Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa. Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta voisi olettaa.
Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia, kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J. Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisestaprecieux-sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan; parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.
Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa, yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista, on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi, veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirjaVaba Sõna, Vapaa Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri, taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessaSiurunimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen sensualismin värittäminä.
Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten, jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma, varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava niitä pysyttääkseen.
Noor-Eesti merkitsee kokonaisuudessaan uutta ja vapauttavaa näkölinjaa. Se on ollut, kuten Gustav Suits sanoo "ylpeä ja uhkarohkea koe. Se on ollut kokeilua itsensä kanssa, uudella ja rohkeammalla runoudella, itsetietoisemmalla tyylikäsityksellä, kirjojen paremmalla ulkoasulla, sivistyneemmällä yleisöllä, sanalla sanoen, Virossa tähänasti edustamattomilla, korkeammilla kulttuurivaatimuksilla."
Voi olla, se on ehkä ennen kaikkea juuri näkölinja, suuntaviiva. Paljon sen työstä tulee epäilemättä olemaan edelläkävijän tasoitustyötä. Se on yrittänyt rakentaa siltaa Eurooppaan, — voi olla, että osa sen työstä tulee olemaan yhtä vedenalaista ja näkymätöntä kuin silta-arkut. Mutta joka tapauksessa, keskellä talonpoikaisyhteiskuntaa, jossa feodalismin aaveet vielä kuoltuaankin kummittelevat, keskellä nousukasyhteiskuntaa, jonka enemmistö näkee unia Egyptin lihapadoista, se on uskaltanut pystyttää kauneuden lipun, uhrata sille jumaluudelle, joka vain aniharvoin palkitsee palvojansa tämän mailman hyvyydellä. Ensi kertaa on Virossa niin peruuttamattomasti, niin tietoisesti julkilausuttu uudenaikuisen hengen vaatimus päästä osalliseksi mailman suureen, kansainväliseen kulttuuriyhteyteen. Noor-Eestissä ilmenee — henkiselle alalle vietynä — sama Viron aikakirjoissa alati ja yhä uudelleen puhkeava pakko vapautua menneisyyden sekä nykyisyyden paineesta.
Viljellä muitakin kuin hyötykasveja tässä "perunoita kasvavassa maassa", joksi J. Luiga vähemmän kohteliaasti kotimaataan nimittää, se on ollut Noor-Eestin tehtävä.
Liian laajassa, liian kaukomääräisessä ohjelmassa ei piile Noor-Eestin heikkouden syy. Päinvastoin, se, ettei Noor-Eesti ole häikäillyt asettaa itselleen ja samalla koko virolaiselle taiteelle mahdollisimman korkealle tähtäävää päämäärää, on tulevaisuuden silmissä varmasti oleva sen suurimpia ansioita.
Se on tuonut Viron henkiseen elämään suuren joukon uusia sivistysaineksia, esteettistä kulttuuria, niin, esteettisen kysymyksen semmoisenaan. Se on puolustanut taiteen ja kirjallisuuden vapautta ja oikeutusta taiteen itsensä vuoksi. Se on taiteessa asettanut vaatimukseksi yksilöllisen tyylin. Se on asettanut liikekannalle kielen tähän asti miltei käyttämättömät varajoukot, murteet. Mitään varsinaisesti uutta, uusia aatteita, uusia näkökohtia, uusia näköaloja mailmankirjallisuuden näkökannalta ei Noor-Eestin liike ole luonut eikä voinutkaan luoda. Se on pikemmin ollut niitten hedelmällisten aatevirtausten virolaisiin oloihin sovelluttamista, jotka muualla Euroopassa jo olivat ehtineet luoda uusia kulttuuriarvoja. Mutta kaikki nämä aatteet, kaikki nämä säteet mailmankeskuksien suurista polttoauringoista ovat täällä taittuneet aivan erikoisesti virolaisen särmiön läpi. Ne on värittänyt virolainen temperamentti. Ne ovat saaneet vivahduksensa, yksilöllisen värityksensä samasta virolaisesta psyykestä, joka tuntuu Suitsin suorunoudessa, Ridalan saarenmaalaisissa maisemissa, Jaan Oksin epätoivoisessa sarkasmissa, Tuglasen novellien painajaistunnelmassa. Ja koko Noor-Eestin liike harhaotteineen, liikaiskuineen, liioitteluineen, on saman yhä selvemmin kiteytyvän virolaisen psyyken ilmaisu, joka kaikesta ulkonaisesta paineesta, kaikesta sisäisestä sekasorrosta huolimatta kulkee selkiytymistään, kristallisoitumistaan kohden.
Noor-Eesti liittyy oleellisesti niihin eri aikoina, eri maissa, eri nimellisinä esiintyneihin liikkeisiin, joihin, niin erinlaisia tarkoitusperiä kuin ovat ajaneetkin, kuitenkin aina on kätkeytynyt kauniimman tulevaisuuden kangastus ja järkkymätön oppositsio olevaa vastaan.
Synt. v. 1883 Wõnnun pitäjässä Liivinmaalla. Harjoittanut esteettisiä ja kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1910. Vuoteen 1917 asti suomen ja ruotsinkielen opettajana Helsingin venäläisessä lukiossa.
Teoksia:Elu tuliv. 1905,Sihid ja vaatedv. 1906,Tuulemaav. 1912.
1.
Kiinteämmin kuin yksikään toinen nuoren polven kirjailijoista on Noor-Eestin perustaja ja henkinen johtajaGustav Suitsollut sidottu aikaan. Hänen kehityksensä seuraa tarkalleen ajan viitoittamaa viivaa; ajan nousu on hänenkin nousunsa, ajan taantumus hänenkin lamaannuksensa. Gustav Suits ei kuulu vain runoilijoihin. Hänessä on arvostelijaa ja kirjallisuushistorijoitsijaa, mutta samalla myöskin politikoitsijaa. Puoluenäkökohdat eivät ainakaan ajottain ole vieraat hänelle. Runoilijana hän ei ole ikuista trubaduuriheimoa, runouden suuria, armoitettuja lapsia, jotka kulkevat huilu huulilla, vaikka yhteiskunnalliset tulivuoret ympärillä purkautuisivat. Olisi vaikeata kuvitella Verlainea syttyväksi in tyrannos-tunnelmaan, olisi epäilemättä yllätys nähdä kulkurilaulajan Larin Kyöstin nimi valtiollisen ohjelman alla. Suits sensijaan ei kykene koskaan täysin ilman- ja äänenpitävästi sulkemaan työkammionsa luukkuja kadulla vyöryvältä marseljeesilta; Parisin keväisten puistojen hempeys hukkuu häneltä vivé l'armée-huutoihin. Verlainen La lune blanche, jonka Suits erinomaisen kauniisti on virontanut, valaisee tunnelmaa, väräjävää kuin kuun säde. Suitsin kuudan on yhteiskunnallisten pyörreaikojen tuhoa ennustava ja uhkaava symboli, kuten hänen mahtipontisessa avajaisrunossaan Estoniateatterin vihkijäisiksi. Hän ei ole puhdasverinen esteetti muuta kuin väliaikaisesti. Valtiollinen elämä, saavutettuaan kiehumapisteensä, vetää hänet kurimukseensa, vaikka hän äsken olisi kulkenut mitä tähtiteitä tahansa, siinä määrin, että hän ajottaiseksi jättää kaiken runoihin rytmeillä ja loppusoinnuilla ja runoilee valtiollisia ohjelmia, pykälineen ja muistutuksineen.
Suits syttyy aktuellista aatteesta, kuten Eino Leino, jonka juhlapaatoksen hän kehityksensä alkukautena sukulaistemperamentin lupakirjalla lainaa, hän on aaterunoilija, kuten Leinokin, ahtaampi ja rajoitetumpi tosin ja vailla suomalaisen runoilijan valtavaa mielikuvitusta ja tuotteliaisuutta. Mutta hän tulee Leinoa lähelle, paitsi älyllisyydessä ja muodollisessa taituruudessa, juuri runoilijakutsumuksensa aktuellissa sävyssä. Hänenkin omatuntonsa on kollektiivia laatua, jos niin tahtoo sanoa, hänellä on sama sisäinen pakko, kuten Leinollakin, olla hetken omatuntona.
Pohjimmiltaan kuuluu Suits epäilemättä runouden taistelevaan kirkkoon. Hänen temperamenttinsa on nuoruudessa erittäin aktiivi, ulospäin suunnattu. Hänen sisäinen paheksuntansa voi milloin hyvänsä paisua liikkeellepanevaksi voimaksi. Hän on syntynyt vastahankaan, alati sota-asussa, alati tähystämässä todellista tai olematonta vihollista; hän hakee hakemalla vastustajansa, heittää taistelukintaan tyhjällekin areenalle. On aina erinomaisen kiistavalmis sävy hänen kirjoituksissaan, niissä on sappea, kuten hänen kuutamossaankin.
