Kulno kertoo unensa ja "pimeässä tunsivat nuoret ihmiset, kuinka näkymätön käsi kutoi hienoa verkkoa, pingoittaen sitä heidän ympärilleen".
Tammsaarelaisen nuorison sisäinen voimattomuus uloittuu sillekin ainoalle alalle, joka näyttää muodostavan heidän elämänsä ainoan varsinaisen liikuntavoiman: erotiikkaan. Tammsaaren sielullinen valonheijastaja on, kuten sanottu, ennenkaikkea eroottinen. Mistä nämä nuoret sielut muuten tulevat, mihin menevät, minkälainen on heidän edellinen kehityksensä, minkälainen mailma, jossa he kohtaustensa välillä oleskelevat, kaikki se jää ullakkokamarien ulkopuolelle. Liikuntapääoma, mikä heissä mahdollisesti on olemassa, kuluu yksinomaan eroottiseksi vaihtorahaksi. Kaikki, Heinrichit, Otot, Olgat, Kulnot, Ainot ja Muidut harjoittavat eräänlaista eroottista urheilua, joko rajan tällä tai tuolla puolen. Tammsaarelaisessa rakkaudessa on suuri määrä kidutushalua, kuten on huomautettu, kärsimyksen tuottaminen kuuluu oleellisesti hänen rakkausnautintoonsa. Sekä Heinrich Leisner että Kulno ovat sielullisia sadisteja, ilmetköön se sitten Kulnon älyllisenä kissahiirileikkinä tai itsekidutuksena, kuten Heinrich Leisnerin loppumattomissa, hiuksenhalkovissa itse-erittelyissä. Ja Robert Muidun huveihin kuuluu samoin kiusata entistä morsiantaan ja rakastettuaan tahallisilla, kylmästi harkituilla loukkauksilla.
Tammsaarelaiset ihmiset ovat eroottisesti erinomaisen herkkiä, vaikka vailla eroottista syvyyttä. Epäilemättä on rakkauselämä hermoviljelyksen hienoimpia mittareita. Ja jos Tammsaaren nuoriso jossain suhteessa kerta kaikkiaan on irtautunut kylästä ja talonpoikaispsykologiasta, niin juuri rakkauselämässään. Siinä ei ole mitään jäljellä vaistojen terveestä turmeltumattomuudesta, se on läpeensä kaupunkikulttuurin hermostunutta erotiikkaa, kokeilua sekä muiden sielulla että omallaan. Tammsaaren nuoret sielut ovat rakkauden herkuttelijoita, lasinmaistajia, mutta eivät koskaan pohjaanjuojia.
He ovat kauttaaltaan ensimäistä polvea, uuden ihmisen ilmakehä ympärillään. He ovat lopettaneet laskunsa maaseudun kanssa; heidän pyrkimyksensä on selvä ja tietoinen. Mutta siitä huolimatta on heissä jotain amphibista, kahtaanne kuuluvaa, jokin sovittamaton, sisäinen ristiriita pyrkimyksen ja saavutuksen välillä; kuten sadun taivaanvuohet he ovat jääneet riipuksiin maan ja taivaan välille.
Ei ole mitään syytä yleistää Tammsaaren kuvausta virolaisesta ylioppilasnuorisosta enemmän kuin tarpeellista. Se on epäilemättä sidottu määrättyyn aikaan, vuosisatamme ensimäiseen vuosikymmeneen ja pitää epäilemättä paikkansa vain murto-osaan nähden. Mutta joka tapauksessa on sivistyksellisen saltomortalen jälkitauti, josta alussa Noor-Eestin yhteydessä oli puhe, tämä tammsaarelainen virolainen erikoisväsymys ollut ja on ehkä vielä tälläkin hetkellä muuan muoto välipolven tragiikkaa, polven, jota, J. Luigan sanoja käyttääkseni, ei yhdistä entisiin talonpoikaiskoteihinsa muuta kuin "sukat ja muona". On mahdollista, että tammsaarelaisten henkilöitten suuri irrallisuus johtuu yhtä suuressa määrin impressionistisesta dogmasta, ympäristön poissulkevasta tekotavasta, kuin tietoisesta tarkoituksesta. Mutta varmasti kuvastuu siinä samalla kaupunkilaistumismurros ja kaupunkilaistumistragiikka.
Tammsaaren nuoret sielut ovat, kuten alati pohmeloinen Muhem sanoo: kapuamassa pitkin hermoja kuten pitkin teräslankoja, kohti kulttuuria ja yli-ihmisyyttä.
3.
Tammsaaren viimeisessä teoksessa, novellissaVarjundid(Vivahduksia), on hermojen herkistymiskulku loppuunsuoritettu. Se on viety jo yliherkkyyteen, lähelle patologista rajaa tai mahdollisesti sen ylikin. Kärsimykseen tarvitaan kehittyneimmät hermot. Tämän kertomuksen "minällä" ne ovat jo olemassa; hän on saavuttanut sen kehitysasteen, josta Rein Jaaninpoika Muhem ja Kulno Nuorissa sieluissa ihanteenaan uneksivat, hän on kavunnut hermoja myöten kulttuuriin. Hermot ovat anastaneet suurimman osan hänen olemuksestaan, kaikkien muitten kudosten kustannuksella, hänestä ei toden teolla ole enää muuta näkyvissä kuin hermosto, kuten anatomian oppikirjoissa mustalle pohjalle piirretty valkea hermokaava.
Novellin minä on sydäntautinen mies, joka saapuu terveyttään hoitamaan Mustanmeren rannoille. Hänen ikänsä on aivan epämääräinen, kertaakaan ei hänestä käytetä epiteettiä nuori, mutta ei tosin myöskään vanha. Yhtä epämääräisiä ovat hänen kansallisuutensa ja ammattinsa; edellisen suhteen häntä huvittaa uskotella kärsimystovereilleen olevansa suomalainen, mutta maisemat, jotka hänelle koti-ikävän hetkinä kangastavat, ovat virolaisia. Mitä jälkimäiseen tulee, niin emme saa tietää siitä muuta, kuin että hänellä on: "ammattina taudit, ja elämäntehtävänä laiskuus". Muutenkin hänellä on vastustamaton halu panna omiaan, syyttä, suotta, ilman muuta itsekästä tarkoitusta kuin kertomisen ilo, tosiasioitten väärentämisen tuottaessa hänelle taiteellista huvia. Hän valehtelee tietoisesti, suunnilleen samoista vaikuttimista kuin lapset tiedottomasti. Hänen seurustelupiiriinsä kuuluu poikkeuksetta keuhkotautisia, kaikilla taudin eri asteilla. Ja koko tässä pakolliseen tyhjäntoimittamiseen tuomitussa joukossa, joka on paennut kotiseutunsa ilmanalaa Mustanmeren rannikon lauhkeuteen, vallitsee pitkällisten sairauksien ja erikoisesti keuhkotaudin luoma tunnuksellinen, nautinnon janoinen levottomuus ja hermostunut hentomielisyys. Rakastelu seuraa keuhkotautia yhtä varmasti kuin kuume. Ilma on erotiikalla kyllästetty, sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän alalta. On päähenkilöitä, on sivuhenkilöltä, mutta useimmilla on osansa tästä parantolarakkaudesta. Kertomuksen minän rakkaustarina alkaa viattomasti ja vaarattomasti, kuten kuusitoistavuotiaitten idylli: viikkokausia vain etäältä ihailtuaan yhdeksäntoistavuotiasta kuolemaantuomittua venäläistä tyttöä, jonka "kaula on kuin kukanvarsi", hän uskaltaa vihdoin tehdä rakkaudentunnustuksensa, ojentamalla rakastetulleen ruusun. Eikä heidän välillään tule sen enempää puhetta rakkaudesta. "En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan, unohdimme", hän tunnustaa myöhemmin. Ajateltakoon, tammsaarelainen mies ja nainen, jotka eivät puhu, vaan ymmärtävät vaitiolon kaunopuheisuuden! Johtuu mieleen lause Tammsaaren edellisestä allegorisesta lastukokoelmastaPoiss ja liblik(Poika ja perhonen): "Nuoruuden murhe on muuttunut mykäksi alakuloisuudeksi." Mutta kuitenkin päättyy tämä hauras ja sanaton rakkausidylli kuolemaan ja tragiikkaan. Tytön, Sonjan, on lähdettävä pois, iltaa ennen lähtöään hän saapuu ystävänsä luo, — ja elämänjano voittaa kuolemanläheisyyden. Seuraavana päivänä tyttö kuolee verensyöksyyn. Mies jää yhä kävelemään polkua vuoriston ja meren välillä, kuunnellen sairaan sydämensä lyöntejä ja ajatustensa syyttävää kiertokulkua, kunnes ei enää jaksa, vaan ampuu luodin rintaansa. Mutta hän ei kuole, parin kuukauden päästä hän on siksi tervehtynyt, että voi palata takaisin pohjoiseen kotimaahansa.
Vielä kerran, vuosien takaa, Tammsaare palaa perustyyppiinsä. Lukijalle jää täysi vapaus ristiä kertomuksen minä millä nimellä hyvänsä; hän itse esitteleikse vain tilapäisesti tekaistulla suomalaisella nimellään. Mikään ei estä hänen nimeään olemasta Heinrich Leisner, kuten Pitkien askelien sankarin, miksikä ei myöskään Kumo tai Robert Muidu! Hän vaikenee tosin visusti kehitysvuosistaan, mutta on kaikki syy luulla, että hän kymmenkunnan vuotta takaperin on asustanut tammsaarelaisessa ylioppilaskomerossa. Ainakin hän on siellä vieraillut. Muutamista yrityksistä päättäen hänkin on aikoinaan harjoittanut aito tammsaarelaista suurten lasten palloleikkiä hieman kalpeilla aforismeilla. Paitsi sitä hän on nähtävästi harrastanut eroottista urheilua, kuten hekin. Ja hän harrastaa sitä vieläkin, sekin on muuan hänen ammateistaan. Mutta se ei enää onnistu hänelle, entinen leikki, jossa Kulno oli saavuttanut virolaisen mestaruuden, muuttuu odottamatta armahtamattomaksi totuudeksi.
Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, — ja kuitenkin tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno, valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi, hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys. On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.
Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja kuolema ovat yhtä.
"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.
Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan. Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja diskreetti kuin vesileima.
Harhaillessaan rakastettunsa kuoleman jälkeen meren rannalla, novellin minä alkaa aikansa ratoksi laskea lännestä itään lenteleviä sorsia. Hän ehtii laskea niitä jo lähemmä toistasataa, kun häneen äkkiä iskee ajatus, ettei mikään estä sorsia lentämästä kaaressa ympäri koko Mustanmeren, jossa tapauksessa hänen laskunsa voisivat jatkua loputtomiin. Huolimatta tämän mielikuvan mahdottomuudesta se ei päästä häntä. Sorsien rivillä ei ole alkua eikä loppua.
