"Matkallamme jouduimme nyt jumalien suosikin Aiolon, Hippoteen pojan, hallitsemalle saarelle, jota kuparimuurit ympäröivät. Aiolos asui täällä onnellisena puolisonsa ja kuuden poikansa kanssa, joilla kullakin oli oma sisar puolisona. Kokonainen kuukausi vierähti täällä ystävällisen kodin piirissä, mutta kun sen kuluttua aloin valmistella lähtöä, antoi kuningas hyödyllisiä neuvoja sekä yhdeksänvuotisen härän nahasta tehdyn säkin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet, paitsi länsituulen. Zeus oli näet tehnyt Aiolosta tuulien jumalan, jonka vallassa oli pidättää tai päästää tuulia mielensä mukaan. Säkin suun hän sitoi niin lujasti kiinni hopeahihnalla, ettei tuulen hengähdystäkään sieltä tullut. Länsituulen tuli meidät kotiin saattaa. Mutta eivät käyneet nytkään toteen isännän onnentoivotukset, turmioomme oli oma hulluutemme syynä.
"Jo yhdeksän vuorokautta oli kulunut ja kun kymmenes valkeni, näimme kotisaaremme merestä kohoavan ja sen rannoilta öisten vahtitulien tuikkavan. Miten ollakaan, minut valtasi yht'äkkiä tavaton väsymys. Olin koko ajan valvonut hoitaakseni itse alusta, mutta nyt vaivuin uneen. Siinä nukkuessani katselivat toverini Aiololta saatua säkkiä ja puhelivat keskenään:
"'Kas, sillä miehellä on aina onni myötä. Joka paikassa hän saa osakseen vain kunniaa ja lahjoja. Toista on meidän. Samat tiet mekin olemme kulkeneet, mutta kotiin palaamme tyhjin käsin. Troiasta hän sai runsaat saaliit ja nyt taas lahjoittaa Aiolos hälle koko säkillisen aarteita. Katsotaanpas, mitä siellä oikein on!'
"Kaikki suostuivat ehdotukseen, he avasivat säkin, mutta heidän suureksi kauhistuksekseen hyökkäsivätkin sieltä kaikki ilman tuulet ulos kovalla raivolla ja heittelivät aluksiamme aalloilla. Minut valtasi herättyäni niin syvä epätoivo, että mietin heittäytyä aaltoihin, silloinhan nämä tuskat päättyisivät. Päätin sentään vielä alistua ja kantaa onnettomuuteni.
"Tuulet ajoivat laivamme takaisin Aiolon saaren rantaan. Valitsin kaksi miestä toverikseni ja läksin astumaan kuninkaan komeata palatsia kohti. Istahdimme ovensuuhun, mutta ihmeissään virkkoi Aiolos: 'Odysseusko siellä? Minkä jumalan viha sinua noin seuraa? Mehän lähetimme sinut hyvin varustettuna kotiasi kohti.'
"Syvän surun vallassa kerroin hänelle, miten meille oli käynyt, ja koetin parhaani mukaan liikuttaa hänen sydäntään. Mutta vaiti istui koko aterioimassa ollut perhe, kunnes isä vastasi:
"'Lähde nopeasti pois, onneton. En koskaan ole auttanut miestä, jota jumalat vihaavat', ja niin hän karkoitti meidät saareltaan. Nyt alkoi toivoton matkamme jälleen.
"Kuusi vuorokautta me harhailimme meriä, yötä päivää, kunnes seitsemäntenä saavuimme laistrygonien satamaan, Lamoon. Tämän maan asukkaat ovat kuuluisaa paimenkansaa, ja heidän maassaan päivän ja yön rajaa tuskin huomaa.