Hänellä on hyvin selvä ja arkal'esprit de principauté, johtajatunne, alusta alkaen. Epäilemättä onkin hänessä jotain alkajasta, keksijästä. Hänellä on olemassa tarpeellinen ajatuksen, idean, työntöenergia, jota vailla aate pysyy sidottuna, ja josta riippuu kaikkien vallankumousten, niin kirjallisten kuin valtiollisten, menestys. Hänen yhteiskunnallinen ja valtiollinen vaistonsa ei sensijaan ole lainkaan yhtä varma kuin hänen runollinen vaistonsa; hänen uransa politikoitsijana on ollut ohdakkeisempi ja rikkaampi erheistä kuin runoilijana.
Suitsin koko myöhempi tuotanto on traagillisen ristiriidan runoutta, ristiriidan, joka on syntynyt voiman ja väsymyksen heltiämättömästä kamppailusta. Suitsin runoilijaluonne on terästä eikä meltorautaa, ja kuitenkin se on ollut odottamattoman altis ajan paineelle, siihen määrin, että sen alkuperäinen muoto on ollut vaarassa hukkua. Mutta epäilemättä on juuri tästä ylen ankarasta sisäisestä ja ulkonaisesta paineesta, jonka alaiseksi Suits liian varhain joutui, ollut seurauksena hänen ennen liiaksi ulkopuolisen ja mahtipontisen runoutensa hiljeneminen ja syveneminen, kunnes siitä vihdoin ovat helähtäneet nuo muutamat kuulaat ja herkät voces intimae soinnut, jotka muodostavat Suitsin lyriikan pysyvimmän osan.
Inhimillisesti syvimmät ja taiteellisesti täydellisimmät runonsa GustavSuits on luonut taistelujen väliajoilla.
2.
Hänen nuoruutensa runous on sensijaan vielä kokonaanin tyrannos-tunnelmaan viritetty. On jotain kirkasrakenteista henkisessä kohokuvassa, joka Gustav Suitsin nuorukaisrunoudessa piirtyy ennenvallankumouksellista taustaa vasten. Se on joka tapauksessa pikemmin nuoren Marsin, kuin nuoren Apollon, pikemmin säilää kuin lyyraa pitelevä.
Suitsin julkinen kirjallinen toiminta alkaa jo koulupenkiltä. Hän kuuluu varhaisvalmiisiin henkiin, älyllinen äkkikypsyys on hänelle tunnuksellista, hänen organisoiva kykynsä ja suuri muodollinen taituruutensa puhkeavat Lapin kesän kiireellä. Hänen hedelmällisimmät ajatuksensa ovat syntyisin jo tältä varhaiselta kehityskaudelta. Julkaistessaan kahdenkolmatta vuotiaana ensimäisen runokokoelmansaElu tuli(Elon tuli), vallankumouksen vuonna 1905, hän jo oli ehtinyt laajentaa kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten yhdistyksen Noor-Eestin kirjalliseksi liikkeeksi ja toteuttaa yhden nuoruutensa monista suunnitelmista: jättää, samoinkuin Ridala ja Aavik, opintonsa Tartossa ja "antautua tuulien huomaan", siirtyä omaa subjektiivista mielitekoaan seuraten Helsingin yliopistoon, kaikista käytännöllisistä mahdottomuuksista huolimatta. Oli epäilemättä, kuten on huomautettu, jotain idealistista, romanttista tässä teossa, keskellä kaikkien tavanmukaisten leipätraditsioitten todellisuutta; huolettomuudessa, millä nämä nuoret panivat alttiiksi varman tulevaisuutensa ja asemansa.
Eräässä takaisinkatsauksessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jossa Gustav Suits sodan vuonna 1915 tekee kehityksestään tiliä itselleen ja muille, hän kirjoittaa muun muassa seuraavat sanat:
"En tiedä, oliko äkkirynnäkön riemu ensimäisissä kirjallisissa kokeissani porvarillinen vaiko proletaarinen. En tiedä sitä todellakaan."
Kaikki ajanmukaisuuden arvo porvarillisuuden sekä proletaarisuuden käsitteille! Mutta varma on, että äkkirynnäkön riemu Gustav Suitsin nuoruuden runoudessa oli perusaineksiltaan paljoa alkuvaistoisempaa laatua kuin luokkataistelun synnyttämät, tänään kaikuvat, huomenna haipuvat iskusanat.
Se oli nuoruuden, tahtoisi sanoa, fysiologisen nuoruuden äkkirynnäkön riemua.
Suitsin varhaisimpiin ja tietoisimpiin elämyksiin on täytynyt kuulua syvästi tunnettu vastakohtaisuus eri sukupolvien välillä, antagonismi, joka suurina valtiollisina ja yhteiskunnallisina pyörreaikoina kärjistyy kahta jyrkemmäksi. Ihmiskunta on hänen tietoisuudessaan jo varmaan hyvin aikaisin jakautunut kahteen toisistaan eroitettuun ja toisilleen vihamieliseen leiriin: nuoriin ja vanhoihin. Hän on tuntenut ikärajan kuilun varmaan monta vertaa silloittamattomampana kuin myöhemmin luokkarajan; jälkimäisen hän on älynnyt, mutta edellisen vaistonnut.
On epäilemättä jotain itse nuoruudelle olennaista Suitsin runoilijanuoruudessa. Hän on hyökkäävä, uhkarohkea, uhmaava, suurieleinen, kapinoiva, kuten oikea kaksikymmenvuotias, joka aina on soturi, kuulukoon sitten mihin hengen tai valon armeijaan tahansa. Rauhan valtakunta maan päällä ei olisi ikinä turvattu, jos koko ihmiskunta olisi kokoonpantu kaksikymmenvuotiaista, siksi sotaisa, siksi agressiivinen on todellinen nuoruus.
Gustav Suitsin Elon tulen laulut ovat täynnä tätä nuorison tyypillistä ja ikuista sotaisuutta. Olisi vaikea lukea niitten ylimalkaisista iskusanoista mitään varmaa ohjelmaa, niin epämääräisiä ovat niitten vaatimukset. Vihollinen, jota vastaan taistelu käy, on yhtä epämääräinen. Mutta liike, gesti, on sensijaan olemassa, nuoruuden ryntäävä kädenliike.
Ne ovat sekä nuoren ijän että nuoren ajan runoja. Ennenvallankumouksellinen aika kaikkine pakahduttavine toiveineen, sen purkautumisvalmis energia, tuntuu näitten runojen taisteluun tahtovassa tahdissa.Nuorten laulussasoi uhkaava sodanjulistus:
Las kasvame, me tõusev sugu,ja ootame, mil tuleb tund,kus nendele, kes näevad und,kord müristame kõrva sõjalugu.
Las kasvame! Las kogub rammume lihastesse noortesse,las õpetab meil elutee,kuis tuleb targu seada sammu.
Las kasvame! Las suurdub vägi,kel lehvib eel ju noorte lipp,kel sihiks on see mäetipp,kust muidu laulik unistusi nägi.
Siis aga tõuseme kui rahesadu, mis sõuab rängalt taeva all, ja tulekirjal välkuval maas viletsatel kuulutame kadu.
(Kasvakaamme, nouseva polvi, odottaen hetkeä, jolloin nukkujain korvaan sotasäveltä toitotamme.
Kasvakaamme! Kootkaamme voimaa nuoriin lihaksiin, opettakoon elämä meitä viisaasti askeleemme asettamaan.
Kasvakaamme! Laajentukoon joukko, jonka edellä liehuu nuorten lippu, päämääränä kukkula, jonka laulaja kangastuksena on nähnyt.
Silloin kohoamme kuin raesade, joka raskaana soutaa taivaan alla, ja välkkyvin tulikirjoituksin kuulutamme perikatoa kurjille maan päällä.)
Suorasanaisena käännöksenä tämä runo on vain joukko hieman suuria sanoja, vain vähässä määrin persoonallisia. Alkuperäisen runon teho on sensijaan kokonaan poljennossa, jossa kuuluu marssivien joukkojen askeleet, temperamentissa, jolla on aivan määrätty rytmillinen kuvionsa, oma valtimonlyöntinsä.
Nousuajan tahtia on myös seuraavain säkeitten poljennossa, runostaLoppu vai alku?jossa risteilevät ennenvallankumoukselliset kalevantulet, — kirjoitettu orjien vapautuspäivän, maaliskuun kuudennenkolmatta, muistoksi:
Joko tunnette, värisee maa?Joko kuulette, huutavi veri?Nyt siis tulee, jokoeitaijaa,Nyt on patonsa puhkonut meri.Olkaa valmiit!
Jokainen renesanssiaika puhuu paatoksella, se käyttää, kuten antiikin näyttämö, äänenpaisuttajaa. Vapauden vaatimusta ei kuiskata, ei yksityistä eikä yleistä.
