»Hyvästi, neiti!»
»Hyvästi, maisteri!»
Hän heilautti lakkiaan ja lähti kävelemään junaansa kohden. Seisoin vaunun portailla. Pää pystyssä hän kulki eikä edes yhtä haihtuvaa kertaa kääntänyt päätään ja katsonut minuun.
Pettyneenä menin penkilleni. Kiersin takin ympärilleni ja annoin tunteilleni vallan, voiman ja kunnian.
Vuoden viimeisenä päivänä.
Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän. Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi. Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon hautaan, kummulle istutin piikkipensaan. En tahdo mennä haudalle itkemään. Jos joskus menisin, niin pensas repisi, tulisin järkiini.
»Tässä lepää ainoa rakkauteni.»
Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.
1 T: Uud. v.p. 1924.
Aloittakaamme unella tämä uusi vuosi!
Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni auki.
»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa», ilmoitti junailija.
Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.
»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen. Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti ja lähden juoksemaan.
Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista. Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.
Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.
Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat petettyjä, hylättyjä morsiamia.
Äkkiä kuului parahdus, joka vähitellen muuttuu satojen kielikellojen huomaavaksi kaakatukseksi. Kirjoitusotsainen kuningatar on pudonnut. Tuossa hän käveleekin jonkun harmaapäisen herran kanssa. He nousevat erääseen autoon, jonka takana on kirjoitus »avioliiton auto».
Tartun rohkeasti ensimmäiseen portaaseen.
»Seis!» kajahtaa huuto takanani. Ahaa! Kyöpelissäkin on vahtimestari.
»Neidillä täytyy olla selitys otsaansa kirjoitettuna, kun kiipeää ylös.»
»Kiipeän huvikseni.»
»Ajatelkaa tarkoin! Se on yksinäinen tie.»
»Kirjoittakaa otsaani vain!»
Vahtimestari tarttuu talttaan ja moukariin.
»Mitä? Noillako aiotte moukaroida kirjoituksen otsaani?»
»Niin. Vähän kerrassaan vain.»
Tyrkkään ukkoa rintaan ja lähden kapuamaan ylös omistuskirjoituksetta.
Ukko parkaisee. Joku lähtee heti perässäni kiipeämään. Ukko tietenkin. Menen edellä huimaa vauhtia. Mutta vaikka menen sellaista kyytiä, että portaat vilkkavat, en pääse paljoakaan kohoamaan.
Nyt se tarttuu kantapäähäni. Puristan käteni tiukasti astimen ympärille. Kenkä luiskahtaa jalastani.
»Liisa, Liisa! Tule heti alas!»
Korpinenhan se on.
»Hellitä heti jalkani irti, tai potkaisen!»
»Katso, kuka sinua tuolla alhaalla odottaa!»
Kiukkuinen vahtimestari, kukas muu. Käännyn kuitenkin ja vilkaisen alas.
»Ah! Riemu värisyttää ruumistani. Siellä on Martti, oma Marttini, rukoilevana, lempivänä! Käteni vapisevat, luiskahtavat irti! Putoan! Ah!
Alhaalla avautuu syli.
Kuumat, värisyttävät suudelmat polttavat huuliani…!
Heräsin. Ylt'ympäri pimeätä. Taivaalla loisti yksinäinen tähti.
Tyyny oli lujasti sylissäni. Halailin sitä molemmin käsin. Tyynyn kulma oli suussani.
Ah, proosa! Ah, runous!
Tammikuun 10 p.
Eilen astuin jälleen Mörskän pysäkille höyryävästä junasta. Lunta on täälläkin vallan hirvittävästi.
Puhalsin paksuna höyrynä ummehtuneen kaasun pois keuhkoistani ja täytin ne jälleen puhtaalla pakkasilmalla.
»Terve, Liisa!»
»Terve, Eino! Mihin olet matkalla? Hyppää ravakasti junaan, jos et halua jäljestä juosta!»
»Olen tullut sinua noutamaan.»
Hämmästyin.
»Se on todellakin tarpeeton kunnianosoitus. Mistä ongit ilmoille tuloni?»
»Homin emäntä kävi tänään hammasta vedättämässä. Hän valitteli, ettei saa miestä, joka uskaltaisi tällaisella pakkasella lähteä opettajatarta asemalta hakemaan. Silloin tarjouduin jalomielisesti avuksi.»
Hän kääri minut turkkeihin ja vällyihin, joita reki oli puolillaan minua varten. Kyllä nyt Latomeren neidit ja ämmät saavat jutun aihetta. Tietysti tämä matka taasen lasketaan viettelykykyni hävyttömään laskuun.
»Sinä et näytä olevan lainkaan hyvällä tuulella tyttöseni.»
»Ensinnäkin en ole tyttösesi, hyvä herra!»
Vallaton nauru kaikui korvani juuresta.
»Älä kohota tuota hemmetin kaulusta niin pystyyn! Haluan nähdä suloiset kasvosi, pikku äkäpussi.»
Kiukku kihahti mielessäni.
»Keneksi sinä oikein luulet minua, kun uskallat tuolla tavalla puhua?»
»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean ikävä.»
Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista ääntään.
»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta hoitaa ohjia molemmin käsin.»
Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.
»Onko tarkoituksesi palelluttaa minut jääkalikaksi?»
»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti irti ja lausui muuttuneella äänellä:
»Älä syö! Älä ainakaan elävältä!»
»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista. Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta? Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo niiden runsautta!»
Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä minkä kavioista lähti.
Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa. (Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)
Pari huimasti mentyä kilometriä lauhdutti Korpisen mielen.
»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»
Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!
»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin ohjaksiin.
Ihmeissään hän tuijotti minuun.
»Mitä nyt?»
»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän jälkeen.»
Hän tuli äkkiä juhlallisen vakavaksi.
»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua. Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä. Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa, joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea. Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi! Olkaamme tovereita ja ystäviä!»
Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin omani.
»Olemmeko nyt oikein sovussa?»
»Olemme.»
»Pyyhihän silmäsi, 'oekee immeine', muuten niissä on kohta yhtä pitkät jääpuikot kuin räystäissä kevättalvella!»
Nauroimme. Tuli oikein helppo olo, kun tämä asia järjestyi näin hyvin.Loppumatka sujui kuin tanssi.
Koululla olivat rouva ja neiti nenä kiinni ikkunassa, kun ajaa karautimme pihaan. Hirveä, selkäpiitä karmiva harmi kuvastui molempien silmissä.
»Siinä se viettelijä on!» ajattelivat he taivuttaen niskaansa tuskin huomattavaan nyökkäykseen, ja sekin tarkoitti tohtoria.
»Meillä on ollut hirveän ikävä sinua», toitotti Berglund kaivaessaan minua ylös nahkojen sisästä.
»Sinähän olet loma-aikana ruvennut puhumaan kuninkaallisesti. Vai oletko jo naimisissa?»
Riemuiten näytettiin vasenta kättä. Sormus oli poissa.
»On hauskaa, että olet tullut järkiisi.»
»Kiitos sinulle.»
Keskellä pihaa, kaiken kansan nähden, tuo kihlauksensa purkanut mies syleili minua turkkeineni.
»Herran tähden! Hillitse itsesi, mies!» huusin hätäytyneenä.
Kyytipoikani muistutti myrskynmerkkiä allakan nurkassa, mutta Berglund oli ruumiillistunut riemu.
»Menehän huoneisiisi. Rauha odottaa siellä kahvipannuineen! Tohtori, olkaa hyvä ja seuratkaa neitiä! Minä huolehdin tavaroista ja hevosesta.»
Lensin turkkeineni asunnolleni. Merkeistä päättäen oli kuu pudonnutRauhan syliin.
Olin tarttumaisillani oven kädensijaan, kun käsi laskeutui olalleni ja synkät silmät mittelivät olemustani.
»Mikä on hätänä?»
