Ja tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli harvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä koskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi paljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:
— Minkätähden olit eilen niin vaitelias ja vakava?
— Oh, eilen sinä olit niin vieras…
— Vieras?
— Niin… Ehkä, en sano sitä… mutta minusta tuntui siltä.
Vieras… hän oli tuntenut oikein… Olin todellakin vieras. En vielä tänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin hiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.
Huomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä olivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä ja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet opettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli satunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että minun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.
Sen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta olivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle parhainta.
Kyselin siitä sittemmin äidiltäni, joka minulle vastasi:
— Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi hän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet vain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi vaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä miestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton toteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on taipumuksia.
"Hänen asemassaan"… Sitä toistettiin liian usein, — ja isä käytti noita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin "asema" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin syntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.
Minua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä lukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta aivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä vanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa. Alussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset, vastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen keittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä… Mutta vähitellen alkoivat lapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi hänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin pikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle annettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia ompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti keittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä paikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman maidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo pikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.
Olin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja lukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan päälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin tietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin, ja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin kannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka päässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa suhtauduttiin kirjoihin omituisesti, — siellä ei ollut yhtään luettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa oli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja varakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat täynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä, joissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien taakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut uneliaaksi, — siinä oli "asetuksia", "päätöksiä", "selvityksiä". Setä itse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan tarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä eikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.
Kuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina iltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt kerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä työskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli sisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla, viime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen. Hänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta tyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä patjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.
Toverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia, mutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen heitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin "panttaajiksi", "työmyyriksi", "imupilleiksi" ja monilla muilla nimityksillä, joiden tarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.
Sittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto. Siellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista — tositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin kokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen vuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa sävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme kotiin ystävinä.
4.
Päivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän aikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet käytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei enään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta, että pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen kiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana olivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen tädiltä. Hän kirjoitti:
"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin kuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää omaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme hänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen tulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa vain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on Voldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me nyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää talvikautta."
Sanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen minut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki kirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.
— Kuinka? Yhden kuukauden? Sehän olisi kerrassaan jumalatonta!Neljään vuoteen emme ole häntä nähneet ja vain yhden kuukauden —!Vladja, ikävöitkö sinä jo?
Kiirehdin vakuuttamaan tuon arvelun perättömyyttä.
— Oh, en, en yhtään! Päinvastoin on minun oikein hyvä olla.
— No, sitten viivytkin kauemmin. Kyllä tätisi vielä ehtii sinua katsella.
Isä vastusti lievästi: — Mutta ystäväni, älä unhoita kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me Vladjan vuoksi olemme sisarelle.
— Oh, herranen aika, — huudahti äiti syvästi huokaisten. — Minä olen aina pelännyt hyväntekeväisyyttä. Se tulee usein liian kalliiksi.
Minä esitin sovitteluehdotuksen. Sanoin, että itse kirjoitan tädille ja pyydän häneltä lupaa viipyäkseni maalla hiukan kauvemmin, mikä ehdotus miellytti isää sekä äitiä.
Tädille lähettämäni kirje tyydytti häntä luullakseni täydellisesti, jopa herätti hänessä voitonriemuakin. Olemalla vanhempiani kohtaan täysin rehellinen sekä haluten itse asiassa viipyä maalla minä kuitenkin kirjoitin samassa äänilajissa, jota tätikin käytti maalaisoloista ja kaikista sikäläisistä tuttavuuksista puhuessaan:
'Rakas täti, arvannette, ettei maalaiselämä minua miellytä, ja että mieluummin kylpisin meressä kuin polskuttelisin lätäkössä, jota nimitetään lammeksi, sekä nauttisin seurapiiristä, joka illoin kävelee isolla käytävällä meremme rannalla. En tahdo väittää, että minun olisi täällä paha olla. Ei suinkaan, minua täällä rakastetaan suuresti ja koetetaan saattaa oloni mahdollisimman miellyttäväksi. Minä pidän kuitenkin enemmän niistä huveista, joita ei tarvitse luoda, kun ne ovat itsestään olemassa — tietysti meren rannalla sekä meidän ihanassa kesähuvilassamme, teidän läheisyydessänne.
