He menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn tilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita, hillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia pähkinöitä.
Travis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne geometrisiksi kuvioiksi keksille.
»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin paljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi. Minkätähden te ette kysynyt minulta?»
»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä vikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin minulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin hänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»
»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh Condy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on teidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»
Kylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä melkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat melooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä. Sitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän sai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata kuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja hervottomaksi naurusta.
»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa tässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille itsellenne sellainen sattuuhuik!»
»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte minut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää henkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että riisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»
»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tupakoin?»
»Mitä teillä on tuolla?»
»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minäolensiis tupakoinut. Olen tomppeli. Nyt heitän sen pois.»
Travis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua vaivannut, niin olisin sen sanonut.»
»Mutta sehän on loppuun palanut», huomasi hän. »Tarvitsen uuden.»
Kun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän käteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä jotakuinkin hämillään.
»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen ja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en todellakaan muista siitä hituistakaan.»
»Mikä kirja se on?»
»Mitä? Mikä kirja?» Hän tuijotti häneen.
Travis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.
»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa vain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»
»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selittiTravis.
»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?» huudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa, niin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä minkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken ihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»
Ja ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä satumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa hänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka täältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja jonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä tai emme.
Kertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka havaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija ollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien kuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että ympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes oli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa vuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän aikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli, mutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko Travis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän itselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi oli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän luki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa kun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta siihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti kiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun hän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä säkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.
»Aivan niinkuin joku insinööri olisi sen kuvannut. Se on todellakin hyvä!»
»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette ainoa laatuanne, Travis!»
»Mitä te oikein tarkoitatte!» kysyi Travis hämmästyneenä.
»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen merkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen loppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä kupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn ihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä äkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin iloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman hänen herkälle sielulleen.
»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli ja herttuatar.»
»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole lukenut mitään häneltä varemmin?»
»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita luemme opistossa.»
»Nyt minä olen saanut siitä kyliäni!» mumisi Condy.
Hänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen hylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä siitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki, heidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa, säteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka hyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä, kaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.
»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva Banjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde Tin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen sopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää eriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby Bessien» nimellä.»
»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi avata käärettä.
»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta sopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen yksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän — suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja väärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän hyrräävän hengästyneesti myötäillen:
»Käytökseltään tyttöni mun on hieno, väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»
Hän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului kauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan, ja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy äkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi painolla:
»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä mahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen sydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne hyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»
Travis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin enemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut mahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen sävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän uhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi pitkäveteisen surkean koiranulvonnan.
»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta. »Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin vissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»
»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin vaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen soittolaatikko.»
»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten lopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn päin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.
»Se on inhoittavaa, Condy. Minä vihaan teitä.»
»Tiedänpä toisia», vastasi hän ylimielisesti.
»Niin, olisittepa vain epäkohtelias.»
»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä.Lyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»
Sitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän karkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias taivas!»
Travis aivan säikähti: »Condy», huusi hän, »mikä teidän on?»
»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo.Minun olisi pitänyt olla siellä nyt.»
Travis huokasi helpotuksesta:
»Siinäkö kaikki tyyni?»
»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni! Kello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.» Sitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No, saattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan yksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen ja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme toimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas kuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme? Keksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä harppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:
»Ja kerranpa unssin[1] ma näin, juoks peto tuo yrmyssä päin, ja silläpä, nää, kuin kissalla pää. Nelijalkainen unssi, mi juoks, — kas, se juoks, nelijalkainen unssi, mi juoks.
Niin pientäpä nimi on tuo, mut joutuisitpa sen luo, peto painoltaan sata puntaa on vaan, ja niin ilkeän sukkela myös ja niin ilkeän sukkela myös.»
[1] Ounce, vanha lääkepaino, unssi. Merkitsee myös pantteri.
»Bravo! Bravo!» huusi Travis ja koputti pöytään.
»Kuule! Kuule! — Ei ketään Brutusta, ei ketään.»
Condy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden minuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi äkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet taskuihin.
»Enemmänkö juustoa?» kysyi Travis.
Hän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle juustosta!»
»Miten on laitanne, Condy? Voitteko pahoin?» kysyi Travis huolestuneena.
Hän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi vastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin samalla merkitsevästi nyökäyttäen.
»Mitä se sitten on? Nyt on teidän todellakin sanottava se minulle!»
»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan, ennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä hituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei ottanut häntä vakavalta kannalta.
»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte,Condy Rivers?»
»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua vakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»
»Mitä aihetta olen antanut teille sellaiseen luuloon?»
»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän traagillisesti.
Travis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä vastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli ollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.
»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen houkkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut suurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.
»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selittiTravis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»
»Minkätähden sitten?»
»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme vain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään rakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö teekin? Tuhat kertaa.»
»Mitä?»
»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä on ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole kertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»
»Niinkuin esim. eilen illalla», arvaili Condy.
»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla ilkeältä, vai kuinka?»
»Kyllä.»
»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut.Ettekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»
»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja parempaa päivää?»
»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain tovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt. Olkaa nyt rehellinen: kävikö se?»
»Säkene singahti siitä; niin se oli.»
