The Project Gutenberg eBook ofNuoren opettajattaren varaventtiiliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Nuoren opettajattaren varaventtiiliAuthor: Hilja ValtonenRelease date: July 31, 2022 [eBook #68661]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1926Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN OPETTAJATTAREN VARAVENTTIILI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Nuoren opettajattaren varaventtiiliAuthor: Hilja ValtonenRelease date: July 31, 2022 [eBook #68661]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1926Credits: Tuula Temonen
Title: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Author: Hilja Valtonen
Author: Hilja Valtonen
Release date: July 31, 2022 [eBook #68661]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otava, 1926
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN OPETTAJATTAREN VARAVENTTIILI ***
Kirj.
Hilja Valtonen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenä syntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloin lailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiin käsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivät lahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineita ja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puoliso ja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaista yleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisen kodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianosta aina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitä lahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroon ilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta, mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikki oman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinään tuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.
Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missä Suomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteen kamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussi julmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapin särmään.
»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja, tuttuja tavaroita.
»No?» sanoin minä ja irvistelin keinutuolistani.
»Aiotko nyt jo ruveta majanmuuttohommiin?»
»En. Olen vain saanut nämä kaikki syntymäpäivälahjaksi.»
Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta! Päätin päästää hänet pälkähästä.
»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä, jota niin hellästi kainalossasi kannat.»
»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen! Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»
Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.
Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen, joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin (kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin »liljanvalkeassa» sormessa.
»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»
»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»
Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat mustalla ja punaisella koristetut.
»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin tutustuessani lahjaan.
»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia», puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»
»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset!Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»
»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja… niin… ja…»
»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.»
Elokuun 26 p. 1923.
Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata muistellessa. Ohhoo!
Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa. Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!
Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi. Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin, että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti, että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina. Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa) oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun. Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei saa hankkia haluamallaan tavalla.
Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran, päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle. Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin. Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni autteli häntä parhaansa mukaan.
Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.
Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle, joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!
Nielin nuhteet vaieten. Äitipuoleni seurassa olen oppinut vaikenemisen kauniin ja vaikean taidon. On ollut pakko oppia. Pienenä kunnioitin patukkaa ja vaikenin, isompana hänen kielevyyttään ja vaikenin. Vahva uskoni on, ettei tähän maailmaan ole syntynyt ketään niin kielevää ihmistä kuin äitirouva, ei ainakaan tällä eikä viime vuosisadalla. Ei kukaan voita häntä suunsoitossa. Tietäen tämän hyvin käytän sitä ainoata taitoa, jota hän ei omaa, vaikenemista. Se kiusaa ja harmittaa häntä enemmän kuin terävimmätkään sanat.
No niin! Rauha äitipuolelle Harjulassa! Onhan hän topakka emäntä ja kelpo ihminen. Eikä hän sille mitään mahda, ettei pidä minusta sen enempää kuin minäkään hänestä.
Mätäkuun viimeisenä päivänä lähdin Latomerta kohden. Kaikki taivaan akkunat olivat auki, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä ei ollut ihme, vaan jokapäiväinen ilmiö tänä kesänä. Vettävaluvana ilmestyin rakkaan koulukaupungin asemalle. Tavarani olivat jo matkustaneet edeltäpäin.
Kumarruin lippuluukkuun.
»Toisen luokan lippu Mörskään!» sanoin suloisin hymyni huulillani. Myyjä oli nuori mies ja äitipuoli kaukana maaseudun sumussa. Sain hymyn hymystäni. Oikeastaan en ollut hymytuulella, enkä ole vieläkään, mutta tuo nuori mies kivahteli niin kiukkuisesti edelliselle ostajalle, että päätin armahtaa sitä yhä kasvavaa ihmisjonoa, joka odotti jäljessäni vuoroaan. Eräs herrasmies on uskotellut minulle, että hymyni muka on vastustamaton. Tepsi se nyt ainakin. Lipunmyyjä oli itse kohteliaisuus ja haki Mörskää kirjoistaan niin, että lehdet rapisivat. Viiden minuutin kuluttua ilmestyi hän jälleen luukun kehyksiin.
»Hyvä neiti, sellaista asemaa tai pysäkkiä ei ole.»
Levitin silmäni suuriksi.
»Varmasti on. Sain määräyksen nousta siinä pois junasta. Sitäpaitsi se on Turistissakin. Katsokaa!»
Vedin Turistin taskustani ja levitin sen lipunmyyjän nenän eteen. Hän meni uudestaan kirjoihinsa, hakija haki, luikkasipa vielä yhden neidinkin avukseen, mutta Mörskää ei löytynyt. Jono takanani kiemurteli jo odotussalin toisessa päässä. Kiukkuiset, kiirehtivät, kärsimättömät katseet mittailivat sadetakkini märkää selkää. Eräs herra kävi jo kovenemassa.
»Mitä ihmettä neiti koko päivän luukulla seisoo, etteivät ihmiset pääse lippuja ostamaan!»
Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.
»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää, vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»
Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa herran sanoihin.
»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei jono tajunnut.
Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!
Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti) taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous, jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan esiin. Se ei ole hauskaa.
Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa aikani kuluksi.
»Ostakaa sanomalehtiä ja kirjoja!»
Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan. Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.
»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva ostostaan miehelleen.
Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se »oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.
H. Courths-Mahler!
Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.
Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa, ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä lehden neidon kourassa kysyi:
»Förlåt! Men kan jag få veta, när vi komma till — — — i?»
Neitonen karahti tulipunaiseksi ja nousi seisomaan.
»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja vilkuili neuvottomana ympärilleen.
Rouva toisti kysymyksensä.
»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja poistui.
Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten nauravan pukinjalalleen.
Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.
Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan. Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.
Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.
Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake» siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.
»Ohoo, ooh!» Se oli sydämeni, joka silloin niin huokasi.
Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa uhkeudessaan ihailtavakseni.
Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.
Minua mojotti niin ilkeästi sydänalastani.
Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman »Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.
Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni, hieroin sitä ja nielin.
»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra avuliaan näköisenä.
»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani.»
Herra purskahti nauramaan. Ymmärsipäs suomea!
»Neiti ei siis ole ennen käynyt täälläpäin?»
»Luonnollisestikaan en!»
»Pian näihin maisemiin tottuu.»
»En ikinä totu latoihin ja heinäseipäisiin.»
Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä ihanassa elämässä.
»Mörskä!» ilmoitti junailija.
Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme niiden viereen.
»Näyttää vähän siltä, kuin matkustaisimme samoille seuduille», huomautti herra.
»Matkustatteko ehkä tekin Latomereen?»
Hän myönsi. Selittipä vielä asuvansakin siellä.
