The Project Gutenberg eBook ofNuoruuden rakkauttaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Nuoruuden rakkauttaAuthor: Frank NorrisTranslator: Irene MendelinRelease date: August 4, 2023 [eBook #71336]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUDEN RAKKAUTTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Nuoruuden rakkauttaAuthor: Frank NorrisTranslator: Irene MendelinRelease date: August 4, 2023 [eBook #71336]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Tapio Riikonen
Title: Nuoruuden rakkautta
Author: Frank NorrisTranslator: Irene Mendelin
Author: Frank Norris
Translator: Irene Mendelin
Release date: August 4, 2023 [eBook #71336]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUDEN RAKKAUTTA ***
Kirj.
Frank Norris
Suomentanut
Irene Mendelin
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923.
Kamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki oli lyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaan kahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasen viereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkäärityn sunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kun hän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.
Perhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälle ulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oli ihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpä kukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oli osoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaa paikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoista näki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon Mount Diablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisin aina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä — kirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.
Victorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaa näköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.
Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen oli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli kymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin, tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta vähääkään odottaa toisia.
Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa suojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen ryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen panivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.
Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä perheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät hänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut. Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä hänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään siltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän harvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa Howardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja »kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».
Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja hänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö. Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä hän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin hän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy vähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen unhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on? Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei, tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»
Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan kahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja alkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.
Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen oli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni persoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan sisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää heidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa alaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa paitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa sisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.
Hänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa saanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai Detti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt oli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista välillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä matalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen pieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena. Pienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin ritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat yhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.
Kun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana — pöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.
»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö hän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja piti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin kauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan olisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka koski hänen perhettään.
»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä suusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.
Travis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset kaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää kaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein karkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja lujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa, vaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin puhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen aallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että hänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset käsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean ruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä keltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan yksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan valkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan punaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli hänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin tumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi hän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton sanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat, loistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja keltainen tukka.
Hänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö; hänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta eikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa, että hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä siitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä tutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei ollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena päivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja suloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve, kunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.
Vaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän aistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa kahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen puseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri kiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän vyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli hyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista Sankt-Bernhardilaiselle.
Hän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut nuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut täsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi kuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja enin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän olentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli yhdeksäntoistavuotias.
Hän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi huomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän sunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra Bessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan, ellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.
»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut kuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon. Victorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin väkevää, isä?»
»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti ympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa yhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä. »Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa. »Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu vatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää. Luulen, että syön liian paljon. Missä nyt onminunpalstani lehdessä? Minä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia johtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa epäselvästi kuiskaten.
He jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään kaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä koskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa: »Anna olla!»
»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen siitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»
»A-a-anna oooolla!» vinkui Detti.
»Ja pane sydän erilleen isän varalle. Hän saattaa sen hyvinkin tarvita — — —»
»A-a-anna oooolla!»
»Puolueettomia ja ennakkoluulottomia», mumisi herra Bessemer, »voimakkaita ja valtaavia. Tahdon vielä kakun!»
»Isä, kiellä Howardia!»
»Howard?» puuttui Travis asiaan. »Mikä on?»
»Howard ampuu minua meloonin siemenillä», ulisi Detti, »eikä isä sano, että hän ei saa.»
»Ei, sitä en varmastikaan tehnyt!» selitti Howard. »Minä puristin vain yhtä sormieni välissä tällä lailla, ja silloin se luiskahti itsestään tiehensä.»
»Viiden minuutin kuluttua menet minun kanssani ylös ja laitat itsesi kuntoon pyhäkoulua varten», ilmoitti Travis.
Howard tiesi, että sisaren päätös oli luja kuin persialainen laki, ja hän laittautui valmiiksi määräajan kuluessa, vaikkakaan ei ilman vastaväitteitä. Kohta nousi esirippu sunnuntai-aamun tavallista näytelmää varten: Howardin pukeutuminen sunnuntaikouluun menoa varten. Joka hetki kuultiin hänen kohottavan äänensä kimakkoihin valitushuutoihin ja selityksiin. Ei, hänen kätensä olivat kyllin puhtaat, eikä hän tiennyt minkätähden hänen piti käyttää tuollaista punaista kaulusliinaa, joka oli kuin vanha rätti, ja voi — voi! hänen uudet kenkänsä olivat aivan liian ahtaat, ja yhteen hänen varpaistaan teki niin kipeää, eikä hän tahtonut, ei, hän ei tahtonut muuttaa paitaa, ei, vaikka häneltä pää poikki pantaisiin. Mutta hänen ei onnistunut hetkeksikään suututtaa Travista. »Hyvä on», tyytyi Travis lopulta selittämään, »ensi kerran kun minä näen Minersin pikku tytön, kerron minä sinun sanoneen, että hän on sinun morsiamesi. Tahdotko nyt seistä hiljaa, kun minä harjaan hiuksesi?»