On jotain tässä näkemyksessä, sorsien oletetussa ja koskaan päättymättömässä kiertolennossa, josta ei hevillä irti pääse. Tammsaare ei suinkaan koko tuotantonsa kestäessä ole kirjoittanut mitään niin mieleen syöpyvää kuin nämä rivit. Hän on saanut tähän vertauskuvaan ja samalla koko teokseensa jotain siitä lohduttomuudesta, aina samasta, jolla rakkaus, kärsimys ja kuolema seuraavat toisiaan elämän suuressa kiertolennossa, lakkaamatta toistuen, ilman alkua, ilman loppua, kuten sorsien parvi.
Näistä riveistä puhuu parantumaton skepsis. Mutta niissä on myös sitä, mihin Tammsaare vuosikausia on pyrkinyt,hermokulttuuria.
Joh. Aavik(Randvere), synt. v. 1880 Põiden pitäjässä Saarenmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Tarton, Neschinin ja Helsingin yliopistoissa; suorittanut viimeksimainitussa fil. kandidaattitutkinnon v. 1910. Paraikaa ranskankielen opettajana Tarton virolaisissa oppikouluissa. Teoksia:Ruth, Noor-Eesti Album III v. 1909;Praktiline Soome keele opetusv. 1908, Viron kielen opas v. 1911, Keele kaunima kõlavuse poole v. 1912;Mõned keele reeglidv. 1913, Eesti rahvusliku suurteose keel v. 1913,Nominatiivsed liitumisedv. 1915,Parandatud Kalevipoegv. 1916,Uute sõnade sõnastik1918 y.m.
1.
Noor-Eestin III albumissa herätti huomiota muuan 60-sivuinen kirjoitelma, jonka mottona oli Sully Prudhommen säkeistö ("J'imagine, ainsi je peu faire, un ange sous mon front mortel, et qui peu dire, en quoi diffère l'être imaginé du réel?"), otsikkona yksinkertaisesti raamatullinenRuth, ja tekijänä siihen asti Viron kirjallisuudessa tuntematonJ. Randvere. Randvere osottautui ennen pitkää nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen perustajaksi, Joh. Aavikiksi. Ruth sensijaan ei ollut kaunokirjallinen teos, ei esteettinen, sielutieteellinen eikä kirjallisuushistoriallinen tutkielma ja kuitenkin vähän kutakin. Se oli liian tieteellisesti luetteleva, vaikuttaakseen puhtaasti kaunokirjalliselta, liian kaunokirjallisesti tunnelmoiva, käydäkseen tutkielmasta. Siinä oli kirjallisuushistoriallisia, musiikkiopillisia ja lääketieteellisiä tiedonnäytteitä, — kaikki asianharrastuksen rajoissa tosin, — ja sangen seikkaperäisiä selvityksiä ihmisruumiin rakenteesta, niin että se paikka paikoin vaikutti tieteellisten sanojen näyttelyltä; siinä oli runollisia, varmalla tyylipoljennolla kirjoitettuja kohtia, jotka todistivat tekijänsä ranskalaisen kirjallisuuden koulitsemaa tyylikorvaa.
Kokonaisuudessaan se sensijaan oli uudenaikuisen tai pikemmin tulevaisuuden naisen apoteosi, ei suinkaan haahmoittunut runoilijan verenväkevästä näkemyksestä, vaan kokonaan koneellista tietä, analyyttisen ja teoretisoivan hengen luoma, ilman sidettä ympäröivään elämään, rakettu jäsen jäseneltä, ominaisuus ominaisuudelta, hiukan samaan tapaan, kuten vanha tuttavamme Dion aikoinaan muovasi savisen kuvansa. Se oli individualistin ja romantikon aivohaave, ydinainen, eksynyt nuorvirolaisen kaunosielun katonalaiseen kamariin, yritys luoda uusi naisihanne, ei lihasta ja verestä, vaan kirjastotoimista ja mielikuvituksen kullasta.
Ruth herätti heti ilmestyessään samalla paljon pahaa verta. Osaksi oli siihen syypää sen paikottainen hieman naivi kyynillisyys ja eräitten vähemmän kirjallisten käsitteiden ylen avomielinen käsittely, niin karsittuna kuin se nähtävästi ilmestyikin, — lisäksi eräänlainen vähäinen perversiteetin vivahdus, jonka hyvällä tahdolla taisi olettaa kuultavan muutamista sen lauseista, lyhyesti, koko sen ikäänkuin moraalin ja eetillisyyden ulkopuolelle viittaava sävy. Eräs senaikuinen pilakuva esittää Ruthin komeana paratiisilintuna, jota kotikanat pahansuovasti nokkivat. Noor-Eestiä kokonaisuudessaan kohdanneet syytökset ranskalaisesta sivistystaudista, vaarallisen ylikulttuurin maahantuonnista, kohdistuivat itsestään Ruthiin. Muun muassa tarttui virolainen runoilijatar Anna Haava kynäänsä ja avoimessa kirjeessä "mademoiselle Ruthille Pariisiin", vertasi tätä kreikkalaiseen hetairaan ja kehoitti äidillisesti, vaikka ei erittäin kohteliaasti, tätä "kuolemanlintua" mitä pikemmin, sitä paremmin korjaamaan sulkansa Viron rajoilta. Ja eräässä Noor-Eestiä vastaan tähdätyssä kiistakirjoituksessa käyttää muuan toinen virolainen Ruthia ja siinä ilmeneviä suuntaviivoja koko Noor-Eestin yhteisenä symbolina.
Epäilemättä onkin Randveren Ruth enemmän kuin vain yksityisen uneksijan mielikuvitusoikku. Ruth on oleellinen osa Noor-Eestistä, niinkuin sitä on Gustav Suitsin miehekäs paatos, Ridalan luonnonpalvelus, Tuglasen Felix Ormussonin todellisuutta vierova elämänkäsitys tai saman kirjailijan uninäyt, ja Jaan Oksin epätoivoinen, traagillinen raakuus. Noor-Eestiä on Ruthissa esiintyvä älyllisyyden yliarviointi ja ylellisyyspalvonta, sen irrealiteetin ikävä, kauneuden kumarrus ja epäyhteiskunnallisuus, sen keinotekoisuus ja teoretisointi.
Syvimmin Noor-Eestiä sensijaan on ehkä Ruthiin kätkettytarpeettomuusihanne, äärimmäisyyteen viety yksilöviljelys, jolla ei ole mitään muuta päämäärää, kuin oma olemassaolonsa.
2.
Aluksi tekijä esittää itsensä. Hänen tapansa on harjoittaa kirjallista yksinpuhelua, panna paperille ilman minkäänlaisia taiteellisuuden vaatimuksia ajatuksiaan ja unelmiaan, yksinomaan korostaakseen nautinnon tunnetta, jonka leikittely kaikenlaisilla mielikuvasarjoilla ja kuvitelluilla tilanteilla hänessä herättää. Se on eräänlaista keskustelua itsensä kanssa, "ilman huolta rakenteesta tai suunnitelmasta, päämäärää vailla eteenpäin vierivä, kunne jalka kantaa, kaikkia värejä ja tuoksuja nauttiva, kaikkinaisia ilmiöitä uteliaisuudella katseleva, kaikkien kysymyksien edessä pysähtyvä". Näillä mielikuvilla on hänelle todellisuuden arvo, ja niitten tuottama nautinto yhtä todellinen kuin ikinä varsinaisesta elämyksestä syntynyt. "Omistaen erittäin kehittyneen mielikuvituksen olen tuntenut nautintoa kuvitella määrättyjä tilanteita kaikissa yksityiskohdissaan, niin että ne väkevyydessä miltei saavuttivat todellisuuden: olen ne kirjaimellisesti elänyt, niin todellisia ne olivat."
Tämä mielikuvituksellinen nautiskelija, joka ei ympäröivästä todellisuudesta käytä muuta, kuin mitä unielämäkseen tarvitsee, joka poimii nautintoja, kuten muut kukkia, mutta erikoisen sielullisen rakenteensa takia tekee sen yksinomaan kuvituksellista tietä, panee aikansa ratoksi paperille unelmansa naisesta.
Hän tunnustaa kauan pitäneensä itämaista naista, odaliskia, äärimmäisen passiivia, täysin tahdotonta naista ihanteenaan, naista, joka olisi olemassa vain miehen tahdosta, hänen palvelijansa, kaikunsa ja omaisuutensa, vailla omaa sielua, mykkä ja uskollinen kuin huonekalu, ja jonka ainoa kirjallinen sivistys rajottuisi virheettömään oikokirjoitukseen. Mutta nautittuaan kyllin kauan pasha-asenteesta ja ylemmyydentunnostaan, Randvere eräänä kauniina päivänä kyllästyy orjatar-ihanteeseensa. Hänen mielikuvituksensa tekee kokokäännöksen; vastakohtaisuuden vaatimuksesta se alkaa kutoa aivan toisenlaista naiskuvaa. Se ei ole enää Itämaitten haaremi-ilmaston nainen, esteettinen orja, vaan valtiatar, ylinainen, täydellinen sielultaan sekä ruumiiltaan, jonka eroottisen viehätyksen alkuehdoksi on asetettu korkealle kehitetty älyllisyys. Äly on ensimäinen ominaisuus, minkä Randvere lahjoittaa kuvitellulle rakastetulleen, vasta senjälkeen seuraavat muut sielulliset ja ruumiilliset avut ja hyveet. Mutta huomattava on, ettei tämä ehdoton ja yksipuolinen älyn palvonta suinkaan johdu mistään optimistisesta ja ritarillisesta uskosta naisen älyllisiin kehitysmahdollisuuksiin. Päinvastoin, tekijä näyttää hyvin tuntevan vastavirtauksen, joka naisliikkeen voittojen ja saavutusten rinnalla esiintyen on äärimmäisissä tapauksissa leimannut koko naisellisen aivokulttuurin hyödyttömäksi, niin, fysiologisilta edellytyksiltään mahdottomaksi. Hänen oppi-isänsä on nuorena kuollut filosofi Otto Weininger, jonka teos Geschlecht und Character ei säkenöi joka sivullaan vain paradokseja ja nerollisuutta, vaan myös peittelemätöntä naishalveksuntaa, taikka saksalainen psykiaatteri, Möbius, jonka kirja naisen "fysiologisesta heikkomielisyydestä" toista vuosikymmentä takaperin suoritti kiertonsa tarttolaisen nousevan polven keskuudessa. Ruthinkin tekijä on horjumattomasti vakuutettu naisen inferioriteetista ja erityisesti hänen älyllisestä alemmuudestaan. Hän kirjoittaa:
"Ominaisuus, kyky, joka on sielullisten kykyjen hierarkian huippu, on juuri äly, joka elävillä olennoilla on kaikkein myöhimmin kehittynyt. Älyn ylemmyyden muodostaa tietoisen tajunnan tiheys ja monipuolisuus. Mutta naisella on tietoisuus aina köyhempi, ahtaampi ja hämärämpi. Hän ei kykene antamaan muotoa suurille synteeseille, synnyttämään laajoja, yleisiä aatteita, hän näkee vain yksityiskohdat. Tietoisuuden intensiivisyys riippuu samoin tietojen monipuolisuudesta, mitkä aivoihin on sälytetty. Mutta nainen ei voi omistaa tietoja yhtä suuressa määrin kuin mies, hänen aivoenergiansa on heikompi."