»No, siis tästä lähtien ei mitään tyhmyyksiä. Vain hyvää toveruutta.»
»Hyvää toveruutta, niin. Ei mitään tyhmyyksiä enää.»
»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut minuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti hansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset, Condy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut eileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme rakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta tässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti huvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta ja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on taas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te ajattelette?»
»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin, juuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix te olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän innokkaasti.
»Blix? Mitä te tarkoitatte?»
Hän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan sen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva — kas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan? Blix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt vasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se on selvää, teidän nimenne on Blix.»
»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»
»Niin, miksipä ette olisi?»
»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä olisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat menemään.
»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn päin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian lujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään kapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä, tuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»
Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.
»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan.
»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se on ainoa keino.»
Blix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.
»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän kiinalaiselta.
»Puol’ dollaria.»
»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»
»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»
»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»
»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»
Ehdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden puoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.
»No, mikä nyt on?» kysyi Travis lempeästi.
»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että unhottaisin jotakin.»
»Te tarkoitatte, ettäminätiesin sen?»
Hän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi senTraviksen käteen.
»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne», selitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön vastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.
»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toriaKearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»
»Kenet? Minutko? Se oli vasta ihmeellinen…»
»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa tulisi tälle päivälle huono loppu.»
»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada kirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»
Blix katseli häntä ilmeisesti huolestuneena.
»Älkää pelatko tänä iltana, Condy!» sanoi hän äkkiä vakavasti.
»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja millä pelata?»
»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla pelaamatta.»
»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla ei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta hylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan kirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»
»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin liian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se New York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun. Nyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se kuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen, vaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»
»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu kirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»
»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kunCondy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuotakolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi,Condy. Ja kiitos tästä päivästä!»
»Kiitos teille.»
»Eikö meillä ole ollut erinomainen päivä?»
»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni klubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja kysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut siellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.
Edellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä iltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin. Kun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä syventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut seuranpettäjä.
Sargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he joisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis kolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat pienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei hän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti vielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut hänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn palkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät teatteriin.
»En voi tulla; minulla on työtä tänä iltana», vakuutti Condy. .
Kun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja poltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti Condyn käsivarteen.
»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita muita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra Sargeantia.»
»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat varmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa, Condy?»
Condy muisti, että hän oli aivan rahaton.
»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä.Sargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.
»Ei, minä en ota osaa peliin, mutta minä tulen hetkiseksi katsomaan.»
He menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä sikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden. He pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin pelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.
Condy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä ikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan, taipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä kiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen jännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja jännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät väristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät kuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa Blixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta ja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon tieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt ruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä kiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla päällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä pelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja menivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin vaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä niinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja kiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.
Vihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä hän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut mitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois. Condy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja hän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja sanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä huutaen kaupaksi.
Kun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi lopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle. Pikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden silmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun ja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten seurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan hylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä rautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu seinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin laivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo, jossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix, joka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota hän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli; ja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa mustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine hiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.
Sitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle, että hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan masentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti vastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän rikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota päivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta mitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet lähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin sanoneet hyvästi »tyhmyyksille».
»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen pielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se minusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta hän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.
Condy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet päänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon, sillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään ja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi heti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi luvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut suorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon pörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen kädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta oli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut selväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut. Kirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.
Parin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä tunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla tutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui tietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.
Mutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa sukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän klubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän innostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla. Saadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän pani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti koko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän oli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes novelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti; hänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli Blixiä.
»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi hän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön luokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.
Se oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut kotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin sattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea aamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt kauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella ja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten kanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja piteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana tuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä katoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.
Mutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti käytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet kaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat hänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin pitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma, ja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän äkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin pieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen ja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä ohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle. Siellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö. Detti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti mitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä ja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan heidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen, näköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen naisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar tuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin kielellä:
»Anna teetä hänelle, nainen.»
»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole suurenmoista! Huomasitko sitä?»
Kotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan. Oikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden nuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän äkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo» ja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin ajoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta mukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia päähänpistoja».
Lähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin talossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan noitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello soi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei ollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken mahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän oli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty Jack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi epäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään irstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän lavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin usein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi voitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle. Blix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset nuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat ja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista aikamiehistä.
»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka hänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin oli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin taloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.
»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille, kun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole päässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä, niinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.
»Mikä nyt? Mikä teitä vaivaa?» kysyi Condy.
Blix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.
»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»
»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti. »Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.
Blix piteli korviaan.
»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia, niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika, mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan mahdottomaksi.»
»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa — »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne ovat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta ja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte sellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte. Jatuota. jatuota. jatuota, valitti hän ja huitoi käsillään kullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin, ja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä. Kullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat onnellisia, ja —»
»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa. Mutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää enempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen istuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»
He menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan. Siellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu sytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen minuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.
Suoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin talojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän takanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten, kupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa, josta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten tuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen purjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta suoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä ja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine kolminkertaisine kruunuineen.