Pari minuuttia ennen yhtätoista menivät Travis ja hänen isänsä kirkkoon. He olivat episkopaleja ja olivat ikimuistoisista ajoista vuokranneet puoli penkkiä heidän seurakuntansa omistamasta kirkosta Kalifornia-streetin varrella, ei kaukana kiinalaisesta kaupungista. Sitten kokoontui perhe taas päivällispöytään, jolloin herra Bessemer söi kanansydämen — sittenkun Travis kolmasti oli häntä siitä muistuttanut — ja esitti saarnaa ja papin teologiaa koskevia huomautuksia puhuen milloin tyttärelleen, milloin itselleen.
Päivällisen jälkeen olivat Howard ja Detti taas yhdessä lastenkamarissa tavaliisine leikkikaluineen. Travis meni huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä ja herra Bessemer istuutui ruokasalin ulkonema-ikkunan ääreen lukeakseen vielä kerran perusteellisesti sanomalehden.
Viiden ajoissa lähti Travis huoneestaan. Oli Victorinen vapaa-ilta. Travis kattoi pöydän valkoisin korko-ompeluksin somistetulla jaava-liinalla, jonka pohjalta mitä loistavimmin erottautui hopeainen kahvikalusto ja hienot hollantilaiset kupit, joista hän oli niin ylpeä. Sitten sitoi hän esiliinan vyötäröilleen ja meni keittiöön laittamaan mayonäsia perunasosetta varten, leikkaamaan liikkiöitä ja auttamaan illallisen valmistamisessa keittäjätärtä, hyvin taitamatonta irlantilaista tyttöä, joka oli pestattu vain kuukaudeksi, siksi aikaa kun koko perheen rakastama ja kunnioittama Sing Wo oli poissa.
Kello puoli kuusi joivat he teetä; ruokalista oli kerta kaikkiaan sama: kylmää liikkiötä, perunasosetta, sianlihaa papujen kera, sokeroituja hedelmiä ja sitten välttämätön jäävesi.
Victorinen poissa-ollessa palveli Maggie pöydässä ja tunsi olevansa hyvin tyytymätön sunnuntaihameessaan ja kovitetussa valkoisessa esiliinassaan. Hän oli niin tilanteen valtaama, että hänen luonnollinen kömpelyytensä tuli kerrassaan yliluonnolliseksi. Hän asetti lautaset väärältä puolen ja ojentautui änkyttämällä anteeksipyynnön sopimattomimmalla hetkellä. Hän pudotti lusikan. Hän läikytti lattialle jäävettä. Hän käsitteli lautasia ja kuppeja äärimmäisellä varovaisuudella juuri kuin ne olisivat olleet pommeja. Hän harjasi leivänmuruset herrasväkensä polville eikä muruslapioon, ja kun hänen vihdoin viimein oli onnistunut hermostuttaa tyyni Traviskin, katosi hän käskyä noudattaen keittiöön huokaisten sanomattomasta helpotuksesta.
Äkkiä rämähti sähkökellolaite, ja Howard virnisti Travikselle paljonpuhuvasti. Detti hyppäsi ylös, ja työnsi tuolinsa paikoilleen huudahtaen:
»Minä kyllä avaan! Kuuletteko?»
Herra Bessemer tuijotti levottomasti Travikseen.
»Herra Rivers kai tulee. Etkö luule?»
Travis hymyili.
»No niin, on kai sitten parasta — tarkoitan — —» Hän vaikeni äkkiä.
»Ei, miksikä niin?» sanoi Travis. »Ole sinä vain siinä, missä olet, isä. Sehän olisi aivan turhaa!»
Vanhus istuutui tottelevaisesti takaisin paikalleen.
