Hän oli istunut kerhon kirjastossa ja kirjoittanut uutta loppua sukeltajakertomukseensa, ja juuri kun hän oli valmis, tuli Sargeant.
»Heipä hei, vanha poika, istutko sinä täällä ihan ypöyksinäsi. Tule mukaan saamaan savuke. Hendrich ja Hands tulevat tänne tunnin kuluttua. He pyysivät, että minä koettaisin saada sinut käsiini.»
Condy liikahti hermostuneesti tuolilla. Hän ymmärsi mikä tarkoitus oli. Hänellä oli kyllin rahaa tänä iltana, ja vihamies oli silmänräpäyksessä valpas. Kannukset kylkeen ja ruoskaa selkään. Siinä seisoi Sargeant, klubimestari, hyvin säilynyt kolmikymmenvuotias, kieltämättä hieman kyynikko, mutta sukkela veitikka joka tapauksessa ja Condyn hyvä ystävä. Mutta sielunsa silmillä näki Condy edessään nuoren, yhdeksäntoistavuotiaan tytön, puoleksi lapsen, puoleksi naisen; näki kuinka hyvä hän oli, näki vilaukselta hänen naisellisen hienoutensa, kauneutensa ja voimansa. »Mihin kelpaa heikon miehen hyvyys?» oli hän sanonut ja katsonut häneen.
»Arvelen, että voimme järjestää pienen pelikunnan täällä tänä iltana», ilmoitti Sargeant hyvänsävyisesti hymyillen.
Condy puri huultaan. »Minä tulen pian», sanoi hän. »Odota hetkinen». Hän juoksi portinvartijan luo ja sai lähetetyksi pikaviestin Blixille — kolmannen sinä päivänä:
»Saanko tulla heti? On tärkeä asia. Lähettäkää minulle pari sanaa tuojan mukana!»
Kolmen neljännestunnin kuluttua oli hänellä Blixin vastaus ja hän juoksi portaita alas samassa kun Hendrich Ja Hands nousivat hissiin.
Nyt istui Condy Bessemerin ruokasalin ulkonemassa ja selitti Blixille minkä tähden hän oli tullut.
»Teitte oikein!» sanoi hän. »Te olette aina tervetullut ja milloin tahansa, kun te — kun te huomaatte sen tarpeelliseksi.»
»Toisinaan menen niin pitkälle, Blix», tunnusti hän alakuloisena ja syvällä itsensähalveksimisella, »että kun en voi saada ketään pelaamaan kanssani, niin asetun minä pelaamaan kuviteltujen pelitoverien kanssa ja seurustelen heidän kanssaan saadakseni vain pitää kortteja sormieni välissä ja kuulla niiden kahisevan. Hyi! Minä häpeän itseäni.»
Sunnuntaina tuli Condy illalliselle tapansa mukaan. Illallisen jälkeen, perheen hajaannuttua ja Victorinen mentyä pois, ryhtyivät he kalaretken valmistushommiin. Blix täytti eväsvasun; voileipiä, »premie-liikkiötä», niinkuin Condy tapasi sanoa, kovaksi keitettyjä munia, oliivimuhennosta ja pullo punaviiniä.
Condy riisui nuttunsa ja askaroi hermostuneesti kalastustarpeiden kanssa, purki siimat puolista ja keri ne vapoihin, kiinnitti polot ja sitoi kärpäset kielukkeisiin koko ajan polttaen savukettaan ja kasvoillaan ylen ankara ilme. Hänen onnistui sotkea siimat, saada koukut pöytäliinaan, pudottaa melkein näkymättömät silkkirihmat lattialle ja kiinnittää polot kielukkeisiin, sen sijaan että olisi kiinnittänyt ne siimoihin. Lopulta täytyi hänen pyytää Blixiä avuksi; tämä selvitti siimat kärsivällisyydellä, joka tuntui Condystä melkein yliluonnolliselta.
Kello yhdeksän ajoissa kysyi tyttö häneltä painokkaasti: »Tiedättekö kuinka varhain meidän on noustava ylös, jos mielimme saada kahvia ja ehtiä seitsemän junalla? Viimeistään neljännestä vailla kuusi; ja teidän täytyy nousta vielä varemmin, sillä teillä on pitempi matka. Te voitte kernaasti tulla tänne ja murkinoida — mutta — kuuletteko te — kuuletteko ollenkaan? — teidän on oltava täällä puoli seitsemältä.Kuuletteko, Condy? Sitten menemme yhdessä asemalle. Elkää vain unhottako ottaa vapoja mukaan!»
»Minä pukeudun pyöräilypukuuni!» selitti Condy, »ja otan sellaisen kaulaliinan kuin golfpelaajat pitävät.»
»Ei», selitti Blix, »sitä en tahdo. Teidän on pukeuduttava huonoimpiin vaatteisiinne, mutta pitäkää sentään huoli siitä, että näytätte jotakuinkin arvokkaalta. Mehän aiomme mennä paluumatkalla Lunaan, ettekö muista. Ja menkää nyt kotiin ja pankaa levolle. Ei ole liian varhaista, kun teidän on noustava kello kuusi.»
Condy ei tullut liian myöhään seuraavana aamuna, niinkuin Blix oli pelännyt. Hän tuli päinvastoin aivan naurettavan liian varhain. Merkillistä kyllä oli hän muistanut ottaa ongenvavat mukaansa, mutta hän värisi hermostuneena. Syödä hän ei voinut».
»Me myöhästymme junasta», selitti hän joka hetki. »Olen aivan varma siitä, että me myöhästymme. Katsokaa kelloa, Blix! Nyt meidän pitäisi jo olla matkalla. Tulkaa nyt. Ette te tarvitse enempää kahvia. Onko teillä kaikki mukana? Ovatko kääröt korissa? Hyvä! Entä kärpäset, Blix! Voi kauhistus, jos te unohdatte kärpäset.»
Hätäilemisellään sai hän Blixin asemalle puoli tuntia liian varhain.Juna ei vielä ollut esillä ja pilettiluukku oli suljettu.
»Sitähän minä sanoin, Condy», huokasi Blix ja vaipui istumaan odotussalin penkille. »Enkö sitä sanonut?»
»Ei», vastasi hän suoraan ilmaan ja katseli hermostuneesti ympärilleen. »Me emme ole tulleet hituistakaan liian varhain — nyt voimme olla hiukan levollisia. Haluaisin tietää miltä asemasillalta tuo juna lähtee. Haluaisin tietää pysähtyykö se San Brunolla. Kuinka pitkä matka mahtaa olla San Brunolta San Andreas-järvelle? Kunhan ei vain alkaisi sataa, Blix. — Olemme unohtaneet peltovarikset!!»
»Ei, sitäme emme ole. Istukaahan nyt. Tässä peltovarikset ovat.Kohta minä alan ulista hermostumisesta, Condy. Te aivan tuhoatte minut.»
Kolme neljännestä sen jälkeen oli juna vienyt heidät San Brunoon, joka ei ollut muuta kuin maantiemajatalo, jossa kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet sorsia ampumaan ja huvikseen kalastamaan, pitivät päämajaansa. Tänään oli se kuitenkin Blixin ja Condyn hoteissa kokonaan. Ja kaikki ihmiset olivat tänään niin tavattoman herttaisia. Vieläpä tuo korkea herrakin pilettiluukulla San Franciscossa oli alentunut toivottamaan heille hyvää kalaonnea. Junailija oli ollut ylen suopea. Junan kuljettaja oli omassa korkeassa persoonassaan tullut heidän luokseen, jotta he viittä minuuttia varemmin saisivat tietää, että heidän seuraavalla asemalla oli mentävä junasta. Ja San Brunossa valjasti isäntä itse hevosen ja kyyditsi heidät järvelle luvaten vielä tulla noutamaankin heidät Richardsonilta hyvissä ajoin ennen iltajunan lähtöä.
»Ja hän pyysi vain puoli dollaria molemmilta retkiltä», kuiskasi CondyBlixille heidän ajaa vieriessä eteenpäin.
