Kaikkea kohtasi sama arvostelu — puvustostani ei tätini jättänyt "kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni suuresti.
— Millä sinä kynsiäsi puhdistat?
— Millä sattuu… Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja puhdistan sillä…
— Hyvä Jumala, tulitikulla… Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja niistä tulee paiseita. Näytä sormesi… Ai, sinullahan on kynsiesi alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa kuntoon… sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.
Käteni, — todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.
— Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää, kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy käyttäytyä kohteliaasti.
Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa. Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.
Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.
— Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä, että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan päinvastaista.
Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin, kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita. Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen pojalleen.
Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, — ääneni oli kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin tuonut.
Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin, millainen olin aikaisemmin ollut.
Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa… Häntä tuskin uskalsin muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa: pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.
Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat ystävällisiä.
Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua, kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin, mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä, mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein välinpitämätön ystävälleni.
Kevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne — pelloille, lammelle, äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?
— Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.
— Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö… saa tavata omaisiani?
— Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe, uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita, seuraa…
Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän suostui.
Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia, kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui…
Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini, joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.
— Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, — sanoi setä säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan osaa tuohon säälittelyyn.
Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.
Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt itsessään verisiteet omaisiin — vein heille uuden sielun.
Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin entisyyttäni silmästä silmään.
1.
Aurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön metsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan puisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo — asumaton linna, jonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli lukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja talousrakennuksia — navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat, paja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin niiden takaa kotirakennuksemme.
Ensimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat tuttavani — haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta oli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä — nähtävästi uutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain osallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun, hymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle siitä nyt olinkaan kehittynyt.
Minua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana turvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli vastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin edustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.
Jo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin. Jostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi täytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän oli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä eronnut.
Hän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi päätäni lujasti itseensä.
— Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!… lausui hän syvästi liikutetulla äänellä. — Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen poika… puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. — Ja millainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja Darja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!
Niin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä olin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee sittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni oli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin innokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni…
Ennakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen, mitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin halveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen ihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten minua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot, alkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja minusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen huolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat ympäröimään minut — ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien ja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän toiveensa täyttänyt, — tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin viehättämään.
Mutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki puristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä kaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo — en löydä sanoja — mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä, ja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne kumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.
Se oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi, että olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että selvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.
Painaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä vaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin? oh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä setäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani. Karkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen arvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.
— Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja jonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä — lausui äitini.
— Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni karkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.
Astuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä joitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä minulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta ihmeteltävän hyväntahtoiselta.
— Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on jo suorastaan nuori mies… todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat tummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten niistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!
Hän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla kättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka taholta kiitellen yhä.
— Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta harvinaista!… Sehän on Vladja… — sanoi äiti jollekin, joka nähtävästi oli viereisessä huoneessa.
Käännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä omituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä, kuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin kaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa meren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja Stepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet teetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja. Kuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa puvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä ajattelin, oli määrätyt osat — pusero, hame, kaulus — kaikki aistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.
Mutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen kuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama mekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä alas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi oli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä vuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset, näyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo mekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle pieneksi.
Marinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun mittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi. Hän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista ikäiseksi.
Erikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat nämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut muuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan olivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti laajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät henkivät niin syvää "tietämättömyyttä"… Hän oli ikäänkuin äsken juuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän ja pyydystellyt merihärkiä.
— Marinka, — virkoin ja menin hänen luokseen.
Tultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun tuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se oli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka unohdettua, kallista mutta arvioimatonta.
— Marinka, — virkoin. — Miten hassunkurinen sinä olet.
Otin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui minusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella itseään mutta ei hymyillyt.
— Minkä vuoksi hän mielestäsi on hassunkurinen? — kysyi äiti. — En minä sitä huomaa. Hän on hyvä ja vakava tyttö.
— Tarkoitan hänen mekkoaan, — vastasin palaten työhuoneeseen siinä vahvassa uskossa, että Marinkakin tulee jälessäni.
— Näetkös, saatoit hänet nolostumaan… Hän on kovin kaino…
Katsahdin taakseni, Marinkaa ei ollut enään.
"Miten omituinen tyttö", ajattelin joltisenkin kylmäkiskoisesti tyhmästi loukkaantuneena.