»Hyvä on, Maggie», sanoi Travis, kun keittäjä riensi esiin. »MuttaDetti meni jo avaamaan.»
»Ooh!» huudahti Howard ja virnisteli vielä leveämmin. »Ooh!»
»Painappas mieleesi, Howard», sanoi Travis kylmäverisesti, »että sinä et pyydä herra Riversiltä ainoatakaan äyriä säästölaatikkoosi!»
Herra Bessemer hypähti ylös.
»Onko poika ennen niin tehnyt?» kysyi hän kiivaasti kääntyen Travikseen.
»Hän ei sitä enää tee», sanoi Travis tyynnyttäen. Isä katseli Howardia, joka vääntelehti tuolillaan.
Sillä välin oli Detti mennä kolistanut portille ja keskustelu katkesi mainitun nuoren Riversin tullessa sisälle.
Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi, olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia, niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».
Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä — kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina, sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria kuukaudessa.
Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.
Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi — pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin. Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään, että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.
Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herraBessemerin luo:
»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa. »Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»
Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.
»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minuaodottanee? oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä olenkaan!»
Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa siniraitaisella nenäliinalla.
»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden lautasen.»
»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään; sitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun puoleltani.»
Travis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja antoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.
Sillä aikaa Condy vain moitti itseään.
»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen liian myöhään.»
Hän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja muutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli niitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin kellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.
»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon? Mistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan ennen nähnyt. Mistä se on tullut?»
»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy Rivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden kuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole riippunut seinällä kuin tämä.»
Mutta Condy oli jo unohtanut kellon.
»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti, istuessaan taas pöytään.
Herra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä en saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun täytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän enemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on hankittava uusi avain huomenna.»
»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra Bessemerin ajatuksen juoksua.
»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään.»Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte.Minä olen muuten lukenut teidän novellinen tänäänTimesissä.»
Pari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat novellista, nousi herra Bessemer.
»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan sanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»
»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne sohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»
Niitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla ylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He sanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard hiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut pyytää.
Maggie ilmestyi taas tyhjentämään pöytiä.
»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis nousten.
Arkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi koko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.
Travis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka lamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.
Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli »suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.
Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä; sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.
Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten alkoivat he jutella.
Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista, miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä. Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon, ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli samaa.
Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin» — vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien seurassa.
He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille. He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä, joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta, voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon, suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.
Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen. Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne, ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen, epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi, joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja turmeltumaton, voimakas ja nuori.
»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»
»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.
»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja eilisestä ’Lauantai-illasta’.»
»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää olko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli juovuksissa?»
Travis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän niskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.
»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan mitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua hyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän, »mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole seuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko sellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla on kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota punssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»
»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita ja molempain nuorten Catlinien.»
»Siellä melutaankin joskus? Eikö totta?»
»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset —useimmat, sanon minä — eivät näy sitä paheksuvan.»
Neiti Bessemer jäykkeni hiukan.
»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi hän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että hän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä ollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo varemmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella äänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette oikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän on vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi odottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin hänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää minkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän oli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten tehneen?»
»Mitä hän teki?» Condy kumartui henkeään pidättäen hänen puoleensa.
»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä valheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi hiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»
Condy hyppäsi ylös tuolilta. »Sellainen peto, lurjus, sika!» huudahti hän.
»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi pyytää minua tanssiin —»
»Tekikö hän sen? Uskalsiko hän — — —»
»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se tapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen ennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi edessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa ajatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä minustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut selvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli käärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin päästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»
Condy istui sanatonna. Sitten nousi hän äkkiä.
»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että nikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä tunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna kutsuttu; silloin minä —»
»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä. Teidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden. Olettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en tiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin puhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi herrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun nimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin miesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi sanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksiomallatavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja lopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy, että minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa sisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on sitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt päätöksen.»
»Minkä sitten?»
»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä» — Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen sieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas itsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä jaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella ihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret tytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään, paitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on huvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin tulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia. Minäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja toista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan niin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään tapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen kanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»
»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette», väitti Rivers.
Hän pudisti päätään.
»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei ole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt kolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’. Eikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen väsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko tätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän tai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen omalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin kanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä lähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin rehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää. Minä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on jotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»
»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain kulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»
»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin asia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet sikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli kylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin hyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin siedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme. Niin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa maailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» — hänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta me olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi — eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja, niinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja tunnollinen, kuin vain voin.»