Seutu oli ihana. Kello oli tuskin kahdeksaa vielä, eikä ilma ollut vielä menettänyt ensimmäisen sarastuksen eloisaa raikkautta. Molemmin puolin tietä kohosi maisema paljaiden, harmaanvihreiden, harvasti tammipuita kasvavien mäki-rinteiden muodostamina pitkähköinä aaltoina vaaleansinisen taivaan alla. Tuntui karjan hajua, ja pari kertaa kuulivat he näkymättömän leivosen livertelevän yläilmoissa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vanhoissa kevytkieseissä ja ripeässä hevosessa oli viehättävä tallin ja silojen haju; ja silloin tällöin tuntui makea ruohon ja lehtien tuoksu. Oli verrattoman ihanaa saada siemaista keuhkoihinsa tämän raikkaan ja rauhallisen aamun ilmaa. Heidän nuoret sydämensä aivan hypähtelivät. Blixin posket punastuivat, ja hänen pienet, tummanruskeat silmänsä aivan kuin säkenöivät tyytyväisyyttä.
»Täälläpä vasta on kaunista, Condy», huudahti hän. »Niin, tuntuupa melkein kuin kasvaisin», selitti hän totisena. »Voisinpa nostaa maailman tällaisena aamuna.»
Sitten tulivat he järven rannalle ja löysivät Richardsonin talon, hänen, jolle kuului järven valvonta. Reipas hevonen lönkytti taas kotiin, ja Blix ja Condy kävivät nyt käsiksi juhlan vakavaan puoleen. Ei ollut laisinkaan tarpeellista näyttää Richardsonille myymälän rakastettavan kauppa-apulaisen antamaa korttia. Vanha yankee, jonka rohkea ja kuiva huumori muodosti omituisen vastakohdan tälle juhlivalle aamuhetkelle, oli itse personoitu huolenpitäväisyys. Hän valitsi heille parhaimman venheen, lainasi heille oman ankkurinsa — kappaleen rautatiekiskoa — osotti heille tarkasti sen kohdan vastaisella rannalla, josta viimeksi oli »otettu» suuri lohi, ja hän meni polvia myöten veteen voidakseen oikein työntää veneen vesille.
Condy tarttui airoihin. Blix istahti perätuhdolle ja alkoi järjestää ongenvapoja ja kiinnittää siimoja. Hän pani omin käsin syötit koukkuihin — suolatuista peltovariksista — ja yhdeksän ajoissa olivat he jo ankkuroineet eräälle paikalle noin 24 jalkaa maasta ja kalastivat Richardsonin neuvoa noudattaen »vähän ulompana kaislikon reunaa.»
»Vaikkapa ei kertaakaan nykäisisi», sanoi Condy ja antoi siiman liukua, »niin voimme varsin oivallisesti huvitella. Katsokaa vain» — hän viittasi kädellään — »eikö täällä ole suurenmoista?»
He olivat aivan yksin. Oli vielä varhainen aamupäivä.
Järvi leveni länteen ja etelään, eikä sen sileällä silkinharmaalla pinnalla näkynyt pienintäkään väreilyä. Vain idässä, jossa aurinko juuri pilkisti esiin jotenkin korkean harjun olan takaa, leimahteli se häikäisevässä timanttivälkkeessä. Ylt'ympäri veden ja taivaan välillä oli maa vaipunut sunnuntailepoon. Kaukana ’Richardsonin talon tuolla puolen kuului koira haukkuvan. Ääni kantautui niin heikkona ja hentona heille. Silloin tällöin kohoutui vene hiljalleen ja hillitysti loiskahtaen. Lähimmän rannan tiheissä lumimarjapensasviidakoissa kutsuivat ja maanittelivat räkättirastaat niin ystävällisesti toisiaan; keltainen perhonen leijaili yksikseen eksyneenä heidän yllään, ja hoikat siniset sudenkorennot tulivat ja istahtivat heidän siimoilleen ja vavoilleen ja taivuttivat ruumiinsa takapuolen ylöspäin.
Paikaltaan keulasta katseli Condy Blixiä. Hän istui pidellen molemmin käsin ongenvapaa, hän oli kokonaan kiintynyt pitämään silmällä kohoa. Huolimatta vanhasta leningistä, johon hän tätä retkeä varten oli pukeutunut, oli hän yhtä sorea kuin ennenkin. Hänen pyöreä, voimakas kaulansa oli nytkin kiedottu johonkin pehmeään valkoiseen, ja suuri koiran kaulanauha kiersi tiiviisti hänen voimakasta vyötäystään. Keltaiset hiukset saarsivat ilmavana säteikkönä valkoista otsaa ja vienosti rusottavia poskia, ja kolmannenkymmenennen kerran ihaili Condy ruskeita silmiä vaikuttavana vastakohtana valkoiselle silkkinauhalle, keltaisille hiuksille, valkoiselle hipiälle ja poskien hienolle rusolle.
Kului tunti. Kului toinen.
»Täällä ei ole kaloja», mumisi Condy ja veti siiman ylös katsoakseen syöttiä. Mutta hänen siinä askaroidessaan kärpästen kanssa huudahti Blix äkkiä:
»Minun — käy — onkeen — Condy!»
Condy katsoi ylös; Blixin ongenvavassa tuntui tempaus; vielä kerran ja sitten taas kerran. Sitten taipui vapa äkkiä, tela pyöri, siima pingottui ja viilsi suoraan läpi veden.
»Nyt te saatte sen! Nyt te saatte sen!» huusi Condy vavisten kiihkosta.»Se on komea lohi!»
Blix nousi ja kääri siimaa telalle minkä kerkesi, tempovan ja tanssivan vavan, pää painettuna vyötä vasten. Äkkiä oikeni vapa taas ikäänkuin vapautuneena kovasta puristuksesta, ja siima liukui äkkiä yhä loitommaksi venheestä.
»Se pääsi irti!» huusi Blix.
»Oletteko mieletön? Nyt se hyppää. Pitäkää varanne!»
Ja nyt olivat he molemmat jännityksestä vavisten todistajina lohenmullon mitä piristyttävimpiin hyppäyksiin. Läpi kupla- ja vaahtopilven hyppäsi se sinisestä vedestä ylös harmaaseen ilmaan säteilevin suomuksin ja levitetyin evin, siinä oli hopeanhohdetta, käyräsapelin välähdystä läpi harmaan usvan ja loisketta ja kohinaa, levottomien äänten surinaa, joka äkkiä rikkoi näiden tiimojen rauhallisen levon.
»Pitäkää nyt varanne!» kuiskasi Condy yhteen puristettujen hampaiden välistä. »Kerikää nopeasti telalle, kun se lähenee, ja antakaa liukua, kun se tekee liian voimakasta vastarintaa.»
Blix hengitti kiivaasti, hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät.
»Ooh», huohotti hän, »minä niin pelkään, että se pääsee minulta karkuun. Katsokaa nyt!» huusi hän, kun lohenmullo lähti kiitämään kohti pohjaa ja taivutti vapaa, niin että sen kärki joutui veden alle. »Se pääsee minulta irti, Condy! Olen varma siitä. Ottakaa te mieluummin tämä vapa.»
»En hinnalla millään! Olkaa vain rauhallinen! No, se on taas poissa.Tämä vasta onurheilua.
Metrin toisensa jälkeen keri Blix siimaa telalle, kunnes he näkivät vilahdukselta lohenmullon sivut vihreän veden läpi. Hän veti sen lähemmä. Nyt se näkyi selvään, ui yhdensuuntaisesti veneen kanssa. Suu oli sepposen seljällään, koukku kärpäsineen oli tarttunut sen alaleukaan; he näkivät pyrstöevän punaiset, väräjävät hetaleet. Kala oli hiukan litteä sivuilta, vatsa lumivalkoinen. Se oli melkein niin pitkä kuin Condyn kyynärvarsi.
»Onpa se kaunis! Eikö olekin?» muniisi Condy. »Olkaa nyt oikein varovainen. Vetäkää se veneen laitaan, niin että minä yletyn siihen. Hyvin varovaisesti, Blix. Jos se rimpuilee, niin antakaa siiman liukua.»
Kaksi kertaa ponnahti lohenmullo loitommaksi venheen varjon pelästyttämänä ja kaksi kertaa lauloi ja surisi pyörä niinkuin kalistin, kun Blix heitti siiman höllälle. Mutta kolmannen kerran tuli se pinnalle ja kääntyi hitaasti kyljelleen, valkoinen vatsa ja punainen evä vedessä. Sen kidukset aukenivat ja sulkeutuivat Se oli väsynyt. Ja kolmannen kerran veti Blix sen varovaisesti laitaa vasten. Condy kumartui ja työnsi käsivartensa veteen hartiata myöten, tarttui kahdella sormella levitettyihin kiduksiin ja heilahdutti sen venheeseen.