Isä kyseli minulta kuulumisia kaupungista, lukiosta, tädistä, sedästä sekä olostani heidän luonaan. Kerroin hänelle kaiken taitavasti. Osasin hyvin esittää ajatuksiani. Olleena alituiseen, ja erittäin viimeiset kaksi vuotta, seurapiirissä, olin oppinut käyttäytymään vapaasti, varmasti, hämmentymättä koskaan. Sedältä olin omaksunut sujuvan, siloitellun ja perusteellisen puhetavan.
Se, minkä kerroin sukulaisistani, tyydytti isääni täydellisesti. Kuvasin hänelle, miten hyvin he elävät, minkälaista yleistä kunnioitusta he nauttivat, ja että heidän tuttavansa olivat kaikki korkeissa asemissa olevia henkilöitä lisäten arvelunani vielä, että Nikodim Kondratjevitsh tulee siirrettäväksi joko Pietariin tai Moskovaan. Isää kaikki tuo miellytti. Hän sanoi:
— Miten onnellinen Liisa sisareni onkaan! (Tädin nimi oli Elisabet Andrejevna) ja miten viisas nähtävästi hänen miehensä on! Kosiessaan tätiäsi oli hän niin köyhä, että eleli melkein nälkäisenä, hänellä oli hassunkurinen ulkomuoto seminaarilaistapoineen. Arveltiin yleensä, että Liisa olisi voinut tehdä paremmankin naimiskaupan. Ja katsos, mitä hän nyt on saavuttanut, ja kaiken omalla tarmollaan.
Mutta ryhtyessäni kertomaan lukiosta, joutuivat isäni ja äitini kerrassaan hämmästyksen ja kauhun valtaan. Silloin käyttäydyin heitä kohtaan kuin vanha, lukiolaiskokemuksista viisastunut lukiolainen vastatullutta, kohtaan, toisin sanoen, siten kuin käyttäydyttiin minua kohtaan ensi kerran luokalle tullessani. Minua huvitti totisesti osoittaa vanhemmilleni, miten huonosti ajattelin päälliköistäni ja opettajistani.
— Johtaja meillä on aivan hölmö, sanoin minä. — Me häntä petämme jokaisella askeleella!
— Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko hän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!
— Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta… Hän on yksinkertaisesti typerä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja meillä on punatukkainen — Gerasim Antonovitsh, — äkäinen kuin koira, ja itse on niin ruma, kömpelö… Mutta tarkastajan rouva on hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole mitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on aivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen ohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse… Meillä on isoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille silmäyksiä… Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on suhteissa häneen… muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa…
— Mitä sinä puhut, rakkaani? — kysyi isä minulta hämmästynein, sangen vakavin kasvoin.
En käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi kiirehdin vakuuttamaan hänelle.
— Ettekö usko? Mutta sen tietävät meillä kaikki.
— Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla… mutta… mistä sinä sen tiedät?
— Minähän sanon teille, että sen tietävät kaikki…
— Niin, mutta miksi se sinua huvittaa?
— Mitenkä niin? Mielestäni se on huvittavaa…
Huomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän poistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan neuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin poistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.
— Kuule, Vladimir… hän lausui suuresti hiljennetyllä ja liikutetulla äänellä. — En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua kanssasi tähän tapaan, mutta… mutta, tiedätkö… tuo on jo liikaa. Mitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle mutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?
Loukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini salaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy, värisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.
— Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, — vastasin. —Mutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.
— Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi lukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!
Otin taskustani todistukseni ja ojensin sen isälle.
— Tässä ovat arvolauseet! — Lausuin ylpeydellä. Hän otti todistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.
— Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät. Emme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi vähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin on liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen viisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon, mutta miksi näin aikaisin?… Äitisi on murheellinen. Mutta, kuulehan, — sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, — mene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.
Ensi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut vakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle tehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh, minun välitön "elämän opettajani", joka ei koskaan sivuuttanut tilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka millimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli melkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa katsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin tarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.
Mutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre isässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä maailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän puhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi olin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin ei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan puhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia epäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.
Menin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni kohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa ympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.
Aurinko oli jo laskeutunut, — ikkunoihin tunkihe illan hämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät auringonsäteiden näkymättömät heijastukset.
Päästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen huoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä ompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut vielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.
Kooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen maalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon heiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä, eikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.
— Hyvää päivää, Vladja, — sanoi hän minulle. — Miten te olette kasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!
Hämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua sinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi kunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun Marinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.
— Entä Marinka… Missä hän on?…
— Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia, hän on niitä katsomassa.
"Marinka on lintujen luona!" siitä päättäen käytetään häntä jo taloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema meidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä. Ajattelin, että hän vain "elää". Ja tämä tieto kananpojista avasi minulle uuden puolen hänen elämästään.
Äidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän polvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.
— Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö sinua noin hemmoittelee?
— Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta muassani… Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän pojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.
— Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!… Olet muuttunut kokonaan, kokonaan toiseksi! — sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni hän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään kuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.
Ehkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen kaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan siitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.
— Äiti, tässä ovat arvolauseeni, — sanoin näyttäen hänelle paperia.Hän katsoi sitä.
— Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, — lausui hän kauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta nautintoa. Pääsit viidennelle luokalle… Lisäsi hän luettuaan lisäyksen. — Viidennen luokan oppilas… Se tahtoo sanoa, ettei sinulla enään ole paljon jälellä!
— Neljä vuotta, äiti… puolet vielä.
— Niin, — vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi purkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa, tunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina katkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä päivänä.
Minäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai heti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua täällä — kuten minusta tuntui — kohdeltu niin ystävällisesti kuin olisin ansainnut.
— Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös voileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan syötte päivällisen illalla?
— Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim Kondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme päivällistä kello kuusi.
— Niin, niin, niin, todellakin… Eihän se muuten käy päinsä.Odotatko sitten?
— Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa, millainen se on.
— Mene, mene… ei se tunne sinua, meidän pihamme, — sanoi äiti naurahtaen. — Tulehan tänne, Vladja, — lisäsi hän.
En käsittänyt mitä varten, mutta menin lähemmäksi.
— Kumarru.
Tein senkin. Äiti suuteli minua otsalle.
— No, mene nyt kävelemään!
Menin ulos.
2.
Pihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi pitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin rohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden joukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin niitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.
Täällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan muistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani kaikki: — missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta, puutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.
Minulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin tietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta tuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.
Ensiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa, mutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä tunsin itseni syylliseksi hänen edessään.
Ja nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä, muistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen kalpeakasvoinen olento… rakas paljasjalka… hän seisoi portailla katsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin. Jumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään rakastaisikaan häntä?
Nuo eivät olleet ajatuksia — selviä, määriteltyjä. Se oli levottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.
Kanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut hautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja portille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät arvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat olivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä läpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän auringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos sieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan vettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja tulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli hassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava uusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei huomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.
— Sinäkö se olet? Minä en nähnyt… — virkkoi hän, ja hänen äänensä teki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.
Silloin kotona tervehtiessäni häntä, ei hän lausunut sanaakaan. Hänen äänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin tukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken syntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama ääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen romahduksen aikaan.
Äkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen, tarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä olentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä ymmärsin: Marinka — hänessä oli lapsuuteni…
Mutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim Kondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni ainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.
— Mitä siellä tuvassa on? — kysyin ikäänkuin todellisesti olisin ollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.
— Siellä on pikkuisia kananpoikasia, — vastasi Marinka. — Ne ovat vasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta tänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?
— Näytä.
— Nyt siellä on hiukan pimeä. Tahdotko, niin tuon tänne.
— Hyvä, tuo vaan.
Hän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä sillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli Marinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen liepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului sieltä hento piipitys.
— Siinä ne ovat, — sanoi Marinka, — miten somia! Ota, pitele käsissäsi… Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia, pehmoisia… kuin untuva.
Otin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain harvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne lähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.
Marinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen kauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta kasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.
— Ne ovat herttaisia, — lausui hän.
— Vie pois ne… minä odotan sinua.
Hän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi kantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti kadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.
— Mennään puutarhaan, — ehdotin.
— Siellä ei ole vielä mitään. Vasta ensimäiset lehdet.
— En minä tarvitsekaan mitään, — sanoin. — Käymme muuten vaan.
— Mennään sitten.
Lähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät tähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän yksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta herätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä kykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia aavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka mahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.
Niin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden kuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi olivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua toisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan erilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että oli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää, me puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut näinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli istutettu ruusu.
Mutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta yhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä — tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa, melkein traagillista.
Pian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen ruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin nälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.
Isä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä minuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja Stepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että kaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen toivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.
Marinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, — siirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon vaieten. Se herätti huomiota.
— Miksi Marinka on niin vakava tänään, — sanoi isä.
— Marinkahan on aina vakava, — huomautti äiti, haluten nähtävästi sivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.
— Kyllä, mutta osaa hän kyllä… joskus puhua.
— Tänään on hänet vallannut vaiteliaisuus, — virkkoi DarjaStepanovna.
— Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, — sanoi isä. — Hän kuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin — miltei valmiina nuorena miehenä.
Kaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa lausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet yhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.
Oli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon maalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä väsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen. Nähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät veltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun täytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään vastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.
— No, Jumala kanssasi, sanoi isä.
Sanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan luo ja puristin hänen kättänsä.
Nyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja hämmästyksekseni — ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä enemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella toisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain, mikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että me hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten läsnäollessa ei oikein käy päinsä.
Marinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle kätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä. Äiti nousi saattaakseen minua.
Minulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari, jossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan viettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että aurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli hauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni pehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.
— Herra suojelkoon sinua, — sanoi äitini ja siunaten minua ristinmerkillä suuteli otsalleni. — Tarvitsetko jotain?
— Äiti, — virkoin, — ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen päähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, — minkä tähden Marinkalla on niin hullunkurinen mekko?
Äiti hymyili. — Ah,sinähuomaat sen. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme huomaakaan sitä… Mutta hänellä on toinen, jota hän pitää vain pyhäpäivinä.
— Pitäköön hän… sitä… Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi… Muuten on hänen yllään, herra tiesi, mikä.
— Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on yksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon hänelle. Hyvää yötä!
Äiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana rukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh uutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti…
Matkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni puhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan nukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä katkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en tiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka äitini oli lausunut:
"Marinkalla on yksinkertainen sydän." Ajattelin Marinkan sydäntä ja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän — saman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan kuin avaruudessa, — niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana. En muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät minulle. Se oli miellyttävä uni.
3.
Tunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat ummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta ikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde estäen uinailun muuttumasta uneksi.
Puolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli luullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten vieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli kaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua ympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille, puistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.
Uinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän ääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen koetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien askeleita. Eroitin selvästi isäni äänen — pidätetyn, melkoisesti hiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa talossa nukkuvaa kaupunkilaista.
Mutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä kuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä, karrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui jonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään salaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan muuntelevia eriskummaisia kuvia.
Mutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin miljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja seinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin paisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.
Tuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni. Hetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon. Koputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina olivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla ja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää kaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään, he koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin satakieli laulustaan.
Käsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä tietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi vierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello. Käheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi seitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona kaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.
Puolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli järjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen tee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.
Minut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän saakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti paikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli maitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja noin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin teetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti myöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa rakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.
Ensimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne toistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden tähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna teetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan rakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin kaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken aikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta vain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä kysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio Marinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti olisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain, mikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.
Marinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat, miten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä vuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi tuntumaan minusta lätäköltä.
— Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen mielestään kokonainen valtameri, — sanoi Darja Stepanovna.
— Taitaapa hän parhaillaankin olla lammella! — lisäsi äitini.
Painoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja ilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.
He eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, — mutta minä kiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin puistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle. Laskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin täydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa, missä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en mennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.
Ajattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt. Hän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme puistoon.
Mutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti katsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja pajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka laskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi herättänyt mielenkiintoani, — tai että seurasin pikkuista venhettä, jossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo, ahventen tavallisille olinpaikoille, — silloin valehtelisin.
Kaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan se ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan, mikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita. Jokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä, omituista mielenkiintoa.
Mutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti. Kun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene puistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa mennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta täällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden tunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt uusia voimia.
Oh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti, huomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin selvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi tunnettani.
En nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa "meidän raitamme" oli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä selvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen ruumiinsa — sama hentoinen lapsen ruumis, — laiha, läpikuultava, "ruumiiton henki"…
Niin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni siihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. — Nyt se kasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi jo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.
Ja nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan naisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat huomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?
Ehkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita hermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei, terveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen, voimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut vielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki tasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.
Mutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden avulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli iskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki ohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet. Muistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni Nikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen huomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen kun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti päätään.
— Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa kunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi noista asioista ei saa puhua?
— En puhu enään niistä! — vastasin. Olin silloin vielä kaino enkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi, itseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.
— Niin… älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että sinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää. Ethän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi nähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin olit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka vuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja… Ihmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi talossa…
Ja hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla. Hänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon, tuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.
Hän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä käsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen järjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on kiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin voiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli kiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä. Kun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada poistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen jutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.
Oli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän vuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen seikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua esineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana, eikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky oli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut salaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi sänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.
Kaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin aivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta oli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen omituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky peitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä, se miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen kahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.
Mutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan erilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut huomannut, — että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti yönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.