En enää hymyillyt. Vedin naamalleni arvokkaimman opettajatar-ilmeeni. Etten vain ollutkin lörpötellyt enemmän kuin mikä oli soveliasta? Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan »laillista» ikää vanhempi.
Toverini tarkasteli huvitettuna minua ja faneerilaatikkoani.
»Ette varmastikaan usko, neiti, että olen tietäjä. Luen epäilyksen silmistänne. Kumoan heti sen. Te olette meidän uusi opettajattaremme, neiti Harju. On hauska saada nuori ja iloinen ihminen nunnan sijaan.»
»Minä en kylläkään ole mikään tietäjä, mutta osaan lukea käsipakaasinne nimilapusta, että minulla on ollut kunnia jutella tohtori Korpisen kanssa.»
»Tämä on sangen omalaatuinen esittelytapa», naureskeli mies. »Mutta ettehän loukkaannu, neiti, jos sanon, että äskeinen herttainen hymynne kaunistaa teitä paljon enemmän kuin tämä teidän hullunkurinen tantti-ilmeenne.»
Naamani oli varmaankin sinisenpunaisenkukertava. Sanoa minun arvokkainta ilmettäni hullunkuriseksi! Sikamaista! (Tämä sana on kotoisin kouluajaitani.) Rankaisin miestä halveksivalla olkapäänkohauksella, ja »herttainen» hymyni sai uinua. En kerta kaikkiaan siedä imartelua, ainakin olen päättänyt, etten siedä. Käännän selkäni sellaiselle. Tiedänhän sanomattakin (sellaisen näkee näet peilistä), että olen kokolailla sievännäköinen. Mutta sievyydestä ei ole ollut minulle paljoakaan hyötyä. Päinvastoin ovat äitirouva ja sisar melkein yksistään sievyyteni tähden minua vihanneet ja koulupojat kiusanneet imelillä rakkauskirjeillään. (Suullisesti he eivät uskaltaneet sitä tehdä, kun annoin pari tukevaa korvatillikkaa yhdelle.) Vaikka (totuutta ei saa kieltää) kyllä luonto näkyy opettavan antamaansa asetta käyttämään, ja sanottakoon tässä lyhyesti, että olen minäkin sen taidon oppinut. Mutta piilossa kissakin kyntensä pitää, kun ei niitä tarvitse.
Matkatoverini koetti turhaan kiskoa hymyä kasvoilleni. Nuorille miehille on terveellistä oppia ymmärtämään, etteivät he ole aivan vastustamattomia. Jos hän äsken näkikin »koulutyttöpuoleni», niin sai hän nyt tutustua »opettajatarsivustaankin».
Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi miestä tulla lontimaan meitä kohden.
»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli lääkemies minut länkisääriselle miehelle.
Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti ensi sanoikseen:
»Lähretähän sitte ajamahan!»
Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia, mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran. Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet, kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia, peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.
»Kuinka pitkä matka täältä on Latomereen?»
»Yhreksän kilometriä.»
»Onko se suurikin kylä?»
»En mää tierä. Sellaanenhan soon suuren puoloonen.»
Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja jurahti:
»Hevoonen! Noo!»
Elokuun 27 p.
Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin. Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin yöpuulle.
Nyt seuraa jatko.
Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen. Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä talossa ollaan rikkaita.
Kukaan ei tullut vastaan, vaikka melkein joka ikkunasta vilahti utelias naama.
Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan. Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja? Emäntä ei ainakaan.
Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut omaan miellyttävään seuraani.
Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä. Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.
Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan. Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.
Vihdoin tuli isäntä pellolta kotiin ja viritti keskustelun, kituvan keskustelun. Hän vilkaisi näet vähän väliä ikkunasta ulos ja unohti tietysti silloin keskustelunaiheen.
Tunsin itseni tunkeilijaksi, joka oli tullut perin sopimattomaan aikaan häiritsemään talonväen kiireellisiä askareita, vaikka he itse olivatkin minut kotiinsa kuljettaneet.
Onneksi olin hirveän väsynyt matkasta, joten pyysin päästä nukkumaan tavallista aikaisemmin. Talossa on neljä naimaikäistä (»raavasta», sanoi emäntä) tytärtä, toinen toistansa komeampia, ja heillä jokaisella on oma kamari. Tämä on jo ylellisyyttä, jota ei Harjulan rusthollissa tarjota. Sisarpuoleni Kerttu ja minä olemme saaneet tyytyä yhteiseen huoneeseen.
Vanhin neiti luovutti kammionsa käytettäväkseni. Vierashuone kuului olevan liian kolea. Minulle oli yhdentekevää, missä nukuin, kun vain sain nukkua. Vedin heti uutimet eteen ja hautauduin hyllyviin höyhenpatjoihin. Unta ei tarvinnut kalastella.
En tiedä, kuinka kauan lienen unia vedellyt, kun heräsin kauheaan kolinaan. Ensin luulin uneksivani junien yhteentörmäyksestä ja käänsin kylkeäni. Mutta rynkytys ei loppunut. Höristin korviani ja rupesin kuuntelemaan kolinan tarkoitusta. Totisesti naputettiin huoneeni ikkunaan. Rosvot, ryövärit ja varkaat vilistivät kauhealla kyydillä unisissa aivoissani. Vavisten vedin peiton korviini. Pakoon en uskaltanut lähteä. Silloin voro näkisi valkean yöpaitani pimeyden läpi ja ampuisi. Ei, kiitoksia! Ammutuksi en halunnut tulla.
Kopina lakkasi. Jokohan se livisti tiehensä? Raotin peittoani ja koetin kuunnella. Samassa naputettiin sänkyni vieressä olevaa ikkunaa.
»Liisa, mikset tule avaamahan? Oletko sä suuttunut minuhun?» kuului hiljainen miesääni ohuen lasin takaa.
Kuka ihme siellä on, joka nimenikin tietää? Ei maar se vihollinen voi olla, koska noin rukoilevassa äänilajissa puhuu. Täytyy nousta vakuuttamaan, etten ollut vielä ehtinyt suuttua kehenkään tällä paikkakunnalla.
Nousin vuoteesta ja menin ikkunaan tekemään tuttavuutta. Raotin uutimia. Pitkä mies seisoi lasin takana nenä ruudussa kiinni.
»Hyvää huomenta!» aloin kohteliaana.
»Mitä tämä oikein tarkoittaa, Liisa? Onko sinulla joku muu luonasi?» murahti mies lasin takana aivan aviomiehen äänellä.
»Yksin minä olen, mutta mitä ihmeen asiaa…»
»Avaa sitten heti akkuna! Olen jo puolisen tuntia saanut seisoa täällä sateessa. Sinä nukut kuin tukki.»