Heidän ihastuksensa oli aivan lapsellista. Condy hoilasi kuin intiaani ja heilutti hattua ilmassa. Blix sai tuskin sanaa suustaan. Hän seisoi hiukset hajalla ja kädet nyrkissä ja sai kyyneleet silmiinsä pelkästä lauenneesta jännityksestä. He puristivat toistensa käsiä; he puhuivat hurjasti toistensa suuhun; he rummuttivat istuimia; he nauroivat omaa hullutustaan; he katselivat lohenmulloa joka puolelta, koettivat arvata sen painoa ja muistuttivat toisilleen taistelun yksityiskohtia.
»Eikö ollutkin suurenmoinen näky, kun se hyppäsi yli vedenpinnan?»
»Kyllä. Entä kun minä huomasin, että onkeeni kävi! Se tuli niin arvaamatta; minä melkein pelästyin. En ole ikipäivinäni ennen ollut niin onnellinen», huudahti Blix, »kuin juuri sillä hetkellä. Niin, ajatelkaas, Condy, että kävi hyvin!»
»Eikö olekin huiman eriskummallista?»
»Kyllä, tämä on parempaa kuin viisi o’clock-tee-kutsua, tanssiaisia ja päivällistä, eikö olekin?»
»Kuulkaapas, Blix, kuinka vanhoja me oikeastaan olemme?»
»Samantekevä kuinka vanhoja me olemme, mutta olenpa varma siitä, että lohenmullo painaa kaksi leiviskää.»
Kun he vihdoinkin olivat tyyntyneet, jatkoivat he taas kalastamista. Ennenkun he osasivat arvatakaan, oli kello jo kaksitoista. Puoli yhden ajoissa oli Blix saanut kolme lohenmulloa, mutta ne olivat pienempiä kuin ensimmäinen. Condyn onkea ei ollut kertaakaan nykäissyt. Kello yksi soutivat he maihin ja söivät aamiaista tuuhean tammen suojassa pienessä lumimarjapensaista muodostetussa pyöröteatterissa.
Ei milloinkaan ollut ateria maistunut niin herkulliselta. Mitä sillä väliä, vaikka viini oli laimeaa ja keitetyt oliivit härskiintyneitä! Vähätpä siitä, että koviksi keitetyille munille varattu suola oli levinnyt yli »premie-liikkiön»? Ja että munat olivat liian vähän kiehuneet ja että he olivat unhottaneet korkkiruuvin? He eivät voineet muuta kuin tuntea olevansa seitsemännessä taivaassa ilosta ja reippaudesta. Vain todellinen onnettomuus olisi voinut pilata heidän hyvän tuulensa.
Mutta kun he olivat lopettaneet aterian ja Blix oli pakannut haarukat ja lusikat, sanoi hän Condylle, joka makasi seljällään ja tupsuutteli sikariaan:
»No, Condy, mitä arvelette, emmekö pelaa pientä erää korttia?»
Condy hukkasi sikaarin, hyppäsi ylös ja harjasi kuivat lehdet kaulastaan. Blix oli ottanut korttipakan mukaan ja neljä rullaa silkkipaperiin käärittyjä markkoja. Condy tuijotti häneen hämmästyksestä sanattomana.
»Emmekö?» toisti hän hymyillen ja katsoi häneen.
»Mutta Blix!» huudahti hän, yhä yhtä ihmeissään. »Mitä te tarkoitatte?»
»Minä tarkoitan mitä sanon. Minä haluaisin kernaasti pelata pienen erän teidän kanssanne.»
»Ei, kiitoksia», epäsi hän melkein kylmästi.
»Kuulkaahan nyt, Condy», alkoi Blix. Ja huolimatta hänen voimakkaista vastaväitteistään ja selityksistään ja kissaviekööstään piti hän hänelle mitä suurimmalla tyyneydellä viisi minuuttia kestävän esitelmän.
»Minä en pyydä, että teidän on lakattava pelaamasta», sanoi hän lopuksi, »minä pyydän vain, jos se teitä tyydyttää, kun te huomaatte, että olette pakoitettu siihen — kun ette voi olla sitä tekemättä, tarkoitan — että te tulette ja pelaatte minun kanssani sen sijaan että menisitte klubiin pelaamaan.»
»Mutta sehän on järjetöntä, sehän on aivan suunnatonta. Minua inhottaa nähdä nuorten tyttöjen pelaavan hasardipeliä — saati sittenteidän!
»Ei suinkaan se ole minulle pahempaa kuin teille — ja keiden muiden kanssa luulette, että minä petaisin? Mutta te luulette kai, että minä pelaan niin huonosti, ettei teillä voi olla siitä mitään huvia?» sanoi hän hilpeästi. »Sekö siinä on esteenä? Mutta siinäpä erehdytte; saatte sen pian nähdä. Kyllä minä pelata osaan — olinpa sitten oppinut sen miten tahansa?»
»Niin — mutta, Blix. Te ette tiedä kuinka usein me pelaamme, minä ja ne muut. Melkeinpä joka… te ette tiedä kuinka usein me korttia lyömme.»
»Condy — milloin tahansa, kun te vain haluatte pelata korttia ja tahdotte pelataminunkanssani, heitän minä kaiken muun sikseen ja olen heti valmis.»
»Mutta minkä tähden?»
»Sentähden, että luulen, että ehkä te siten pelaisitte harvemmin ja vähitellen, ehkä — mutta sitä en nyt huoli ajatella.Minähaluan pelata; tyytykää nyt siihen. Mutta luvatkaa, että ette petaa kenenkään muun kanssa — sanotaanpa puoleen vuoteen.»
Asia päättyi siihen, että Condy häpesi ja antoi hänelle sanansa.
»Pyh!» pilkkasi Condy, »mistäpä te pookeria osaisitte? Parasta lienee, että pelaamme mustaa pekkaa tai kasinoa.»
Blix oli antanut ja jakanut pelirahat.
»Saattoseurueita ja valtteja pyydetäänheti», ilmoitti hän kylmäverisesti.
Se sattui Condyyn kuin pistos. Sitten vilkasi hän syrjäsilmällä häneen ja otti korttinsa.
»Teidän on alotettava.»
»Minä panen viisi.»
»Viisikö? Hyvä! Kuinka monta korttia?»
»Minä otan kaksi.»
»Minä panen viisi lisää.»
Blix silmäili korttejaan. Sitten sanoi hän yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin:
»Viisi yhden lisäksi. Niinpä panen viisi.»
»Viisi parempaa.»
»Ja viisi parempaa taas.»
»Nakatkaa!»
»Täysi käsi. Ässiä ja kymppejä», sanoi Blix ja järjesti korttinsa.
»Nepä vasta kortit!» mumisi Condy, kun Blix kokosi pelimarkkojaan.
Tuntia myöhemmin oli Blix voittanut koko Condyn kassan, lähemmä viisi dollaria.
»Nyt taukoamme ja menemme taas kalastamaan; teemmekö niin.»
Condy suostui ja Blix laski voittonsa.
»Te olette minulle velkaa seitsemän ja puoli dollaria, Condy.»
Condy hymyili.
»Hyvä», sanoi hän leikillisesti, »minä lähetän teille sille summalle asetetun shekin.»
Mutta sen pani Blix kovin pahakseen.
»Niin ette kohtelisi ketään ystävistänne klubissa!» huudahti hän. »Niin ette sanoisi heille, ja niinpä ei ole oikein, että sanotte niin minulle. Antakaapa tänne nyt ne seitsemän ja puoli dollaria, Condy. Teidän ei pidä pelata toisella tavalla minun kanssani kuin muiden. Minä olisin kyllä maksanut teille, jos olisin menettänyt.»
»Niin, mutta minulla on vain yhdeksän dollaria. Kuka sitten suorittaa paluupiletit ja illallisen Lunassa?»
»Sen teen minä.»
»Niin, mutta — minulla ei ole varaa menettää noita rahoja.»