Suits on tällä kehityskaudellaan vielä kansallinen, isänmaallinen vanhassa, hyvässä romanttisessa merkityksessä. Hän ei ole vielä johdonmukaisesti vaihtanut sanaa "isänmaa" vähemmän pateettiseen ja arkisempaan "kotimaahan", kuten joitakuita vuosia myöhemmin, hän ei vielä, kuten myöhemmin rakasta puhua "maantieteellisestä kotimaastaan", maanpakolaisen ja mailmankansalaisen murheensekaisella ylemmyydellä ja olankohauksella. Tämä nuori "eurooppalainen" on vielä ennenkaikkea virolainen. Hän on optimistinen ja ihannoiva Viron heräämisajan malliin, joskin hän kunnon Jannsenin runollisesta kolmisoinnusta: "keiser, usk ja isamaa", onkin säilyttänyt vain viimeisen. On jotain heräämisajan laulujuhlaloistetta hänen Orjien laulunsa kansallisruusuisissa näyissä, joissa liikuskelee kansallispukuista, laulavaa, seppelpäistä ja kotiolutta juovaa kansaa. On jotain Koidulan hengestä Suitsin nuoruudenaikaisissa Rautalauluissa, Kevätlauluissa, Nuorissa sepissä, jotka uneksivat Virolle Italian tulevaisuutta ja haaveksivat Hannibalista ja Alpeista. Neljäänkymmeneen vuoteen ei virolainen lyriikka enää ollut tuntenut näitä säveliä. Temperamenttiheimolaisuus tuntuu selvästi Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruusrunoissa, huolimatta heidän jatkuvan kehityksensä täydellisestä eroavaisuudesta. Sankarillinen tunnepohja on kummallakin sama, samoin liikkeen laajakantoisuus, sama isänmaallinen mahtiponsi ja juhla-asenne, sama hieman suurieleinen paatos. Mutta Koidula on epäilemättä eheämpi ja yksisyisempi; Gustav Suitsin valoisan paatoksen alta kajahti sensijaan jo aikaisin skeptillisyyden sorasointu, joka oli tekevä hänen kehityksensä ja myöhemmän tuotantonsa niin monta vertaa nykyaikaisemmaksi. Mikä Koidulalle muodosti hänen koko runoutensa sisällön, oli Suitsille vain alkuaste.
Suitsin synnynnäinen kumouksellisuus tuntuu Elon tulen runoudessa ehkä ennen kaikkea muodossa. Täytyy olla selvillä virolaisen laulurunouden siihenastisesta harmaudesta, sen runomitallisesta ja loppusoinnullisesta köyhyydestä, sen neljäsäkeisten jambi- tai trokeemittojen väsyttävyydestä, joilla Anna Haava tai K.E. Sööt täyttivät kokonaisia runovihkoja, tämän tyypillisen Buchder Lieder-runomitan, jonka vain Heinen nero ja hermot kykenivät yksitoikkoisuudesta pelastamaan. Kuinka yllättäviltä ja korvaa hiveleviltä täytyikään kaiken tämän jälkeen vaikuttaa Elon tulen rikkaitten, vaihtelevien ja virolaisessa runoudessa uusien runomittojen, täysien loppusointujen, kielen kalskeen ja laulavuuden! Virolaiselle kielelle ja runoudelle avautui aivan uusia kehitys- ja sointumahdollisuuksia; kieli soi, niinkuin se tähän asti vielä koskaan ei ollut soinut virolaisessa runossa. Se oli erinomaisen metallinen ja täsmällinen, mutta samalla kertaa kukkea kieli, yhtaikaa sekä vuolas että kiinteä. Muodollisessa ja kielellisessä suhteessa merkitsivät nämä runot täyttä vallankumousta; ne olivat käänteentekeviä kaikesta nuorekkuudestaan, epäkypsyydestään ja henkilökohtaisen elämyksen niukkuudesta huolimatta. Gustav Suitsin Elon tulesta ja vuotta myöhemmin ilmestyneistä V. Ridala-Grünthalin Lauluista alkaa virolaisessa runoudessa aivan uusi kehitysjakso.
On hyvin vähän luultavaa, että se nuoriso, joka Gustav Suitsissa näki henkisen johtajansa, Elon tulen ilmestyessä vielä pystyi kuulemaan uutta, traagillista ja tummaa paatosta, joka jo tässä runokokoelmassa teki tuloaan. Ja kuitenkin on Elon tulen runoudessa olemassa ikäänkuin salattu tunnepohja, joka kuohutti esiin yhä tummempia, yhä traagillisempia sointuja. Gustav Suitsin kaksikymmenvuotiaissa mailmanparantaja-aivoissa iti jo kesken sotaista innostusta uupumuksen ja kaikenepäilyn itu. Hänen komeanKirous-runonsa säkeistä, täynnä ylimielisyyttä ja uhmaa, kuuluu tämä uusi,mustapaatos:
Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön, te nurmen alla nukkujat, herätkää, herätkää työhön!
Pudottaa lehtensä elämän puu,kauhean kiron on maassa valta,elävät elämää kammoksuu,noustava miesten on mannun alta.— — —Vaan kirotut elävät ja kuolleet;
Hautuumaan laulussasensijaan, joka on kuin rajapyykkinä Suitsin nuoruuden ja myöhemmän runouden välillä, on hänellä vielä kyllin voimaa peittää heräävä katkeruutensa ja alkava pettymyksensä vallankumoukselliseen uhkanäkyyn. Runon läpi kulkee jo kuoleman viima. Lehdet lankeevat, miehet samoin, haudatuista unelmista on saatu maahanpanijaistodistukset. Mutta runoilija ei ole suinkaan vielä antautunut, ei kohtalolle eikä tuulille, hän tuntee itsensä yhä rajuilmojen käskijäksi:
Ja elu saavad ka surnuluud, ja vabisevad ka vanad puud.
Ja jumalate nool käib patuste põue ja kõmiseb kõue siis marude hool.
(Ja elon saavat myös kuolleet luut, ja vapisevat myös vanhat puut.
Ja jumalain nuoli sattuu syntisten poveen ja jylisee pitkäinen rajumyrskyn voimalla.)
Vanhassa Kreikassa lähetettiin viestit sytyttämällä vuorien harjanteille tulet toisensa jälkeen. Viron runoudessa kulkee vapauden viesti Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruuden merkkitulia pitkin.
3.
Levertin on kerran lausunut kauniit ja todet sanansa pohjoismaisesta "nuorukaisijän tulesta", lyhytikäisestä liekistä, jonka polttoaineksena on itse nuoruuden henkinen ja ruumiillinen elinvoima, mutta jonka palo ei kestä yli määrätyn ikäkauden.
Gustav Suitsin ensimäisen nuoruuden "elon tuli" on epäilemättä suureksi osaksi ollut juuri pohjoismaisten huomentulien heimoa.
On henkisiä murroksia, terveitä ja luonnollisia, kuten kaiken elollisen kasvu, joissa ei särjy mitään muuta, kuin uutta kehitysmuotoa estävä verho. On väkivaltaisia, tuskallisia taitteita, jotka eivät tapahdu yksinomaan älyssä tai yksinomaan tunteessa, vaan uloittuvat kaikkiin sielunkykyihin, tahdosta alkaen, ja joissa ei ole kysymyksessä vähempää kuin yksilön joko — tahi.
Gustav Suits joutui jakamaan sukupolvensa kohtalon. Taantumus oli kohtaava häntä henkilökohtaisesti, kuten niin useita hänen aatetovereistaan, ei tosin niin ankarassa muodossa kuin esim. Friedebert Tuglasta, mutta kuitenkin kyllin tuntuvasti vaikuttaakseen perinpohjaisesti hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa. Voimatta kumouksellisesta mielialastaan epäiltynä saada vakinaista tointa kotimaassaan, hän oli pakoitettu yhä edelleen jäämään Suomeen; hänestä tuli muuan niitä puoliksi pakollisia, puoliksi vapaaehtoisia maanpakolaisia, joita vuoden 1905 vallankumousta seurannut taantumus on siroittanut kaikkiin Euroopan maihin.
Epäilemättä on hän myöskin sisäisesti saanut läpikäydä kaikki tämän taantumuksen kärsimysasteet. On jotain, mikä on henkisesti murhaavampaa, kuin äkilliset kohtalon iskut: jatkuva, pakollinen masennustila, sama, jota Suits eräässä kirjoituksessaan nimittää "viimeisten vuosiensa vaikeimmaksi viholliseksi,paineen hengeksi".
Tämän tukehduttavan paineen hengen alaiseksi joutui Suits vuosikausiksi. Hän kirjoittaa:
"Ihmiselle on ominaista kadottaa iloinen elämäntuntonsa ja itseuskonsa, kun hän ei enää voi asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Sen tuskan olen tuntenut."
Suits ei voinut enää asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Ei lähimmän ympäristönsä, joka tuli pysymään hänelle enemmän tai vähemmän vieraana. Mutta ei myöskään etäisemmän, varsinaisen ympäristönsä, joka ei lakannut herättämästä hänessä herkeämättömiä pettymyksen, lamaannuksen ja vastarinnan tunteita.