Joka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi, pysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi lukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He nukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla puhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja rangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni ja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan "hävyttömyyttä, saastaa, ala-arvoista?" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden makuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä keneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?
Kehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat minulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys: minun isälläni ja äidilläni on poika — minä. Miksikä ei sedällä ja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa eikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus näihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää tukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni lukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet minulle sitä selittämään.
Masentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa tapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut laskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin rohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen minulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui nojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä ikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä elämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan aikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin sitä hyväkseni.
— Täti, sanoin. — Miten iso sänky teillä on!…
Täti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. —Niin, sanoi hän, — miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?
— Ei, muuten vaan… yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se on sopiva…
Tädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden vuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän ei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin saattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.
— Kummalla puolella te nukutte, täti?
— Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti suurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.
— Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: — miehet ovat aina oikealla… käsikoukkuakin kulkevat siten… ja vihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin kasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita kasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista tyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.
— Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar… Puhut aivan tarpeettomista asioista… Nostapa koukkuni… tuolla se on jalkojeni luona.
Nostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua siitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman päivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin kuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein kysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun keskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa hyväkseni.
— Täti, minkä tähden teillä ei ole lapsia?
— Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä kerralla jo hiukan pelokkaana.
— Mutta isällä ja äidillä on — miinä… Ja hekin nukkuvat yhdessä sängyssä, mutta teillä…
Täti hypähti paikaltaan. — Voldemar, jos sinä vielä kerran rohkenet… Ah, miten turmeltunut sinä olet… minä en uskonut, että olisit siihen määrin!
Tällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh siellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.
— Setä tulee, sanoi täti, — heti käymme päivälliselle! Nämä sanat lausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.
Mutta lupaus, että heti söisimme päivällisen, ei tullut täytetyksi. Sedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen minuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso sänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten täti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin huolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara holhoava äänensävy.
— Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä puhuit tädille?
— Mutta setä, minä… minä halusin tietää…
— Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole lapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään. Saattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät tarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et voi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi täytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja saavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian laita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään puhu näistä asioista… Lupaatko?
— Lupaan, setä.
— Luotan sinuun.
Olin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä kenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät kuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin valtasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni ja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin keinoin.
Muistan yön, useammankin, — kun pitkään yli puolenyön lojuin vuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja kun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin suurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin käytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen johtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin ja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut avainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan ja siinä nukkuvat tädin ja sedän.
Väliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää pois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi…
Näin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin tirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista… Ja johtajan päähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat aivoihini yhä syvemmälle.
Niinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin. Olihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun matkan päähän ja katsoa…
Enkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani menin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin rannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla risahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia naakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita kasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta näin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden ja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten ennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa olevan pienehkön kentän — oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä olivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.
Katsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman esineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli Marinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän nosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken kuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen paikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi maltittomuus.
Nyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien käsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei häntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen nähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha lapsentapansa olla ilman lakanaa.
Katselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis ei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani toverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja lauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin kymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle oli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat kauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.
Mutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan kuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena lyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta suhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi tuon kuvitelman.
Marinkan ruumiinrakenne oli harvinaisen sopusointuinen, hänen jalkansa eivät nyt näyttäneet niin laihoilta kuin mekossa ollessaan, eikä hänen ruumiinsa yleensäkään ollut niin laiha, kun olin ajatellut. Hänen olkapäänsä olivat kauniit, ohut kaulansa ihastuttava. Entinen, leikattu tukka oli kasvanut pitkäkäsi. Auringon paisteessa se kuivui nopeaan, pöyhistyi ja näytti tuuhealta ja silkkiseltä. Se peitti runsaudellaan hänen olkapäänsä ja kiertyi kaulalle.
Tietämättä syytä ilostuin suuresti huomatessani, ettei Marinka ollutkaan ruma vaan aivan ihastuttavan kaunis olento.
Nyt hän oli jo "kuivannut" itsensä ja laskeutuen maahan hän alkoi vitkalleen pukeutua. Ja nyt, tarkastettuani häntä pienimpiä seikkoja myöten, minä äkkiä häpesin vaanimistani. Ei ole mitään inhottavampaa kuin tuollainen salatarkastelu. Silloin saattaa tulla sellaisten salaisuuksien todistajaksi, joita ehkä on ollut tarkoitus salata ainiaan ihmisiltä. Itse asiassa on tuollainen teko huonompi kuin asestetun hyökkäys aseettoman kimppuun.