»Sitten ei teidän olisi pitänyt antautua pelaamaan. Teillä oli samat mahdollisuudet kuin minullakin. Saanko rahani, Condy?»
»Te suorastaan nylette minut.»
»Saanko minä rahani, vai enkö niitä saa?»
»No, ottakaa ne sitten!»
Blix pisti rahat kukkaroonsa, nousi ylös ja harjasi hameensa.
»Niin, niin», sanoi hän, »kun nyt olemme suoriutuneet huvista, nimittäin korttipelistä, niin ryhtykäämme siis taas totisiin tehtäviimme, nimittäin pyytämään, ei — 'ottamaan' kaikki järvessä olevat lohenmullot.»
Kun kello oli viisi, veti Condy ylös kiskonkappaleen ja souti järven yli takaisin Richardsonin taloon. Blix saattoi merkitä muistiin kuusi lohenmulloa, mutta Condyllä oli ollut ihan naurettavan huono onni.
»Voin varsin hyvin seisoa ongenvapa kädessä niin kauan kuin kuka tahansa, mutta minä tahtoisin niin vietävän mielelläni saada tilaisuuden vaihtaa täkyä ainakin kerran toisinaan. Minun onkeani ei ole kertaakaan nykäisty, ei koko päivänä edes kertaakaan hipaistu. No, olipa hyvä, että te saitte tuon suuren lohenmullon, Blix, sen ensimmäisen, tarkoitan. Noiden viiden minuutin takia kannatti jo tehdä tämä retki. Mutta kaikki tyyni on onnistunut hyvin. Tänne tulemme tästä lähin kerran viikossa.»
Ja sitten oli heillä vielä, juuri kun he astuivat maihin Richardsonin talon kohdalla, pieni seikkailu, joka aivan kuin kruunasi koko päivän. Kahden kiven välisessä lätäkössä näkivät he pienen, kirjavan käärmeen, joka ei juuri ollut lyijykynää paksumpi, ja se yritti juuri paraillaan niellä pientä viheriäistä sammakkoa. Sillä oli siitä hirveä vaiva; he seisoivat ainakin kymmenen minuuttia ja nauttivat jännittävästä pienestä näytelmästä, joka kuitenkin päättyi onnellisesti uhrin pakoon ja hyveen voittoon.
»Sitä me juuri tarvitsimme», sanoi Blix, kun he kömpivät ylös vanhoihin kääseihin ajaakseen asemalle. »Se teki päivän täydelliseksi.»
He saapuivat kaupunkiin hämärissä ja lähettivät kalansa, ongenvapansa ja muut vehkeensä kotiin Bessemerille pikalähetillä, joka samalla vei pari selittävää riviä Blixiltä hänen isälleen.
»Nyt kiireimmiten Lunalle ja avioliittosuunnitelmiimme», sanoi Condy.
Lunan meksikolaisella ravintolalla ei ole mitään osoitetta. Se ei sijaitse minkään vissin kadun varrella, eikä missään erityisessä kulmassa. Eivätpä edes päävieraat voineet antaa tietoa sen paikasta, kun sitä heiltä kysyi. Se on vain »tuolla toisella puolella», »ei varsin kaukana tuomiokirkosta, tiedättehän.» Jos menee sitä etsimään, niin saattaa sen löytää, mutta aivan mahdotonta on opastaa sinne muita. Sinnevoitulla kiinalaiskaupungin kautta. Viimeiseltä ahtaalta kadulta, jossa katunaiset oleilevat, tullaan meksikolaisen kaupunginosan laidalle, ja kun sitten käy suoraan sinne minne nenä osoittaa yhtä tai kahta katua, alati tiukasti tähystäen molemmin puolin, niin ei voi välttyä tulemasta suoraan Lunaan. Se on paikka, jota täytyy etsiä, mutta jonka aina löytää.
Tänä maanantai-iltana saapuivat Blix ja Condy Lunaan neljännestä vailla seitsemän. Condy oli eksynyt. He olivat otattaneet kummallisimpia katuja ylös ja alas ja olivat aivan epätoivon partaalla, kun Blix äkkiä huomasi kilven lähimmässä kulmassa.
Niinkuin Condy oli ennustanutkin, saivat he koko ravintolan käytettäväkseen. He sijoittuivat sisähuoneeseen, jossa oli peili ja kuusi tuolia ja komeat valkoisesta akutinkankaasta tehdyt oviverhot, ja isäntä, joka noudatti nimeä Richard tai Riccardo, miten milloinkin soveltui, alkoi tarjoilla »meksikkolaista illallista» juhlallisen menon mukaan. Syödessään pitivät he koko ajan ovea silmällä, ja kun pavut tulivat pöydälle, hätkähtivät molemmat ja vaihtoivat nopean katseen.
Jotensakin vauhdikkaasti astui sisään mies, jonka takin rintapielessä oli kaksi vuohensilmäkukkaa, ja asettui lähimmän pöydän ääreen.
Condy ähkyi hillitystä jännityksestä.
»Se on hän», kuiskasi hän, »se on kapteeni Jack!»
He tarkastivat salavihkaa vasta tullutta vierasta ja sopivat siitä, että hän oli pettymys. Ollakseen ent. merikapteeni oli hän tavattoman arkipäiväisen näköinen. Hän oli punatukkainen, oli nuorempi kuin he olivat luulleet ja mikä pahinta, hän oli auttamattomasti halpa.
»Poloinen K.D.B.!» huokasi Blix ja pudisti päätään. »Pelkäänpä, ettei siitä tule mitään hänen kanssaan. Mutta onhan mahdollista, että hän on parempi kuin miltä näyttää. Saattaa sattua, että punatukkaisilla ihmisillä on hyvä sydän.»
»Ne ovat tunneihmisiä», sinkahutti Condy.
Samassa tuli vielä toinen mies sisälle. Hänkin istahti erään lähellä olevan pöydän ääreen. Hänkin tilasi »meksikkolaisen illallisen.» Hänelläkin oli nutun rintamuksessa vuohensilmäkukkanen.
»Kuolema ja helvetti», läähätti Condy kalveten. Blix vaipui avuttomana kokoon kädet helmassa. He tuijottivat vallan hämillään toisiaan.
»Sepä oli hieno juttu», sanoi Condy ja kävi muka kiireesti käsiksi curryyn, joka hänellä oli edessään. Mutta Blix työnsi lautasen sivulle.
»Mikä on tarkoitus?» kuiskasi Condy yli pöydän. »Mikä tarkoitus taivaan nimessä on tällä?»
»On vain yksi mahdollinen selitys», sanoi Blix. »Toinen miehistä on kapteeni ja toinen on vain satunnaisuus. Kuka tahansa voi käydä vuohensilmäkukka napinlävessä. Se meidän olisi pitänyt ottaa huomioon.»
»Niin, ajatelkaas, jos nyt K.D.B. tulee!»
»Vastatullut muistuttaa ulkonäöltään enin kapteenia.» Tämä oli lyhyenläntä, leveähartiainen, neljänkymmenen korvilla oleva mies; hänellä oli pienet, harmahtavat viikset, ja hänessä oli todellakin jotakin »raitista ja työteliästä». Mutta mitään ratkaisevaa eroitusta ei näillä kahdella ollut; punatukkainen saattoi varsin hyvin olla entinen kapteeni, ja hän oli varmasti yli kolmenkymmenen viiden.
»Kumpi heistä se on? Millä ihmeen tavalla saamme sen selville? Kun vain jollakin lailla saisimme tietää kumpi heistä on tilapäinen, voisimme ehkä myöskin keksiä keinon miten pääsisimme hänestä eroon. Sen olemme velkaa K.D.B:lle, Condy. Se on aivan yksinkertaisesti meidän velvollisuutemme. Meidän alotteestamme on hän täällä tai tulossa tänne, meidän tulee vointimme mukaan häntä auttaa. Ja hän voi tulla milloin tahansa. Paljonko kello on?»
»Viisi minuuttia yli seitsemän. Mutta luulisinpä, että oikea — kapteeni — tulisi hyvin hämilleen, jos hän näkisi toisen kavaljeerin vuohensilmäkukkineen. Mutta katsokaas, näyttääkö kumpikaan heistä olevan hämillään? Ei laisinkaan; mitä? Kapteeni katsoamulkoilisihieman kilpailijaansa, luulisin.»