Juuri tämä väistämätön vakaumus, tosiseikka, jonka parantumattomuudesta hän on varma, pakoittaa hänet luomaan uninaisen, jonka hän mielinmäärin voi koristaa kaikilla rohkeimman ja kekseliäimmän mielikuvituksensa koruilla. Ja Randvere ratkaisee ongelman oikeastaan sangen yksinkertaisesti saadakseen tuloksen mahdollisimman täydelliseksi, hän yhdistää miehisen ja naisellisen prinsiipin, luo kaksoisolennon, joka omistaa miehisen älyn ja luonnehyveet ja naisen ruumiillisen sulon ja tunne-elämän. Ruth on oikeastaan perusajatukseltaan yksinkertainen yhteenlaskusuoritus: mies + nainen, taikka kuten Weininger sen merkitsisi M + N.
Randvere aloittaa, kuten sanottu, heti siitä ominaisuudesta, jota hän todellisuuden naisessa enimmin kaipasi: älystä. Hän kirjoittaa:
"Sentähden, kuvitellessani ihanteellista naista, jota todella voisin ihailla kuin korkeampaa olentoa, jota katsellessa sieluni löytäisi hienomman ja syvemmän nautinnon, tahdon, että hän on vapaa kaikista naisellisista puutteista. Hän on poikkeuksellinen, ainoalaatuinen olento, sillä hän yhdistää itsessään kaksi ominaisuutta, mitkä todellisessa elämässä näyttävät sulkevan pois toisensa: korkeamman, todella miehisen älyn ja naisellisen luonnon viehättäväisyyden. Hän on korkeassa määrin idyllinen intellektuaali, siinä erikoismerkityksessä, mikä tälle sanalle Ranskassa annetaan, nimittäin olento, jonka ajatusvoima, aivotoiminta on äärimmäisen kehittynyttä, ja joka muistinsa hinkaloihin on kerännyt suuren joukon tieteellisiä ja kirjallisia ajatuksia ja tosiasioita."
Ja hän jatkaa yksityiskohtaisemmin:
"Kuvatakseen vielä selvemmin tämän naisen älyllisyyttä ja alleviivatakseen erityisesti sen oleellista ominaisuutta, on sanottava, että hänen ajatuksensa on täysin vapaa utuverhosta, joka tavallisesti hämärtää naisen ajatusta ja tekee sen kykenemättömäksi selvään logiikkaan ja korkeampaan erittelyyn sekä hedelmättömäksi rohkeista ja nerokkaista aatteista. Tietoisuus on hänellä kehittynyt äärimmäisiin rajoihin, sillä hänen aivonsa ovat raketut mitä hienoimmin ja lujatekoisimmin, ja hänen hermostonsa on hyvin tiheä. Hänellä on sentakia täysin miehisen älyn voima ja terävyys. — — Mutta hänen älynsä tuntomerkki ei ole kuitenkaan siinä määrin rajaton ulottuvaisuus ja voima, kuin aivan harvinainen joustavuus ja hienous. Se on sen pääominaisuus. Sentakia ilmeneekin sen ylemmyys pääasiallisesti siinä, että hän havaitsee ajatuksen loppumattoman vähäisetkin vivahdukset tai jonkin ilmiön eri puolet; hän osaa katsoa asioita joka näkökulmalta, aavistaa niitten kaikki mahdollisuudet, löytää niissä suhteita ja yhtymiä, joita ei kukaan ennemmin ole tullut havainneeksi."
Tämä keinotekoinen ylinainen harrastaa erikoisesti kielitiedettä, — kuten Randvere itse! Hän osaa erinomaisesti latinaa, mutta myöskin kreikkaa. Hän on lukenut alkukielellä Homeroa, Platoa, Lukianosta, Uutta Testamenttia, samoin latinalaisia kirjailijoita. Kirkkoisienkään kirjoitukset eivät puutu hänen aivokirjastostaan. Lyhyesti, hänen sivistyksellään on luja klassillinen pohja. Ruthin kirjastossa, jonka teokset tekijä hyvin yksityiskohtaisesti luettelee, on muuten uudenaikuisista kirjallisuuksista ranskalaisella ehdottomasti etusija; siinä ovat edustetut vanhemmat sekä uudemmat ranskalaiset runon ja proosan mestarit Rabelais'sta asti, Voltaire, Rousseau, Flaubert, veljekset de Goncourt, Maupassant, Bourget, Rod, Sully Prudhomme, Baudelaire, Verlaine, Mallarmé, Rimbaud. Saksalaiseen ja venäläiseen kirjallisuuteen suhtautuu Ruth sensijaan arvostelevasti ja kylmäkiskoisesti. Suomalaisia huvittanee Ruth-Randveren Juhani-Aho-ihailu: "ainoa suomalainen kirjailija, johon hänen henkensä vielä koskaan ei ole kyllästynyt". Ruthin lukeneisuus on nähtävästi suunnilleen sama, kuin tekijän itsensä. Mutta ei siinä kyllin. Ruth on tutkinut keskiajan ja renessanssin latinaa, hän on lukenut munkkien, skolastikkojen ja humanistien teoksia. Erikoisesti kiinnittävät hänen mieltään filosofiset kysymykset, häntä huvittavat abstraktiset spekulatsiot ja sielutieteelliset tutkimukset. Hänen tiedeasteikkonsa ulottuu kuitenkin ulkopuolelle kielitieteen, estetiikan ja filosofian, hän on yhtä kotonaan luonnontieteissä ja fyysillismatemaattisissa tieteissä, hän on tutustunut korkeamman matematiikan salaisuuksiin, leikkinyt differentsiaaleilla ja integraaleilla.
Huomaamme, Randveren vaatimukset ovat perinpohjaiset! Mutta koko tämä tieteily ei suinkaan merkitse Ruthille elämänkutsumusta, ei edes varsinaista työtä. Hän harjoittaa kyllä Randveren sanojen mukaan opintoja yliopistossa, mutta antautumatta yhdellekään tieteelliselle erikoisalalle. Niinkuin Randvere kirjoittaa:
"Hänen ihanteensa on pikemmin Renanin dilettantismi, joka tuntee mielenkiintoa kaikkea kohtaan, koettaen päästä inhimillisissä tieteissä laajaan, monipuoliseen yleiskatsaukseen, mikä ei suinkaan estä häntä hankkimasta jossakin yksityisessä tieteenhaarassa syvempiä ja kauemmas uloittuvia tietoja. Ollen herkkätuntoinen luonne, hän löytää tästä tieteitten panoramasta runouden ja haltioitumisen lähteen, joka kohoittaa hänet jokapäiväisyyden pikkumaisuudesta korkealle mielikuvituksen linnunperspektiiviä kohti, jonka laaja näköala yhtaikaa sekä huumaa että viilentää."
Saatuaan valmiiksi uninaisensa älyn, Randvere ryhtyy muovaamaan hänen maallista ja näkyvää olemustaan. Ja hän tekee sen ainakin yhtä perinpohjaisesti, suurella esteettisellä herkuttelulla. "Tämän tieteellisen naisen on, kuten luonnollistakin, myöskin ulkonaisesti henkilöitävä korkeampaa ihmisyksilöä. Hänen pitää ruumiillisesti omistaa kaikki täydellisyydet, mitkä ihmisruumiille ovat mahdollisia. Senkautta hän on samalla sukupuolellisesti arvokas olento. Sillä jokaisella ihmisellä on oma sukupuolellinen arvoasteensa, jota, tosi kyllä, arvioidaan enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen maun mukaan. Ja minä uskon, olen varma siitä, että sen arvoasteen tietoisella tai tiedottomalla toteamisella on tärkeä osa sisäisen olemuksemme kehityksessä."
Saamme hyvin havainnollisesti tietää, millaiset ovat Ruthin hiukset, silmät, nenä, suu, hampaat vartalo, kädet ja jalat, — niin, Randvere ei edes säiky seikkaperäisesti kuvaamasta niinkään epärunollista asiaa, kuin tämän ylinaisensa oivallista ruuansulatusta! Millaisella nautinnolla Randvere syventyy kuvitellun naisihanteensa suloihin, ja kuinka persoonallinen ja kaavavapaa hänen makunsa on, siitä olkoon todistuksena hänen kuvauksensa Ruthin hiuksista:
"Ruthin päätä, joka on pikemmin pitkäkalloinen, peittää tiheä metsä tummankellertävää tukkaa, jonka hiukset eivät ole velttoja eivätkä liian hapraita, niin että käpristyisivät voimattomina pääluuta vastaan tai jäisivät riippumaan yksityisinä pörhöisinä hiuskarvoina. Laheudestaan ja silkinpehmeydestään huolimatta näyttää niillä olevan itsenäinen elämänsä ja tahdonvoimansa, niin että ne pyrkivät lainehtimaan ja aaltoilemaan päälaelta määrättyyn suuntaan. Korvan ympärillä ja niskassa, kaulalla ne riippuvat ohuina, hentoina, hiukan vaaleampina säikeinä, jotka voivat tehdä naisen pään erikoisen viehättäväksi. — Ruthin hiuksilla on paitsi sitä vielä miellyttävä ja kiehtova lemu, joka tiettyinä hetkinä voi vaikuttaa huumaavasti. Itsestään on selvää, että ne ovat terveet ja vahvat, ne eivät lähde minkään ruumiinrakenteellisen heikkouden tai paikallisen ihotaudin, kuten hilseen, takia. Ne ovat niin tiheät ja vahvat, että Ruthia niistä voi nostaa ja pitää riipuksissa".
Tai kuvaus Ruthin silmistä:
"— — Silmät eivät ole Ruthilla mustat eivätkä ruskeat, eivätkä myöskään viattoman enkelinsiniset, vielä vähemmän jokapäiväiset, vedenkarvaiset, sinertävät, vaan tummat, siniharmaat, joihin on sekoitettu vähäinen vivahdus viheriää, ja jotka määrätyssä valossa, erityisesti iltasin, voivat näyttää hyvin tummilta. Mutta millään muotoa niillä ei saa olla sinervänviolettiin taipuvaa vivahdusta. Ne ovat kyllin suuret, sarvikalvo puhdas ja himmentymätön, ja niin syvällä onteloissaan, että silmien ollessa täydelleen avoinna, luomien reunat eivät lainkaan ole näkyvissä."
Saattaisi kysyä, mitä varten kaikki tämä kauneuden tuhlailu, ja henkisen ylemmyyden hedelmättömyys? Randvere ei anna siihen suoranaista vastausta. Mutta hän puhaltaa elävän hengen epäjumalaansa, liittämällä kuvaukseensa Ruthista kokonaisen luvun, omistetun yksinomaan hänen rakkauspsykologialleen.