Katse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti nousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti Tamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka aina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä sfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva, vaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä, vetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi katse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän viheriän pinnan — avonaisen valtameren.
Tällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan sen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon huone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen matalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon, vuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella puolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni vähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti kuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet toisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat sametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan massat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja kaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä jäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella säilällä.
»Tuolla tulee laiva», sanoi Blix hiljaa.
Nelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden kullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine valopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi linnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko laiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren yksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.
Condy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa tunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät tähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa yö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän ei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään painostavaa.
Varovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi Blixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten kädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan oli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti kaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden miellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota mahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa häämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja poskiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka katoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että hänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain mystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina hiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin melkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus eetterissä, vaikutus, aistimus vain.
Oli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas naisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen tavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi epämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan tuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys koskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein tuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys ja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli, ajatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen sydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.
»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten; »toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»
»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?» vastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.
»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja moitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin oma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla että niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»
»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on pidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin tulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee voimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on heikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan? On oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan jotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun mielipiteeni.»
»Niin, siinä on perää. Kyllä, siinä on perää.» Ja hetkisen kuluttua hän sanoi: »Minä pelasin kuitenkin korttia maanantaina, Blix, vaikka olin luvannut olla pelaamatta.»
Blix oli kauan vaiti. Mutta kun hän vihdoin vastasi, oli hänen äänensä tyyni. »No niin. Olen iloinen siitä, että kerroitte sen itse minulle.» Sitten hän lisäsi: »Ettekö voi olla pelaamatta, Condy?»
»Olla pelaamatta? Voin — kyllä, luonnollisesti — ooh, Blix, minä olen toisinaan täydessä kapinassa itseäni vastaan. Te ette tiedä millaista se on. Nuori tyttö ei tietenkään voi käsittää mikä vetovoima pelillä on; se on aivan kuin joku valta. Sen laita ei ole kuin muiden asiain, niitä voi paremmin — mutta uhkapeliin nähden on minussa kuin toinen olento, ja se tekee mitä tahtoo kysymättäminulta. Mutta minä ponnistan nyt todellakin. En ole sen jälkeen korttiin koskenut, vaikka totta totisesti siihen on tilaisuutta ollut. Tämä kortti-asia, katsokaa, on vain erityinen puoli klubielämää, meidän elämäämme kaupungissa, niinkuin juominen ja — muut paheet. Jos minä eläisin toisissa olosuhteissa tai jos minä en olisi missään tekemisissä täkäläisen seuran kanssa, Sargeantin ja muiden, niin olisi toinen asia; olisi paljon helpompi, luulen.»
»Mutta miehellä pitäisi olla voimaa olla oma itsensä ja hallita itseään, olipa hän sitten missä tahansa. Oikea mies, Condy, on mielestäni paras ja kaunein mitä maailmassa on.»
»Minun mielestäni se on kelpo nainen.»
»Niin, minä katson kai asiaa naisen kannalta, mutta minusta on oikea mies — mies, joka on voimakas kaikin tavoin — suurin kaikesta mitä on. Me naiset rakastamme nyt kerta kaikkiaan miehuullista voimaa. Oikealle miehelle saatamme melkein antaa kaikki anteeksi.»
Condy ei heti vastannut, ja sillä välin sai Blix ajatuksen, joka heti kypsyi päätökseksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Aurinko oli laskenut; tunnelma oli häipynyt; he olivat nähtävästi puhuneet asian loppuun. Blix nousi sytyttämään kaasun. »Tahdotteko luvata minulle jotakin, Condy?» sanoi hän. »Mutta vain siinä tapauksessa että itse haluatte. Lupaatteko ilmoittaa minulle joka kerta, kun olette pelannut?»
»Kyllä, sen uskallan teille luvata!» huudahti Condy. »Ja sen lupauksen pidän.»
»No, luetaanpa nyt sitten tuo kertomus — tai se, mitä teillä on siitä valmiina.»
He vetivät tuolinsa ruokapöydän luo, jolla oli valkoreunainen sininen flanelliliina, ja Condy avasi käsikirjoituskäärönsä ja luki mitä hän oli kirjoittanut. Se miellytti Blixiä, ja hän huomasi, niinkuin Condy oli arvannut, jokaisen »hyvän kohdan». Hän oli melkein huutamaisillaan ihastuksesta, kun Blix keskeytti hänet:
»Luulisi melkein, että te itse olette ollut sukeltaja tai ainakin seurustellut sukeltajain kanssa. Pikku piirteet ovat vaikuttavat; olette käyttänyt niitä oivallisesti. Mutta kuulkaapa nyt, Condy! Olen saanut ajatuksen. Saammepa nähdä mitä siitä sanotte. Elkää antako kertomuksen loppua siihen, että sukeltaja tulee ylös ja jättää tytön sinne. Se kuuluu myös kertomukseen, luonnollisesti, mutta sitten pitää hänen tulla takaisin monen vuoden perästä, kun hän jo on vanha mies. Sen voitte kyllä käsitettäväsi selittää. Antakaa hänen sitten sukeltaa meren pohjaan vielä kerran katsomaan tyttöä, mutta ei enää koskaan tulla ylös — mitä? Eikä lukijan tarvitse tietää tuliko hänelle tapaturma vai jäikö hän vapaaehtoisesti.»
