Mutta ei, lukiomme olioikea, toisin sanoen, juuri sellainen, kuin korkein päällystö vaati. Johtaja, joka typerän maineestaan huolimatta ei itse asiassa ollutkaan viisas, — oli kuitenkin osannut puhdistaa lukion hiukankin raikkaammista aineksista, ja opettajat olivat kaikki välinpitämättömiä, koneellisia ihmisiä, jotka unisesti selvittivät seuraavaa läksyä, veltosti kuulustelivat oppilaita, merkitäkseen heille arvolauseen ja huomattavan suurella tyydytyksellä paiskasivat päiväkirjan kiinni ja nousten kiireisesti istuimiltaan, poistuivat kellon soidessa.
Panen pääni pantiksi siitä, ettei yksikään heistä välittänyt meistä, ettei yksikään heistä pitänyt toimestaan ja että kaikki toimivat ainoastaan palkan ja ylennyksen vuoksi.
He eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä ihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he käyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille kaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat he kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa hän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut olemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä ja koulutyön välillä.
Jatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa vain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni kertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko minun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja hukkua miltei kokonaan… Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian myöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani olin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni seurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla vuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä yltyvällä voimalla.
Kotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani joku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti, päivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:
— Voldemar, oletko terve?
Rypistin kulmiani.
— Mistä syystä arvelette, etten olisi terve? Enhän valita…
— Olet kalpea… Olet laihtunutkin.
— Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko päivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono ruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni. Vaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin katkonaisesti ja ärtyneesti.
Siitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi.Mutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua.Hän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuinepätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.
Toisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita. Kärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut siitä kenellekään puhua.
Mutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä tahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh hyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.
Oh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan kaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan ja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut yksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui, edukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni makailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin. Arvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.
— Kuka siellä? — kysyin nousematta sängystä.
— Saako tulla?
— Kyllä, setä. — Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän oli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.
— Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan… Kun haluttaa, niin pitää makailla… ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin sänkyyn istahtaen itsekin siihen.
— Häiritsenkö tulollani ja istumisellani? — kysyi hän.
— Ette suinkaan, setä… Teillä on varmaan jotain sanottavaa minulle?
— Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?
— Ei mitään erikoisempaa…
— No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori ja tyhmä… ja olen kärsinyt paljon, — mutta en nuoruuteni vaan tyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos ihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia kuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä vuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys… Minä tietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin kärsiä… Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut "kokeneiden" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä? Eikö niin? Niinhän se aina on… Muistan, että minullekin tapahtui sellaista.
— Mitä te puhutte, setä — huudahdin hämmästyneenä ja katseessani kuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä vuoksi kuin tietämättömyyttä.
— Rakas… Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee tuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven, olkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit kotiin kello kaksi, ymmärsin… ja surin, surin kauheasti. Kuulin, miten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua. Niin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä aina vastarintaan, mutta sitten… elämä tasottaa kaiken… Niin. Niin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin lääkärin luo… Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja vaatimaton… Lähetän heti häntä hakemaan…
— Setä! — lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen noustuaan sänkyni laidalta.
— No, riittää jo… Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta puhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että ennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun — suo anteeksi vertaukseni — varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on loukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta tuomitaan… Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan siitä mitään tietoa. Suostutko?
— Miten vaan haluatte, setä!
Olin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin iloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.
Kirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni laidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon, viisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa perusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi parhaimman, minkä omaavat — nuoruuden.
— Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin. Jos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt kärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä sattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.
Lääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään pyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa ja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja ruokajärjestelmä.
Puolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään ja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään minua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää kaksinkertaista lääkitsemistä.
Seuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen sairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.
Minun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti, antoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin tunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä. En tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani vai tätini hyvyyttä kohtaan.
Mutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa. Rogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään muille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista ikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista. Melkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti tutustuneet "Balahny"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein varmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista. Mutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja kerskailivatkin.
Minulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En ollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin luokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin "parempaan säätyyn". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti. Sinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi Roganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista kylmää ja sovinnaista.
Kerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, NikodimKondratjevitsh lausui minulle.
— Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit onnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.
— Mistä, setä?
— Mistäkö? No, niin sanoakseni, asian siveellisestä puolesta.
— Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse tehneeni sen jo…
— Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä vihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi elämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni elämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja, ystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia varten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis terveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen, ihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi ja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä alkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun nähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin. Mutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi. Tullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja parta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että tuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen yliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä jalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen vuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan. Yksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa järkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut seitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta se on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.
Istuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan ja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä tulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys vereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu. Mutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia lausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.
Vihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän siirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:
Nyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut pakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan ovat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden olemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin sanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut lain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta kaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja tuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden? jos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa, tuttavuuksia… Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä naisten kesken, — olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja näen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy sinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän koskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat raskaisiin seurauksiin… Mutta, Voldemar, et saattane olla tietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät aina ole niin järkähtämättömiä… Minä, ystäväni, en kehoita sinua enkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, — se on, niin sanoakseni, pyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain ylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle nuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle saattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua… Jättäkäämme asia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia rettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä. Se on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan laske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat häväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua… Ah, ystäväni, kaikissa asioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä… Toivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto. Tätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske häntä.
Täti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta keskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta jäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.
Olin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa elähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen niin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta kannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja sellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat sen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti, melkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon laatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli minulle aivan uutta.
Ja kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin kokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä, ja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut estämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.
Mutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan ymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja hänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli jo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä. Hän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia kirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien sävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.
Täti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka vuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu Dunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä eroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.
Tädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän kanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän luonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka kutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.
Oli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli jo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan jotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani myöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa koko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin ja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan ollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone ruokailuhuoneesta.
Ruokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka samalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim Kondrajevitshin, vaan tätini luokse.
Kuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi pyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.
— Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. — Tulkoon tänne. Artem meni keittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä seuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.
Hänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja sisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli ulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen kanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.
Mutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot — ne eivät olleet kauniit — pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät omituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine silmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen samassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen huulensakin keveästi hymyilleet.
Artem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan ruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:
— Siinäpä vasta on riikinkukko! Ei olekaan jumalisen Dunjan kaltainen!
Hänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin kokonaisuudessaan sanasta sanaan.
— Mitä sanotte, rakkaani? kysyi täti.
— Tulin tietämään päätöstä! sanoi sisäkkö vahvalla, päättäväisellä mutta hiljaisella äänellä.
— Niin, niin, minä lupasin teille… Mutta minun täytyy ensin puhella teidän kanssanne… Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin meneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?
— Niin… Minä palvelin heillä kolme vuotta. Rouvavainaan aikana jo.
— Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin kanssa… Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te jätitte heidät.
— Se on hyvä rouva sellainen asia, ettei siitä viitsi puhua.
— Niin, niin… Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko se alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?
— Niin juuri, ei ollut puolta vuottakaan kulunut.
— Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset… Te olette siitä päättäen kovin ankara?
— Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan… Vaikka olen tyttö, niin on minulle sattunut onnettomuus…
— Teillä on ollut lapsi… tiedän kyllä… Mutta se ei liikuta minua.
— Niin, minä vaan sen vuoksi kun sattuu, että herrasväki saa tietää ja soimaa. On sellaisiakin, että laittavat pois paikasta…
— Mutta eihän Zablotsky eroittanut teitä paikasta!
— Ei, päinvastoin hän teki minulle kaikennäköisiä ehdotuksia.
— Entä sitten?
— Näettekö rouva, minä en välitä hänestä… Hän on jo vanha ihminen.Hänellä on tyttäriä… Vanhin on jo kahdenkymmenenviiden ikäinen…Minkä vuoksi sitten? Maineeni on kyllä tahrattu, mutta minullakin onylpeyteni.
— Siitä päättäen te vain mieltymyksestä suostuisitte?
— Mitäpä mieltymystä meikäläisellä sisäköllä saattaa olla? Tiettyähän on, että kun ihmisestä pitää, niin antaa hänelle mitä ikinänsä! Mitä mieltymykseen tulee, niin ei meillä ole siihen aikaa.
— Niin, niin… Te harkitsette asioita, rakkaani, se minua miellyttää… Mutta minun täytyy sanoa, ettei minulla ole tapana sekaantua palvelijan yksityiselämään. On herrasväkeä, jotka vaativat palvelijoilta nunnamaista elämää, mutta minä en sitä vaadi. Palvelijan täytyy täsmällisesti täyttää tehtävänsä, se riittää. Saattaahan sattua yhtä ja toista! Meillä talossa on nuori mies. Nuorilla on aina romaaninsa… Ajatellaan nyt, että teillä hänen kanssaan sukeutuisi romaani. Minua se ei liikuta. Varoitan vaan, ettei saa tehdä mitään juttuja.
— Hyvä rouva, mitäpä juttuja…
— Niin, niin, tarkoitan juuri samaa. Näettekö, rakkaani, — ehdot tunnette nyt, jos ne miellyttävät teitä, niin voitte tulla palvelukseeni.
— Kyllä rouva. Onko jo tänään tultava?