Mutta, rakas täti, omatuntoni estäisi minua nauttimasta noista huvituksista, jos loukkaisin sydämellisiä vanhempiani, ja juuri tuo omatuntoni, näettekö, pyytää teitä pidentämään minun maalaisvankeuttani ja lupaamaan, että saan olla täällä vielä kolmisen ylimääräistä viikkoa. Voitte olla vakuutettu, että palaan luoksenne samanlaisena kuin olin tänne lähtiessänikin.'
Tuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä selvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen oppilaan.
Kirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi minussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki "ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme"… huvitukset. Mutta tiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti aina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti ilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani — vaikka tuo kunnianhimoinen ajatus — saada minut kiintymään itseensä lujemmin kuin vanhempiini — kuului tätini heikkouksiin.
Noin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden kirjeen, jossa täti kirjoitti: "Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti maalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en todellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin hänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin ei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi saada noin kolmisenkymmentä merikylpyä…"
Tämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi salaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli tyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti heinäkuun viidestoista päivä.
Vaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut suorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä tarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu, vaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä viikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät läpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin kuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin luonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut, että minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama kuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät nykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.
Puistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla, istahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme ja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen käteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain kokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin tytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin olivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta minulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin johtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle tai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä katselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan vastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja kehuskelivat niistä keskenään.
Marinka… en käsitä, miten saattoi tapahtua se mikä tapahtui. Sydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan samalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten. Vihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa, rupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi hiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.
Ja kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän pujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua laskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni hänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken aikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.
Ja juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin tai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui, kuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa odottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä naurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.
Minulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen seurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui siitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi selittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa kävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä vyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin tunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja tietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri ohimoillani jyskyttää.
Sanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa. Siihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä ja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla tapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan tietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja kesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.
Juuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi tunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä sydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava raukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä olleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot, tiet ja päämäärän…
Marinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja aavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen, nuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian aikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä katselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut häntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä olisi voinut syttyä…
Tunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani. Sen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta minun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla totuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki elämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.
Vaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja Marinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä, ystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti minulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me olimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi vereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki näkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin vaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle muodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.
— Mikä poikaa vaivaa? — kysyi hän isältä.
— Kriitillinen ikäkausi… Hän kasvaa… Etkö huomaa hänen aivan silminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!
Mutta tuo selitys ei voinut äitiä rauhottaa. Hän oli huolestunut.
— Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut niihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!
Hän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian kauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä. Hän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä oli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.
— Vielä hiukan aikaa… Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa kylpyjäkin!
Minua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti minua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni loukatuksi, onnettomaksi ja Marinka — oh, miten vähän käsittikään hän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa lapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.
Olimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli uuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa menemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta merikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea. Uinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo kävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään hänen täytyi erota minusta.
Nuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua ruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen mennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo oli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle synnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja minä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla "meidän raitamme" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja alastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin kokonaan… Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä uusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin iltateelle.
Tällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia, juuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi näkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä punerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa. Joku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi minut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka oli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En mennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän tie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla "meidän raitamme" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun tehdä pienehkö kierros.
Kaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt vain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni, luuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko oli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti voimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja minä seurasin sitä kuuliaisena.
Nyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä ikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä tapahtui.
Olin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle hiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä mutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella puolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty kuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi mielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä omatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken ja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko. Hiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa kuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta nähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.
— Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin eläimiä olevan…
— Niin minä olen eläin, Marinka… Etkö näe?…
Mutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia värähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi vielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä punertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili hänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen henkäyksestä.
— Tuletko sinäkin uimaan?
— En tule.
— Minkä tähden sinä sitten tulit?
— Muuten vaan… — vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa rusahteli kädessäni. — Ilman vaan aikojani…
— No istu sitten. Minä joudun kohta. Ja hän aikoi jo astua veteen.
— Kuule, Marinka… Odota…
Ääneni oli niin omituinen, että käännyttyään häneltä katosi hymy.
— Odota… Tule tänne… Luottavaisesti hän tuli luokseni.
