"Kovat ovat olleet kokemuksesi", virkkoi Odysseus toisen lopetettua. "Olethan toki joutunut lempeän herran palvelukseen. Toista on minun, näin saan kierrellä maita mantereita."
Näin jutellen kului yö pitkälle ja miehet kävivät levolle. —
Aamun valjetessa oli Telemakon laiva saapunut Itakan rantaan. Aterioituaan kehoitti Telemakos laivaväkeään menemään kaupunkiin, itse hän aikoi ensin katsella maitaan ja vasta illan suussa tulla toisten luo.
"Mutta, poikani, minne minä menen, äitisikö luo?" kysyi Teoklymenos.
"Älä äitini luo, siellä ei sinun hyvin kävisi", virkkoi Telemakos. "Kosijat ovat ylpeitä eikä äitini itse näyttäydy, hän vain huoneissaan kutoo kangastaan. Mutta mene Eurymakon luo, hän on kosijoista paras ja kansakin häntä kunnioittaa."
Samassa lensi keskustelevien pään päällitse haukka pitäen kyyhkyä kynsissään. Se leijaili siinä hetken, sitten se alkoi repiä kyyhkyä, niin että höyhenet lentelivät ilmassa. Teoklymenos tarttui silloin Telemakoa käsivarteen, veti hänet syrjään ja selitti:
"Katso, tuo lintu oli jumalain lähettämä ja se merkitsee, ettei teidän vertaisianne Itakassa ole, vaan että te tulette siellä aina kuninkaina hallitsemaan."
"Ennustuksesi toteutukoon", virkkoi Telemakos. "Ja jos niin käy, tulet varmasti nauttimaan sekä ystävällisyyttäni että anteliaisuuttani."
Ja matkalla seuranneelle ystävälleen Peiraiolle hän sanoi:
"Peiraios, olet kaikessa mieleni mukaan tehnyt, tee nyt vieläkin. Ota luoksesi tämä vieraamme ja kestitse häntä kuni omaa vierastasi siihen asti kuin palaan."
Saatuaan suojattinsa täten taattuun paikkaan läksi hän astumaan Eumaion majaa kohden.
Samoihin aikoihin kuin Telemakon alus laski rantaan, puuhaili Eumaios majassaan aamuaskareillaan. Aamiainen oli juuri valmistettu ja hän sekoitteli viiniä astioissaan, kun Odysseus kuuli askelten lähenevän ja näki koirien häntäänsä heiluttaen juoksevan jotakuta vastaan. Tuskin hän ennätti tästä isännälleen huomauttaa, kun ovelle astuikin nuori Telemakos. Eumaion ilo oli niin suuri, että hän pudotti viiniastiat käsistään ja itkien astahti kaivattua vastaan, suudellen kiihkeästi hänen silmiään ja käsiään. "Oi, rakas Telemakos, miten tulostasi riemuitsen", iloitsi paimen-vanhus. "Harvoin joudut luoksemme, sitä tervetulleempi olet. Käy sisään, niin saan sinua katsella."
"Sinua tervehtimään tulin", vastasi Telemakos, "ja ääntäsi kuulemaan. Miten voi äitini, onko hän jo toisen kanssa häänsä viettänyt ja joko hämähäkki on Odysseun tyhjään vuoteeseen saanut verkkojaan kutoa?"
"Ei, Telemakos, yhä vielä hän isääsi suree", vastasi Eumaios.
Telemakos astui kivikynnyksen yli majaan paimenen kanssa puhellessaan. Odysseus nousi heti jättäen tulijalle istuimensa, mutta ystävällisin sanoin Telemakos kehoitti häntä istumaan, Eumaios hänelle kyllä istuimen valmistaisi. Vieraalle tarjottiin, mitä talossa oli, ja hyvällä ruokahalulla Telemakos kävikin tarjottuun käsiksi. Syötyään hän kysyi Eumaiolta, ken vieras oli ja mistä hän oli Itakaan saapunut.
"Hän on kaukaisesta Kretasta kotoisin", kertoi Eumaios. "Monet vaiheet on hän kokenut ja tänne hän tuli karaten Tesprotoin miesten aluksesta. Jätän hänet nyt sinun huostaasi, tee miten mielit, sinun apuusi hän turvaa."
"Oi, Eumaios, mitä sanot! Olenko minä isäntä omassa talossani? En ole. Kosijat siellä isännöivät. Äidilläni on taas yllin kyllin miettimistä, mitä tehdä, antaako kosijoille jyrkkä kielto vai mennäkö puolisoksi parhaalle heistä. Tänne jääköön vieras luoksesi. Lähetän hänelle sekä vaatteita että ruokaa. Jos hän kotiini tulisi, joutuisi hän vastoin tahtoani korskean kohtelun alaiseksi."
"Sallittaneen minunkin ajatukseni lausua", puuttui Odysseus puheeseen. "Miten voit, oi Telemakos, sellaista julkeutta suvaita vai vihaako sinua kansa, koska he niin rohkeasti elävät? Olisinpa minä nuori, kuten sinä ja lisäksi Odysseun poika tai Odysseus itse, kaatuisin ennen kotiani puolustaessani kuin sallisin heidän noin käyttäytyä. Vai ovatko kenties veljesi nousseet sinua vastaan kapinaan?"
"Ei ole kansa minuun vihastunut ja veljiä ei minulla olekaan. Yhden ainoan pojan, Laerteen, soi Zeus Arkeisiolle, yhden ainoan samoin Laerteelle, Odysseun, ja tämän Odysseun ainoa poika olen minä. Kotini on täynnä sekä Itakan että lähisaarten ruhtinaita, jotka kaikki äitiäni puolisokseen pyytävät. Hän ei kuitenkaan jyrkkää kieltoa voi antaa, ja niin he omaisuuttani tuhlaavat ja kohta minullekin surman valmistavat. Mutta, Eumaios, riennä sinä äitini luo ja ilmoita hänelle paluustani, ja kun sen olet muitten huomaamatta tehnyt, palaa takaisin. Odotan täällä tuloasi."
Eumaios, lähtöön valmistuen, kysyi: "Äitisi luokse käyn, mutta sano, oi ruhtinas, enkö poikkea myöskin vanhan Laerteen luo tulostasi ilmoittamaan? Ennen, vaikkakin Odysseuta surren, hän toki kävi töistä huolehtimassa, söi ja jot muitten kanssa, mutta kuultuaan sinun lähdöstäsi Pyloon, ei hän ole puuttunut mihinkään töihin, vaan vaikeroiden suree kohtaloasi."
"Raskasta on kuulla vanhuksen surusta", vastasi Telemakos, "mutta parasta lienee sinun heti Penelopelle asiasi toimitettuasi palata takaisin. Lähettäköön äitini salaa jonkun neidoistaan Laerteelle ilmoittamaan."
Eumaios lähti, mutta silloin läheni majaa Atene nuoren naisen muodossa. Hän pysähtyi ovelle ja ainoastaan Odysseus hänet näki, sillä kaikille ei ole suotu nähdä jumalia. Koiratkaan eivät haukkuneet, väistyivät vain ääneti loitomma. Katseellaan hän kutsui Odysseun luokseen. Tämä tottelikin ja poistui poikansa näkyviltä. Virkkoi nyt Atene:
"Odysseus, Laerteen poika, ilmoita itsesi pojallesi, äläkä enää peitä, ken olet. Jo on aika teidän lähteä kaupunkiin kostoa täyttämään. Minä en ole väistyvä vierestänne."
Samassa hän kosketti kultasauvallaan Odysseuta, joka heti muuttui kookkaaksi, komeaksi mieheksi. Kun hän nyt tällaisena astui jälleen majaan, ei Telemakon hämmästyksellä ollut rajoja. Jumalan hän näkevänsä luuli ja sanoiksi sai:
"Oi, vieras, miten muuttunut muotosi on. Jumala olet, armahda meitä, me lupaamme sinulle runsaat uhrit kantaa."
"Jumala en ole, olen isäsi Odysseus, jonka vuoksi niin monet surut olet kärsinyt", virkkoi Odysseus syleillen poikaansa, ja jo kauan pidätetyt kyynelvirrat silmistä tulvahtivat. Mutta Telemakos ei kuitenkaan voinut vieläkään uskoa isänsä sanoja, vaan epäillen lausui:
"Isäni et voi olla, sillä ei kenkään kuolevainen noin muotoaan muuttaa saata. Olet jumala ja vain kiusaat minua saadaksesi suruni yhä polttavammaksi. Olithan äsken raihnainen ukko, nyt olet jumalain kaltainen."
Odysseus vakuutti:
"Jumala en ole, vaan kovien kohtaloiden kolhima isäsi, jonka Atene mielensä mukaan voi muuttaa milloin vanhaksi ukoksi, milloin taas kukoistavaksi nuorukaiseksi."
Silloin vasta Telemakos uskoi isänsä sanat ja itkien hänet syliinsä sulki. Ilo oli niin järkyttävä, että molemmat itkivät ääneensä. Vihdoin kysyi Telemakos:
"Isä, oi rakas isä, kerro, miten tänne tulit ja keneksi sinua matkalla luultiin."
"Kertoa tahdon sinulle tuloni: fajakit, nuo taitavat merimiehet, jotka kaikki Skheriaan joutuneet kotirannoille opastavat, toivat minut Itakaan. Nukkuvana he nostivat minut rannalle, antoivat runsaat lahjatkin, jotka jumalien neuvosta kätkin luolaan, ja nyt olen Atenen kehoituksesta täällä. Mutta, poikani, luetellos nimeltään nuo kosijat korskat, niin mietin, voimmeko me kahden heille mitään, vai onko haettava apua."
"Oi isä, suuria olen kuullut urhoudestasi sodassa ja ihmeellisestä älystäsi, mutta nyt et arvanne vastuksen suuruutta. Miten kaksi voisikaan moista joukkoa vastustaa! Katsos, kosijoita ei ole kymmenen eikä parikymmentä, vaan paljon enemmän. Dulikiosta on viisikymmentäkaksi miesten parasta, Samesta kaksikymmentäneljä oivaa soturia, Zakyntosta kaksikymmentä ja Itakasta kaksitoista, heidän palvelijoitaan lukuunottamatta. Huonosti kävisi meille ilman apua."