Niin, minä häpesin, mutta tunsin sen vasta silloin kuin teko oli tehty. Nyt pelkäsin suuresti, että Marinka saisi tiedon siitä. Pelkäsin sitäkin, että joku muu mahdollisesti oli huomannut minut urkkimassa.
Suuremmalla varovaisuudella kuin sinne tullessani palasin sieltä ja etäännyttyäni melkoisesti rannasta, menin puiston kautta entiselle paikalleni, istahdin kivelle ja odottelin vakavasti Marinkaa.
Hän tuli. Huomattuaan minut hän kiirehti askeleitaan ja suuntasi kulkunsa suoraan kivelleni. Jonkun hetken kuluttua hän seisoi edessäni.
Mutta se ei ollut ollenkaan sama Marinka, jonka olin eilen nähnyt.Tarkastettuani häntä kun hän tuli luokseni huudahdin tahtomattani.
— Oh, miten sievä oletkaan tänään!… Todellakin, oli silminnähtävää, että syynä Marinkan eiliseen hassunkuriseen ulkonäköön oli ollut vain mekko. Tänään oli huomautukseni otettu varteen ja annettu hänelle toinen mekko. Vaikka se oli juhlamekko, oli se niin vaatimattoman yksinkertainen, ettei se lähimainkaan vetänyt vertoja kaupungissa ja erittäinkin kesähuvilalla tapaamieni seuraani kuuluvien tyttöjen arkipuvuille.
Mekko oli tehty ohuesta vaaleanharmaasta villakankaasta ja kuului siihen pusero ja hame, joka viehättävissä laskoksissa ulottui polvien alapuolelle. Kaulassa oli yksinkertainen kaulus. Marinkan tukka oli lyhyellä, paksulla palmikolla.
Ja tässä uudessa asussaan hän esiintyi huomattavasti edukseen. Hän näytti kasvaneen suuremmaksi ja hänen kaunis ruumiinrakenteensa oli nyt silminnähtävä: yksinpä hänen kasvojensa viehättäväisyys oli lisääntynyt ja silmät käyneet suloisemmiksi. Eräs seikka vaan häiritsi vaikutelmaa, — pyhäpukuaan hän suojeli liian suurella huolellisuudella, ikäänkuin joka hetki ajatellen, ettei sitä tärvelisi. Se kahlitsi hänen liikkeitään.
— Sinä olit uimassa! Virkoin puoleksi kysyen.
— Niin, käyn joka aamu uimassa. Muistatko raidan?
— Tietysti…
— Etkö sinä sitten enää käy uimassa?
— Kyllä minä otan kylpyjä meressä. Siellä on rakennettu uimahuoneita, täällä minä en tiedä, miten…
Marinka hymyili. — Minullakin on uimahuone — raidan alla. Muistatko, miten kylvimme? Äsken uidessani muistin äkkiä, miten minä sukelsin, etkä sinä tiennyt, millä kohdalla nousisin jälleen. Minun tuli silloin niin hauska olla, että rupesin nauramaan.
— Niin, me olimme silloin niin naurettavia.
— Naurettaviako? Kysyi Marinka ja hänen silmissään kuvastui todellinen hämmästys. — Miten me niin naurettavia olimme?
— Niinpä vaan… Kukaan ei ota kylpyjä siten. Siellä missä olen kesäisin meren rannalla lähellä meidän kaupunkiamme, kylpevät kaikki uimapuvuissa… pienet lapsetkin.
— Oh, se mahtaa olla kauhean epämiellyttävää, ei se ole oikeata…
— Siihen saattaa tottua. Se onkin sitten säädyllistä.
— Niin, kyllä… kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken, niin käyhän silloin päinsä?…
Katsahdin häneen tarkkaavaisesti: "onko hän todellakin noin lapsellinen?"
Mutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla silmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni… kyllä, olen lapsellinen.
Minun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt kolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin tämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun tuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut sellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.
Siinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi — kolmetoistavuotinen tyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli erinomaisempaa, — joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa… Taiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja, ja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita, joita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta serkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa. Hän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen, ei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä huvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen säännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa kärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien, vanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut heidän järkensä ja sydämensä.
Oh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista, salaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä huoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku sydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.
Nähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina tämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä omiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset silmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä, mistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka esti minua siitä.
Ehdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen kanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua ihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo puhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.
— Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää… vertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin… Tuossa me olimme piilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä tiesin, mistä sinua etsiä… Tässä me löysimme pesästään pudonneen naakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään…