Ridala tuo runouteen mukanaan koko virolaisen saariston paikallissanaston, ranta-asukkaan, kipparin ja kalastajan erikoissanat, tuntemattomia mannermaalaiselle. Ridalan runoista voisi poimia kokonaisen sarjan vesilintujen nimityksiä ja mitä erilaisimpia onomatopoeettisia sanoja, luonnon ääniä, meren kohinaa, lintujen ääntelyä kuvaavia. Hän harrastaa kuvaavaa sanaa, sentähden on adjektiivien runsaus hänen runokielessään harvinaisen suuri. Hänen kielensä on sitäpaitsi rikas synonyymeistä, hän tietää puolikymmentä toisintoa kullekin sanalle, kirjakielen tuntiessa vain yhden. Ja varmaa on: jos hänen on valittava kahden sanan välillä, joista toinen on yleisesti tuttu, toinen tuntematon, niin hän empimättä valitsee vieraamman, vaikka sillä ei olisi mitään soinnullisia etuja toisen rinnalla.
"Filologista kauneutta", sanoo Ridalan runoudesta muuan nuorvirolainen. Ja toden teolla, näitten maisemamaalausten runollinen kauneus on toisinaan vaarassa jäädä filologisen kauneuden varjoon. Kieli puhuu ikäänkuin liian äänekkäästi Ridalan runoudessa, se vaatii liian paljon huomiota itselleen, siinä vainuaa aina propagandaa, runoudelle vierasta ainesta, silloinkin kun se ei liene siksi tarkoitettu. Se on liiaksi etualalla, liiaksi valta-asemassa, sen vaikeatajuisuus tuntuu joskus liialliselta alkuperäisyyden haeskelulta tai tahalliselta välinpitämättömyydeltä lukijaa kohtaan.
Tämä kieli on vaatinut työtä tekijältään, mutta sen pahempi, se vaatii sitä lukijaltakin. Yhdeksänkymmentäyhdeksässä tapauksessa sadasta ei nykyaikuinen virolainen esteettä voi lukea Ridalaa, siinä suhteessa ovat hänen pienet sanakirjansa välttämätön paha. Hänen runoutensa tuottaman nautinnon täytyy useimmissa tapauksissa kulkea älyn kautta, sen lukeminen vaatii erikoista älyllistä ponnistusta. Mutta juuri tämän edelläkäyvän erittelevän työn takia pääsee Ridalan runoudesta helposti haihtumaan runouden sanoilla selittämätön, välitön tuoksu,bouquet.
Ja kuitenkin: Ridala ei olisi Ridala ilman kielipanssariaan. Juuri kielessä ilmenee hänen eristäytynyt, yksinäinen runoilijaluonteensa, hänen selvästi epäyhteiskunnallinen piirteensä, joka tosin ei puhkea ihmisvihaksi eikä halveksunnaksi, mutta kuitenkin osoittaa vahvaa taipumusta sisäiseen erakkoelämään. Eikä voi kieltää: jotain suvereenia, omillaan toimeentulevan ihmisen riippumattomuutta on kielimuurissa, minkä Ridala kuin tieten, taiten nostattaa runoutensa mailman ja lukijakuntansa suuren enemmistön välille; ylimyksellistä huolettomuutta ajasta ja yleisöstä, ehkä sisimmässään oikean runoilijan lujaa omanarvontuntoa, jolle on yhdentekevää, miltä sukupolvelta lopullisen tunnustuksensa saa, omilta aikalaisiltaan vaiko vasta vielä syntymättömiltä. Ridalan kieli kuvastaa sekin hänen, kuten sanottu, ehkä kaikkein olennaisinta ominaisuuttaan, tunteen sulkeutuneisuutta.
Samaa ominaisuutta kuvastaa myös hänen runoutensa muoto. Ridalan runouden muodollinen kehitys on käynyt Laulujen hapuilevista ja osaksi vapaista runomitoista kohti yhä suurempaa muodon ankaruutta, eikä se levähdä, ennenkuin on rakentanut sonetin ristikkoportin, josta Bertel Gripenberg runoilee, viileimmän ja ylhäisimmän kaikista runomuodoista.
Kaukaisten rantojenrunoista on enemmän kuin puolet sonetteja.
Ei ole suinkaan sattuma, että Ridalan runo, kypsyysasteelle ehdittyään, ennenkaikkea valitsee ilmaisukseen juuri sonetin. Sonetti on epäilemättä jo sellaisenaan tarjonnut tarpeellisen välimatkan, eristäytymisen, joka Ridalalle on välttämätöntä, hänelle, jonka tunne harvoin ehtii edes sanoihin saakka. On jotain itse sonetin rakenteessa, sen ylen sitovassa säännöllisyydessä, sen täsmälleen lasketussa, tarkkamittaisessa arkitehtuurissa, mikä ikäänkuin patoo siihen suljetun tunteen. Se voi tulkita kuinka kiihkeää tuskaa, kuinka hehkuvaa hekumaa tahansa, mutta niin tuska kuin huume tunkeutuu kuin säkeitten ristikkoportin takaa. Etäisyys, distanssi, johon sonetti loitontaa lukijansa, ei häviä hetkeksikään, sonetti on runoudessa tunteen aallonmurtaja.
Ridalalle on sonetti epäilemättä varustus toisten lisäksi, vielä muuan muuri, millä hän suojelee sisäisimmän tunne-elämänsä luopääsemättömyyttä. Mutta samalla on sonetti epäilemättä vaikearakenteisuudellaan kiihoittanut hänen taituruuteen ja muotokulttuuriin pyrkivää runokykyään. Niinkuin hän myöhemmin eräässä suuremmassa kertovassa runoelmassaan ei ole säikkynyt englantilaista stanzia, niin ei hän näy hetkeäkään epäröineen siirtäessään sonetin viron kieleen. Ridalan sonetit ovat kieltämättä suuria taituruusnäytteitä. Nuorvirolainen J. Semper on oikeassa sanoessaan: "Ei ole yhtäkään epätäydellistä loppusointua tässä kokoelmassa. Ei yhtään hämärää, utuista ääriviivaa. Kaikki on selkeää, läpikuultavaa, varmaviivaista. Säkeistöt ovat marmoripalasia, kaikki samalla tavoin hiotut." Runorakenteelliselta kannalta ovat Ridalan sonetit moitteettomassa muotopuhtaudessaan klassillisinta lyriikkaa, mitä viron kielellä on kirjoitettu. Niitten vaara onkin ehkä juuri muodon erinomaisessa täydellisyydessä, joka niin helposti voi saada vähäisen akateemisuuden vivahduksen. Kuinka monta vertaa huolimattomampi, vaivattomampi, mutta samalla elävämpi onkaan Marie Underin virolainen sonetti!
Ridalan runo näyttää muuten viihtyvän yhä raskaammissa, yhä pitemmissä poljennoissa. Hän rakastaa mahdollisimman pitkää ja venytettyä runosäettä, flegmaattista tahtia. Säe kiertää ja kiertää kuin köynnös, ennenkuin vihdoin puhkeaa loppusoinnuksi. Ja toisinaan, vaikka ei suinkaan aina, on sillä toivottu tehonsa. Niin voi esimerkiksi komea runoNägemus(Näkemys) ensi lukemalta vaikuttaa ylen raskaskulkuiselta. Mutta useammin lukiessa alkaa juuri poljennon raskasliikkeisyydestä selvästi tuntua runossa kuvatun tuulettoman keskipäivän pitkät ja laiskat mainingit, joita laivan kone vaivalloisesti puhkoo. Sisällyksen ja muodon välillä on elimellinen side ja sopusointu.
Hyvin suuresti on Ridalan runouden muodolliseen kehitykseen varmaankin vaikuttanut hänen varhain herännyt romaanilaisen, ennenkaikkea italialaisen runouden harrastuksensa, jonka näkyvänä todisteena ovat käännökset Divina Commediasta, Foscolon, Carduccin ja Leopardin runoista. Epäilemättä on Ridalan runonäkemyksen selvässä plastillisuudessa, joka ei koskaan peity metafyysillisiin ongelmoihin, hänen kypsyneen runoutensa tinkimättömässä, ankaran kirkkaassa muodossa latinalaisen hengen heijastusta.
Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten, ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta suvi-iltasinfoniasta.
4.
Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja hiljaisen taiteen, tämänl'art en silence, sen rauhalliset rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen. Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton muinaisvirolaiseen sotasarveen.
Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.
Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa. Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaanMerenkuninkaatja suuressa eepillisessä runoelmassaanMerineitsit. Tahi hän yrittää herättää henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut seitsenlauluisessaUngrun kreivissä, (Ungru krahv ehk Näckmansgrund), tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.
Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.
Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään, ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas, "mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.
Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto! Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa, voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.
"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi kuvakirja menneisyydestään, — kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen. Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia; hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä asenteessa jotain, mitä voisi nimittäävirolaisen renessanssinhengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.
Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten ensimäisessä osassa:
Vihaa Manivalta palaa, miettii, miten saksat lyödä, tuumii verikoston työtä, ryöstää Riiat, Väinät halaa.
Käski laivat lainehille,laivaan sotaurhot vankat,muonaa mukaan kuormat sankat,suori miehet sotasille.
Toitottivat sotatorvet,kilvet kimmelsi ja odat,vainon ilo täytti kodat,riemun raiku kaukokorvet.
Jumalille uhri tehtiin,arpa antoi enteen hyvän,lupas voiton lähestyvän,Taara taipuisaksi nähtiin.
Purjeet paisuivat, vuot sousi,huojui, vaappui mastot, pielet,syttyi soturien mielet,vieraat rannat kaukaa nousi.
Laski valkamahan laivat,Väinän suuhun, Riian alle,viris viha kaikkialle,alkoi verivainon vaivat.
Rannan täytti miesten parvetkilven kilo, keihään tuike,melu, häly, huudot, huike,raikahtivat vainosarvet.
Väki ryntäs Riikaa kohti,kera kirveet, seipäät huimat,touvit, paterellit tuimat,nuijat nousi, kirveet hohti.
Keihäät, kivet kimposivat,veren hurme huppelehti,saaliin jakoon surma ehti,muurit, vallit varisivat.
Vallihautaan kuolleet peittyi,kaatui Saksan sulhot sorjat,niinkuin lehdet Lätin orjat,veren löyhkä ilmaan heittyi.
Vihdoin muuriin murtui rako,sortui varustukset veteen,pantiin sinne sillat eteen,saksat valtas kauhu, pako
Kaupunkihin ryntäs väki,herrat, orjat katuun heitti,kaatuneilla kadut peitti,tappoi miehet, keitä näki.
Paljaaks Riian rajat ryösti,ajoi karjan, ryösti varat,kalut, kavot, lapset arat,talot tulenliekkiin syösti.
Kotiin purjehtivat laivat jumalille uhrin tuomaan, peijaat, voittojuhlat juomaan, unhoittaen vainon vaivat.
Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa, kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin. Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia, etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa, — sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin kaikkeavarjoavan aseman.
Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa, kansanrunon tyyliin rakettuMerineitsit, Merenneiti, runoelma 20 laulussa.
Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa. Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa,Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä, — aihe, ikivanha kuin itse runous.
Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa, poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.
Näytteeksi, kuinka lähelle Ridala pääsee kansanrunoa, olkoon XIII laulu:
Saari silmähän sinerti, yleni merestä luoto, kari laaja lainehista. Heloitti heleät heinät, puunsi pensahat punaiset, ruohot ruokoiset viherti, kivipaadet kangasteli, yli rannikon rosoisen, mihin laine laskeuvi, tyyntyvi merien tyrsky, hiekkarantaa huuhtoessa, somerikkoa soraista. Kasvoi kukkia karilla, heinät heljät heilimöitsi, tulikukkaset kumotti, meritähdet tuikahteli, sinerti siniset kellot, laajan hietikon laella, kiviraunion rajoilla, kussa pääskyt kaartelivat, kajersi merikajavat.
* * *
Mereaneiti, Saaren tytti, Inkeri ihana impi, näki veljensä vesillä, emonlapsen lainehilla, alla salmen, alla saaren, seljällä sataman suuren Jo tulevi, jo näkyvi, veli uljas ja verevä, ylkänsä ylihyväinen, yljän laiva laajalaita, veljen vetreä venonen.
* * *
Jo läheni yljän laiva, yllätti ylinen pursi, työntyi Haukan soutotielle, satalaitaisen sivuhun, perähän punaisen purren. Keula kuohui, parras paukkui, melat katkesi merehen, mastopuitten murtuessa, satalaitaisen laelle. Huusi miehet hyljehiipat, ärjähti väki vihainen, sotarahvas rautapäinen, keulan alta keltapurren, perästä venon punaisen, uuden haahden ulkopuolla. Kylki kylkehen kalahti, laita laitahan läheni, haka tarttuvi hakahan, parras painui partahasen. Yltyi ylkä hyljepäinen, punapaita, keltakaapu, kumerkilpi, rautareisi, tummatukka, säihkysilmä, nousi miekan mittelyhyn, otaraudan otteluhun perimmälle tuhtopuulle, keulan kultaisen kehälle, punapurren partahalle. Välkähytti veitsellänsä, tuikkasi tuliterällä kohti miestä mustahiusta, mustakulmaista urosta, itse huusi, huikahutti, soimaten sanan sanovi:
"Minne kiire kurjan miehen, kunne koira kulkenetkin, salateitä seilaellen, pahoin merta matkaellen? Poistu, rosvo, purrestasi, merihaukka haapiosta, tahtonet komean koston, verihinnan vaivastasi. Sua vuotin vuotta monta, purjehdin pysähtymättä pian seitsemän suvea, kohta kahdeksan kevättä, meren selvällä selällä, vaahtopäisillä vesillä, luodot laajat, saaret suuret, meren varjovalkamatkin, sua, vaara, vaaniessa, hakiessa, miesten hukka. Toki tahtonet tapella, naisten nauru, miesten murto, susi suulas, ilkkusuinen, merikoira koukkukynsi!"
* * *
Haukka keulahan karahti, urho uljas vuotehelta, vierelt' Inkerin ihanan, vyöstä veitsensä vetäisi, luunpurijan lantehelta, miekoin iski merten miestä, punapaitaa puukollansa, rautasäärtä säilällänsä, tummatukkaista tavoitti, säihkysilmäistä sivalsi, sulhon surmasi verevän, syöksi miestä sääriluuhun, läpi kylkiluun lihojen, kautta kainalon vasemman. Halkes pää hyvän soturin, kallo katkesi kaheksi, särkyi kolmeksi siruksi, meni mustihin murihin, särpimeksi sukasille, varaksi veden kaloille, kussa harvoin kuu kumotti, harvoin kuului kuikan ääni, harvoin kaakkurin kajerrus, tuulen tuiman tuivertaissa, ajellessa aaltosien, yli mustien mutien, leväheinän heiluvaisen.
* * *
Inkeri, ihana impi, merenneiti, heljähiuksi, sinisilmä, kaunokaula, itse painui permannolle, pohjalle punaisen purren, veljen vaipuissa vetehen, emonlapsen lainehisin, mustihin mutihin mennen, alle aaltojen syvien. Kaatui huokaisten kumohon, lausumatta lattialle.
* * *
Seisoi Haukka alla keulan, alla ankkurin asuvi, kädessä verinen veitsi, tupetonna tuima rauta, päässä hattu hurmehinen, kohti pilveä punaista sinipilveä sinistä, vahankarvan vaaleata.
Merineitsit voisi liittyä kansanrunouteen laajana toisintona. Siinä yhtyvät Ridalan runouden näköjään ristiriitaiset ja sovittamattomat ainekset, niinkuin ne yhtyvät siinä mahtavassa elementissä, joka, vaikka joskus näkymättömänäkin, on hänen runoutensa suuri fetischi:meri.
Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia:Tume inimeselapsv. 1918,Kriitilised tundmusedv. 1918.
1.
Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva, jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa, maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen, liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä heidän ympärillään etsii uusia muotoja.
Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja, epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.
He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja, sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä, sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara ett stort huvud och skrika."
Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken kuollut kirjailijaJaan Oks. Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut, kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen; Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan. Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn, samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.
Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa, ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä, kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei ollut".
Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884 Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi, kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli — mirabile dictu! — vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei enää jättänyt.
Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla, mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat, hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin valituksiin. Sairautensa ajalla hän — jumalkapinoitsija — luki usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään, kenenkään läsnäolematta.
Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, — erään arvelun mukaan useita satoja, — runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia, puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi, paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia. Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa, verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen, vuosien 1906—1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi kirjoittaa 3—4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun toimesta, toistaiseksi vainTume inimeselaps(Tumma ihmislapsi), novelleja jaKriitilised tundmused(Arvostelevia tunteita), esseitä.
Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi, tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa, kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat, harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä muistokirjoituksessaan — viimeisellä tautivuoteella — kuvaa:
"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan, jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin kerjäläisen tunnusmerkit."
Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja elämässä.
2.
Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena. Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.
Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättäOksin koko kohtalotragiikka.
Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaanKylä, on ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä "taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja", sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."
Pahoinpidelty, kapinallinen lapsi sensijaan pakenee ihmisiä ja heidän elkeitään korpeen, missä "taivaan suuret, haikeat silmät eivät himoitse eivätkä nuhtele". Hänet tuodaan kotiin, hän pakenee uudelleen, kahdesti, kolmasti, koko kylän väki hälyytetään etsimään, ja kotiin tuotua hänet suljetaan rangaistukseksi koppiin. Mutta kevään tullen lapsi karkaa vielä viimeisen kerran. "Villin vaellushalun kiduttamana lapsi lankesi jo ensimäisenä päivänä monta kertaa kumoon. Jälkeenjäänyt elintarmo ehätti taas, kiipesi poikaseen, kiskaisi käppyräisen ruumiin mullasta pystyyn ja nelisti huimasti, tätä möhkälettä tärisyttäen, tyrkäten, kuluttaen."
"Kun tuo tumma Jokin taas kerran lapsen pystyyn kiskaisi, oli yö, ja kaikki ympärillä oudompaa ja huvittavampaa. Oli niin itsepäisen vapaata: säpin putoamista ei kuulunut."
"Mutta viheliäinen ääni siellä sisuksissa, suussa ja jäsenissä, — se odottakoon tyydytystään, kunnes kaikki juhlat on juhlittu." —
"Hän ei hakenut mitään, eikä keväällä olekkaan mitään löydettävissä, mikä muistuttaisi mieleen tyhjänpäiväistä syömistä. On vain salaperäinen värinä oudoissa kohdin, unenkaltainen syyhytys, ikäänkuin tikkujen pistävä hipaisu. Ei ole mitään. Kaikki menee ohitse. Kaikki tuntemattomat kouristukset ruumiissa, polte kurkussa, rauhattomuus joka suonessa." — —
"Ei ole mitään erikoista. Hyvä vain, että on sellainen oudon-outo leposija, ja niin tiheät katajat väkevässä savimullassa."
Ja tämä tumma ihmislapsi, jonka vapauden vietti on suurempi elämisenkin intohimoa, kuolee sankarillisesti nälkään, maksaen vapaudenpäihtymyksensä ilman vähintäkään napinaa hengellään.
Sama sietämätön, surmaava ympäristö, ja sen yli kasvavan yksilön traagillinen vapausvaisto on samoinKylänjohtoaiheena. Millaisella vihaisella huolellisuudella onkaan kuvattu tämä saarenmaalainen kylä: "Hukkuva keto kuin häviämäisillään ehtoiseen viluun usvaan, sinisenään jo syyskylmästä ja kuolemisen kivusta. Lakeus luo jo ensimäisiä varjojaan. On raskasta ja tuskallista. — Missä lakeus päättyy, siellä on kuja, ja kujalla sitkeä loka. Likainen on tämän kylätien sotkettu sydän. Likainen ja läpeensä sotkettu jälkien syntymästä saakka, jolloin kaviot ja nälkiintyneitten lapsimukuloitten kantapäät, sorkat, rumat varpaat, puupyörät, virsut tai puoliympyriäinen saappaanrauta sotkivat siihen takertuneen loan. — — Suurella huolimattomuudella on kylä paiskattu keskelle lokaa. — Tässä kylässä näyttää kaikki kumartavan kaiken edessä. Talot tekevät sen puitten edessä, omenatarhat kumartavat kaivonvinttejä. Niin elää kylä syysyössä, niin se viettää samoin suven selkeät päivät ja talven huurteiset ajat. — Odotat, että ilman harmaat huurut hukuttaisivat koko tämän köyhyyden kalvaman kylän potevine naisineen, pöhöttyneine lapsineen, sikoineen likakuoppineen ja ikäkuluine veräjineen. — Mutta usva haihtuu, ja savu kohoo ilmaan, ja tulevat uudet syysillat, vastenmielisyydessään samankaltaiset, uudet yöt ja uudet työt. Mutta ihminen — — — elää kuin taikakehässä, kiroo ja rukoilee jumalaa avuksi, polttaa tupakkaa, pieksee lapsikantturaa, lukee ruokarukouksensa, pesee hyppysensä, kuorii perunoita ja kituu kasvussaan."
Tässä kylässä elävät ihmiset "elukoitten keskellä, pöytien, tuolien ja rukkien välillä ja uunin vieressä." Mutta siellä elää myös nuori poika, joka syysöinä kuljeskelee yksin mustilla vainioilla ja uneksii mailmasta ja ihmissieluista, nähden luhtaniityillä tuhansia kangastuksia. Eräänä päivänä hän on kadonnut tietymättömiin. Ohdakkeet kasvavat hänen jälkensä umpeen, eikä hän ikinä palaja.
Oksin vapauden vaisto on niin voimakas, että sille kaikki järjestetty yhteiskuntaelämä tuntuu sietämättömältä kahleelta, samoin kuten uskonto ja koulu hänestä ovat vain keinoja vapaan ajatuksen sortamiseksi. Jumalan hän on valmis ripustamaan alttarin reunaan, kuten huuhkajan tallin oven yläpuolelle. Kaikki ihmisten yhteys herättää hänessä inhoa ja pakenemishalua; kuten hän suorasanaisessa mieterunossaan,Nimetön eläin, kirjoittaa, hän haluaa "kiskaista henkensä kauemmaksi kaikesta, mikä ihmiselle löyhkää, päästä piskuisten, liesitulien luota suurille vapaille tulille, ja luolasta mihin ihmisen huoku on päässyt, rajattomiin saleihin". Hänen vaistonsa on kulkurin, on maankiertäjän, jonka ihanteen hän elämässään mahdollisuuksien mukaan toteuttikin. Kauniissa ja ylpeän itsetunnon täyttämässä runossa "Jäljettä", on hänen ihanteensa kadota unhoitukseen, katkaistuaan viimeisetkin siteet ja hävitettyään kaikki jäljet. Ja Oksin anarkistinen elämänkatsomus on varmaan sanellut seuraavat sanat:
"Suurenmoista on olla välinpitämätön ja nauraa kaikkea luotua ja kaikkea luomatonta. Pilkata kuolleita, ilkamoida eläviä, se on mailmaahallitsevan voimantunnon latva, se on sen työ, joka on kaikki voittanut eikä enää viheliäisen taivaan alla mitään löydä, minkä edessä kumartua voisi."
Oks oli epäilemättä anarkisti jo synnyltään. Siinäkin hän taas lähenee lasta; kuten lapsen, oli hänenkin hävityshalunsa suurempi kuin rakennushalunsa. Hän oli tullut mailmaan, kuten Strindberg, dynamiittipanos verissä, valmis räjähtämään milloin hyvänsä. Hän ei suotta Kylässä ylistä "pyhää hävittämistä": ("Hyvin huonosti on laita jo silloin, kun ei ole enää kuolemaa eikä syntymää, kun ollaan jo tuolla puolen hävittämisen, pyhän hävittämisen, niin ettei edes särkeminen maksa vaivaa.") Tai kun hän Nimettömässä eläimessä kirjoittaa: "Silloin sysäisit vielä kerran, nähdäksesi verta, rauniokasoja, kidutusta ja jätteitä ja tervehtyäksesi tiedosta: olen saanut tehdyksi kaikkein enimmän pahaa. Herra nielaiskoon mahdollisuuden rakastaa toista tai kuolettakoon ihmisissä jo alkuidussaan senkaltaisen mielialan, missä ei ole enää rattona kidutusta, halveksumista ja kuristamistuskaa."
Häntä huvittaa luoda mielikuva mailmasta, jossa ei ole enää aviota, jossa ihmiset, "linnut, vihreä sammakko, ristilukki, uunisirkka, kaikki olisivat enkeleitä, — kuten työmehiläiset". Ja tässä tulevaisuuden kangastuksessa kiehtoo häntä juuri "seppeleitäkin korkeampi kunnia" olla maanpinnalla viimeinen, itse vapaaehtoisesti lopettaa elämä! Eräänlainen toisinto Tolstoin askeettisesta mailmanlopun ihanteesta virolaisen kyläanarkistin aivoissa!