"Poikani, etkö luule Zeun ja Atenen olevan kyllin voimakkaita apulaisia? He kyllä astuvat korkeudestaan tarvittaessa. Mutta nyt on sinun lähdettävä kotiin ja jälleen käytävä kosijain joukkoon. Minä tulen sinne myös kohta kerjäläisukkona. Ja vaikka kosijat kohtelisivat minua miten pahoin tahansa, repisivät, löisivät, et sinä saa olla tietävinäsikään, vaikkakin sydäntäsi kirveleisi. Voithan heille siitä ystävällisesti huomauttaa, mutta he eivät tietysti välitä, sillä heidän kostonhetkensä on lyönyt. Pari tärkeätä asiaa on sinun mielessäsi pidettävä: ensiksi se, että kun sinulle annan merkin, kanna kaikki saleissa olevat aseet pois. Jos joku jotain sanoo, vastaa vain niiden mustuvan savussa ja sano olevasi peloissasi, että kosijat joskus juovuspäissään vielä vahingoittavat toisiaan niillä. Kaksi miekkaa vain jätä, toinen itseäsi, toinen minua varten. Ja toiseksi on sinun tarkoin muistettava, ettet kenellekään mainitse Odysseun olevan kotona, et Laerteelle, et Eumaiolle etkä edes Penelopellekaan. Koettakaamme sen sijaan ottaa selkoa siitä, kutka palkollisista ovat meille uskollisia."
Isän ja pojan näin keskustellessa ja neuvotellessa oli Telemakon alus saapunut Itakan satamaan, ja samalla kertaa kuin Eumaios ennätti kuningattaren luo tuomaan nuorukaisen terveisiä, saapui laivastakin lähetti. Kun tieto Telemakon tulosta levisi kosijain keskuuteen, tulivat he levottomiksi. Samassa palasivat väijyjätkin retkeltään ja Antinous, retken johtaja, kiukkuisena arveli Telemakon pelastuneen ainoastaan Zeun avulla, sillä he olivat yötä päivää vartiot pitäneet Itakan sataman lähettyvillä. Kosijain joukko asteli torille ja siellä he, syrjäisten heitä kuulematta, ryhtyivät neuvotteluun. Antinous lausui ensiksi ajatuksensa:
"Ystävät, nyt ovat Telemakon päivät luetut. Me emme enää voi antaa hänen elää, sillä hän, vihoissaan surma-aikeistamme, kutsuu varmasti kansankokouksen ja paljastaa hankkeemme, ja silloin meidät armotta karkoitetaan täältä. Jos hänen surmaamistaan vastustatte, arvelen olevan viisainta heti lähteä täältä ja jatkaa kosimista kunkin omalta suunnaltaan. Ottakoon Penelope kenen haluaa."
Kaikki istuivat hetken vaiti, kunnes Amfinomos, jalosukuinen, puhelahjoiltaan kuulu dulikiolainen, virkkoi:
"En ole milloinkaan voinut hyväksyä ajatusta ottaa Telemakos hengiltä. On mielestäni kauheata murhata kuninkaallista sukua oleva. Kysykäämme, mikä jumalain tahto on. Jos he määräävät hänet kuolemaan, otan minä hänen henkensä."
Kaikki olivat ehdotukseen tyytyväisiä ja rauhoittuneena läksi joukko takaisin palatsiin.
Mutta tieto Antinoon murhasuunnitelmista oli joutunut Penelopenkin kuuluville. Kauhistuneena hän silloin päätti nuhdella kosijoita. Neitosten saattamana astui ihana kuningatar palatsin suursaliin, laski hohtavan hunnun kasvoilleen ja kääntyen Antinoon puoleen alkoi:
"Mitä mietitkään, Antinous, mitä hirveitä asioita aivosi hautovat? Ennen sinua mainittiin Itakan nuorukaisjoukon etevimmäksi, mutta sitähän tämä ei todista. Aiotko murhata Telemakon ja siten rikkoa Zeun säätämiä vierasvaraisuuden lakeja? Et ole kenties kuullut, että isäsi saapui tänne kerran pakolaisena, kansan vihaamana, koska hän Tesprotoin maassa oli ryöstellen elellyt. Ehk'et tiedä, että raivostunut kansa oli repiä hänet kappaleiksi, mutta Odysseus sai hänet pelastetuksi? Näinkö sinä kiitollisuuttasi osoitat? Sinä tuhlaat hänen omaisuuttansa, hänen puolisoaan kosiskelet ja hänen poikansa aiot ottaa hengiltä. Sydämeni on tuskasta murtumaisillaan. Pyydän sinua luopumaan julmista aikeistasi ja kehoittamaan muitakin tekemään samoin."
Silloin vastasi Eurymakos, Polyboon poika: "Rauhoitu, viisas Penelope! Ei ole sitä miestä syntynytkään, joka uskaltaisi koskea poikaasi, niin kauan kuin minä elän. Jalo Odysseus on minua lasna hoivannut, polvellaan kiikutellut ja siksi on Telemakos minulle rakas. Huoleti voit olla, ei tule häntä mikään paha kohtaamaan."
Näin puhui Eurymakos, vaikka sydämessään toisin mietti. Mutta Penelope astui jälleen huoneisiinsa ja itki puolisoaan, kunnes Atene viihdytti hänet uneen. —
— Paimenmajassa olivat isä ja poika sillä aikaa keskustelleet.Ennenkuin Eumaios palasi, kosketti Atene taikasauvallaan Odysseuta,joka samalla muuttui jälleen kerjäläisukoksi. Paimenen palattua kyseliTelemakos kaupungin kuulumisia.
"Mitäpä minä tietäisin, en mitään kysellyt, asiani vain toimitin ja läksin. Mutta tullessani näin mustan aluksen laskevan rantaan. Paljon siinä oli miehiä ja aseita ja luulen heidän olleen kosijain joukkoa, mutta varma en ole."
Telemakos vilkaisi merkitsevästi hymyillen isäänsä, mutta niin, ettei paimen huomannut.
Seuraavana aamuna herättyään virkkoi Telemakos paimenelle:
"Eumaios, aion nyt lähteä kaupunkiin, sillä äiti huolehtii liiaksi. Vieraasi lähteköön kerjäilemään, se lienee selvintä. Minulla on surua yllin kyllin, en enää jaksa vieraitten huolia ottaa kantaakseni. Sanon sen suoraan, pahastukoon vieras tai älköön."
"Viipyä en aiokaan", vastasi Odysseus. "Kerjäten näin vanha mies helpoimmalla leipänsä saa. Odottelen vain päivän lämpenemistä, näin aamuviileällä on vähissä vaatteissa kylmä kulkea."
Telemakos asteli kohti kotia, sydän katkerana kosijoita kohtaan. Ensimäisenä hän kohtasi palatsissa Eurykleian, joka levitteli vuotia kivi-istuimille. Itkien riensi vanha hoitaja nuorta isäntäänsä vastaan. Penelopekin astui huoneestaan ihanana kuin Artemis ja Afrodite ja ilosta itkien hänkin syleili palaavaa poikaansa.
"Poikani, rakas poikani, sinä silmäini valo! En luullut sinua enää koskaan näkeväni, lähdettyäsi tietämättäni. Mitä kuulit isästäsi, kerro poikani?"
"Äiti, älä herätä ikäviä muistoja. Käy huoneeseesi ja uhraa jumalille.Minä lähden torille kohtaamaan kanssani tullutta vierasta, jonka jätinPeiraion huostaan", vastasi vain nuorukainen.
Ja uljaana kuin jumala asteli Telemakos torille. Täällä kosijat ottivat hänet ystävällisesti vastaan, vaikka sydämessä kantoivatkin vihaa. Telemakos ei heistä kuitenkaan välittänyt, vaan istuutui isänsä vanhojen, uskollisten ystävien joukkoon. Pian saapui Peiraioskin, mukanaan Teoklymenos, pakolainen. Peiraios huomautti silloin huostaansa jääneistä Menelaon lahjoista, jotka olisi toimitettava palatsiin, mutta Telemakos virkkoi:
"Ystävä, ei ole nyt aika niitä kotiini tuoda. Kosijat hankkivat murhaani ja jos se heiltä onnistuu, saat sinä kaikki ne aarteet, mieluimmin ne sinulle suon kuin heille. Jos taas heidän hetkensä on lyönyt, otan ne ilolla vastaan."
Teoklymeneen hän johti kotiinsa, jossa Penelope istui kehräämässä hienoa rihmaa. Ennen kosijain tuloa pyysi Penelope poikaansa kertomaan matkoistaan.
Telemakos alkoikin kertoa. Hän kertoi tulonsa Nestorin luo, sekä mitä hän Menelaon ja ihanan Helenan kodissa oli kokenut ja kuullut, mainiten samalla Odysseun olosta Kalypson luona.
"Jalo Penelope, Odysseun kunnioitettu puoliso, poikasi ei tunne asiain oikeaa laitaa", alkoi Teoklymenos-tietäjä. "Jumalat todistajani olkoot ja itse saat tuta minun oikein ennustaneen: Odysseus on jo Itakassa, mutta hän kiertelee täällä salaa tai sitten hän tarkkaa kosijain rikollisia toimia. Näin laivalla tullessamme enne-merkin, joka ei petä."
Iloisena, toivosta vavahtaen virkkoi Penelope: "Suokoot Jumalat ennustuksesi toteutuvan. Runsaat ovat silloin lahjasi olevat."
Heidän näin kertoellessaan ja keskustellessaan olivat kosijat saapuneet pihamaalle urheilemaan ja pian taas koko räyhäävä joukko täytti salit, joissa ateria oli heille katettu.