— No? Mitä tahdot?
Tartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi hänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden hämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän alkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.
— Etkö ymmärrä… ettei noin… saa seisoa?…
— Miten? — virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi rauhattomaksi.
— Noin juuri… alastomana…
— Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä… minä en tiedä…Laske… — lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.
— Tiedä sitten… Olen kitunut… koko kesän.
— Vladja, laske irti minut…
— Ei, odota!
Vedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä vapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä, kaulansa, olkapäänsä, rintansa…
Käsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat hänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut, häntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan vastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.
Mielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se oli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja päätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan välkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien alla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.
Laskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin pääni polviini. Olin kuin kivettynyt.
Marinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan itkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain olisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään enkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli vallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni laukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani kierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia, joilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen kanssa, joka hänellä oli minuun.
Ja kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän pukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän kuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään kurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni kaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti, ettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut toistua se, mikä juuri oli tapahtunut.
— Vladja, — lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja sydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. — Vladja… miksi olet niin onneton?…
Nostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava, ankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen kokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja tuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku lapsi.
Hetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä pääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin halusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.
— On jo aika lähteä kotiin… — sanoi Marinka ja me läksimme vieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me kuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.
— Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja sitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?
Nyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut siinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut, miten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat tähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas, jossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä en huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät taukoamatta Marinkan sanat: "miksi olet niin onneton?"
Onneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani niin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä lausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka niin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!
Mutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea itsessäni — en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut erikoista kohtaa — jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui kiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui. Yhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja kun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni, joka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja astellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi. Sitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen välittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet saamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin vieras vaateparsi…
Tulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin vastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta, puhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin vakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen. Marinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.
Tuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä tietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä hienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni pöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä, mitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni kirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi sydämellinen nauru. Katsahdin häneen — hänen silmänsä hymyilivät. Vain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.
"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!" ajattelin äärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen ilonsa sai toisetkin iloiseksi.
Mutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista huomiota minuun. Hän sanoi:
— Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen olevan terveydellesi välttämätöntä.
— Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.
Tällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei varustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin matkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa oli teepöytä jo katettu.
Sinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka jo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei sievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen juhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä kyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen sievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka oli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin oli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä hän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään muita ei ollut.
— Sinäkö — ja näin varhain? Huudahdin.
— Kuinkas sitten, Vladja! Sinähän matkustat pois.
Istuin ja hän kaatoi teetä. Halusin käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin saimme olla kahden kesken ja sanoa hänelle jotain tärkeää, mieleenpainuvaa. Mutta aivoni työskentelivät huonosti aina silloin, kun niiltä ehdottomasti jotain vaadittiin.
— Marinka, lausuin minä: Anna anteeksi ja unhoita se… tiedäthän…
Marinka katsahti minuun vakavasti. — Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa… mutta unhoittaa en saata mitään, Vladja, eikä se ole tarpeellistakaan…
— Eikö ole tarpeellista?
— Ei ole… meidän kesken, Vladja, voidaan kaikki muistaa…
— Niin, ehkä, virkoin minä.
— Vladja, virkahti Marinka sydämellisesti. — Kun sinä nyt matkustat… niin tahtoisin sinulle sanoa… Siellä ollessasi sinä taas unhotat Marinkan… Mutta ei haittaa vaikka unhotatkin… mutta jos joskus sattuisi… joku onnettomuus… kun minä kasvan ja missä tahansa olisinkin, niin kutsu luoksesi. Minä odotan aina sinua, Vladja. Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä… Äitini tulee tuolla… Muistathan sen!
Darja Stepanovna tuli ja alkoi puhua Marinkalle talousasioista, mutta minä kuulin vain epäselvästi. Marinkan sanat sekä niiden luoma uusi, epämääräinen tunne täyttivät sydämeni… Se oli jotain suurta, juhlallista ja äärettömän liikuttavaa.
"Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä"… toistui siellä tuhansin äänin, niin hiljaisin, niin hellin kuin Marinkalla.