Hänen asenteensa on alun alkaen yhteiskunnan luonnollisen vihollisen. Hänessä on elämän ja yhteiskunnan lapsipuolen synnynnäinen vastarinta kaikkia parempiosaisia kohtaan, kuten hän Tummassa ihmislapsessa sarkastisesti tunnustaa: "On jotain kaameata ja typerää olla tarmokas, kaunis, hyvä ja kunniallinen." Niinkuin Strindberg loppuun saakka oli palvelijattaren poika, niin pysyi Oks loppuun saakka samana "kahdenkertaisena äpäränä", jota hän niin suurella, mutta väärentämättömällä kyynillisyydellä kuvaa, — joka syntyy krouvirakkaudesta, kasvaa takapihojen löyhkässä, ensimäisenä taiteellisena kasvattajana päihtyneen äidin laulunrenkutus, ja joka näkee isänsä ensimäistä ja viimeistä kertaa hirttonuorassa.
Tämä syntyperä — todellinenko vaiko mielikuvituksellinen? — painaa häntä häpeänä, jonka hän tuon tuostakin vetää esiin lietsoakseen sillä kostonliekkiään. Ja niin leppymätön ja julkea on tämä viha, ettei se sammu edes kuolinvuoteellakaan, vaan leimahtaa yksityisissä runoissa, jotka Oks kahden leikkauksen välissä kirjoittaa kirjankansille, näissä katkelmissa, jotka tuskin enää ovat runoa, vaan voihketta, huutoa, huokausta, kirousta, hänen toivoessaan kykenevänsä kostamaan isänsä tyttärille samalla mitalla äitinsä häväistyksen:
Tean, et enne sündimisi sa julgesid mind emas teotada, tean, et pärast sündimisi ma emaga sain pisarates leotada, äga nüüd on sinu tütred suured, mina helev mees, nüüd on sinu tütred lahti minu ees!
(Tiedän, että ennen syntymääni rohkenit minua solvaista äidissäni, tiedän, että jälkeen syntymäni sain keralla äitini kyynelissä kylpeä, mutta nyt ovat tyttäresi suuret, minä uljas mies, nyt ovat tyttäresi tarjolla minulle!)
Jaan Oksin taide on ääni loasta, on proletariaatin ääni. Epäilemättä hän rakastaa lokaansa, hän viihtyy siinä, tottumuksesta tai luontaisesta kiintymyksestä, pyytäen saada edelleenkin "ylenkatsoa ja nauraa loassaan". Hänellä on sairaalloinen taipumus kuvata kaikkea iljettävää ja inhoa herättävää, hänen vertauksensa ja käänteensä ovat usein etovan vastenmielisiä. Mutta tämä runouden takapihan taimi, rikkaläjällä kasvatettu, rakastaa samalla kauneutta, siitä hänen traagillinen ristiriitansa. Taiteilija on hänen sanojensa mukaan "karmeuden todellinen pappi", — hän, kaikenkapinoitsija, tunnustaa taiteen "Ainoaksi, jota palvellessaan ihminen ei tunne häpeää". (Arvostelevia tunteita.) Hän, jolle hävittäminen on muuttunut intohimoksi, voi toisena hetkenä hartaudella ylistää elämän arvoa "kauneuden syvyyttä". Hän, joka on valmis heittämään jumalan rikkatunkiolle, kirjoittaa seuraavana hetkenä palavat sanat: "Sisääsi tahdon tunkeutua, ymmärrätkö, jumala, sisääsi, vaikka sillä kadottaisin kaiket elämäni".
Kaikki hänen tunteensa ovat ristiriitaisia, hänen heittelehtiessään koko ajan äärimmäisyydestä toiseen. Yksinäisyys, joka äsken oli hänelle ainoa turva ja onni, joka yksin suojeli häntä "pieniltä, vihaisilta ajatuksilta", kalvaa häntä seuraavana hetkenä synkkänä orpoutena. Hän, joka kerran tahtoi olla kaikille: "uppo-outo, tuijottaa kutakin kurkoitettua kaulaa, kuten jääkarhu kameelia", kirjoittaa verhotulla alakuloisuudella ihmisistä, jotka ovat "toisilleen tuntemattomia, outoja, kuten keskenään koivikon koivut". Kuolinvuoteellaan hän on kuulevinaan kuin humuna läpi vuoren toisten äänet, silmännäkemättä. Ja niin hän kysyy eräässä runosirpaleessaan lapsen ja sairaan avuttomuudella: "Mikä on kasvattanut välillemme vuorien ketjun?"
Mutta uupuessaan vastalauseistaan, kapinastaan ja uhmastaan, hän voi huitasta kämmenellään elämää kuten härnäävää kärpästä. On kuin kaukaista kaikua Salomonin Saarnaajan filosofiasta hänen sanoissaan: "Sillä kaikki on mieletöntä: ihminen satunnaisessa tarkoituksettomuudessaan, — ja ihminen määrätyssä tarkoituksellisuudessaan".
Jotain stoalaista tyyneyttä on sensijaan hänen kuolemankäsityksessään, jonka hän ikäänkuin ennakkoaavistuksella on haahmoitellut kertomuksessaan "Vanha matruusi", kuvauksessa vanhasta paatuneesta ja kyynillisestä merikarhusta, joka ajattelijan rauhalla odottaa loppuaan. "Hänessä ei kuolema herätä suurempaa hirmua kuin aamuinen laivanlattian pesu eikä suurempaa mielenkiintoa, kuin ankkurinnosto. Vain hieman kärsimättömyyttä sielussa, että on pakko käydä niin voimattomaksi ennen todellista pysähdystä."
Jaan Oksin elämä oli sidottu syntymään ja kuolemaan, mutta näitten kahden kahleen välillä kohosi hänen elämänsä kaari lyhyeen ja kapinalliseen pingoitukseen.
3.
Oks ei vetoo älyyn, tuskin tunteeseen, vaan tajunnanalaiseen aavistukseen; hän ei kuvaa tunteita vaan viettejä, vapauden, elämänjatkamisen alkuvaistoja. Läpi koko hänen runoutensa kuultaa sairas ja himokas viettielämä. Hän ei tahdo tai ei osaa sulkea sairaita intohimojaan toisiin, vieraisiin minuuksiin, vaan antaa ne semmoisinaan, paljaaltaan, lyyrillisinä, subjektiivisina purkauksina; sentähden on, varsinkin hänen runoissaan, sekä loppusoinnullisissa että suorasanaisissa, eräänlainen hirvittävä ja kyynillinen tunteen alastomuus. Mutta kaikki alastomuus vaikuttaa ensi hetkessä vierastavalta, esteettisinkin, sitä enemmän verhottomat himot.
Nälän suhteen Oks on täysin suvereeni, se on ainoa vieteistä, jonka hän vallitsee, jota hän mainitsee halveksumalla, nimittäen elämää "periodilliseksi aterioimiseksi". Hänen tumma ihmislapsensa ei liioin uhraa ajatustakaan "tyhjänpäiväiselle syönnille", kuollessaan nälkään keväisessä metsässä.
Sensijaan on viha hänelle tervetullut kiihoitustila, hän innoittuu siitä, kuten rakkaudestakin, se hedelmöittää hänen tunteensa ja aivonsa ja panee liikkeelle hänen kuvitusvoimansa. Hän puhuu vihasta, "joka antaa hänelle koko hänen elintarmonsa", vihasta, joka tekee ihmisen nuoreksi uudelleen ja puhaltaa hehkumaan elonhiilet. Hänen tumma ihmislapsensa on "pieni, ylpeä javihainen". "Ja silloin halajat, että kaikki ryhtyisivät vastarintaan, pitäisivät ajatuksiasi pikkuisina käärmeinä, silloin tuntee janoa ryhtyä johonkin jättityperään, jättiviisaaseen, johonkin mielettömyyteen, tehdä jotain, mikä vastaasi sadattelee ja taistelee, joka vihastuttaa ja väsyttää." Kuinka täynnä vihan hekkumaa ovatkaan sellaiset runot kuin Lapsuus tai Kadulla!
Alkuperäisin, mutta samalla sairain on Oks kuitenkin kuvatessaan viettiä, joka hänelle on samanarvoinen kuin elämä: rakkautta. Rakkaus on epäilemättä erehdyttävä nimi sille paljaana palavalle, alastomalle alkuvoimalle, jonka ilmauksen Oks näkee kaikkialla. Hän itse nimittää sitä Himoksi. Koko luonto on hänelle sukupuolellinen, itse maasta alkaen ajatuksiin saakka, jotka "kaks'sukuisina muotoina karkeloivat ja toisiaan hedelmöittävät". Hänen mielikuvituksensa kiertää herkeämättä sukupuolellisten tilanteitten ympärillä, mäen kukkulat muistuttavat hänelle raskaita naisia, vakoon kylvetyissä perunoissa ja vesalepissä hän näkee hedelmöitymisen intohimon. Hän kirjoittaa "kiimaisista luhdista ja rivosti humisevista puista", palaten näihin kuviinsa erotomaanin itsepintaisuudella.