Työnsin uutimet kokonaan syrjään. Oli tosin siveetöntä näyttäytyä vieraalle miehelle paitasillaan, mutta toivottavasti vieras ei soimannut minua siitä, sillä hänen naputtelunsa neitsytkammion lasiin näin jumalattomaan vuorokauden aikaan oli mielestäni yhtä siveetöntä.
Painoin nenäni ikkunaan minäkin.
»Mitä asiaa olisi? Ehkä kiireellistä?» kysyin.
Pitkä mies veti äkkiä naamansa pois lasista.
»Kuka te olette?» mutisi hän.
»Liisa minä olen, ja Liisa aivan syntymästäni saakka sittenkin. Mutta minulla on tapana ottaa vieraita vastaan päivällä ja ovista. En ole lainkaan mukautunut yöelämään.»
Minulla tuntui vielä olevan enemmänkin kahdenkeskistä sanottavaa nuorelle miehelle (sillä nuori hän kai oli), mutta sitäpä tämä ei halunnutkaan, vaan pötki pakoon niin, että pensaat puutarhassa lakoilivat.
Nauraen kiipesin vuoteeseeni. Merkillinen elämys! Eikö totta? Arempi ihminen olisi jo moisesta herättänyt koko kylän. Minä vain sievästi karkoitin rauhanrikkojan. Mitähän kummaa varten hän mahtoi oikein ikkunasta sisään tupata? Luultavasti joku renkipoika, joka pyrki piian luo yöjalkaan, mutta erehtyi surkeasti ikkunasta. Miekkonen! Sai aivan suotta seisoa sateessa.
Aamulla emäntä kysyi, olinko nukkunut hyvin.
»Kiitos, oikein hyvin. Kuka poloinen vain lienee yöllä erehtynyt ja tullut naputtelemaan ikkunaani.»
Emännän lihavat leukapielet nytkähtivät omituisesti. Vanhin tytär pujahti tupaan väelle velliä keittämään, ja toiset tyttäret oikoivat tärkeinä esiliinojensa poimuja. Kerroin tietysti latukantasiaan myöten koko jutun ja ihmettelin, miten vähän pohjalaisissa on huumorintajua. Kukaan ei edes hymyillyt lennokkaalle kuvaukselleni.
»Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan», selitti emäntä hiukan salaperäisenä, ja tyttäret näyttivät noloilta.
»Tulevatko he noin vain ilman muuta tuntemattomiakin tyttöjä praataattamahan? Sehän on hyvin kohteliasta. En ole vain tottunut sellaiseen tapaan.»
Nuorin tytär tirskahteli huomautukselleni, vanhemmat hymähtivät, ja emäntä lavensi selitystään.
»Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat, jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.»
Yöjalka siis, kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin! Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti. Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani en uskalla kuvitellakaan.
Kauan en tahtonut viipyä esimiehen perheen vastuksina. Hyväähän minulle kyllä tarjottiin ja paljon, vaikka pieni ystävällisyys mausteena ei olisi ollutkaan haitaksi, mutta mieleni paloi pystyttämään omaa taloutta. Aamiaisen jälkeen lähdin puheenjohtajan saattamana koululle. Jo tullessani toissa päivänä näin sen. Täällähän voikin nähdä yli koko pitäjän, kun vain viitsii kavuta vähänkin korkeammalle maasta (esim. savutorven nenään). Sopesta katsoen näytti koulu olevan lähellä, mutta kolme ja puoli kilometriä saimme kävellä, ennenkuin voimme avata koulun punaisen, kronkelilukkoisen veräjän. (Lapset nousevat luonnollisesti aidan yli veräjän pielestä, sillä heillä ei ole kärsivällisyyttä kopeloida viittä minuuttia veräjän hakaa.)
Terve, työtanner ja uusi koti!
Terve!
Elokuun 31 p.
Neljä päivää olen laittanut kotiani kuntoon. Niin olen raatanutkin kuin neekeri ja orja. Olkaa hyvä ja katsokaa rakkoja ruusunpunaisissa kämmenissäni! Mutta hauskaa työtä se on ollut, hauskinta mitä tiedän. Aika on mennä livahtanut kuin auto (jonka ohjaaja on nousuhumalassa). En ole lainkaan huomannut sateisia päiviä, en latoja enkä heinäseipäitä. Särkynyt sydämenikin on tuntunut kokolailla eheältä ja terveeltä. Rakas »varaventtiilini» ei tietystikään jaksa käsittää, että minunlaisellani kukoistavalla olennolla olisi rinnassa särkynyt sydän. Asia on kuitenkin niin ikävästi! Ohhoo! (Metrin pituinen huokaus.)
Koulu on kesällä kylää. Kirkko, puodit, pankki ja pappila ovat aivan lähettyvillä. Lähin naapuri, Komi, on kujan toisella puolen. Komea rakennus on tämä koulu. Koulutalo tuoksuu vielä tuoreelle pihkalle. Se onkin vasta viime kesänä rakennettu. Opinhaluisia, pieniä kansalaisia, tai paremmin sanoen opinhaluisiksi pakotettuja pieniä kansalaisia, oli ilmaantunut niin runsaasti, että täytyi koulun seiniä levittää. Se tapahtui helpoimmin rakentamalla uusi luokkarakennus ja muuttamalla vanha opettajain asunnoksi. Suuren rähäkän ja motkotuksen jälkeen olivat kunnan isät suostuneet sellaiseen toimenpiteeseen.
Meitä on neljä »valistajaa» talossa. Kaksi miestä ja kaksi naista. Toisen miesopettajan pitäisi oikeastaan siirtyä sille uudelle koululle, jonka perustamista tarkastaja koettaa toteuttaa. Mutta kunnan isät tuumivat, että mitä ihmettä varten pitäisi joka opettajalle oma koulunsa laittaa. Asukoot yhdessä! Joutavat »muksut» pitemmänkin matkan lämpimikseen kulkemaan! Ei jokaisen viiden kilometrin päähän kannata koulua rakentaa. Johan nyt!
Johtaja Taneli Iippo, perheellinen, asuu opettajarakennuksen toisessa päässä, ja hänellä on hallussaan lain säätämä kolmen huoneen ja keittiön asunto. Keskellä rakennusta emännöi alakoulunopettajatar, neiti Rauha Tuomikoski, keittiössä ja kamarissa. Minun lauluni helähtelee talon toisessa päässä. Opettaja Oskari Berglund, poikamies, on majoitettu luokkarakennuksen yläkertaan.
Nyt piirrän tähän kuvan asunnostani. (Piirustus… välttävä 6.)Sulkuihin pantu lauseke osoittaa, etten ole mikään tähti piirustuksentaivaalla, mutta aina toki osaan vedellä havainnollistuttavia viivoja.Opettajan tunnusmerkki on havainnollisuus.