»Sinunko tähtesi Berglund on purkanut kihlauksensa?» »Mitä hullua?Eihän toki!»
»Hän syleili sinua.»
»Hän nosti minut reestä eikä syleillyt. Äläkä rutista olkapäätäni jauhoksi!»
Samassa tyrkättiin ovi sisältäpäin auki, ja kynnyksellä seisoi onnesta paistava Rauha.
»Terve, Rauha!» huusin iloisena ja pyöräytin häntä kelpo tavalla ympäri. Mieleni teki sulkea hänet syliini, mutta isiltä perityt tapani eivät mukautuneet moiseen herrasväelle kuuluvaan hempeilyyn. Totesin vain, että on suloista tavata ystäviä ja tovereina.
Rauha hymyili salaperäistä hymyään kuin neitsyt Maria enkelin ilmestyksen jälkeen. Halusin tarttua tohtoria niskasta ja heittää hänet luokkina ulos saadakseni rauhassa pitää poliisikuulustelun toisten sydämenasioista. Toista tuntia hän istui meillä minun kiusallani.
Tuskin ovi ehti kunnolleen sulkeutua tohtorin jälkeen, kun Berglund tempasi Rauhan syliinsä ja ilmoitti juhlallisesti kihlauksensa.
»Loppiaisena se jo tapahtui, mutta säästimme julkaisemisen siksi, kunnes tulit kotia. Halusimme nähdä ystävälliset kasvosi ensimmäisenä onnittelijana.»
Kuten ylläolevasta näkyy, olen onnistuneesti kumonnut vanhan viisauden: »kun on akka puhemiehenä, niin on piru konttimiehenä». Mutta minä en olekaan akka, vaan neitsyt.
Maailma halkeaa halusta tietää, kuinka minun onnistui purkaa entinen kihlaus ja rakentaa tilalle uusi. Sille en hiisku sanaakaan osallisuudestani koko hommaan. Saavat luulla sen syntyneen itsestään.
Tosiasiana kuitenkin pysyy, että minä yhtenä pyryiltana ennen joulua otin leipävartaan ja uhkasin sillä kuuta sanoen:
»Jos et nyt vain putoa Rauhan syliin, joka ei itse uskalla sinua tulla pudottamaan, niin otan ison tervasudin ja tervaan koko kuun.»
Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä koskaan tietää.
Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää keinot».
Helmikuun 4 p.
Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.
Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä. Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat, tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla. Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.
Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.
Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.
Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa. Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen. Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus parasta, ajattelin järkevänä.
Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian »planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä ylösnousseita vainajia.
Kevättä kynttelistä.
Rauhalle ja Berglundille se ainakin alkoi. Rovasti Jahah pulleine vatsoineen pyöräytti muutamassa minuutissa neiti Tuomikoskesta rouva Berglundin. Vieraita oli kovasti, ja lahjoja tuli paljon. Kahvia tarjoiltiin koululla, ja illalla pyörähtelivät nuoret mielensä hyvikkeeksi nuorisoseuran talolla.
Rovasti kunnioitti taas minua tilastollisella keskustelulla, häätilaisuuteen soveltuvalla avioero- ja syntyväisyystilastolla. Ei kukaan rakastanut minua niin paljon, että olisi vapahtanut minut. Epätoivoissani johdin keskustelun uusille urille. Koppasin aiheen talven lumesta. Ah, että teinkin sen! Kukaan ei ollut minulle kertonut, että pyöreä ja harmaa rovasti Jahah mittailee sademääriä ja lähettää niistä tietonsa Helsingin herroille.
Vilkaisin ympärilleni. Koko maailma oli jättänyt meidät kahden. Tohtorikin istui molempien kihlaamattomien morsiamiensa välissä eikä pienimmälläkään eleellä aikonut tulla auttamaan minua eroon hengellisestä seurastani. Ruustinna Jahah parka! Varmaankin koko avioliittosi on ollut yhtä ainoata tilastoa!
Niin meni minulta koko hääilo.
Tänään on koululla lupa. Nuori pari kuhertelee rauhassa. Yksin istun kuin talitiainen jäisellä varvulla. Ei missään siinnä pienintäkään rasvannokaretta. Omaa kaulaani sahasin, kun tämän avioliiton puuhasin. Nyt ei ole minulla edes Rauhaa seurana.
Helmikuun 17 p.
En seurustele Korpisen kanssa. Tai hän ei seurustele minun kanssani. Suuttui kai, kun en ruvennut kanssaan kurttiseerailemaan. Parasta olikin. Juorukellot eivät ainakaan silloin kohdallani kilise. Neiti Iippo loistaa jälleen kuin pyrstötähti, ja neiti Hosio saa osansa hänkin. Molemmat neidit ovat ilmisodassa keskenään. Mammat syöttävät ja juottavat kilvan tohtoria. Saa nähdä, kumpi lyhyemmän tikun vetää.
Minun elämäni on tylsää. Mäenlasku on paras huvitukseni. Täytyy kuitenkin hiihtää viisi kilometriä, ennenkuin saa kunnollisen mäen sujauttaa. Toista on kotona Savossa! Siellä ei tarvitse hakea mäkiä.
Hiihdin tänäänkin mäelle. Kekrivuoreksi sitä paikkakuntalaiset sanovat. Sen huipulla kasvaa muutamia kuusia. Hiihdin erään juurelle ja kapusin kuuseen, taittamaan käpyoksia maljakkoihini.
Olin juuri ehtinyt pudottaa ensimmäiset oksat, kun kuulin puhetta metsän puolelta vuorta. Siirsin sinne silmäni. Tohtori ja neiti Iippo siellä hiihtelivät ylös rinnettä. Kun he ehtivät kuuseni kohdalle, iski Korpinen sauvansa hankeen, ja ensimmäinen näytös alkoi. Valitan kelloni kotiin unohtumista. Olisi ollut sangen kiintoisaa tietää, kuinka pitkiä suudelmia voidaan kymmenen asteen pakkasessa vaihtaa.
Pieni tuulenpuuska pudotti erään oksalle jääneen kävyn suksilleni. Pieni kolahdus. Hätkähtäen erkanivat suutelijat. Molemmat käännähtivät sinnepäin, mistä risahdus kuului.
»Sukset!» huudahti neiti Iippo.
»Puussa on joku. Kuka perhanahan se lienee?»
Korpinen hiihti lähelle.
»Liisa, mitä hittoa sinä siellä teet?»
»Hyvää päivää, hyvä herrasväki!» vastasin tohtorin epäritarilliseen tervehdykseen ja aloin taitella käpyjä. »Olen kävystämässä, kuten näette.»
»Tule heti alas, junkkari! Putoat ja taitat vielä niskasi.»
»Oma mun niskani!» Hellitin toisen käteni irti kiusatakseni, mutta kohmeinen käsi ei jaksanutkaan kannattaa koko ruumiin painoa. Lipesin. Alaoksista sain vasta niin lujasti kiinni, että vauhti heikkeni. Tulin hyppäämällä lopun matkan ja vajosin hankeen kainaloitani myöten.
»Olipa hauskaa, että satuitte tulemaan. Olisin muuten voinut jäädä hankeen», naureskelin Korpisen vetäessä minua ylös kinoksesta.
»Vielä viisastelet, mokomakin villikissa! Vitsaa tarvitsisit, että oppisit liikkumaan siellä, missä sinunkaltaistesi tulee liikkua.» Tohtori parka näytti todella säikähtäneen.
Kopistelin enintä lunta pois vaatteistani ja kokosin oksat kainalooni.Korpinen torui kuin äitipuoli. Neiti Iippo lisäsi purevia säestyksiään.
»Hyvästi! Kiitoksia avustanne! Hauskaa jatkoa!» huusin nauraen ja lähdin kiitämään huimaa vauhtia rinnettä alas oksat kainalossani.
»Millainen rohkea rasavilli!» kuulin Korpisen sanovan Iipolle.