»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitätodella», väitti Condy ja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.
Travis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän neuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle pojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut liian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan silmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te tiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te minua?»
»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt havainnon.
»Siinä näette!» sanoi Travis. »En minäkään rakasta teitä!»
He purskahtivat molemmat nauramaan.
»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme rakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»
»Tämä on hullua, tämä», sanoi Condy koomillisesti huokaisten.
»Mutta eikö näin ole parempi?»
Condy hieroi otsaansa.
»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava rehellinen.»
»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa!Travis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»
»Ei se tee mitään. Onko se etu vai ei?»
»Mikä?»
»Se ettemme enää ole rakastavinamme toisiamme.»
»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun alan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä likimainkaan niin paljon.»
Travis ojensi kätensä. »Niinpä se siis on voitto.»
Condy tarttui hänen käteensä. »Niin, se se on.» Mutta kun hän, tapansa mukaan, aikoi suudella häntä kädelle, veti hän sen äkkiä pois.
»Ei, jättäkää se tekemättä!» sanoi hän vakavasti, voimatta kuitenkaan olla hymyilemättä. »Ei mitään tyhmyyksiä enää.»
»Ooh, miksikä ei», valitti Condy. »Pitääkö teidän olla noin jyrkkä? Ette suinkaan te tahdo lakkauttaa näin ikivanhoja ja kunnianarvoisia tapoja. Tämähän on suoranainen kapina!»
»Ei, teidän majesteettinne», siteerasi Travis ja koetti hymyillä, »tämä on vallankumous.»
Vaikka maanantai oikeastaan oli The Times’in sunnuntai-lisälehden toimituksen vapaa päivä, aikoi Condy Rivers kuitenkin saapua toimistoon hyvissä ajoin seuraavana aamuna. Erityisistä syistä oli siellä kirjoitettava artikkeli, jossa oli kuvattava suuri hyljelaiva, joka oli satamassa ja lastasi viljaa vietäväksi Indian nälänhädän lievittämiseksi, ja Rivers halusi olla iltapäivän vapaana voidakseen mennä teekutsuille Laurie Flaggin luo.
Mutta kun hän tuli toimistohuoneeseen, joka hänellä oli yhteisenä pörssi- ja urheiluosastosta huolehtivan aputoimittajan kanssa, ja istahti pöytänsä ääreen, juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän nykyoloissa voinut odottaa tapaavansa Travista Flaggin luona.
»No, niin, niin», mumisi hän, »saattaapa olla samantekevä. Hän on helkkarin ihastuttava tyttö, mutta — voinpa sen yhtä hyvin tunnustaa — leikki on lopussa. Luonnollisesti en rakasta häntä hituistakaan enemmän kuin hän minua. Olen tapaava hänet yhä harvemmin ja harvemmin. Toisin ei voi olla, ja kun joku aika on kulunut, tunnemme tuskin toisiamme. Tavallaan on se kyllä synti, mutta täytyyhän olla järjen mukana tällaisissa asioissa… No niin, tuosta hylkeestähän minun piti kirjoittaa!» Hän soitti kauppakamariin ja sai tietää, että City of Ewerett, se oli laivan nimi, oli Missions-Steet’illâ. Tämä teki hänelle mahdolliseksi kirjoittaa kuvauksensa kahdella tavalla. Hän saattoi joko muodostaa otteen niistä asiaa koskevista painotuotteista, joita pörssiosastosta huolehtiva toimittaja oli pannut esille hänen varalleen, tai saattoi hän myöskin itse mennä paikalle, haastatella kapteenia ja tutkia laivan omasta puolestaan. Ensimmäinen menettelytapa oli helppo ja vaati vähän aikaa. Toinen oli vaivaloisempi, vaan päättyisi paljon mieltäkiinnittävämpään kuvaukseen.
Condy punnitsi asiaa pari minuuttia ja päätti sitten mennä laivalle. Satama ei koskaan ollut ikävystyttävä, ja hän saattoi ehkä saada kuvan hylkeenpyytäjästä. Äkkiä sukeltautui kirjoituksen aate ilmi hänelle, tuo lisäksi ajateltava, joka oli antava muistiinpanoille ja kuvaukselle merkitystä ja viehätystä. Hän oli heti tulessa ja liekissä.