— Voitte tulla huomennakin, miten vaan haluatte.
— Ymmärrän.
Sen jälkeen ilmestyi uusi sisäkkö uudelleen ruokailuhuoneeseen. Nyt hän katsoi minuun jo jonkunlaisella uteliaisuudella. Tuo katse synnytti minussa hämmennystä.
Kuvittelin mielessäni, mitä hän nyt ajattelisi minusta sen jälkeen, kun täti oli huomauttanut hänelle "talossa asuvasta nuoresta miehestä". Mielestäni täytyisi hänen halveksia minua. Olihan tädin huomautuksen tarkoitus niin ilmeinen. Uutta sisäkköä ikäänkuin kehoitettiin osoittamaan erikoista suopeutta "talossa asuvaa nuorta miestä" kohtaan.
Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tottunut Nikodim Kondratjevitshin huolehtimisiin tunneasioistani, mutta että tuo kysymys huolestuttaisi tätiäkin, sitä en ollut aavistanut.
Mutta yllätys seurasi toistaan. Täti nousi ja hiljaisin, melkein kuulumattomin askelin meni vierashuoneen läpi työhuoneeseen. Taas kuulin keskustelua.
— Sain jo sisäkön, lausui täti.
— Niinkö? Tuon kauniinko?
— Niin, niin… Ajattelehan, asia oli siten kuin arvelinkin… TuoZablotsky oli ahdistellut häntä… Hän, näes, ei halua muuten kuinmieltymyksestä… Hänellä on todellakin ollut lapsi, kuten neitiZablotsky minulle kertoi. Hän miellyttää minua. Harkitsee kaikkea…En tiedä, mutta minua hiukan pelottaa…
— Mikä?
— Tuo poika.
— Olethan sinä ottanut hänet kasvattaaksesi?
— Ei… mutta nyt ei ole siitä kysymystä. Ajattelehan, jos… No, jos Voldemar esimerkiksi… ja siitä seuraisi lapsi…
— Joutavia… Voldemar ei lainkaan ole niin kevytmielinen. Voinhan sitäpaitsi puhua hänelle siitä…
Näiden sanojen jälkeen kuului työhuoneesta liikettä kuin olisivat kumpainenkin olleet sieltä poistumassa. Mistään hinnasta en olisi halunnut tulla keksityksi ruokailuhuoneessa. Sen vuoksi nousin nopeaan ja lähdin kuuluvin askelin työhuoneeseen astumaan.
— Oho, miten myöhään sinä tänään tulet!… lausui täti.
— Niin, lausuin tervehtiessäni heitä: — nukuin tänään hiukan kauvemmin.
— Annanko teetä sinulle?
— Kaadan kyllä itse, täti, älkää vaivautuko.
Sen sanottuani palasin heti ruokailuhuoneeseen ja järjestin kiireesti kaikki siihen kuntoon kuin vastikään olisin käynyt aamiaiselle.
Ajatuksen aihetta olin tänä aamuna saanut ylenmäärin. Äkkiä avautui kaikki eteeni uudessa valossa.
Sedän puhdasmielinen ankaruus oli jo aikaisemmin alkanut horjua. Mutta täti… täti! Mistä hän huolehtikaan? Minulle selvisi nyt, että heidän oli täytynyt keskustella asiasta.
Nyt selvisi minulle toinenkin. Olin saanut vastauksen kysymykseeni: minkä vuoksi eroitettiin Dunjasha, tuo erinomainen sisäkkö, josta niin paljon oli pidetty? Hänestä ei ollut siihen tehtävään, joka, vaikka ei juuri ollut määrätty, mutta kuitenkin oli sallittu… Tädin puolelta se tietenkin oli todellista uhrautuvaisuutta. Olen vakuutettu, että alote oli kotoisin Nikodim Kondratjevitshin viisaasta päästä. Kukaan muu ei olisi voinut keksiä noin hurjaa ajatusta.
Jos tähän saakka en olisi ollut varmasti vakuutettu heidän itseuhraavaisuuteen saakka menevästä rakkaudestaan minuun, niin tämän jälkeen ei siitä voinut enään olla epäilystä. Mutta miten omituisessa muodossa ilmeinkään tuo heidän rakkautensa ja huolenpitonsa, jouduin sen edessä kokonaan neuvottomaksi…
Nyt selvisi minulle sekin, että Nikodim Kondratjevitsh oli hyväntahtoisuudessaan valehdellut vakuuttaessaan, ettei täti tulisi tuosta tapahtumasta mitään tietämään. Täti tiesi kaikki, mutta salasi sen erittäin taidokkaasti. Pienintäkään viittausta ei hän ollut antanut. Mutta ei ollut epäilystäkään, että hän tiesi kaikki.