He katselivat taas pitkän aikaa salavihkaa miehiä.
»Ei», sanoi Blix hiljaa, »sitä ei voi sanoa. Kumpikaan heistä ei juuri mulkoile. Mutta kuulkaahan, Condy» — kuiskasi hän — »punatukkaisen hattu on tuolilla hänen takanaan sisäpuoli ylöspäin. Ettekö voisi nousta katsomaan mitä siinä on luettavana?»
»Mitä se hyödyttäisi?»
»Kyllä, saisi tietää hänen nimikirjaimensa, tarkoitan. Tai ehkäpä koko hänen nimensä; se saattaa varsin hyvin olla hatussa. Ainakin voitte katsoa, onko sinne merkitty ’kapteeni’.»
Condy nousi, oli noutavinaan tulitikun naapuripöydällä olevasta rikotusta ja kiinnikitatusta porsliinialustasta ja sai samalla tilaisuuden tutkia hattua sisältä päin. Blix saattoi tuskin hengittää jännitykseltä. Sitten tuli Condy takaisin ja istuutui.
»Vain nimikirjaimet», kuiskasi hän, »W.A.J.» J:hän voi vallan hyvin merkitä Jack, mutta se voi myöskin merkitä Johan tai Jeremias tai Josua, ja hän voipi reilusti olla kapteeni, vaikka ei sitä hatussa ole mainittu. Olemme yhä yhtä viisaita.»
»Ja K.D.B. voi tulla millä hetkellä tahansa. Hän on ehkä jo ollutkin täällä ja kurkistanut ikkunasta sisään, ja sitten on hän mennyt pois, kun näkikaksimiestä, joilla kummallakin oli vuohensilmäkukkanen napinlävessä. Se olisi hänen tapaistaan. Mitä meidän on tehtävä?»
»Odottakaapa hiukan», mumisi Condy. »Minulla on keino. Minä kyllä saan selville kapteenin. Voitteko nähdä tuon taulun seinällä?»
Blix seurasi hänen katseensa suuntaa. Taulu oli oivallinen värillinen kivipiirros, joka esitti täysin purjein smaragdinvihreitä aaltoja halkovaa luotsilaivaa.
»Tuotako kuunaria te tarkoitatte?» kysyi Blix.
»Sitä juuri, tuota kuunaria. Mutta kuulkaahan nyt. Te kysytte minulta kovalla äänellä, mikä laiva se on, ja kun minä vastaan, pidätte te silmällä kumpaakin miestä.»
»Minkä tähden? Mitä teillä on mielessä?»
»Se kyllä käy ilmi. Tehkää nyt niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.»
Blix kumartui hiukan taapäin ja yskäsi. Sitten sanoi hän: »Tuollapa on kaunis laiva seinällä! Näettekö sen? Eikö se ole soma? Mutta voitteko te sanoa minulle minkä lajin laivoja se on?»
Condy kääntyi ympäri ja katsoi laivaa tuntijan ilmeellä.
Sitten sanoi hän varmasti:
»Se on soima.»
Condyn ei tarvinnut odottaa Blixin merkinantoa. Asia oli silmänräpäyksessä selvä. Hänen kovalla äänellä annettuaan vastauksensa heitti punatukkainen vain pikaisen silmäyksen kivipiirrokseen ja jatkoi taas enchellados’taan. Mutta tummapartainen seurasi Condyn katsetta, tarkasti taulua ja nauroi pilkallisesti. Kuulivatpa he hänen vielä mumisevan partaansa:
»Itse te voitte olla soima!»
»Siinä on kapteeni», kuiskasi Condy, niin pian kuin toinen kääntyi pois katsottuaan häntä ensin musertavan halveksivasti.
Heillä oli vaikea hillitä iloisuuttaan, mutta he kävivät heti taas totisiksi, kun Blix potkasi Condya pöydän alla ja mumisi:
»Nyt katsoo hän kelloaan, kapteeni, K.D.B. ei ole vielä täällä, mutta punatukkainen häiritsijä on yhä jälellä. Meidän pitää toimittaa hänet tieltä pois. Keksikää jotakin!»
»Mitäpä sitten? Voitte olla varma siitä, ettei hän mene ennenkun on ateriansa päättänyt. Jos hän istuu täällä, kun K.D.B. tulee, niin on kaikki menetetty. K.D.B. menee heti. Hän ei edes tule sisälle.»
»Niin, se on hirveätä. Sellainen pettymys. Ja minä olin niin iloinnut siitä, että saisin viedä ne molemmat yhteen. Ja kapteeni Jack on todellakin hieno mies.»
»Sen voi nähdä puolella silmällä», kuiskasi Condy. »Toinen on oikea turilas.»
»Niin, hän on kuin mikäkin kuritushuonekokelas. Hän joutuu kyllä sinne ennemmin tai myöhemmin.»
»Niin, hänellä jo ehkä onkin joku konnantyö tekeillä; eipä sitä niin tarkkaan tiedä. Tämä meksikkolaisneliö on juuri sopiva paikka sellaisille asioimisille. Lyönpä vetoa, että hän tietää, missä hän voi miehiään tavata.»
»Ehkäpä. Mutta tuolla hän yhä vain istuu, ja se on pahinta mitä hän tällä hetkellä voi tehdä. Hän häiritsee noiden molempain kohtausta, hän tuhoaa kokonaisen romaanin. Ehkä tekee hän ne molemmat onnettomiksi koko elämän ajaksi. Se on hyvin luultavaa. Ajatelkaa, että voisi käydä niin. Tämäpä on melkein katastroofi.»
»Emmekösitten voi päästä hänestä?»
»Kyllä», kuiskasi Blix äkkiä ja värisi mielenliikutuksesta. »Onyksikeino, jos vain uskallamme. Se auttaisi, ja vaikkapa se ei auttaisi, niin ei hän kuitenkaan koskaan saa tietää mitä me olemme tehneet, eikä voi meitä edes epäillä. Ooh, mutta me emme uskalla.»
»Mitä herran nimessä te ajattelette, Blix?»
»Ei, se ei käy. Me emme voi sitä tehdä. Mutta se voisi — — —»
»K.D.B. voi tulla tuosta ovesta sisälle millä sekunnilla tahansa.»
»Minä en melkein uskalla, mutta… lainatkaa minulle lyijykynä, Condy.» Hän kirjoitti pari riviä ruokalistan selkäpuolelle, hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, kun hän ojensi hänelle kirjoituksensa.
»Lähettäkää punatukkaiselle tämä sähkösanoma. Pari taloa täältä on lennätinkonttori, värikaupan vieressä. Huomasin sen, kun tulimme tänne. Hatussahan näitte hänen nimikirjaimensa: W.J.A., Lunan ravintola, se riittää.»
»No sepä vasta», mumisi Condy, kun hän näki mitä Blix oli kirjoittanut.
»Uskallatteko?» kysyi Blix vähän hermostuneesti väristen.
»Kyllä, vaikkapa ei siitä mitään tulosta olisikaan — emme siltä joudu vaaralle alttiiksi.»
»Ja K.D.B. tulee joka minuutti lähemmäksi.»
»Mutta meneekö hän? Meneekö hän heti? Siinä kysymys.»
»Sitä kannattaa koettaa. Parin minuutin kuluttua olette täällä taas.Niin kauan uskallan vallan hyvin olla yksin täällä. Kiiruhtakaa, Condy!Tahdotteko mennä vai ettekö tahdo?»
Condy otti hattunsa.
»Antakaa minulle vähän rahaa», sanoi hän, »te voititte kaikki mitä minulla oli.»
Pari minuuttia myöhemmin palasi hän takaisin. He istuivat ja toukkivat vihanneksiaan sydän kurkussa, eivätkä uskaltaneet katsoakaan ylös lautasilta. Condy oli jännityksestä melkein kipeä ja oli vähällä lyödä kumoon sifonin, kun sähkösanoman tuoja astui etuhuoneeseen. Hän ja isäntä keskustelivat hiljaa pöydänteen yli. Sitten sukelsi Richard valkoisten uudin-oviverhojen välitse sähkösanoma kädessä ja sen tuojan seuratessa hänen kantapäillään.