Erittäin tuskallinen näyttää hänelle olleen juuri tämä irtauminen nuoruutensa isänmaalliskansallisesta kannasta. Sitä tarkoittavat kai rivit, jotka hänSihid ja vaated(Päämääriä ja näköaloja) kirjansa ensimäisessä yhteiskunnallisessa tunnustuskirjoituksessaKaks ilmavaadet(Kaksi mailmankatsomusta) kirjoittaa, kirjoituksessa, jossa hän muuten yrittää luoda eräänlaista hieman väkinäistä yhteensovitusta individualistis-esteettisen ja sosialistisen mailmankatsomuksen välillä. "Te, jotka näitä rivejä luette: varmaan muistanee moni teistäkin raskaat hetket, jolloin ensimäiset suuret epäilyt sydämeen sattuivat, tunkeutuen ihmisen salaisimpiin, kalleimpiin aarteisiin; varmaan muistanee monikin teistä pimeät, unettomat yöt, jolloin oli tuskassa kamppailtava itsensä kanssa, — järjen armottoman tuomioistuimen edessä. Vaikka järki tuomitsikin kylmästi ja ankarasti, sydän ei sittenkään hennonut vielä erota, yhä vielä se itkien hyvästeli ja horjui kahden vaiheilla". Jatkuva välimatka on vähitellen ehtinyt muuttaa hänen suhtautumisensa kotimaahansa ja sen sekä suuriin että pieniin ilmiöihin; hän näkee ne aivan toisessa ja epäilemättä todellisemmassa mittakaavassa. Hänen älynsä, joka pitkällisestä paineesta vuosien kuluessa kehittyy yhä arvostelevammaksi, saa näistä oloista, joitten kierous ja ahtaus hänelle nyt vasta täysin selviää, alituisen aiheen sappeen ja satiiriin.
Hänen tunnesävyssään tapahtuu yhtä perinpohjainen muutos; sen pohjaväri vaihtuu, ehkä ainaiseksi, joka tapauksessa pitkiksi ajoiksi; siihen ilmestyy ärtyisyyttä ja katkeruutta, taipumusta pessimismiin ja traagillisiin mielialoihin, parhaimmassa tapauksessa syvään ja liian varhaiseen talttumukseen.
On mahdollisesti vielä toisia, puhtaasti persoonallisia ja sisäisiä syitä katkeruuteen ja särkyneisyyteen, joka tästä lähin tuntuu Suitsin runoudessa. Suits joutui samaan velvoittavaan asemaan, mihin kaikki erittäin varhaiskypsät kyvyt: heidän ensimäiset saavutuksensa jännittävät yleisön odotuksen ylen korkealle, heitä painaa alusta alkaen juuri tämän yleisen ja kärsimättömän odotuksen taakka, ympäröi joka puolelta toiveitten ja vaatimusten pingoittuneisuus.
Eikä vain yleisön odotus painosta heitä, vaan ehkä vielä enemmän heidän oma odotuksensa. Heidän tragiikkansa syntyy juuri siitä, etteivät he saa kehittyä rauhassa, vaan tuntevat itsensä pakoitetuksi, millä hinnalla hyvänsä, maksamaan velkansa omalle ja yleiselle odotukselle.
Syntyy pettymys, sekä itseensä että ulkonaisiin olosuhteisiin nähden. Joh. Aavik kirjoittaa Suitsin kehityksestä: "Ei syntynyt ristiriita ainoastaan yleisön odotuksen ja sen muodostaman mielikuvituksellisen Suitsin ja todellisen Suitsin välillä, vaan hänen omien alkuperäisten nuoruusnäköalojensa ja myöhempien olosuhteittensa välillä. — Kävi selville, että hän jaksoi ottaa elämältä vähemmän, kuin oli luullut olevansa oikeutettu saamaan. Ja siinä onkin hänen katkeruutensa ja traagillisuutensa pääsyy."
Gustav Suitsin ensimäisen ja toisen runokokoelman,Tuulemaan, välillä on seitsemän vuotta.
Seitsemän vuotta on pitkä aika, kehityksen aiooneja mahduttava. Jos ruumiimme kudokset seitsemän vuoden kuluessa ehtivät vähäisintäkin solua myöten uudistua, miksikä ei voisi henkisen kudoksemme käydä samoin? Elon tulen ja Tuulimaan välille on mahtunut kokonainen runoilijanuoruus.
Kokoelma alkaa runollaTuulihauta:
Ma muuttunutta laulua laulan, alla taivaankannen tummentuvan, ma muuttelevaa laulua laulan, alla tuulten, ajan ummehtuvan, kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu, soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.
Älä lauluani kauneinta kysy, sanaa, sointua saanut se ei, ihanintani ilman teiltä kysy, pois haihtui, ohi tuuli sen vei, tuulen tuiskeesta hetken kuin sävel soi, harva Tuulimaan siemen heilimän toi.
Liekkö suojatta ollut se liioin, tasangolla tuulikansan maan, mua viehtikö vaellus liioin, tasavallassa tuulien maan? En ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.
Runoilija valittaa koillistuulien niittäneen hänen nuoruutensa, hänen innostuksensa on juossut hietaan. Hän on nähnyt vapauden vaot lokaan tallattuina ja tuntenut voimattomuuden kaamean tuskan, sateet ovat sammuttaneet hänen uhrisavunsa. Hän on luopunut kunnianhimoisista unelmistaan kirjoittaa kerran nimensä jälkimailman muistiin kuin kallioseinämään, hän ei tunne enää olevansa kutsuttu johtamaan "tulipatsaana luvattuun maahan", hän tyytyy katselemaan laineitten leikkiä ja painamaan jalan häviävän jäljen niitten huuhtomaan hietaan. (Tuulimaa I, II, Saarenmaan rannalla II.)
Hän ei näe enää "alppeja keskellä lakeuksia". Ei ole enää minkäänlaista mielikuvituksellista Suur-Eestiä pilventakuisine tulevaisuusunelmineen, on vain viljeltäväksi annettu "tuulinen maa", jota ei mikään runouden mahti muuta viinamäeksi, on vain virolainen suomaisema, myötäkärsivin silmin nähty ja tuskalla tunnettu. On vain maa, jonka yllä lepää raskaana paineen henki, jonka kuuvalottomasta yöstä kaikuu kuin murhattavan avunhuutoja ja itkua, maa, joka ei koskaan ole kasvattava laakeriseppeltä laulajalle. Ja kuitenkin, kuten A.H. Tammsaare kirjoittaa Suitsin runoudesta: "hänen isänmaansa on meidänkin isänmaamme, siitä tunteesta ei pääse irti. Voimme olla murheellisia, voimme surkutella, että meillä on tällainen isänmaa, mutta kuitenkin tunnemme, siinä on jotain, mikä meidät sitoo: sadattelussakin värähtää voittamaton hellyys". Tuulimaan runot ovat aivan toisella lailla isänmaallisia runoja kuin Elon tulen. Poissa on ohjelmaparaati, poissa tilapäisrunon mahtaileva juhlallisuus. Ja epäilemättä Gustav Suits pääsee monta vertaa lähemmäksi rotunsa paineenalaista psyykeä sellaisissa runoissa, kuten morituritunteen täyttämäLaulu Eestistä, PainajainentaiMeidänaikuinen satu, kuin ensimäisen nuoruutensa agitatorisessa nousussa.
Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan tallattu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen. Se on Eesti.
Kukapa suot nämä kuivaa kerran?Heilimöi nuoruus vain hetken verran,ruostuu tekojen kirkas teräs,raskaina iskevät hallayön ruoskat,Eestissä ollaan.
Kenenpä nauru raikasna soisi?Murheet ken riemuksi muuttaa voisi?Kuormasta kyyryssä huokaa elo,kohdalla Murheenalhon kylän,Eestin elo.
Vaivaispajujen, petäjäin kehto!Toisin lehajaa tammilehto,toisin etelän taivaan allaviinirinteillä raikuu runo.Eestissä sataa
ruosteista sumua alati, aina,eipä laulajan päähän painalaakerinlehväistä seppeltä kukaan.Kova on kohtalo syntyä tännelaulajaks Eestin.
Laulamme, tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuolemanuhon, mistä on unelma kuolemanlasten? Päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.
TaiMeidänaikainen satu:
Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.
Mikä siintää halki yön? ne on kodin metsäsalot, metsän takaa tutut talot, uni jälkeen päivätyön.
Tuulen henki havahti.Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi,talven vaitiolo säikkyi,sydämessä vavahti.
Kuka itkee, lohduton?Monin kerroin huuto kaikuu,yli kotirajan raikuu,satu synkeä se on.
Sydämessä värähti,läpi luun ja lihan tuikkas,joku mustaan yöhön huikkas,joka nauruun pärähti.
Kauan älä kuuntele, tuska tukahduttaa rintaa, oman maasi poljet pintaa, oma kotis onpi se!
Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.
Näihin virolaisiin maisemiin kuuluu myösSuosyväreillä:
Täynnänsä syvärejä soitten syli.Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön,vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?Täynnänsä syvärejä soitten syli.
Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.Oi soitten kaihot, salaunelmat,Oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
On vaivaiskoivut maata matavaiset,syvällä juuret piilee vuossatain menneitten,ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen,On vaivaiskoivut maata matavaiset.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.Kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy,tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Näissä runoissa on vielä siellä täällä paatoksen kaikua, mutta kuin jääkannen alta. Se kumpuaa erille raskaasti, omasta, kansallisesta ja yleisinhimillisestä traagillisuuden tunnosta. Ja koko kuva on tuiki toinen kuin Elon tulen pronssinen profiili: jännityksestään lauenneet piirteet, ikäänkuin äsken kestetyn sielullisen taudin kaventamat.
On kuin ei ottaisi runoilijan hengen uusi sisällys hetkeksi mahtuakseen hänen runoutensa entisiin puhtaisiin ääriviivoihin. Tulee levoton, epämääräinen sävy, joka lyhyeksi aikaa särkee säännölliset muodot lainehtivaisuutensa, ylitsevuotavaisuutensa takia, kuten kohoava vesihöyry, joka ei pysy maljassa, mihin vesi mahtui. Tulevat uudet tunnelmat, värinässään tuskin kiinnipideltävät. Kiinteät muodot, lujaan iskevät lauseet käyvät tuokioksi runoilijalle liian raskaiksi, hän poistaa ne turhana painolastina.
Silloin syntyy sellainen runo kuinVärisevien haapojen alla. Tässä runossa, joka ankarasti otettuna jo oikeastaan on rytmillistä proosaa, vers libren vapaudella käsiteltyä, tuntuu ihmeellinen sulautuminen kosmokseen, heimoustunne luontoa kohtaan, veren siteitä vahvempi, ihmisen yksinäisyys, jolle puut ovat veljiä ja sisaria, jonka sielu, liian arka, liian herkkä ympäristölleen avautuakseen, toivoo voivansa haihtua haapain värinään:
Ma kuljen värisevien haapojen alla, ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa, uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.
Päivän kaukaisten metsien paloon sagapunaisena painuvan näen poloisin, palavin silmin, tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen latvoissa haapain.
Yli niitetyn luhdan myöhäiset huout Tuulimaan aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat, yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinälliset kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.
Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden, kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi, teitä tervehdin haavat, te siskot, te veljet!
Ma kuljen värisevien haapojen alla, mykkänä, totisna, maanpakolaisen askelin.
Minut värinäänne ottakaatte, haavat!
4.
Suitsin temperamentti, taiteilijaenergia, ei ole tuhlaava, vaan päinvastoin säästeliäs. Se ei ilmaannu tunteen vuolaana rikkautena, runoajatusten yltäkylläisyytenä, se ei ole vähimmässäkään määrin antelias. Suitsilta puuttuu oikeastaan ominaisuus, joka monen mielestä on aito runoilijan tärkein tunnus, runoilun helppous. Hänen tuotteliaisuutensa on ylen niukka, eikä ole mitään syytä odottaa uutta runokokoelmaa, ennenkuin uusi seitsenvuotiskausi on ohitse. "Köyhä on peltoni sarka", kuten hän itse Tuulimaassaan sanoo. Runoajatukset näyttävät kiteytyvän hänellä hitaasti, koko henkinen kehityskulku, jota runon synty edellyttää, on hänellä pitkällinen.
Hänen temperamenttinsa on ennenkaikkea padottua voimaa. Sen liikunta on hillitty, ikäänkuin purkautumishetkenään pidätetty, sanoihin pääsee siitä vain sähköinen värinä. Suitsin runosanonta on sentakia usein äärimmäisen puristettua, miltei typistettyä, sen täsmällisyys on niin suuri, että se joskus on vaarassa vaikuttaa kuivalta. Mutta kuten muuan virolainen arvostelija siitä aivan oikein huomauttaa: grand vin extra sec! Näillä usein niin lyhyillä, kytketyn tunteen kyllästämillä säkeillä on usein harvinaisen mieleeniskeytyvä voima, ehkä juuri tahallisen tarmonsäästön takia. Ne ovat erinomaisen lakoonista runoutta, niitten asenteessa on luontaista juhlallisuutta, grandezzaa. Ja omituista on havaita: samalla kun Suitsin suorasanainen lause viime aikoina muuttuu yhä pitemmäksi, yhä monimutkaisemmaksi, pää- ja sivulauseitten kiemurtelevaksi kuvioksi, — ikäänkuin hänellä olisi esikuvana jonkun latinalaisen kaunopuhujan lause! — muuttuu hänen runonsa yhä täsmällisemmäksi ja lyhyemmäksi. Totta kyllä, samalla myös raskaammaksi; on kuin kasvaisi kasvamistaan hänen säkeittensä ominaispaino, ne ovat yhä raskaampaa metallia.
Se on erittäin maskuliinia runoutta, huippuhetkinään sublimia ja ylevää, mutta vain aniharvoin lämmintä. Suitsin sisäiset taistelut muuttuvat taiteeksi vasta talttumuksen asteella, tuskaa tuottava hermo ei milloinkaan ole paljaana näissä metalliverhoisissa runoissa, joissa ei tapaa epätoivon purkauksia eikä epämiehekästä heikkoutta. Sitä yllättävämmältä vaikuttaa Suitsin runoudessa tunteen terässuojuksen joskus tapahtuva murtuminen. Aivan yksinäinen on siinä suhteessa ihanaKerkokell(Kirkonkello), runoilijan äitivainajan muistolle omistettu. Suuri yksinkertaisuus, primitiivit, hellyttävät soinnut, tarttolainen, pehmeän lapsellinen murre, joka valaa yli koko runon naivin liikuttavaisuuden, — miten unohtumaton onkaan tämä kuva talonpoikaisäidistä, joka kotipihalla katkoo ohdakkeita ja kantaa olallaan vesisankoa, jonka käsiä "koira ja lehmä nuoleskelevat", ja joka turhaan odottaa "tuulien ja pilvien" teitä kulkevaa poikaansa, kunnes laudoilla lepää. Tämän virolaisen mater dolorosan kuvan paikka on taiteilijaäitien muotokuvasarjassa.
Virolainen lyriikka on Koidulan ajoista asti ollut erinomaisen köyhää rakkausrunoista, Anna Haavan runoutta lukuunottamatta. Koidulan vestaaliolemus ja sankarillinen lyriikka ei sallinut isänmaantunteen rinnalla muita jumalia. Anna Haavan runous on tosin yksinomaan rakkautta, mutta rakkautta, joka on kuin enkelien tai lasten, ja jonka koko olemus mahtuu yhteen ainoaan sanaan: kaipaus. Eräs virolaisen sielunelämän parhaita tuntijoita huomautti kerran, juuri virolaisen kirjallisuuden sukupuolettomasta sävystä puhuessaan, koko virolaisen rodun eroottisesta kehittymättömyydestä. Joko on hänen määritelmänsä ollut väärä, tai on virolainen rotu osoittanut harvinaisen nopeaa kehityskykyä: joka tapauksessa on sensualismin kuuma viima, joka kulkee läpi viime päivien virolaisen lyriikan, ja niin täysverinen la grande amoureuse-tyyppi kuin runoilijatar Marie Under, ollut omiaan kumoamaan kaikki ennakkoväitteet.
Suitsin runoudessa on erotiikalla samoin hyvin syrjäinen asema. On ehkä viisi, kuusi runoa hänen myöhemmässä kokoelmassaan, joita syyllä voisi nimittää rakkausrunoiksi, ei enempää. Mutta niitten joukossa on muutamia hänen kauneimpiaan, kuten pohjoismaisen kuulasInspiratsio:
Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!
syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.
Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!
Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi, niin kuulisin sen maitten, merten, myrskyn halki, maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.
Oi, mistä ympärilläin valo ylhäinen?
Ma katson kahden silmän säteesen, kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy, en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.
Ei sulkea voi niitä surmakaan,
ja tyhjä vaikk' ois elonvainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs.
Paljon sensualistisempi tuntu kuin Inspiratsion madonnanpalvonnan hartaudessa on molempienRuusuelegiojenkesähelteessä. Mutta sekin on erinomaisen henkevöitynyttä aistillisuutta, rakkautta "toiselta rannalta", kuten runossaOotamatused(Yllätyksiä), läpeensä sielullistettua erotiikkaa, josta Suits turhaan yrittää varsinaisen karkeamman ja rehevämmän sensualismin mailmaan.
Satiiriin on Suitsilla selvä taipumus, hänessä on hiukka tätä runouden älyllistä ryytiä, kirvelevää turkinpippuria, ensi aikeistaan asti. Jo Elon tulessa oli pari satiirista runoa, Tyhmä uni ja Mielettömän laulu; paljoa paikallisempia ovat sensijaan Tuulimaan satiiriset runot. Viron olot ovat olleet ja ovat jo itsessään kuin suuri satiiri, ihmisten ja jumalain kiusaksi luotu, ne sopisivat melkein sellaisinaan satiirin kierokuvastimeen. Suitsilla on satiirikon uhma, hyökkäyshalu ja älyllinen ilo, mutta hänen satiiriltaan puuttuu toistaiseksi vielä väljyyttä ja välttämätöntä ylemmyyttä.