Mäen alla vilkaisin taakseni. Neiti tahtoi näyttää, ettei hän ollut miestä huonompi. Mutta tuskin hän oli päässyt puoleen, kun horjahti ja pyllähti suinpäin lumeen. Sukset karkasivat mäen alle. Harmistunut kavaljeeri sai noutaa sukset ja viedä ne neidille.
Naureskellen hiihdin kotiin.
Maaliskuun 3 p.
Naapurin Maija sanoi, että kun syö laskiaista vastaan yhdeksän suolaista silakkaa, niin yöllä tulee tuleva aviomies juottamaan.
Paistoin 18 silakkaa. Yhdeksän vein Maijalle, että hän voisi ne niellä kenenkään tietämättä.
Itse istun tässä silakkakuppi vierelläni. Vesilasi on valmiina myös pöydällä. Saa nyt nähdä, kuka tulee juottamaan.
Maaliskuun 4 p.
Aamulla anivarhain.
Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan, vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.
Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta tulee vanhapiika.
Maaliskuun 24 p.
Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa, että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä hakemaan.
Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta hyödyllistä!
Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en. Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.
Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja tunnonvaivoja.
No niin. Nyt palaamme järjestykseen.
Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa, etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.
Neiti Iippo ja Hosio sulivat jälleen ystäviksi.
»Kuinka savolainen osaa näytellä pohjalaistyttöä! Mahdotonta! Jo tuli kappaleesta pannukakku, oikea prötti!»
Mutta Homin Maija ja minä praatasimme iltakaudet takan reunalla reirua pohjalaasta, ja emäntäkin myönsi, että kyllä opettajatar sellaanen flikka on, joka oppii vaikka lentämähän.
Korpinen on käyttäytynyt minua kohtaan hyvin toverillisesti. Hän pitää toki sanansa. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessä hiihtämässä. Minusta ei kylläkään ole vastaavaa nautintoa kuin neiti Iiposta, mutta kavaljeerini on säästynyt muista turhista vaivoista. Kestän suksillani sekä ylä- että alamäessä.
Koko kylä seurasi kieli pitkällä hiihtoretkiämme. Syksylliset juorut heräsivät henkiin, ja se seikka, että näyttelimme rakastavaisia »Pohjalaisissa», puhalsi ne ilmiliekkiin.
Kunpa he vain olisivat kuulleet puheemme, niin pitkän nenän olisivat saaneet, kaksimetrisen makkaran!
Eilen sitten oli se suuri esiintyminen. Ensi-ilta. Koko edellisen yön nukuin kuin juoksevan sian selässä. Tarkemmin sanoen en nukkunut ensinkään. Aamupäivä meni harjoituksissa. Kesken meiningin haettiin tohtori-Jussi pitäjälle synnytykseen. Ajatelkaapas, jos illalla joku pikku ihminen tarvitsee lääkärin apua tullessaan näyttelemään elämän suuria »Pohjalaisia», silloin vasta tulee pienestä »Pohjalaisista» oikea prötti! Berglund oli vara-Jussina. Hän luki kirjasta. Kenraaliharjoitus meni onnistuneesti penkin alle. Olin niin onneton.
Tuli ilta. Juhlapukuista yleisöä tunkeutui sali täyteen.Naapuripitäjästäkin kuului tulleen vieraita. Näyttämöllä oli hulina jahälinä. Miehet pukeutuivat näyttämöllä, naiset pienessä pukuhuoneessa.Apteekkarin rouva maalasi, ja neiti Iippo arvosteli.
Olimme jo kaikki valmiiksi laitettuja, kun »Jussi» tuli pukuhuoneeseen.
»Mutta Liisa! Mikä ihmeen karvakuontalo sinulla on päässäsi?» olivat hänen ensimmäiset sanansa.
»Peruukki se on, Jussi kulta.»
Hän tarttui siihen ja heitti sen nurkkaan.
»Omat hiuksesi ovat tuhat kertaa kauniimmat», jupisi hän.
»Eino!» huomautti neiti Iippo kuivasti. »Ei suinkaan neiti Harju voi ilman peruukkia esiintyä.»
»Miksi ei? Tuollaista tuulenpesää hän ei ainakaan pane päähänsä ja pilaa koko kappaletta.»
»Paremmin sentään tuo 'tuulenpesäkin' Pohjalaisten Liisalle sopii kuin neidin oma polkkatukka. Koeta muistaa, että tämä on näyttelemistä!»
»Peruukki on todellakin ruma», myönsi apteekerska. »Luulin taloudenhoitajan hankkineen kauniimman.»
»Täällä on toinen peruukki», huuteli joku, ja hetken päästä roikkui pitkä palmikko niskassani.
»Koulun Ester sen kätki pukukaapin konttiin, mutta satuin näkemään hänen hommansa», kuiskasi Homin Maija, joka körttiröijyssä röhehti Hilapielen Hetana.
Nyt en ollut sillä tuulella, että olisin ruvennut suutahtelemaan.Olisin voinut vaikka syleillä sitäkin naista, joka vei minulta Mar…Seis! Ei sinnepäin, kynä!
Kello kilahti kolmannen kerran. Liikaväki valui näyttämöltä pois.Kolisten kohosi esirippu.
Ensimmäinen näytös meni kommelluksitta. Toisessa näytöksessä Kaisa kaasi pesupunkkansa sisällyksen lattialle, niin että Harrin piha muuttui vesilammikoksi. Väliajalla täytyi hakea luuttu ja pyyhkiä koko piha. Kuiskaaja-paran uudet housut tahriutuivat. Kolmas näytös meni loistavasti. Yleisö oli vallan haltioissaan. Villitys tarttui meihinkin. Kolme kertaa yleisö kutsui Jussin ja Liisan nähtäväkseen.
»Neiti Harju! Missä opettajatar on? — Jassoo. Mutta tehän vasta taiteilija olette! Kuulkaapa, näyttämö teidän työmaanne on eikä luokka.» Apteekkari oli aivan innostunut selittämään minulle kykyjäni.
»Näyttelihän Jussikin hyvin», huomautin.
»Nojaa! Rakastelu meni aivan mallikelpoisesti. Kuulkaahan, neiti! Miksi ette ole antautunut näyttelijättäreksi? Uskokaa minua, teillä on siihen kaikki edellytykset!»
Tuo kaikki oli palsamia itserakkaudelleni. Kokoilin tavaroitani kiitoslaulujen kaikuessa korvissani. Olin taivaallisen iloinen. Mutta taivaallisesta ilosta tulee tavallisesti heitetyksi armotta kovalle kamaralle.
Olin aikeissa mennä hakemaan nenäliinaa takkini taskusta, kun kuulin näyttämön pimeästä nurkasta kuisketta.
»Minua aivan syljetti. Viitsivätkin kaikkien nähden rakastella. Tohtori aivan ahmi silmillään opettajattaren. Näitkö, millä riemulla hän koppasi hänet syliinsä?»
»Näinhän toki. Tiedätkö?» Hyvin salaperäisellä äänellä: »Koulun Ester olisi jo varmasti tohtorin kanssa naimisissa, jos opettajatar ei olisi tullut väliin. Mutta mustasukkainen kuuluu opettajatarkin olevan Esterille. Korkean kuusen latvasta oli hypännyt maahan, kun oli tavannut tohtorin Esterin kanssa hiihtelemässä. Ester itse kertoi.»
»Se on niitä Esterin juttuja!»
»Itse hän on mustasukkainen. Minä kuulin, kun pankinjohtaja pyysi tohtoria Jussiksi, niin tämä lupasi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että opettajattarelle annetaan Liisan osa. Herrat eivät tienneet minun olevan kuulomatkan päässä. 'Taitaa olla ylpeä tyttö?' kysyi johtaja. 'Ylpeä kuin synti ja kiukkuinen', virkkoi tohtori, 'mutta olen päättänyt valloittaa hänet. Saatpa nähdä, miten mainiosti hän jo halailee minua Pohjalaisissa.'»