"Ruthin rakkauspsykologia on hänen älyllisen ja erittelevän henkensä takia hiukan erikoinen. Hän on ennenkaikkea täydellisesti tietoinen; yksilöllinen ajattelu ja monien rakkauselämää käsittelevien kirjojen lukeminen on hänessä eräitten tunteitten naiviteetin hävittänyt. Hän ei voi siinä suhteessa enää uneksia niin utuisesti, puhtaasti ja viattomasti, kuin 'hyvin kasvatettu nuori tyttö', vaan hänellä on paljoa varmemmat ja suoranaisemmat vaatimukset. Hän osaa selvästi eroittaa rakkauden mielikuvituksellisen puolen ja todelliset, objektiiviset päämäärät. Mutta siitä huolimatta ei hänen tunteittensa voima ole vähemmän suuri, hänen intohimonsa vähemmän väkevä. Tietoisuus ei estä melkein ollenkaan tunne-elämää, kuten voisi luulla, intohimo on riippumaton puhtaasti älyllisestä ymmärtämyksestä. — Huolimatta miehisestä älyllisyydestään ja selkeästä, filosofisesta hengestään on Ruthilla täydelleen naisen vaistomainen taipumus kaikkeen, mitä voi määritellä sanalla romanttinen, se on, ihannoiva ja miltei hentomielinen halu kuvitella rakkautta runollisessa ja mystillisessä hohteessa ja ikävöidä sitä kaikkein ihanteellisimmissa olosuhteissa."
"Oppineen naisen asema, ja mahdollisesti jotkut Ruthin näennäiset sinisukan taipumukset, kaukana siitä, että ne vähentäisivät hänen eroottista kiehtovaisuuttaan ja sukupuolellista viehättäväisyyttään, antavat hänelle juuri päinvastoin erikoisen vastakohtaislumon, tehden hänestä jotain äärimmäisen harvinaista ja kallista sekä kiihoittavan erikoista. Tätä miellyttävää neitoa, tätä nuorta ja raikasta ruumista hyväillä, tuntea se lähellään ja samalla ajatella, että suudeltavan otsan, hyväiltävien hiusten alle peittyy niin hieno ja viljelty sielu, niin korkea ja itsetietoinen henki; kaikki se tuntuisi ennenkuulumattomalta, mielettömältä, pyhänhäväisyltä, anteeksiantamattomalta pyhyydensolvaukselta, mutta saa juuri sen kautta kiihoittavan viehätyksen. — — Älyllisesti kehittyneempi nainen voi elää hienompaa ja kehittyneempää tunne-elämää, hänen herkempi ja joustavampi sielunsa osaa värähtää kaikkein vähimmistä ja arimmista kosketuksista, hänen kanssaan kävisi mahdolliseksi nauttia rakkaudessa hienouksia ja vivahduksia, jotka jokapäiväiselle jäävät tuntemattomiksi ja saavuttamattomiksi. Syvemmällä ymmärryksellään hän käsittäisi sinut paremmin, sielujen yhdyntä on läheisempi ja täydellisempi, niin että vain vähässä määrin tai ei ollenkaan synny erikoista, kiusallistayksinäisyydentunnetta, joka ei häviä kaikkein korkeimmassa hyväilyjenkään hurmiossa, jos on mahdotonta täydellisesti antautua naiselle ystävänä. Hän sensijaan on ystävä, toveri ja rakastajatar yhtaikaa."
"Avioliitossa tai ei, joka tapauksessa hän antaa sille, jonka hän itselleen valitsee, ja joka hänen silmissään armon löytää, kaikkein suurimman ja intensiivisimmän onnen, mitä ihminen on mahdollinen tuntemaan, hän tyydyttäisi kaikki hänen tarpeensa, ruumiillistuttaisi kaikki hänen unelmansa, muuttaisi todellisuudeksi hänen kaikkein salatuimmat kaipauksensa, panisi hänessä väräjämään kaikkein jalostuneimmat kielet, antaisi hänen kulkea läpi koko tunne- ja erotiikan asteikon, osottaisi hänelle hellyyttä ja intohimoa, sisarellista osanottoa ja toverillista ystävyyttä, lyhyesti, tekisi rakkauden mahdolliseksi kaikissa sen eri muodoissa ja vastakohdissa."
Ja Randvere lopettaa unelmansa naisesta seuraaviin sanoihin:
"Tällainen nainen, joka minulle on niin todellinen, niin reaali yksityiskohdissaan, jonka ulkomuodon niin selvästi voin kuvitella, jonka käynnin näen, ja jonka liikkeistä nautin, — onko mahdollista, että tämä nainen, tämä Ruth, ei ole muuta kuin herkkä mieliharha, katoava kuvitusvoiman karkelo, vapaaehtoinen itsepetos, syntynyt tarkoituksessa paeta Todellisuutta. Vai ehkä hän kuitenkin on olemassa, toisessa kaupungissa, toisessa maassa, toisessa maailmassa, toisennimisenä, minun tietämättäni, kenenkään aavistamatta? Tai jos hän nyt ei ole olemassa, jos häntä ei löydy missään koko täydellisyydessään ja koskemattomuudessaan, ehkä hän saapuu kerran, tulevaisuudessa, toisissa oloissa; jos hän yleensä saapuu; jos ylipäänsä uni voi todeksi vaihtua."
3.
Elämänkäsitys, jonka voi tavata kokoon Ruthin rivien välistä, on kauttaaltaan egosentrinen. Ruthilla ei ole, kuten sanottu, mitään tarkoitusta, ei edes tarkoituksen varjoakaan, paitsi oma itsensä ja rakkauselämänsä. Kaikki tiedot, joita hän kokoo, kaikki älyllinen viljelys, jota hän harjoittaa, on yksinomaan häntä itseään varten, tarkoitettu korostamaan hänen persoonallista arvoaan, joka samalla on, kuten tekijä sanoo, hänen sukupuolellinen arvonsa. Tämä korkea yksilökulttuuri ei välittömästi tule vähimmässäkään määrässä minkään yleisemmän tarkoitusperän hyväksi, ei minkään yhteiskunnallisen koneiston palvelukseen. Ruth ei ole luova missään tavallisessa merkityksessä, hän on luonut ainoastaan itsensä. Hänelle on riittänyt oman ruumiinsa ja sielunsa sekä älynsä kehittäminen mahdollisimpaan täydellisyyteen, ja hänen elämänsä sisällys on tämän minänsä kaikinpuolinen vaaliminen. Randvere ei ole runoillut Ruthille yhtäkään taiteellista kykyä, joka ylettyisi asianharrastuksen yläpuolelle, hänen älynsä on yksinomaan vastaanottavaa laatua, hän ei ole esittävä taiteilijatar, yhtä vähän kuin luovakaan, ei runoilijatar, ei kirjailijatar, ei soittoniekka, ei tanssijatar, ei näyttelijätär. Tekijä nimittää häntä "tieteelliseksi naiseksi", mutta mitä yhteistä on Ruthilla jonkun Sonja Kovalevskajan tai Marie Curien hiljaisen tieteellisen työn laboratorion kanssa? Hän on heistä aivan yhtä etäällä, kuin hän on vieras muille feminismin tai sosialismin naismuodoille.
Ruth on kemiallisesti puhdas jokaisesta sosiaalista vaistosta. Hän ei nähtävästi tunne vähintäkään velvoitusta kantaa korttansa siihen kekoon, jonka nimi on inhimillinen yhteiskunta. Keskellä tätä yhteiskuntaa hän on eristäytynyt omaan yksilöllisyyteensä, rakentanut ympärilleen omien ominaisuuksiensa kimaltavan raakunkuoren, johonka vain kaukaisena humuna kuuluu yhteiskunnan vaatimukset ja melu. Hän elää ja on yksinomaan samalla oikeutuksella kuin kaunis ja täydellinen taideteos. Hänen hämmästyksensä ei suinkaan olisi pienempi kuin Louvren marmorisen Venuksen, jos häneltä yhtäkkiä kysyttäisi hänen olemassa-olonsa oikeutusta.
Hänen ruumiinkulttuurin ja kauneushoidon kehittämä ruumiillinen kauneutensa on yhtä hedelmätöntä kuin hänen korkealle kehitetty älynsäkin. Yhtä vähän kuin yhteiskunnallisia, on hänellä äidillisiäkään vaistoja. Tietoisesti tai vaistomaisesti Randvere on Ruthin täydellisten ominaisuuksien luettelosta unohtanut pois äidillisyyden. Ruth merkitsee kehityksen korkeinta astetta, joka ei enää jatkuessaan voi kohota, hän on jo sellaisenaan päämäärä, pyrkimys ja saavutus yhtaikaa.
Hänen olemassaolonsa on kauttaaltaan ylellisyyttä. Hän on ylellisyyttä kiireestä kantapäähän. Hän on hyödytön tai hyödyllinen, tarpeellinen tai tarpeeton, aivan samoin kuin taide on jompaakumpaa. Emme ole koskaan kykenevä missään näkyvässä muodossa laskemaan niitten tunneliikkeitten arvoa, joita ihmissielussa herättää Rodinin marmori tai Verlainen runous. Ruth edellyttää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa jo alkeellisimmat vaatimukset on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, ja joka senvuoksi voi keskuudessaan suvaita suurimman ylellisyyden, mikä maan päällä on olemassa: ihmistaideteoksen.
Juuri tässä tarpeettomuusihanteessa, kuten sanottu, joka epäilemättä on Ruthin ydin, kuvastuu samalla koko nuorvirolaisen uusromanttisen kirjallisuusvirtauksen taide- ja elämänkäsitys. Nuori kumouksellinen kirjallinen polvi oli ottanut tehtäväkseen tendenssin ehdottoman poistamisen kirjallisuudesta, sen vapauttamisen jokaisen kahlehtivan aatteen palveluksesta, taiteen itsensä asettamisen taiteen ainoaksi päämääräksi.
Ruth on tämän l'art pour l'art teorian elämään ja ihmiseen sovelluttamista. Jos voi olla olemassa taide taiteen vuoksi, miksi ei olisi oikeutettu ihminen, joka on olemassa vain ihmisen vuoksi, joka ei ruumiillistuta itsessään ihmiskunnan vaivalloista kehitystyötä, vaan saman työn valmiin tuloksen, jolla ei ole mitään osaa elämän välittömässä ylläpitämisessä ja jatkamisessa, mutta joka henkilöi hyödyttömyyden kauneuden, kuten eräät lajit erinomaisen väriloistoisia, mutta suvuttomia orkideoja!
Ruth on yhteenveto Noor-Eestissä alun alkaen liikkuneista aineksista; sen perusajatus on kauttaaltaan aristokraattinen, kuten pohjimmiltaan Noor-Eestinkin. Se on nuoren polven esteettisen individualismin pohjakaava.