Sillä aikaa valmistautui Eumaios opastamaan kerjäläisvierastaan kaupunkiin. Kehnot olivat vieraan rääsyt, mutta huono oli vieras itsekin. Siksipä hän pyysikin keppiä paimenelta, millä tukea horjuvaa käyntiään kivikkopoluilla. Pian he saapuivat Itakan kirkkaan, poppelivarjoisen lähteen luo, josta kaikki kaupunkilaiset vetensä ammentavat. Täällä Eumaios ja kerjäläinen kohtasivat vuohipaimen Melanteun, joka ajoi komeita vuohiaan palatsia kohti. Melanteus, nähdessään Eumaion raihnaine vieraineen, alkoi pilkata:
"Kas tuossa jos missä on vakka kantensa valinnut! Vaan niinhän sanotaankin, että jumalat yhdistävät aina samanlaiset. Mutta mihinkäs sinä oikein raahaat tuota rääsyläistä? Joka portinpieleen tuollainen horjuen kompastelee. Antaisit sen minulle tallimieheksi, niin saisi se edes jotain suuhunsa palkakseen. Mutta tuskin se työtä viitsisikään tehdä, mukavampaahan on kerjätä. Sen vain sanon, että jos mokoma Odysseun palatsiin jalallaankin vaan astuu, saa hän kosijain jakkaroita vasten naamatauluaan."
Samassa hän potkaisi Odysseuta, joka vaivoin sai vihansa hillityksi.Mutta Eumaios huudahti:
"Oi, lähdenymfit, te Zeun tyttäret, kuulkaa rukoukseni! Jos Odysseus kerran luoksenne uhrinsa kantaa, suokaa hänen kostaa Melanteun röyhkeys!"
"Mitä tuo kurja höpiseekään", hymähti ivallisesti Melanteus. "Se päivä ei nouse, jolloin Odysseus palaa ja pian häviää täältä hänen poikansakin. Varo vaan, etten vie sinuakin laivoilla kauas ja myy orjaksi."
Vihdoin Melanteus jätti heidät ja he jatkoivat matkaansa hiljaa astellen. Itse hän riensi edellä palatsiin ja istuutui kosijain pöytään, sillä hän oli heidän suuressa suosiossaan.
Lähetessään palatsia tarttui Odysseus Eumaion käteen, virkkaen:
"Ystävä, tämä on varmasti Odysseun ihana koti, sen arvaa jo näkemältä. Siellä tunnutaan juhlittavan, paistin hajun tunnen, kuulenpa sitrankin ääntä, joka juhla-aterioihin aina kuuluu."
"Oikein arvasit, tyhmä et näy olevankaan. Mutta nyt on päätettävä, miten teemme: menetkö sinä edellä sisään kosijain luo, vai menenkö minä ensin ja sinä jäät tänne odottamaan. Kauan ei sinun kuitenkaan auta viipyä, muuten joudut kovan kohtelun alaiseksi", ehdotti Eumaios.
Mutta Odysseus lausui:
"Käy ensin sisään sinä, minusta älä huoli, olenhan tottunut sekä potkuihin että kovuuteen."
Tallin edessä tunkiokasalla syöpäläisten vaivaamana makasi vanha, takkuinen koira, joka kuultuaan Odysseun äänen, tunsi heti entisen isäntänsä. Ei jaksanut kuitenkaan jalo eläin päätäänkään nostaa, heilutti vain häntäänsä ja loi uskolliset, kosteat silmänsä Odysseuun. Odysseus tunsi sen Argooksi, lempikoirakseen, jonka hän itse oli ennen Trojaan lähtöään kasvattanut. Siitä oli sitten varttunut oiva metsästyskoira, mutta nyt se oli vanha ja hoidotta jätetty. Salaa pyyhkäisi Odysseus kuuman kyyneleen silmistään ja kysyi:
"Eumaios, katso, mikä koira tuolla tunkiolla noin huonossa kunnossa makaa?"
"Se on isäntäni koira, isäntäni kasvattama ja hoitama. Mutta palkolliset ovat huolimattomia kun ei isäntä ole käskemässä. Niinhän se aina on", puhui Eumaios.
Mutta Argoon päivät olivat nyt päättyneet, se kuoli ilosta nähtyään rakkaan isäntänsä.
Eumaios astui sisään ja istuutui Telemakon luo. Kohta näkyi raihnainen kerjäläinenkin ovensuussa. Tutisten hän istahti kynnykselle nojautuen oven kauniiseen kypressi-pieleen. Telemakos lähetti hänelle silloin antipaloja ja kehoitti häntä pyytämään kultakin kosijalta lisää, sillä "kerjäläisen ei sovi ujostella", kuten hän sanoi.
Kiittäen laski Odysseus Telemakon palat laukkuunsa ja alkoi syödä, mutta juhlalaulajan lopetettua laulunsa, kehoitti Atene häntä kulkemaan kosijan luota toisen luo almua anoen. Odysseus läheni kutakin kättään ojentaen, kuten ainakin kerjäläinen. Ken hän on ja mistä tullut, kyseltiin häneltä, mutta Melanteus riensi vastaamaan:
"Mistä lieneekään, Eumaion vaan näin äsken häntä tänne kuljettavan."
Antinous kääntyi silloin vihaisena Eumaion puoleen:
"Eikö mielestäsi meillä ole täällä kyllin kerjäläisiä, jotka isäntäsi omaisuutta syövät, yhäkö sinä niitä tänne aiot raahata?"
"Jalosti et puhu, vaikka jalosukuinen oletkin", vastasi Eumaios. "Kerjäläistä ei kenkään kutsu. Mutta sinä kohtelet aina niin ylimielisesti meitä, Odysseun palvelijoita ja etenkin minua. Siitä en kuitenkaan välitä niin kauan kuin Penelope ja Telemakos elävät."
"Vaikene, Eumaios", nuhteli Telemakos. "Älä häntä suotta ärsytä. Ja sinusta vasta tulisi oiva isä minulle, Antinous, koska tuollaisia opetuksia jaat. Anna kerjäläiselle, äläkä muitakaan antamasta kiellä, sillä täällä ei kenkään ole pahoillaan, jos tarvitsevaista autetaan. Mutta sinä, Antinous, et muista välitä, itsestäsi vain huolta pidät."
"Jopa puhut ylpeästi, Telemakos", virkkoi kosija. "Jos jokainen antaisi yhtä runsaasti kuin minä annoin, riittäisi hänelle evästä vähintäin kolmeksi kuukaudeksi."
Odysseus saikin runsaat palat ja aikoi jo palata kynnykselle pusseineen, mutta kääntyi kuitenkin vielä Antinoun puoleen, sanoen:
"Sinun tulee antaa vielä oikein hyvä pala, sillä sinä näyt olevan muita ylhäisempi. Kuninkaaksi sinua luulisi. Katsos, minäkin olen kerran ollut rikas ja mahtava. Koti minulla oli kuulu ja palvelijoita paljon. Kerjäläistä en koskaan antimetta pois ajanut." Ja sitten hän alkoi kertoa laveasti kukistumisestaan, onnettomasta Egyptin retkestään, miten hänet vietiin Kyproon orjaksi ja miten kovia hän joutui kokemaan.
Mutta nyt oli Antinoun kärsivällisyys lopussa.
"Mikähän jumala tuollaisen maanvaivan tänne onkaan lähettänyt. Ei edes ruokarauhaa saa. Korjaa nyt luusi ihmisiä kiusaamasta, muuten toimitan sinut sellaiseen paikkaan, jossa on pahempi olla kuin sekä Egyptissä että Kyprossa. Kas, näin käy, kun on kerjäläiselle liian hyvä."
Mutta Odysseus vastasi:
"Eipä näy vastaavan luonteesi komeata muotoasi. Täällä syöt vieraan ruokaa etkä niistä murustakaan kerjäläiselle soisi. Tuskinpa omalta pöydältäsi suolanraekaan anovalle tipahtaisi."
Nyt raivostui Antinous:
"Vai aiot vielä pilkata! Ehjin nahoin et salia jätä." Ja samassa hän heitti kohti Odysseuta jakkaran, joka oli ollut hänen jalkainsa alla. Heitto oli kova, mutta Odysseus ei hievahtanutkaan, pudisti vain päätään ja läksi astumaan kynnystä kohti. Täällä hän alkoi:
"Kuulkaa, jalon kuningattaren kosijat! Jos mies saa iskun omaisuuttaan puolustaessaan, silloin sen kärsii, mutta kun häntä nälkäänsä tyydyttäessä lyödään, silloin on eri asia. Jos koston jumalattaret kerjäläistä kuulevat, silloin toivotan Antinoulle häitten asemesta kuoloa."
"Istu hiljaa siellä nurkassasi syömässä, taikka raahaavat palvelijat sinut ulos ja nylkevät elävältä", raivosi Antinous.
Toiset kosijat paheksuivat Antinoun röyhkeyttä ja sanoivat:
"Antinous, taisitpa tehdä pahasti jakkaralla vierasta heittäessäsi. Jospa hän onkin joku jumala, tulevathan jumalatkin ihmismuodossa maan päälle ihmisten elämää ja vaellusta tarkkaamaan."
Antinous ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään. Telemakon sydäntä kirveli nähdessään isäänsä pideltävän pahoin, mutta lupauksensa mukaan ei hän virkkanut mitään, nyökäytti vain hiljaa päätään kostoa hautoen.
Penelopenkin kuuluville oli tullut tieto Antinoun kovuudesta muudanta ventovierasta kohtaan ja pahoillaan hän toivotti kostoa heittäjälle.
"Jospa meidän muittenkin toivotukset toteutuisivat", virkkoi siihen joku palvelijattarista, "niin ei heistä kenkään aamunkoittoa näkisi."
Penelope, sydämessään kerjäläistä säälien, kutsutti Eumaion luokseen, sanoen hänelle:
"Jalo Eumaios, johda vieras tänne luokseni, kenties hän, joka paljon on maita kierrellyt, on sattunut näkemään tai jotain kuulemaan kaivatusta Odysseusta."
"Oi, kuningatar, suuri kertomistaito sillä miehellä on", vastasi paimen. "Kolme vuorokautta hän luonani viipyi enkä väsynyt häntä kuulemaan. Paljon hän on nähnyt, paljon kokenut ja hän tietää kertoa Odysseun olevan jo rikkaine aarteineen kotimatkalla."
"Tuo hänet heti tänne, Eumaios", lausui Penelope. "Kosijat tehkööt sillä aikaa mitä haluavat. Jospa Odysseus kerran saapuisi, kostaisi hän Telemakon avulla kaikki heidän julkeutensa."
