Kun Blix huomasi hänen olevan sävyisän, sanoi hän:
»Niin, ja se onkin jo päätetty. Isä ja minä kirjoitimme eilen illalla.»
»Milloin te matkustatte?»
»Tammikuun ensimmäisellä viikolla.»
»Vai niin, sinne on vielä aikaa. Mutta kuka täyttää teidän paikkanne täällä. Kuinka kumman tavalla teidän isänne voi selviytyä ilman teitä? Entä Detten ja Howard?»
»Täti Dodd tulee hoitamaan taloutta.»
»Tämä tuli hiukan yllätyksenä», sanoi Condy. »Mutta se on suuri asia, Blix, ja minä iloitsen suuresti teidän puolestanne. Teidän uranne on samalla viitoitettu. Kun teidän tätinne pitää niin paljon teistä eikä hänellä itsellään ole lapsia, tekee hän luonnollisesti teidät perillisekseen — ehkäpä hän heti lahjoittaa vissin määrän teille. Ja te menette naimisiin jonkun pomon kanssa New Yorkissa ja olette 'fashionables news' ennenkun arvaattekaan.»
»Mitä te nyt loruatte!» torui Blix. »Ei, minä lähden sinne aivan yksinkertaisesti opiskelemaan lääketiedettä. Te ette tiedä kuinka se ajatus minua ilahduttaa. Minä olen jo ostanut muutamia ensi lukuvuonna tarvittavia kirjoja ja lukenut osan niistä. Te ette ehkä sitä usko, Condy, mutta se on todellakin vielä parempaa kuin Kipling.»
»Kunpa minäkin pääsisin New Yorkiin!» mumisi Condy mieli mustana.
Blix unohti silmänräpäyksessä oman onnensa.
»Niin, kunpa te pääsisitte!» huudahti hän. »Te olette aivan liian hyvä tuolle sunnuntain lisälehdelle. Sen te tiedätte itse yhtä hyvin kuin minä, ja minä olen kuullut monen muun sanovan samaa, kun he ovat lukeneet teidän kertomuksianne. Täällä saatatte mennä samaa menoa 20 vuotta, ja mitä te sillä voitatte? Istutte sunnuntailehden aputoimittajana niinkuin nytkin! Ja pahinta on, että te kai lopulta laskeudutte lepoon siinä mielessä, ettette te muuhun kelpaakaan. Mutta teistä voipi tulla suuri kirjailija. Siitä olen varma. Minä uskon teihin; Condy, ehdottomasti. Mutta niinkauan kuin tyydytte olemaan täällä päivätyöiäisenä, ei teistä voi tulla muuta kuin kirjallinen päivätyöläinen. Teidän täytyy murtautua eteenpäin ja laittaa, että pian pääsette täältä pois. Tiedän että teillä kyllä on täällä huvia, mutta on paljon, joka on parempaa kuin Kuvitteleminen — se on ajan pitkään liian pientä. Päättäkääpä lähteä itäänpäin ja jättää kaikki sen varaan. Te tahdotte sinne kernaasti, sen tiedän, mutta se ei riitä, että kernaasti tahtoo. Innostus ilman tarmoa ei riitä. Innostusta teillä on, Condy; tarvitsette ja teillä täytyy myöskin olla tarmoa. Teidän täytyy oppia kieltäytymään monesta hauskasta asiasta; teidän täytyy tehdä se ehdottomasti järkkymätön päätös, että te lähdette itään ja sitten vain purra hampaat yhteen ja panna päätös täytäntöön. Ooh, sanonpa sen teille, minä rakastan ja ihailen miestä, joka voi tehdä suuren päätöksen ja panna sen täytäntöön.»
Condy oli istunut ja katsellut häntä kun hän puhui, katsellut hänen säkenöiviä, mustanruskeita silmiään, hänen hehkuvia poskiaan ja pieniä käsiä, jotka puristautuivat pyöreiksi, vaaleanpunaisiksi nyrkeiksi.
»Se on suurenmoista, Blix», huudahti hän. »Te olette kelpo tyttö! Te voitte tehdä kuolleen eläväksi. Te olette niitä naisia, jotka luovat miehiä. Nainen, joka tukee miestä, sellainen te olette. Te saatte hänet kyllä ojasta ja viedyksi virran mukaan. On päivänselvää», jatkoi hän hetkisen kuluttua, »on päivänselvää, että minun pitäisi lähteä New Yorkiin. Mutta olettakaa nyt, että minä lähden sinne, Blix — mitä sitte? Minulla ei ole rahoja korkoja kasvamassa eikä myöskään rikasta tätiä. Ellen saisi jotakin tointa — ja tuskinpa sitä saisin ensimmäisinä 3—4 kuukautena — millä minä sillä aikaa eläisin? Mitä poloinen pieni lintu tekisi? Minä olen köyhä nuori mies, Bessemer, ja minulla on tapana syödä aina joskus toisinaan. Ei, ainoa mahdollisuuteni on, että joku aikakauslehti tai kustannusyhtiö tai kuka tahansa minut 'keksii' ja tekee minulle toisen tai toisen tarjouksen.»
»Niin, ja sittenhän teillä on Riemukustannusliike. Se on osoittanut mielenkiintoa teihin, Condy. Sitä teidän on pidettävä yllä ja toimittava niin, ettei se tule unohtumaan. Oletteko lähettänyt kustannusliikkeelle 'Kuoleman voiton'?»
Seuraavana aamuna istui Condy täysihoitolassa kahvin ja pehmeiksi keitettyjen munien ääressä ja tunsi olevansa niin kummallisen alakuloinen ja pettynyt tietämättä oikein miksi. Hän ei välittänyt mistään. Sanomalehti oli ikävä. Hänellä ei ollut hiventäkään halua työhön, ja miten lie ollut auringonkaan laita tänä aamuna? Toimistoon mennessään näki hän, ettei taivaalla ollut pilvenhattaraa, ja kuitenkin oli kaikki niin kerrassaan loistotonta. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui työhönsä, mutta käsikirjoitusta siitä vain ei ottanut tullakseen. Urheilutoimittaja kiusasi häntä hassuilla sukkeluuksillaan. Hän saattoi aivan raivostua nähdessään selän miehestä, joka istui ja leikkeli sanomalehtiä. Juoksupoika oli personoitu vaatimus jumalanpilkkaamiseen. Condyssä ei ollut mitään elonvoimaa tänä aamuna, ei vauhtia, ei jälkeäkään hänen tavallisesta elämänilostaan. Ja sitä mukaa kuin tunnit kuluivat kävi hänen olonsa yhä pahemmaksi; aamiaisella klubissa ei ruoka maistunut miltään; myöskin tupakka oli menettänyt vetovoimansa.