»Siinä se on», huudahti hän.
Hän pani hatun päähänsä niin että ruusuke joutui väärälle puolelle, pisti muistiinpanokirjan taskuunsa ja oli siinä tuokiossa jo uudestaan kadulla. Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut pistäytyä klubiin noutamaan aamupostiansa, niinkuin hänellä oli tapana tehdä. Hän katsoi kelloaan. Vielä oli viljalti aikaa, ja klubin huoneusto oli vain kahden katukulmauksen takana. Hän päätti ensin noutaa kirjeensä ja sitten lukea ne satamaan mennessään.
Condy oli liittynyt San Franciscon taiteilijain, sanomalehtimiesten, soittajain ja oppineen väen klubiin, joka oli kaupungin vakinaisia laitoksia ja todellakin kuulu kaikkialla unionissa. Hän oli sen nuorimpia jäseniä, mutta kaikki tunsivat hänet ja pitivät hänestä, ja hän oli useamman kerran tuntuvasti lisännyt klubin juhlallisuuksien hauskuutta.
Hän löysi omassa lokerossaan kirjeen, joka oli heti luettava. Kotelo oli leimattu erään suuren new-yorkilaisen kustannusliikkeen nimellä, jolle Condy kuukausi sitten oli lähettänyt novellikokoelman. Hän meni klubin kadulle päin antavan pyöröikkunan luo ja repi ankaran jännityksen vallassa kirjeen auki. Se että liike oli kirjoittanut lähettämättä käsikirjoitusta takaisin, oli hyvä enne. Hän luki seuraavat rivit:
H. Condy Rivers, Bohême-klubi San Francisco, Cal.
Palautamme kunnioittaen tässä postissa käsikirjoituksenne novelleihinne, joita emme tällä hetkellä katso voivamme julkaista. Mutta meidän on kuitenkin lisättävä, että olemme useissa niissä huomanneet hyvin harvinaista lahjakkaisuutta. Mutta nykyään menee parhaiten kaupaksi noin 30,000 sanaa sisältävä lyhyt romaani, jossa on jännittävä toiminta. Esillä olevasta kokoelmasta päättäen oletamme, että Teidän taipumuksenne johtaa siihen suuntaan, ja ehdotamme kohteliaimmin Teille, että kirjoittaisitte sellaisen romaanin ja lähettäisitte sen meille.
Nöyrästi kunnioittaen
Riemukustannusosakeyhtiö.New York.
Condy pisti kirjeen taskuunsa ja vaipui masentuneena tuolille.
»Mitä se hyödyttää? Turhaa vaivaa!» mumisi hän ja tuijotti apeana kadulle. »Minä sovellun erinomaisesti rivityöhön paikalliseen sunnuntailehteen, mutta houkkiomaista on minun ajatellakaan muuhun ryhtymistä.»
Hänen innostuksensa City of Ewerettiin oli kuin poispuhallettu. Se oli aivan yksinkertaisesti ihan mahdoton aihe. Hänen äsken vielä loistava »aatteensa» paljastui naurettavaksi, vanhaksi lauseeksi. Ei, hän menisi virastoon ja kirjoittaa raapustaisi kokoon aiheen niistä leikkeleistä, joita siellä oli.
Mutta sitten huomasi hän äkkiä tutun olennon, joka hienosti mustiinpuettuna seisoi vastapäätä olevassa kulmassa odottaen raitiotievaunua. Se oli Travis Bessemer. Kukaan ei voinut niinkuin hän pukeutua aistikkaasti ja samalla kuitenkin noudattaa ankarinta yksinkertaisuutta: musta hame, musta venäläinen pusero, mustahuntuinen musta englantilainen olkihattu ja valkoiset hansikkaat ja musta napitus. Itse yksinkertaisuus. »Mutta niin tyylikäs», sanoi Condy Rivers itselleen, »että siitä suorastaan häikäistyy.» Ja saattoiko ajatellakaan mitään täydellisempää kuin tämä vartalo? Ja kuinka kauniisti kuulsikaan hänen keltainen tukkansa harson läpi! Siinä oli mitä lumoovin sopusointu. Ja komea ryhti ja pään heitto, ja — ei siinä nyt mikään auttanut: Condyn täytyi mennä sinne juttelemaan hänen kanssaan.