Samassa aivasti Telemakos niin kovasti, että sali kaikui. Penelope naurahti.
"Kuulitko", sanoi hän paimenelle. "Telemakos myönsi sanani tosiksi. Mene nopeasti hakemaan vieras luokseni. Ja jos hän totta puhuu, saa hän juhlavaatteet palkakseen."
Eumaios riensi täyttämään emäntänsä käskyä ja hän kuiskasi Odysseulle:
"Sinua kutsuu viisas Penelope, jalon Telemakon äiti. Hän tahtoo kysellä, tiedätkö mitään hänen puolisostaan, ja jos tosia puhut, tulet palkankin runsaan saamaan."
"Oi, Eumaios, totta puhun jalolle kuningattarelle. Mutta en uskalla hänen luokseen ennen auringon laskua käydä. Ties mitä kosijat tekisivätkään, jos nyt menisin. Enhän äskenkään mitään tehnyt ja kuitenkin minua lyötiin."
Eumaios palasi odottavan Penelopen luo tuoden vieraan terveiset ja piti hänkin puolestaan myöhäistä iltahetkeä sopivampana rauhalliselle keskustelulle. Penelope myönsi myöskin kerjäläisen viisaasti ajatelleen.
Paimen palasi nyt saliin ja kuiskasi Telemakolle lähtevänsä pois, mutta kehoitti häntä varomaan kosijoita, joilla on paha mielessä.
"Oikein puhut, vanhus, mene kotiisi, mutta palaa tänne aamulla ja tuo runsaat uhri-eläimet tullessasi", vastasi Telemakos.
Paimen läksi ja kosijat jäivät viettämään iltaa soittaen ja tanssien tapansa mukaan.
Kaupungilla kuljeskeli ahneudestaan kuulu kerjäläinen Arnaios, suuri kooltaan, mutta heikko voimiltaan. Hänen tapansa oli tulla tuon tuostakin Odysseun palatsiin, jossa kosijat lähettivät häntä usein asioilleen ja kutsuivat häntä senvuoksi taivaan airuen mukaan: Iros.
Nytkin hän taas saapui sinne ja nähdessään vieraan kerjäläisen oven suussa aikoi ajaa hänet pois.
"Tiehesi, ukko, minun paikaltani, muuten potkaisen sinut pois", räyhäsi Iros. "Etkö näe, miten kaikki minulle ystävällisesti silmäänsä vilkuttavat, kehoittaen ajamaan sinut ulos. Lähde, lähde, muuten joudut nyrkkisotaan."
"Onhan tässä kynnyksellä sijaa kummallekin enkä minä niitä paloja kadehdi, mitä sinulle annetaan", vastasi Odysseus. "Mutta älä sinä ärsytä minua. Vaikka olenkin vanha, pidän sinut kyllä kurissa ja jos käsiksi sinuun käyn, ei sinusta enää huomenna ole minulle vastusta."
"Kaikkea sitä saa kuulla mokomankin suusta", kivahti Iros. "Mutta maltas, minä lyön sinua kohta, niin että hampaat suustasi heltiävät! Tulepas nyrkkeilemään!"
Nauraen virkkoi silloin Antinous toisille:
"Katsokaas, minkä ilon jumalat ovat meille lähettäneet. Nuo kaksi tuolla alottavat riidan. Yllytetäänpäs niitä vielä!"
Naureskellen ympäröivät kosijat kerjäläiset ja Antinous ehdotti:
"Tuolla uunissa on jäljellä makea paisti. Se ken teistä voittaa, saa sen, saapa vielä oikeuden olla ainoana kerjäläisenä tässä talossa. Toinen väistyköön."
Odysseus kuitenkin oli vastustelevinaan koko taistelua ja sanoi:
"On liian rohkeata näin vanhan miehen ryhtyä nuoremman kanssa taistelemaan, mutta nälkä käskee. Olen sitten rohkeampi, jos kaikki vannotte, ettei kukaan auta Irosta."
Kaikki vannoivat vaaditun valan ja Telemakos sen vielä vahvisti. Nyt paljasti Odysseus hartiansa ja käsivartensa ja ihaillen katselivat kaikki niiden voimakasta kauneutta.
"Jo nyt taisi tuhosi tulla, Iros-parka", virkkoi joku katselijoista.
Ja Iros alkoi vavista pelosta eikä uskaltanutkaan lähestyä vastustajaansa. Mutta palvelijat vetivät hänet esiin.
"Etkö häpeä, kerskailija, pelätä ja vavista vanhaa, nälkäistä ukkoa", sanoi joku. "Sen vaan sanon, että jos tuo sinut voittaa, lähetän sinut laivalla Epeiroon, kuningas Eketon luo. Hän sinut siellä niin ruhjoo, ettet kelpaa enää muuhun kuin koirien ruoaksi."
Ei auttanut muu kuin ryhtyä taisteluun ja Odysseun miettiessä, iskisikö hän voimainsa takaa, vaiko vain kaataisi vastustajansa, löikin Iros häntä hartioihin. Silloin iski Odysseus niskaan Irosta niin, että tämä nujertui tiedotonna maahan, veren tulvahtaessa suusta. Kosijat nauroivat katketakseen, mutta Odysseus raahasi vastustajansa palatsin portin pieleen, nosti hänet siihen istumaan, asetti kepin käteen ja sanoi:
"Istu nyt siinä sikojen ja koirain vartijana, äläkä pyri vieraitten kerjäläisten herraksi."
Odysseus heitti risaisen vaippansa taas harteilleen ja istahti kynnykselle entiselle paikalleen, mutta nauraen ja ilakoiden toivat kosijat hälle luvatun palkan. Nuori Amfinomos joi vielä hänen maljansakin, toivottaen onnea voimakkaalle muukalaiselle. Silloin lausui Odysseus:
"Amfinomos, näyt olevan jalo nuorukainen, kuten isäsi Nisoskin, jota olen kuullut kehuttavan. Sanonpa sinulle yhden asian, paina se tarkoin mieleesi: Kaikista luoduista on ihminen heikoin. Onnen päivinä ei hän muista, että onnettomuuskin voi kerran häntä kohdata. Mutta kun jumalat vastoinkäymisen lähettävät, on hänen sekin otettava vastaan. Vaihteleva on ihmisonni. Kerran olin rikas ja mahtava minäkin, mutta luotin vain isääni ja veljiini, enkä ymmärtänyt onneani säilyttää. Ihmisen on elettävä rehellisesti, vältettävä pahaa ja tehtävä mikä on oikein. Täällä harjoitetaan vääryyttä, hävitetään vieraan tavaraa ja se ei jää kostamatta. Kun Odysseus kerran palaa — ja varmasti se päivä pian koittaa — silloin tulee rangaistus. Toimittakoot jumalat sinut täältä pois, ennenkuin verinen tilinteko alkaa."
Kerjäläisen sanat näkyivät koskevan nuorukaiseen, murheellisena ja ikäänkuin aavistaen ennustuksen toteutuvan, hän palasi kuitenkin saliin, sillä kohtaloaan hän ei voinut välttää.
Atene johti silloin Penelopen mieleen halun näyttäytyä kosijoille ja hän virkkoi uskolliselle Eurynomelle:
"Eurynome, mieleni tekisi mennä kosijain luo, vaikkakin sydämessäni heitä vihaan ja tahtoisin samalla varoittaa poikaani luottamasta heihin, jotka edessä päin ovat hyviä, mutta selän takana neuvottelevat surma-aikeita."
"Kuningatar, käy heidän luokseen, mutta ennen sitä on sinun kylvyssä oltava ja saatava kyynelten jäljet kasvoiltasi", kehoitti palvelijatar.
"Ystäväni, älä minua kehoita ulkomuodostani huolehtimaan, siitä en välitä, enkä ole välittänyt siitä päivästä lähtien, jolloin puolisoni läksi. Vaan nouda tänne pari neitosta, jotka seuraavat minua alas, yksin en sinne halua käydä."
Eurynome läksi täyttämään emäntänsä käskyä, mutta sillä aikaa uuvutti Atene Penelopen virkistävään uneen ja valoi hänen kasvoihinsa ja vartaloonsa ihanuuden, jonka vertaista näkee ainoastaan Afroditella, tämän käydessä jumal-impien viehättävään karkeloon. Tehtävänsä tehtyään poistui Atene ja samassa Penelope heräsi lähenevien neitosten puheluun.
"Miten suloisesti nukahdin", virkkoi kuningatar. "Oi, sallisipa Artemis minun yhtä ihanasti vaipua kuoloon, silloin pääsisin suremasta jaloa puolisoani."
Kahden neitosen seuraamana astui kuningatar salin ovelle ja niin ihana hän oli, että kosijain sydän lämpeni ja kaikki toivoivat saavansa hänet puolisokseen. Mutta Penelope kääntyi Telemakon puoleen, lausuen:
"Poikani, en ymmärrä sinua. Lapsena osoitit suurta älyä, mutta nyt mieheksi vartuttuasi, kun sinun olisi näytettävä olevasi jalon miehen poika, et enää pysty mihinkään. Täällä kohdellaan vieraita pahoin, etkä sinä sitä estä."
"Äiti, en ihmettele, että olet minuun pahastunut. Lapsi en mielestäni kuitenkaan ole, osaan kyllä erottaa pahan hyvästä. Mutta tämä vieraitten, pahansuopien ihmisten paljous saa minut usein epäilemään mitä tehdä. Sitäpaitsi olen aivan yksin kaikkia muita vastaan. Nyt kuitenkin on vääryyttä kärsineen vieraan käynyt paremmin kuin luuletkaan. Hän on voittanut Iroon. Ja toivoisinpa kosijoille käyvän yhtä huonosti kuin tuolle kerskaajalle kävi."
Mutta Telemakon sanoista välittämättä huudahti Eurymakos ihastuneena:
"Oi, ihana kuningatar, jos kaikki Argoon ruhtinaat sinut tällä hetkellä näkisivät, ei kosijain joukko mahtuisikaan palatsiisi, niin ihana olet, kaikkia muita naisia ihanampi sekä kooltasi että muodoltasi ja älyltäsi rikkaampi."
"Ei, Eurymakos, ihanuuteni hävisi sinä hetkenä, jolloin puolisoni pois läksi. Mutta jos hän kerran palaisi, alkaisi kukoistukseni uudelleen. Muistan päivän, jona hän meni. Hän tarttui jäähyväisiksi käteeni ja lausui: 'Puolisoni, lähden taisteluun urhoollista Troian kansaa vastaan ja varmaan moni meistä jää sille tielleen. Hoida sinä kotiamme ja pidä huolta isästäni ja äidistäni, kuten tähänkin asti, kunnes pojastamme varttuu mies. Ellen minä palaisi, mene silloin puolisoksi toiselle.' Näin hän puhui. Nyt lähenee raskas häitteni aika minua onnetonta. Mutta kosijani eivät menettele oikein. Jaloa naista kosittaessa tuodaan hänelle aina runsaat lahjat, vieläpä härät ja lammaslaumatkin. Te sensijaan elätte talossani minun omaisuuttani kuluttaen."
Odysseus iloitsi kuullessaan puolisonsa järkevät sanat. Hän ymmärsi hänen houkuttelevan lahjoja kosijoilta ja kohtelevan heitä ystävällisin sanoin, vaikka sydämessään hautoikin muuta.
"Ihana Penelope", virkkoi Antinous. "Lahjat tuomme, mutta luotasi emme poistu, ennenkuin parhaan meistä olet puolisoksesi valinnut."
Kaikki yhtyivät Antinoun sanoihin ja kohta tuotiin Penelopelle runsaita lahjoja. Antinous antoi taidekoristeisen vaipan, jossa oli kaksitoista kultasolkea. Eurymakos lahjoitti hohtavat kultaiset kaulavitjat, joissa jalokivet välkkyivät. Eurydamoon lahjana olivat kalliit korvarenkaat, joissa kussakin säteili kolme timanttia. Runsaat ja mitä kallisarvoisimmat lahjat sai Penelope, joka nyt aarteineen jätti kosijat ja astui jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta kosijat alkoivat laulaen ja tanssien viettää iltaa. Hämärän tultua sytytettiin kartanolle nuotio ja palatsin neitoset sitä hoitelivat.
"Neidot, käykää kuningattarenne luo", virkkoi Odysseus heille, "kehrätkää siellä kultarihmaa, minä kyllä pidän tulesta huolen. Ja vaikka täällä kemut kestäisivät aamuun asti, en minä väsy."
Neitoset katsoivat hymyillen toisiinsa. Joukossa oli myös rusoposkiMelanto, Penelopen kasvattama ja hoivaama neito, joka kuitenkin oliemännälleen kiittämätön ja salaa oli Eurymakon suosikkina. Hän vastasiOdysseulle pilkallisesti:
"Sinäpä olet mieletön, kun et nukkua aio, etkä täältä edes poistu. Ylpeiletkö siitä, että Iroon voitit? Maltahan vaan, eikö kerran tule tänne sinuakin väkevämpi, ja silloin ovat laiskanpäiväsi täällä päättyneet."
Vihaisesti katsahti Odysseus häneen ja virkkoi:
"Vaikene, neito, lähden muutoin Telemakolle kertomaan korskeudestasi ja hän varmasti kostaa sinulle."
Neitoset pelästyivät kerjäläisen sanoja ja lähtivät juosten pois. Yksinään oli nyt Odysseus nuotion vartijana. Mutta kosijat eivät jättäneet häntä rauhaan. Eurymakos ivasi, Odysseuhun viitaten:
"Katsokaa, te kaikki ylvään kuningattaren kosijat, vierastanne. Hänet on varmaan joku jumala lähettänyt tänne meitä valaisemaan kaljulla päälaellaan."
"Kuules, ukkeli, etköhän tulisi minun palvelukseeni. Saisit maatilallani istuttaa puita ja palkaksi antaisin sinulle kunnon vaatteet ja ruokaa yllin kyllin. Mutta taidatpa olla niin tottunut kerjäämään, ettet mielikään rehelliseen työhön ryhtyä."
"Oi, Eurymakos", vastasi Odysseus hänelle. "Jos molemmat tarttuisimme samaan työhön, joko kilpaa heinää niittäisimme tai samanikäisillä härillä kyntäisimme, näkisit, etten olisi sinua huonompi. Tai jos Zeus lähettäisi sodan ja saisin miekan ja kypärin minäkin, näkisit, että parhaitten joukkoon kuuluisin. Silloin et enää köyhyyteni vuoksi minua ivaisi. Mutta sinä olet itserakas, mieheksi kehno, joka luulet itseäsi suureksi, koska et ympärilläsi koskaan näe mitään tosisuuruutta. Palaisipa Odysseus kerran, silloin tuntuisivat nämä palatsin avarat ovet sinusta kapeilta, sellaista vauhtia sinä silloin pakoon pyrkisit."
Vihastuneena huusi nyt Eurymakos: "Heittiö, kyllä pian saat selkääsi, koska noin röyhkeilet. Oletko juovuksissa, vai onko Iroon voitto noussut päähäsi?"
Ja samalla hän heitti jakkaransa kohti kerjäläistä. Odysseus väisti kuitenkin heiton ja jakkara sattuikin ruokia kantavaan palveliaan, joka kiljahtaen lyyhähti maahan. Nyt syntyi yleinen hämminki, jokainen huusi ja harmitteli, kun mokoman kerjäläisen vuoksi illan ilo särkyi.
Mutta Telemakos vaati ankarasti kaikkia lähtemään nukkumaan. Harmissaan kuuntelivat he nuorukaisen rohkeita sanoja, mutta nuori Amfinomoskin yhtyi häneen ja kehoitti jättämään rauhaan kerjäläisen, joka oli tullut Odysseun katon alle suojaa saamaan. Silloin joivat kosijat vielä viimeisen uhrimaljan ja lähtivät yötiloilleen.
Isä ja poika jäivät nyt saliin kahden ja Odysseus lausui:
"Nyt on aika siirtää täältä kaikki aseet pois. Voithan sanoa kosijoille niiden savussa mustuvan ja pelkääväsi heidän juovuspäissään toisiaan vahingoittavan."
Telemakos kutsui heti Eurykleian luokseen, pyytäen häntä pitämään kaikki naiset huoneissansa, kunnes hän ennättäisi siirtää pois savussa turmeltuneet isänsä aseet. Eurykleia iloitsi Telemakon huolellisuudesta, mutta kysyi:
"Kuka sinut huoneeseesi saattaa ja soihtua edelläsi kantaa, jos minä pois menen?"
"Sen tehköön kerjäläinen", vastasi Telemakos, "jotakin voi hänkin tehdä ruokaansa ansaitakseen."
Eurykleia teki, kuten käskettiin, ja isä ja poika alkoivat kiireesti siirtää pois aseita. Itse Atenekin auttoi heitä valaisemalla kultalampullaan. Hämmästyneenä virkkoi silloin Telemakos:
"Katso, isä, mikä ihmeellinen hohde seinillä loistaa ja katossa leijailee. Täällä varmaan kulkee joku Olympon jumalista."
"Hiljaa, poikani, älä kysele mitään. Sellainen, näes, on jumalain tapa. Käy sinä nyt vuoteeseesi, minä jään vielä tänne, haluan puhella neitosten ja äitisi kanssa, hän varmaan kyselee yhtä ja toista."
Telemakos poistui huoneeseensa aamun koittoa odottamaan, Odysseus jäi yksin saliin. Kohta saapuikin sinne neitosineen Penelope ja istuutui lieden ääreen hopea- ja norsunluukoristeiseen tuoliin, jota tuuhea vuota peitti. Neidot korjailivat pöydiltä pois illallisen tähteitä ja lisäilivät puita tuleen. Nuori Melanto, nähdessään Odysseun, alkoi jälleen häntä ivailla:
"Vai täällä sinä vielä vetelehdit, mitähän oikein olet odottelevinasi.Mene jo tiehesi, muuten viskaan sinua palavalla kekäleellä!"
"Olet kovasydäminen, nuori neito. Älä minua ivaa siksi, että köyhä olen. Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, rikas ollut. Silloin en kerjäläistä koskaan oveltani kääntänyt. Mutta Zeus teki minut köyhäksi. Katso, pian voi kadota sinunkin kauneutesi, josta nyt ylpeilet, tai voi kuningattaresi sinua ankarasti rangaista sinuun vihastuessaan. Ja jos kerran Odysseus tulee, voi sinun käydä huonosti, ja ellei hän tulekaan, onhan hänellä poika, voimakas Telemakos, jonka käsiin voit joutua."
Kuningatar oli myös kuullut keskustelun ja kovin sanoin hänkin nuhteli Melantoa, luvaten kerran hänelle kovan rangaistuksen. Vielä hän pyysi Eurynomea nostamaan viereensä vieraalle istuimeksi tuolin ja levittämään sille lampaanvuodan, sillä hän tahtoi puhella muukalaisen kanssa.
Käskettyään Odysseun luokseen kysyi kuningatar tämän nimeä, sukua ja kotimaata.
"Jalo kuningatar", vastasi Odysseus. "Kuuluisa olet viisaudestasi, kaikkialla nimeäsi mainitaan ja kaikki sinulle onnistuu. Kysymyksiisi tahdon vastata, mutta älä kysy, kuka ja mistä olen. Silloin nousevat mieleeni raskaat muistot, enkä vieraitten nähden tahtoisi valittaen itkeskellä, luulisitte kenties minun viinin liikuttamana kyynelöivän."
"Oi, vieras", virkkoi Penelope. "Kova on ollut minunkin kohtaloni, kova ja raskas. Sinä päivänä minulta kaikki sammui, jona jalo puolisoni Troiaan läksi. Nyt ovat sekä Itakan että lähisaarten jalosukuiset minua kosimassa. Olen kaikin keinoin koettanut häitä viivyttää. Loin kankaan, jota päivät kudoin, yöt ratkoin ja lupasin sitten häitä valmistaa, kun kankaani, jalon Laerteen kuolinvaipan, saan valmiiksi. Kolme vuotta kului, mutta vihdoin kosijat viekkauteni keksivät. Nyt ei mikään muu tule neuvoksi kuin lopettaa tämä heidän odotuksensa. Vanhempani vaativat minua ratkaisemaan vaalini ja näen hyvin, miten Telemakos kärsii katsellessaan omaisuutensa hupenemista. — Mutta vieras, kerro nyt sinäkin, missä kotisi on?"