Condy päästi riemuhuudon ja löi polveaan. »Te olette maailman kahdeksas ihme, Blix! Se on suurenmoista, se on loistavaa! Kuulkaa —», hän katseli häntä uteliaasti. — »Teidän pitäisi todellakin itse antautua kirjoittamaan.»
»Se ei juolahda ikinä mieleenikään», sanoi hän päättävästi. »Minä pysyn laulussani ja olen tyytyväinen siihen. Mutta muistakaa nyt, että ette anna Timesille kertomusta. Ainakaan ei missään tapauksessa ennenkun olette kokeeksi käyttänyt sitä tuossa — Riemukustannusliikkeessä.»
»Elkää pelätkö!» äyhkäisi Condy pilkallisesti. »Siitähän tulee parasta mitä milloinkaan olen kirjoittanut.»
Vähän myöhemmin kysyi hän hiukan arasti: »Onkohan talossa jotakin syötävää?»
»Minä en ikinä ole nähnyt moista miestä!» huudahti Blix. »Teillä sitten on aina nälkä.»
»Minusta on mieluista syödä», myönsi hän.
»No niin, hankinpa teille vähän simpukoita mayonnaisissa», ehdottiBlix, »kelpaako?»
Condy pyöritti silmiään. »Sanotteko simpukoita mayonnaisissa, niinkö?» Ja hän selitti juhlallisesti: »En ole ikipäivinäni saanut niin monta simpukkaa, kuin olisin halunnut syödä.»
Blix meni keittiöön laittamaan mayonnaisia, ja Condy meni mukaan. He söivät simpukkansa siellä yhteen menoon; Condy istuen pesupenkillä lautanen polvellaan.
Condylla oli tapana temmata itselleen joku ulottuvissa oleva esine ja tarkastella sitä, niinkuin näytti suuresti mielenkiintoisena, samalla kun hän jatkoi keskustelua. Tällä kertaa oli se aamulehti, jonka Victorine oli jättänyt keittiön pöydälle. Hän oli milloin ottanut sen käteensä, milloin pannut sen pois ja väliajoilla katseineen liukunut läpi palstojen otsa rypyssä, tietämättä mitä näki. Nyt näkyi hän äkkiä kiintyvän johonkin ja luki ääneen.
»Yksityistä. Nuori nainen, 31 vuoden vanha, perehtynyt taloustoimiin, haluaa tutustua kunnioitettavan keski-ikäiseen herraan. Jos molemminpuolinen mieltymys herää, avioliitto. Vastas merkittynäK.D.B.. tämän lehden konttoriin.»
»Hm», huomautti hän, »tässä K.D.B:ssä ei ole mitään arveluttavaa, hänellä on rohkeutta sanoa itseään nuoreksi 31 vuoden vanhana. Lyönpä vaikka vetoa, että hän on taitava taloudenhoitajatar. Aivan oikein. K.D.B. ei ole löytänyt mitä on toivonut, sentâhden tiedustelee hän.»
»Haluaisin tietää», mumisi Blix, »mitä lajia ne ihmiset ovat, jotka panevat lehtiin tällaisia ilmoituksia. Niinkuin nyt K.D.B., kenen luulette hänen olevan?»
»Hän ei ole pahimpia», vakuutti Condy. »Minä näen niin monta heistä tuolla toimistossa. Enimmäkseen ovat he suorasukaisia, käytännöllisiä ihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät; tavallisesti vanhemmanpuoleisia naisia — noin kolmenkymmenenyhden vaiheilla; nuoruuden hullutukset ja haaveet heittäneitä — he tahtovat kernaasti saada oman kodin.»
»Lukekaa muutamia vielä», pyysi Blix. Condy jatkoi: »25 vuoden vanha nuorimies, levollinen ja lemmekäs luonne, hienosti sivistynyt ja hyvässä asemassa oleva, pyrkii nuoren ja hyvän kasvatuksen saaneen nuoren naisen tuttavuuteen. Rehelliset tarkoitukset. Mc B. Sanomalehden konttori.»
»Ei, häntä en voi kärsiä», sanoi Blix. »Hän on liian — liian hienosti koristeltu, tämä Mc B.»
»Hän ei kai sovi K.B.D:lle, vai kuinka?»
»Hänkö? Hän tekisi hänet hirveän onnettomaksi.»
»Leskimies, kahden lapsen isä, luonteeltaan kodikas, haluaa kirjevaihtoon kunnollisen, lempeäluonteisen naisen kanssa, joka suostuisi olemaan äidin sijaisena hänen molemmille lapsilleen. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty K.T.I. vastaanotetaan tämän lehden konttorissa.»
»Siitä ei ole K.D.B:lle, se on selvää», päätti Blix. »Ajatella vain tuota: ’Avioliitto mahdollinen!’ Se on korskea herra. Hän on varmasti jo aikoja sitten kuluttanut lapsenkenkänsä. Olen vakuutettu siitä, että hän tahtoisi saada K.D.B:n lämmittämään sukkansa ja että hän on suunnattoman kärttyinen ja vaativa. K.T.I. on luonnollisesti lyhennys sanasta kotityranni. Hänet hyljätään.»