»Mitä, mitä?» sanoi Travis, kun näytti siltä niinkuin Condy olisi juossut suoraan häntä vastaan käytävällä. »Teidäntulee mieluummin laittaa niin, että toimitatte jotakin! Kuljeksia kadulla kello 10 aamupäivällä, mitä se merkitsee?»
»Ei kai se liene — ei, mahdotonta — ja kuitenkin - se onhän», lausuili Condy. »Niin monen vuoden viertyä.» Ja sitten rupesi hän puhumaan luonnollisella tavallaan:
»Kas, hyvää päivää T.B.»
»Hyvää päivää, C.R.»
»Minne te olette menossa?»
»Kotiin. Minä olen vain ollut kaupungilla pikimältään saadakseni banjoni korjatuksi.»
»Jos saan luvan viedä teidät raitiovaunuun, odotatte kai, että minä maksan konduktöörille?»
»Herra Condy Rivers, olen aikoja sitten luopunut ollenkaan enää toivomasta, että teillä milloinkaan olisi pikkurahoja.»
»Ah, niin, ne menevät kaikki teatteripiletteihin ja kukkiin ja konvehteihin eräälle tuttaviini kuuluvalle nuorelle naiselle. Mutta» — hän heitti häneen tarkoittavan silmäyksen — »ei enempiä tyhmyyksiä nyt!»
Travis nauroi. »Mitä teillä nyt aamusella on tehtävää, Condy?»
He kävelivät Kearney-Streetille päin, kun hän esitti raportin.
»Mutta minkä ihmeen tähden te ette sitten mene alas satamaan katsomaan laivaa, kun se on ehto kunnollisen kirjoituksen saantiin?»
»Joutavia, mitä hyötyä siitä on? Riemukustannusosakeyhtiö on hyljännyt minun novellini.»
Travis surkutteli häntä ystävällisesti. Sitten hän äkkiä huudahti:
»Ei, teidän täytyy todellakin mennä alas satamaan! Kuuletteko Condy?Ja, tiedättekö mitä — ottakaa minut mukaan!»
Se ajatus innostutti Condya: »Suurenmoista! Suurenmoista todellakin! Mikä siinä olisi esteenä?» Ja tuskin puolituntia sen jälkeen kävelivät he laiturien ja telakoiden välillä alhaalla satamassa.
Siellä oli lukemattomia laivoja telakoiden loppumattomissa riveissä, masto kohosi maston yli ja kokkapuu pisti esiin kokkapuun takaa, niin että katse eksyi aivankuin lehdettömän metsän oksien paljouteen. Kauempana sulautui tämä massa taklausten kanssa harmaaksi usvaksi sinistä taivasta vasten. Valtavat laivarungot, vihreät, mustat ja liuskakiven harmaat, laskeutuivat pitkin rantalaitureita ja ojensivat hitaasti mahdottomia touvejaan. Niiden sivut aukenivat ja lasti vieri, aivan niinkuin se olisi ollut sisuksia, ulos rantalaitureille laatikkojen, vasujen ja paalujen hurjassa epäjärjestyksessä. Niiden välillä kuhisivat kuin mitkäkin madot merimiehet, makasiiniväki ja satamatyömiehet. Kokonaisia jonoja kuormavaunuja vieri esiin, raskas kavioiden kapse rummutti lankkuja vasten. Rautakettingit kalisivat, eräällä kajuuttaportaalla haukkui muuan laivakoira lakkaamatta, touvit naksahtelivat, hihnat juoksivat ja väkipyörät kalisivat, rantapalkit vonkuivat, ähkivät ja taipuivat kaareviksi. Kaikkialla oli touvien, honkapuiden, maalivärin, maustimien ja kypsien hedelmien, puhtaiden, raikkaiden rakennushirsien, kahvin, tervan ja pohjaveden hajua, samalla kun kaikki oli hienon, raittiin merituulen kantamaa ja läpitunkemaa.
Travis oli hurmaantunut. Hän katseli ympärilleen säteilevin silmin ja hehkuvin poskin. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.