"Himossa on elämä itse ja elämänsakka". Oksin suorasanaisilla mieterunoilla on yksi ainoa aihe, ne ovat täynnä ajatusten Astartetanssia. Ja tähän hillittömään, peittelemättömään himoon, joka tuntuu sulattaneen runoilijan koko olemuksen ikäänkuin alkuelementiksi, sekaantuu samalla herjaava ylenkatse, aitostrindbergiläinen naishalveksunta, ei älyllinen eikä harkittu, vaan syvästi vaistottu viha eri sukupuolien välillä, joka ei häviä edes rakkauden ja yhdynnän hetkenäkään. Hän kostaa orjuuden, johon sukuvietti hänet pakoittaa, loppumattomilla solvauksilla, samoin kuin pettymyksen, joka väistämättä seuraa aistien huumetta. Hän nimittää naisia poikkeuksetta "naaraiksi", ikäänkuin joka hetki alleviivatakseen heidän sukupuolellisuuttaan, "ihmiskunnan matelijoiksi". Hänen vanha merimiehensä sanoo vielä kuolinvuoteellaan papille, joka yrittää herättää hänessä sovinnollista mielialaa: "Naisten kanssa tahtoisit minut lepyttää? Älä tuokkaan niitä tänne, mokomia! Milloinkaan en halua senkaltaisia ihmisiä tuntea, ihmisiä, jotka viheliäistä maanpäällistä elämää jatkavat kaikkien kärsimykseksi. — Halveksin heitä filosofian pohjalta."
Ja niin päätyy Oks tässäkin palvonnassaan herjaukseen, pyhänhäväisyyn, oman himonsa esineen häikäilemättömään herjaukseen, ikäänkuin ei keksisi kyllin lokaa, millä ryvettää tätä omatekoista Astarte-alttaria.
"Kaikki ovat samankaltaisia, sekä se, joka ensi hymyjään hymyää, se, joka on saanut kyllääntyäkseen, että se, joka ennen kuolemaansa pyhää ehtoollista nauttiessaan vanhuutensa varjosta nuorta pappia himoitsee. Missään ei löydy toisenkaltaisia, — käy vaikka halki taivaitten ja helvettien ja astu maan päälle, vakoillaksesi yhtämittaa suurilla tienristeyksillä."
Epäilemättä on herjaaminen ollut muuan Oksin suurimpia intohimoja.
4.
Oks oli sekoitus kykyä ja hermosairasta. Hänen luomistyöllään on täysin patologinen ilme, se on sairas, väkivaltainen toiminta, ikäänkuin äkillinen ja sokaiseva verentungos aivoihin. Aivan samoin kuten elämänvietti ehätti hänen tumman ihmislapsensa, nelistäen ja kuluttaen, samoin mahtoi luomispakkokin aika-ajoin ehättää Jaan Oksin, pakoittaen hänen sairaat aivonsa vihaiseen vireeseen, puristaen niistä myrkkyä ja kähyä, — jättääkseen hänet yhtä äkkiarvaamatta. Ei riitä lukea hänen painettuja teoksiaan, vaikka niissäkin tuntuu tämän ryöppyävän, syytävän luomisen merkit. Käsikirjoituksissa sensijaan, joita karsimatta ja järjestämättä ei milloinkaan olisi voinut painattaa, viettää Oksin sairas kirjallinen luomisvietti todellisia orgioita. Täytyy tehdä kieltämättä itselleen väkivaltaa niitä lukeakseen: koko ajan on kuin aluttoman, loputtoman sanaryöpyn alla, johon ajatuskin on hukkua. "Hän loi, kuten tulivuori, joka samalla voimalla sinkoo kohti taivasta sulaa metallia ja tuhkaa", sanoo Jaan Oksista Tuglas. Sivumääriä ajatuksetonta vatvomista, kolminkertaisesti sanoja, sanoja, sanoja, hulluinhuoneen järjetöntä houretta, ja yhtäkkiä kaiken tukahduttavan ajatuskuonan alta kirkas ajatus, niin alkuperäinen, kuin olisi se ensi kertaa ajateltu vasta näissä poloisissa aivoissa. Tämä ajatus voi olla loukkaava, häväisevä, täynnä traagillista sarkasmia ja kyynillisyyttä, mutta se on uusi!
Oks itse sanoo kerran taidetta "fysiologiseksi tarpeeksi, sielulliseksi uloshengitykseksi." Juuri siten on epäilemättä hänen oma taiteensa syntynyt. Hän itse on epäilemättä mahtanut siihen tuiki vähän. Hän ei ole kai milloinkaan muistanut sellaisia tyhjänpäiväisyyksiä olevan olemassakaan, kuten tietoinen työ, taiteellinen rakenne. Voi olla, että hänellä häämöittää jokin päämäärä liikkeelle lähtiessään, jokin kuva, jokin mieliala, jonka hän tahtoo pyytää kiinni, mahdollisesti jokin hämärä juonikin. Mutta hän kulkee tietään kuten lapset, hän poikkee joka suunnalle tien oheen, pysähtyy jokaisen nähtävyyden kohdalla. Niin hän aloittaessaan kertomustaan Koulumestarin hevonen epäilemättä todella on aikonut kuvata juuri tätä hiirakkoparkaa ja sen vaiheita, mutta sensijaan kuvaakin kaikkea muuta, kylää ja kylänmiehiä, niittyjä ja veräjiä, kunnes unohtaa tykkänään sekä koulumestarin että hänen hevosensa.
Kieltämättä kärsivät Oksin teokset kauttaaltaan katkonaisuudesta ja hämäryydestä, joka ei suinkaan aina kätke syvyyksiä, vaan hyvinkin tavallisia ajatuksen matalikkoja. Mutta toisinaan tuntuu Oksin lauseissa, kuten niistä on sanottu, kolme mittasuhdetta, ikäänkuin sanojen merkitys niitten hämäryyden vuoksi olisi joka suuntaan venyvä, avaisi mahdollisuuksia joka taholle. Ja niin tahtoisi nähdä Oksin pitkät yksinpuheluhoureet kuin tiheässä, näkymättömässä seulassa, josta yksitellen ajatusten akanain seasta varisisi selvä vilja.
Hänen sairaissa aivoissaan eivät estävät keskukset kai milloinkaan ole olleet toiminnassa, mikään ei kyennyt hillitsemään tätä rajua koneistoa, sen kerran käyntiin päästyä. Hänen tuotteliaisuutensa lyhyenä luomiskautenaan oli grafomaanin tuotteliaisuutta. Hänellä oli kiire, ikäänkuin olisi aavistanut luomisaikansa, ehkä elämänsäkin lyhyyden. "Sallittakoon ihmisen elää vain vuosi, silloin hän ei nukkuisi eikä kuluttaisi aikaa hautaa varten valmistuakseen."
Yhtä mahdotonta oli hänelle ajatustensa järjestely, suvereenilla huolettomuudella hän jätti sen toisten tehtäväksi. Hän on teoksistaan yhtä huolimaton kuin kala kudustaan, hän jättää ne kohtalon ja sanomalehdentoimituksen huomaan, häviöön tai ylösnousemukseen, se on hänelle yhdentekevä. Miten muut niitten suhteen menettelevät, kenen käsiin ne joutuvat, mitä niistä loppujen lopulta on jäljelle jäävä, — kaikki kysymyksiä, jotka eivät häntä liikuta. Ainoastaan eräässä yksityiskirjeessä Fr. Tuglaselle voi aavistaa jonkinlaisen levottomuuden, joka kuitenkin pikemmin on järkkymätöntä itsevarmuutta: "Seitsemän vuotta sanokoot arvostelijamme, ettei teoksilla ole minkäänlaista taidearvoa, kahdeksantena vuonna on heidän kuitenkin tunnustaminen, että on."
Kuten hän erästä arvostelevaa kirjoitustaan nimittää "improvisatsioksi", niin oli hänen tuotantonsa kauttaaltaan improvisatsiota, kirjoitettu luojaties milloin ja minkälaisten tuiki maallisten aherrusten lomassa, vihkokorjausten, liikearvioitten välissä. On oikeastaan aivan arvoituksellista, minä väliaikoina hän ehti hankkia itselleen senkin esteettisen ja kirjallisen puolisivistyksen, mikä hänellä joka tapauksessa oli.