Opettajatar Liisa Harjun lokaali 1923—24: [Piirros.] Mittakaava: (En muistanut sitä käyttääkään.)
Tällainen on kotini. Tässä paperilla se ei juuri silmiä hivele, mutta kun nostan katsantoni ja tarkastan valtakuntaani, niin ilon kiljahdus kihelmöittää kurkkuani. Syytä onkin iloita. Tunnen monta nuorta opettajaa, jotka eivät voi viisiin vuosiin uneksiakaan omaavansa tällaista kotia ja joiden on pakko aloittaa elämänsä lainatun sängyn ja pakkilaatikkojen varassa.
Tämän päivän olen kulkenut huoneesta huoneeseen, katsellut, korjaillut, ihaillut. Viime työkseni kävin poimimassa maljakkoihini »tähteet kukkasien». En uskaltanut pyytää rouva Iipolta kukkia, vaikka puutarha on täydessä kukoistuksessaan, sillä hänen omatkin maljakkonsa näkyivät olevan tyhjinä. Rouva on tietenkin suuri luonnonystävä, joka mieluummin näkee kukkasten tekevän hedelmiä kuin kuihtuvan maljakoissa keskellä kauneuttaan. Päivän kakkarat ja sinikellot saivat korvata puutarhojen jalosukuiset kukat.
Kuvasta näkyy, että minulla on kolme kasvavaa kukkaakin. Ruukkukasvia, tarkoitin sanoa, jos nyt kuusia sopii sanoa ruukkukasveiksi. Kukkajalat sain lahjaksi kesällä. Mutta kukkajalka ilman kukkaa on samanlainen kuin kellotapuli ilman kelloa. Latomeressä ei ole kukkakauppaa. Kukkaruukkuja täältä kuitenkin saa. Ostin kolme, à 4 mk 60 p.
Maleksittuani pari tuntia ympäri kylää löysin hautausmaan aidan vierestä kolme pientä kuusta, jotka suurella ilolla istutin ruukkuihini.
Olin juuri perkaamassa multaa pois kynsien! alta, kun ensimmäiset vieraat naputtivat oveeni.
»Herrasväki Iippo!» olisi palvelijani ilmoittanut, jos minulla olisi ollut sellainen.
Tutustutan sinut heti, rakas varaventtiilini, tähän herrasväkeen.
Rouva, pitkä, harmaapäinen humalasalko, katselee minua silloin, kun minä en häntä katsele. Kun taasen käännän silmäni häneen, livahtaa hänen katseensa karkuun. Tuo ei miellytä minua. Ryppy silmien välissä todistaa hänet hirmuvaltiaaksi.
Opettaja, pieni ja lihava, katselee liiankin suoraan, ja siirappinen hymy väreilee pitkissä, vipajavissa viiksissä. Perheensä keskuudessa näyttää hän olevan vielä hallinnan asteella, niin opettaja kuin onkin. Mielestäni hän muistuttaa jäänreunalla ilmaa nuuskivaa mursua.
Neiti Iippo, kaunis kaksikymmenvuotias, on ollut jo kaksi vuotta Helsingissä opiskelemassa estetiikkaa, isän, äidin ja itsensä ylpeys. Tämän ja kevätlukukauden hän aikoo olla kotona ja levätä. Onhan hänellä siihen aikaa. Hänhän on niin nuori. Minulle oli arvaamaton kunnia, että sain lausua »lepäävän esteetikon» tervetulleeksi kattoni alle.
Vieraani rupesivat heti pitämään kotitarkastusta. Opettaja julisti kaikki ilman muuta hyväksi, paitsi pianon, jonka hän ropeloi joka puolelta. Kunpa hän vain ei olisi soittanut!
Rouva muutti kaikki tavarani markoiksi ja penneiksi. Luultavasti hän sai niistä karttumaan sievoisen summan, koska kysyi pitemmittä mutkitta, miksi niin varakkaana en ollut mennyt lukujani jatkamaan.
Koputin kaunopuheisin elein kiharaista päätäni.
»Niin se on tässä maailmassa. Kenellä on varoja, sillä ei ole kykyä, ja päinvastoin. Tämä opettajan ammatti on monelle kyvyttömälle neitoselle antanut jokapäiväisen leivän.»
Tämä sattuva ja suora huomautus hiveli nauruhermojani. Isäin henget olkoot ylistetyt! Naamani oli totinen kuin muumion naama.
Lepäävä esteetikko tutki sievä nenä sikkarassa taulujani, liinojani ja maljakoitani. Nehän parhaiten kuvastivat kehitystasoani. Sain myöskin varmoja oikaisuja, miten taulujen ja huonekalujen tulee olla, että ne muodostaisivat taiteellisia ryhmiä. Kiitin neuvosta. Oma järjestelyni tuntui sentään viihtyisimmältä, mutta minähän en olekaan esteetikko, en lepäävä enkä työskentelevä.
»Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseensa kuusia? Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä kasvit Jumala loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin saloihin.»
»Minusta ne ovat oikein sieviä», yritti johtaja.
»Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa», sanoi rouva, ja aviomies sulki suunsa.
»Pappa on tavallaan oikeassa», virkkoi esteetikko yliolkaisen ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. »Kuusi on kaunis, mutta se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman.»
Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma! Joulutunnelma elokuun viimeisenä päivänä!
Lausuin julki keksintöni. Johtaja nauraa hörähti. Rouva loi minuun vaanivan katseen. (Pitäneeköhän hän minua vakoojana?) Kuinka uskalsinkaan laskea leikkiä hänen korkeasti oppineesta tyttärestään! Kaunosielu nyrpisti hiukan halveksivasti suloista suutaan. Tunsin lierollakin ongenkoukussa olevan enemmän esteettistä makua kuin itselläni.
Vihdoinkin loppui kotitarkastus. Rakas, pieni kotini oli kestänyt tulikokeensa, ja sen omistaja veti pitkän pötkyn raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Tarjosin vierailleni Harjulan oivallista vadelmamehua ja äitirouvan kelpo piparkakkuja.
»Neitihän on kotoisin Savosta?» alkoi rouva mehua maistellen ja tarkkaavaisesti lasia silmäillen.
»Savotarhan minä olen.»
»Sielläpäin kuuluu olevan kauheasti torakoita. Äitini, ruustinna (kas vain, mehän olemmekin kaikki papillista sukua!) kertoi aina kauhuissaan, kuinka hirveitä elukoita ne olivat.»
Heitin kauhistuneen silmäyksen rouvan lasiin, jota hän edelleenkin tarkasteli. Jumalan kiitos; siinä ei näyttänyt olevan mitään sellaista möhkälettä, jota olisi voinut otaksua torakaksi!