Ajatelkaahan», hän melkein huusi, »kaikkia niitä paikkoja, joista nämä laivat ovat tulleet! Ja katsokaa minkä nimisiä ne ovat. Eivätkö ne ole kauniita? Kaikkia mitä nämä nimet kertovat:Mary BakeMullista,AnnandaleLiverpoolista,Kaksi sisartaCalcuttasta, ja sitten tämä, jota ne parhaillaan juuri tilkitsevät,MontevideCalloosta; ja tuo tuolla, se on juuri se, jota me olemme etsimässä,City of Ewerett, San Francisco.»
Se oli jättiläismäinen teräslevysilinteri, joka loikoi ja ahmi sisäänsä San Joaguin-laakson vehnää, — toisen tuhannen tynnyrinalan sadon toisensa jälkeen — kaikki aiottu ruuaksi ihmisille, jotka Himalayan juurella kuljeskelivat kuin luurangot kummallisissa pukineissaan. Travis ja Condy pujottautuivat veneiden ja vehnäsäkkien, höyryävien vaunujen ja pyörivien rattaiden lomitse, ja pääsivät vihdoinkin peräsillalle, jossa muuan merimies pysähdytti heidät. Condy näytti sanomalehtikorttinsa.
»Minä edustan The Times-lehteä», sanoi hän juhlallisella äänellä, »ja haluaisin puhutella vartiossa olevaa upseeria.»
Merimies antoi heidän heti mennä.
»Sanomalehden voima», kuiskasi Condy Travikselle heidän mennessä laivaan.
Täällä tuli toinen merimies, joka vei heidät merkintäluukulla seisovan perämiehen luo, joka, hullunkurista kyllä, paraillaan puhdisti kitukasvuisen geraniumin lehtiä.
Condy selitti asiansa huomauttaen samalla mairittelevasti laivan uudenaikaisesta rakenteesta. Perämies — vanhanpuoleinen patriarkkapartainen mies — sulatti sen silmänräpäyksessä ja kutsui heidät sisälle omaan laivan peräpuolella olevaan kajuuttaansa, niin, ottipa hän vielä esille telttatuolinkin Travikselle ja harjasi sen puhtaaksi hihallaan, ennenkun hän työnsi sen esiin.
Sillä välin kun Condy teki hänelle kysymyksiä, katseli Travis lapsen uteliaisuudella kaikkea mitä kajuutassa oli. Lavitsaa, joka oli kuin kidutuspenkki, pesupöytää, joka oli kekseliäästi laitettu niin, että sen saattoi työntää seinän sisään, kun ei sitä tarvittu ja monia valokuvia, jotka olivat soreasti pistetyt peiliin lasin ja puitteiden väliin. Siellä oli varsinkin yksi, joka kiinnitti hänen huomiotaan, vanha daguerreotyyppikuva, joka esitti hyvin kaunista nuorta tyttöä korkkioran muotoisine kiharoineen ja niskajakauksineen, puolivuosisataa sitten vallinneen muodin mukaan. Vanha perämies näki, kuinka tarkasti hän sitä katseli, ja niin pian kun hän oli antanut Condylle tämän pyytämät tiedot, kääntyi hän Travikseen ja kysyi päätään nyökäyttäen:
»Hän oli kaunis, eikö totta?»’
»Hyvin, hyvin kaunis», vastasi Travis kääntämättä katsettaan kuvasta.
Seurasi äänettömyys.
Sitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti eteensä:
»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te muistutatte häntä.»
Condy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä naurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään romanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän syntymistään.
Sitten sanoi Travis hillitysti ja hiljaa:
»Onko hän kuollut?»
»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen: voipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —, niin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja odottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli partaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta te olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän täytyy saada kuulla tämä kertomus.»
Condy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui plyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja kiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.
»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena. Olin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran ryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70 leiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin rannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko miehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin, mutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis, nuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät. Lähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan hänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä — se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti. Ensimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös pelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli joukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien kirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun menemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»
Perämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi hän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan tai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan veden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi luulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen taikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä vakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat ylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet, niin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä ovat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta kuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä on; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä luulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin. Minä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven vieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän valmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi minuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista. Hän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä, hän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan ojennetuin käsin.
»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa kajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt minua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin mieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä olisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien miesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan matojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja olisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut vanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun he vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika, nähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä annoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt jotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia jäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset unhoittaneet koko tapahtuman.