Aivan vailla kaikkia kosketuskohtia todellisuuden kanssa ei kuitenkaan Ruth, virolaisen uneksijan keinotekoinen ylinainen, ole. Ruthissa on epäilemättä jotain kaikkien aikojen la femme inspiratrice'sta. On aina ollut olemassa naisia, jotka, vaikka eivät olekkaan olleet luovia sanan varsinaisessa merkityksessä, kuitenkin ovat painaneet olemuksensa leiman kokonaisiin aikakausiin. He ovat olleet korkealla älyllisellä tasolla, eivät suinkaan aina ole edes puuttuneet luovaakaan kykyä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt heissä käyttämättä. Sensijaan he ovat vapauttaneet miehessä luovan voiman. Se on tuottanut heille suurempaa tyydytystä, kuin oman kykynsä käyttäminen, he ovat nähneet siinä suuremman mahdollisuuden saada ilmaisun omalle henkiselle olemukselleen. Heidän neroutensa on ollut kokonaan passiivista, ei luovaa, mutta luomiseen innostavaa. Heidän suuri tietomääränsä ja aivoviljelyksensä on tehnyt heidän ymmärtämyksensä laajaksi ja kaikkikäsittäväksi ja heidät itsensä kykeneviksi ystävyyteen. Saksalaisen romantiikan aika ja Nuori-Saksa ovat luoneet useita tällaisia naisia, joitten vaikutus aikalaisiinsa on ollut arvaamattoman suuri, vaikka ei ole jäljellä muuta todistusta heidän henkisestä tasostaan kuin kimppu kellastuneita kirjeitä ja aikalaisten lausunnot. Näitä naisia oli etupäässä Caroline, mutta myös Dorothea Veit ja Rahel. Marianne von Willemer, Goethen ystävätär Gerbermühlestä, kuuluu myös samaan la femme inspiratricesarjaan, hän, jonka kunnianhimolle täysin riitti julkaista runonsa ilman tekijänimeä Goethen Westöstlicher Divanin runojen rinnalla, samoin kuin Caroline julkaisi Shakespeare-käännöksensä Schlegelin nimiin. Kaikille näille naisille on rakkauselämä ollut yläpuolella kaikkien muitten elämänarvojen, mutta rakkauselämä erinomaisen korkeassa, hienostuneessa ja sielullistetussa muodossa. Heillä ei ole mitään tekemistä meidän aikamme yhteiskunnallisen naistyypin ja hyvin vähän nykyisen kirjailevan naisen kanssa. Perusajatus heissä ja Ruthissa on sama: he ovat luoneet vain itsensä.
On hyvin mahdollista, että tulevaisuuden nainen korkeimmalle kehittyneissä ilmestysmuodoissaan on lähestyvä la femme inspiratrice-tyyppiä. Hän on ehkä luopuva nykyajan naisen kunnianhimoisesta unelmasta olla luovana kykynä miehen veroinen. Hänen äärimmäisiin kehittynyt tietoisuutensa, jonka voimme olettaa monta vertaa suuremmaksi nykyajan naisen tietoisuutta, on epäilemättä myös tekevä hänet tietoiseksi omasta psykofyysillisestä rakenteestaan ja sen luomista edellytyksistä. Sensijaan emme voi ajatella hänen luopuvan älyllisestä viljelyksestä. Hän on siinäkin suhteessa oleva nykyajan naisen yläpuolella, vaan että hän mahdollisesti on käyttävä äly viljelyksensä hiukan toisin kuin nykyajan nainen. Hänenkin korkein kunnianhimonsa on oleva luoda, mutta luoda miehen kautta. Voi olla, ettei nainen, naisena pysyessään, koskaan voikkaan korkeammalle kohota, kuin juuri vapauttaessaan miehessä luovan voiman. Tulevaisuuden naisen kutsumus on silloin olla luovan miehen, neron, ystävätär, uudistuksen lähde, josta ihmiskunnan kuolemattomat kauneusnäyt kumpuavat.
FRlEDEBERT TUGLAS
Synt. v. 1880 Ahjan moisiossa Võnnun pitäjässä Liivinmaalla, käynyt Treffnerin yksityislukiota Tartossa. Vv. 1906-1917 maanpaossa eri maissa. Elää paraikaa kirjailijana Tartossa. Teoksia:Kahekesiv. 1908,Liivakellv. 1913,Õhtutaevasv. 1913,Juhan Liivv. 1914,Felix Ormussonv. 1915,Saatusv. 1917,Teekond Hispaaniav. 1918.
1.
On olemassa muuan puoli virolaista henkistä elämää, jota tähän saakka ei ole kylliksi varteenotettu, ainakaan suhteessa nykyisiin kirjallisiin ilmiöihin, virolaisen psyyken yöpuoli, niin sanoakseni. Tunnettu baltilainen tiedemiesv. Baerkuvaa virolaista luonnonlaatua rauhalliseksi, flegmaattiseksi ja kylmäveriseksi, henkisille taudeille vastaanottamattomaksi. Aivan yhtä suurella oikeutuksella voisi virolaista maisemaa määritellessään puhua vain viljavista, savipohjaisista pelloista, hedelmätarhoista, rehevistä luhtaniityistä matalain kukkuloitten välissä, tyynistä, tasaisesti virtaavista joista, alavarantaisista järvistä. Mutta kuten virolaiseen maisemaan eroittamattomasti kuuluu virstamääriä laajat suot ja rämeet, niin kuuluu virolaiseen psyykeen, paitsi yllämainittuja ominaisuuksia ja viljandilaisen, pellavakaupoilla vaurastuneen talonpojan tietoista, mahtailevaa juurevuutta, vielä muuan toinen alkuaines, yllätyksellinen, herkistynyt, äärimmäisyyksiä tavoitteleva, fantastiikkaan vetoa tunteva, näkyjä näkevä ja — aivan vastoin v. Baerin väitettä — ylen altis kaikille henkisille ja sielullisille sairauksille. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, millaisen keskiaikaisen legendan kiihkouskonnollinen liike tuskin viisikymmentä vuotta takaperin sai loihdituksi Tallinnanmaan rannassa, — höyryn, sähkön ja sanomalehtien valta-aikana, — kun monisatapäinen pyhiinvaeltajajoukko viikkokausia odotti Lasnamäen niityllä profeettansa lupaamaa "valkeaa laivaa". Hermostunut sähköisyys on muuan nykyisen virolaisen sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Milloin hyvänsä voi siinä odottaa syntyvän ikäänkuin sähkökeräytymiä, jotka puhkeavat sielullisiksi kiihoitustiloiksi.
Virolaisen yhteiskunnan nykyään vahvasti materialistisesta ilmeestä huolimatta ei fantastinen piirre suinkaan ole häipynyt olemattomiin. Tämän sielullisen ominaisuuden juuret juontavat epäilemättä hyvin syvälle, ja mahdollisesti saisi mennä aina yhteissuomalaisiin kerrostumiin saakka, sen alkuilmiöitä etsiessään. Erehdys olisi tietysti nähdä siinä jotain yksinomaan virolaista, niin, edes olettaa inhimillisen sielun yöpuolen virolaisella rodulla kehittyneen silmiinpistävämpään määrään kuin muilla. Ylläkerrotuntapaiset uskonnolliset liikkeet eivät kuulu harvinaisuuksiin eteläisemmissä vyöhykkeissä ja romaanisilla kansoilla, ja anglosaksilaisen rodun taipumus fantastiikkaan on tunnettu. Mutta joskin tämäntapainen sielullinen rakenne olisikin peruksiltaan jotain aivan yleisinhimillistä ja kaikille yhteistä, ei voitane sittenkään kieltää eräänlaisen erikoisesti virolaisen hermoherkän taipumuksen olemassaoloa, jonka merkkejä ei ole havaittavissa vain myöhempinä aikoina, vaan jo kansanrunoudessakin. Virolainen psykiaatteriJ. Luigaon osoittanut, kuinka usein esim. luonteenomainen näköharha, hallusinatsio, esiintyy virolaisessa kansantarinassa. Ihminen kulkee yössä, pimeydessä, yhtäkkiä "lyö valkeata" hänen ympärillään, ja hän näkee näyn, useimmiten kauhistuttavan. Tunnetut ovat virolaisilla saarilla ja mannermaallakin esiintyvät "säikkymistaudit". Virolainen suorasanainen kansantarusto, — samoin kuin tosi kyllä useitten muittenkin kansojen, — on hyvin rikas n.s. kauhuaineista; se vilisee kaikenkarvaisia kauhuolioita, olipa niitten nimi sittenkratt, puuk, hall, luupainajatai mikä hyvänsä, sekä epälukuisia tarinoita ihmissusista ja koirankuonolaisista, painajaisista ja eriskummallisista näköharhoista. On kuin vuosisatoja orjuudella rasitetun kansan säikkynyt fantasia olisi ehdoin tahdoin kaikkialta etsinyt kauhun ja ahdistuksen aihetta, ikäänkuin todellisuuden vaivat eivät olisi sille riittäneet, vaan sen unissaankin olisi täytynyt kantaa päivän taakkaa, väristen omien aivojensa aaveen edessä.
Juuri orjuuden synnyttämä, alituinen ja jatkuva masennustila, ruumiillinen sekä sielullinen, kasvatti epäilemättä tätä "kalmiston mielikuvitusta", kuten Tuglas sitä nimittää. Joskin Viron seitsemänsatavuotisen orjuusajan synkkyyttä mahdollisesti on liioiteltukin, ja sillä kaikesta huolimatta oli helpommatkin hetkensä, jolloin syntyi kansanlaulujenIlo(= kauneus, ilo) ja kansantaiteen värikäs ornamentiikka, niin on epäilemättä suuri osa nykyistäkin virolaista henkistä ja ruumiillista kituliaisuutta pantava tämän luonnottoman pitkän, epäterveen kehityksen laskuun. Elinaikaisen puolinälän kiihoittamat aivot olivat otollinen maaperä fantastiikalle. Lisäksi tulivat herkeämättömät sota-ajat takaa-ajokauhuisine päivineen, kansan herkkähermoisen, näyillä kyllästetyn mielikuvituksen saadessa ravintoa maakuoppien ja onkalojen hämärissä, joissa kyläkunnittain päiväkausia piileskeltiin. Suuri sija on virolaisessa kauhutarustossa, kuten luonnollistakin, suolla. Siitä kohoavat salaperäiset valkeat orhit ja suunnattomat heinäsuovat; se on ehtymätön kauhuakantavassa hedelmällisyydessään, virolaisen kansantarun suuri tuntematon, suuri sfinksi, jonka rahvaan mielikuvitus kansoitti öisimmillä näyillään, täynnä virvatulten runoutta.
Taineon epäilemättä oikeassa: jokainen lahjakas kirjailija kuvastaa tahtomattaankin rotunsa ominaisuuksia. Harvinaisissa tapauksissa hän voi olla kaikkien niitten eri ominaisuuksien synteesi, joista hänen rotunsa ja heimonsa psyyke on kokoonpantu. Mutta useimmiten hajaantuu rotuperintö, ja eri yksilöt heijastavat vain murto-osia suuresta yhteisestä rotupääomasta. Tämä rodullinen yhteenkuuluvaisuus voi olla kirjailijalla usein miltei tiedotonta, eikä se suinkaan aina käy yhteen sen käsitteen kanssa, mitä olemme tottuneet nimittämään kirjallisuudessa "kansalliseksi". Maailmankirjallisuudessa on kyllin esimerkkejä kirjailijoista, jotka aiheenvalinnaltaan ovat täysin kansainvälisiä, mutta silti syvemmässä merkityksessä ovat oman rotunsa tulkkeja.
On kuin olisiFriedebert Tuglas, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti, virolaiselta rotuhengeltä saanut antimiksi ja perinnöksi juuri hermoherkän ja fantastisen puolen, kalmiston mielikuvituksen. On hyvin mahdollista, että vasta kosketus eräitten maailmankirjallisuuden suurien sukulaishenkien kanssa saattoi hänet täysin tietoiseksi tästä rotuperinnöstään. Mutta joka tapauksessa hän on kaikkien niitten epälukuisten, nimettömäin kansantarujen sepittäjäin suoranainen jälkeläinen, jotka kerran loivat virolaisen kauhuromantiikan, kuullen suden ulvonnassa vangitun ihmishengenvalituksen.