Seuraavat pari kolme ilmoitusta luki Condy itsekseen huolimatta Blixin huomautuksista.
»Se on alhaisesti teiltä, Condy! Minä tahdon kuulla mitä siellä vielä on.»
»Kuulkaa!» huudahti Condy. »Tässä on eräs K.D.B:lle sopiva. Kas, ylkä tulee. Kuulkaa nyt.»
»Nuorimies, kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, raitis ja työteliäs, ent. merikapteeni, haluaa tutustua kunnioitettuun nuoreen naiseen, joka kykenee hoitamaan kotia. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty ’Kapteeni Jack’ tämän lehden konttoriin.»
»Olen varma siitä, että hänellä on puujalka!» sanoi Blix. »Ettekö voi nähdä kuinka se pistää rivien välistä esille. Ja hän asuu pienessä talossa lahdelman rannalla yksin papukaijansa kanssa —»
»Ja valmistaa oivallisen todin joka ilta.»
»Ja polttaa tupakkaa pitkällä liitupiipulla.»
»Hän pureksiikin tupakkaa.»
»Niin, eikö ole ilkeätä, että hän on niin sikamainen. Se vasta haisee!Mutta K.D.B. saa sen kyllä pian pois.»
»Niin, hän on juuri oikea mies K.D.B.lle.»
»Sallimuksen ohjaus», ratkaisi Blix. »Nuo molemmat ovat luodut toisiaan varten. Katsokaahan, K.D.B. on taitava talousihminen ja etsii arvoisaa keski-ikäistä herraa. Kapteeni Jack on arvokas keski-ikäinen herra ja etsii naista, joka kykenee hoitamaan kotia. Minulla on selvä tunne siitä, että he sopivat toisilleen. Jos he ymmärtävät omaa parastaan, niin kirjoittavat he heti toisilleen.»
»Muttatehaluatte olla läsnä, kun he ensi kerran kohtaavat toisensa», sanoi Condy.
»Emmekö voi laittaa niin, että asia tulee järjestetyksi?» kysyi Blix. »Meidän täytyy saada ne kaksi viedyksi yhteen; meidän täytyy auttaa heitä jollakin tavalla.»
Condy löi pöytään ja hyppäsi alas.
»Minä kirjoitan heille!» huusi hän.
»Kirjoitan K.D.B.lle kapteeni Jackin nimessä ja kapteeni Jackille — — —»
»K.D.B:n nimessä», jatkoi Blix haltioituneena päähänpistosta.
»Ja annan kapteenin ehdottaa hänelle ja hänen ehdottaa kapteenille kohtausta», lisäsi Condy. »Ja sitten menemme me itse myös paikalle ja katselemme heitä ilman että he aavistavat mitään.»
»Mutta miten me tunnemme heidät. Ja miten he tuntevat toisensa. Nehän ovat aivan vieraita toisilleen.»
»Annamme heidän käyttää vissiä kukkaa. Niin tehdään aina tällaisissa tapauksissa. Se on varsin helppoa. Mutta niin pian kuin he alkavat keskustella, täytyy heidän luonnollisesti huomata, ettei kumpikaan heistä ole kirjoittanut.»
»Niin, kyllä, mutta siitä he eivät välitä.»
»Ei — hehän juuri haluavat tavata toisiaan. He ovat meille kiitolliset avunannosta.»
»Siitä tulee suurenmoinen huvinäytelmä!»
»Huvinäytelmä! Siitä tulee kerrassaan draama. Vain sen vuoksi jo, että me asetamme sen näyttämölle ja että se on totta kaikki tyyni. Pankaamme se täytäntöön.»
Blix juoksi kamariinsa ja toi sieltä kirjoitusvehkeet. Condy tutki kriitillisesti kirjoituspaperia.
»Se on liian komeaa, tämä. K.D.B. ei sinä ilmoisna ikänä käyttäisi irlantilaista palttinapaperia! Kiilloitettu siniraitainen, jossa on pääskynen kulmassa, on sopivampaa. Nyt kirjoitan minä kapteenin puolesta ja te kirjoitatte K.D.B:n puolesta.»
»Mutta missä me annamme heidän tavata toisensa?» Tämä oli tärkeä kohta. He ajattelivat kiinalaista ravintolaa, espanjalaista toria, Lotan kaivoa, Käsityöläisyhdistyksen kirjastoa, niin, vieläpä katolilaista tuomiokirkkoakin, mutta he eivät voineet sopia yhdestäkään noista paikoista.
»Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Lunan ravintolasta?» kysyi Condy. »Se on sitten hiljainen paikka! Siellä syödään parhaiten espanjalaiseen tapaan; keskellä latinalaista neliötä; tyven pieni vanhanaikainen ravintola suuressa kellarissa, säädyllinen kuin hauta. Minä olen ollut siellä vain kerran. Annamme heidän kohdata toisensa siellä kello seitsemän iltasella. Siihen aikaan ei siellä ole yhtä ihmistä. Ravintolassa ei ole suurta liikettä ja se suljetaan kello kahdeksan, niin että me voimme mennä sinne ja syödä päivällistä kuuden ajoissa ja olla siellä, kun he tulevat.»
Sitten ryhtyivät he kirjeitä kirjoittamaan.