"Saavuimme oivaan satamaan. Toiset laivat ohjasivat kulkunsa sataman perälle, mutta minä jätin alukseni aivan sataman suulle ja nousin rantakalliolle ympärilleni katselemaan. Mitään asumuksia en nähnyt, savua vain kohosi jostain. Lähetin kolme miehistäni ottamaan selkoa, mikä kansa täällä asuu, ja he kohtasivatkin pian nuoren neidon, kuningas Antifateen miehekkään tyttären. Miesten kysyttyä, ken maassa hallitsi, ohjasi neito nämä heti kuninkaan palatsiin. Täällä he kohtasivat maan kuningattaren, suuren kuin vuori, ja hän kutsutti heti kotiin puolisonsa kansankokouksesta. Tultuaan sieppasi tämä heti yhden miehistämme ja söi. Toiset kaksi lähtivät silloin juoksemaan laivoilleen, mutta Antifates kutsui huutamalla kansansa kokoon, ja kohta oli rannalla tuhatlukuinen joukko. Kiviä heitellen he murskasivat kaikki aluksemme ja sieppasivat miehemme kuin kalat merestä saaliikseen. Ainoastaan oma laivani, jonka olin sataman suulle jättänyt, pääsi pakoon miesten soutaessa henkensä edestä.
"Suuri oli tuskamme, mutta samalla olimme onnellisia pelastuksestamme. Laivamme joutui nyt Aiaian saarelle, jossa asui ihana, mutta samalla vaarallinen jumalatar Kirke, auringon jumalan ja Okeanon tyttären Persen tytär. Saavuimme hyvään satamaan, mutta kahteen vuorokauteen emme liikkuneet missään, surimme vain kohtaloamme. Kolmantena otin keihään ja miekan ja läksin ympäristöä tarkastelemaan. Kiipesin korkealle vuorelle ja näin silloin metsän keskeltä kohoavan kiemurtelevan savupatsaan. Aioin lähteä sitä kohti, mutta maltoin mieleni ja arvelin viisaammaksi lähettää sinne ensin urkkijat. Takaisin vuorelta astuessani näin suurisarvisen hirven, jonka varmaan joku jumala, onnettomuuttamme säälien, eteeni lähetti. Kaasin sen ja kuljetin raskaan taakkani alukseen.
"'Ystävät, vaikka kohtalomme on kova, emme kuitenkaan Hadeeseen astu ennenkuin hetkemme lyö', virkoin tovereilleni. 'Kas tässä, älkäämme itseämme suotta nälkään näännyttäkö.'
"Miehet lähenivät saalistani ja pysähtyivät hämmästyneinä, sillä se oli harvinaisen iso. Tarpeeksi ihmeteltyään ryhtyivät he valmistamaan ateriaa; söimme tyytyväisinä ja joimme oivallista viiniämme. Seuraavana aamuna sanoin:
"'Toverit, kovia olemme kokeneet, idän tai lännen suuntaa emme tiedä, emme edes aavista, missä päinkään olemme. Mikä nyt neuvoksi? Ken teistä avun keksii, puhukoon. Saari on asuttu, näin savun sen keskeltä nousevan.'
"Mutta miesten mieleen johtui tovereittemme surullinen kohtalo ja he alkoivat katkerasti itkeä. Itkulla ei mihinkään päästä, arvelin, ja siksi jaoin laivaväkemme kahteen joukkoon, toisen johtoon asetuin itse, toisen johtajaksi panin rohkean Eurylokon. Arpa määräsi Eurylokon joukon lähtemään tutkimusretkelle saaren sisäosaan, me muut jäimme rannalle.
