomerestä?»
»Sisarellani on häät jouluna. Onnistuin saamaan sijaisen loppiaiseen saakka.»
»Nuoren ja kauniin sijaisen?»
»Nuoren kyllä, mutta kauneutta en osaa mennä kehumaan. Hän on sitäpaitsi kihloissa.»
»Olen kuullut, että tekin aiotte julkaista nyt jouluna kihlauksenne.Sydämellinen onnitteluni sen johdosta!»
»Minä — julkaista kihlaukseni!» ihmetteli sulhasmies.
»Kuka helkkarissa on sellaista jutellut?»
»Latomereläiset.»
»Te näytätte olevan heikäläisten luottamusmiehiä. Saisinko ehkä tietää morsiameni nimen?»
»Miksi ei! Oikeastaan niitä onkin kaksi, mikäli minulle on luotettavilta tahoilta kerrottu.»
»Kaksi! Yhä paranee! Keitä he ovat?»
»Kyllähän te taidatte ne itsekin tietää.»
»Toinen on tietenkin neiti Iippo. Olen joskus ollut vähän hänen kanssaan, ja paljonkos akat tarvitsevat saadessaan puhemyllynsä jauhamaan.»
»Taitaa olla jutussa perääkin. Mutta sen toisen morsiamen olemassaolo minua ihmetyttää. Hyvällekään ei anneta kahta.»
»Kuka hitto se sitten voisi olla?»
»Muistelkaapa hiukan viime talvea!»
»Hosion Vuokko! Ei suinkaan hän nyt niin hullu liene, että luulee minun hänet ottavan! Naiset ovat hassuja, kun luulevat jokaisen pienen hakkailun avioliittoon johtavan. Leikki on aina leikkiä.»
»Vaarallista leikkiä! Ette taida tietää, niin lääkäri kuin olettekin, että sydän on särkyvä kapine eikä lainkaan leikkikaluksi sopiva.»
»Iipon ja Hosion tapaisilla naisilla ei sydäntä olekaan, hyvä neiti, ei ainakaan särkyvää.»
Kolme lihavaa rouvaa ympäröi meidät seuraavalla asemalla. Keskustelumme siirtyi uusille urille. Nauroimme ja juttelimme mukavia. Lopulta alkoi uni ruveta kiusaamaan. Haapamäellä erosimme lihavista rouvista ja saimme matkaseuraksemme laihan ukon. Kyyristyin nurkkaani, nojasin pääni seinään ja nukuin.
Jonkin ajan kuluttua heräsin. Tuntui niin kiusalliselta. Vastapäätä oleva istuin oli tyhjä. Vanha herra oli haihtunut pois.
»Onko teidän paha? Nojatkaa minuun!»
Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin vastakkaiselle istuimelle.
»Millainen lapsi te olettekaan!»
»Kiitos, mutta en tarvitse lääkärin apua.»
Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät, kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin ivallisesti kuin suinkin osasin.
»Taisitte iskeä kirveenne kiveen, hyvä herra!»
Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi. Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.
»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»
»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle minkäänlaisia vapauksia?»
»Kyllä. Saatte sanoa Liisa, jos teitä haluttaa.»
»Kiitos! Hauku minua Einoksi!»
»Jyväskylä! Juna seisoo 18 minuuttia. Suolahden matkustajat muuttavat junaa. Ravintola.»
Iloisempana kuin pitkiin aikoihin saapastelin tohtorini kanssa ravintolaan ja söin kuin rättiläinen.
Vaunuun palatessani tapasin erään luokkatoverini, joka oli asemalla veljeään vastassa. Pakisin hänen kanssaan junan lähtöön asti.
Juna oli jo liikkeellä, kun laulunpätkää hyräillen lähestyin paikkaani. Sitten maailma keikahti pari kertaa silmissäni. Sain onneksi kiinni penkin laidasta, etten kaatunut.
Paikallani istui se, jota vähimmin olin odottanut tapaavani ja enimmän toivonut näkeväni, Martti Roine.
Oli siunattu asia, että molemmat herrat olivat innokkaassa keskustelussa. Vetäydyin huomaamatta pois ja vaivuin seuraavalle penkille. Läähätin.
»Voiko neiti pahoin?» kysyi joku rouva vierelläni.
Koetin hymyillä.
»Pieni pahoinvointi vain. Pian se menee ohi.»
Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla.Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta.Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.
»Liisa, saanko luvan esitellä vanhan koulutoverini…?»
»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai maisteri minut vielä tuntee?»
Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.
»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä.Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.
Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura, lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin yksin. Juna mateli! Katala!
Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo melkein valmis.
Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan, tuijottava silmä, että suren!
Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin köyhyyttä, kun Turku on rikas».
Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista, saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!
Maisteri osti sanomalehden ja syventyi siihen. Tunsin olevani hänelle ilmaa. Melkein vihasin häntä sillä hetkellä ja Korpista vihasin vieläkin enemmän.
Vihdoin viimein juna saapui Pieksämäelle.
Korpinen erkani ensin matkaseurasta. Jäin kahdenkesken maisterin kanssa pariksi minuutiksi. Äänettömänä hän saatteli minut vaununi portaille.