»Asia on nyt niin», sanoi Condy, »että meidän on saatava kirjeet aivan luonnollisiksi. On ihmisiä, jotka heti vetäytyvät pois, jos aavistavat pienintäkään petosta. Teidän on kirjoitettava ei niinkuinte itsetahtoisitte sen kirjoitetuksi, vaan niinkuin hän tahtoisi. Se on taidetta, jonkinlaista runoilemista, ymmärrättehän. Meidän täytyy kuvitella määrättyä luonnetta ja antaa ajatusjuoksun ja sanonnan sopeutua sen mukaan. Minä tarkoitan, että sen on oltava luonnollista. Tuossa on nyt ensin K.D.B. Hyvä. Hän on ennenkaikkea järjestyksen ihminen. Hän on arkamaisen tarkka puhtauden ja järjestyksen suhteen ja mahtava selvästä, virheettömästä ja 'hienosta' kielestään. On varma, että hän käyttää puolihansikkaita ja on innostunut ruumiinpoltto-asiaan. Oletetaan. Mitä kapteeni Jackiin tulee, niin on hänellä hirvittävä bassoääni, tuollainen vov-vov-vov, eikö niin? Ja mahtavat turpajouhet; ja sitten hän sanoo: 'Vielä kerran!' ja 'Anna hurista!' Hän on syvä-ääninen, suuri mies ja erittäin kohtelias naisille: Ooh, hän on mies, saakelinmoinen mies, kaunista sukupuolta kohtaan, tämä kelpo kapteeni.»
Useamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saivat he vihdoinkin valmiiksi seuraavat kaksi kirjelmää, jotka Condy samana iltana pisti kirjelaatikkoon:
»Kapteeni Jackille!
Suuresti kunnioitettu herra!
Minä olen suurella myötätunnolla lukenut teidän yksityisen ilmoituksenne The Timesissä. Minulle olisi mieluista tehdä lähempää tuttavuutta Teidän kanssanne. Osaan lukea rivien lomitse ja olen saanut kumoamattoman varmuuden Teidän oikeamielisyydestänne ja arvokkuudestanne. Luulen voivani empimättä myöntää Teille suullisen keskustelun. Te voitte tavata minut Lunan ravintolassa ensi maanantai-iltana täsmälleen kl. 7. Tunnusmerkkinä on minulla kimppu valkoisia papinkukkia ja odotan, että Teillä on samanlainen kukka nutun pielessä.
Toivoen että nämä rivit tapaavat Teidät terveenä olen
Teidän nöyräK.D.B..»
»Neiti K.D.B:lle!
Korkeasti kunnioitettu Neiti!
Teidän kaino ja pidättäytyvä kuvauksenne omasta luonteestanne ja persoonallisista eduistanne saa minut uskomaan että minä teissä löytäisin miellyttävän toverin elämän tiellä. Olen pitävä suurena kunniana ja suosiona, jos Te suvaitsisitte myöntää persoonallisen kohtauksen. Ensi tulevana maanantaina säntilleen kl. 7 iltasella tulen Lunan meksikkolaiseen ravintolaan. Nöyrä ja harras toivoni on tavata Teidät siellä. Se on hiljainen ja säädyllinen paikka. Minulla on nutunpielessä valkoinen papinkukka ja pyydän Teitä pitämään kädessänne vihkon samoja kukkasia.
Alati Teidän nöyrin palvelijanneKapteeniJack.»
Blix oli niin huvitettu tästä jutusta, että hän vielä kaiken lisäksi seurasi Condya alas kirjelaatikolle ollakseen oikein varma, että kirjeet tulivat varmasti lähetetyiksi. Condy voisi unohtaa kaikki tyyni, heti kun joutui oven ulkopuolelle.
»Kunpa ne nyt vaikuttaisivat», huudahti hän, kun kansi paukahti kiinni ja kirjeet katosivat. Mutta Condy tunsi itsensä äkkiä kummallisen alakuloiseksi ja tyytymättömäksi koko asiaan.
»Oi, kunpa emme sentään olisi sitä tehneet! Kunpa emme olisi sitä tehneet!» huusi hän kauhistuneena. »Nyt olemme hienosti kiinni.»
Yhä pahojen aavistusten painamana seurasi hän Blixiä takaisin tämän ovelle, jossa hän sanoi hyvää yötä.
Blix ei mennyt heti levolle vaan poikkesi isänsä luo, jonka hän tapasi paraillaan täydessä työssä korjaamassa schwarzwaldilaiskelloa, jonka hän oli purkanut sadoiksi kappaleiksi väittäen siinä olevan jonkun vian — se edisti.
Blix istahti matolle hänen eteensä. »Kuules, isä,» sanoi hän, »silloin kun sinä 60-luvulla ensin tulit tänne ja kaivoit kultaa, pelasitko silloin pookeria?»
»Minäkö? Pelasin totta totisesti. Siihen aikaan ei meillä ollut muuta millä olisimme huvitelleet.»
»Tahtoisitko opettaa minulle sitä?»
»Haluatko sinä sitä oppia?»
Herra Bessemer pani kellon esiliinaansa ja tuijotti tyttäreensä. MuttaBlix selitti hänelle syynsä.