"Joukko saapuikin pian Kirken komealle asunnolle. Ulkopuolella käyskenteli joukko susia ja leijonia, joiden miehet pelkäsivät kimppuunsa hyökkäävän, mutta nämä lähestyivät tulokkaita häntäänsä ystävällisesti heiluttaen kuni isäntäänsä ikävöivät koirat. Kaikki ne olivatkin Kirken loitsimia ihmisiä. Miehemme pysähtyivät ovelle ja kuulivat silloin sisältä kangasta kutovan naisen ihanaa laulua. Tulijat päättivät huutaa saadakseen laulajan houkutelluksi ulos. Heidän äänensä kuultuaan avasikin Kirke komeat ovet pyytäen heitä käymään huoneeseen. He, raukat, seurasivatkin pyyntöä, ainoastaan Eurylokos jäi ulos petosta epäillen. Kirke tarjosi nyt vierailleen mitä parhaimpia herkkuja, mutta niihin hän olikin sekoittanut omia taikaryytejään ja -juomiaan. Samassa hän kosketti heitä taikasauvallaan, muuttaen miehemme sioiksi. Sian pää ja ruumis, mutta ihmisen sielu heillä oli, ja siellä sikopahnassa he ratkesivat kaikki haikeaan itkuun. Huomattuaan tovereittensa onnettoman kohtalon riensi Eurylokos vaikerrellen laivallemme. Vasta monien kyselyjen jälkeen sai hän sanotuksi, miten heille oli käynyt. Sieppasin heti oivan miekkani ja käskin Eurylokon johtamaan minut taikalinnalle. Mutta hän lankesi jalkojeni juureen ja polviani syleillen rukoili, etten läksisi, vaan että nopeasti pyrkisimme pakoon. Käskin hänen jäädä rannalle ja läksin yksin astumaan kohti saaren keskustaa.
"Tiellä kohtasin kultasauvaisen Hermeen, joka minua läheni hennon nuorukaisen muodossa.
"'Minne matkaat yksinäsi, onneton?' hän lausui.
"'Toverisi ovat suljetut Kirken sikalaan, ja varmasti päättyy sinunkin matkasi sinne, ellet apua saa. Mutta neuvon sinulle pelastuksen. Kas tässä, ota tämä yrtti; kun se on mukanasi, eivät Kirken keinot tehoa. Hän aikoo sinullekin taikajuomiaan juottaa, mutta kun hän pitkällä sauvalla sinuun koskee, tartu silloin miekkaasi ja syöksy häntä kohti kuin aikoisit hänet surmata. Silloin hän peljästyen tarjoo sinulle lempeään. Sitä et saa hyljätä, mutta ensin täytyy sinun vaatia häneltä jumalallinen vala, ettei hän sinulle mitään pahaa tee.'
"Sen sanottuaan hän otti maasta yrtin, jota jumalat nimittävät mölyksi. Sen juuri on aivan musta, mutta kukka valkea kuin maito. Hermes läksi nyt Olympoa kohti, mutta minä lähenin sykkivin sydämin Kirken asuntoa. Ovella pysähdyin ja kun jumalatar kuuli ääneni, avasi hän kultaovensa kutsuen minut sisään. Hopeakoristeisen tuolin hän minulle tarjosi, jakkaran jalkaini alle asetti ja sekoitti viinejä juodakseni. Tyhjennettyäni pikarin hän kosketti minua sauvallaan, huutaen:
"'Sikojen pariin! Siellä toisetkin toverisi ovat.'
"Silloin vedin miekan huotrasta ja syöksyin häntä kohti, mutta Kirke vaipui jalkoihini puhuen:
"'Ken olet ja mistä tulet? Mikä on sukusi ja missä on kotisi? Näen, ettei taikajuomani sinuun tehoa, ja tähän asti ei kukaan ihminen ole sitä turmiotta juonut. Olet Odysseus! Kerran hän saapuu luokseni palatessaan mustalla aluksellaan Troiasta, niin on ennustettu. Pistä miekkasi pois ja tule luokseni. Rakkauteni saat ja onnea sinulle runsaasti ja'an.'
"'Ei, jumalatar, miten voit sellaista ehdottaakaan', vastasin hänelle. 'Luuletko minun rakkaudestasi huolivan, olethan toverini niin kurjaan tilaan saattanut. Mutta jos vannot jumalaisen valasi, ettet minua tuhoa, jään luoksesi.'
"Kirke vannoikin heti.
"Sillä aikaa järjestivät hänen neljä apulaistaan, lähteitten ja lehtojen haltijattaret, juhla-aterian. Yksi heistä valmisti minulle virkistävän kylvyn. Asetuimme aterioimaan ja eteeni tuotiin mitä paraimpia herkkuja, mutta en koskenut niihin. Ihmetellen kysyi silloin Kirke:
"'Mikset syö, Odysseus, miksi ruokiani halveksit? Vai mietitkö jotain salajuonta?'