Hän tunsi nähtävästi punatukkaisen, sillä hän ohjasi suoraan hänen luokseen ja sanoi:
»Arvatenkin teille, herra Atkins?»
Hän ojensi hänelle sähkösanoman ja vetäytyi takaisin. Punatukkainen allekirjoitti kuitin; tuoja meni.
Blix ja Condy kuuli paperia revittävän; nyt aukaisi punatukkainen sähkösanoman.
Kului kymmenen sekuntia, kului viisitoista, kului kaksikymmentä. Oli aivan hiljaista. Condy uskalsi salavihkaa vilkaista punatukkaisen kuvaa peilissä. Tämä tutki sähkösanomaa rypistetyin otsin. Hän pisti sen taskuunsa ja kiskaisi sen taas kiivaasti sieltä. Hän unohti »meksikkolaisen illallisensa» ja hengitti raskaasti. Hän oli suuresti järkytetty; sen huomasi varsin hyvin. Äkkiä näytti hänet valtaavan ilkeä tuska. Hän nousi ylös, otti hattunsa, painoi sen silmilleen, lennätti puoli dollaria pöydälle ja meni pitkin askelin ulos ravintolasta.
Mitä tämä sähkösanoma sitten sisälsi? Mitä Blix oli kirjoittanut? Vain tämän:
»Kaikki tullut ilmi. Pakene heti!»
Vaikka he kuinka ahkeraan sen jälkeen kuljeskelivat kaupungilla, punatukkaista eivät Blix ja Condy koskaan enää tavanneet! Eikä häntä myöskään enää näkynyt Lunan ravintolassa, jossa hän kuitenkin oli ollut vakituinen vieras. Hän katosi. Hän tuli niellyksi. He olivat nähneet hänen jättävän ravintolan. Niin. Oliko hän myöskin jättänyt koko neliön? Oliko hän paennut kaupungista, valtiosta, ehkä koko Yhdysvalloista? Minkä ruumiin punatukkaisen kuormassa olivat nuo viisi sanaa herättäneet kuolleista ja kutsuneet päivänvaloon? Olivatko he säikyttäneet hänet elinijäksi pakenemaan tuntemattoman kostajan kättä — tehneet hänestä uuden vaeltavan juutalaisen? Mikähän oli se kauhea arvoitus, jota he olivat hipaisseet tuossa vaatimattomassa pienessä esikaupunkiravintolassa. Minkähän salaperäisen oven he olivat aukaisseet; minkähän punatukkaisen hirviön he olivat kutsuneet esille? Olivatko he tehneet tyhjäksi konnantyön, tukahuttaneet salaliiton, estäneet rikoksen? Sitä eivät he koskaan saaneet tietää. Vain yksi asia oli vanna. Punatukkaisella miehellä oli ollut entisyys.
Sillä välin solui minuutti minuutin perästä ilman että K.D.B. näyttäytyi. Kapteeni Jack kävi nähtävästi kärsimättömäksi ja hermostuneeksi. Hän oli nyt ehtinyt meksikkolaiseen naukkuun, jonka nimi on mescal. Hän oli jo melkein lopettamaisillaan ateriansa. Joka silmänräpäys katsoi hän kelloaan ja vilkasi ovelle. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.
»Saattepa nähdä, että punatukkainen sittenkin on kaikki tuhonnut», sanoi Blix hiljaa. »K.D.B. on nähnyt heidät molemmat istumassa täällä ja alkanut pelätä.»
»Voimmehan lähettää kapteenille sähkösanoman häneltä», ehdoitti Condy.»Minä olen nyt valmis vaikka mihin.»
»Mitä se sisältäisi?»
»Että hän on saanut esteen, luonnollisesti. Ehdottaa uutta kohtausta.»
»Kapteeni loukkaantuisi. Hän ei ikimaailmassa suostuisi uuteen kohtaukseen. Merikapteenit ovat ylen lyhytnokkaisia, niinkuin tiedätte.»
Richard toi heille samassa kahvia ja kirsikkalikööriä ja Condy opettiBlixiä sulattamaan sokeripalasta ja imellyttämään kahvia siirapilla.Mutta he tulivat narratuiksi. Kapteeni oli valmis lähtemään. K.D.B. oliilmeisesti pitänyt häntä narrinaan.
Sitten esiintyi hän äkkiä.
He huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi ja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan valveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin. Ennenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja repi pois vuohensilmäkukkasen.
Se oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen näki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella. Hän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt etuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta samalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun valkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa pakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.
»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.Miehet ovat oikeita tomppeleja!»
Sillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon oli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine, ylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet suunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten myrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä imenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa meidän persoonamme istuivat.
»Mutta — hänhän onkaunis!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu huudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.
K.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin sievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät silmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen mielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta. Blix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään häiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei hänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi antautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan niinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.
Tyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän hansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä kolmea, jotka siinä istuivat.
Condy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään tietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä kuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.
Kapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt niinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka hallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut hänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa vaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi sylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit kilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän; hän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa. Vain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa, ollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa, pudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi aivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa huoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.
»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys oli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, ettähänenpitää ottaa ensimmäinen askel?»
»Ooh — mr!» jyrisi kapteeni ja rykäisi kahdennenkymmenennen kerran, samalla kun hän punoi viiksiään ja kätki sitten tummanpunaiset kasvonsa tavattoman suureen nenäliinaan.
Kului viisi minuttia. Hän istui yhä vain paikallaan. Silloin tällöin tarkasti K.D.B. häntä tyynellä mielenkiinnolla ja jatkoi sitten taas sirosti kalansa käsittelyä.
»Luuletteko, että hän tietää, että se on hän, nyt kun hän on ottanut pois vuohensilmäkukan?» kuiskasi Condy.
»Kyllä, siitä saatte olla varma! Luuletteko, ettei naisilla ole silmiä päässä. He eivät onneksi ole niin höperöjä kuin miehet tapaavat olla. Ellei hän uskoisi, että se on hän, menisi hän tiehensä. Ja katso, kuinka hän on kaunis, Condy! Hänen pitäisi kiittää luojaansa, sitä hänen pitäisi. Ajatelkaahan vain, kuinka hirvittävä hän olisi voinut olla! Hän ei näytä olevan kolmenkymmenenyhden vuoden vanha.»
»No, niin», vastasi Condy, »kun hän itse sanoo olevansa kolmekymmentäyksi-vuotias, voitte lyödä vetoa siitä, ettänuorempihän ei ole. Se on yhtä varma kuin amen kirkossa.»
»Joka tapauksessa on huvittavaa nähdä minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka laittavat lehtiin avioliitto-ilmoituksia», sanoi Blix. »Minä olen aina luullut, että ne ovat hirvittäviä ihmisiä.»
»Niin, siinä nyt näette», vastasi Condy. »Sanoinhan minä, että te erehdytte. Mutta saattaahan olla, että meitä onni on erityisesti suosinut. Tämä on joka tapauksessa kyliäkin kunnioitettava.»
»Se on selvää. Mutta minkätähden ei hän jo ryhdy asiaan, tuo kapteeni.» Blix oli aivan alakuloinen. »Minkätähden istuu hän tuossa kuin maalattu pukki?»
»Hän odottaa, että me menemme», sanoi Condy. »Siitä olen vakuutettu. Siitä ei tule mitään niinkauan kuin me olemme täällä. Menkäämme ja antakaamme heille tilaisuus siihen. Kun he jäävät kahden,täytyytoisen heistä sanoa jotakin. Muuten eivät he kestä. Heistä on tuntuva siltä, niinkuin he olisivat yksin asumattomalla saarella.»
»Niin, mutta meidänhän piti sitä katsella», väitti Blix.
»Emmehän me missään tapauksessa saata kuulla mitä he sanovat.»
»Sitten emme koskaan saa tietää kuinka käy — tai kuka avaa tulen.»
»Sen tekee K.D.B.», väitti Condy.
»Ei ikinä!» kuiskasi Blix loukkaantuneena.
»Minäpä sanon teille jotakin. Me voimme mennä ja sitten tulemme takaisin viiden minuutin kuluttua. Minä unohdan keppini.»
»Sen te kaiketi muutenkin tekisitte», pilaili Blix.