Tuli äitini. Annettiin joitakin neuvoja. Hän siunasi minut ristinmerkillä samaan aikaan kun isä tapansa mukaan kiirehti, etten myöhästyisi laivalta. Jefim oli ajopeleilleen jo rappujen edustalla. Kaikki suutelivat minua toivotellen minulle menestystä ja terveyttä.
Marinka seisoi vain yhä pöydän ääressä teekeittiön luona. Vihdoin tuli hänenkin vuoronsa. Menin hänen luokseen ja kumarruin suudellakseni. Mutta äkkiarvaamatta tarttui hän päähäni molemmin käsin ja suuteli minua otsalle. Siihen rajoittuikin hyvästijättömme. Minä en suudellut häntä.
Muutaman hetken kuluttua ajoi vaunu portista ulos ja pyörät alkoivat kolista. Takanani vielä kauvan heiluteltiin liinoja ja huudettiin toivotuksia. Sitten tulimme metsään, jonka jälkeen kaikki katosi näkyvistä.
Silloin en vielä tietänyt, että lähtöni yhteydessä astuin uuteen elämänjaksoon. Kuinka olisin osannut ajatella, että olin vieraantuva siihen määrin kaikesta siitä, minkä taakseni jätin, läheisistä ihmisistä ja sydämellisen yksinkertaisen kotiperheeni lujista peruskäsitteistä? Että tuo pieni metsikkö äkkiä oli muuttuva läpipääsemättömäksi aivan kuin sadussa.
1.
Vaikka nyt seurasi uusi jakso elämässäni, kuluivat sen ensimäiset kaksi vuotta ilman että olisin ollut täysin tietoinen sen merkityksestä.
Viidennelle luokalle siirtyessään joutuu lukiolainen uuteen asemaan. Häntä pidetään jo miltei aikuisena. Kun hänelle annetaan muistutuksia, niin lisätään niihin välttämättömästi: "sinähän et enää ole lapsi, olethan jo viidennellä luokalla."
Tietysti pysyvät hänen "käyttäytymisohjeensa" entisellään, vaikka muutamiin rikoksiin suhtaudutaan toisella tavalla. Niinpä esimerkiksi kun tupakanpolttoa neljällä alemmalla luokalla pidetään pöyristyttävänä rikoksena, ei se viidennellä ole muuta kuin sääntöjen rikkomista, ja jos luokanjohtaja sattuu etäältä huomaamaan lukion puiston johonkin syrjäiseen nurkkaan kokoontuneina kolme, neljä tupakanpolttajaa, ja jos nämä ovat viides- tai ylempiluokkalaisia, niin hän usein, haluamatta tehdä turhasta juttua, koettaa ohikulkiessaan katsoa toisaalle ja olla kokonaan huomaamatta.
Silmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa olivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä luokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja, jolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.
Mutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski opettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa sellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan kohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut viidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä tietysti seurasikin.
Olin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut saavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.
Oli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen ankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei jokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo noin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee ollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista "sielujemme kaitsijoista" ruumiin rakenteensakin puolesta. Enimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he olisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet. Opintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä, ohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä riippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään vaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.
Ollen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet puolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa, vaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi, joita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.
Tshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta yhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli, soitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta, kehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan tasolle. Itse hän puhui: "olen tainnutettu" lisäten: "mutta en kuollut."
Ulkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli isokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti ja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä uhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis. Tummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti tuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa miellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa ilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä tahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta kaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen vähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.
Hänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään helppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa, mutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista vapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän tehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään vapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan, joka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin hän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu puserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin muulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi kiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä velvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.
Mutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin puistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli kielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan siellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt kotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo, taputti häntä olalle lausuen:
— Mennäänpä "hiljaiseen sopukkaan"!
Sellaisia sopukoita oli kaikkialla. Kaupungin puistossa, "Rotonda"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon yksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan asukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin tuossa puistossa ja talvisin "Rotondassa", niin vietti Tshuprenkokin täällä kaikki vapaahetkensä.
Ja täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti lukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen vapaamielisyysmainettaan.
Kaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui toverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja lukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta se hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon innokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä pöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin harvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.
Tällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei voitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä hävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä, että tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset sanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa keskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja nuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia, sananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia rivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi mieleistä ja tuotti nautintoa.