Iltapäivä oli yhtä ainoaa pitkää ikävää. Joka puolitunti heitti hän kynän pois ollen täydellisesti kykenemätön muodostamaan yksijaksoista lausetta; hän pisti kädet taskuihin ja tuijotti surullisena ulos ikkunasta yli kattojen — yli tuon rumien, likaisten, tympäisevien kattojen muodostaman erämaan, joka levittäytyi hänen allaan. Hän ikävöi ilonpitoa, huvitusta, jännitystä! Oli joka tapauksessa jotakin, jota hän halusi koko sydämellään, koko sielullaan, mutta mitä se oikeastaan oli, sitä hän ei itse tiennyt. Jokin, jonka hän vielä eilen oli omistanut, oli hänet tänään jättänyt, ja hän tiesi, ettei hän saisi sitä takaisin huomenna eikä ylihuomenna eikä myöskään ylihuomenen jälkeen. Mikä se oli? Hän ei voinut sitä sanoa. Kerran hän jo luuli, että hän oli tulemaisillaan kipeäksi. Condyn äiti ei ollut kotona sinä iltana, ja hän meni klubiin syömään päivällistä toivoen siellä tapaavansa jonkun, jonka hän sitten saisi mukaansa teatteriin. Sargeant tuli hänen luokseen, kun hän jo oli ehtinyt kahviin ja savukkeeseen, mutta hän ei halunnut mennä teatteriin.
»Te olette ehkä sopineet kortin peluusta tänä iltana?» kysyi Condy.
»Saattaa kyllä olla niin», myönteli toinen.
»Luulenpa, että minäkin otan pienen osakkeen tänä iltana», sanoi Condy. »Minulla on ollut kohmelo koko päivän, ja tarvitsen jotakin, millä sen hälvennän.»
»Minä en suinkaan tahdo johtaa teitä kiusaukseen», sanoi Sargeant.
»Ei tee mitään!» vakuutti Condy. »Aikani on jo jotakuinkin mennyt umpeen.»
Tuntia myöhemmin, juuri kun hänen yhdessä Sargeantin ja toisten seuraan kuuluvien nuorten miesten kanssa piti mennä ylös portaita pelisaliin, ojensi tarjoilija Condylle kirjelipun. Kaupunginlähetti,. joka sen juuri oli tuonut, seisoi ja odotti vastausta. Se oli Blixiltä. Hän kirjoitti:
»Eikö teitä haluta tulla pelaamaan korttierää minun kanssani tänä iltana? On jo enemmän kuin viikko viimeisestä.»
»Kuinka hän saattoi sen tietää?» ajatteli Condy itsekseen. »Kuinka hän saattoi tämän arvata?» Ääneen hän sanoi: »Minä en »ikävä kyllä» voikaan tulla mukaan. Pikaviesti päätoimittajalta. Jotakin pikatyötä.»
Ensi kerran sitten eilisillan tunsi Condy elonvoimiensa huojuvan hänen mennessään Washington-Street-ylängölle. Mutta vaikka hänellä ja Blixillä sinä iltana oli hauskempi kuin heillä yhdessä oli pitkään aikaan ollut, yllätti hänet taas sama nimetön ja muodoton tuska melkein samalla hetkellä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä. Ja sitä jatkui koko viikon, se huomaantui hänen työssään. Hänen työnsä tuloksena oli, että toimitussihteeri hylkäsi kolme hänen artikkeleistaan.
»Emme me voi täyttää sanomalehteä tuollaisella pödyllä», oli toimitussihteeri sanonut »Ettekö voi antaa meille novellia?»
»Kyllä toki; minulla on jotakin siihen malliin, jonka varsin mielellään voitte saada, jos suvaitsette sen painattaa», vastasi Condy epätoivon syvästä alhosta.
»Kuoleman voitto» julkaistiin The Times-lehden seuraavassa sunnuntainumerossa lehden piirtäjän kuvittamana. Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Ennenkun Condy sinä iltana paneutui levolle, oli hän lukenut sen vielä viimeisen kerran.
»Se on aivan yksinkertaisesti epäonnistunut», mumisi hän surullisesti itsekseen heittäessään sanomalehden luotaan. »Se on pelkkää pötyä. Haluaisinpa tietää mitä Blix sanoo. Minä en ole edes nuuskasiemauksen veroinen. Mutta minä haluaisin kuitenkin tietää, minkätähden häntä niin haluttaa lähteä New Yorkiin.»
Muuan Union Streetin vanhanaikaisista sähkölläkäyvistä raitiotievaunuista ulkosivulla olevine mataline mukavine rahineen jätti Blixin ja Condyn aivan linnan kenttävallin sisäpuolelle. Vartia, joka raitiotien loppupäässä kulki ja keikaroi Jörgensen-kauluksessaan, neuvoi Condylle tietä. Ja sitten meni Condy Blixin kera pitkää puistotietä viheriäisten holvien alle.
Ilma ei olisi voinut olla kauniimpi. Oli viikon vapaapäivä, maanantai-aamu kymmenen ajoissa. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin, se huokui vain leppoisesti ruoholta ja raikkaasti mereltä. Vaaleansinertävällä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä. Heidän oikealla puolellaan jonkun matkan päässä oli lahti niin sinisenä kuin indigo. Näytti siltä kuin Alcatraziin olisi vain lyhyt matka; ja tuolla taaempana nosti Tamalpais valtavan, viheriän, punasen ja purppuranvärisen pyramiidinsä vedestä, koko joukon korkeammalle kuin pienet rannikkovuoret, ja katseli länteen yli aavan meren.