Ryhtyäkseen noin äärimäiseen ja erikoiseen toimenpiteeseen kuin syyttömän Dunjashan eroittamiseen ja "sopivan" sisäkön ottamiseen, täytyi heidän todellakin olla levottomia minun tähteni.
Ja miten tunnontarkasti täti valikoi! Kokonaisen viikkokauden kulki hänen luonaan halullisia joko välityskonttorien lähettäminä tai sanomalehti-ilmotusten johdosta, ja jollei hänellä olisi ollut tuota harvinaista ajatusta, olisi hän jo aikoja sitten voinut toimittaa vaalinsa. Mutta hän tarkasti, tutki, koetti päästä luonteesta perille. Hän etsi "tyttöä, jonka maine oli tahrattu". Tuo tahra oli hänelle välttämätön. Ja nyt hän löysi vihdoinkin etsimänsä. Hänen nimensä oli Liisa.
Seuraavana päivänä saapui Liisa, ryhtyen suorittamaan sisäkön tehtäviä.
4.
En väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti minua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa puolesta.
Hän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen huomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön tehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut ymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän koetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen kanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista, tietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi hän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan… Iloisuutensa ei esiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen ilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana vyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina ikävälle tuulelle.
Tunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta en yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja vastaanottamaton.
Kuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä. Siveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki tällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat aivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta yrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.
Liisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan samassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä, joissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka päässä oli keittiö ja palvelijan huone.
En voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja NikodimKondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja.Heidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että senalhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.
Sitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon määrin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan toimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa edelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan.
Mutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon puhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se tapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä ennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en sitä huomannut.
Joskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia teetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin ruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani järjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä eikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan vaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.
— Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain tavalla hyvittää häntä.
— Se tapahtuu vain teille, vastasi hän hymyillen.
— Miten maukkaita voileipiä te valmistatte!
— Se on vain teille!
Ruokailuhuoneessa emme voineet puhella kauvan eikä pitkälti. Muita mahdollisuuksia ei ollut. Oli muuten ihmeteltävää, että vaikka Liisan tehtäviin kuului myös huoneeni siivoaminen, hän ei koskaan tullut sinne minun siellä ollessani. Tämä piirre herätti minussa suopeutta häntä kohtaan. Se ikäänkuin haihdutti alhaisen ilmapiirin hänen suhteestaan minuun.
Kerran hänen oli tuotava huoneeseeni sytytetty lamppu. Oli hämärä.Istuin jonkun oppikirjan ääressä.
Kurkottaen kättään selkäni takaa hän asetti lampun pöydälle ja sanoi:
— Herra vaan yhä lukee ja lukee!
— Luenko mielestänne paljon?
— Eiköhän vaan? Kotiin tultuanne syötte vain päivällisen ja heti käytte kirjojen ääreen.
— Mutta minä kulutan kokonaisia iltoja ilman kirjaa.
— Missä te niitä kulutatte?
— Tuttavien luona.
— Neitien kanssa?
— Niin, onhan siellä neitejäkin…
— Ovatko ne kauniita?
— On kauniitakin…
— Kun on neiti — vaikka hän olisi rumakin — niin rakastetaan häntä, mutta sisäkköä — vaikka olisi kaunis kuin meren haltijatar, ei kukaan rakasta.
— En minä pidä kauniista, Liisa!
— Kuinka sitten voi olla heitä rakastamatta?
— Siten juuri, etten rakasta heitä, koska ei voi olla rakastumatta heihin, ja niin rakastavat heitä kaikki. Onko siinä mitään huvia — rakastaa sellaista, jota kaikki rakastavat? Kun katson häneen, saattaa kymmenen muuta silmäparia samalla katsella häntä ja minun katseeni kohtaavat hänen kasvoillaan noiden toisten katseet.
— Ha, ha, naurahti Liisa hiljakseen: — tuo on aivan samaa kun meillä maalla työmiehet puuroa syödessään tuppautuvat kaikki lusikkoineen samaan kuppiin…
— Juuri niin, Liisa, juuri niin se on, — huudahdin — ihastuksissani hänen sattuvasta vertailustaan. — Te, Liisa, olette viisas… sääli, että olette jäänyt vaille koulusivistystä.
— Mitäpä minä sillä tekisin. Sisäkkö ei saa olla sivistynyt. Ei häntä kukaan ota.
— Minkä vuoksi juuri sisäkkö? Silloin voisitte tehdä jotain muuta…Olisitte kätilönä tai välskärinä.