Minä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan, minkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen. Yksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin kaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli tähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti vieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja leikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena näytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää meren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä kävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta kuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin puistossa.
Kerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä toverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin olla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme olkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.
— Kas vaan, lausui hän teennäisellä ankaruudella:
— Olemme laittomassa paikassa!
Me tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika olivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu hengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita, jotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja Tshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.
— Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän huhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.
— Isäni on lääkäri, lausui Rogansky.
— Ja minun maatilan hoitaja, lisäsin minä.
— No siitä päättäen on aristokraattisuus kaukana ja minä tyydyn teihin, virkkoi Tshuprenko.
— Onko teillä sitten jotain aristokraatteja vastaan? kysyi Rogansky.
— Ehdottomasti.
— Miksi niin?
— Mennäänhän "hiljaiseen sopukkaan" niin selitän teille. Muuten täällä puutkin kuuntelevat.
Aavistin, että nyt vihdoinkin tapahtuu minun perehdyttämiseni. Suostuimme luonnollisesti mielihyvällä Tshuprenkon ehdotukseen ja seurasimme häntä hiljaiseen sopukkaan.
Astuimme pienehköön huoneeseen, jossa oli yksi pihalle viettävä ikkuna. Yleisöstä ei kukaan käynyt tuossa likaisessa nurkassa. Siihen näkyivät myös keittiön ikkunat, joista kuului kokkien ja tarjoilijain puheet ja torailut.
Itse asiassa ei koko huoneusto liene kuulunut ravintolaan, tuntui melkein kuin olisi se ollut järjestetty yksinomaan Tshuprenkoa ja hänen nuoria ystäviään varten.
— Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut iltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan. Istukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti viinaa… Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.
— Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join kaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.
— Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte juomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän… Minä teille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä… Aika hapankukkoa se on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä valmistettu.
Kellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi tarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista viiniä.
Tshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut. Pullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin tiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.
En milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut sellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt ihminen voi muodostua niin omituiseksi.
Tuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. — Hän puhui myös jotain aristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan rouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista samaa — samaa likaa.
Hänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan heidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla hetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja ikäänkuin heitä sitten ihaili.
Häväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten keskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä, suuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein joka toinen sana oli tuon luontoinen.
Mutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo sanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien, torikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa, ollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse lausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen puheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.
Se oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein puheeseensa: "tuota", "näet", "ymmärrätkö" j.n.e. Itse noiden sanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä miehekkyydestä.
Mutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet sallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi niiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli osannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä oli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat he kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto tehdä sitä, minkä päällystö kielsi.
Minulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä oli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön loka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän. Toisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja. Hän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova syyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi vastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä tavasta.
Mutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton tietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen puheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen maiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä silloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti kadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä hetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita vastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.
Kaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit vahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina vaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan. Hänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi, mutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan koskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa joka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista aikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme kahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista huonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen, lausui:
— No, entä nyt, nuoret ystäväni, nyt saamme mennä suoraan Balahnyyn!
Kokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa tiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa sijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän. Olin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin senkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri Tshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan sitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt viisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta ruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti vielä lapselta.
Mutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä — kahta kypsymätöntä nuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä ollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä muodosti yhden osan.
En käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun tympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista ja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi jäljellä paljon puhtautta.
Roganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita.Hän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan:
— Se on huvittavaa… Vastasin hänelle vuorostani hiljaan:
— Minä en lähde.
Hän yhtyi heti ajatukseeni, joten kieltäydyimme molemmat.
— No niin, huomautti Tshuprenko, — menkää te sitten papukkaa lyömään! Sen sijaan, että kutsuin teidät tänne, olisikin minun täytynyt merkitä nimenne päiväkirjaan lukiosääntöjen rikkomisesta… No, menkää kotiinne, äitinne saattavat tulla rauhattomiksi. Minä jään vielä tänne. Näettekö tuon sohvan? Nukahdan usein siinä aina aamuun saakka…
Me lähdimme. Tunsin häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä. Se, mitä hän puhui, ei ollut minulle uutta. Mutta seurapiirini oli enemmän tai vähemmän sivistynyt ja hienostunut, eikä siellä käytetty Tshuprenkon puhekieltä, vaan pidettiin raakaa ja alastonta ruokottomuutta loukkaavana.