Hänen taiteensa luonteesta seuraa semmoisenaan, ettei sillä voinut olla minkäänlaista kehitysviivaa, tällä taiteella, jolta puuttuu kokonaan juuri viiva, joka on kokoonpantu ikäänkuin vihan ja himon tuulispäässä, omassa raivossaan kiertävistä pisteistä. Oksin pirstaleinen ajatus ei olisi milloinkaan kyennyt kulkemaan pitkin suoraa viivaa, yhtä vähän kuin hänen kehityksensäkään. Se päättyi itseensä, kuten piste. Hänen henkinen sisältönsä ei ollut luotu elimellisesti kehittymään, ei laajentumaan mihinkään suuntaan, eikä kypsymään siitä raaka-ainestilasta, missä se oli. Se oli luotu vain purkautumaan sellaisenaan, yhdellä kertaa.
Jaan Oks on epäilemättä Noor-Eestin omituisimpia ilmiöitä. Hänellä oli ylimyssielu, köyhälistöruumiiseen kuolemaan saakka kytketty, — ruumis, joka ei koskaan voinut vapautua kyläkujasta ja himosta, ja mielipuolisuuden kanssa kamppaileva sielu, joka kauneuden ikävässään lohduttautui herjauksilla. "He olivat kuin tylsän seipään lävistämät, osaksi maankamarassa kiinni, toisen olemuksen osan karkeloidessa keinuen taivaan alla, kuten rauhaton, siunaamaton uhrisavu." On jotain sankarillista hänen uhmaavassa jumalhäväisijäasenteessaan, on jotain traagillista tässä rujossa kyvyssä, jonka taide on kuin rumuuden uhria saavuttamattomalle Kauneudelle.
Synt. v. 1878 Tammsaare-Põhjan talossa Järva-Madisen pitäjässä Tallinnanmaalla. Harjoittanut lakitieteellisiä opintoja Tarton yliopistossa. Toiminut sanomalehtialalla. Teoksia:Rahaaukv. 1907,Uurimiselv. 1907,Pikad sammudv. 1908,Noored hingedv. 1909,Üle piiriv. 1910,Vanad ja nooredv. 1913,Poiss ja liblikv. 1915,Keelest ja luulestv. 1915,Kärbesv. 1917,Varjundidv. 1917.
1.
Virolainen kaupunkilaistumiskulku, sekä sielullisena että ruumiillisena ilmiönä, siirto kylästä kaupunkiin, henkisen ilmapiirin vaihto, niin kuvaava nykypäivien Virolle, muodostaa tavallaan pohjan, jolle on rakentunut nuorvirolaisen novellistin H. Tammsaaren hieman ohut kirjallinen tuotanto.
Tammsaaren teokset eivät tosin tarjoa minkäänlaista kuvausta muuttuneesta yhteiskunnallisesta perustasta, mille nykyinen virolainen kaupunkiyhteiskunta nojautuu, ei sen luomasta tyyppien moninaisuudesta, ei edes liikunnosta kulttuurisiirrosta, joka herkeämättä muuttaa kaupunkifysiognomiaa. Se ei ole mitään nykyaikaista kaupunkirunoutta, hymniä kivimuureille ja sähköradoille, ei alkua epopeaan tulevaisuuden virolaisesta suurkaupungista. Se yrittää yhtä vähän kiinnittää Tarton vatvovaa lammikkotunnelmaa kuin Tallinnan kuumeista satamanousukasilmettä. Kaupunkia itseään, aineellisena todellisuutena, siinä tuskin on olemassa. Eikä siinä liioin tapaa mitään johdonmukaista sielullista kehitysketjua; Tammsaaren henkilöt ovat näennäisesti täydelleen irrallisia, niinkuin eivät kuuluisi mihinkään yhteiskuntaan tai suurempaan ihmisten yhteyteen. He muodostavat vain "psykologisen ykseyden", kuten heistä sanoo Friedebert Tuglas. Heillä ei ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, ei siteitä mihinkään suuntaan. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, on heistä joka-ainoa sellaisenaan virolaisen sivistysmurroksen, kaupunkilaistumiskulun tulos.
A.H. Tammsaare, samoin kuin muutkin nuorvirolaiset, harrastaa kaksinimisyyttä ja kirjallista naamioleikkiä; kuten Grünthalista sukeutuu Ridala, Aavikista Randvere ja Mihkelsonista monta vertaa romanttisemmalta kajahtava Tuglas, niin on A.H. Tammsaarekin milloin Anton Hansen, milloin Tammsaare. Hän merkitsee tyylinvaihdoksensa aina uudella kirjallisella kyltillä.
Tammsaare on huvittava toisinto nuorvirolaista tyyppiä, eroavaisuuksineen ja yhtäläisyyksineen. Yksityispiirteiltään hän voi muistuttaa milloin yhtä, milloin toista kirjallisista tovereistaan, mutta kokonaisuudessaan on hänen henkinen fysiognomiansa hänen yksityisomaisuuttaan. Hän on persoonallisuus, kaikesta värittömyydestään huolimatta. Ensi silmäykseltä hän näyttää toisen nuorvirolaisen novellistin, Friedebert Tuglasen, täydelliseltä vastakohdalta; Tuglas pyrkii synteettiseen fantasianäkemykseen, Tammsaare sielulliseen analyysiin; Tuglasen värit ovat pehmeätä, hivelevää liitua; Tammsaare käyttää kovanumeroista lyijykynää. Ohutverisyydestään huolimatta Tammsaare hyvin harvoin vaikuttaa artistiselta, kuten Tuglas miltei poikkeuksetta, huolimatta mielikuvituksellisesta täytelyydestään. Mutta heillä on selvät älylliset yhtymäkohtansa, joskin Tammsaaren äly on kuivempi ja mehuttomampi kuin Tuglasen; heidän satiirinen taipumuksensa on sukua, ja he koskettavat toisiaan viivanalaisissa koserioissaan, joitten sävy usein on hämmästyttävän samankaltainen, vaikka Tammsaaressa onkin monta vertaa enemmän ammattijuttelijaa. Tuglasen tyyli aateloi pienimmänkin sanomalehtipakinan; se muodostuu hänellä aina vähäiseksi tutkimukseksi, taiteelliseksi lastuksi; Tammsaaren synnynnäinen sanomalehtimieskyky ohentaa tarvittaessa raskaimman ja vakavimmankin aiheen kevyeksi jutteluksi. Hän on nautintoihminen, ilmeisin hedonistisin taipumuksin, nuorvirolaisista kieltämättä samalla humaanisin, vaikka hänen suvaitsevaisuutensa ja inhimillisyytensä juuret juontavatkin ehkä yhtä syvälle suureen välinpitämättömyyteen kuin suureen kaikenymmärrykseen.
Tammsaare on oman kirjallisen sukupolvensa keskuudessa ohuin, mielikuvitusköyhin ja todellisuusvaistoisin. Hän on ainoa nuorvirolaisista, joka häikäilemättä tarttuu päivän probleemeihin ja ympäröivään elämään, joskin hänen probleeminsa ovat yksinomaan sielullisia ja kuvatun elämän näyttämö useimmissa tapauksissa ahdas virolainen ylioppilaskomero. Hänen kirjansa ovat alun alkaen antaneet aihetta kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, rotuhygieenisiin, kasvatusopillisiin ja siveyskysymyksiin, vaikka hän itse ei ole vihjauksellakaan vikapää niitten asettamiseen. Ainakaan ei mikään liene hänestä etäämpänä kuin vastauksen antaminen. Erehdys olisi epäilemättä luulla, että esimerkiksi Tammsaaren novelliYli rajanolisi kirjoitettu ratkaisemaan ennen-avioliittoista sukupuolikysymystä tai mahdollisesti naisen äitiys- ja riippumattomuusprobleemia. Tammsaarea on hyvin yksinkertaisesti vain huvittanut viskata kivi yhteiskunnalliseen lammikkoon,épater le bourgeois, kuten Friedebert Tuglas hänestä sattuvasti sanoo, härnätä porvaria, vähäinen epäilevä ja miksikä ei! poikamaisen frivoli hymy suupielessä.