— Oh, en tiedä, mikä parasta lie. Tunsin erään naisvälskärin, joka toimi sairaalassa, ja jota lääkäri kiusasi niin, että tuo raukka itki ja sanoi: jospa en vaan olisi sivistynyt, niin menisin mieluummin sisäköksi. Mutta minä vaan häiritsen teitä… Menenpähän tästä.
— Minusta on hauska puhella teidän kanssanne, Liisa… Täytyy kuitenkin oppia läksy. Illalla pitää välttämättömästi mennä vieraisille.
Liisa meni aivan hiljaan ovelle, avasi sen ja pysähtyi.
— Tuleeko teille siellä hauskaa? kysyi hän.
— En luule, Liisa.
— Minkävuoksi sitten menette sinne?
— Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta… Kun minua pyydettiin, niin minä lupasin.
Enempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan mutta pitkästi.
Omituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous oli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni — kasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous oli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa, vaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli hän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut kirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään illanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat "aina samat", jossa tanssittiin "aina samaa" ja jossa puhuttiin "aina samasta", — niin olisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.
Nyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua kohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun. Minä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä huolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän tenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain sisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä vakavasti.
Talvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minäliikuinseurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli jotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.
Seurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä olisi voitu riimittää "ylhäisön piiriksi". Sitäpaitsi ei sellaista ainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä — jokunen kuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt kaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen "sortunut" virkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti kätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää, sekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään ylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka pääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta täällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle, rikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet saamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja. Heidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja kauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut mitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla. Virkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa, eivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.
Kun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta, niin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut muuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten yksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu, rakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin vähemmän onnistuivatkin.
Rehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa useampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni tuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja toivottaman matala se oli.
Ahkerastiliikuinminä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen mataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian laita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt, jotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään, toisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat pysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää mielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.
Mutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman ihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä. Luullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet esikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen vuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus turmeltuneisuudeksi.
Vaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa noudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä sekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan niin, se vaati vainsuorittamistaeikä tietämistä. Seitsemän vuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen suorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot. Lukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien sen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö suoriutui "järjestelmän" avulla.
Olisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain heikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan sovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen sovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä kuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan avaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu puheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun osaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen kertoen itse lopun — sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia ja kepposia.
Tutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian opettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman yksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset ja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty tutkittavan sisältö.
Latinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja taitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä oli hyvin oppinut.
Matematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme, ja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja että meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen. Sanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen tarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten, saadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.
Saatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli erinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme osanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi miehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme erinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden luokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme nuorta elimistöämme.
Tässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui, pidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen oli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin. Se vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa läheisempää ystävyyssuhdetta.
Tuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin ja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus. Suhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän joutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin kuin muut.
Sen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi väliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta se johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi siihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin kahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut häntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle tunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen laihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.
— Oletko ollut sairas, vai mitä? — tiedustelin häneltä.
— En, muuten vaan… Olen vaan nukkunut liian vähän…
Jostakin syystä hän salasi minulta suhteensa Tshuprenkoon.
Näiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai kuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.
Kerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle, hän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja kävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan minun huoneeseeni.
Päivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä puolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän astui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan peittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta. Mutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä siihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri. Ojensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.
— En voi antaa sinulle kättä, — lausui hän surullisella, tukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.
— Sen vuoksi että et antaisi kättä?
— Selittääkseni sinulle…
— Istu, — sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä hänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta varovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.
— Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä tovereita. Ystäviä minulla ei ole… Ei ole löytynyt. Sanon vain sinulle. Olen sairas.
— Niinkö? Mutta eihän se niin hirmuista ole…
— Kyllä, se on kauhean hirvittävää. Ei se ole sitä, mitä sinä tiedät. Tämä on jotain pahempaa, kauheampaa…
— Oletko varma siitä?
— Isänihän on lääkäri…
— Oletko ilmoittanut hänelle?
— Hän käsitti sen itsestään. Sen johdosta on ollut kotikahakoita… kestin ne kuitenkin. Isä vakuutti, että näinkin saattaa elää.
— Onko kysymys jo siinä asteessa?
— Niin, olin päättänyt ampua itseni, mutta hän, ymmärrätkö, osoitti tieteen perusteella… hän pakotti minut lukemaan useita kirjoja ja tulin samaan tulokseen… Sinun luoksesi tulin ilmoittaakseni seuraavaa. Kun kanssakäyminen minun kanssani on vaarallista, niin olen jonkun aikaa poissa lukiosta. Tulen olemaan kokonaan kotona näyttäytymättä julkisuudessa. Luotan sinun apuusi tavallaan. Ilmoita, että käyt luonani ja että olen vuoteessa, katkaissut oikean käteni… — kun sitten tulen lukioon, — sinähän olet penkkitoverini, — voimme olla varovaiset. Oikea käteni tulee olemaan siteessä, se oikeuttaa minua olemaan kenellekään ojentamatta sitä. Siinä kaikki…
— Teen kaikki, Rogansky, kuten tahdot… Milloin tulen luoksesi?