"Jalo kuningatar, koska välttämättä tietää tahdot, en voi olla sitä kertomatta, niin tuskaista kuin se onkin", virkkoi Odysseus. Ja hän aloitti pitkän tarinan. Kretasta hän muka oli kotoisin ja joutunut kerran parin viikon ajan pitämään Odysseuta laivaväkineen vieraanaan. Siihen suuntaan hän jatkoi kertomustaan lisäten vielä, miten oli itse joutunut onnettomuuteen. Muistot puolisosta heräsivät jälleen kirvelevinä ja Penelope itki itkemistään. Odysseus hillitsi itsensä ja katseli kylmän näköisenä puolisonsa surua, vaikka kyyneleet tahtoivat väkisin hänenkin silmiinsä nousta. Mutta Penelope oli jo monet kerrat joutunut valheita uskomaan, siksi hän nyt päätti koetella, puhuisiko vieras totta.
"Jos todella, muukalainen, olet puolisoni tavannut, voinet kertoa, minkälainen puku hänellä oli yllä luonasi vieraillessaan, minkä näköinen hän itse oli ja minkälaisia ne miehet, jotka häntä seurasivat?" kyseli Penelope.
"Oi, kuningatar", alkoi Odysseus, "vaikeata on näin kahden vuosikymmenen kuluttua niin tarkoilleen enää muistaa, mutta koetan. Yllään hän kantoi purppuraviittaa, kultasolkista ja soijissa oli petoa kiinnipitävän koiran kuva. Vielä muistan viitan alta näkyneen vartalon mukaisen, pehmeän ihotakin, joka hohti kuin kulta. Mutta enhän voi tietää, kantoiko hän tätä pukua kotoa asti, vai oliko hän sen matkalla lahjaksi saanut. Muistan vielä yhden hänen tovereistaan, kiharatukkaisen Eurybateen, jota Odysseus näytti suuresti arvossa pitävän."
Yhä voimakkaammaksi kasvoi Penelopen ikävä kuullessaan selvästi kuvattavan Odysseun puvun ja hän huudahti:
"Vieras, tosia ovat sanasi. Itse sen puvun hänelle tein, itse soljen siihen kiinnitin. Ja nyt en koskaan saa häntä kotiin tervetulleeksi toivottaa!"
"Jalo kuningatar, älä itkulla ihania kasvojasi pilaa", virkkoi Odysseus. "Puolisosi palaa. Tesprotoin kuningas Feidon itse minulle hänen tulostaan kertoi. Runsaat lahjat näin, jotka hän myötänsä tuo. Itse hän oli silloin Dodonassa Zeun orakelia kuulemassa. Siis huolesi heitä, kuningatar. Vannon Zeun ja tämän Odysseun kotilieden kautta totta puhuvani. Se päivä on lähellä, jolloin Odysseus kotiinsa saapuu."
"Sanasi toteutukoot, vieras", lausui Penelope, "vaikka sitä sydämessäni epäilenkin. Ja te neidot, laittakaa vieraalle oiva vuode, hänelle kylpy valmistakaa ja pukekaa kunnon vaatteisiin. Huomenna hän Telemakon kanssa aterioikoon. Onneton se, joka häntä uskaltaa solvata."
"Ei, kuningatar, suo minun yöni viettää kuten tähänkin asti, vuoteetta, vaipatta", kielteli Odysseus. "Samoin jalkojani en salli kenenkään neidoistasi pestä, eikö luonasi ole ketään kokenutta, vanhaa palvelijatarta."
"Puhut viisaasti, vieras", lausui kuningatar, "viisaammin kuin kenkään toinen. Eurykleia, auta vierasta, pese hänen kätensä ja jalkansa, kuten ennen isännällesi teit."
Vanha Eurykleia alkoi katkerasti itkeä ajatellessaan Odysseuta, joka kenties hänkin kulki ventovieraitten pilkattavana, tämän vieraan tavoin. "Mutta en voi olla sanomatta sitä, että tämä vieras enemmän kuin kenkään toinen täällä käynyt muistuttaa kooltaan, ääneltään ja jalkojensa muodolta Odysseuta", nyyhkytti vanhus.
"Samaa ovat muutkin sanoneet", vastasi vain Odysseus.
Vanha Eurykleia sekoitti kylmää ja kuumaa vettä miellyttävän haaleaksi ja alkoi pestä vieraan jalkoja. Odysseus pelkäsi tulevansa ilmi, sillä hänen toisessa jalassaan oli arpi, jo lapsena saatu, ja Eurykleia sen hyvin tunsi. Haavan oli villisika purrut hänen kerran käydessään Parnassolla äitinsä mahtavan isän Antolykon luona. Tämä kuulu kuningas oli käynyt tervehtimässä vävyään Laertesta ja tytärtään. Eurykleia oli nostanut vastasyntyneen Odysseun äidinisän polvelle, sanoen:
"Valitse sinä nimi odotetulle lapsenlapsellesi!"
"Sen teenkin", vastasi Antolykos. "Koska matkan varrella olen joutunut usein vihastumaan, olkoon hänen nimensä Odysseus, s.o. vihastunut. Ja kun hän varttuu, lähettäkää hänet luokseni, lahjat hänelle runsaat annan."
Näitä lahjoja oli Odysseus mennyt noutamaan. Sydämellisesti ottivat hänet vastaan sekä Antolykos, äidinisä, että äidinäiti Amfitea. Äitinsä veljien kera läksi hän Parnassolle metsästämään. Täällä hän näki tiheässä viidakossa harvinaisen ison villisian. Hän kumartui iskeäkseen sitä, mutta se ennätti ennen ja iski hirveät hampaansa Odysseun polveen, mutta samalla kaatui villisikakin kuoliaana maahan. Hoidellen saatiin haava paranemaan, mutta arpi jäi.
Tämän arven huomattuaan laski Eurykleia hämmästyneenä jalan irti ja huudahti:
"Oi, Odysseus sinä olet, armahin, nyt vasta sinut tunsin, kun käsin sinua kosketin!"
Ja hän katsahti Penelopeen, viitaten Odysseuhun, mutta Odysseus tarttui navakasti vanhaan hoitajaansa:
"Vaiti, tahdotko nyt minulle pahoin käyvän, sinä, joka minua ennen lapsena ollessani hoitelit. Ellet nyt ole hiljaa, seuraa kosto sinua."
"Oi kuningas", virkkoi vanhus hiljaa. "Vaikenen kuin kivi, etkö minua paremmin tunne. Ja kun kosijain koston hetki lyö, mainitsen sinulle ne neitosista, jotka ovat uskottomia olleet."
"Ystävä, kyllä itsekin näen, keneen luottaa saa, keneen ei. Vaikene sinä vain ja jätä loput jumalain huomaan."
Vanhus läksi noutamaan uutta pesuvettä, sillä äsken hän oli hämmästyksissään kaatanut entisen. Pesun päätyttyä läksi Odysseus jälleen Penelopen luo peittäen arven rääsyillään.
"Tahdon vielä hetken kanssasi puhella", alkoi kuningatar. "Päivän askareissa huolet asettuvat, mutta yön hiljaisina hetkinä nousee tuska sitä kalvavampana, surren ja itkien öitäni vietän. Aatokseni lainehtivat sinne tänne, kuni kevät-öitten satakielen laulu. Sekin, Aëdon raukka, Pandareon tytär, kipeästi suree Itylos-poikaansa, jonka erehdyksestä surmasi. Minun aatokseni viipyy milloin jalossa puolisossani, milloin pojassamme, enkä tiedä mitä tehdä: yhäkö täällä kotona viivyn vai olisiko minun jo toisen puolisona pois lähdettävä. Mutta kerron sinulle vielä unen, jonka äskettäin näin. Tuolla pihalla on parikymmentä hanhea, jotka vedestä vehnää noukkivat ja usein niitä huvikseni katselen. Silloin oli tulevinaan vuorilta kotka, suuri, vankkanokkainen ja surmasi ne kaikki. Itkin katkerasti hanhieni kohtaloa ja akajalaisnaisia oli kokoontuvinaan ympärilleni osaaottavina. Hetken kuluttua palasi kotka, istahti katon harjalle ja huusi selvin ihmisäänin: 'Rohkeutta, kuuluisa Ikarion tytär. Tämä ei ollutkaan unta, vaan totta. Hanhet ovat kosijoita ja minä olen puolisosi, joka tuon heille kaikille surman.' Samassa unikuva katosi, näin vain hanhien pihalla noppivan vehnänjyviä."
"Kuningatar, unenne merkityshän on itsestään selvä", Odysseus vastasi. "Uskon varmasti, että niin tuleekin käymään kuin unessa kuulitte kotkan sanovan. Hän palaa eikä syyllisiä armahda."
"Ei ole kaikkiin uniin luottamista", arveli kuningatar. "Uniakin on kahta lajia. Toiset kulkevat hohtavasta norsunluuportista ja niillä ei ole mitään arvoa, toiset astuvat luisesta käytävästä ja ne jotakin merkitsevät. Mutta tuskinpa minun uneni niihin kuuluu. — Vaan nyt, ystäväni, lähenee ratkaisun hetki lähenemistään ja se raskas aamu valkenee, jolloin minun on tämä ihana koti jätettävä. Nyt aion panna kilpailut toimeen. Odysseulla oli usein tapana ripustaa salin kattoon peräkkäin kaksitoista rengasta ja ampua yhdellä laukauksella nuoli niiden kaikkien läpi. Sen puolisoksi menen, joka jaksaa Odysseun jousen jännittää ja samanlaisen laukauksen ampua."
"Jalo Penelope, älä pitkitä kilpailuihin ryhtymistä, sillä puolisosi palaa varmasti, ennenkuin kenkään hänen joustaan jännittää jaksaa."