Tuulimaassaon Suitsin synnynnäinen muotoaisti jo kehitetty taituruuteen. Suitsilla on runsaasti sana- ja kuvakekseliäisyyttä, hänellä on käänteitä, joilla on yllätyksen, odottamattomuuden viehätys. Runossa Värisevien haapojen alla esiintyy esim. sana _saga_punainen. Miksikä ei yhtähyvin sadunpunainen, tarunpunainen? Mutta juuri tämä outo, muukalainen sana keskellä virolaista tekstiä, virolaista maisemaa, vaikuttaa kuin tahallinen kauneuspilkku: se kerää huomion itseensä ja samalla koko runon maanpakolaisuuden ja orpouden tunnelmaan, herättäen mielikuvan jostain kaukaisesta ja tuntemattomasta. Ja samantapainen, vastustamaton sanasuggestio on ainakin Saarenmaan tuntijoille runossa Saarenmaan rannalla II Hundvanniemen nimityksellä, autioimman ja asumattomimman niemen koko Saarenmaalla, jossa mailma näyttää loppuvan mereen ja yksinäisyyteen. On kuten Suits sanoilla: "Ma Hundvanniemelle päädyn kai", tekisi yhdellä kertaa tiliä koko elollisen elämän kanssa ja astuisi yli henkisen kuoleman Rubikonin, niin tyhjän autiolta kajahtaa tämä yksi ainoa sana.
Ei ole muuten aina helppoa eritellä Suitsin runouden tehoa; se jää loppujen lopultakin runoilijan omaksi salaisuudeksi. Mitenkä selittää esim. sellaisen runon vaikutusta kuinSapine kuu?Se ei ole kokonaisuudessaan suinkaan virheetön, siinä riippuu turhina hetaleina kertosäkeitä, jotka vain häiritsevät pääsäkeistöjen yksinkertaista, tyhjää kaameutta. Vain viisi lyhyttä säettä kussakin säkeistössä, sapenkeltaisena kangastava kuu, joka hopeoi pihan, vain yksinäinen yöhön ulvova koira, vain maantienviertä varjostava puu. Mutta miten sumuntiheäksi kasvaakaan säe povea painavasta mailmantuskasta:
Sapine viirastub kuu, tinedaks hõbetab õue, varjutab tee ääri puu, maailma mure me põue, koer hulub huu, hulub huu!
Sen vaikutus on sanomattoman yksinäinen, keskiöinen ja lohduton.
On jo ollut puhetta Suitsin temperamentin rytmillisestä kuviosta. On olemassa tieteellinen kone, sfygmografi, valtimonmittaaja, joka erityisen laitteen avulla piirtää paperille valtimon kiihkeämpää tai tasaisempaa lyöntiä vastaavan laineviivan. Tämä laineviiva on Suitsin runoudessa erittäin vaihteleva. Tanssiaskelten kevyttä poljentoa on kauniissa runossaEräälle lapselle, ikäänkuin läikähtelevää auringonkiloa:
Nyt karkeloon, te kevytkenkä jalat, nyt karkeloon! avoinna olkoon kaikki leikkialat, tie aurinkoon!
Kuinka raskailta ja laahustavilta kuuluvat lumessa kahlaavat askeleetMeidänaikaisen sadunensimäisissä trokeesäkeissä:
Astusime läbi lume,pilves oli taivas tume.
Kiertelevä, paikallaan pyörivä, on tämä rytmillinen valtimoviiva sensijaanTuulihaudanlevottomissa, näköjään epäsäännöllisissä poljennoissa, joita ikäänkuin tuulispää lennättää.
Tuskin minkään runoilijanuoruuden ympärillä Virossa on, kuten sanottu, ollut niin toiveilla sähköitetty ilmasto, kuin juuri Gustav Suitsin. Hetken aikaa hän näytti ruumiillistuttavan oman polvensa nuorison kauimmas kantavat pyyteet; todellisuudessa hän on samoin ruumiillistuttanut saman nuorison pettymyksen. Voi arvioida hänen kehityskulkuaan miten hyvänsä: missään tapauksessa se ei ole vastannut alkua. Se on mennyt tuiki toiseen suuntaan, huolimatta kaikista ennustuksista ja toiveista, mennyt omaa ristiin, rastiin kulkevaa tietään, kuten runoilija itse sen runossaanRistiin, rastiintunnustaa, "ei läinud kuhu kästi, teed viinud risti rästi". Virolla on epäilemättä paraikaa toinen Gustav Suits, kuin mitä puolitoista vuosikymmentä takaperin olisi voinut odottaa.
Mutta ne, jotka luulevat Suitsin elon tulen loppuunpalaneen, erehtyvät epäilemättä, äkilliset palot, yllätykselliset liekit kuuluvat yhä odottamattomuuksiin, joita Suitsin vastainen runoilijakehitys voi tarjota Hän ei vielä suinkaan ole sanonut kypsyneen miehuutensa sanaa. Turhaa sensijaan on kai milloinkaan odottaa Suitsilta suurta, vuolasta tuotteliaisuutta. Niin, on hyvin mahdollista, että hänen tuleva tuotantonsa tulee yhä enemmän suuntautumaan estetiikan ja kirjallisuushistorian alalle, ja hänen runonsa muuttumaan yhä harvinaisemmaksi, mutta samalla yhä jalometallisemmaksi. Eikä puutu sekään mahdollisuus, että valtiollinen elämä ehtisi kokonaan hänet anastaa, varsinkin ajankohtina, jolloin valtiollinen ajatuskin voi olla siivekäs runo, ja runollinen näky valtiollinen ohjelma, kuten Suitsin viimeinen ehdoitus Viron-Suomen reaaliunionista, kahden kerran yhtenä eläneen heimon uudestaanyhdistämisestä, Suomen sillasta, todellisemmasta kuin taivaankaari, minä se kansanrunossa esiintyy.
Suitsin elon tulelta on epäilemättä puuttunut tarpeellinen happimäärä. Mutta joka tapauksessa on Gustav Suits Viron eurooppalaisimpia henkiä, kasvanut yli kotoisen ahtauden kansainvälisiin näköaloihin.
Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia:Lauludv. 1908,Kauged rannadv. 1914,Anna Haavav. 1914,Ungru Krahvv. 1915,Merineitsitv. 1918,Saarnakv. 1918.
1.
Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa kirjallisuudessa.
Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.
Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon, hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja vedenalaisia riuttoja.
Näitten virolaisten saarien runoilija on Ridala.
Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, — paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa taidepiirin rajoituksessa.
Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut, mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.
Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.
Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä:
Vabana vaevast kui kevade lind, kesk ääretut merd ja ääretut taevast, avar ja kaugemeelne on rind.
(Vapaana vaivasta, kuten kevään lintu, keskellä rannatonta merta ja rannatonta taivasta, avara ja kaukomielinen on rinta.)
Ridalan lyriikan maa on kuin mailma ennen ihmisen luomista. Ja jos joskus ihminen sattuu eksymään hänen yksinäisille rannoilleen, niin hän on vain kuin koristeellinen, mitättömän vähäinen osa häntä ympäröivästä luonnosta, kuten helteessä loikovat työmiehet runossaKaljudel(Kallioilla), jossa kesäisen keskipäivän raukeus vähillä keinoin on saatu esille, luonnon "hiljainen hetki", jolloin sekä elollisen että elottoman luonnon jännitys hetkeksi näyttää lauenneen.
Usein, hyvin usein, Ridalan maisema on vain yksinkertaisesti maisema, ei muuta, vailla kaikkea salattua vertauskuvallisuutta tai mietesisältöä. Se on yksinkertaisestinähty, maalauksellisin, väreille herkin silmin, aivan samoin kuin sen näkee maalari kankaalle kiinnittäessään.
Luonteenomainen, ei muodoltaan, vaan juuri maalaukselliselta näkemykseltään on pieni runoTalvine õhtu(Talvi-ilta), Ridalan kaikkein varhaisemmalta kehityskaudelta, hiljainen, hillitty sanamaalaus, leppoisin vesivärein:
Yli tasangon tumman rauhan,lumen sinisen, lauhan,luo säteet sammuvan päivänhohtavan häivän.
Yli lumen laakean, summan, niin tyhjän ja tumman, vain autio tie yli virran vie.
Pajut ruskeat taipuu,unen varjoon vaipuu,
tien päätä ei näy, rata rekien käy,
läpi päivän palon, kuun kelmeän valon, pois kauas.
Ridalan myöhemmässä runoudessa on paljon tämäntapaisia puhtaasti maalauksellisia runoja. Keskikesän täytelyyttä on sonetissaSuvi:
Nyt metsän varjo vaipuu kultaan kukkain, hyväilyyn heinäin, kedon keinuntaan, helähtää laulun helke yli maan ja puitten, ruohoin, rantain, nurmen nukkain.
Ja hunajaansa huokuu kukkasarjat, kuin kalliit, kukkuraiset maljakot, ja kiihkon huumaa hehkuu kalliot, kun varhain kertyy mahla, kypsyy marjat.
Niin tyyntä, seesteistä ja selkeää, maa, metsät, meri, auvoss' auringon, katveessa kaislarantain kimmeltää,
vain meripääskyin parvi lentoon jää,suloa täynnä suven pilvet on,ja taivaan laki laaja, rannaton.
Taikka seuraava _Kevät_sarjaan kuuluva sonetti, muuan Ridalan autereisimpia, täynnä Millet'in tapaista Angelustunnelmaa, näkymättömien iltakellojen kaikua:
Päev veereb, hõhk lööb hämardama, töö põllul lõpeb, koju läheb kari, jääb vagusaks ja vaikseks künka hari, ja loode taevas hõhkub eha kuma.