— Milloin haluat… Tulen olemaan kaksi viikkoa sulkeutuneena kotona.
— Oletko kaikki nämä kuukaudet viettänyt Tshuprenkon seurassa?
— Niin, olen aivan kuin mieletön… Katsos, minussa istuu perkele, jota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt… Selvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö… Mutta hänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä tähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, — lisäsi hän nousten.
— Tulen huomenna luoksesi…
— Miten haluat: hyvästi.
Tälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä eteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän palveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten apua.
— Miten vihainen toverinne on, — sanoi Liisa.
— Ei hän ole vihainen, Liisa, vaan onneton.
— Mitä hänelle sitten on tapahtunut?
— En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa, jonka hän on uskonut minulle.
— Vai niin, silloin tietysti ei tarvitsekaan.
Rogansky parka kärsi paljon enemmän kuin hänen isänsä aavistikaan. Ollen työssään aamusta iltaan — hän oli parhain lääkäri kaupungissa — ei hänellä ollut hetkeäkään vapautta tutustuakseen poikansa elimistöön, hänen sieluelämästään puhumattakaan. Tieteen nojalla hän todisti poikansa taudin olevan parannettavissa, ja että niinkin saattoi elää, mutta hän ei ottanut lukuun, että toverini elimistö ei ollut vain synnynnäisesti heikko, vaan että viimeisten kuukausien elintavat olivat sitä sen lisäksi suuresti heikontaneet, minkä ohella hänellä vielä oli erikoisia perittyjä taipumuksia. Parantuminen tuosta taudista oli hänelle mahdotonta, ja hän murtui lopulta.
Rogansky ei koskaan parantunut täydellisesti eikä voinut välttää traagillista kuolemaansa, vaikka se tapahtui paljon myöhemmin.
* * * * *
Liisan kanssa keskustelimme katkonaisesti ja eniten vain silloin, kun hän toi minulle lampun. Muodostui melkein tavaksi, ettei lamppua asetettu pöydälleni aamuin, kuten oli tapana Dunjan aikana, vaan Liisa toi sen aina heti kun alkoi hämärtyä. Hän teki sen huomattavasti tarkoituksella saada puhella kanssani hetkisen. Välillemme muodostui omituinen suhde. Lähestymisemme tapahtui luonnollisesti, kehittyen nähtävästi itsestään nuoruuden ja välittömän luonnonomaisen mieltymyksen pohjalla. Koskaan emme puhuneet hänen kanssaan tunteista eikä liioin mistään niiden kanssa yhteydessä olevista asioista. Tavallisesti hän tuli sisään hiljaan, astuen verkalleen pöytäni luo. Istuin tällöin aina oppikirjan ääressä. Hän asetti lampun pöydälle virittämättä siihen tulta ja jäi seisomaan.
Tunsin hänen läheisyytensä ja kosketuksensa, vastustamatta niitä. Puhelimme jostain joutavanpäiväisestä, ja kuului vain polttavaa vavistusta kuvasteleva äänemme.
Väliin tunsin kuin olisi hän halunnut tulla yhä lähemmäksi, silloin aavistin vaaran uhkaavan ja lievästi vastustaen lausuin:
— Liisa?
Hän astui heti etemmäksi ja pääni yllä kajahti hiljainen ja minulle turmiota ennustava nauru.
— Voi teitä… millainen olette… voi!… puhui hän huokaillen.
Noin kului järjetön, mutta miellyttävä neljännestunti. Sen jälkeen hän ikäänkuin itse tietäen rajansa, otti pöydältä tulitikut, virittäen tulen lamppuun.
— No, lukekaa sitten herran nimessä! — lausui hän ja poistui.
Mitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti. Nähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin miellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä levotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan ollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.
Olin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja tätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan tullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi kuulunut hiljaisia askeleita.
Ehkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat aamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt holhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille siunauksensa.
Liisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin ystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan huoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin sievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei tietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.
— Katsokaahan, — virkkoi Liisa minulle, — tätinne lahjoitti tämän… He ovat niin ystävällisiä ja… kaikki aivan ansiotta…
Sitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja kauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että iloisuutensa tarttui minuunkin.