»Mainiostihan se kävi. Ovat tainneet hiihtoretkillä ottaa ylimääräisiä harjoituksia, sillä kömpelösti se olisi yhteisharjoitusten perusteella käynyt.»
»Entäs sitten? Mitä vielä?» kysyin astuen neitosten pariin, jotka kävivät säälittävän noloiksi. Postineiti toipui ensiksi.
»Puhuimme vähän sinusta.»
»Kyllä kuulin. Sallikaa minun myöskin sanoa jokin sana puolestani. Te luulette minun ryöstävän teiltä tohtorinne. Turha luulo. Minä en huoli hänestä, vaikka tarjoaisitte hänet kultalautasella voissa paistettuna.»
Käänsin selkäni ja menin takkini luo. Puin sen ylleni. Parasta oli lähteä kotiin.
»Liisa!» kuulin tohtorin kutsuvan nimeäni. Neitoset vaihtoivat silmäyksiä. En ollut kutsua kuulevinanikaan.
»Liisa, sinähän lupasit jäädä tanssimaan!»
»Lupasin, mutta nyt peruutan puheeni. Menen kotiin lepäilemään.Hyvästi! Pidä hauskaa!»
»Odotahan! Pitääkö sinun nyt noin rynnätä? Tanssi edes kerran kanssani!»
»En kertaakaan. Hyvää yötä!»
»Odota! Tulen saattamaan sinua.»
»Kiitos. En kaipaa saattajaa.»
»Tulen kaikessa tapauksessa.»
»Et tule, sillä minä määrään itse sellaiset asiat. Nämä neidit tässä kaipaavat seuraasi kipeämmin kuin minä. Luovutan sinut heille. Terve!»
Tämän päivän olen loikonut leposohvalla Rauhan ja Berglundin vastuksina (heidän on jo sopiva aika lopettaa kuherruskuukautensa) ja lukenut »Genovevaa». Oskari on sen hiljattain hankkinut. Lapsena ollessani se oli lempikirjani. Luin sitä silloin useasti ja aina itkeä tihertelin. Kirjan kieli oli kurjaa. Piikojen ja renkien tahraiset kädet olivat sen lehdet värjänneet ruskeiksi. Vielä tänäänkin tunnen sen omaperäisen tuoksun. Tyrmän hajua silloin. Nyt ehkä sanoisin sitä navetan hajuksi. Romanttinen mieli muuttuu. Tämä uusi »Genoveva» siloisine kielineen ja vielä siloisempine papereineen ei enää tehnyt mieltäni murheelliseksi, saatikka saanut kyyneliä kierimään. Välillä laulaa hujahuttelin:
»Ah sä rakas Augustin, Augustin…»
Maaliskuun 25 p., Maarianpäivänä.
Hirveä pyry ja lumisade. Toivottavasti emme hautaudu kinoksiin aivan kokonaan.
Kahdesti olen jo lapioinut tänään tien koulurakennukseen. Olen näet muuttanut nuorelle parille ruokamieheksi.
Korpinen kävi myrskystä huolimatta luonani kirkonaikana ja sai hyvin kylmän vastaanoton.
»Kaikenlaisessa ilmassa viitsitkin lähteä kävelylle.»
»Oma syysi. Näin jo sunnuntai-iltana joutuneeni epäsuosioon ja kiiruhdin kysymään, miten olin sen ansainnut.»
»Kysy sitten!»
»Näytät olevan nytkin vielä pahalla tuulella.»
»Se pukee minua.»
»Häiritsenkö ehkä sinua?»
»Häiritset. Koetan tässä juuri keksiä keinoa, miten saisin sinut lähtemään nopeimmin tiehesi.»
»Avaa ovi ja potkaise ulos. Se on nopein keino.»
»Mutta ei varmin. Jos olisinkin voimakas, tekisin sen heti.»
»Koeta! Ehkä voitat.»
»Hyvä herra, näytät pitävän tätä juttelua leikkinä, mutta se on totta.En halua seurustella kanssasi.»
Hän seisoi yhdellä harppauksella edessäni.
»Et halua! Olenko loukannut jollakin tavalla sopimustamme?»
»Et, mutta kylässä juorutaan meistä kuitenkin.»
»Mitä ne juoruavat meistä?»
»Kyllä sinä sen voit arvata.»
»Ettäkö minä olen rakastunut sinuun?»
»Niin, ja…»
»Mutta lapsi kulta, tottahan se on. Käsitäthän, etteivät nuori mies ja suloinen, nuori tyttö voi seurustella tovereina, vaan rakkaus syttyy pakostakin heidän välilleen.»
»Minä voin seurustella. Mutta minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä et voi, ja pysyä erossa seurastasi. Nyt sen teen. Meidän hiihtoretkemme ja seurustelumme loppuvat tähän.»
»Mutta jos minä sanonkin: ei! Entä sitten! En ole mikään yliluonnollinen olento, joka jaksaa olla toveri sinunkaltaisesi tytön kanssa. Ei, tahdon syleillä! Tahdon suudella! Tahdon sinut omakseni, en jaksa olla enää ilman sinua…» j.n.e., en jaksa muistaakaan, mitä kaikkea hän höpisi.
Niin äkkiä, etten mitenkään ehtinyt peräytyä, hän koppasi minut syliinsä.
En ole eläissäni ollut niin lähellä toista. Hän puristi kätensä ympärilleni kuin mustekala lonkeronsa. Henki aivan salpautui. Näin myös, että minulta aiottiin ryöstää suudelmia, joiden pituuteen olin saanut jo syrjästä käsin tutustua.
Miehet ovat petoja, ryöväreitä! Tuollainenko »joka naisen rakastaja» veisi ensimmäisen suudelman huuliltani, suudelman, jonka olin kuvitellut sadoin hellin haavein.
Vihasin, vihasin, vihasin!
Taistelutta en tahtonut kuitenkaan antautua. Puren, jos muu ei auta. Painoin pääni alas hänen rintaansa vasten. Hän luuli sitä antautumisen merkiksi ja päästi toisen kätensä irti kohottaakseen päätäni. Siinä silmänräpäyksessä lävähytin häntä korvalle kaikin voimin.
Hänen järjettömät sanansa tyrehtyivät. Pääsin irti. Peräydyin valmiina antamaan uuden ja paremman korvatillikan.
Katselimme toisiamme. Huomasimme nyt, ensikerran, ettemme olleetkaan sellaisia, millaisina olimme pitäneet toisiamme. Uusi tuttavuus sai meidät seisomaan silmäkkäin pitkän ajan. Pitkä se aika oli varmasti, vaikka en voikaan sitä sekunnilleen määritellä, kun täytyi pitää silmällä vihollisen liikkeitä. Tohtori näytti muuttuneenkin suolapatsaaksi.
Vihdoin hän liikahti. Jännitin lihakseni uuteen iskuun.
»Olet oikeassa. Minä en ole tarpeeksi arvokas ystäväksesi. Suo anteeksi, jos voit!» Hän kumarsi ja marssi tiehensä.
Oliko hänen äänessään todellakin kunnioitusta, vai oliko lause vain teeskentelyä, siitä en ole varma.
Katselin hänen jälkeensä, kun hän kahlasi paksussa nietoksessa kotiinsa.
Omaksi ihmeekseni en ole hänelle lainkaan vihainen. Säälittää, poikaparka. Mutta on jo hänenkin aika oppia ymmärtämään, etteivät kaikki naiset ole yhteen muottiin valettuja ja että hänkään ei vastustamaton ole.
Huhtikuun 5 p.
Latomereläiset ovat ilahduttaneet minua verolla. Se oli aivan odottamaton ilo. Olinhan vielä viime vuonna tuhlaamassa kallista isänperintöä, nyt on minua rangaistu siitä 120 äyrillä. Hohhoo! Huomaan olevani rikas ja äveriäs. Paljonko lienee äyrin hinta? Etten vain joudu ulosmitattavaksi kimpsuineni, kampsuineni!