Pitkä kuvaus torakoista ja siivottomista savolaisista talonpojista.
Olen savolainen henkeen ja vereen saakka ja tarpeen vaatiessa puolustan savolaisia russakoitakin. Varustauduin jo hyökkäyksiä torjumaan ja rynnäköltä tekemään savolaisuuden rintavarustuksen takaa, kun Iipon palvelijatar pöllähti savisine sorkkineen keskelle saliani ja hengästyneenä huohotti:
»Joutuin, rouva ja neiti! Tohtori tuli!»
Vieraat saivat äkkilähdön. Tohtori oli siis mieluinen vieras. Ahaa! Nuori »lepäävä esteetikkomme» oli lehahtanut punaiseksi kuin lampunvarjostimeni. Enpä tosiaankaan enää ihmettele, miksi neiti Iipon täytyy jäädä talveksi lepäilemään. Tohtori Korpinen (hän se tietystikin tuli naapuriin vieraaksi) on komea mies, eikä ole niin hullua päästä tohtorinnaksi. Kannatetaan sellaista aatetta!
Syyskuun 1 p.
Minulla on paljon kertomista. Lennä salamana kynä!
Tämä päivä oli siis »kolmikymmenvuotisen sotani» ensimmäinen. Pilvisenä ja sateisena se valkeni. Nyt iltapäivällä on aurinko paistaa lekotellut aivan täydeltä terältään. Olisikohan liian taikauskoista olettaa elämänsä koko työpäivän olevan tämän ensimmäisen kaltaisen! Ensin hera pinnalta, sitten piimä pohjalta. Sellainen järjestys miellyttäisi minua. Pidänpä peukaloani pystyssä tämän hurskaan toivomukseni tueksi.
Kello kuusi jo pompin pois sängystäni tänä aamuna. Tuntui omituiselta. Joulutunnelmaa se ei ollut. Pikemminkin se oli sukulaissuhteissa niihin tunteisiin, jotka sykyttivät sydämessäni silloin, kun äitirouva talutti minut kotikylän hallipartaisen pedagogin eteen ja kehoitti häntä armotta taivuttelemaan uppiniskaista luonnettani. Tunnelmani oli silloin seuraavanlainen soppa: litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Mikäli kykenen analysoimaan tunteitani, niin tämänaamuinen soppa sielussani oli pilkulleen samanmakuinen.
Viittätoista vailla yhdeksän astelin pihan poikki luokkarakennukseen niin arvokkaana, niin totisena ja niin varmana kuin kiihkeästi sykkivä sydämeni salli. Puolisentoistasataa uteliasta silmäparia seurasi kulkuani.
»Uusi opettaja!» liikkui kuiske katsojissa.
Uusi opettaja koetti poistua tulevien kiusanhenkiensä tarkastuspiiristä niin nopeasti kuin arvokkuus perään antoi.
Opettajakunta oli koolla. Johtaja Iippo siveli viiksiään ja oli hyvin tärkeän näköinen.
»Meillä on täällä ollut sellainen vanha tapa, että minä olen huolehtinut musiikista koulumme rukouksissa ja juhlissa. Toiset opettajat ovat taasen viljelleet sanaa.»
Mitäs me rikkomaan vanhoja perinnäistapoja! Suostuimme heti johtajan ehdotukseen. Berglundin kasvoilla vilahti omituinen hymy, ivallinen, siltä minusta näytti.
»Sitten on meillä täällä yläkoulussa ollut ainejako. Sekin on vanha tapa», jatkoi johtaja Iippo. »Tässä olisi neidille lukujärjestys nähtäväksi. Sinisellä alleviivatut aineet ovat minun, punaisella Berglundin ja viivattomat neidin.»
Otin lukujärjestyksen käteeni. Tunsin itseni loukatuksi aivan pohjiani myöten. Oli tehty ainejako kysymättä minulta, mitä aineita edes halusin opettaa! Heti aluksi sattui silmiini, että kieliharjoitus, aine- ja oikeinkirjoitus olivat kokonaan uskotut minun varmoihin käsiini. Berglundilla näkyi olevan laskento hallussaan. Kas, kas! Olipa johtajamme todellakin viisas ja kokenut mies. Hänestä ei näyttänyt vihkojen korjaaminen olevan lainkaan mielityötä, koska oli sen noin tarkkaan toisille jakanut. Tietysti sekin oli »vanha tapa»! Muistui mieleeni kotikylän opettajaveteraanin sanat: »Antaa vua nuoriiher riehkasta! Välleehä ne vihottiik korjoo. Myö vanahat suahaa tehä omija töitämmö.» Opettaja Iippo näytti olevan hänen kanssaan täydellisesti yhtä mieltä.
Mutta eipä ole minunkaan mielityötäni vihkojen korjaaminen. Sen kokemuksen sain jo seminaarin harjoituskoulussa. Jos mukisematta olisin tyytynyt ehdotettuun ainejakoon, niin olisi noin kaksisataaviisikymmentä vihkoa kerran viikossa korjattavanani. Toiset saisivat istua sillä aikaa keinutuolissaan ja tuprutella pitkiä haikuja.
Halusin sangen kernaasti tietää, näytänkö ehkä jollakin tavalla tylsäjärkiseltä!
»Miksi ei minulle ole yksin tein annettu laskentoakin?» kysyin sovittaen naamani viattomaan virnistykseen.
Johtaja Iippo kohotti kummastuneena katseensa. Hän oli pitänyt suostumustani ilmeisenä asiana, johon ei edes ollut kannattanut odottaa asianomaisen myöntymistä.
»Jaa. Se on niin, että Berglund opettaa mielellään laskentoa.»
»Täällä siis miesopettajat ottavat ne aineet, joita he mielellään opettavat, ja naisopettaja saa tyytyä siihen, mikä määrätään hänen opetettavakseen.»
Virsikirja johtajan kourassa lopsahti kiinni. Hän katseli minua kuin kuva-arvoitusta.
»Täällä on ollut sellainen vanha tapa, että aineet ovat jaetut näin. Luulin neidinkin suostuvan siihen. Siten säästyttäisiin monesta turhasta vaivasta.»
»Mutta minä en hyväksy sellaista vanhaa tapaa, joka yhden niskoille kokoaa kaikki vihkotyöt ja toisen niistä vapauttaa kokonaan.»
»Opettihan viimevuotinenkin neiti tämän työsuunnitelman mukaan.»Johtaja ei ollut kuulevinaankaan huomautustani vihkojenkorjauksesta.Berglund nauraa virnisteli hyväksyvästi esimiehen selän takana. NeitiTuomikoski katseli kauhistuneena minua, kun uskalsin noin siekailemattapitää puoliani.