Ja läbi õhtu hõhu hääletuma, all metsa pardas laiub sume vari, ja kõrgel tõuseb üksik tähe sari, vaid metsad jäävad laulust helahtuma,
kui jättes viimseid kiiri jumalaga nüüd laulu räästad iluhõiskustega veel helahtuvad võsametsa taga,
ja kaasiklinnud laulvad. Muu ei sega, ei vaikust, rahu. Kõik on imevaga, ja taevad helendavad tähtedega.
(Pois päivä vierii, ilma hämärtäypi, jo päättyy peltotyö, käy kotiin karja, niin hiljaiseksi häipyy mäen harja, ja luoteen ilmat illan ruskoon käypi.
Valahtaa metsän reunaan varjo musta, ja läpi illan hämyn hiipiväisen, näet ylhäällä vain tähden yksinäisen, mut metsät helkkyy lintuin laulelusta
Säteille päivän hyvästiä heittäin soi laulurastaan sävel lehdon takaa ja viserryksin nuoren viidan peittäin.
On illan rauba rikkomaton, pyhä.Ei kuulu mitään. Kaikk' on vaiti, vakaa,vain tähtitaivaat heloittavat yhä.)
Juuri auringonlaskuaikaa kuvaa Ridala sammumattomalla mielenkiinnolla. Enemmän kuin kolmannes hänen kaikista maisemamaalauksistaan on iltatunnelmia, jollei puolet. Sekin on nähtävästi temperamenttikysymys. V.A. Koskenniemi viihtyy parhaiten öisten katulyhtyjen kellertävän himmeässä valossa, öisen kaupunkitaivaan alla. Ridalan temperamentti taas pääsee täysiin oikeuksiinsa näinä yön ja päivän välisinä hämyhetkinä, "sinisenä tuntina", kuten Rossetti nimittää auringonlaskun jälkeistä hetkeä, jolloin vastaiselta taivaanrannalta sininen väri taas hitaasti alkaa tulvia yli taivaan. Se on luonnon jokailtainen hyvästijättöhetki, täynnä heltymystä ja alistumista, ja erinlainen eri vuodenaikoina, talvella raskas ja murheellinen, kesällä värien tulipaloista karnevaalia juhliva.
Ridala on kuvannut sitä kaikkina vuodenaikoina, mutta enimmän hänen sisintä temperamenttiaan on sentään keväisissä iltatunnelmissa, särkyviä, kuten laineissa kuun kuviot. Sellainen on Kevätsarjan viimeinen sonetti:
Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,vain itätaivaan täyttää hohde kuun,ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.
Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää ja taivaan holvein takaa loiston luo, ja lahden suuhun syttyy värivuo, kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää
Niin herkät värit, välke vetten pinnan, ja kuulto iltataivaan ihmeellinen, vain kaupugista tulten harva tuike,
ja vetten yllä herkeemätön huike. Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan ja pohjattuutta poven, sielun sinen!
Sellainen on myös Luitel (Hietasärkällä):
Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri yksin särkän somerolle jään, kauempana kevään sinertävän tumma meri sammuu kohisevaan ikävään.
Yli luotoin, illan kultaa kuultavien,kiitää ulapalle kirkuenlokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,yli illan vetten varjoisten.
Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, velloo mieli, vaahtoavan öisen laineen lailla, kauas, täynnä tummaa kaihoa.
Ja vihdoin tummavärinen Luiged (Joutsenet), Ridalan ehkä kaunein sonetti, jossa syvä tunnelma särkee puhtaan maalauksellisuuden rajat:
Jo kylmään kevätusvaan päivä raukee kuin uppois ulapat ja taivas, maa, vain metsää, kiviaitaa aavistaa, yön autius kun yli maitten aukee.
Ja on kuin kuuluis lapsen itku kumma, kuin pilvet, meren vaahto vaikerois sinervät seljät, särkät jäiset sois, tajuntas taiottaisi taru tumma.
Soi salmen jäiltä joiku joutsenten, ne kesken untaan kylmään havahtaa, soi sävel niitten vaisu, murheinen,
ja sieluss' sääli vieras vavahtaa, kuin itkis ikäväänsä ihminen, yö ympärillään, alla autio maa.
Tässä runossa soi jo muutakin, kuin vain luonnon itku, siinä on jo olemassa Ridalan runoudessa niin tuiki harvinainenihminen.
2.
"Ridalan ainoa intimisyys on hänen luontoonsyventymisessään", sanoo A.H. Tammsaare. Oikeampaa olisi varmaan sanoa, että Ridala ilmaisee sisimmän tunnemailmansa yksinomaan luonnon välityksellä. Hän käyttää luontoa tulkkina omille yksilöllisille mielialoilleen, ja ainoastaan ylen harvoin hän on edes yrittänytkään eroittaa sielullista tunnelmaa luonnontunnelmasta.
Hänen tunnelaatunsa on ennenkaikkea sulkeutunut. Epäilemättä on tässä äärimmäiseen viedyssä sulkeutuneisuudessa ei vain saarelaiselle, vaan koko virolaiselle rodullekin ominaista. Ridalassa on paljon erikoisesti virolaista; kaikista nuorvirolaisista kirjailijoista hän on ehdottomasti virolaisin. Virolaista on hänessä hänen tunnelaatunsa raskasliikkeisyys, nousuhitaus, ulkonainen tyyneys, kaikesta hiljaisesta, patoutuneesta voimasta huolimatta. Virolaista on hänessä samoin kaiken välittömän tunneilmaisun supistaminen mahdollisimman vähään määrään, niin, suorastaan sielullinen kykenemättömyys siihen. Se ei merkitse suinkaan tunteen kituliaisuutta, vaan eräänlaista miltei askeettista pidättyväisyyttä tunteen ulkonaisiin ilmaisumuotoihin nähden, tunteen ylen herkkää häveliäisyyttä, jos niin tahtoo sanoa, kuvaavaa koko yhteissuomalaiselle rodulle. Milloinkaan ei voisi ajatella Ridalan harhautuvan kirjallisiin itsepaljastuksiin. On jotain, mitä hän karttamalla karttaa: ensimäisessä persoonassa puhumista. Hänen tähän asti julkaistujen runojensa joukossa on tuskin kymmenkuntaa, joissa esiintyisi sana "minä". Proosassaankin hän hyvin mielellään tavalla tai toisella kiertää ensimäisen persoonan, vaihtaen sen kollektiiviseksi "mentiin", "istuttiin", "tultiin". Häneltä puuttuu lyhyesti kokonaan tunteen näkyvä gesti.
Ja kuitenkin on Ridala syvästi persoonallinen taiteilija, huolimatta näennäisestä subjektiivisuuden puutteestaan.Amiélon oikeassa:Tout paysage est un état de l'âme. Mitään puhtaasti, yksinomaan objektiivista taidetta ei ole olemassa; ei voikkaan olla. Ei ole olemassa mitään täydellistä itsestään irtaumista, oman minän ulkopuolella tapahtuvaa luomista, ei mitään täysin ulkokohtaista aiheenvalintaa. Sielullisen korkeapaineen lait, joitten puristuksesta taide syntyy, pysyvät tosin useimmiten salassa, mutta varmaa on, että runoilijanäkemyksen ja aiheenvalinnan määrää loppujen lopulta kuitenkin kulloinkin vallitseva subjektiivinen mieliala.
On mielenkiintoista lukea Ridalan omaa tunnustusta hänen tutkielmassaanAnna Haavan runoudesta:
"Yrittäköön runoilija kuvata ulkonaista mailmaa kuinka objektiivisesti tahansa, miten hän sen tehneekin, aina hän kuvaa kuitenkin omia tunteitaan, omia tunnelmiaan, omia mielenliikkeitään, omia heltymyksiään, omaa myötätuntoaan, ajatuksiaan ja mietteitään, omia muistojaan ja kokemuksiaan. Kuinka paljon suuremmassa määrässä tekee sen lyyrikko! Olemme alati itsemme, oman minämme, subjektiivisen mailmamme rajoittamia, kuinka järkkymättä yritämmekin ulkonaista mailmaa katsella, havaita ja toisille antaa."
Ridalan taipumus objektivisoida tunne-elämä on epäilemättä harvinaisen kehittynyt. Hän yrittää todella kerta toisensa jäljestä antaa, vain ulkonaisen mailman, vain ulkopiirteet ja näkyväisyyden. Hän maalaa rannikon aamuisen heräämisen, jolla ei ole yhtään katselijaa, havautuvain lintujen hiljaiset viserrykset, himmeät, usvaan uppoavat tähdet. Yksikään sana ei muistuta inhimillisen tunteen läsnäoloa, näennäisesti ei ole olemassa muuta kuin maisema sellaisenaan. Tai hän antaa kahdessatoista Kevätsonetissaan kulkea ohi keväisen panoraman, joka alkaa tulvavesillä ja aavistelevilla valovivahduksilla ja päättyy täysikevään kuudaniltoihin. Kuinka erinomaisen runsas onkaan näissä soneteissa ulkonaisen havainnon yksityiskohtainen rikkaus, joka näyttää sulkevan pois piiristään tarpeettomana tai asiaankuulumattomana inhimillisen sielun. Palaavat vesilinnut, keväiset tiet, metsät, vedet, muurahaiset polulla, — kaikki saavat säkeistönsä. Ilman jää vain inhimillinen tunne, paria runoa lukuunottamatta, joitten viimeinen säe ikäänkuin tulkitsee koko runon tunnesisällyksen inhimilliselle kielelle.