"Nopeasti aika kanssasi keskustellessa kuluu", virkkoi kuningatar, "mutta jumalat ovat kaikelle määränsä panneet. Nyt lienee käytävä levolle. Valitse vuoteesi, mistä parhaaksi näet."
Ja hän läksi kahden neitosen seuraamana huoneisiinsa ja painui itkien vuoteeseen.
Odysseus jäi alas saliin ja heittäytyi pehmeitten vuotien päälle pitkäkseen. Siinä hän maatessaan huomasi nuorten palvelijattarien nauraen poistuvan palatsista kosijain luo öisiin iloihin ja vihastuneena Odysseus mietti, kostaisiko hän heille heti. Mutta itsensä hilliten hän löi rintaansa, virkkaen:
"Vaiti, sydän! Olethan pahempaakin kärsiä saanut, täytyihän sinun nähdä kyplopin surmaavan toverisi, kuinka et tätä jaksaisi kestää."
Hänen siinä unetonna maatessaan läheni häntä Atene, lausuen:
"Miksi yhä valvot, onneton? Olethan omassa kodissasi, puolisosi ja poikasi lähellä."
"Oikeassa olet, jumalatar", Odysseus vastasi. "Mutta mietin, miten noista kosijoista yksin selviydyn."
"Olet epäuskoinen, Odysseus", naurahti Atene. "Moni saa tyytyä halvan tallirengin apuun, ja olenhan minä toki jumalatar, joka olen sinua tähänkin asti ahdingoista auttanut. Mutta nyt on sinun nukuttava, ilman unta ei kukaan kestä."
Odysseus vaipuikin vahvistavaan uneen, mutta hänen puolisonsa heräsi aamuyöstä ja ratkesi katkeraan itkuun.
"Oi, Artemis, Zeun pyhä tytär", hän alkoi rukoilla. "Lähetä nuolesi minuun, niin pääsen pois elämästä ja sen kärsimyksistä. Uneksin, että Odysseus oli täällä luonani, ja se uni oli niin selvä, etten tahdo voida uskoa sen olleen vain unta."
Odysseus heräsi valitukseen, nousi nopeasti vuoteeltaan ja kohottaen kätensä kohti korkeutta hän kääntyi Zeun puoleen:
"Suuri Zeus! Olet minua auttanut maa- ja merihädässä, auta minua nytkin ja näytä minulle jokin merkki."
Samassa antoi Zeus ukkosensa jyristä ja heti kuuli Odysseus toisenkin hyvän enteen. Läheisessä myllyhuoneessa, jossa aina kaksitoista naista yötä päivää oli jauhamassa, kuului jauhavan naisen ääni:
"Oi, Zeus, kaikkien jumaltenkin isä. Korkeudessasi annoit ukkosen jyrähtää. Jollekin ihmiselle se oli merkkinä, olkoon minullekin. Älä salli kosijain enää huomenna täällä asustaa. Polveni väsyvät ainaisesta jauhamisesta. Olkoon tämä heidän viimeinen elinpäivänsä!"
Odysseus iloitsi kuullessaan sekä jyrähdyksen että naisen sanat.
Jo saapuivat saliin palvelijattaret, sytyttivät tulen ja järjestelivät kaikki kuntoon. Jumalainen Telemakoskin heräsi, pukeutui ja astui Eurykleian luo kysyen, onko vierasta hyvin kohdeltu.
"Oma syynsä on, jos vuode oli epämukava. Parempaa hän ei huolinut. Ruokaa ja viiniä hän kyllä sai mielin määrin", vastasi uskollinen vanhus, kiirehtien samalla neitosia jouduttamaan puhdistustöitään, sillä tänään kosijat saapuisivat tavallista aikaisemmin. Kukin riensi tehtävilleen. Jo läheni Eumaioskin tuoden kolme parasta syöttösikaa. Hän kääntyi ystävällisesti Odysseun puoleen kysyen, saiko hän jo osakseen parempaa kohtaloa kuin eilen.
"Jumalat heidän röyhkeytensä kostakoot", vastasi Odysseus.
Samalla läheni Melantioskin, vuohipaimen, tuoden tullessaan parhaat vuohet. Hän ei malttanut taaskaan olla pilkkailematta vierasta:
"Vai täällä sinä yhä vetelehdit, laiskuri! Laita jo luusi täältä! Me emme taida selvitä toisistamme ilman perinpohjaista tappelua."
Odysseus ei huolinut vastata moiseen puheeseen, nyykäyttihän vain merkitsevästi päätään. Jo astui sinne Filoitioskin, kolmas paimen, ajaen myöskin uhkeita tavaroita palatsiin. Hän läheni Eumaiosta kysellen:
"Ken on tuo vieras kulkija, mistä maasta ja mitä sukua? Miesparka! Muodoltaan hän on kuin kuningas. Mutta useinhan jumalat ottavat näiltäkin onnenpäivät."
Hän läheni Odysseuta, tarttui hänen käteensä ystävällisesti virkkaen:
"Terve sinulle, vieras! Sinua katsellessani nousee kyynel silmääni, sillä muistan jaloa isäntääni. Kenties hänkin kiertelee parast'aikaa risoissaan ventovieraita maita. Jos hän taas Hadeessa jo on, säälin häntä vielä enemmän. Sellaista isäntää oli ilo palvella. Jo olisinkin aikoja sitten täältä lähtenyt, noitten korskeitten kosijain parista poistunut toisille maille, ellen yhä odottaisi Odysseun paluupäivän koittoa."
"Viisas näyt olevan, paimen", Odysseus vastasi. "Siksipä sinulle sanonkin ja sanani valalla vahvistan: ennenkuin täältä tänään lähdet, olet näkevä Odysseun palaavan ja kovasti kosijoille kostavan."
Lehmipaimen virkkoi silloin:
"Zeus sanasi toteuttakoon!" Ja uskollinen Eumaioskin yhtyi toivomukseen kaikesta sydämestään.
Näiden uskollisten palvelijain siinä keskustellessa suunnittelivat kosijat, miten surmata Telemakos. Mutta silloin lensi siitä ohitse kotka, kynsissään vapiseva kyyhky.
"Siinä oli enne", Amfinomos virkkoi. "Aikeemme ei tule onnistumaan.Käykäämme ennemmin aterioimaan."
Toisetkin siihen yhtyivät ja joukko painautui saliin. OdysseulleTelemakos osoitti istuimen aivan ovensuussa ja virkkoi:
"Kas tässä viiniä! Istu siinä rauhassa. Tämä ei, näes, ole mikään ravintola, vaan Odysseun talo, jossa minä nyt olen isäntänä. Ja te kosijat, antakaa vieraamme istua rauhassa, ettei tappelua synny."
Kiukuissaan purivat kosijat huulta kuullessaan Telemakon sanat jaAntinous sanoi:
"Ei ole helppoa kuulla noin rohkeita sanoja, mutta kärsikäämme, kunnesZeus toisin päättää."
Kotvan aikaa kului rauhassa, mutta jo alkoi taas kuulua pilkkasanoja ja samelainen, upporikas Ktesippos ilkkui:
"Onhan oikeus ja kohtuus, että Telemakon vieraat saavat mitä muutkin vieraat. Minäkin annan tälle lahjani."
Ja sen sanottuansa hän tarttui härän reisiluuhun ja heitti sen kohti Odysseuta, joka kuitenkin ennätti väistää. Harmistuneena huudahti silloin Telemakos:
"Sinun onneksesi se ei osunut, muuten olisi peitseni sinut lävistänyt ja isäsi olisi saanut häitten sijasta valmistaa sinulle hautajaisia. Eikö se teistä riitä, että omaisuuteni tuhlaatte, pitääkö teidän solvata vieraitanikin. Soisin teidän ennemmin onnistuvan murhahankkeissanne minua vastaan, kuin tahtoisin nähdä ainaista ilkitöitten harjoitusta."
Kaikki vaikenivat, mutta pian virkkoi Agelaos:
"Älköön teistä kukaan pahastuko Telemakoon sanoista. Mutta tahtoisin häntä itseään tekemään lopun tästä. Kosk'ei ole enää vähintäkään toivoa Odysseun paluusta, olisi tietysti selvintä, että Penelope heti valitsisi puolison itselleen, silloinhan sinä, Telemakos, saisit yksin rauhassa hoitaa omaisuuttasi."
Telemakos vastasi siihen:
"En ole estellyt äitini avioliittoa, päinvastoin saisi hän vielä runsaat lahjatkin. Mutta jumalat varjelkoot minua karkoittamasta häntä kodista vastoin tahtoansa."
Atene herätti heissä silloin naurun halun, ja kaikki kosijat alkoivat nauraa luonnotonta naurua kasvot vääntyneinä ja kyynelten valuessa silmistä.
Silloin alkoi tietäjä Teoklymenos:
"Oi, ihmisparat, mitä nyt tuleekaan tapahtumaan. Katsokaa, pimeys leijailee ympärillänne, kyyneleet silmistänne vierivät, oi, seinät ovat veren tahraamat, tuskan huutoja kuuluu ja katsokaa, katsokaa, eteinen on varjoja täynnä, piha samoin ja kaikki kiirehtivät Hadesta kohti! Katsokaa, oi näettekö, aurinko on sammunut, murhan pimeys peittää kaiken!"
Kosijat nauroivat yhä makeammin ja Eurymakos virkkoi:
"Tuo vieras on hullu! Taluttakaa hänet ulos valoon, koska täällä on niin pimeä olevinaan."
"Terveet ovat jalkani, minulla on pari silmiä, samoin korvia, osaan itsekin ulos ja lähdenkin heti, sillä kohta on jokaisen teidän hetkenne lyönyt", lausui tietäjä, lähtien pois ystävällisen Peiraion luo.
Kosijat yhä nauroivat ja eräs heistä sanoi:
"Jopa sinulla on huono vieras-onni, Telemakos-parka. Toinen vieraistasi on tuollainen rääsyläinen, toinen taas hullu. Tekisit viisaammin, jos panisit molemmat laivaan ja veisit sikelien luo, siellä maksetaan tuollaisista rahaa."
Näin ilkkuen nauttivat kosijat uhkeata aamiaistaan aavistamatta, minkälaisen illallisen Odysseus Atenen avulla heille tulisi valmistamaan.