»Viimevuotinen neiti ja minä olemme kaksi eri asiaa, opettaja hyvä.»
»Aivan niin, aivan niin. Mutta jos neiti nyt kuitenkin ottaisi. ottaisi…, niin pääsisimme vähällä koko asiasta.»
»Kyllähän opettaja Iippo pääsisi vähällä, sen sijaan minä saisin koko lailla enemmän työtä kuin mikä on oikein ja kohtuullista.»
»Noo, nuorilla saa ollakin vähän enemmän puuhaa. Eikä niistä vihkoista niin suurta puuhaa ole kuin neiti näyttää luulevan. Tunnitkin ovat helppoja, istuu vain itse ja antaa lasten kirjoittaa.»
»No, sittenhän johtaja voi itse ottaakin nämä minulle kuuluvat aineet.Minä kyllä suostun mielelläni vaihtokauppaan.»
Menipä ukilta kynnet päähän.
»Katsokaas, neiti! Seikka on sellainen, ettei sekään oikein sovi. Minulla on yhtä ja toista hommaa aina iltaisin. Maatilani vaatii välttämättä isännän läsnäoloa. Silloin jää vihkotyö väkisinkin sivuseikaksi.»
»Kyllä minä sen ymmärrän, mutta se on juuri sellainen seikka, joka ei liikuta minua lainkaan. Minä korjaan yhden luokan kaikki vihot, mutta yhtään ainoata vihkoa sen yli en korjaa. Johtaja järjestää vain sen mukaan opetustyön.»
Iippoa harmitti, ja taisipa harmittaakin kelpo tavalla. Emintimäni valtakausi on elämässäni loppunut, ja Iippoa en ainakaan hyväksy sen uudeksi diktaattoriksi.
»Mitenkä sen voisi muuten järjestää?»
(Nauta!)
»Voimmehan ottaa luokkajaon!» Nyt vasta uskalsi Berglund suunsa avata.Kannatin lämpimästi tätä »jaloa» aatetta.
»Koska sitä haluatte, niin sopiihan se minullekin», myöntyi Iippo.»Mutta sitten kai saanen ottaa haltuuni ensimmäisen osaston?»
»Tietysti johtajalla on valintavapaus», myönsi Berglund, ja minä säestin.
Ukkeli ei jäänyt tämän päätöksen jälkeen sekunniksikaan enää seuraamme, vaan meni käytävään, joka samalla oli koulun rukous- ja juhlasali, ja paiskasi oven kiinni, että ikkunat seinällä helästivät.
»Taisi suuttua?»
»Kovasti, neiti kulta. Vaikka hän kotonaan onkin nöyrä puoliso, niin on hän koulussa itsevaltainen johtaja. Oli kovin ikävää, että heti aluksi suututitte hänet. Hän on pitkävihainen», ilmoitti Berglund.
»Ikävämpää olisi ollut korjata iltakaudet vihkoja. Mitenkä me sovimme jäljelläolevista osastoista?» tiedustelin.
»Annan neidille valintaoikeuden.»
Kyllä nuoret opettajat ovat sentään toista kuin vanhat, ikäloput pedagogit. Palkitsin hymyllä hänen »jalomielisyytensä» ja valitsin toisen osaston. Berglundille jäivät yläosastot.
Nyt panen hetkeksi kynäni »patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1» ja kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tästä alkajaisjupakasta.
Rakas varaventtiilini! Omatunto sanoo: »Hyvä, Liisa! Hyvä!»
* * * * *
Kello kilisi. Lapset asettuivat riviin, ja jokainen paimen vei oman lapsilaumansa luokkaan, jossa niitä hiukan järjesteltiin. Ihmettelen, miten tottuneesti tämä työ kävi minulta. Tuntui siltä, kuin olisin jo vuosikausia ennen äkseerauttanut »Herranlahjoja». Marssimme eteiseen ja asetuimme rukousjärjestykseen. Iippo istui jo harmoonin ääressä, ja neiti Tuomikoski rapisteli rukouskirjan lehtiä. Berglund ja minä seisoimme suolapatsaina lapsien takana.
Virsi 134: 1, 2, 3.
Iippo oikaisi pyylevän ryhtinsä, rykäisi ja alkoi. Alkusoitto oli hänen ylevän ryhtinsä arvoinen. Siinä oli viljalti forte- ja pianissimopaikkoja, juoksutuksia ja lurautuksia. Otaksuttavasti hän soitti kaikki virren alkusoitot yhteen kyytiin ja pani omiaan vahvasti sekaan, sillä rannekelloni osoitti tämän musikaalisen alkutoimituksen kestäneen kymmenen minuuttia. Vihdoin tultiin itse virteen. Avasin suuni yhtyäkseni virteen, mutta muistin samassa, että lapset kääntyvät katsomaan minua kuullessaan oudon äänen takanaan laulavan. Tuo puhtaasti pedagoginen ajatukseni oli todella onni. Opettaja Iippo on näet todellinen taiteilija, joka ei paljoa piittaile sellaisesta vähäpätöisestä seikasta kuin sävelen pituus. Hän soitteli kaikki sävelet yhtä pitkiksi.
Nyt vasta alan oikein tajuta, mikä suuri lahja on itsehillintä, jonka olen saanut oppia äitirouvan nyrkkivallan aikana. Syvin hartaus vallitsi ulkopuolista minääni, vaikka sisässäni elämöi ilkeä ilo.
Jälkeenpäin olen katunut ilkeyttäni. Mistä sen vielä tietää, millainen kummitus minustakin tulee, jahka olen kaksikymmentäviisi vuotta jauhanut yksiä ja samoja asioita ihmislasten koviin kalloihin, kuten opettaja Iippo.
Tänään on koulussa vain järjestelyä. Yhdeltä pääsivät lapset kotiinsa. Minun luokallani on neljäkymmentäkolme oppilasta ja niistä kaksikymmentäviisi tyttöä. On vanhanpiian taimia!
Samana päivänä klo 9 ip.
Tulin juuri saunasta. Saunan ja tuoreen vihdan (täälläpäin sanotaan vastaa vihdaksi) tuoksu lemuaa vielä sieraimissani. Olen väsynyt, mutta siitä huolimatta haluan pitää hetken aikaa »varaventtiiliäni» auki.
Olin kirjoittamassa täyttä kyytiä muistiin tämänpäiväisiä elämyksiä, kun Tuomikoski ja Berglund keskeyttivät sen vierailullaan.
Lienee paikallaan muutamalla lauseella tutustuttaa päiväkirjakin näihin henkilöihin, joiden kanssa joudun alituisesti kosketuksiin.