Kenttävalli oli semmoisenaan hauska. Upseerien puistomajat olivat tarpeeksi samanlaiset ja marssivat säännöllisissä kolonneissa kuin aito sotilasesikunta. Tavattoman suuret parakit muistuttivat opistojen makuusaleja; ylt'ympäri avoimissa ovissa istui sotamiehiä paitahihasillaan puhdistaen satuloita ja valjaita, samalla kun he viheltelivät jotakin säveltä tai polttivat lyhyttä piippua. Täällä paraatipaikalla seisoi muuan sotilas, joka oli riisunut nuttunsa ja liivinsä ja krokettinuijalla lähetti puolelle tusinalle tovereistaan toisen nopean tai hitaan kuulan toisensa jälkeen. Tallien luona harjasivat he hevosia, jotka seisoivat pitkissä riveissä ja olivat kaikki samanlaisia väriltään. Nuori luutnantti solui hiljaa ohi polkupyörällään. Muuan upseeri tuli ulos kuistin ovesta asenutun napit auki ja piippunysä hampaissa. Pitkin polkuja oli pysty- tai vaakasuorassa mustaksi maalattuja kanuunankuulia pitkissä riveissä, ja mörssäreitä ja muuta vanhaa, kelpaamatonta tykistöä oli pantu pystyyn kulmauksiin kuin siipimiehiä ainakin. Jonkun verran kauempana törähytteli merkinantotorvi teräviä toitotuksiaan.
Blix ja Condy olivat suunnitelleet pitkän retken täksi päiväksi. Heidän piti mennä läpi linnan kenttävallin, ohi upseeripaviljonkien ja parakkien ja edelleen Kultaisen portin luona olevalle vanhalle linnoitukselle. Siellä he poikkeisivat sivulle ja seuraisivat rannikkotietä kappaleen matkaa ja sitten he menisivät sisämaahan päin, kulkisivat yli vuorien vajaan puoli neljännespenikulmaa tullakseen lopulta kaupunkiin ja raitiotielinjoille takaisin. Condy oli tiukasti ollut sitä mieltä, että pyöräilypuku oli tähän tilaisuuteen sopivin, ja sitä paitsi oli hänellä pieni käsilaukku, jossa oli pari jalkineita, sanoi hän.
Ja Blix oli tänä aamuna ihana kuin ruusu, kokonaan mustiin puettu, lukuunottamatta välttämätöntä valkoista silkkinauhaa, joka kietoutui tiukasti ja korkeasti hänen kaulansa ympäri. St. Bernhardin-kaulanauha täytti tehtävänsä vyönä. Hänellä ei nyt ollut harsoa, ja keltaiset hiukset liehuivat hänen heleillä poskillaan. Hän kulki siinä hänen rinnallaan askelin, jotka olivat yhtä lujat ja varmat kuin hänenkin, ja hän heilutteli pyöreitä voimakkaita käsivarsiaan. Hänen pienet ruskeat silmänsä loistivat hyväntuulisuudesta ja terveydestä ja pelkästä raikkaasta ruumiillisesta nautinnosta, että oli olemassa tällaisena puhtaana ja kirkkaana ja varhaisena aamuna täällä ulkona länsimeren rannikolla. Hän puhui melkein herkeämättä. Tuskinpa hänen suunsa oli sekuntiakaan hiljaa. Hän jutteli kauniista ilmasta, sotilaiden uudesta lystillisestä tallilakista, viheriäisestä nurmiturpeesta kenttävallilla, pienestä hautausmaasta, jonka ohi he menivät parakkileirin takana, kaminista, jonka he näkivät, ja viiriäisestä, jonka he molemmat kuulivat piipattavan ja raksuttavan pensaikossa.
Condy kulki ääneti hänen rinnallaan, ääneti, vaan ei vähemmän onnellisena, ja poltteli piippuaan ja tähysteli silloin tällöin suurta laivaa, nelimastoista, jota hinattiin ulos Kultaiselle portille. Koko ajan katselivat he ympärilleen, ja joka hetki keksivät he jotakin mielenkiintoista, josta heidän täytyi toisilleen huomauttaa.
»Kas tuolla, Blix!»
»Mutta, Condy, näettekö tuota?»
He olivat pian sivuuttaneet leirin pienoiskaupungin ja suuntasivat kulkunsa edelleen parakkien ja vanhan punaisen linnoituksen välillä olevan matalan hiekkapankin läpi.
»Katsokaas, Condy», sanoi Blix, »mikä rakennus tuolla on lahdelman rannalla — tuo lipputankoinen?»
»Otaksun, että se on pelastusasema.»
»Emmekö voisi mennä sinne sitä katsomaan — se olisi varsin hupaista.»
»Loistava ajatus», huudahti Condy.
Asemalle ei ollut pitkä matka. Heidän piti vain hyppiä kehnoa rantatietä alas linnoitukselle ja kahlata pari sataa metriä läpi hiekkariuttojen. Condy avasi veräjän pensasaidassa, joka ympäröi pientä kaksikerroksista taloa, ja sieltä kuului ulvovien ja haukkuvien koirien valtava, hornamainen kuoro.
Kun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen vetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei lahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille hyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa, kirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja resedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin ikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi miehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet laivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat punaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla oli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy koputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.
Kapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä, kudotussa nutussa ja virkatakissa.
Se oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen näyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden tilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat siinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään heidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy oli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.
»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja sitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä? Voisimmeko saada luvan katsoa sitä?»
»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain sisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet täsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.
Sillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui hänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että kapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti sukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään, vaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.
»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät kapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen asema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa myöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme täällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään tekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff Housessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein mene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä, että me menemme täysin purjein.»
»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me olemme kumpikin kaupungista.»
»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia, neiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta te voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut siihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer, tässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi kaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut, niin te ette uskoisi minua.»
Condy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa kapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa karilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he, lasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.
Condy älysi pian, että hän täällä oli löytänyt jotakin sellaista, josta kirjailijat niin usein puhuvat, mutta jota he niin harvoin tapaavat ja jota he paremman nimen puutteessa sanovat »tyypiksi.»