"'En, Kirke. Mutta luuletko kenenkään rehellisen, kunnon miehen suupalaakaan maistavan niinkauan kuin hänen toverinsa ovat salpojen takana. Jos tahdot, että herkkujasi nautin, laske heidät vapaaksi.'
"Heti läksikin Kirke sikalaansa kohti ja laski ulos sioiksi muuttamansa miehet. Heidän keskellään seisten hän voiteli heitä vastavoiteilla, ja heti putosivat harjakset heistä ja edessäni seisoi reipas joukko entistään nuorempia, kookkaampia ja kauniimpia miehiä. Minut nähtyään riensivät he itkien luokseni ja koko palatsi kaikui tervehdyshuudoista. Kirke kehoitti minua vetämään aluksemme maihin ja kätkemään matkatavaramme rantaluoliin. Sen tehtyäni odottaa hän koko laivaväkeämme luokseen.
"Saavuttuani rantaan juoksivat toverini vastaan itkien aivan hillittömästi. Minut nähtyään heidät nimittäin valtasi sellainen riemu kuin jos he olisivat jo Itakaan päässeet, sanoivat he.
"'Mutta kerro, kerro, missä toverimme ovat!' kuului yhdestä suusta.
"En siihen kuitenkaan ryhtynyt, vaan kehoitin heitä nopeasti tyhjentämään laivan ja seuraamaan minua Kirken luo, jossa toiset toverimme parhaillaan juhlivat. He tottelivat heti, paitsi Eurylokos.
"'Hullut, sinnekö riennätte", nuhteli hän. "Kirke muuttaa teidätkin sioiksi tai leijoniksi. Ettekö muista, miten kyklopin luona kävi? Odysseun liikarohkeus sai sielläkin aikaan monen ystävän kuoleman.'
"Olin harmistuneena tarttumaisillani miekkaan, mutta toiset saivat minut rauhoittumaan ehdottamalla, että Eurylokos jäisi laivaan sitä vartioimaan. Sinne hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan seurasi meitä.
"Kirken luona puhkesivat jälleen valitukset toverien kohdatessa toisensa. Mutta Kirke sai ystävällisin sanoin kaikki rauhoittumaan. Ja siitä hetkestä me jäimme Kirken luo kokonaiseksi vuodeksi. Sen kuluttua virkkoivat toverini:
"'Etkö kotimaatasi enää muistakaan! Oi, lähtekäämme, muista kerran ennustetun, että kotimaallesi pääset.'
"Heidän sanansa saivat sydämeni lämpiämään ja jäätyäni Kirken kanssa kahden kesken rukoilin häntä: 'Hyvä jumalatar, ole armelias, täytä lupauksesi ja lähetä meidät kotiimme. Jo kaipaamme sinne.'
"'En teitä vasten tahtoanne pidättää tahdo', virkkoi jumalatar. 'Mutta vielä on teidän tehtävä matka Hadeeseen puhuttelemaan Teeban sokean profeetan Teiresiaan haamua, hänen, jonka järki on Hadeessakin säilynyt toisten siellä vain järjettöminä haamuina harhaillessa.'
"Silloin vaivuin epätoivoon ja tuskissani toivoen kuolemaa valitin:
"'Oi Kirke, Kirke, ken sen tien meille opastaa, eihän kukaan koskaan ole vielä laivallaan varjojen valtakunnassa käynyt?'