Tuglasen sielunelämässä ja luomistoiminnassa näyttää vallitsevan erityinen lainehtiminen. On kuin hänen tunne-elämässään aika-ajoin syntyisi erikoisia kiihoitustiloja, hermopingoituksia, joitten alaisena hän suorittaa varsinaisen luovan työnsä; hänen muu henkinen toimintansa sensijaan on nähtävästi syntyisin näitten kuumetilojen väliajoilta. Siitä hänen tuotantonsa niin erilainen ilme ja laatu. Tuglas luo kukkuroilleen kohonneen affektin vallassa, eräänlaisessa sielullisessa huumaustilassa; hänen taiteensa on neuroosin runoutta.
Kauhun affektilla on Tuglasen teoksissa suuri sija. Hän on itse kirjoittanut nuoruutensa "vapaaehtoisista painajaisista ja omatekoisista aaveista". Kauhu on hänellä epäilemättä jo verissä, hänen ei ole suinkaan tarvinnut mennä itsensä eikä kokemuspiirinsä ulkopuolelle sitä kuvatakseen. Päinvastoin, milloinkaan ei hänen vaistonsa ole niin varma kuin hänen käsitellessään kauhua, tätä sielullista jännitystilaa, jonka voimaa ja tiheyttä, sen kuolemanpeloksi kohotessa, voi verrata vain erotiikan synnyttämiin sielunjärkytyksiin. Tämän aste asteelta kohoavan, kaikki muut vaistot lamaavan sielullisen kulun kuvaamisessa saavuttaa Tuglas suurimmat kirjalliset voittonsa. Alituisesti toistuu hänen teoksissaan takaa-ajotunnelma.
Turha yritys olisi tietysti kytkeä niin rikastaitteista ja kehityskykyistä henkeä kuin Tuglas minkään määritelmän puitteisiin tai yrittää liiaksi yksinkertaistuttaa hänen sielullista pohjapiirrostaan. Painajaisuniensa väliaikoina hän näkee näkyväisen maailman koristeellisessa ja maalauksellisessa valaistuksessa, täynnä hentoja, hauraita idyllejä ja lempeää lyyrillisyyttä. Mutta lähimmäksi omaa olemustaan tulee Tuglas epäilemättä, kun hänelle runollisen haltioitumisen hetkinä, hänen omia sanojansa käyttääkseni, "kaartuu pään päällitse sysimusta taivas, josta tuikkivat heleät, kiihkoisat ja kivuntuottavat tähdet".
2.
Friedebert Tuglas on itse antanut avaimen henkiseen rakenteeseensa, kirjoittaessaan laajan itsetunnustusromaaninsa,Felix Ormussonin, v. 1915. Tällä teoksella on aivan erikoinen asema Tuglasen tuotannossa; se on ikäänkuin reunamuistutuksia, viivanalaisia selityksiä hänen muihin teoksiinsa.
Felix Ormussonon Friedebert Tuglasen taiteeksi tihennetty minä, itsepaljastus, jonka vilpittömyyttä ei ole mitään syytä epäillä. Päinvastoin, kirjailija on sen itse selvin sanoin eräässä aikakauskirjaväittelyssä tunnustanut: "Luulen tuntevani Felix Ormussonin. — Olemme vuosikausia liikkuneet samojen ilmiöitten ja vaikutelmien piirissä. Usein tuntuu siltä, kuin hän olisi minulle omaa itseänikin läheisempi. Hänen taipumuksensa, makunsa, sanansa ja äänensä, — niitten suhteen en suinkaan ikinä voisi erehtyä."
Toinen asia on, onko kirjailija sittenkään antanut koko itseään. Pikemmin voisi sanoa, että hän on valinnut erään kylläkin sangen oleellisen puolen itsestään ja alleviivaamalla sen luonut tyypin, jolla on yleiskantava merkitys. Friedebert Tuglas on laajempi kuin Felix Ormusson. Mutta joka tapauksessa, vaikkapa Felix Ormussonin ja Friedebert Tuglasen henkiset ääriviivat eivät kokonaan toisiinsa yhtyisikään, ovat he kuitenkin siksi lähellä toisiaan, että romaania voi käyttää tienoppaana kirjailijan hieman sokkeloisessa ja yllätyksellisessä mailmassa.
Felix Ormusson, — se on sama Friedebert Tuglas, — vain myöhemmällä kehitysasteella, — joka tuskin koulupenkiltä päästyään joutui teossa ottamaan osaa 1905 vuoden kumousliikkeeseen, nuoruutensa koko kiihkeällä temperamentilla, täynnä ajan nuorta ja tulipaloista romantiikkaa, kulkien pitäjästä pitäjään vallankumouksellisia puheita pitäen ja myöhemmin istuen Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa tutkintovankeudessa. Vähintäin kymmenen vuoden pakkotyö Siperiassa odottaa häntä, mutta hän pääsee pakenemaan yli rajan ja asuu siitä pitäin, lähes kaksitoista vuotta, ulkopuolella maansa rajojen, ainoastaan silloin tällöin ilmitulon ja vangitsemisen uhalla käyden kotimaassa. Hän viettää vuosikausia vapaaehtoista kulkurielämää, retkeillen Espanjaan ja Italiaan, asuu pitkät erät Parisissa taiteilijaboheemin keskuudessa, — kuten Felix Ormussonkin — sen jälkeen useat vuodet Suomessa. Vasta maaliskuun vallankumous on antanut hänellekin täydet kansalaisoikeudet Virossa.
Felix Ormusson on sen kehityskulun tulos, minkä Friedebert Tuglas näinä "oppi- ja vaellusvuosinaan" suorittaa, kumouksellisten kiihoituspuheitten pitäjästä täysiveriseksi kaunosieluksi. Perinpohjainen muutos tapahtuu tässä "romanttisessa sielussa, täynnä paatosta ja intohimoa", jollaiseksi Felix Ormusson kuvaa kahdenkymmenenvuotiasta minäänsä. Ja hän jatkaa: "Temperamenttini, mielialani, sieluni on muuttunut, — olojen, ympäristön, voi ehkäpä olla, myös minussa itsessäni kätkeytyvien itujen pakosta." "Pari vuotta, pari yksinäistä vuotta, täynnä itsetutkimusta ja erittelyä, riittivät panemaan sieluni lainehtimaan pohjia myöten ja sitten jäähdyttämään sen pinnalle jäisen riitteen, joka nyt vain harvinaisissa tapauksissa murtuu." Tuglas irroittautuu Baltiasta, kuten irroittautuu Internationalesta, kuten vapautuu niin monesta muustakin dogmista, kirjallisesta sekä yhteiskunnallisesta. Se on sama tuskallinen irtaumiskulku, jonka samoihin aikoihin taantumuksen raskaassa ilmakehässä suorittaa Gustav Suits, suorittaa Noor-Eesti kokonaisuudessaan. Tienrastit ovat samat: pettymys, kaikenepäily, talttumus, estetismi. Vuonna 1906 Tuglas kirjoittaa vähän retoriseen tapaansa: "Taistella sodassa, kaatua taistelussa, — kuinka helppoa siihen verraten! Mutta elää, nähdessään kaiken muun kaatuvan, itse yhä hengittää, nähdessään kaiken muuttuvan epätodellisuudeksi, harhaksi, uneksi, kauhistavaksi, peloittavaksi, hirveäksi uneksi, — mikä sietämätön kidutus!" Nuoruuden epälukuisten jumalain ja epäjumalain alttareista jää pystyyn vain yksi: kauneuden. Todellisen elämän käydessä yhä tuskallisemmaksi, yhä vieraammaksi, alkaa sen rinnalle kasvaa olematon, näkymätön, mutta silti yhtä oleellinen elämä. Syntyy kaksoisolento, joka yhtaikaa elää ikäänkuin kahta eri olomuotoa. Felix Ormusson on valmis astumaan näyttämölle.
"Neron tehtävä on kehittää ajan taipumus sen kaikkein jalosukuisimpaan, täydellisimpään ja itsetietoisimpaan mahdollisuuteen. Sinulla (Felix Ormussonilla) olisi edellytyksiä viljellä aikakauden pyrkimystä."
Sanat ovat romaanin esipuheesta. Ja eräänä syysyönä, täynnä sateen ja yksinäisyyden spleeniä, sama Felix Ormusson kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Niin, toden teolla, miksi en pitäisi päiväkirjaa tai olisi kirjevaihdossa, kuten Werther tai Jacopo Ortis, — kertoakseni jälkimailmalle murhenäytelmääni. On vahinko, että nämä inhimilliset kokemukset, kaikki nämä itse-erittelyt hyödyttä ja jäljettä häviäisivät. Niissä olisi sentään aineksia kokonaiseksi myytiksi, kun aika ne hämärtäisi ja etäisyys suurentaisi. — Eikö voisi Felix Ormusson kerran omalla alallaan olla samaa, mitä Don Juan tai Werther, — olematon ja sentään uskottavampi kuin koko mailma. Se olisi ainoa lohdutus. Sen vuoksi maksaisi vaivaa todella elää. Olisin valmis sentakia vallan erikoisesti kärsimäänkin!"
Tuglasen tarkoitus ei ole ollut suinkaan vain poikkeuksellisen yksilöpsykologian, harvinaisen poikkeustapauksen toteaminen; päinvastoin, hän on kai jo varhain tuntenut tyypillisen, luonteenomaisen yhtenäisyyden omansa ja sukupolvensa kehityskulun välillä. Friedebert Tuglasta, toisin sanoen Felix Ormussonia on epäilemättä viehättänyt sama tehtävä, joka niin monta taiteilijaa, niitten joukossa kaikkein suurimpia, on houkutellut: koota oman aikakautensa luonteenomaisimmat säikeet, seuloa ne kaikesta satunnaisesta, korostaa ne korkeampaan asteeseen, sanalla sanoen, luoda aikakauden tyyppi, tulkita aikakauden mykkä ja vapautustaan vartova sana. Se edellyttää aina, että runoilija tuntee olevansa aikakauden virtausten synteesi, tuntee itseensä keräytyvän kaiken, mikä aikakaudessa ahdistavana tai vapauttavana pyrkii ilmoille, tuntee olevansal'enfant du sièclesanan varsinaisessa merkityksessä. Ulkokohtaisesti, yksinomaan havainnon tietä eivät synny tällaiset teokset. Ne ovat päinvastoin aina mitä persoonallisinta, subjektiivisinta taidetta, häikäilemättömiä itsetunnustuksia, itsepaljastuksia, jotka eivät epäile lausua peittelemättä sitäkään, minkä tunnustamisen Rousseau nimittää vaikeammaksi kuin rikoksellisuuden, naurettavaisuuden. Ne ovat sairaan ajan suuria sairaskertomuksia. Kirjailija on yhtaikaa sekä potilas että parantaja, hän paljastaa armotta oman sielunsa sairauden, joka samalla on koko hänen sukupolvensa tauti, kehittäen sen huippuunsa ja mahdollisimpaan täydellisyyteen, ikäänkuin viljelläkseen siitä rokotusainetta, joka varjelisi samalta vaaralta.