Kapteeni Jack oli ollut kaikkialla ja nähnyt kaikellaista ja kokenut enimmäkseen kaikki mikä on kokemisen arvoista ja sen lisäksi vielä koko joukon sellaista, josta hänen mieluummin olisi pitänyt pysyä erillään. Mutta muutamissa asioissa oli kapteeni ilmeisesti aivan yhtä moraaliton kuin vastasyntynyt lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut hituistakaan omantunnonvaivoja siitä, että oli salakuljettanut kiinalaisia Canadasta rajan yli kolmenkymmenen dollarin maksusta hiuspiiskalta, jossa toimessa hänellä oli apulaisena maailmankuulun amerikalaisen teologin tuhlaajapoika. Kelvottomien kiväärien vienti Perun kapinallisille oli liikeasia, jota hänen täytyi valittaen muistella, mutta vain sentähden, että se rengas oli murtunut, joka jonkun aikaa oli antautunut sitä asiaa ajamaan. Erään vissin kuunarin yksityinen takavarikointi Callaosin satamassa oli juttu semmoisenaan, samalla kun merileijonannahkojen ryöstäminen kohnenkymmenentuhannen dollarin arvosta venäläiseltä kauppapaikalta Alaskassa pääasiallisesti sokeriputkirommin avulla — myöskin oli kiitettävä teko.
Hän oli syntynyt, kertoi hän, Winchesterissâ Englannissa ja — luvalla sanoen — kasvatettu hengellistä säätyä varten. Hän oli jonkun aikaa ollut kuoripoikana Winchesterin tuomiokirkossa, mutta sitten oli hän jo keskenkasvuisena poikana mennyt merille. Hän oli ollut veneenkuljettajana New Bedfordista kotoisin olevalla valaanpyytäjälaivalla, ja vain kuudentoista ikäisenä harppunoinut ensimmäisen valaansa. Hän oli ollut merirosvona Chilen puolella. Hän oli ollut jääluotsina eräässä pohjoisnavan puoleisessa pelastusretkikunnassa; hän oli harjoittanut hainpyyntiä Magdalena-lahdessa kiinalaisen miehistön kanssa, joka oli melkein murhaamaisillaan hänet; hän oli ollut syvänvedensukeltaja ja saanut rumpukalvonsa siinä työssä halki, niin että hän nyt saattoi tupruttaa tupakansavua korvistaan; hän oli joutunut haaksirikkoon Gilbert-saarilla, tapellut Etelä-Kalifornian saarien alku-asukkaiden kanssa; myynyt samppanjaa — joka oli valmistettu rintasokerista, kuohupulverista ja rusinamehusta — korealaisille, ollut ajurina Rannalla William Evert Gladstonen istuessa ajurinrattaissa. Mutta ennen muita hän muisteli ja kuvasi ilolla ja ylpeydellä sitä kertaa, jolloin hän oli neekerilaulajien impressariona, jolloin hän vuokratussa virkapuvussa uneksi Cunard-laivan ryöstämistä ja rumpumajurina marssi Sakramenton pääkatua torvensoittajiensa seuraamana.
»Seurueen primadonna», sanoi hän, »oli malmirumpua lyövä nainen. Me olimme juhlineet Storktonissa, ja sitten antoi hän minulle timanttinsa vietäväksi tamppiin. Minä tein työtä pyydettyä, mutta jäihän niitä vähän riippumaan sormienkin väliin, ja minä lähdin puikahtamaan San Franciscoon. Voittepa murskata kalloni, ellei hän tullut jälkeeni; tuo helkkarin gongongi tapasi minut eräänä kauniina päivänä aivan Basch-Streetilla olevan teatterin edustalla ja antoi minulle aika sivalluksen ratsuruoskallaan. Niin, ajatelkaas vain» — ja sitten hän hymyili, niinkuin se olisi ollut lystillisintä leikkiä maailmassa.»
»Mutta», uskalsi Blix kysyä, »eikö teistä nyt tunnu täällä hiukan ikävältä? Täällä on kai teistä hyvin yksinäistä. Luulisipa, että te tarvitsisitte täällä jonkun, joka pitäisi teille seuraa ja laittaisi teille ruokaa ja niin edes päin.»
Mutta Condy ei välittänyt Blixin diplomatiasta; hän ei ajatellut muuta kuin aiheita ja meni eteenpäin toista latua.
»Niin», sanoi hän, »myöskin minusta tuntuu, että täällä olisi jotenkin yksitoikkoista teille, joka olette tottunut niin työteliääseen elämään. Kuinka on pälkähtänyt päähänne antautua tähän toimeen?»
»Niin, katsokaahan», — kapteeni nojautui molemmat kädet housuntaskuissa pelastusveneen sileään, valkoiseen keulaan — »minä olen hiukan kallellani nykyään — olin joutunut jupakkaan Meksikossa, Libertadissa; ja siitä nousi sellainen äläkkä, niin että mielestäni asian täytyi saada rauhaa painuakseen ensin vähän unhotukseen. Sillä tavalla se kävi, näette.»
Condy ja Blix muistivat elämyksensä valaanpyytäjän perämiehen kanssa ja olivat heti pelkkänä korvana. Blix istuutui kirstulle, joka oli pohja pilviin päin käännettynä, kumartui eteenpäin kyynäspäät polvien varassa ja katseli herkeämättä kapteenia mielenkiinnosta ja odotuksesta loistavin silmin. Condy seisoi hänen vieressään ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, samalla kun hänen sormensa kapteenin kertoessa elivät jännityksestä ja tarkkuudesta. Kirjailija hänessä oli vallan valveilla.
Ja täällä, tällä syrjäisellä pelastusasemalla, jossa lahdelman lempeät laineet loiskuttivat rantaan niin lähellä, että he kuulivat joka loiskeen, ja jossa tuntui maalin- ja köyden- ja rannalla olevan päivän kuivaaman ruskolevänhajua, täällä kuuli nyt Blix ensimmäisen kerran kertomuksen »Viranomaisista huolimatta».
Kapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa keltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä ravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria. Sitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen hoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset kutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen aikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut, otti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki sopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen suunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten eräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli hänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.
Siihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin »Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden »nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä, joilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka olivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet ulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä, ihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine nimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi Billy Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean, häikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa sukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat he alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat San Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten asiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä unohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän oli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi hän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti kaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen eräällä Panama-laivalla.
»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin laivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa. Riittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti. Siellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin kappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle. No, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän myöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja oli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään tulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda sitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri kääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä laivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin Billy — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi tuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta peräisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:
»Ei laupeuden luonto ole pakko, se tihkuu taivaasta kuin sade leuto.»