»Mutta minä en voinut sitä unohtaa. Minä kuljin aina häntä ajatellen, näin hänet edessäni, sellaisena kuin hän istui siellä alhaalla kirkkaassa, viheriäisessä vedessä pienessä hytissä ja odotti, että minä tulisin takaisin ja aukaisisin oven hänelle, mutta hän ei ollut muuttunut; hän on sama vielä tänä päivänä kuin silloin, kun hän hymyillen ja ojennetuin käsin tuli minua vastaan. Hän on muuttumattoman nuori ja terve ja kaunis. En ole nähnyt häntä kuin sen kerran. Mutta minä sain hänen valokuvansa myöhemmin eräältä trincomaleelaiselta naiselta, joka oli palvellut maaherran luona sisäkkönä. Oli miten oli, vaan sen jälkeen en ole välittänyt muista naisista, ja siinä on syy, minkätähden en koskaan ole mennyt naimisiin.»
»Sen kyllä ymmärrän», huudahti Travis hillityllä äänellä, kun vanhus vaikeni.
»Sepä oli kaunista; oh, kuinka se olikaan kaunista!» mumisi Condy haltioissaan.
»No», sanoi perämies nousten seisaalleen ja hieroen polviaan, »nyt olette kuulleet kertomuksen tuosta kuvasta. Haluatteko juoda lasin madeiraa, neiti?»
Hän otti esille aito Funchal-merkillä varustetun pullon ja täytti kolme pientä lasia. Travis siirsi harson kasvoiltaan, ja hän ja Condy nousivat seisomaan.
»Hänenmaljansa!» sanoi Travis vakavana.
»Kiitos, neiti», sanoi perämies, ja he tyhjensivät ääneti lasinsa.
Kun Travis ja Condy menivät alas porraslavaa myöten, tapasivat he kapteenin menossa laivaan.
»Vai niin, te olette olleet siellä ja puhuneet vanhan Mc Phersonin kanssa», tervehti hän. »Saitteko haluamianne tietoja?»
»Kyllä, kiitos, vieläpä enemmänkin», vastasi Condy.
»Uskallanpa panna pääni pantiksi, että hän on teille kehrännyt lankaa tytöstä, joka hukkui Trincomaleessa. Niin, luonnollisesti, tiesinhän sen. Siinä asiassa on vanha poika kairaa vailla. Hän ei edestahdomyöntää, että ruumiin aikojen kuluessa on täytynyt hajota. Oiva merimies, ensiluokan merenkulkija, mutta siinä kohdassa aivoiltaan pehmennyt.»
»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui maihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa mielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan välitä muista.»
»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä ihastuneena.
»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on — tiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka ainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»
Heidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he unohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä pitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava ja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli iloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä nopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli jätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.
»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa lukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa koko hänen työhalunsa.
»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle kustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan vain kuinka ne kirjoittavat.»
»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää toivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä kerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Jasiihente ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän harmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja mustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille käy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen novelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»
»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään. En ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan 6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen tähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me nyt olemme, Travis?»
He katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus oli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla seinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa. Mitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja porraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi huomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla oli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti silmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava sinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija, joka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella puolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen pääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin tulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina ja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä, kuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen täynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia tulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä olevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja joku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten tassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin, nopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi santelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun itämaalainen tuoksu.
»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy Rivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan erään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello näytti puolta kolmea.
»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle armollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»
»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä; minä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»
»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran olette täällä?»
»Niin tai joisi sitä täällä.»
»Missä?»
»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole ainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat teetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi teidänkin mielestänne mukavaa?»
Condy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi ihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei riitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia keksejä teen kanssa syödäksemme.»
He riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä kauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa. Heidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis Kearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa, joka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin kiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä kadulla.
»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he pyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten lasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.
»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren englantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon eteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»
He nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään kerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena hansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken yksinomaan itseämme varten!»
Ravintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan oli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan Plazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret varjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen kolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti Plazaan päin olevaan seinäsolaan.
Se oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen varjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana kultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala yli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan sinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä kauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon. Oven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten suuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui kohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja pitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin oli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli kultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän yläpuolella.
Eikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä. Syvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena uudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa, että se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi ja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta neliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.
Condy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä nimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan. Hän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi marmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa, sytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja poltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi pöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen ulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen ympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».
»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja tuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle — tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai oliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa. Joka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän postidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli pelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso, tuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»