Neiti Tuomikoskea katsellessani johtuu minulle väkisinkin mieleen J. Juteinin sanat: »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.» Hän on vaalea kuin rieskamaito, ja hiukset ovat isot ja keltaiset. (Kunpa hän ei vain niitä niin hirveän kireälle kampaisi!) Hänen hymystään pidän. Se on ystävällinen ja herättää luottamusta. Nuoreksi ihmiseksi (luultavasti hän on ikäiseni) hän käyttää liian vanhanaikaisia pukuja.
Berglund on komea mies ja voisi käydä herkälle naissydämelle vaaralliseksikin, jollei hän olisi niin vietävän nahjusmainen. Johtaja Iippo saa menetellä hänen kanssaan niinkuin hyväksi näkee. Mies poloinen maksaisi vaikka rahassa saadakseen elää sovussa lähimmäistensä kanssa. Hän ei varmastikaan uskalla sanoa poikkipuolista sanaa kenellekään. Minun tämänaamuista urhoollisuuttani hän kovasti ihaili, vaikka ei uskaltanutkaan tulla avukseni. Iloinen hän on ja puhelias. Leikkipuhe sujuu mainiosti. Hän on ollut merillä ennen ja on vasta kolmatta vuotta opettajana. Ikää en viitsinyt kysyä. Laskujeni mukaan, jotka tein hänen ulkomuotonsa perusteella, pitäisi hänen olla siinä kahdenkymmenenseitsemän vaiheilla.
Molemmat, sekä Berglund että Tuomikoski, ovat toista vuotta Latomeressä.
Sitten olemme vain Liisoja, Rauhoja ja Oskareita keskenämme.
Järjestimme myöskin syönti- ja juontipuolemme. Rauha ja minä ostamme kaikki ruokatarpeet ja maksamme ne puoliksi. Toisen viikon emännöi Rauha, toisen minä. Berglund on meillä ruokamiehenä, ja häneltä me kynimme viisisataa markkaa kuussa ruokarahaa. Minä olen jalomielisesti luovuttanut keittiöni ruokasaliksi. Tällä tavalla me kolme yksinäistä olemme muodostaneet perheen.
»Miten me saunan lämmittämisen järjestämme?» kysyin, sillä oli lauantai-ilta, ja rautatien pöly, jota en ollut edes järveen saanut heittää tässä järvettömässä kylässä, herätti mielessäni kovan saunankaipuun.
»Me olemme kylpeneet tavallisesti Hornin saunassa», virkkoi Rauha.
»Onko koulun sauna sitten niin kurjassa kunnossa, ettei siinä kuvallista löylyä saa? Luulin sitä ulkomuodosta päättäen aivan ensiluokkaiseksi laitokseksi, kun saunakamarin ikkunalla oikein palsamikin kukkii», ihmettelin.
Berglund hymähti.
»Rouva Iippo ei oikein pidä siitä, että samassa saunassa hänen kanssaan kylpee kaikenkarvaisia ihmisiä.»
»Onko hän hassu?» oli vilpitön kysymykseni.
»Katsos, hän on vanha ihminen ja tottunut parinkymmenen vuoden kuluessa pitämään taloa omanaan. Hänen on vaikeata ymmärtää, että me myöskin olemme täällä kuin kotonamme. Hänen mielestään me olemme loisia, joiden tulee olla ja elää niinkuin hän tahtoo», selitti Rauha rauhallisena.
»Ja te olette antaneet hänen olla siinä luulossa?» Ihmettelen, miten hyvänahkaisia ihmisiä vielä löytyy tämän ilman kannen alla.
»Olemme antaneet hänelle rauhansa. Opettajatar Särö, edeltäjäsi, sai rouvan vihat juuri saunan tähden. Hän kylpi muutaman kerran saunassa, ja rouva levitti hänestä kaikenlaisia juttuja kylälle. Sanoi saaneensa syyhyn neidistä. Mistä sen tietää etukäteen, minkä taudin hän meistä saisi saunan välityksellä», kertoili Berglund.
Uhmanhenkeni heräsi. Vai on täälläkin äitirouvan henkiheimolainen! Ei mitään heikkoutta! Olen tottunut selviytymään itsepäisistä ja kiukkuisista muijista.
»Tänä vuonna saunassa kylvetään. Minulla ei ole pienintäkään halua lähteä kylän saunoihin koluamaan, kun kerran talossa on sauna, johon meillä on käyttöoikeus. Rouva saa tottua siihen, että me myöskin olemme saunan osakkaita.»
»Kyllä minä kylven, mutta riitelemään en viitsi ruveta saunan takia muijan kanssa», sanoi Berglund. (Berglundin kaltaiset miehet eivät ikinä voisi saada sydäntäni lämpenemään.)
»Kuka hullu nyt muijien kanssa riitelemään! Sanasodassa he aina voittavat. Saattepa nähdä, miten sulassa sovussa lämmitän saunan. Älkääkä pelätkö! En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pienen ikäni olen kamppaillut omapäisten muijien kanssa. Minulla on kokemusta heistä.»
Pitemmittä puheitta hypähdin ylös ja juoksin Iipon keittiöön. PiikaSeliina pesi astioita.
»Tulin sanomaan, ettei Seliinan tarvitse lämmittää saunaa tänään. Me pidämme siitä huolen. Olemme tuumineen, että me lämmittäisimme saunan toisena lauantaina ja Seliina toisena. Eikö se teidänkin mielestänne ole sopiva järjestys?»
Tyttö katseli epäilevästi kamariin, jossa rouva parhaillaan paikkaili aviopuolisonsa alushousuja. Hän nosti silmälasit päälaelleen ja tulla huippi keittiön kynnykselle. Silmien välissä oli myrskynmerkki. Hän koetti vetää suutansa hymyyn, mutta se hymy oli niin hapan, että tyrehtyi omaan happamuuteensa.
»En muistanut sanoa neidille, että lauantai on ollut aina meidän saunapäivämme.»
»Aina meidän» lausuttiin vahvalla korostuksella.
Minunkin kasvoillani karehti hymy, eikä se suinkaan ollut keinotekoista hymyä; niin viaton se ei tosin ollut kuin päältä katsoen näytti.
»Se olisi ollutkin turha vaiva. Tiesin sen. Maallahan aina kylvetään lauantaisin. Eikä lauantai lauantaille tunnukaan, ellei saa oikein sydämensä halusta vastaa kuumassa löylyssä huiskuttaa. Tulin vain sanomaan, että me nuoret opettajat huolehdimme vuorollamme saunan lämmittämisestä. Ajattelin lämmittääkin jo tänään, sillä minulla ei ole muutakaan hommaa.»
Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki oli saava selvän löylyn.
Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan ojentaman saunanavaimen.
Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.
»Häikäilemätön nousukas!»
Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka valvoo oikeuksiaan.
Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen. Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.
Viheltelin.
Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle, mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.
Syyskuun 8 p.
Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.
Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?) Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?
Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin, jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua kysymystään!
Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän tekojensa vaikuttimia!
Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin haukkumanimien keksiminen miessuvulle.
Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on ollut koko viikon hyvin hapan.
»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.
Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.
Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa.Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloinse oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään.Ikkunasta näimme vuoromme.
Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan.Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta.Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.
»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me kurkistimme saunaan.
Padassa ei ollut pisaraakaan vettä, korvot ja ämpärit olivat kumollaan, kiukaan kivet kylmiksi kylvetyt. Sitä siis merkitsikin rouvan hymy.
»Älähän huoli!» naureskelin, vaikka sapettikin sisuani. »Odotin jotakin tämäntapaista ja varustauduin siltä varalta. Nosta kylmää vettä, käyn sillä aikaa hakemassa keittiöstä lämmintä vettä! Siellä on kattila täynnä hihkuvan kuumaa vettä.»
Ja me kylvimme rouvan kiusalla. Berglundkin kävi peseytymässä.
»Oliko siellä löylyä?» kysyi neiti Iippo viattomana, kun vein avaimen takaisin.
Jos olisin ollut kommunisti, niin tukeva läjähdys olisi painanut neitosen suun kiinni, mutta porvarilliseen keskustaan kuuluvana avasin omankin suuni hymyyn ja sanoin niin iloisesti kuin osasin:
»Herrasväki oli ottanut niin kovan löylyn, että meille riitti sen lämpö vielä aivan hyvin.»
Mitäs tuumit, päiväkirja, onko naapurisovusta meillä vielä toivoa?
Syyskuun 29 p.
Mikkelirieska ja mikkelipässi! Ne herkut eivät höyrynneet tänä Mikon päivänä nenäni alla. Täälläpäin ei kukaan joutanut niitä valmistamaan, sillä kaikki, ketkä vain kynnelle kykenivät, riensivät aamulla kaupunkiin mikkelinmarkkinoille. Kaikki toiset tästäkin talosta riensivät lisäämään markkinarahvasta paitsi Seliina ja minä. Me täällä sulassa sovussa saunaa lämmitimme ja kylpeä repsahutimmekin markkinamiehiä odotellessamme.
Sauna-asiassa on nyt vihdoinkin päästy selville, vaikka lujille otti, sillä me molemmat, rouva ja minä, olimme itsepäisiä kuin aasit.
Päästäksemme sovintoon rouvan kanssa siirsimme perjantain saunapäiväksemme. Mutta eipä ollut tämäkään rouvan mieleen. Hän piilotti löylypellin. Autoimme asian muuripadan pellillä. Viime perjantaina pisti rouvamme avaimen taskuunsa ja meni kylälle. Kokosin kaikki avaimet, ja eläköön! Ruokasäiliön avain oli se »seesam», joka takasi meille vapaan pääsyn saunaan.
Ties kuinka kauan tätä sissisotaa olisi jatkunutkaan, mutta vihdoin suuttui Berglund, suuttui ja häpesi kuin muinoin vanha Väinämöinen, ja meni johtokunnan esimiehen puheille. Soppi vieraili heti johtajassa. Nyt on rouva oikein ladattu täyteen kiukkua. Saa nähdä, missä muodossa se purkautuu.
En voi sille mitään, että tunnen itseni vaivaiseksi syntiseksi tämän saunatohinan vuoksi. Sellaista se on aina. Vaikka kuinka tietäisi tekevänsä oikein ja pitävänsä oikeuksistaan kiinni, niin sittenkin sisässä sipisee ääni: »Olisit antanut raukan olla rauhassa.»
Mahtaisi tämä maailma olla hyvä, jos jokainen (rouva Iippo myös) tekisi tuon sielussa sipisevän äänen mukaan! Mutta kuiva, perin kuiva!
Kuukauden olen ollut Latomeressä ja vasta eilen tein ensimmäisen vierailuni. Aloitin hengellisestä päästä, pappilasta. Tai paremmin sanoen, hengellinen pää aloitti ja kutsui minut luokseen. Arvaan hyvin, miksi tämä kutsu nyt vasta tuli. Tietenkin oli rouva Iippo antanut pitäjän »kermalle» selostuksen saunakahakasta ja »rettelöimisestä aluejakoa vastaan koulussa» ja piirtänyt samassa yhteydessä hiilellä mustan kuvan minunkaltaisestani lähimmäisestä. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että »oli syytä sepissäkin, jos oli syytä sysissäkin».
Talonpoikaistaloissa olen kyllä käynyt Rauhan kanssa. Aluksi oli pakina kankeata. He oudoksuivat vierasta. Lopulta aina päädyttiin ystävälliseen yhteisymmärrykseen, kun he saivat kuulla, että olin talontytär enkä mikään »herraskaanen fröökynä», jolta näytin. Sillä taholla ymmärrettiin oikein saunajupakka. (Se onkin levinnyt jo ympäri pitäjää; eikö Tiitus pian siitä Helsingin Sanomissakin pakinoine.) Tietysti kansa ymmärtää kaikki tämänlaatuiset harrastukset ja antaa niille lämpimän kannatuksensa, sillä siitä ei ole lainkaan mukavaa, että kalliisti ostetuilla kunnan puilla lämmitetään saunaa erikseen joka henkeä varten, kun yhteinenkin löyly hyvin riittää.
Mutta haudatkaamme jo saunaskandaali ja virkistäytykäämme visiittimuistelolla!
Rauha ja minä pukeuduimme mustiin. Inhoan mustaa pukua, sillä se ei sovi minulle lainkaan. Ruustinna kuului kuitenkin viime vuonna loukkaantuneen edeltäjäni punaisesta puvusta, enkä minä taasen uskaltanut ruveta puvulla ärsyttämään säädyllistä ruustinnaa. Osakseni riittää mainiosti yksikin puhiseva rouva. Ratkoin tunnollisesti pois kaikki punaiset koristeet puvustani.
»Annan sinulle yhden neuvon, jos et loukkaannu», sanoi Rauha pappilan portilla.
»Anna kaksikin, jos sinulla niitä kerran on! Ei oppi ojaan kaada.»
»Älä ryhdy ruustinnan moitteihin, sillä kaikki moitteet kantautuvat aina moitittavan korviin!»
»Kiitos neuvostasi! Muuten on hauska kuulla, että ruustinnakin on vain tavallinen ihminen eikä mikään sädekehällä varustettu pyhimys.»