»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me virnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota enemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän tuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»
Myöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta ja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit näpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät; valunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja meksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he vasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät toisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä tullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja koko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja äkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.
Lopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket hehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa niinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.
»Suuri Jumala, millainen kertomus!» hän melkein kuiskasi.
Blix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin kirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta herätetty.
»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli ihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa syrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea. Siinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi oikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan jotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta, vain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä vihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä rakastetaankaan!»
»Mutta — mutta», huomautti Condy, »minä en voi käsittää kuinka te sellaisten elämysten jälkeen voitte harrastaa mitään muuta.»
»Minä en ole vielä kuollut enkä haudattu», vastasi kapteeni. »Arvelen voivani keksiä toisen tai toisen tavan huvitellakseni vielä kerran.»
»Kuinka voitte mukautua odottamaan yhtä ainoatakaan minuuttia?» kysyi Blix henkeään pidättäen. »Minkä tähden te ette heti hanki laivaa ja lähde uusille seikkailuille huomispäivänä?»
»Ooh, se ei käy niin helposti nykyään», sanoi kapteeni ja puhalsi savukkeen haiun ulos korvista. »Siihen on montakin syytä. Muun muassa sentähden, että olen vasta viettänyt häitä.»
»Häi-häitä!» haukotti Condy ja vaipui hieman kokoon. Blix hypähti ylös.
»Oletteko te vasta viettänythäitä? kertasi hän vähän säikähtyneenä.»Ei — ei — no — sepä vasta oli hauskaa!»
»Niin, niin», änkytti Condy. »Sehän oli hauskaa. Onneksi olkoon!»
»Tulkaa kanssani sisälle — tulkaa kanssani», sanoi kapteeni hauskasti, »niin minä esittelen teidät vaimolleni. Meidän häämme olivat viime sunnuntaina.»
»Ooh, kiitos, paljon kiitoksia — tulemme kernaasti — se on meistä erinomaisen hauskaa», vakuuttivat molemmat salaliittolaiset kuumeentapaisella sydämellisyydellä.
»Hän on vietävän sievä, pieni nainen», selitti kapteeni ja sulki portin heidän jälkeensä. Sitten kulki hän edellä hiekoitettua käytävää ylös asemalle.
»Sen kyllä uskon», vastasi Blix. Kapteeni Jackin leveän seljän takana lähetti hän Condylle kehoittavan silmäyksen ja antoi hänelle tarmokkaan sysäyksen käsivarrellaan saadakseen hänet taas tolalleen; Condy oli aivan pyörällä; hän tuijotti tylsästi kapteenin niskaa ja hymyili houkkamaisesti.
»Taivaan tähden, Condy!» onnistui hänen kuiskata. Sitten olivat he eteisessä.
Onneksi saivat he minuutin tai pari tointuakseen, ennenkun he tulivat sisään. Kapteeni Jack vei heidät jonkinlaiseen arkihuoneen ja konttorin välillä olevaan suojaan ja pyysi heidät istumaan:
»Olkaa nyt niinkuin kotonanne, niin minä käyn noutamassa vaimoni.»
Niin pian kuin kapteeni Jack oli oven takana, kääntyivät he toistensa puoleen.
»Noh!»
»Noh!»
»Nyt me olemme kiikissä!»
»Niin, ja siitä on nyt selviydyttävä, Condy. Olkaa vain niin luonnollinen kuin mahdollista, niin ei ole mitään hätää.»
»Mutta olettakaa, että hän tuntee meidät!»
»Noh, entä sitten? Mutta kuinka hevoisivattietää, että me olemme kirjoittaneet heidän kirjeensä?»
»Hysh, Blix, elkää puhuko niin ääneen!»
»Luuletteko heidän epäilevän jotakin?»
»Nyt he tulevat.»
»Olkaa kylmä, tyyni ja hillitty, Condy! Niin kaikki t käy hyvin.»
»Olettakaahan, että se ei ole K.D.B.»
Mutta se oli hän. Ja hän tunsi heidät heti. Hän ja kapteeni, joka nauroi koko naamallaan, tulivat sisälle keittiön puolelta, K.D.B. sirossa, sinisessä karttuunihameessa ja esiliinassa, joka oli puhtauden, tärkkäyksen ja silityksen todellinen ihmenäyte.
»Kas tässä, Kitty!» huudahti kapteeni Jack, uudestaan selittämättömän iloisuuden valtaamana. »Tämä nuori pari on tullut tänne katsomaan paikkaa, ja minä tahdoin että sinä saisit tervehtiä heitä. Herra Rivers — tämä on minun vaimoni, Kitty, ja — anteeksi — neiti — minä en voi oikein muistaa teidän nimeänne.»
»Bessemer», sanoivat Condy ja Blix yhtä aikaa.
»Ooh», huudahti K.D..B. »Tehän istuitte ravintolassa tuona iltana — niin, niin, — olen varma siitä, että olen teidät ennen nähnyt.» Hän kääntyi toisesta toiseen ja punastui yhä enemmän.
»Aivan oikein, Lunan ravintolassa varmaan?» kysyi Condy epätoivon uljuudella. »Olenpa minäkin sitä hiukan muistavinani.»
»Niin, eikö kapteenikin ollut siellä?» uskalsi Blix kysyä.
»Minä muistan, että unohdin keppini», jatkoi Condy. »Minun täytyi palata sitä noutamaan, ja juuri kun olin poistumaisillani, olin huomaavinani, että te molemmat istuitte yhdessä oven lähellä olevan pöydän ääressä.»
Hänestä oli viisainta, että hän oli ollut näkevinään heidät vasta silloin.
»Kyllä, niin oli», vastasi K.D.B. tahdikkaasti, »me tapaamme syödä siellä maanantaisin.»
Blix oletti, että K.D.B. mieluummin tahtoi päästä tilannetta lähemmin selittämästä, ja päätti suoda hänelle mahdollisuuden vaihtaa ainetta.
»Siellä on hyvää ruokaa», sanoi hän.