GoethenWerther, ConstantinAdolphe, Musset'nVuosisadan lapsen tunnustus, LermontovinAikamme sankari— pohjoismaisesta kirjallisuudesta JacobseninNiels Lyhne, KierkegaardinViettelijän päiväkirja, — kaikki nämä nimet johtuvat mieleen Felix Ormussonia lukiessa. Ei niin, että virolainen romaani taideteoksena sinnepäinkään ylettyisi näitten intiimin taiteen kuolemattomien muistomerkkien rinnalle. Mutta kuitenkin on kuin yhdistäisi näkymätön, ajasta ja kansallisuudesta piittaamaton side nämä niin erilaiset nimet, kuin olisivat ne renkaita samassa, läpi vuosikymmenien kulkevassa inhimillisessä ketjussa. Felix Ormusson on kaikkien näitten kuuluisain mailmantuskapotilaitten heimoa, hänen tautinsa on samaa alkujuurta kuin heidänkin. Sama suuri melankolia, jolla ei ole muuta pohjaa ja perustaa kuin inhimillisen olemuksen ja elämisen traagillisuus sellaisenaan, joka Salomon Saarnaajaa kalvoi kaiken turhuuden tuntona, Wertheriä "Weltschmerzinä", jolle Ranskan romanttinen koulu antoi nimenennui, joka tuntui karvaana pohjasakkana kaikissa Petshorinin ja Niels Lyhnen elämyksissä, — sama mailmantuskan, kaunosieluisuuden ja epäilyn maininki tuntuu myös virolaisessa Felix Ormussonissa.
Sanottakoon heti: Felix Ormusson ei ole mikään elävä kirja sanan tavallisessa merkityksessä. Kaikki, mitä tässä päiväkirjan muotoon kirjoitetussa romaanissa tapahtuu, jää lukijalle yhtä varjomaiseksi, kuin se nähtävästi on ollut tekijällekin. Felix Ormusson, Parisista kotimaahan palannut kirjailija viettää kesänsä ystävänsä, radikaalisporvarillisen virolaisen lääkärin luona, rakastuu kesän kuluessa ensin ystävänsä kevytmieliseen ja hekumalliseen vaimoon, Heleneen, ja senjälkeen tämän sisareen, viileään ja neitseelliseen Marioniin, jotka kumpikin, vaikka Ormussonin onnettomuudeksi, päinvastaisessa järjestyksessä samoin rakastavat häntä. Loppujen lopulta jäätyään kumpaakin vaille, Felix Ormusson palaa takaisin Parisiin, pelastuen rukkaset saatuaan nolosta tilanteesta sepittämällä legendan salaperäisestä ranskattaresta, ja siten lähtiessään säilyttäen seikkailijan ja Don Juan-sädekehänsä.
Mutta sensijaan elää näissä aforismeissa, ajatusvälähdyksissä, tunnelmissa, joitten mosaikista kirja on kokoonpantu, erehtymättömästi Felix Ormusson.
Felix Ormusson on ennenkaikkea romantikon, uni-ihmisen, toimintaan kykenemättömän ihmisen tragedia. Häneltä puuttuu täydelleen elämisen taito, hän on kykenemätön varsinaiseen elämään. Kuten nuori Obstfelder, hänkin tuntee alati sattuneensa "vieraalle taivaankappaleelle". Niinkuin Tuglas itse hänestä sanoo: "Felix Ormussonilla on alusta alkaen kaksi olemisen kehää: todellinen ja mielikuvituksellinen. Todellisessa hän on aina huonosti onnistunut". Hän on kirjaihminen siihen määrään, että hänen näkökulmansakin on ennen kaikkea kirjallinen; kirjeet ja kirjat merkitsevät hänelle luotettavampaa todellisuutta, kuin itse kouraantuntuva ja aistittava elämä; elämällä, rakkaus siihen luettuna, on hänelle vain eräänlainen koristeellinen ja esteettinen arvonsa. Vielä enemmän: hän itse tuntee usein samaa epätodellisuuden tunnetta itseään kohtaan, ikäänkuin hän olisi vain "eräänlainen näköharha, eräänlainen luonnon idée fixe". Aivan sama ajatus on jo Tuglasen v. 1906 kirjoittamassaUnede kuristikkertomuksessa: "En ole todellinen, olen kangastus, olen mailma ja mielikuva. Osani elämässä on ollut vain näyttää joltakin eikä olla. Se on ollut runoa ja mielikuvitusta. Omaa sydäntä ei minulla koskaan ole ollut, runon ja mielikuvituksen sydämellä olen tuntenut." "Vain olematon on ihanaa", Felix Ormusson huudahtaa. "Valhe, olematon, uneksittu maa on todella aina ollut oikea kotimaani." "Kauniimpi kaikkia saavutuksia on kuvittelu. Se on ainoa kiinnepiste kuolleessa mailmassa, jossa ihmisellä on kaksi verivihollista, aika ja välimatka." Kuten Huysmansin à Rebours-kirjan sankari keinotekoisessa valtamerilaivassaan, niin asustaa Felix Ormussonkin eräänlaisessa mielikuvituksen ja unielämän lasikehässä, jonka särkymistä hän pelkää. "Yhä hauraammaksi kuluu ajatuksen hankauksesta lasiseinä, joka eroittaa olemisen olemattomuudesta. Kerran leikkaa armoton timantti illusioonin kuvastimen puhki. Ja mitä silloin?" Todellisuus, realiteetti, on hänelle aina tuottanut vain tuskaa ja kärsimystä.
Hän on ihminen, jonka voima ja rikkaus ovat mielikuvituksessa, abstraktisessa ajattelussa, mutta joka ei kestä vähintäkään kosketusta todellisen elämän kanssa. Jokin tuntematon keskipakoisuuden laki karkoittaa hänen tapaisensa ihmiset varsinaisesta elämästä, he ovat tuomitut ikänsä kiertämään kaiken lämmön lähdettä, kuten kuu aurinkoa, itse kylminä. He ovat avuttomia ja saamattomia elämän moninaisten ilmiöitten ja vaatimusten edessä, niinpian kuin ne astuvat heidän eteensä todellisuutena eikä unena. Heidän mielikuvituksensa kirjavat siivet putoavat heti todellisuuden ilmakehässä. Lyhyesti, heiltä puuttuu tärkein: elämisen taito.
Hänen ristiriitaisuutensa ja traagillisuutensa syntyy siitä, että hän huolimatta elämänpelostaan ja kykenemättömyydestään kuitenkin ikävöi samaa todellisuutta, jota hän itse asiassa halveksii ja pelkää. Yksinkertainen, kasvimaisesti kehittyvä ja luonnollisesti sykkivä elämä herättää hänessä kateutta. Hän kadehtii vanhaa Adamia, renkiä, joka lyödessään seivästä maahan, ei koskaan kysy, "mikä on seiväs semmoisenaan, mikä on seipään idea?" Onnellisia ovat hänestä ne, jotka "syövät, juovat, nukkuvat ja synnyttävät lapsia". Ja kaunosielu Felix Ormusson haaveksii rupeavansa maalaisrengiksi, päästäkseen katselemasta elämää kirjallisilta ja esteettisinä näkökulmilta, samalla kun häntä kiusaa niittoväen karheat kädet ja vielä karheammat äänet ja oma taitamattomuutensa viikatteen käytössä.
Elämänkykenemättömyydestään huolimatta hiuduttaa häntä alituinen elämänjano. Hän odottaa täysielämää, tämän sanan renessanssiaikuisessa merkityksessä, kaikkien ruumiin ja hengen kykyjen täydellistä nautintokelpoisuutta. Hän janoaa yhtä intohimoisesti täydellisyyttä, kuin hänen toinen minänsä Friedebert Tuglas lastussaanPro domo mea. Hänelläkin on sammumaton ikävä "täydellisiin mailmoihin, kristallisiin seutuihin, joitten yli puhkeavat kukoistukseen suuren salaisuuden ja suuren tietoisuuden heleät kukat".
Hänellä on koko nuoren rodun elämis- ja nautinnonhalu verissään. Hän kärsii tietoisuudesta, ettei ole tilaisuudessa kaikesta mailmaanmahtuvasta yhdellä kertaa nauttimaan. Veneziassa soutaa iloinen seurue gondooleilla kiinalaisten lyhtyjen valossa suvisena yönä merelle, — ja hän, Felix Ormusson, ei ole mukana! Troopillisessa metsässä koittaa päivä, punaiset metsäkukot kiekuvat, apinalauma juoksee kimeästi kirkuen yli suurten mehuisten kukintojen kruunaamain latvojen ja karistaa oksilta ruusuisia kukkia kuin lunta vedenpartaalla vetelehtivien krokodiilien päälle, — ja hän ei näe sitä! Hän tahtoisi puolen tunnin kuluessa nähdä kaikki maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, kaikki tähtitieteelliset, geologiset ja biologiset kehityskulut, mitkä miljoonan vuoden kuluessa ovat tapahtuneet. Vielä enemmän: hän tahtoisi elämänsä kuluessa suorittaa koko Darwinin kehitysopin käytännössä, aina amööbista hamaan yli-ihmiseen saakka.
Hän vaivaa päätänsä mietiskelemällä, minkälainen on kiinalaisten, tämän vanhan hienostuneen rodun rakkaus, minkälainen heidän rakkautensa runous, heidän hyväilyjensä kulttuuri. Voiko sitä käsittää? Vai onko se yhtä ihmeellistä, kuin hampunkukkasten rakkaudenilmaisu tai ruispellon heilimöinti?
Felix Ormussonkin kärsii ahdistavista painajaisunista, jotka eivät anna hänelle rauhaa:
"Koko yön vaivasivat minua pahat unet.
"Jokin muodoton ajoi minua takaa mittaamattomalla lakeudella. Se oli monikätinen ja monijalkainen, tuhathaarainen, puun ja eläimen sekasikiö. Yhä uudelleen ja uudelleen, monena kymmenenä muunnoksena, silmänräpäyksessä väriään ja muotoaan muuttaen, se yllätti minut harmailla kedoilla.
"Lakeutta leikkasivat liikkumattomat joet, joitten vesi oli läpikuultamaton. Minä hiivin jokipolvissa, korkeassa kaislikossa. Mutta taas, yhä uudestaan, tavoitti minut näköharha, Unien saatanallinen seepia kymmentuhansine koipineen.
"Se tuli toisinaan pitkähiuksisena päänä. Toisinaan kuin Ilmestyskirjan aurinko, mustine sädekruunuineen. Toisinaan taas kuin satatuhatta, polvesta yhteenkasvanutta hoikkaa ihmisjalkaa, jotka juoksivat nopeasti. Se seisoi joka paikassa tielläni, niinkuin ihmispuut Danten Helvetissä.
"Eksyin sen haarojen keskellä. Ne riippuivat äärettömänä köynnöskasvien tiheikkönä ympärilläni ja ylläni. Epätoivoisesti yritin kiskoutua irti, mutta kietouduinkin kiinni yhä lujemmin.
"Ja niin makasin kumollani maassa, joka jäsen sidottuna. Ikäänkuin kosteat meriheinät tai imelästi tuoksuvat naisen hiukset piirittivät minua joka puolelta."
Felix Ormusson on kirja kaunosielusta, lähemmin sanottuna virolaisesta vuosisadan vaihteen kaunosielusta, ehkei vielä lopullinen läpileikkaus, mutta siihen tietoisesti pyrkivä. Kuten muuan toinen nuorvirolainen kirjailija sanoo: Felix Ormussonin kaimoja kiertelee pitkin maata! Mutta se on jo sellaisenaan alkava reaktsio ylenpaltista estetismiä ja kaunosieluisuutta vastaan. Kertomuksen kuluessa Felix Ormusson, kaunosielu, alkaa epäillä tähän asti ainoaa uskontoaan, estetismiä, niinkuin on kerran epäillyt kaikkea olevaista. Hän hävittää itse omatekoisen jumalansa: "Estetismi on myrkkyä. Leikki kaikkein korkeimmalla asteella, kun siihen aletaan uskoa, on traagillinen. Traagillisuus on siinä, että sen jälkeen sekä leikki että myös todellinen elämä käyvät mahdottomiksi." Ja toisessa kohden: "On jotain kauheata tuntea kauneus koko olennollaan, nähdä jumalansa kasvoista kasvoihin. Tunkeuduttuaan taiteen peruksiin, tuntiessaan sen joka jäsenellään, tajutessaan sen kuin uskonnon kaikilla aisteillaan, ei onnistu enää elämä eikä taide."
Hän alkaa etsiä eetillisiä elämänarvoja siinä, missä ennen näki vain koristeellisia, rakkaudessa, avioliitossa. Yli-ihminen Felix Ormusson on vähällä muuttua moralistiksi, hän vaihtaa esteettisen mailmankatsomuksensa eetilliseen. Mutta eetillisyys ei tee häntä sen elämään kykenevämmäksi kuin esteettisyyskään. Ja lopullisen kompastuksensa jälkeen hän heittää molemmat nurkkaan rakastettavalla keveydellä tunnustaen:
"Elämä ei ole esteettinen eikä eetillinen ilmiö. Se on yksinomaan koomillinen. Ottakaamme se siis sellaisena vastaan!"
Ride, si sapis! Mailma ja elämä kuvastuvat lopullisesti Felix Ormussonille samassa ivanauruisessa, vääristyneessä asenteessa, kuin hänen kosintakohtauksessaan, jolloin hän onnettomuudekseen sattuu istumaan puutarhan suuren lasipallon edessä ja sen kuperassa pinnassa näkee irvikuvaksi rujostuneen itsensä. Kaikki päättyy lopultakin farssiin. Ranskalainen tai oikeammin kreikkalainen tapa antaa murhenäytelmän jälkeen hullunkurinen, nauruhermoja kutkuttava ilveily, huuhtoa pois vapauttavana nauruna elämän ankara totuus, — siinä Felix Ormussonin elämänfilosofian lopputulos.
Mutta turhaan yrittää Tuglas antaa tälle uni-ihmisen murhenäytelmälle tragikomedian leimaa. Se on ja pysyy tragediana, kuinka sovittavan koomilliselta näkökulmalta tekijä koettaakin katsoa toisen minänsä erehdyksiä.
Felix Ormussonin, alias Friedebert Tuglasen, on hänen henkinen rakenteensa alun alkaen määrännyt ennemmin tai myöhemmin irroittautumaan kaikesta todellisuudesta ja siirtymään sen ulkopuolelle, fantastiikan fosforikimmelteiseen mailmaan, clair-obscur-valossa häämöittävine tilanteineen, — mailmaan, joka aikojen alusta on ollut turvapaikkana hänen kaltaisilleen uneksijoille, ja joissa heillä on elämis- ja hallitsemisoikeus.
3.
Ei ole myöskään unohdettava, Tuglasen joutuessa lisäämään Euroopassa vaeltavien virolaisten emigranttien lukua, tuli hänen psykologiansa pakostakin olemaan emigrantin, maanpakolaisen. Ei ole epäilystäkään, ettei se tavallaan ole ollut määräävää koko hänen kirjalliselle kehitykselleen. Tuglas on monessa suhteessa velkaa maanpakovuosilleen. Mutta varmaa on, että hän on saanut samalla tuntea emigranttielämän lamaavat ja kielteiset puolet, irrallisuuden kirouksen. Jos osa Noor-Eestin kirjailijoista on saanut kipeästi kärsiä olojen liikaa ahtautta, niin on Friedebert Tuglas saanut päinvastoin kärsiä mailman liiasta väljyydestä. Kirjailija voi ehkä pitkät ajat elää ja luoda myötääntuomastaan havaintojen, tyyppien ja elämysten pääomasta, joka tietysti on sitä riittävämpi, mitä myöhemmällä iällä irtautuminen on tapahtunut; hän voi henkistä tietä jonkun aikaa ylläpitää tämän havaintomailmansa tuoreutta. Mutta loppujen lopulta tulee kuitenkin hetki, jolloin välimatka käy taiteellisesti surmaavaksi, sisäinen näkemys ehtyy, ja elimellinen kosketus luonnollisen aihepiirinsä kanssa on ainoa parannuskeino, niin, taiteellinen elinehto. Tuglas ei syyttä, suotta Juhan Liivin runoudesta lainatulla vertauksella nimitä itseään kohti mehiläiskekoa, kotimaata, pyrkiväksi mehiläiseksi. Epäilemättä hän on saanut aika-ajoin pitkän ja pakollisen maanpako-aikansa kuluessa tuntea taiteellisen ehtymisen, kuoleutumisen vaaran, jolla pitkittyvä eristyminen, ei mihinkään kuulumattomuus, on häntä uhannut.
Hänen siirtymisensä fantastisiin aiheisiin olisi tätäkin tietä johdonmukaisesti selitettävissä, luonnollisena seurauksena olosuhteista. Hän oli pakoitettu siihen, se oli ainoa mahdollisuus, mikä hänelle jäi jäljelle. Ja toden teolla, mitä kauemmin hänen maanpakolaisuutensa kestää, sitä etäämmäksi hän etenee ulkonaisesta todellisuudesta. Hän alkaa virolaisella naturalistisella kyläkuvalla. Side kotikylään on vielä tuores ja läheinen, ihmisillä on vielä mullan ja lannan haju. Senjälkeen alkaa jo etäisyys tehdä tehtävänsä, virolainen kylä asujamineen siirtyy etäämmäksi lyyrilliseen, impressionistiseen valaistukseen. Mutta tämäkin jo hiukan tyylitelty idylli katoaa, ja jäljelle jää vain aineksia taruksi, myytiksi. Ulkonaiset olosuhteet ovat kuitenkin vain jouduttaneet Tuglasen kehitystä, joka muutenkin kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut väistämätön. Suunnilleen samoissa olosuhteissa on toinen virolainen kirjailijaemigrantti,Eduard Wilde, säilyttänyt kaiken aikaa täysiverisen realisminsa ja kotoisen aihepiirinsä. Tuglasen erikoinen henkinen rakenne on epäilemättä jo alusta alkaen ollut olemassa; sen voi aavistaa vaistomaisena pyrkimyksenä omaa alkuainettaan kohden jo hänen kaikkiin eri tyylilajeihin kuuluvissa harjoitelmissaan, jotka kuin päällekkäin latoutuneina kerrostumina, kirjallisgeologisessa järjestyksessä ovat julkaistut teoksessaLiivakell(Tuntikello). Ikäänkuin värikäs, fantastinen kivisuoni se kulkee läpi Tuglasen nuoruuden tuotannon.
Tuglas on oppilasvuosinaan kokeillut kaikilla mahdollisilla tyylilajeilla. Hyvin kirjava on kirjallinen läpileikkaus, jonka Tuntikellosta saa — Naturalismi, uusromantismi, impressionismi, symbolismi, kaikki viihtyvät vieretysten. Selvä ja asteettainen on sensijaan irtautuminen todellisuudesta.
Nuoruutensa realistisnaturalistisissa harjoitelmissa, joista jotkut kohoavat jo taiteellisellekin tasolle, on Tuglas, kuten sanottu, vielä kokonaan virolaisessa kamarassa kiinni. Ihmisten puhe kiintyy hänen korvaansa vielä aivan foneettisella tarkkuudella; hän ei tarvitse minkäänlaista kaukoputkea nähdäkseen räikeän alkeellista ihmiskekoa, jossaHunt(Susi)-kertomuksen seikkailut tapahtuvat, tai yhteiskunnallista vääryyttä huokaavaa maapintaa, josta on kohonnutHingemaan(Sielunmaan) ikävöinti. Kaikki on vielä lähellä häntä, käsinkurkoitettavassa etäisyydessä. Hän on tosin tavallaan kyllä jo kylän ulkopuolella, hänellä ei tällä alkuasteellakaan ole kansankirjailijan perspektiivitöntä suhtautumista aihepiiriinsä; hän katselee kyläänsä pieni, tuskin näkyvä satiirinen hymähdys suupielessä tai sitten miltei tendenssiin vivahtavalla yhteiskunnallisella säälillä. Mutta hän on vielä aivan äsken nähnyt sen. Hän on vielä aivan äsken nähnyt nuo sydänmaan kylän pimeimmälle taikauskolle ja joukkosuggestiolle alttiit ihmiset, joitten kaivoon talviyönä putoaa susi, uppoamatta heti, vaan pysytellen hengissä ja houkutellen koko talon patriarkaalisen, monipäisen väen aamulla virren ja jumalansanan voimalla manaamaan itse pääpirua!Susi-kertomuksen johdosta, joka alkujaan ilmestyi eräässä aikakauslehdessä, kävi muuan talonmies toimituksessa valittamassa, että se salli kansaa pilkkaavia kirjoituksia!
Aivan hiljakkoin on Tuglas samoin vielä tuntenutSielunmaanvirolaisen kandimiehen (= mäkitupalaisen, pikkutilanvuokraajan) elämisen ja olemisen äärimmäisen viheliäisyyden, jonka sammumaton oman maapalstan kaipaus ei saa tyydytystään, ennenkuin hänelle kapinaan osaaottaneena avautuu hauta, "seitsemän jalan pituinen, neljän jalan levyinen". Kertomus on 1905 vuoden jälkikaikuja; huolimatta epäsuhtaisesta rakenteestaan, joka panee olettamaan alkuaan paljoa laajempaa pohjapiirrosta, on siinä kauttaaltaan voimakas ja väärentämätön sävy. Muutamilla sivuilla, muutamilla lauseilla saa Tuglas esiin tämän virolaiselle niin luonteenomaisen maanikävöinnin. Kandimiehen iäkäs, haudan partaalla hoippuva isä alkaa haaveksia "hingemaasta", jonka kruunu Siperiassa on jokaiselle luvannut: "Tuntui, kuinka hänen äänensä värisi sisäisestä liikutuksesta, ikäänkuin hän olisi lausunut ilmi jotain, mitä koko elinaikansa oli sielussaan kantanut, kaikkein kalleimman, kaikkein suurimman ajatuksensa. Sielunmaa! Millainen sana, mitä kaikkea se merkitsi! Se merkitsi hevosta, lehmää, omaa kattoa pään päälle, vapautta veroista, vapautta raskaasta orjuudesta…"