Tammsaaressa on epäilemättä kosolta kirjallista pahankurisuutta; hän vetää hyvin mielellään yleisöään hiukan nenästä, kuten Kärpänen-novellissa ylioppilas Kulno, joka puheellaan saa koko kuulijakuntansa petkutetuksi, tai Vivahduksia-novellin päähenkilö, joka hänkin rakastaa tällaisia pieniä kirjallisia jalkakoukkuja.
Muuten, mitkään Tammsaaren ominaisuuksista eivät esiinny erityisen silmiinpistävässä mittakaavassa, eräänlainen keskimittaisuus on päinvastoin niille tunnuksellista. Poikkeuksen tekee ehkä ironia. Tammsaaren taipumus ivaan on varmaan synnynnäinen, hänen äänenpainonsa on luonnostaan ivallinen, kuten Suitsin luonnostaan pateettinen. Tammsaarelle ei ole olemassa minkäänlaisia arvovaltaisia aatteita tai henkilöitä, ei mitään koskematonta aluetta. Hänen ivansa on usein kyltynyttä, väsynyttä, neulanohutta, harvoin erityisemmän pahanilkistä, mutta se ei suinkaan ole mitään attikalaista, ei myöskään valtameren kirpeästi väkevöittävää suolaa; sen prosenttimäärä on suunnilleen sama kuin suolapitoisuuden virolaisessa Länsimeressä. Ja Tammsaaren kieltämätön kyynillisyys, joka esiintyy sekä aiheitten että tilanteitten valinnassa, on sekin enimmäkseen samaa tahallista kiusoittelua, ärsytyshalua, kotitekoista virolaista ylioppilasboheemisävyä.
On kuitenkin muuan ominaisuus, joka näyttää olevan eroittamattomasti yhdistetty Tammsaaren henkiseen olemukseen. Se on epäily, skepsis. Se on usein vain filosofoivaa pintaleikittelyä, tapaa, muotia, vuorosanakimallusta. Mutta se on epäilemättä syöpynyt pintaa syvemmälle; kun tammsaarelaiset pohjakerrostumat syystä tai toisesta joskus paljastuvat, tapaa joka kerta juuri väärentämättömän skepsiksen, vailla vähintäkään teennäisyyttä tai keimailua. Mahdollisesti onkin tämä skepsis, harmaa kuin home ja syövyttävä kuin se, tammsaarelaisen kirjailijaluonteen ydin. Tammsaaren skepsis ei ole vapauttavaa, särkemisriemussaankin luovaa, myönteistä epäilyä. J. Luiga nimittää tammsaarelaista skepsistätunteenskepsikseksi, joka ei synny henkisestä kehityksestä, vaan tunteen rappeutumisesta. Ja toden teolla ei pääse ajatuksesta, että Tammsaaren epäily on oikeastaan kokonaan kielteinen ominaisuus, puute, kyvyttömyys minkäänlaiseen hartauteen; häneltä puuttuu, niin sanoakseni, uskonnollinen elin.
Jokaisella kirjailijalla on pohjavärinsä. On kirjailijoita, ärsyttäviä, sytyttävän punaisia, on sinivalkoisia kirjailijoita, on toisia, joitten värissä on myrkkyä, kuten hullukaalin keltasinipunervassa kukanterässä, on kirjailijoita, ylimyksellisiä, kuten ajan kauhduttamat välivärit.
A.H. Tammsaaren pohjaväri on harmaa. Ei mikään harmaan lukuisista eri vivahduksista, ei keltaisen, punaisen eikä sinisen sekoittama, vaan yksinkertaisesti vesiharmaa, värittömyyden väri.
2.
"Hermot ovat kulttuuria, — sentähden, enemmän hermoja, enemmän hermoja", huudahtaa muuan Tammsaaren virolaisista "nuorista sieluista", ylioppilas Kulno.
Siirto maalta kaupunkiin tai oikeammin kaupunkikulttuuriin ei merkitse suinkaan vain parissa sukupolvessa tapahtuvaa luuston ja lihasten volyymin vähenemistä. Eivät vain kasvonpiirteet, kädet ja jalat hienostu rakenteeltaan jatkuvasti muuttuneen elintavan takia, ennenkaikkea muuttuu ja hienostuu hermorakenne. Kulno on oikeassa: sivistystason nousu on pääasiallisesti hermokehitystä. Ei tietomäärän, ei älyllisen pääoman suuruus voi koskaan luoda yhtä suurta sivistyksellistä eriasteisuutta, kuin juuri hermoston enemmän tai vähemmän viljelty herkkyys, sen vastasäteilyn rikkaus, sen nautintomahdollisuus ja kärsimiskyky.
Voi puhua ihmisten "herkistämisestä", kuten valokuvaaja levyjensä.
A.H. Tammsaare on suorittanut siirron kylästä kaupunkiin, — sekä henkilökohtaisesti että kirjallisesti. "Tous les chemins vont vers la ville", kuten Verhaerenin sanat kuuluvat.
Hän vaihtaa aihepiirinsä yhtä perinpohjaisesti, kuten vaihtaa tekotapansa. On yhtä suuri hyppäys Tammsaaren rehellisestä ja karusta naturalismista hänen ääriviivattomaan impressionismiinsa, kuin hänen pikkueläjäinsä, maattomain, irtolaisten, loisien ja mökkiläistensä kylästä, jossa ei ole muuta vaihtelua kuin torailu ja tulipalot, syntymä ja kuolema, hänen käsitteelliseen kaupunkiinsa. Vain pohjaväri on sama: Tammsaaren realismi on yhtä kuivan harmaata kuin ikinä hänen impressionisminsakin. Hänen talonpoikaiskuvauksissaan, jotka poikkeuksetta liikkuvat niin alhaisella yhteiskunnallisella asteella kuin suinkin, rehkii ja matelee inhimillinen elämä, näköjään vähääkään välittämättä tekijästä ja hänen tahdostaan, kaikkinäkevän luojan auringon alla. Vaimo ompelee rauhallisesti miehensä sairasvuoteen ääressä tälle kuolinpaitaa ja synnyttää lapsen samalla hetkellä, kun isä toisessa huoneessa heittää henkensä. Vanha isäntä ja renki työskentelevät pellolla, heidän vuorosanojensa vaihtoon, kysymyksestä vastaukseen, menee kokonaisen vaon kyntöaika. Akka ja ukko elelevät vuosikymmeniä samaa etanan kuoreen mahtuvaa elämäänsä, kunnes kuolema toisen korjaa. Ja paljaimmillaan tämä harmaa arkiaherrus on kertomuksessaKaksi paria ja yksi ainoa, kahden kinastelevan mökkiläisperheen ja heidän yhteisen loisensa, Taidi-Laidin, tarina, kerrottu armahtamattomalla, kaikki tunkiokasat paljastavalla verismillä.
Tammsaaren kaupungilla ei ole edes niitäkään harvoja varmoja ääriviivoja, mitkä hänen kylällään. Se on erinomaisen utuinen ympäristö, jossa ei ole maaseudun puita, ei metsää, ei näköaloja, ei vihreyttä; ei ilmaa, mutta ei myöskään kaupungille ominaista ihmisvilskettä, kadun melua, tuskin katuja. Se on kokonaan impressionistinen, ikäänkuin tyhjään ilmaan rakennettu kaupunki, jota risteilevät nimettömät kadut, ja valaisevat tuiki persoonattomat katulyhdyt. On melkein yhdentekevää, onko tällä kaupungilla jossakin kertomuksessa tarkoitettu Tarttoa vaiko Tallinnaa; se ei muuta sanottavasti Tammaaren kirjallisia kulissilaitteita, hänelle riittää, kuten uudenaikaiselle näyttämölle, kaikkein välttämättömin huonesisustus: pari tuolia, pöytä ja sohva.
Elämän ulkonaisista puitteista ei ole jäänyt oikeastaan muuta jäljelle kuin ylioppilaskomerot, joitten "seinäpaperit ovat mustat, savuttaneet, niitten takaa pilkistää sieltä täältä seinä". Rikkinäisellä pöydällä vetelehtii kirjoja, ja lattialla on kalossit, "joilla on se erinomaisen ominaisuus, että ne helposti päästävät veden valumaan". Läpi himmeitten ja raamuisten ruutujen näkee tyhjän pihan, "missä joku vaate riippuu kuivamassa, ja joku ylioppilas tulee ja menee".
Näissä akateemisissa ja abstraktisissa ullakkokomeroissa asustavat ja rakastelevat Tammsaaren henkilöt tai oikeammin hänen puhuvat ja alati filosofoimaan pyrkivät varjokuvansa, s.o. milloin eivät kulje yksin tai kaksin vielä abstraktisempia katuja.