Roganskyvn hän teki syvän vaikutuksen, huomasin toverini olevan harvinaisen hermostuneen. Pelkäsin Tshuprenkon ruokottomien paljastusten herättäneen hänessä eläimen, joka piakkoin näyttäytyikin ja oli turmella hänet.
Tulin kotiin kello yhden aikaan yöllä, jonka johdosta tätini oli sangen levoton.
— Missä olet ollut?
— Kaupungin puistossa.
— Hyi… Etkö häpeä, Voldemar?… Onko sinulla niin alhainen maku?
— Ei, tapasin toverin…
— En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä olet liian nuori sellaiseen seuraan.
2.
Kiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes luokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta en vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona eivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi, jolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä yksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat ja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen jäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus vallitseekin siinä.
Tuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen ihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle varman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat edes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä, käytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa kykyä, — hituisen luovaa kykyä, — niin voisivat he ilman vaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista, joitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.
Mutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on heille vain "epämukava", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa. Tuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen, hairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin valvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa, mielialaa sekä hyvää ruokahalua.
Toukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui erikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä. Sama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin minäkin.
Mutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin kypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka viime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen jokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi. Ylähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat viiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut kookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.
Kun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä tapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset. Kaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.
Luokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat lapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä olevasta tulevaisuudesta — lukion lopettamisesta ja edessä olevasta omintakeisesta elämästä.
Minä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin minulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten suhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja käyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi illoista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua ihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.
Mutta tunsin heidät vallan hyvin, — tyhmistä tyttösistä olivat he silmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään huvittaneet.
Keskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian sen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.
Minua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni heistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa viittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä johtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle mainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin, peittelemättä.
Toverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa, seurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni nuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu kirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä luin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä pikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet ystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli sitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme toisemme ja olimme yhdessä.
Rogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä etevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut minua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni rajoissa olevista asioista.
Eräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston läheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin ensimäiselläkin kerralla vei meidät "hiljaiseen sopukkaan". Toistui taas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden tunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.
Muistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan yksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä ei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä hiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka kunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.
Mutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen viehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka päivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita. Entä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta sielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton pyyntiä… Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen kasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.
Hän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli heti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville kokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti minuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten herännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän varmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen. Mutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko menestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se toiseen tulokseen kuin ensi kerralla.
Vaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi kertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena tekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita voisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan sielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli nuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut opettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli siinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä parhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin toimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä. Hänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi liikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina esiintyi raittiina.
Sinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä tiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen rauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa, kotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.
Heti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: — Missä olit? Kenen kanssa? Mitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan selväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä ja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua siitä hyvin.
Tällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan uutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en kyennyt itseäni hillitsemään.
Kohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja lempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua, mutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että he olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä olin heillä pojan asemassa.
Tällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni jostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin epäkohteliaasti: — Mutta setä… minä… en ole mikään poika. En voi tehdä tiliä jokaisesta askeleestani.
— Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään. Hän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui — punastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella perusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.
— Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua kahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.
— Minulle ei voi mitään tapahtua. Tahdon nukkumaan.
— Hyvä on, mene nukkumaan. Huomenna olet ehkä kohteliaampi.
— Hyvää yötä, setä!
Menin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti lukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin eritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta: loukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä tunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän "todisteli" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän sittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan viinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:
— Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun heillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita paperilinnoja… Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni olemassa — eläintiede… Mitä runoutta on aamiaisessa tai päivällisessä? ja sehän on aivan samaa… Nälkäinen, terve ihminen syö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta ihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut, herkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee runollisesti… Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse asiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken jokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin ja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen mukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni, kirjoittelen itse runoja… Tiedän siis…
Olin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä minulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat perin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni niin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä elämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.
Mutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin kätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.
Muistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt jatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa, — olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.
Sinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin olin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan. Mutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi — Tshuprenko. Epäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi kokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen pilkkaansa ja arvosteluansa.
Mutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua — ei setänikään, josta minua suojeli lukittu oveni — ja mielialani oli, kuin olisin houkutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.
Minkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista? Käsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut halua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät sinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista tiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä huolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa alhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt toiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä minulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista, jouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut muuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.
Kauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksiihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos.Jotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut.Jouduin epätoivoon.
Kuljin kauvan huoneessani uskaltamatta laskeutua vuoteelleni, sillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua mielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi helpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko kaupungissa.
Sellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli ystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä pikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään hinnasta olisi avannut sieluani.
Äkkiä tietämättäni — en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja tuollaisena hetkenä — eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein unhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä kahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä hetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän ilmestyi minulle.
Näin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet sellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle teetä; muistin hänen sanansa: "Sinä yksin tulet minulla olemaan… minä olen aina sinua varten." Niin oli hän lausunut. "Sinä unohdat minut, mutta ei se haittaa…"
Todellakin, ei se "haitannut", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta nyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän on aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.
Nuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen ollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä, luonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi hävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan. Siellä, lammen rannallahan, "meidän raitamme" alla… Enemmän tuskin saattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut muuta sanoa kuin: "kuinka onneton sinä olet"!
Se oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin osottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt olenkin, enkä enään sen kynnyksellä — olenhan astunut sen yli.
Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin mielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan minulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin kuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella vauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:
"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen edessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti onneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En tiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle kaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis…"
Ja niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin seikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun olin lopettanut, lisäsin:
"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus oli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme eroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle… Jos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon syvään kuiluun."
Niin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista, aloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen unettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.
Aamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh. Tapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen ravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti, liiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja erikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua hän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että oli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa ystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan, huomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja viisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.
— No, — lausui hän, — minä tietysti en rupea kyselemään, missä sinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin verroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta sinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille ennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.
— Hyvä on, setä, tulen vastaisuudessa ilmottamaan ennakolta.
— Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin pidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa… sinä ymmärrät minua… täytyy olla sangen varovainen.
Käsitin heti, mistä "suhteista" hän puhui, mutta halusin silti osottaa, etten käsittänyt.
— Mistä te puhutte, setä?
— Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi houkutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö, on olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän. Ymmärrätkö minua?
— Kyllä, setä, ymmärrän?
— Varo siis. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Eikä hän löytänyt mitään muita perusteita, kuin tuon. Tauti! Jollei olisi muita vaaroja, ehkä hän olisi minua kehottanutkin…
Koko sen päivän ajattelin, että lähettäisin Marinkalle eilen kirjoittamani kirjeen. Mutta tunti tunnilta, sitä mukaa kuin eiliset vaikutelmat hälvenivät, tulin välinpitämättömäksi tuon päätöksen suhteen.
Kirje jäi lähettämättä. Mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan hävittänyt vaan panin sen pöytäni laatikkoon.
3.
Minua voidaan moittia siitä, että katselen taukoamatta tätä yhtä puolta nuoruudestani. Se on kuitenkin parhaiten säilynyt muistossani. Minuun on syöpynyt vaikutus, kuin kaikki, joiden minusta piti huolehtia, eniten olisivat kiinnittäneet huomiotaan olemukseni tähän puoleen.
En tiedä varmasti, millä keinoin he sen saavuttivat, mutta muistan varsin hyvin, miten melkein kymmenvuotiaasta saakka, kaikki ympärilläni ylläpitivät minussa sekä tovereissani jonkinlaista eläintieteellistä ajatuksen juoksua. Tshuprenko vain laittoi tuohon rakennukseen sen arvolle sopivan katon.
Pinnistän ajatustani, koetan johtaa muistiini: olisiko joku opettajista vaikka viittauksella halunnut herättää järkeni ja joitakin sivuteitä myöten koettanut osottaa minulle sitä korkeinta maaperää, missä sielu jo itsestään alkaa ahnaasti imeä itseensä tietoja haluten laajentaa näköpiiriään. Ehkä olen sivuuttanut sen huomaamatta?