He sopivat siitä, että se oli paras keino. Sitten kokosivat he kapineensa, ja Condy jätti keppinsä riippumaan vaatenaulakkoon.
Richardin tavattomaksi hämmästykseksi astui Blix etuhuoneessa olevan pöydänteen luo ja maksoi laskun. Mutta kun heidän piti mennä pysähdytti Condy hänet.
»Te unohdatte tarjoilijan», sanoi hän ankarasti Richardin myhäillessä ja kumarrellessa. »Viisikymmentä senttiä on pienin määrä minkä voitte antaa hänelle.» Richard esteli, vaan Condy pysyi lujana. Puoli dollaria juomarahoiksi.
»Aateluus velvoittaa», selitti hän arvokkaasti.
He menivät tuomiokirkon ohi ja seisoivat hetkisen ja kuuntelivat, kun tornikello löi kahdeksan. Sitten tulivat he ajatelleeksi, että ravintola suljetaan siihen aikaan ja kiiruhtivat sinne takaisin. He tulivat sisälle ja katselivat huolestuneina ympärilleen.
»Mahdoinkohan minä unohtaa keppini tänne?» sanoi Condy kääntyen Richardin puoleen, joka seisoi pöydänteen takana ja riisui esiliinaansa. Richard ei ollut sitä nähnyt.
»Ehkäpä minä jätin sen tuonne sisälle, missä me istuimme», sanoi Condy ja riensi sisähuoneeseen Blixin seuraamana. Hän löysi varsin oikein keppinsä ja tuli ja näytti sen Richardille.
»Niin, se oli siellä», sanoi hän. »Minä unohdan aina tämän kepin.»
»Tervetuloa vastakinl» sanoi Richard ja piti kumartaen oven auki heille.
Ulkona käytävällä puristivat Blix ja Condy toistensa käsiä molemmin puolin onnitellen toisiaan ponnistustensa kauniista tuloksesta. Sisähuoneessa olivat he nähneet avioliittokokelaittensa istuvan saman pöydän ääressä kimppu pahoin rutistettuja vuohensilmäkukkia välillään ja vakavasti keskustellen tekevän tuttavuutta toistensa kanssa.
Blix huokasi syvästi helpotuksesta ja tyytyväisyydestä!
»Vihdoinkin ovat sitten K.D.B. ja kapteeni Jack löytäneet toisensa.»
»Mutta», lisäsi hän, kun he lähtivät menemään, »nyt emme koskaan saa tietää kuka heistä ensiksi puhui.»
Condy tunsi jo omantunnon soimauksia.
»Ei sitä koskaan tiedä, ei sitä koskaan tiedä», mumisi hän huolestuneena. »Olemme ehkä tehneet kerrassaan mielettömän työn. Otaksukaa, että he tulevat onnettomiksi avioliitossaan! Toivoisin, että me emme olisi sitä tehneet. Minä olen siitä pahoillani. Me olemme pelanneet shakkia elävillä ihmisillä. Meillä on hirvittävä edesvastuu. Otaksukaa, että se päättyy siihen, että hän murhaa hänet.»
»Lorua ja tyhmyyksiä, Condy! Ja sitä paitsi, jos olemme tehneet pahaa avioliittokokelaillemme, niin olemme me sen sijaan tehneet punatukkaiselle hyvää. Kuka tietää, te olette ehkä tuolla sähkösanomalla estänyt rikoksentekijän — tekemästä murhaa.»
Condy ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sähkösanoman vaikutusta.
»Paetkaa heti», kertasi hän. »Hän pakenee kyllä minkä kerkiää. Kaikki tullut ilmi! Antaisin halusta puoli dollaria —».
»Jos teillä vain olisi.»
»Niin, jos minulla vain olisi — saadakseni tietää mitä se oli, jonka me saimme ilmi.»
Äkkiä tarttui Blix hänen käsivarteensa.
»Tuolla ne ovat, Condy.»
»Kutka? Kutka siellä ovat?»
»Kapteeni ja K.D.B.»
»Ah — niin, luonnollisesti. Heidän oli pakko lähteä, poloisten.Ravintola suljetaan kello kahdeksan.»
Blix ja Condy olivat hiljalleen kulkeneet käytävää kohtiPacific-Streetia, nyt saavuttivat K.D.B. ja hänen kavaljeerinsa heidät.Sivumennen kuulivat he kapteenin sanovan: — »hypähtää ylös tietenkin jasanoo: Siitä tuli kansainvälinen asia! Se mursi —».
Loppu hukkui ohi-rämiseväin kuormarattaiden aikaansaamaan meluun.
»Hän kertoo hänelle paraillaan seikkailujaan!» huusi Blix. »Onpa oivallista! Othello ja Desdeinona. Nyt he ovat päässeet oikein vauhtiin.»
»Seuratkaamme heitä!» huudahti Condy.
»Seurata heitä? — Niin — mutta eikö se olisi jotakuinkin — sopimatonta?»
»Ei, ei meille. Kun me kerran olemme ottaneet ohjataksemme heidän kohtaloaan, on meidän sitä edelleenkin tehtävä.»
He laskivat uhrinsa kappaleen matkaa edelle ja seurasivat sitten heitä. Ei ollut syytä pelkoon, että heidät huomattaisiin. Kapteeni ja K.D.B. näkivät vain toisensa. Kulkipa K.D.B. jo kapteenin kanssa käsikoukkua.
»Ne sopivat todellakin toisilleen», sanoi Blix. »Minnekähän he nyt menevät? Toiseen ravintolaanko?»
Sitä he eivät tehneet. Blix ja Condy seurasivat heitä Washington-torille, sinne, missä tuo suuri penikulmapatsas ja lipputanko ovat; siellä pysähtyivät K.D.B. ja hänen seuraajansa tavallisella yksityisellä portilla pari taloa ohi venäläisen kirkon ylösalaisin käännettyine ilmapallotornineen. He juttelivat vielä hetkisen toistensa kanssa; sitten sanoivat he hyvää yötä, ja K.D.B. meni sisälle kapteenin seisoessa kunnioittavasti kumarrellen hattu kädessä. Sitten hän oikaisihe, pani ylpeänä hatun rennosti takaraivolle, katseli taloa ylhäältä alas asti ja meni iloisesti viheltäen torin yli.
»Hyvin arkipäiväistä, täysin kunnioitettavaa», hyväksyi Blix, ja Condy veti helpotuksen huokauksen.
»Niin», sanoi hän, »olisi voinut käydä pahemmin.»
»Me emme kaiketikaan koskaan enää näe avioliittokokelaitamme», sanoi Blix, »eivätkä he edes aavistakaan, että meitä on olemassa, mutta mepä sittenkin olemme sen järjestäneet. Sitten saavat he itse kirjoittaa romaanin valmiiksi. Minä olen sitä mieltä, että olemme tehneet hyvän päivätyön. Ja niinpä on meidän nyt huolehdittava siitä, että itse tulemme kotiin. Huomaan, että olen hirveän väsynyt. Millainen päivä meillä onkaan ollut!»
Kun he saapuivat Washington-vuoren huipulle, oli kaikki verhottu sumuun, joka on San Franciscon vanha eroittamaton seuralainen. Se vetelehti ja ajelehti kaikkialla. Asfaltti oli kuin kiillotettua mustaapuuta. Talot näkyivät vain epäselvinä pilvijoukkoina molemmin puolin katua. Palmu- ja eucalyptuslehdistä valui kosteus melkein sateena. Kaukaa valtamereltä ulvoi sumutorvi kuin vihainen sonni.
* * * * *
Condy oli aikonut antaa sukeltajakertomukselleen nimen »Muuan vedenalainen romaani», mutta sen nimen oli Blix hyljännyt.
»Se muistuttaa liian paljon vesivärireklaamia», sanoi hän. »Sen nimellä pitää olla aivan toinen ryhti. Teillä on taipumusta komeilemiseen, Condy; te ette voi pysähtyä oikeaan aikaan. Mutta minua ilahduttaa, että te olette tauonnut käyttämästä pilkullisia kaulaliinoja ja että te olette hankkinut itsellenne valkoisia paitoja vaaleanpunaisten tilalle; se osoittaa, että teillä on kehittymismahdollisuuksia.»