»Niin, minä puolestani en voi sanoa, että ihailen espanjalaista keittotaitoa», vastasi K.D.B., joka unohti, että he söivät siellä joka maanantai. »Tavallinen amerikalainen on kyllin hyvää minulle.»
Äkkiä kääntyi kapteeni Jack Condyn puoleen: »Ooh», sanoi hän, »silloinpa te olitte se, joka sanoi taulun esittämää kuunaria soimaksi.»
»Niin, eikö se sitten ollut soima», kysyi Condy viattomasti.
»Itse voitte olla soima», sanoa läimähytti kapteeni. »Se oli kuunari, se se oli, ja se oli selvä kuin tuo pihtipieli tuossa.»
Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin oli tulikoe kestetty, ja Blix ja Condy hengittivät keveämmin jatkaessaan taas kulkuaan. Kapteeni ja K.D.B. olivat molemmat saattaneet heidät veräjälle ja hartaasti kehoittaneet heitä »pistäytymään sisälle seuraavalla kerralla, kun he kulkivat tätä tietä.»
»He ovat naimisissa!» ähki Condy ja kätki päänsä käsiinsä. »Ja se on meidän syymme. Sitä ei saa koskaan enää tekemättömäksi.»
»No, välikö tuolla?» selitti Blix hieman loukkaantuneena. »Minun mielestäni ei siinä ole vähintäkään huomauttamisen varaa. Voittehan nähdä, että kapteeni on rakastunut häneen ja K.D.B. kapteeniin. Minä en voi ymmärtää, että meillä tässä asiassa on mitään kaduttavaa.»
»Niin, mutta — niin äkkiä!» kuiskasi Condy aivan masentuneena. »Se on se, joka on niin kauheata — niin äkkiä se on käynyt.»
»Se osoittaa vain kuinka rakastunein he ovat ja kuinka — ja kuinka mielellään he ovat — mukautuneet toisiinsa. Ei, se asia on aivan niinkuin sen olla pitää.»
»He näyttivät todellakin siltä, niinkuin he voisivat meistä pitää.»
»Siihen heillä onkin syytä — jos he tietäisivät. Ellei meitä olisi ollut, eivät he ikinä olisi toisiaan löytäneet».
»Ja kumpikin pyysi meitä tulemaan heitä uudestaan tervehtimään, panitteko te sen merkille? Menkäämme sinne toisenkin kerran, Blix.» Condy oli taas äkkiä aivan ilostunut. »Eikö meidän teidänkin mielestänne ole niin tehtävä?»
»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän luokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»
»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään päivälliselle jonkun kerran.»
»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!Siinä on jotakin teille».
He joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista, puhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia kapteenin kertomuksissa.
»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia puna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista laivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä jaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»
»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan selvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla valetta kaikki tyyni.»
»Niin, entä sitten?» sanoi Condy.
Ja niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä pitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina molemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään savupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja täytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he siellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja merirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen läpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti romantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he itse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja käsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä maailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän aistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän yksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat heissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas valtamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat kuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan hetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä nukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja touvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin hajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä puoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka tiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen, riitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa. He iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan — päivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat, se joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä reunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren vaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.
Vieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää ja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja viheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen, hänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan oli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus. Oli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen kuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko enemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen seurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää hänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään, oli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan saattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta parempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet lähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan ajatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja armasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.
Äkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki ja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän Blixiä? Niin,luonnollisestirakasti hän häntä — rakasti häntä niin, että pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen sydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin voimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko hän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse siitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut häntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä kiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina iltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat hämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut häntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen rakkauttaan.
Minkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet vähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota sellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä hitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen tapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen kunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti vapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan? Tytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen aikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja näkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia ollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista ylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt pikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään ajatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään ollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut toisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän oli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän oli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka hän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen järkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja hiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti, niin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt, kun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin kukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen maailmaansa suloudellaan.
Puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman, tulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine, punaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin suulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä, monivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli maailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana kaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.
He kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa kukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät kiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla hiekkariutoilla.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella kohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti taivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine haljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen, joiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli täynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli merilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti huutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja kokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta kaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden välisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan; ja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he näkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet ja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi takaa kalaa.
Blix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas ja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa olevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori poika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä ja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin, mutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa rusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä näki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä hullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili kalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri ärjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli pelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä, värisevän herkkä kaikille vaikutelmille.
»Nouskaamme tästä ylös ja levätkäämme hetkinen», ehdotti Condy.
He jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla, jossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka vei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi mustikanvarsia.
Täällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä huokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu hampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän oli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi; ja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia viheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia ärjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja näköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.
»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä me nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te ette voi tietää, kuinkanälkäminulla on. Nyt on varmaankin jo päivällisaika.»
Vastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla huolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta, ensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin käärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita manteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.
Blix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin puunjuurellaan.
»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huoltaaamiaisesta— siinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat minun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se on? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen ollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»
»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi ihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:
»Huomatkaa, että minä itse olen kaiken järjestänyt!»
»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina viipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt voita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät kuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja ripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli Condy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen punaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä molemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken, kun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin alas.
»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme suureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»
Mutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin, jonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä. Hän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän terve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin hän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta, inhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta, rehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä kuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että tämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä merestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa, hänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean otsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien, jotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai olisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa, hänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa takia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat voimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään käytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka pienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava naisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä, mutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen kaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa hienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän oli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti näinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja jonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä ja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen hän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka ei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja hänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla hänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.
Hän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään, keltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa merelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.
Hän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin. Se oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe oli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden oli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena ollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli muuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle oli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti hän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain ajatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.
Mutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi jotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi kaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa. Siitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista, se ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan; tovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja esteettömästi onnellisia.
Condy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli valittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai myöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja vallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin viulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista rakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen käsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa tuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen helmaansa.
»Mikä teidän on, Condy?».
Blix katseli häntä levottomasti.
»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte kätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»
Hän heitti Blixiin nopean silmäyksen ja hillitsi itsensä.
»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,Blix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»
»Huomisesta kuusi viikkoa.»
»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te ette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden kuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»
Huuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei voinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla äänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen mereen.