Berglundilta verotus vei koko kylpyilon. Hänellä on 135 äyriä ja hänen rouvallaan 60. Summa = 195 äyriä.
»Ei sinun kannata olla noin kärttyinen. Itsehän ilmoitit tulosi. Ota minusta kaunis esimerkki! Minä olen iloinen, vaikka verottivatkin minua toisen omaisuuden hävittämisestä.» Koetin lieventää isännän mörrituulta.
»Eivät minua omat veroni harmitakaan, sillä minua on verotettu liiankin oikein. Mutta nuo isännät minua harmittavat. Ajattelepa esim. Majatalon isäntää. Kuinka monta äyriä luulet hänellä olevan?»
»Odotapas! Hänellä on majatalo, auto, neljä hevosta, kymmenkunta lehmää, kanala, suuret pellot, oma työväki y.m. maallista hyvää kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta alkaen. Kun minulla on sata äyriä, niin täytyy hänellä olla neljäsataa, sillä ei hän ole toki sen enempää voinut jutkauttaa.»
Berglund naurahti happamesti.
»Niinkö rikkaaksi hänet arvioit! Eiväthän sen poloisen tulot ole kovinkaan suuret, hänellä on 92 äyriä.»
»Uneksit tai olet kuullut väärin.»
»En tee kumpaakaan. Tulin muutama minuutti sitten puodista, jossa mainittu isäntä juuri valitti verotaakan suuruutta ja syytti muun muassa meitä opettajia, jotka kunnan elätteinä kohotamme veroäyrejä. Saat uskoa, että tukin ukon suun. Laskin suunnilleen hänen tulonsa ja näytin suuren ihmisjoukon kuullen, miten monesta tuhannesta hän on myynyt kunniansa ja omantuntonsa. Ukko luikki pihalle ja hävisi.»
Kyllä maanukot osaavat puolensa pitää niin täällä kuin muuallakin. On Harjulan rustitilan isäntäkin monesti jymäyttänyt »kunniansa ja omantuntonsa» kautta kunnan isiä, vaikkakaan ei aivan noin häpeemättömästi. Mutta hänen tyttärestään on polvi muuttunut. Mukisematta maksan veroni. Isäkulta saa lähettää (äitirouvalta salaa) minulle tuhatlappusen. Omilla rahoillani en aio veroja maksaa. Ja yhden tuhannen arvosta isä kuitenkin jutkauttaa verottajia. Annan hänelle näin tilaisuuden sovittaa syntikuormaansa.
Huhtikuun 12 p.
Tapasin kaupassa postineidin. Ylitsekuohuvan kohteliaana hän laahasi minut asuntoonsa.
»Sinua tapaa nykyisin niin harvoin, että täytyy takertua kiinni kynsin hampain kerran tavattuaan», ilmoitti hän siirappimaisesti.
Käsikynkkää kävelimme kuin hyvätkin ystävät. Neidin kieli liikkui rasvattuna. Olinpa oikein utelias näkemään, mitä tietoja hän minulta aikoi onkia. Ystävämme postineiti on karjalainen, oikea viipuritar, ja sen kyllä huomaa hänen kielensä liikkeistä.
Alkajaisiksi tuli referaatti apteekkarinrouvan puvusta, joka oli viime viikolla saapunut suoraan Pariisista. Tuhatviisisataa oli komeus maksanut. Neiti tiesi rahat pennilleen, sillä olivathan ne kulkeneet hänen käsiensä kautta. Hirveä hinta yhdestä puvusta! Eikä mistään kotoisin koko komeus. Sellaisen puvun saa Suomesta viidelläsadalla.
Kahvin kiehuessa selostettiin häät Salomäenloukolla. Siellä oli ollut kamalasti pöhnäisiä. Aholan Franskin oli ollut niin juovuksissa, että hevosella oli ajanut suoraan tupaan. Ei luulisi rikkaan talon isännän kehtaavan tuolla tavalla esiintyä. Puukotkin olivat vilahdelleet. Kankalon Ottoa oli aina keuhkoihin asti viileksitty. Lyöjistä ei ole tietoa. Taisivat taasen antaa »sakin hivutusta», koska kuuluu miehessä olevan toistakymmentä puukonjälkeä. Korpinen oli antanut ensiavun, sitten se vietiin kaupungin sairaalaan. Hengissä kuuluu vielä olevan, mutta eloon jäänti on epävarmaa.
Tohtorin taloudenhoitaja kävi myös äskettäin postissa. Tohtorin vasen korva kuuluu olevan kipeä. Oli täytynyt käydä kaupungissa hakemassa apua virkaveljeltä.
(Oliko korvapuustini todellakin niin kova!)
»Tohtori on tainnut lopettaa seurustelunsa sinun kanssasi?»
(Tätä kysymystä olin jo odottanut 1 t. 23 min.)
»En ole nähnyt häntä kertaakaan Maarianpäivän jälkeen», vastasin totuudenmukaisesti.
»Ketähän hän nyt oikein ruvennee friiaamaan?»
»Varo vain, ettei iske silmiänsä sinuun!»
Tämä lause avasi minulle ovet postineidin sydämeen. Tutustuin sekä entisiin että nykyisiin sulhasiin. Kaikkia hän oli kohdellut jäätävän kylmästi. Olipa Korpinenkin (!) häntä mielistellyt, mutta hän oli järkevä nuori (32-vuotias) tyttö, joka oli sanonut kielastelijalle: »Tiedä huutia!» Ikäviähän ne yksinäiset hetket ovat (paljonpuhuva huokaus), mutta työn touhussa ja muinaisia muistellessa ne kumminkin kuluvat.
»Mitä sinä teet iltaisin, kun asunnostasi loistaa tuli joka ilta myöhään yöhön?»
»Kirjoittelen», vastasin edelleenkin totuuden mukaan.
Rakas päiväkirjani! Olen keksinyt uuden huvittelumuodon. Minä kirjoitan romaania! En tietystikään aio kirjailijaksi. Varjelkoon! Näyttämöä varten tunnen syntyneeni. Toistaiseksi se ala on kuitenkin suljettu minulta. Mutta mielikuvituksessani se on auki, ja voittokulkuani mitättömästä opettajattaresta maailmankuuluksi näyttämötähdeksi romaanissani kuvailenkin. Ah, mikä nautinto sitä on kirjoittaa! Ei ole ihme, jos sen ääressä ilta kuluu ja yö aamuksi avautuu.
»Kirjoittelet?» Postineidin ääni värähti epäuskoisesti. »Ei suinkaan vihkojen korjaus voi kestää puoleen yöhön!»
»Ei. Sitäpaitsi en vihkojen korjausta nimitä juuri kirjoittelemiseksi, vaikka usein saisikin ne kyllä uudestaan kirjoittaa, jos mielisi saada ne kunnollisesti korjatuiksi.»
»Mutta harvoinhan sinä kirjeitäkin lähetät?»
»Kirjoittelen huvikseni.»
Luultavasti ei emäntäni uskonut sanojani, koska epäilevä hymy väreili hänen kasvoillaan. Olkoon uskomatta! Totta se kuitenkin on. Nousin lähteäkseni.
»Mihin sinulla on tuollainen kiire?»
»Kiire! Voiko puhua kiireestä, kun on istunut talossa kolme tuntia?»
»Eihän sinulle vain tule vieraita illaksi?»
»Ei. Mutta meillä on kylpy tänä iltana.»
»Kuule, tiedätkö mitään Berglundin ensimmäisestä morsiamesta?»
»Tiedätkös sinä?»
»Tiedän. Hän kuuluu olleen vanha eukko. Aivan sopiva Berglundin äidiksi, mutta rikas. Ajatteles, että kylässä luultiin hänen purkaneen kihlauksensa sinun tähtesi! Ällistys oli yleinen, kun hän naikin Tuomikosken.»