»Niin — kyllä», sanoi hän. »Minusta ne vaikuttavat levollisemmilta.» Aivan niinkuin se olisi ollut hänen omaa keksintöään. Blix antoi hänen olla siinä uskossa.
Lopuksi romaani sai nimen: »Kuoleman voitto», ja siitä tuli oivallinen. Condyssa oli siksi paljon synnynnäistä kirjailijaa, että hän kyllä itse tiesi, milloin hän oli saanut aikaan jotakin todellakin etevää. Kun konekirjoittaja palautti kertomuksen selvän painon kirkastamana ja vahvistamana, luki Condy sen uudestaan ja joutui itse aivan haltioihinsa. Sillä oli aito sointu.
»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa saavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat. Mutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»
Mutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen kauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli tyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja sillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin — Riemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin viikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen tuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen piti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten oli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli hänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen. Se ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi hänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.
Oli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa hänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta jos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan hornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten neljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien pieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet sillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen hauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka vaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta vihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän pani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta hänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen tyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai parissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman epävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta nyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa, pelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia kerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa klubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.
Condy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin nähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari kuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva, eikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla, toiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka he ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät he ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka tapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi kaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi itseään hulttiona.
Eräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken ja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui päivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet nuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja vierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan amatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten. Mutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla hammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla kirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli ollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli. Condy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui voihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä ja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun vastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia oli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän ei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.
»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä», ilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille sähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä toimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen tervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse laittaa ruokaa keittiössä.»
Niin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän iloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen sydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan kauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä pitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja olla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan ja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi muistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä? Antaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin sinne? Niin,minäen sitä tiedä.»
Puhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan, kiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut esille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän tyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.
Hän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja keltaiset kävelykengät.
»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän sitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli oikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin, pani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen vallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.
Blix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle oven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin kulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.
»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän piteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham Lincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti täällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’ Ei, kiitos!»
Mutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi nyt kovalla, vihaisella äänellä:
»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa. Minä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä korjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se teidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä…»
Blix veti hänet sisään ja paukahutti oven kiinni.
»MuttaRivers!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän naapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»
»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen vuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Jatealoititte — hyvää iltaa, neiti!»
»Hyvää — iltaa — herra!»
Niin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko vakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja polttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani hän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan ääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.
Oli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja kauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen se vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva ääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys. Puolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu ajelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix nojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli hän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä varsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa, koko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä missä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan avonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan kaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen ohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät, pienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä vielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan leveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan kaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden väliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja posken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi, sileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt omena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa ja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä hämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi hengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina sormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi olla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa käsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja vetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja viileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten unimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot, joiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän oli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin …
»Kuulkaa, sanokaa — emmekö — emmekö lukisi vielä vähäisen. Meidän täytyy — täytyy tehdä jotakin!»
Se sattui kuin pistos Blixiin.
»Ooh, Condy, kuinka te säikytitte minut! Ei, kuulkaahan, minulla on jotakin teille puhuttavaa; on jotakin, jonka tahdon teille kertoa. Isällä ja minulla on ollut pari pitkää ja vakavaa keskustelua sen jälkeen, kun te viimeksi olitte täällä. Ajatelkaa, minä olen saanut luvan matkustaa pois.»
»Mitä ihmettä!» Condy hypähti ylös. »Mihin taivaan nimessä te aiotte lähteä? Koska se tapahtuu? Minkätähden te lähdette?»
»New Yorkiin opiskelemaan lääketiedettä.»
Condy oli hetken vaiti. Sitten teki hän liikkeen kuin poistaakseen hänet.
»No, sepä kaunista!» huusi hän. »Kadotkaa te vain! Elkää ollenkaan välittäkö minusta. Lähdette New Yorkiin — opiskelemaan lääketiedettä — niinkö sanotte? Siinä on se tuki, minkä maailma antaa; turhia seikkoja, tietenkin. Te lähdette kaiketikin kotiin päivällisille joka päivä?»
Sitten alkoi Blix selittää asiaa. Kävi selville että hänellä oli kaksi tätiä; toinen leski, toinen naimaton. Leski, rouva Kihm, asui New Yorkissa, hän oli rikas ja hänellä oli vissejä mielipiteitä naisen »hyödyllisyyspiiristä». Toinen, neiti Bessemer, oli vanha, pieni, 50 vaiheella oleva nainen, joka kulki vain nimellä täti Dodd. Hän asui tuossa vähemmän tunnetussa kaupunginosassa, jonka nimi on »Missionen». Hänellä oli siellä pieni kartano.
Condy sai nyt tietää, että rouva Kihm pari vuotta aikaisemmin oli viettänyt muutamia talvikuukausia täällä rannikolla ja suuresti mieltynyt Blixiin. Jo silloin oli hän herra Bessemerille tarjoutunut ottamaan Blixin mukaansa New Yorkiin antaakseen hänen oppia yhtä ja toista, mutta silloin ei vanhus ollut siihen suostunut. Nyt näytti siltä, että hän oli uudistanut tarjouksensa.
»Hän on oikein erinomainen vanha nainen», sanoi Blix, »hänessä ei ole merkkiäkään naisasianaisesta, niinkuin luulette, mutta muuten hän on oivallisempi kuin useimmat miehet. Hän hoitaa itse omaisuuttaan. Viime kuussa kirjoitti hän useampia kirjeitä isälle ja pyysi, että hän antaisi minun tulla sinne kolmeksi, neljäksi vuodeksi. Hänellä ei ole lapsia eikä ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole vähintäkään huvitettu seuraelämästä, niin että hän tuntee kai olevansa hieman yksinäinen. Jos minun on opiskeltava siellä, ei isän mieleen juolahdakaan antaa sen käydä täti Kihmin kustannuksella, käsitättehän sen. Enkä minä siinä tapauksessa lähtisikään. Mutta minä’ voin asua hänen luonaan ja olla siellä kuin kotonani samalla kun opiskelen jotakin — opiskelen lääketiedettä.»
»Mutta minkä ihmeen takia teidän välttämättömästi! pitää lukea lääkärintutkintoa varten?» huudahti Condy. »Niinkuin te olisitte pakoitettu ansaitsemaan leipänne.»
»Tiedän kyllä, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Mutta minkätähden ei minulla saisi olla oma työni niinkuin miehillä — niinkuin teillä esimerkiksi? Voitteko sanoa minulle sen? Minusta oli se myöskin eriskummallinen ajatus, kun se ensikerran valahti mieleeni, mutta sitten tulin ajatelleeksi lähemmin asiaa, ja nyt tiedän, että se tekisi minutonnelliseksi. Minä tahdon tehdä työtäni, ei sentähden että olen siihen pakoitettu, vaan sentähden että se minua huvittaa. Te tiedätte, Condy, etten minä ole vähintäkään emansipoitu ja minä inhoan miesmäisiä naisia yhtä perusteellisesti kuin tekin.»
»Niin, mutta opiskelemaan juur; lääketiedettä, Blix! Te ette tiedä mitä puhutte.»
»Kyliä, varmasti. On olemassa lääketieteellinen naisyliopisto New Yorkissa. Se on parhaimpia maassa. Täti Kihm on lähettänyt minulle prospektin. Minä en uneksikaan harjoittelemista, ymmärrättehän, ainakaan en sitä tätä nykyä ajattele. Mutta täytyyhän ihmisellä olla jotakin tekemistä; ja tottahan sitten on parempi opiskella lääketiedettä kuin soittaa pianoa, opiskella ranskaa, kuunnella kirjallisuusluentoja ja olla Browning-yhdistyksen jäsen. Tuskin voin sietää sellaisia nuoria tyttöjä. Ja katsokaas miten edulliset ehdot minulla on; täti on tavattoman kiltti. Ajatelkaas, hän sanoo, että minä saan ajaa yliopistoon ja sieltä takaisin joka päivä hänen kuomuvaunuissaan, ja sitten saan nähdä New Yorkin; vain asumalla sellaisessa suurkaupungissa voipi oppia paljon.»
»Te olette oikeassa, se on hyvin edullista teille», myönsi Condy. »Ja minua miellyttää ajatus että te antaudutte opiskelemaan. Te olette kuin luotu siihen, ja te tulette vieläkin paremmaksi kuin olette.»