"'Älä siitä huolehdi, Odysseus', vastasi Kirke valitukseeni. 'Nosta vain purjeesi ja jättäydy tuulen valtaan, kyllä se sinut perille vie. Saavuttuasi Okeanos virralle nouse rannalle ja lähde Pyriflegetos ja Kokytos jokien yhtymäkohtaan, jossa kallio kohoaa. Siihen kaiva kuoppa, jalan mittainen joka suuntaan ja sen reunalla uhraa kuolleille uhrit: ensin hunajaa ja maitoa, sitten suloista viiniä ja vihdoin vettä, jolle siroittelet hienointa viljaa. Vainajia huutaen lupaa pyhästi Itakaan saavuttuasi uhrata parhaat uhrisi ja etenkin Teiresiaalle laumasi paras lammas. Rukoiltuasi teurasta uhrieläimesi pitäen niitä Manalaan päin käännettynä, mutta käänny itse poispäin. Silloin alkavat vainajien varjot sinua joukottain lähestyä. Käske toveriesi rukoillen uhrata lammasuhreja, mutta vedä itse miekkasi tupesta, äläkä laske varjoja lähenemään uhriverta, ennenkuin Teiresiaan kanssa olet puhunut. Siellä, suuri Odysseus, lähestyy tietäjä sinua ja ilmoittaa sekä tien että suunnan, miten kotiisi pääset.'
"Aamun koittaessa riensin toverieni luo ilmoittaen, että Kirke salli meidän lähteä.
"Heidän riemunsa oli rajaton, mutta kuultuaan, että tiemme kulki Hadeen kautta, muuttui se suunnattomaksi epätoivoksi ja valitukseksi. Kohtaloamme emme kuitenkaan voineet välttää, vaan lähdettävä meidän oli. Yksi joukostamme joutui kuitenkin jo ennen meitä Hadeen varjona kulkemaan, nimittäin Elpenor, seurueemme nuorin. Hän oli kiivennyt katolle vilpoisempaan paikkaan nukkumaan, mutta herättyään tovereitten lähtötouhuun ei hän muistanutkaan olevansa korkealla, vaan putosi suin päin alas taittaen niskansa.
"Laivalle tultuamme näimme Kirken toimittaneen sinne kaksi lammasta, jotka tarvitsimme Hadeessa uhratessamme."
"Murhemielin astelimme laivaan ja nostimme purjeet. Hyvässä tuulessa mennä viiletti aluksemme kohti tuntematonta kohtaloa. Auringon laskiessa saavuimme Okeanon rajalle kimmeriläisten asuinpaikkojen luo, joita ei koskaan auringon kehrä lämmitä, ei taivaalle noustessaan eikä sieltä poistuessaan, vaan ihmisparkoja verhoaa ainainen yö. Laskimme laivamme rantaan ja läksimme uhrieläimiämme taluttaen astumaan Kirken määräämälle paikalle. Tein sinne kuopan ja uhrasin vainajille, kuten Kirke käski. Silloin kohosi vainajia Manalan syvyyksistä. Sieltä tuli nuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista, nuoria, hentoja tyttöjä ja sodissa kaatuneita sankareita. Kaikki alkoivat horjuen ja kirkuen astella kuopan ympärillä. Miekka kädessä pidin heitä kuitenkin loitommalla, kunnes Teiresias-tietäjän kohtasin.
"Ensimäisenä läheni äsken kuolleen toverimme Elpenorin haamu. Itkien hän kertoi tapaturmastaan ja rukoilemalla rukoili, etten jättäisi häntä hautaamatta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä.
"Nyt läheni äitini Antikleian, Antolykon tyttären, varjo. Minun Troiassa ollessani oli hän kuollut. Nähdessäni hänet taaskin itkuun ratkesin, mutta en laskenut häntä enemmän kuin muitakaan kuopan reunalle. Vihdoin saapui teebalaisen Teiresiaan haamu.
"Tunnettuaan minut hän virkkoi:
"'Miksi, onneton, auringon valosta tänne ilottomille maille tulit? Mutta väisty syrjään, salli minun maistaa verta, silloin sinulle totuuden ilmoitan.'