Penelope nousi neitostensa kera palatsin aarrehuoneisiin kädessä kultainen avain, jossa oli norsunluinen pää. Täällä aarrekammioissaan säilytti Odysseus kerran nuorena spartalaiselta Ifitolta saamaansa arvokasta jousta. Hän ei milloinkaan kuljettanut sitä muassaan, piti vain tallessa nuoruudenaikuisen ystävyyden muistona. Täällä huoneissa oli suuria arkkuja täpö täynnä kallisarvoisia vaatteita ja muita rikkauksia. Penelope otti naulasta jousen ja silloin tulvehtivat voimakkaina mieleen onnellisten vuosien muistot. Itkien hän katseli Odysseun lempijousta. Sitten hän läksi alas, parin neitosen kantaessa silmukkarenkaita, joiden läpi nuolen tuli lentää. Saavuttuaan alas saliin hän pysähtyi ovelle virkkaen:
"Rohkeat kosijat! Te täällä mielin määrin majailette ja pakotatte minut ratkaisuun. Kuulkaa, tänään pidämme kilpailut, silloin näemme, ken teistä voittaa. Tässä on jalon puolisoni jousi. Ken sen jaksaa jännittää ja yhdellä laukauksella nuolen kaikkien kahdentoista renkaan läpi ampuu, häntä puolisona seuraan ja jätän ainiaaksi tämän minulle niin rakkaan kodin."
Samalla hän ojensi jousen Eumaiolle kosijoille annettavaksi. Mutta Eumaioskaan ei voinut kyyneleitään pidättää, niin selvästi muistui rakas isäntä mieleen ja Filoitioskin ratkesi itkuun.
"Te tomppelit! Vai tässä te rupeatte vetistelemään ja lisäätte kuningattaren surua. Ellette voi itseänne hillitä, menkää ulos itkemään, niin ei kilpailumme häiriinny. Tässä on työtä tarpeeksi, sillä harva pystyy Odysseun kanssa kilpailemaan."
Niin lausui Antinous, mutta sydämessään hän kuitenkin luuli jaksavansa jousen jännittää ja voiton saada. Silloin virkkoi Telemakos:
"Miten mieletön olenkaan, kun riemuitsen kilpailusta! Miehet, koettakaa onneanne, katsokaa, onhan palkkannekin verraton, nainen ihana, jollaista toista ei etsimälläkään löydä! Tekeepä minunkin mieleni yrittää. Jos voitan, silloin saan pitää äidin luonani."
Hän asetti renkaat pitkään riviin, heitti vaipan hartioiltaan, tarttui jouseen ja yritti jännittää, mutta turhaan. Kolmesti hän koetti, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Silloin Odysseus viittasi häntä luopumaan yrityksestä ja Telemakos kehoitti muita koettamaan onneaan.
Antinous ehdotti aloitettavaksi samassa järjestyksessä, jossa he pöydässä istuvat. Nousi silloin Leiodes ja tarttui jouseen, mutta turhaan yrittivät hänen hienot, töihin tottumattomat sormensa sitä jännittää. Toivotonna hän jätti jousen virkkaen:
"Turhaa työtä taidatte tehdä. Viisainta lie ajoissa luopua tavoittelemasta sitä, mitä ei kuitenkaan saa. Te kaikki luulette onnistuvanne, mutta jouseen tartuttuanne huomaatte saavanne lähteä etsimään itsellenne puolisoa muualta."
Harmistuneena virkkoi silloin Antinous: "Mitä puhetta se sellainen on! Jollei sinun äitisi sinua jousenjännittäjäksi synnyttänytkään, ei sinun tule ajatella kaikkia yhtä mahdottomiksi. Melanteus, tuo talia, lämmitä sitä ja voitele sillä jousi, niin näette, miten käy."
Melanteus teki kuten käskettiin, kosijat koettivat vuoroitellen, mutta ainoakaan ei onnistunut. Nyt olivat jäljellä ainoastaan Eurymakos ja Antinous, joukon etevimmät urheilijat.
Kilpailujen kestäessä oli Odysseus Eumaion ja Filoition seuraamana astunut ulos. Täällä hän kysyi heiltä, kenen puolta he pitäisivät, jos Odysseus kerran palaisi. Empimättä vastasivat silloin molemmat henkensä Odysseun puolesta antavansa ja rukoilivat, että Zeus kerran sallisi rakastetun isännän palata.
"Toivonne on toteutunut", lausui nyt Odysseus. "Katsokaa, tässä hän seisoo edessänne kahden pitkän vuosikymmenen kuluttua. Te olette palvelijoista ainoat, jotka kotiatuloani olette odottaneet. Jos jumalat minun voittaa suovat, maksan teille runsaan palkan. Puolison teille hankin ja kodin läheltä omaani annan ja siitä lähtien teitä kohdellaan Telemakon ystävinä ja veljinä. Osoittaakseni totta puhuvani, katsokaa arpea polvessani, jonka kerran Antolykon vieraana ollessani sain."
Nähdessään suuren arven tunsivat uskolliset palvelijat heti isäntänsä ja lankesivat itkien hänen kaulaansa.
"Ystävät, ei ole nyt itkuun aikaa", virkkoi Odysseus; "varovaisia on meidän vielä oltava. Nyt käyn minä yksin sisään, seuratkaa te vasta hetken päästä. Sinä, Eumaios, käy sulkemaan ovet naisten puolelle ja varoita, ettei kenkään sieltä mihinkään liikahda, vaikka melua alkaisikin täältä kuulua. Sulje sinä, Filoitios, lujasti linnan portit. Tuolla sisällä pyydän minäkin saada jännittää jousta. Kukaan ei sitä tietysti minulle anna, mutta ojenna sinä, Eumaios, se käteeni, kosijain vastusteluista huolimatta."
Nyt hän astui jälleen sisään ja istuutui entiselle paikalleen.Eurymakos oli parast'aikaa voimiaan ponnistaen koettamassa onneaan,mutta vaikka hän kuinka rasvasi jousta, ei hän jaksanut sitä jännittää.Sekä harmissaan että murheissaan hän luopui yrityksestä huoaisten:
"Tämäpä häpeä! En yksin Penelopen menettämistä sure, onhan sekä Itakassa että muualla neitoja kyllin, mutta se on harmini syynä, että me kaikki olemme niin paljoa huonompia kuin jumalainen Odysseus. Johan jälkimaailmakin meitä siitä pilkkaa."
"Ei, Eurymakos, ei niin", lohdutti Antinous. "Etkö muista, että tänään on Apollon juhlapäivä, tuon jousenampujan suojelijan. Onhan mahdotonta, että kenkään nyt voisi onnistua. Mutta yrittäkäämme huomenna ja silloin paremmalla onnella."
Toiset olivat samaa mieltä ja meluten he tarttuivat viinipikareihinsa, kun Odysseus sanoi:
"Oikeassa olette. Huomenna jumalat varmasti antavat jonkun teistä voittaa. Mutta antakaa jousi minulle, minäkin koettaisin, vieläkö on jäsenissäni voimaa, vai joko vaivat ovat sen kokonaan vieneet."
Mutta silloinkos kosijat raivostuivat ja Antinous, joka tavallisesti esiintyi heidän puhemiehenään, huudahti:
"Kaikkea sitä kuullakin saa! Olethan, mies, vallan järkeä vailla! Eikö se jo riitä, että saat olla täällä sisällä, syödä kanssamme ja kuunnella keskustelujamme. Jätä jousi rauhaan! Jos voittamaan sattuisitkin, lähettäisimme sinut säälittä julman kuningas Eketon luo ja siellä et vähällä selviäisi."
Mutta Penelope, pahastuneena Antinoun karkeista sanoista, nuhteli puhujaa:
"On väärin puhua noin Telemakon vieraille. Jos hän pystyisikin kokeeseen, eihän tarvitsisi pelätä, että hän minua puolisokseen vaatisi."
"Oi, jalo Penelope", vastasi hälle kosijain puolesta Eurymakos. "Sitähän emme pelkää, mutta ihmisten nauru ja pilkka on heti valmiina ja kautta maitten sanotaan: jopa oli ylväällä kuningattarella vähävoimaisia kosijoita, koska kuljeskeleva kerjäläinen heidät voitti."
"Teidän maineenne ei tähänkään asti liene suuri", virkkoi Penelope. "Sallikaa vieraan voimiaan koettaa. Jos hän onnistuu, annan hälle juhlavaatteet, miekan ja keihään."
Mutta Telemakos kääntyi kuningattaren puoleen, sanoen:
"Äitini, kenelläkään ei ole jouseen suurempaa oikeutta kuin minulla. Joko sen sitten annan tai en. Käy sinä huoneisiisi, hoitele siellä tehtäviäsi, miesten asia on aseista puhua."
Hämmästyneenä katsahti Penelope poikaansa ja huoneisiinsa käydessään hän mietti Telemakon sanoja. Mutta samassa nousivat taas mieleen muistot Odysseusta ja kyyneleet kohosivat kauniin kuningattaren silmiin.
Salissa Eumaios tarttui jouseen aikoen jättää sen Odysseulle, mutta kosijat nostivat silloin sellaisen melun, että paimen laski säikähtyneenä jousen kädestään.
"Eumaios, ethän kaikkia voi totella", nuhteli Telemakos. "Ojenna heti jousi vieraalle, jos vihaani välttää tahdot. Ellet tottele, karkoitan sinut heti pois talostani."
Eumaios totteli silloin heti, ojensi Odysseulle jousen ja kiirehti sitten Eurykleian luo, käskien sulkea naisten ovet Odysseun määräysten mukaan. Filoitios niinikään pujahti ulos ja sulki lujasti palatsin portit.
Odysseus otti jousen käteensä, käänteli ja katseli sitä joka taholta, olisiko se hänen poissaollessaan päässyt pilaantumaan. Kosijat naureskelivat hänen tarkastukselleen.
"Kas, kas, miten hän tarkastelee niinkuin olisi oikein asiantuntija. Ehkäpä hänellä on kotonaan useitakin tuollaisia. Tai kenties hän aikoo tehdä samanlaisen itselleen", ivailivat he.