»Se olikin tarpeellinen ällistys tälle rikkiviisaalle paikkakunnalle.Hyvästi!»
Juoksin oikotietä kirkon kautta koululle. En mielelläni kulje illalla hautausmaan ohitse. Sielussani on salaperäinen kammo sitä paikkaa kohtaan. Tuntuu kuin kuolleet potkisivat paksun multapeitteen pois päältään, laskisivat irvistelevät leukansa kiviaidalle ja sähisisivät: »Tällaiseksi sinäkin kerran tulet.» Nyt oli kuitenkin vielä hämärä ja rohkeuteni ei ollut mennyt mailleen yhtaikaa auringon kanssa.
»Liisa!»
»Uijee!» kiljahdin vastaan, huulinpa todellakin, että vainaja jo minua huhuili aidan takaa. Valmistauduin kiitämään kaikin voimin käpälämäkeen, kun huomasin mustan miehen lähestyvän keskikäytävää pitkin.
»Ethän vain liene pelästynyt?» kuulin tutun äänen kysyvän. Pysähdyin.Korpinenhan se oli.
»Vähältä piti, etten pelästynyt. En todellakaan osannut aavistaa, että olet ruvennut kuolleitten kanssa seurustelemaan.»
»Kävin haudankaivajan sairasta lasta katsomassa. Päätin kulkea lyhyintä tietä. Minua eivät vainajat pelolta.»
Meillä oli pari sataa metriä yhteistä matkaa. Keskustelumme koski sairasta lasta, joka oli oppilaani. Viimeistä tapaamistamme emme sanallakaan kosketelleet.
Olimme juuri saapuneet tienhaaraan, kun opettajan Seliina juoksi vastaamme kuin vainoojien takaa-ajamana.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyin.
»Ei mikään. On vain vähän asiaa postiin.»
Postiin! Tietysti hän kertoo »postikellolle», keitä oli tavannut hautausmaan nurkalla. Kertokoon!
Huhtikuun 14 p.
»Ketäpä profeetoista teidän isänne eivät olisi vainonneet.»
Tunnen itseni vainotuksi. Koko ikäni olenkin saanut olla vainottuna. Siitä on äitirouva pitänyt kiitettävää huolta. Nyt, kun olen päässyt hänestä sopivan välimatkan päähän, alkaa ulkomaailma ruveta pommittamaan. Eilen paukahti pahin. Tottumattoman se olisi suistanut tolkultaan, koskapahan meikäläisenkin parkittu rauha tuli järkytetyksi pohjiaan myöten.
Jos eilen olisin tavannut sellaisen ihmisen, joka olisi uskaltanut suunsa avata maailman ihanuudesta ja luomakunnan kruunun ylevyydestä, niin olisin armotta nujertanut niskat häneltä.
No niin. Onhan sitä tässä jo tarpeeksi alkulausetta tämän päivän tekstiin. Nyt asiaan!
Eilen oli palmusunnuntai. Olimme jo aikoja sitten päättäneet Berglundien kanssa lähteä Salomäenloukolta »palmuja» noutamaan. Lauantaina satuin siitä Korpisellekin mainitsemaan. Hän pyysi päästä mukaan. En hennonut kieltää, kun poikaparka näytti olevan niin onneton sen Maariana sattuneen kohtauksen tähden.
Menin lauantaina yöksi Berglundille, että heräisimme ajoissa. Vähää ennen viittä kirmasin omiin huoneisiini pukeutumaan hiihtopukuun. Pihalla tapasin Korpisen. Käskin hänet sisään. Kymmenen minuutin kuluttua olin kuitenkin valmis, ja me tulimme yhdessä kartanolle. Samalla hetkellä meni Iipon palvelijatar pihan poikki navettaan. Oveni kilahti lukkoon, ja me lähdimme.
Kirkonkellot moukuivat jumalanpalveluksen alkaneeksi kotiin tullessamme. Jokainen meni hiukan väsähtäneenä omille mailleen.
Heittäydyin sohvalleni ja päätin uinahtaa suurimman väsymyksen pois. En viitsinyt panna edes oviani lukkoon. Kukaan ei luultavasti vaivautuisi ryöstöretkelle luokseni. Unta ei tarvinnut herutella. Se tärppäsi heti kiinni.
* * * * *
Heräsin. Joku kosketti hiljaa olkapäähäni. Katsahdin unisin silmin häiritsijää. Pappi! Itse pyöreä, harmaa rovasti Jahah täydessä papillisessa prameudessaan. Koska minulla ei ollut kuollutta haudattavaksi, ei lasta kastettavaksi, ei miestä vihittäväksi, luulin näkeväni unta.
»Pappi on pahaksi unessa», mutisin ja aioin jatkaa muitta mutkitta untani.
Kopistettiin uudestaan olkapäästäni, tällä kerralla kokolailla lujasti.Kavahdin istumaan. Tukahduttaen haukotukseni ihmettelyyn virkoin:
»Rovasti!»
»Jahah! Niin, minä itse», vastattiin virallisella äänellä. No, siitä olin jo tullut itsekin vakuutetuksi. Haamun alla eivät juuri lattiapalkit narise.
»Minulla on tärkeätä asiaa neidille», jatkoi rovasti kuin olisi lukenut: »Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret…»
Tärkeätä asiaa? Senhän jo näki päältäpäinkin. Mutta mitä? Ehkä alkusoitto pakanajuhlaan? Silittelin pörröistä päätäni hiukan sileämmäksi, etten muistuttaisi liiaksi syntistä naista, ja tunsin olevani suostuvainen alkusoittoon pakanaraukkain hyväksi.
»Rovasti on hyvä ja istuu!»
»Kiitos, tunnen voivani lausua sanottavani paremmin näin seisoen.Neiti, minulla on ikävätä asiaa teille.»
Kokopaussi. Rovasti tuijotti minuun niin murheellisena, että sydäntäni kouristi kamalasti. Olisikohan kotona… kuollut… isä?
»Jumalan tähden. Onko isäni kuollut?»
»Jahah! Jospa se edes olisikin jotakin sellaista. Ei! Se on pahempaa.»
Pahempaa. Mitään pahempaa ei voi sattua. Rauhoituin.
»Sanottavani koskee teitä ja elämäänne.»
Elämääni! Tuo meni yli horisonttini.
»Te ette näytä muistavan, että teillä on vastuunalainen tehtävä lasten kasvattajana. Tästä olen tullut neidille huomauttamaan. Ymmärrättekö?»
»En, en yhtään!»
Nyt näkyi taasen olevan rovastin vuoro tuijottaa. Sitten hän ryhtyi narisuttamaan lattiaani mahtavin askelin sekä saarnasi mauttomasta suolasta ja kasvattajan esimerkillisestä elämästä.
»Herra rovasti», keskeytin kärsimättömästi, »tuon kaiken tiedän, joten on turha jatkaa sitä! Te näytätte haluavan muistuttaa minua jostakin. Olkaa hyvä ja sanokaa se kiemurtelematta! Tällaisessa jännityksessä olo ei ole terveellistä.»
Rovasti pysähtyi.
»Te tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»
»Sitä en tiedä.»
Vihan puna kohosi rovastin pyöreille kasvoille.
»Jahah! Te, te kehtaatte sanoa sen! Ajatelkaa viime yötänne! Miten sen vietitte?»
»Nukkumalla, kuinkas muuten!» Aloin epäillä rovastin järkeä. Olikohan ukko parka tulossa sekapäiseksi?
»Nukkumalla! Jahah! Voitteko kieltää, että tänä aamuna kello viisi eräs nuori mies poistui asunnostanne? Jahah!»
Suuni jäi auki. Tarkka heittäjä olisi sinne voinut onnistuneesti heittää kokonaisen kananmunan.
Rovasti haltioitui ja tuli täyteen pyhää kiivautta.
Hänen korviinsa oli jo kauan kantautunut yhtä ja toista elämäni juoksusta. Mutta hänen mielestään oli minullakin oikeus kunniallisilla keinoilla »kiinnittää itseeni erään nuoren miehen huomio». Koko kylä hoikki ihmeissään tulesta, joka läpi yön loisti huoneistani, ja »nuori mies» oli matkoilla melkein joka ilta tullen vasta myöhään kotiin. Nyt oli tullut asian oikea laita ilmi. Edellisenä iltana oli nähty parin hiiviskelevän hautausmaan luona vaikka muutama minuutti sitten oli eräälle neidille vakuutettu seurustelun olevan kokonaan lopussa. Hän, rovasti, oli taistellut koko täälläoloaikansa talonpoikien kesken yleistä yöjalanjuoksua vastaan. Nyt oli sivistyneistön keskuudessa annettu sille uutta vauhtia.
Mykistyneenä kuuntelin rovastin purkautumista. Mutta yöjalka sai sisuni leimahtamaan. Varmaankin silmäni iskivät tulta, koska rovasti peräytyi ja ojensi kätensä minua kohden, kuin peläten päällekarkausta.
»Seis! Odottakaa! Te ette pappinakaan saa tulla tuollaisia puhumaan.Hankin vieraitamiehiä kuuntelemaan.»
Juoksin ulos kuin heikkopäinen. Panin oveni lukkoon, ettei saalis karkaisi, ja kirmasin hakemaan Berglundeja.
»Tulkaa luokseni!» kiljaisin ovelta ja lähdin juoksemaan takaisin jaRauha ja Oskari kintereilläni, minkä kintuistaan irti saivat.
»Mikä on hätänä?» läähätti Oskari ja kumarsi ihmetellen rovastille.
Hengitin syvään ja koetin hillitä itseni. En aikonut sentään käyttäytyä kuin kiukustunut pyykkimuija.
»Minä tässä vain virkani puolesta lausuin muutamia opetuksia ja ohjeita tälle nuorelle neidille», virkkoi rovasti tervehtien Rauhaa muina miehinä.
»Rovasti väittää luonani käyvän miehiä. Viime yönäkin oli tohtori Korpinen ollut vieraissa. Tänä aamuna kello viisi on hänen nähty poistuvan asunnostani», sanoa moukautin suoraan.
Berglundin kasvoille kohosi puna. Harvoin nähty kiukku leimahti hänen silmissään.
»Mitä! Kuka sen on sanonut?»
Rovastin ihraleuka nytkähteli.
»Luotettavalta taholta sen kuulla sain.»
»Ja se luotettava taho on tietysti rouva Iippo. Eikö niin?»
»Nimiä ei mainita, hyvä opettaja!»
»Mutta nyt mainitaan, herra rovasti. Minä tiedän, että opettajan palvelija oli ainoa vieras ihminen, joka näki tohtorin tänä aamuna tulevan neidin asunnosta.»
»Jahah! Siinä se nyt on!» huudahti rovasti riemuiten. »Tunnustattehan te itsekin, että tohtori oli neidin asunnossa.»
»Odottakaa, rovasti! Älkää hätäilkö! Minä sanoin, että hän näki tohtorin tulevan, mutta minä ja vaimoni näimme hänen myös menevän, ja tiedämme tarkalleen, ettei hän siellä viipynyt kymmentä minuuttia kauemmin. Sitäpaitsi neiti Harju nukkui viime yönsä meillä eikä omassa asunnossaan.» Ja Berglund referoi rovastille Salomäenloukon retkemme yksityiskohtiaan myöten.
»Rovastin pitäisi kokeneena miehenä vähän harkita asioita, ennenkuin turhien parjausten johdosta lähtee liikkeelle aroissa asioissa.»
»Jahah, jahah! Mutta kuinka selitätte valvomisenne puoleen yöhön ja aamuunkin saakka?»
»Hyvin yksinkertaisesti. Minä en ole mikään suuri sankari, herra rovasti, ja kun joudun yksin nukkumaan, annan sähköjen palaa nähdäkseni paremmin möröt.»
Rovasti parka, kävi jo sääliksi häntä. Hän oli hutkinut viatonta hengen miekalla ja sanan säilällä. Ojensin hänelle sovinnollisena käteni, kun hän vedet silmissä pyyteli anteeksi. Mutta Iipon »paremmalle» puoliskolle en ikinä anna tätä anteeksi. (Tuskinpa hän sitä milloinkaan tulee pyytämäänkään.)
Saatuaan asiansa selviksi kanssani lyllersi rovasti Iipon puolelle.Toivottavasti rouva sai kaiken sen, minkä hän niin hyvin ansaitsee.
Kunpa vain ei Korpinen saisi korviinsa tätä kahausta!
Äitirouva oli oikeassa, kun hän aina vakuutti minulle: »Vielä se maailma sinuakin letkauttaa.»
Nyt se jo alkaa letkautella.
Huhtikuun 24 p.
Terveisiä Helsingistä! Vietin siellä pääsiäislomani pankinjohtaja Lahdenpohjan komeassa kodissa. Jussi-serkku teki uhrauksen ja jäi seurakseni pääkaupungin katuja mittelemään. Me olimmekin aina menossa. Minulla oli rahaa ja Jussilla aikaa. Kepeästi pääsinkin irti kahden kuukauden palkasta. Jussi tunnusti avomielisesti pitävänsä kaltaisistani tytöistä. Helsingin tyttäret kuuluivat olevan kamalia, vaativat ja vaativat miehen maksamaan puolestaan, vaikka hyvin tietävät, ettei lueskelijalla liiemmälti rahoja kukkarossa kolise. Minulla ei ollut varaa vaatia sellaista, sillä silloin olisin jäänyt ilman miehistä tukea.
Me huvittelimme oikein sydämen pohjasta. Iltaisin kuuluivat teatterit, oopperat ja elävätkuvat ohjelmistoomme, päivät istuimme kahviloissa tai ajelimme raitiovaunulla ympäri kaupunkia.
»Taidatte olla rakastuneita!» huudahti Irma-serkku tavatessaan meidät sattumalta raitiovaunussa lystäilemässä.
Vastauksemme oli maalaismainen nauru.
Kauhistuneena Irma katseli ympärilleen, ja puuterikerroksen alle levisi puna.
»Maalaisserkkuja huvittelemassa», kuiskasi hän seuralaiselleen, sotilashenkilölle. (Luultavasti vänrikki, koska yksi tähti oli kauluksessa.)
Maalaisserkut suuntasivat iloisimmat hymynsä hienoon kaupunkilaisserkkuun ja kavaljeeriin. Ja sitten tapahtui ihme. Vänrikki halusikin tutustua meihin, ja Irman täytyi esitellä meidät toisillemme.
»Majuri Fri.»
(Minun täytyy ehdottomasti syventyä tähtitieteeseen, mikäli se koskee upseerien kauluspiiriä.)
»Kansakoulunopettajatar, neiti Harju, ylioppilas Peuhkura.»
Irma halveksii sydämensä pohjasta kansaa ja kansanvalistajia ja antoi minulle nyt mielestään hyvänkin letkauksen. Päätin opettaa hänet kunnioittamaan itseäni. Majurit eivät näytä olevan lainkaan vaikeita valloitettavia. Muutamalla veikeällä silmäyksellä sain hänet valtoihini. Yhteinen raitiomatkamme päättyi sopimukseen mennä yhdessä teatteriin.
Nyt on sitten paras aika tutustuttaa päiväkirja Irma-serkkuun. Hän on todellakin tuntemisen arvoinen. Hän on täti ja setä Lahdenpohjan ainoasyntyinen lapsi, siksi hän on saanutkin kasvaa kuin kukka kämmenellä. Hän saa mitä ikinä haluaa, ja hän haluaa paljon. Toivottavasti ei sedän tarvitse tehdä hänen tähtensä pankkiryöstöä.
Harmikseen ja ikuiseksi ristikseen Irma on perinyt isältään työkirveellä tehdyn naamataulun. Mutta viehättävä vartalo, sulavat liikkeet (opiskellut plastiikkaa), pienet jalat ja hurmaavat kädet korvaavat kasvojen arkipäiväisyyden. Kissakaan ei niin huolellisesti hoida kynsiään kuin Irma.
Hän ei voi pyyhkiä tomuja huonekaluista pelosta, että kynsiin tulee »inhoittavia» naarmuja.
Mutta siitä aiotusta teatterimatkasta majurin kanssa nousi hirveä jupakka. Minun olisi pitänyt ostaa uusi puku sitä varten.
»Ei minulla ole enää rahaa sellaiseen.»
»Mutta tuo pukusihan aivan haisee opettajalle», sanoi Irma nenä sippurassa.
Pukuni oli uusi. Koulukaupunkini paras ompelija on sen tehnyt, eivätkä edes latomereläiset olleet sitä nähneet ylläni.
»Jos tässä joku haisee opettajalle, niin se olen minä itse eikä puku.»
»Kyllä majuri kansan hajun tuntee. Kansanlapsiahan hänkin komentaa», pisti Jussi väliin.
»Minä en ainakaan lähde mukaan.»
»Pysy vain kotona. Me kyllä sanomme, että sait ilkeän päänsäryn», naljaili Jussi.
»Saat minulta lainaksi puvun», ehdotti Irma. Häntä ei haluttanut kotiinkaan jääminen.
»Ei, kiitos! Toisen höyhenillä en koreile!»
Pieni sanasotamme päättyi kuitenkin yhteiseen lähtöön.
Teatterissa tarjottiin monenlaista nautittavaa. Mieluisin oli kuitenkin latomereläiseen komediaan kuuluva kohtaus, joka näyteltiin teatterin katsomossa toisella väliajalla.
Palatessamme lämpiöstä kiintyivät »haukansilmäni» takanani istuvaan samettipukuiseen naiseen. Hän tuntui niin tutulta ja kotoiselta. Toden totta, siinä istui kuin istuikin neiti Ester Iippo Latomerestä, kavaljeerina kaljupäinen herra. (Syrjäsilmäys majurin ja Jussin harjaksiin.) Vaikka en olekaan aristokraatti enkä juuri katso koiraa karvoihin, niin tällä kerralla seurani hiveli ylpeyttäni. Toivottavasti neiti Iippo oli paremmin selvillä armeijan arvoasteista kuin minä.
Mitä herttaisin (!) hymy huulillaan nyökkäsi neiti Iippo tervehdyksensä. Tervehdykseen vastasin, hymyyn en. Seuraavalla väliajalla hän tuli juttelemaan kanssani. Päätin lyhennellä hiukan vanhoja velkojani.
»Irma, täällä on vanhoja tuttaviasi!»
Irma mittaili aito helsingittären katseella hämmästynyttä neiti Iippoa.
»Sinä erehdyt, Liisa!» Hän aikoi muitta mutkitta seurata majuria jaJussia. Takerruin hänen käsipuoleensa.
»Mutta Irma, kuinka olet noin muistamaton, tämä neitihän asui teillä viime talvena.»
»Liisa, tiedäthän, ettei meillä ole asunut koskaan ketään vieraita!» Neiti Lahdenpohja teki sellaisen käännöksen, että se olisi kelvannut hyvin kuningattarenkin käännökseksi.
Nyt tointui esteetikkokin.
»Mutta neiti, te erehdyitte.»
»En suinkaan. Tehän syksyllä puhuitte asuneenne pankinjohtajaLahdenpohjan perheessä. Tämä neiti on Lahdenpohjan tytär. Olemmeserkuksia. Terve tuloa katsomaan entistä ruokarouvaa ja ystävätärtä!Osoite on sama.»
Olin ilkeä, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Pahemmin on kostettu pienempiäkin rikoksia.
* * * * *
Ei kestä kesä ei kukkaset nuo,pian lomakin lopahti.
(Runeberg, anteeksi!) Kukkaro tyhjänä, kimppu kieloja (majurin ikuiset jäähyväiset) kourassani kolistelin Latomerelle valtion isolla mustalla.
Huom.! Neiti Iippo ei tuntenut minua tänä aamuna, kun tulimme pihalla vastakkain. Mitähän satuja hän on mammalleen kertonut matkastaan? Ehkä tähän tapaan:
»Olin Lahdenpohjan neidin ja erään majurin kanssa teatterissa. Näkyi siellä opettajatarkin olevan erään kaljupäisen miehen seurassa…»
Toukokuun 2 p.
Penkit oli siirretty syrjään. Viulu ja piano koettivat voittaa puheensorinan ja tanssivien jalkojen töminän. Oli latomereläiset vapputanssiaiset.
Olin juuri tanssinut vimmatun, vanhanaikaisen polkan Berglundin kanssa ja istuin lähellä ikkunaa jäähdyttäytymässä, kun rikas Aholan Frans pyysi minua tanssiin. Katsoin hämmästyneenä miestä. Hän oli niin humalassa, että tuskin pysyi pystyssä. Hän oli jo kerran kaatunut tanssiessaan, mutta kukaan ei häntä juopumuksesta morkannut, olihan hän rikas Aholan Frans, ja tytöt olivat mielissään, kun saivat tanssia hänen kanssaan.
Olin suostuinaisillani hänen pyyntöönsä, kerran lattian ympäri ei olisi paljoa haitannut, mutta satuin samassa näkemään ilkeän hymyn tohtorin kanssa tanssivan neiti Iipon huulilla. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö tuo hymy tarkoittanut minua.
»Kiitos, en tanssi!»
Juopuneen silmät pullistuivat.
»Enkö muka ole tarpeeksi suuri herra?»
»Herra tai talonpoika, se on samat Mutta juopuneen kanssa en tanssi.»Nousin lähteäkseni.
»Tuosta saat satamarkkasen, mutta tanssia sinun täytyy kanssani. AholanFrans ei ole vielä ikinä saanut naiselta rukkasia.»
»Kerta aina ensimmäinen. En tanssi kanssanne, vaikka antaisitte talonne ja tavaranne.»
»Häh!» kiljaisi juopunut niin, että sali kajahti. Ihmisiä kasaantui ympärillemme.
»Mikä siellä on? Kuka? Mitä?» utelivat tanssijat.
»Se lutka kieltäytyy tanssimasta kanssani. Luuletko, ettemme jälkiäsi tunne ja seikkailujasi tohtorin kanssa! Rovastikin on käynyt sinua siveyteen kehoittamassa. Hähähä. Kalpeaksipa oikein sävähti! Hik!»
Olin suunniltani häpeästä ja raivosta. Näin ympärilläni pelkkiä ivallisia ja vahingoniloisia kasvoja. Helvetissäkin lienee parempi olla! Kukaan ei edes liikahtanut tukkiakseen juopon suuta! Hänhän oli rikas Aholan Frans. Hän avasi taasen suunsa uuteen häväistystulvaan. Silloin kohotin käteni ja iskin herjaajaa päin suuta, niin että veri tirskahti huulista.
Kuului niin kaamea kirous, että vielä nytkin vapisen. Siinä tärisi r:iä metrittäni.
Naiset kiljahtivat. Näin välähdyksessä puukon irtoavan… Aholan tupesta. Lysähdin istumaan. Pelko herpaisi niin minut. Samassa hetkessä tarttui voimakas käsi puukkoa pitelevään käteen ja väänsi aseen pois.
»Nauta!» murisi Korpinen hampaittensa lomasta ja tuuppasi Aholaa niin, että tämä hoijahti seinää vastaan.
En tiedä, mitä sitten lienee tapahtunut Aholalle; nimismies ja Berglund näkyivät häärivän hänen kimpussaan.