Eivätkä nämä runot kuitenkaan ole mitään taiturimaisia valokuvia. Miten realistisesti, miten maalauksellisesti nähtyjä ne lienevätkin, miten usein ne näyttävät rajoittuvan yksinomaan ulkopuolisen luonnon kuvaukseen, ne eivät ole muuta nekään, kuin luontoon siirrettyjä sielullisia mielialoja ja tunnelmia, runoilijan sielun sisäisestä liikkeestä riippuvaisia. Kevätsarjan kaikki kaksitoista sonettia ovat täynnä hienoa, miltei näkymätöntä ja autereista erotiikkaa, joka on keväisten maisemien yllä aineettomana ja kuitenkin oleellisena, kuten tuoksu, ilma ja valo.
Ei ole minkäänlaista mystiikkaa Ridalan runouden keskeisimmässä tunnossa, hänen niin kehitetyssä ja viljellyssä luonnontunteessaan. Hänellä ei ole luontoa kohtaan panteistin palvelevaa hartautta, joka jokikisessä hietajyväsessäkin näkee jumalallisen ilmestyksen, ja jolle luonnonpalvelus on osa jumalanpalvelusta, kuten Tagorella. Eikä hän myöskään näe luontoa missään romanttisessa, satumaisessa valossa, kaikenlaisten yliluonnollisten olioitten kansoittamana, kuten suomalainen Larin Kyösti korpimatkoillaan. Hänelle ei ole olemassa keijukaisia, haltijoita, vedenneitoja tai metsänpeikkoja, ei minkäänlaista metsän tai meren mysteeriota. Luonto on hänelle enimmäkseen reaali todellisuus, se ei esiinny hänelle suurina kaikkeuden symboleina, eikä hän lähesty sitä kuin jumaluutta, vaan kuten vertaistaan. Kosmillisuuden tunto, joka silloin, tällöin avartaa hänen runonsa, ei sekään ole mitään metafyysillistä alkujuurta, sekin kasvaa esiin vain maisemain mittasuhteitten suurentuessa koko avaruutta ja kaikkia taivaankappaleita käsittäviksi. Ridalan suhde luontoon on sensijaan hyvin läheinen; yhdyselämässä, jota hän herkeämättä viettää sekä elollisen että elottoman luonnon kanssa, on kuin atavistista aavistusta niiltä ajoilta, jolloin ihminen vielä eli luonnon välittömässä yhteydessä.
"J'aime le monde extérieur", — rakastan mailmaa näkyväistä, — nämä Gautier'n sanat voisi sovittaa Ridalankin runouteen. Ja kuitenkin puuttuu Ridalan runoudesta kaikki varsinainen sensualismi. On jotain viileää ja koskematonta, äärimmäisen diskreettiä tunne-elämässä, joka kuultaa läpi hänen värikkään saaristorunoutensa, taipumuksessa väliväreihin ja hillittyihin värisointuihin, huolimatta havainnon kouraantuntuvasta asiallisuudesta ja aistittavuudesta. Tämä luonto on aistein nähty, olematta itse silti aistillinen. Siinä ei ole mitään abstraktista, mutta siihen kätketty tunne on sittenkin yliaistillinen. Sille on aivan tuntematonta sensualismin valkohehku, joka myöhemmin virolaisen naisrunoilijan Marie Underin soneteissa vetää koko luonnon helteeseensä.
Voi olla, on juuri inhimillisen aistielämän miltei täydellisessä olemattomuudessa muuan Ridalan runouden ja runoilijaluonteen suurimpia rajoituksia. Rajoitettua on Ridalan runous jo sellaisenaan, aihepiirinsä takia. Hän on tätä aihepiiriään, — merta ja saaristoa, — joka varmaan kuuluu hänen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa, vuosien kuluessa suuresti syventänyt, mutta ei vielä kertaakaan lyriikassa eikä liioin epiikassa edes yrittänytkään sen ulkopuolelle. Ridalan pääominaisuuksia on epäilemättä juuri vaikutusten vähälukuisuus ja suuri pysyväisyys. Hänen sielullinen rakenteensa, johon muutamat harvat vaikutukset ikäänkuin elinaikaisesti ja eriämättömästi iskeytyvät, on samassa määrin suljettu ja vastaanottamaton vaikutuksille yleensä. Hän pitää lujasti kiinni alkuotteestaan, ja ero hänen kahden runokokoelmansaLaulud(Lauluja) 1908 jaKauged rannad(Kaukaiset rannat) 1914 on pääasiallisesti muodossa eikä sisällyksessä.
Ridalaa on syytetty temperamentin puutteesta. Se on kokonaan väärin. Ridalalla on päinvastoin erittäin selvä ja varmaviivainen temperamenttinsa. Mitä Ridalan runoudesta sensijaan turhaan etsii, on varsinainen dionyysinen piirre. Ridalan runous ei tunne riemun eikä tuskan päihtymystä. Se ei tunne liekkinä palavaa intohimoa, kaikkihukuttavaa huumetta, ristiriitaisten, toisiaan polttavien tunteitten ihanaa sekasortoa, luonnon suurten alkuvoimain hedelmällistä, ja autuuttavaa kamppailua ihmisen sielussa. Siinä ei milloinkaan ole vihlovia, särkeviä sointuja, ei milloinkaan sielun huutavaa hätää eikä varsinaista kärsimystä. On kuin olisi tämän hengen tasapaino niin luontainen, niin itsestään järjestyvä, ettei mikään jaksa sitä järkyttää. Se ei kärsi, yhtä vähän kuin itse luontokaan. Alun alkaen se on ikäänkuin ulkopuolella inhimillisten intohimojen ja halujen, ylimyksellistä, itselleen elävää kosmillisessa rauhassaan. Luonnolla ei ole Ridalan edessä yhtään salaisuutta, mutta inhimillisessä sielussa on vielä paljon alueita, paljon inhimillistä, "allzumenschliches", joka vielä on tuiki vierasta tälle hienolle ja alkuperäiselle, miehekkäälle ja askeettiselle runoilijahengelle. Ridalan runouden soinnut ovat syviä ja hiljaisia, mutta eivät vielä kyllin inhimillisiä. Ja taiteilijan sielu on kuitenkin kuin Bethesdan lähde, vasta veden sekoituttua se saa lääkitsevän, parantavan voimansa. Syvimmin tehoo aina taide, jonka takana aavistamme ihmisen, lankeevaisen, kuten me itse, kärsivän, kuten me itse.
Suurin runous on aina Phoenix linnun sukua: se syntyy liekeistä.
3.
Ridalan runouden suurin erikoisuus on kuitenkin kielessä. Ridala ei ole runoilija ainoastaan virolaisten saarien, vaan myöskin Wiedemannin sanakirjan armosta. Hän on kielentutkija, samalla kuin runoilija, vielä enemmän, hän on käytännöllinen kielenuudistaja, vaikka vähemmän hyökkäävä kuin Aavik. Hän ei ole suotta jo varhaisimmassa nuoruudessaan valvonut yökausia Wiedemannin suuren virolaissaksalaisen sanakirjan ääressä, kuten jännittävän romaanin. Hänen erikoisuutensa on kai alun alkaen ollut niin alleviivattu, että yleiskieli ei ole sille riittänyt; se on luonut oman erikoiskielensä.
Ridalan runokieli ansaitsisi oman tutkielman sinänsä, tämä äärimmäisen yksilöllinen, millekään muulle kielelle kääntämätön, murre- ja paikallissanoista rikas kieli, jonka vaikeatajuisuutta vielä tukee ylen raskaspoljentoinen sanonta. Se ei ainoastaan edellytä Virossa tuiki tavatonta kielen koko sanavaraston tuntemusta, vaan aivan erityistä herkkyyttä sanan soitannollisille ja maalauksellisille arvoille. Ridalan runoudessa kieli elää omaa erikoista elämäänsä, se ei liity eroittamattomasti runon elimistöön; sillä on vielä lisäksi oma olemassa-olon oikeutuksensa. Ridalaa varten voisi luoda sananlogofiili. Ridala on esimerkkinä siitä, että sanojen kokoilu voi muuttua intohimoksi, kuten mikä muu keräilykiihko tahansa. Hän kerää sanoja, mitä eriskummaisempia, mitä harvinaisempia, sitä parempi, kuten muut keräävät vanhoja kirjoja, vanhoja rahoja tai mitaleja. Hänen runoutensa on kuin vanhanaikuisten sanojen ja muotojen antikvariaatti. Hän kaivaa ne esiin, kuten muinaistutkija löytönsä, sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa. Kuten muutamat italialaiset runoilijat, niin Ridalakin liittää kirjoihinsa aina vähäisen sanaluettelon, jossa kaikkein oudoimmat sanat on selitetty. Se ei puutu yhdestäkään hänen kirjoistaan, olkoon sitten kysymys käännöksestä, kuten D'annunzion l'Innocente tai alkuperäisestä.