»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä, Blix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta tahansa.»
»Ei, se on teidän tehtävä.»
»Eipä suinkaan, enkö minä kenties ole jo tehnyt tarpeeksi? Enkö minäostanut. kirjan ja huolehtinut ruuasta, enkö minä laittanut voileivät ja maksanut raitiovaunun? Tämä retki tulee maksamaan liki pitäen 3 dollaria, ennenkun me olemme kotona. Tiedättekö mitä; vähin mitä te voitte tehdä, on että luette hiukan ääneen minulle. Mutta voimmehan lyödä siitä arpaa.»
Condy onki taskustaan kymmensenttisen ja Blix otti neljännesdollarin kukkarostaan.
»Heittäkää minun puolestani», pyysi hän.
Condy heitti ja sai kruunun. Kun hän otti kirjan, sanoi Blix:
»Sen, jolla on niin tavattoman huono onni kuin teillä, on melkein mieletöntä pelata uhkapeliä. Minä en ole vielä koskaan pelannut yhtään erää pokeria teidän kanssanne voittamatta joka shillinkiä, joka teillä oli taskussa.»
»Niin! Mutta mitä teette kaikilla noilla rahoilla?»
»Annan niiden luistaa», vastasi hän ylimielisesti, »hansikkaihin, harsoihin ja hattuneuloihin — kaikenmoiseen.»
Mutta Condy saattoi kuulla, ettei ollut totta, mitä Blix sanoi.
Runsaan tunnin istui Condy nyt ja luki ääneen hänelle teoksesta »Seitsemän valtamerta», tuulen suhistessa hiljaa yli valtavain, paljaiden särkkien ja leikkiessä suopursun lehtien ja suurien mustikkamarjapensaiden kanssa kuiluissa, ja ärjy-aaltojen tullessa jylisten ja vetäytyessä taas kalisten takaisin yli rantaäyrään siellä alhaalla ja vesilintujen lennellessä heidän yllään.
Blix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton selostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin lukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta keksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi lukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin tahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan ja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana, huolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut niin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä sanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä hän pari lehteäkin kerrallaan.
»Sepä oli komea rivi», huudahti Blix.
»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa koskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä tahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä lupaus?»
»Kyllä, minä lupaan. Ja nyt — — —»
»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma, minä en sitä unohda, en — — Niin kuin sanottu, tämä on lupaus. Tänäänhän minä olen… Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»
»Condy.»
»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.Mutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»
»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta että syömme Lunassa?»
»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua koronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria jälellä. Paljonko teillä on?»
Blixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa hyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja »meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.
»Richardille», sanoi Blix.
»Sikaariksi minulle», sanoi Condy.
»Te saitte minut antamaan hänelle puoli dollaria. Se oli vähin minkä saatoin antaa, sanoitte te — aateluus velvoittaa.»
»No, siinä sen nyt itse näette; minä en voi antaa hänelle vain 10 centtiä. Minä sanon vain, että me olemme puhtaaksi kynityt täksi päiväksi.»
He lähtivät menemään, ei samaa tietä, vaan yli törmien ja sitten suoraan poikki avonaisen, viheriän niityn, joka komeili sinisine kurjenmiekkoineen, valkoisine heliotrooppeineen, keltaisine unikkoineen ja orvokkeineen siellä täällä. Sitten tulivat he eräälle kenttävallitielle, joka oli punainen ja tasainen kuin kamarin lattia. Ja eräässä kulmassa, jossa tie teki jyrkän käänteen kohti kaupunkia, pysähtyivät he hetkiseksi ja katselivat taakseen ihanata näköalaa, valtamerta, puolikuunmuotoista maisemaa ja sitten etualalla aaltoilevia vuoria, jotka ulottuivat alas rantaan ja olivat aivan täpö täynnä metsäkukkia.
Neljännestunnin kuluttua olivat he golfradalla.
»Me menemme suoraan yli», sanoi Condy, »ja otamme ensimäisen raitiovaunun toisella puolen.»
He menivät tieltä ja oikaisivat suoraan yli radan, Condy piippu suussa. Mutta samassa kun he kulkivat ohi pitkän eucalyptuspuu-rivin sen paikan läheisyydessä, mistä pallopeli aletaan, kuulivat he äkkiä varoitushuudon:
»Pitäkää varanne siellä!»
Condy ja Blix katsoivat äkkiä ylös, ja siellä eräässä ryhmässä, ei kymmentä kyynärää heistä, näkivät he nuoren Sargeantin ja hänen sisarensa ja pari muuta heidän piiriinsä kuuluvaa nuorta naista sekä Jack Carterin puettuina homespuniin ja polvihousuihin, lyhyihin soreihin golfnuttuihin ja skotlantilaisiin kauluksiin, täydessä touhussa lyöntinuijineen.
Kun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois, työnsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui taapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän istui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen varjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään, sormet musteessa, jotakuinkin kalpea.
Hän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua »Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan kirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet retken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena syntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus kullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista ja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta Riemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi, täynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen, ettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä työ vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen. Ja niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon kirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta kello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.
Kaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden kirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa, toiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham kieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon Condy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy vihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin, niihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita joka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan, aivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien teosten tekijä säästy.
Kirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen oli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi atoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta». Condy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin yksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä — tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos luku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin sanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka raskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai luvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin jälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi niinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.
Toisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli fyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa eivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja enemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä tukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän paperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.
Hänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun joku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt hänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden viehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun hän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla vaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti rakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin selvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista, kovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit korulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää tätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen käsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin? Niin,minäen sitä tiedä.»
Ei ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti olisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman. Mutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima oli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän oli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä myöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä taian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama nulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä narriksi» kiinalaisessa teetalossa.
Kun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni jalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä, lamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä kerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä myöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.
Sekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen vetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta iltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä aamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän nyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja viettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.
Condyn karkaamista pohdittiin usein tuossa hänen entisessä tuttavallisessa klubiseurassaan, ja sattumalta tuli asia taas esille eräänä iltapäivänä, kun Jack Carter oli klubissa George Handsin vieraana. Hands, Carter ja Eckert istuivat erään ikkunan ääressä poltellen sikaareja ja juoden likööriä päivällisen jälkeen.