Ydinnäkemyksenä ylioppilasnovelleihinsa on Tammsaarella ollut eroottisen valonheijastajan säteessä nähty murto-osa nykypäivien virolaista jeunesse dorée sielua. Tammsaaren kaikki neljä ylioppilaskuvausta käsittelevät yksinomaan eroottisia suhteita, ja oikeastaan onkin ainoa oleellinen, minkä varmasti tiedämme näistä nuorista sieluista, heidän suhtautumisensa rakkauteen. He rakastavat, siis ovat olemassa.
Pitkissä askeleissa, joka epäilemättä on Tammsaaren ylioppilasnovelleista taiteellisesti ehein, on kaksi miestä ja yksi nainen, ylioppilaat Heinrich ja Otto, ja heidän yhteinen rakastettunsa Olga, virolaista demiviergetyyppiä. Oikeastaan on vielä toinenkin nainen, Heinrichin talonemännän tytär, joka eräänlaisena täytekuviona, vastakohtaisuuden lain vuoksi, esiintyy Tammsaaren useimmissa kirjoissa, edustaen hänkin ikuista naisellisuutta, pari astetta alempana tosin. Taistelu käy naisesta ja ihanteista. Heinrich Leisner, yläilmoissa asuskeleva haaveksija, rakastaa Olgaa, mutta saatuaan tietää Olgan olleen aikoinaan Oton rakastajattaren, luopuukin hänestä, pitkän sielullisen järkeistymis- ja jäähtymiskehityksen jälkeen, täynnä yksin- ja kaksinkidutusta.
Nuorissa sieluissaon miltei samat voimasuhteet. Jonkun aikaa yliopistossa opiskellut Aino Võsand jättää rahan puutteessa opintonsa ja oleskelee Tartossa. Hän tutustuu ylioppilas Kumoon, aito tammsaarelaiseen perustyyppiin, jossa skepsis ja eroottinen uteliaisuus yhtyvät, käy hänen luonaan (kaikki Tammsaaren virolaiset puolineitseet käyvät ylioppilastensa ullakkokomeroissa!) lukijan jäädessä epätietoiseksi, kuinka pitkälle tämä taidolla harjoitettu eroottinen leikki peräytymis- ja väistämisvuoroineen vie, ja lähtee vihdoin monen mutkan jälkeen ulkomaille opintojaan jatkamaan taikka, kuten Tammsaaren sanat kuuluvat, "syventämään merta ja koroittamaan taivasta".
Yli rajankirjassa on juoni hiukan selväviivaisempi.
Välttämättömän ylioppilaan nimi on tällä kertaa Robert Muidu. Paitsi Heinrich Leisner'in aineetonta idealismia, on hänellä sangen alleviivatut aineellisetkin vaatimukset. Hän johdattaa mieleensä Weberin Demokritoksen kyynillisen lauselman: "Varo, Karl, irstaita ihmisiä, ja jollet muuta voi, niin käänny mieluummin jonkun kunniallisen naisen puoleen, hän ei ole kieltäytyvä", ja haluton kun on viettämään tavanmukaista poikamieselämää, uskoutuu morsiamelleen Hedvigille. Mutta heidän huumeessa alkanut suhteensa arkiutuu vähitellen, samalla kun Hedvig huomaa olevansa tulossa äidiksi. Hetken aikaa hän aikoo pelastautua häpeästä, menemällä naimisiin tohtori Kalamaan kanssa, mutta lopulta pääsee naisellinen ylpeys voitolle, ja hän lausuu hyvästit sekä Kalamaalle että loppukohtauksessa sangen viheliäistä osaa näyttelevälle Robert Muidulle.
On jotain näissä kolmessa novellissa, mikä edellyttää yhteistä alkusolua. Ne ovat syntyneet ikäänkuin yhteisestä konseptsiosta, samasta mielialojen, tunteitten ja tyyppien varastosta, joka tosin ei ole oikein ottanut riittääkseen niin moneen muunnokseen, vaan hataroituu kirja kirjalta. Ja miten vähäinen toden teolla Tammsaaren tilanteitten ja henkilökuvien keksimiskyky on, näkee hänenKärpänen-novellistaan, jossa hän taas pitkän väliajan päästä palaa rakkaaksi käyneeseen ullakkokomeroonsa, malttamatta edes hankkia Kulnolle uutta nimeä, vaan tuoden hänet semmoisenaan, ainoastaan joitakuita vuosia vanhempana näyttämölle.
Jeunesse dorée, — miksikä ei yhtähyvin jeunesse grise, — harmaa nuoriso!
On muuan piirre, mikä heti pistää silmiin Tammsaaren novelleissa: niissä puhutaan loppumattoman paljon. Tammsaaren ihmiset, sekä miehet että naiset, puhuvat aina, ikäänkuin heillä olisi puhumisvimma. "He suutelevat ja siinä sivussa puhuvat allegorisia tyhjänpäiväisyyksiä", sanoo heistä muuan arvostelija. Tarttolaisissa ylioppilaskorporatsioissa oli tapana varsinaisen sanakaksintaistelun ohella opettaa nuorille keltanokille sanataistelua, jota varten heidät armotta asetettiin sanapistosten maalitauluksi. Tammsaare yrittää epäilemättä seurata baltilaisia perintätapoja. Hänen henkilönsä taistelevat hekin kaiken aikaa floreteilla ja rapiireilla, väistävät, torjuvat, antavat sivuiskuja, hyökkäävät.
He keskustelevat herkeämättä, eikä kuitenkaan mikään tunnu liikkuvan keskustelun aikana kuin puhujien äänijänteet. Heihin sopii, kuten eräs virolainen huomauttaa, Jugendin parodia Maxim Gorkista. Kohtalon hylkäämät ihmiset istuvat koossa, filosofoiden ja saivarrellen, kunnes yhtäkkiä joku heistä kysyy: "Mutta miksi me aina puhelemistaan puhelemme, miksi emme koskaan tee mitään". Ja siihen toinen vastaa: "Siksi, että Maxim Gorki on meidät luonut!"
Samoin voisi tammsaarelainen miesten ja naisten kuoro vastata: "KoskaTammsaare on meidät luonut."
Tammsaare ei suinkaan itse ole ollut tiedoton tämän alituisen herkeämättömän puheensorinan merkityksestä. Nuorten sielujen Kulno sanoo kerran:
"Luultavasti saivartelemme liian paljon ja elämme liian vähän; sentakia on meillä niin paljon kysymyksiä."
Juuri sisäistä liikkumattomuutta, äärimmäistä passiivisuuttaan, yrittävät tammsaarelaiset ullakko-asukkaat verhota puheensa vuolaudella. Se on teon surrogaattia, teon, johon he eivät ikinä ole ryhtyneet, ikinä eivät ole ryhtyvä.
Tammsaaren nuoriso on älykästä, mutta heikkohermoista sukupolvea, jonka nousukkuus tuntuu ennenkaikkea tahdon ja luonteen heikkoudessa, sivistysväsymyksessä, jota he poikkeuksetta potevat. Se ei ole heille itselleenkään mikään salaisuus, he tietävät hyvin jo edeltäkäsin ennemmin tai myöhemmin jäävänsä tien oheen.
Kuvaavaa näitten yliskamarien tunnelmalle on iltapuhde Kulnon luona, jonne on saapunut sekä Aino Võsand että Rein Jaaninpoika Muhem, muuan Emajoen Ateenan ikuisia ylioppilaita, joka vihdoin on päätynyt jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta toden teolla tutkiikin oluthaarikkojensa pohjia suuremmalla syventymisellä kuin heprealaisia alkutekstejä.
Kulno kertoo kuulijoille "unensa". Oli kerran köyhä ylioppilas, joka halusi kirjoja, aina vain kirjoja ja seisoskeli nälkäisin silmin kirjakaupan ikkunan edessä, ahmien edes kirjojen nimiä. Kerran hänen taas tavallisella paikallaan seisoessaan, puhuttelee häntä pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra: "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?" Mutta ylioppilas, ylpeä nuoruudestaan ja köyhyydestään, vastaa: "Kuinka niin? Kirjoja? Miksi?" Myöhemmin hänestä itsestään on tullut samanlainen pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra, mutta kirjat ovat jääneet ostamatta. Silloin hän kävelyllä sattuu näkemään yhtä nälkäisen ylioppilaan, kuin hän itse kerran, seisoskelevan kirjakaupan ikkunan edessä. "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?", pääsee hänen huuliltaan. Mutta ylioppilas pakenee pysähtymättä.