Lauantaina oli Blix aikonut mennä pitkälle kävelyretkelle linnoitukselle päin. Mutta kun hän aamiaispöydässä paraillaan tuumaili ottaako mukaansa Howardin vai Dettenin, vaiko ehkä mieluummin jonkun Kiplingin kirjoista, tuli pikalähetti tuoden kirjeen Condylta.
»Kaikki on menetetty», kirjoitti tämä. »Minä olen saanut ptomaimnyrkytyksen eilen iltaisesta simpukkamayonnaisista ja saan maata vähintäin neljätoista päivää. Minulla on ollut kauhea yö. Ettekö voisi pistäytyä täysihoitolassa iltapäivän kuluessa? Silloin on äiti kotona.»
»Ptomainmyrkytys!» Sehän on kauheaa. Tohtori oli siis ollut siellä! Blix päätti siirtää kävelyretken ja heti mennä rouva Riversin luo kuulemaan kuinka Condy voi.
Hän meni portaita alas jo kymmenen ajoissa — ja siellä tapasi hänCondyn nousemassa portaita ylös, pyöräilypuvussa ja savuke suussa.
»Olen yhdentoista dollarin omistaja!» huusi tämä hilpeästi hänelle.
»Minä luulin teillä olevan ptomainmyrkytyksen!» vastasi Blix harmistuneena.
»Joutavia! Niin, tohtori sanoi; hän puhuu kukkaronsa puolesta. Se olikin vain jonkinlaista vatsatautia; nyt se on ohi. Minä olen terve kuin kala — ja minulla on yksitoista dollaria taskussa. Menkäämme ulos nauttimaan elämästä.»
»Eikö teidän ole mentävä toimistoon?»
»Siellä ei kukaan minua odota, luulinhan että tulisin sairaaksi; soitin siis sinne, ja he sanoivat, ettei se tee mitään; he saattoivat hyvin selviytyä ilman minua. Minulla on yksitoista dollaria taskussa ja meillä on kolme säteilevän ihanaa vapaapäivää käytettävänämme: lauantai, sunnuntai ja maanantai! Mitä me teemme? Mitä meidän on tehtävä tullaksemme pelastetuiksi? Meidän avioliittosuunnitelmamme ei ole toteutettavissa ennen maanantaita. Sinne on vielä pitkälti. Teemmekö retken kiinalaiskaupunkiin, ravintolaan vai satamaanko uudestaan? Voimme ehkä saada perämiehen kutsumaan meidät aamiaiselle hylkeenpyytäjälaivaan. Tai» — Condy huomasi erään kalakauppiaan, joka juuri pyörähti kulmasta vaunuineen — »voimmehan mennä kalastamaan.»
»Niin, simpukoita esimerkiksi.»
Mutta Condy jatkoi: »Lähtekäämme kalastamaan, Blix.»
»Minne?»
»En tiedä. Missä muut ihmiset täällä ympäristöllä kalastavat. Ainakin sinne, missä on vettä.»
»Onko mahdollista?» kysyi Blix mitä suurimmalla kummastuksella. »Minä olen aina luullut, että te kalastatte takapihalla tai mahdollisesti arkihuoneessa.»
»Olkaa nyt kiltti!» sanoi Condy. »Te nyt sitten aina pilailette. Malttakaas kun mietin — malttakaas…» Hän rypisti otsaansa ja pyyhkäsi hiuksensa ylös. Sitten löi hän polveensa.
»Tulkaa nyt!» huudahti hän. »Nyt sen keksin!» Hän oli jo puolivälissä portaita, kun Blix kutsui hänet takaisin.
»Jättäkää se minun huolekseni», pyysi Condy hartaasti. »Luottakaa vain minuun — tai eikö teitä haluta?» kysyi hän loukkaantuneena.
»Haluta! — Kyllä, sen taivas tietäköön. Mutta —»
»Hyvä, tulkaa sitten!»
He nousivat kaupungin alapäähän menevään raitiovaunuun.
»Minulla on pari haljennutta merenruoko-ongenvapaa», selitti Condy, sillävälin kun he pikajunan nopeudella luisuivat alas jyrkkää Washington-Streetiâ. »Siitä on monta vuotta kun niitä viimeksi käytin — siihen aikaan me vielä asuimme idässä. Mutta se on käsin tehtyä työtä, ensiluokkaista. Muut osat vehkeistä puuttuvat, mutta sitä parempi. Varustusten tulee olla sitä mukaa kuin kalastammekin.»
»Kuinka niin?»
»En itsekään vielä tiedä, mutta pian minä sen selville saan.»