»Kuulkaahan!» sanoi äkkiä Eckert, »kuka on tuo nuori nainen tuolla toisella puolen katua — joka juuri nyt menee turkkurin ikkunan ohi? Olen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennen jossakin. Eikö teistä kukaan tiedä kuka hän on?»
»Kyllä, eikö se ole neiti Bessemer?» sanoi Hands ja kumartui eteenpäin katsomaan. »Hän on turkasen kaunis, sitä hän on!»
»Kyllä, se on Travis Bessemer», vakuutti Jack Carter. Vähän myöhemmin hän lisäsi: »On vahinko tyttöä.»
»Vahinko… mitä?» kysyi Eckert.
Carter kohautti olkapäitään.
»Niin,minäen tiedä mitään. Mutta mistä johtunee, että paremmat perheet ovat lakanneet seurustelemasta hänen kanssaan. Ennenhän hän oli aina mukana.»
»Niin, nyt muistan, minä en todellakaan ole nähnyt häntä enää tänä huvikautena», sanoi Eckert. »Mutta minä olen kuullut, että hän itse vetäytyi pois seuraelämästä, hänen piti lähteä itään päin — opiskelemaan lääketiedettä, luullakseni.»
»Sehän on vanha asia», huomautti Carter hymyillen, »että heti kun joku nainen on suljettu pois seurasta, alkaa hän etsiä työalaa elämässä vakavasti ja niin poispäin.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» murisi George Hands. »Travis Bessemeriä ei ole suljettu pois seurasta.»
»Sitä en ole sanonutkaan», vastasi Carter, »vaan hän on antanut ihmisille jota kuinkin paljon puheen aihetta viime aikoina. Joka tapauksessa on varomatonta, että hän niin paljon juoksee Riversin kanssa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, mutta siitä puhutaan. Minä satuin itse yhteen heidän kanssaan eräässä pensaikossa tuolla radalla viime — —-»
»Niin», pisti Sargeant väliin ja nojautui Carterin tuolin selustaan, »aivan niin. Minä näin, että te olitte hänelle vain tyhjää ilmaa. — Olisittepa vain ollut siellä», jatkoi hän hilpeästi ja kääntyi toisten puoleen. »Siinä meni teiltä hukkaan pieni sievä kohtaus. Rivers ja neiti Bessemer olivat tehneet kiertoretken kenttävalleille — siellä kuuluu muuten olevan suurenmoista kävellä, sanoo sisareni; hän ja Dick Forsythe tapaavat olla siellä aamukävelyllä joka lauantai — noo, Rivers ja neiti Bessemer juoksivat aivan odottamatta eteemme. Me olimme kaikki puetut uusimman golfmuodin mukaan, ja arvaan että muistutimme enemmän myymäläikkunoiden näytenukkeja kuin ihmisiä, jotka olivat ulkona urheilemassa. Rivers ja neiti Bessemer sitävastoin olivat kunnollisesti olleet jalkamatkalla; he näyttivät kulkeneen ainakin neljä penikulmaa aamupuhteella, ja he olivat vanhoissa vaatteissaan, pölyisinä ja tahriintuneina.
»Eipä olisi todellakaan ollut ihme, jos neiti Bessemer, joka on niin nuori, olisi tullut hieman hämilleen osuessaan äkkiä niin loistavan hienoon seuraan kuin meidän. Mutta ei merkkiäkään siitä, että hän olisi joutunut tasapainosta. Hän nyökkäsi sisarelleni ja minulle, totta tosiaan, niinkuin olisi hän istunut vaunuissa neljä hevosta edessä ja niinkuin olisi ollut juuri Redfernin ja Virotin valmistamissa pukineissa. Se osoittaa kulttuuria, näette. Eikä hän edes unohtanut antaa tälle meidän kiltille pikku Carterillemme kelpo läksytystä, sentähden että Carter juovuspäissään oli häntä kohtaan tunkeileva eräänä iltana tanssiaisissa. Eikö olekin totuuden kanssa yhtäpitävää — Johnni? Johnni meni hänen luokseen tuolla radalla ja ojensi hänelle kätensä: ’Ei, kas hyvää päivää, neiti Bessemer! Mistä ihmeestä te tulette? — Siitä on kauan, kun teidät viimeksi näin.’ Johon hän vastasi: ’Mikäli minä tiedän, ette sen koommin kuin tanssimme yhdessä, herra Carter', ja sitten katsoi hän hänen kättään, niinkuin hän ei olisi käsittänyt, mitä sillä siinä oli tekemistä.
»Pikku Johnni änkytti ja punastui ja peräytyi heti kiireimmän kautta. Ja siinä hän teki viisaasti, sillä Rivers oli alkanut saada höyryn nousemaan. Ei, se tyttölapsi on oikeata lajia, senminätakaan, ja minun sisareni aikoo pitää kutsut hänen kunniakseen, heti kun neiti Bessemer vain suostuu ottamaan kutsut vastaan. Mutta nyt, kun Johnni sanoo, että hänet on suljettu pois seurasta, on kai viisainta, että sisareni vielä harkitsee asiaa.»
»Minä en sanonut että hänet on suljettu pois», väitti Carter. »Sanon vain, että hänen pitäisi olla vähän varovaisempi.»
Sargeant siirsi sikaarin toiseen suupieleen ja nipisti kiinni toisen silmänsä välttääkseen sikaarinhaikua.
»Sitä voisi sanoa useammasta», vastasi hän.
»Kylläpä käytätte suurta suuta minua vastaan?» kiivaili Carter.
»Menkää hornaan, Johnni! Emmekö ota jotakin juotavaa?»
Saman viikon perjantai-iltana istuutui Condy tavalliseen aikaan yksityistyöhönsä. Mutta hänellä oli ollut kova päivä toimituksessa ja aivot olivat kankeat kuin väsynyt hevonen. Puolessa tunnissa ei hän saanut lausettakaan kirjoitetuksi.
»Arvelin olevan parasta antaa työn levätä tänä ainoana iltana», selitti hän Blixille kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun he istuivat pienessä ruokahuoneessa, »niin sujuu huomenna paremmin. Katsotaanpa nyt mitä te pidätte viimeisestä luvusta.»