— Ah, Liisa, te olette viisas, ettekä sittenkään ymmärrä…
— Mitä minun sitten pitäisi ymmärtää?
— Sitä että… Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa opettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat toverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa sen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en tietäisi, niin vaikenen mieluummin… Ymmärrättekö?
— En… Totta totisesti, en käsittänyt mitään. Kuka sitten kuiskaa?
— He tietysti… Osotin sedän ja tädin huoneisiin päin. Eivätkö he sitten ole teille kuiskailleet mitään.
— Kuinka sitten?
— Entä nuo lahjat ja ystävällisyys?
— Niin—kö… Nyt käsitän… Voi minkälainen te olette… Mitenkä minun sitten on meneteltävä?
— En tiedä. Parempi olisi, kun ette kävisi luonani… Te saatatte minulle kärsimyksiä…
— Kärsimyksiäkö? Ilmeisesti ilahtuneena kysyi Liisa.
— Sehän on hyvä!
— Mikä on hyvä. Kärsimyskö?
— Ei juuri sekään. Ette ole siis aivan välinpitämätön.
— Liisa, ettekö te sitten näe?
Tuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen. Minulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan lähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi molemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai minutkin syttymään.
— Armaani, kultani… Kun rakastaa, niin ei välitä mistään…Silloin uhrataan kaikki säälimättä… Armas, kiltti…
Puristautuneena minuun hänen koko ruumiinsa vapisi.
Tuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis, välitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa, missä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä hetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.
Kaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman lujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.
Neljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti siveli tukkaani puhuen: — minä menen… älkää vaan toruko minua, älkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista kuin rakkaus…
5.
Nikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja vaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet minulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta Liisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut heidät ymmälle.
Meillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen käyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän käsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti aikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä Liisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli järkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän kokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina hetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.
Hän oli ihmeteltävä olento. Häneen saattoi sovittaa lausetta la grande amoureuse. Hän todellakin antautui rakkaudelleen, kokonaan unohtaen kaiken maailmassa. Hänen rakkautensa oli teeskentelemätön ja äärimäisen herkkäuskoinen.
Mitä olin minä hänelle? Mistä arvosta olin hänelle? Hän ei tuntenut luonnettani, ajatuksiani, eipä edes elintapojanikaan. Hän tiesi, että harvoin olen illoin kotona, vaan että vietän ne tuttavien luona, jossa kohtaan paljon tyttöjä sekä naisia. Tiesipä hän senkin, että minulla oli heidän keskuudessaan menestystä, että miellytän heitä, josta kaikesta hän kärsi. Väliin tunkeutui se huokauksena esille, mutta koskaan ei hän siitä nuhdellut. Hän piti ulkomuodostani, — ainoa mikä hänelle oli saavutettavissa, sekä sen lisäksi nuoruudestani, — ja rakensi näille perusteille vakavan tunteensa.
Minulla oli täysi syy ajatella, että hän rakasti minua syvästi. Hän oli vain kaksi vuotta minua vanhempi.
Ohimennen hän muutamin sanoin kertoi minulle "tahrastaan". Mies oli ollut joku, jota hän rakasti. Hän oli ollut koneenkäyttäjä laivassa. Kaksi onnen kuukautta, joiden jälkeen seurasi hänen loma-aikansa ja hän matkusti palaten jo toisen kanssa. Sillä välin oli Liisa jo synnyttänyt sekä kadottanut lapsensa.
Hänen sanoissaan en saattanut huomata vähintäkään vihaa miestä kohtaan. "Rakastin, niin… rakastin eikä sen enempää… rakastin ja antauduin… hän oli hyvä minulle, rakasti myöskin. Jos hän lakkasi rakastamasta, niin oliko se hänen syynsä? Eihän se riipu ihmisestä".
Harvinaisen hienotunteisesti hän vältti vaikeuttamasta elämääni. Tullessaan joskus sopimattomaan aikaan luokseni tarvitsi minun vain lausua: "Liisa"! kun hän jo käsitti ja poistui heti, katkeroittumatta ja tekemättä pienintäkään huomautusta.
Kohdatessani sellaisen olennon ensimäisillä askeleilla elämässäni, minun täytyi kuvitella rakkautta jonakin korkeana, rajattomana. Liisa — sisäkkö, jonka järki oli kehittymätön, hän tuskin osasi lukeakaan — seisoi minuun — rakastettuunsa nähden, saavuttamattoman korkealla. Minä en tarvinnut hänen uhrautumistaan, mutta jos olisin ollut sen tarpeessa, hän olisi arvelematta, voimiaan ja asemaansa arvioimatta, uhrautunut. Sittemmin, aikanaan tuo uhraus tuli tehdyksikin…
Mitä minuun tulee, niin kiintymykseni häneen johtui kahdesta seikasta: hänen tunteensa syvällisyydestä sekä sen erikoisesta kauneudesta. Nuo ominaisuudet liikuttivat minua syvästi ja naisena hän vastustamattomasti veti minua puoleensa.