Hän vei hänet Market-Streetin varrella olevaan kaupungin hienoimpaan urheilutarpeiden kauppaan. Siellä oli kokonainen maailma sellaisenaan täynnä kiusauksia, joita oli mahdoton vastustaa. Pitkiä rivejä metsästyskiväärejä, joiden kaksoispiiput muistuttivat urkujenpiippuja; suuria nippuja ongenvapoja, forellia ja lohia ja ahvenia varten; kiukkuisia eri kaliberia olevia revolvereja aina Arizona-ratsuväen 44 millimetrin miehentappajiin; metsästyspuukkoja ja tikareja ja miekkasimia, solevia kuin teräsruoskat; Winchester-kiväärit seisoivat kärsivällisesti riveissä kaapeissaan ja odottivat puolitorkuksissa vissiä komentohuutoa; niillä oli karski vastauksensa valmiina. Siellä oli parvittain kummallisia kaikenvärisiä ja -vivahteisia kärpäsiä, ruskeita, harmaita ja mustia, harmaanruskeita, harmaanmustia, joissa siellä täällä oli loistavan punainen täplä; teloja siimoineen, sormenpaksuisiksi punottuja sätkyttelevän kampelan vedestä vetämistä varten tai vaaleanviheriöitä hämähäkin verkkoja, jonka hyvin kasvanut rautakala helposti voisi repiä. Koukkuja, taljoja, painoja, kielukkeita, tuulaimia, panoksia, kranaatteja, kaikkia urheilijaa houkuttelevia tavaroita, jotka tuovat mieleen yksinäiset kalliotörmät, hirven vesipaikat suolakorvessa, tunturivedet ja pienen peltopyyn maat ja autiot suot, joissa vain siellä täällä vilisee puro tai vilahtaa lammikko kylmänä harmaata syystaivasta vasten.
Muuan kauppa-apulainen tuli heidän luokseen, ja Condy ilmoitti mitä hän halusi.
»Minä aion lähteä kalalle — me aiomme lähteä kalalle. Pitäisi olla sellainen paikka, johon voisimme lähteä ja palata takaisin samana päivänä, ja jossa on kunnollisesti täysin kasvaneita kaloja — ei poikasia.»
Nyt seurasi viehättävä puolituntinen; rakastettavampaa kauppa-apulaista ei ole koskaan ollut olemassa. Oli aivan kuin hänen elämänsä ainoana päämääränä olisi ollut, että Condy ja Blix pääsisivät kalastamaan ja saisivat hyvän saaliin. Kansa sai odottaa hänen aprikoidessaan, tehdessään ehdotuksia, antaessaan hyviä neuvoja ja pohtiessaan mahdollisuuksia. Hän sanoi heille minne heidän oli ohjattava tiensä, millä junalla heidän piti palata kotiin ja kenen puoleen heidän oli käännyttävä siellä. He eivät voineet päästä matkaan ennenkun maanantaiaamuna, mutta he olisivat taas takaisin ennen tuota kohtalokasta klo 7 ip.
»Kysykää vain herra Richardsonia», sanoi kauppa-apulainen, »minä annan teille korttini. Hän saa teidät kyllä sijoitetuksi. Saattaa käydä niin, että siitä paikasta, joka tänään on A numero 1, ei huomenna voi ottaa ainoatakaan kalaa.»
Condy antoi Blixille sysäyksen, kun heidän opastajansa meni noutamaan käyntikorttinsa.
»Kuulitteko te?» kuiskasi hän. »Ei sanota pyydystää kalaa, vaanottaase; se on teknillinen sanonta.»
Sitten ostivat he vehkeensä: pari halpaa telaa ja siimoja kielukkeineen ja kohoineen, valikoiman kärpäsiä rakastettavan kauppa-apulaisen neuvon mukaan ja pienen, sievän vihreäksi maalatun tinalaatikon, jonka kannessa oli oivallinen kullattu nieriäinen, suolattuja peltovariksia sisältävän kulhon lisäksi, joita kärpästen ohella oli käytettävä varasyöttinä. Peltovarikset piti Blixin ostaa asuntonsa lähellä olevasta pienestä kalakellarista.
»Mutta», sanoi kauppa-apulainen, »teillä pitää olla lupa kalastaa siinä järvessä. Oletteko te suhteissa vesitoimistoihin? Teillä on ehkä osakkeita yhtiössä?»
Condy vaaleni, ja Blix veti henkeään. He katsoivat toisiinsa. Siinä he nyt olivat.
»Niin, niin», sanoi tämä ylevä olento, joka seisoi paitahihasillaan tiskin takana, »voittehan nyt koettaa. Ja ellei käy, niin tulkaa vain minun luokseni; kyllä me teidät jonnekin saamme sijoitetuksi. Mutta San Andreas-järvi on ollut hyvässä huudossa viime viikkojen kuluessa — sieltä on otettu muutamia tavattoman suuria lohenmulloja. Olisipa ikävä, jos ette te pääsisi sinne.»
Nyt riippui kaikki tuosta luvasta. Vasta kun koko retkisuunnitelma huojui, ymmärsivät Condy ja Blix oikein kuinka korkealle he olivat toiveensa jännittäneet.
»Kyllä se onnistuu», sanoi heidän ystävänsä tyynnyttäen. »Olisipa helkkari, ellette voisi saada sitä sille kortille. Jos saatte otetuksi oikean lohenmullon, niin ilmoittakaa minulle, niin panen sen sanomalehteen. Minä toimitan ’Metsästys ja kalastuspalstaa’ The Pressissä», lisäsi hän niskaansa nykäisten.
Iltapäivällä, kun Blix istui kotona suuressa odotuksen jännityksessä, sai hän Condyltä uuden sähkösanoman: »Tilanne selvä. Rajaton lupa. Elkää unhoittako peltovariksia!»
Oli tarkoitus että Condy tulisi sunnuntai-iltapäivänä sopimaan asiasta lopullisesti Blixin kanssa. Mutta kävikin niin, että hän näyttäytyi jo lauantai-iltana.