Tunteeni ei voinut olla syvä; mutta Liisa tyytyi ihmeteltävän järkevästi siihen, mitä oli, kyselemättä koskaan minulta, rakastanko häntä ja miten, eikä niin ollen pakoittanut minua valehtelemaan. Hän oli niin kokonaan oman tunteensa lumouksessa. Se täytti hänen sielunsa, valtasi koko hänen olemuksensa.
Kerran hämmästytti hän minut herkkätuntoisuudellaan. Sellaista hienoutta en ollut odottanut häneltä.
En tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin kehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme tapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa kiitosta "viisaalle sisäkölle", tai oliko täti tehnyt sen ilman mitään taka-ajatusta — mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman mutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman sormuksen.
Ennen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja näyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan. Nyt oli hän neuvoton ja huolestunut.
— Voi, Jumalani… Oh… huudahti hän tuskitellen.
— Mitä on tapahtunut, Liisa?
— Nähkääs… en tiedä, niitä tehdä… Sain tädiltä lahjan…Katsokaa.
Ensi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi juuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.
— Miksi olet huolestunut? kysyin.
— Mutta eihän tämä käy päinsä nyt… se ei ole hyvä… Tämähän on kuin maksu… Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta…
— N-iin, ei voi, vastasin ja vaivuin äkkiä ajatuksiin.
Hän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni pidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin kokonaan…
Liisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden ajatuksen. Niin, Liisa — sisäkkö, Liisa — joka ei ollut saanut sivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa aikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa suhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten sukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi uhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen maksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla. Sinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se näytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä siitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.
Astelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt huomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä — mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi ja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa ei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta mitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino — saattaa Liisa riippumattomaan asemaan — miten voisi sen järjestää?
Ensimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani, täydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä, heidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille mieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa eivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut heistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen, joissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta vaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta, vaikka ne sisälsivät sanoja "rakkaat, kalliit", olivat ne siitä huolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut toivoa vanhempieni avustusta.
Vilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä — mutta miten vaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla tovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan sekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli muodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä. Noita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä kohtaan jonkinlaista sääliä.
Samoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on likainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei se johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei kukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita minussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen elämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen esimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä. Nytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän yhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan istuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.
Lukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän, ranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni ajatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei sydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.
Nähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he toivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut, kohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin he panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella mahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin komeissa ajopeleissä, vaatteet — niin hyvin vormupuvut kuin tavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla komeilin, — tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin sellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien miljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.
Seurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita omituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain varakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken oli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti elävän ikäänkuin huoletonta elämää.
Tällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat vararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en sitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa iloisuutta.
Tosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä ja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien antamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin? Kuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan sitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin, todellisia tietoja minulla ei ollut.
Sitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen vuoksi kokonaan kelpaamattomana.
Tuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen. Päätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole suuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän voisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko hänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli selvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei kouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla säästöjäkin.
Harkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella isälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta saattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi jonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:
'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. — En voi teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua, käsitättehän… Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.
Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat tulevat käsiini.'
Tuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli jo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä siitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä ilman että kirjettä tuli.
Mutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli mustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut arvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että omaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.
Mutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi mustareunaista paperia hankittu… Tuon ajatuksen johdosta musteni silmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?
Pidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin karkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini sukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin jättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin isäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. "Rakas poikani Volodja…"
Jo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden.Aikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: "Rakas poikamme…"
Jatkoin lukemistani: "Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle meitä molempia — minua ja sinua, poikani — kohdanneesta surusta: toissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen ystäväni."
Silmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena. Tämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli minusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.
Pitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen kirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:
"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella sellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi taudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen ruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä suuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti ollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi puhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen, mutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset ajatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun ei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää sinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut pois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle lohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti ja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin hänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He lähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen tervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle tädillesi."
187
Lehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä paperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin isältäni:
"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen sedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä varten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita, joista kaikista tädille ei viitsi kertoa, — niin lähetän sinulle samassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän tästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään."
Niin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon iloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui ensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria ajatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta kylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan olin osoittanut.
Tämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni vieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen, että olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani hänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti täytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä laajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet painuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten, kädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa taivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän tuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä sopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.