"Pistin heti miekan tuppeen ja hän, verta juotuaan, alkoi:
"'Suuri Odysseus, kysyt minulta, miten kotiasi pääset. Vaikeat ovat matkasi, Poseidon sinua vihaa, koska olet puhkaissut hänen rakkaan poikansa Polyfemon silmän. Siitä huolimatta pääsette kotiin, jos vain voit pitää sekä itsesi että toverisi kurissa Trinakian saarelle saavuttuanne. Siellä on laitumella kaikkitietävän Helion karja. Jos sen jätätte koskematta, saavutte varmasti Itakaan, mutta jos siihen käsiksi käytte, käy teille huonosti. Laivasi ja toverisi menetät ja itse pääset kotiin vasta aikojen kuluttua, silloinkin ventovieraalla aluksella. Kotisi on silloin huonossa kunnossa, vieraat miehet siellä mellastavat, ihanaa puolisoasi kosivat ja omaisuuttasi tuhlaavat. Sinä surmaat heidät kaikki, mutta kostettuasi ota airo mukaasi, lähde kauas sisämaahan kansan luo, joka ei merestä mitään tiedä, ei suolaa ruuassaan suvaitse eikä laivoja milloinkaan näe. Siellä uhraa jumal'uhrisi mahtavalle Poseidonille ja kotiin palattuasi kaikille muille taivaanvaltiaille. Pitkä elinaika on edessäsi, kauas elosi iltaan ehdit ja kansat ympärilläsi onnellisina elävät. Vihdoin saapuu mereltä kuolo, joka päiväsi hiljaa päättää.'
"Hänen lopetettuaan, virkoin:
"'Oi, Teiresias, se siis on jumalain tahto. Mutta katso, tuolla äitini ääneti istuu katsettaan kohottamatta. Sano, miten tuntisi hän minut pojakseen?'
"'Se ei vaikeuksia tuota', puhui tietäjä. 'Jos ketä tahdot puhutella, laske hänet uhriveren ääreen, silloin hän todet sanoo. Kenet pois karkoitat, hän ääneti poistuu.'
"Teiresias poistui, mutta minä jäin odottamaan äitini lähenemistä.Verta maistettuaan hän heti tunsi minut ja puhui vaikeroiden:
"'Rakkahin lapseni, miten olet elävänä tänne öiseen pimeyteen tullut? Vaikeata on elävän täällä olla. Hirveät virrat ja suuret joet tällä virtailevat eikä Okeanon poikki ole vielä koskaan kenkään päässyt. — Vastako nyt Troiasta palaat, etkö Itakassa olekaan vielä käynyt, etkä puolisoasi kohdannut?'
"'Äitini, tuskat minut tänne toivat', vastasin. 'Tulin neuvoa Teiresiaalta saamaan, sillä kotimaatani en ole nähnyt sen jälkeen kuin sieltä kerran erkanin ja Agamemnonia seurasin. Mutta, äiti, mikä sinut Hadeeseen sai? Kauanko sairaana olit, vai Artemiin nuoliinko sorruit? Kerro myös, vieläkö isäni ja poikani ovat Itakan valtiaita, vai toisetko jo valtani veivät ja minut kuolleeksi luulivat? Entä puolisoni, mitä hän miettii, vieläkö poikansa luona viipyy, vai onko jo parhaan akaialaisen puolisokseen ottanut?'
"Ja rakastettu äitini kertoi:
"'Yhä asuu vaimosi linnasi saleissa, mutta raskaat ovat onnettoman yöt ja pitkät itkevän päivät. Vielä ovat myös hallitusohjat pojallasi. Mutta isäsi vanha ei enää kaupunkiin saavu. Maaseudulla hän elonsa iltaa kuluttaa, ei hän käytä mukavia vuoteita eikä hienoja vaippoja, vaan palvelijan tavoin vanhus talviset yönsä viettää, risaisia ryysyjä vain ympärilleen käärii. Kesän tullen hän viinitarhassaan perkaa, kuivista lehdistä itselleen vuoteet kokoaa ja sinun kohtaloasi surren raskaita vanhuuden päiviään viettää. Sinua kaivaten ja kohtaloasi itkien minunkin päiväni päättyivät.'
"Silloin aioin sulkea rakkaan äidin syliini, kolmasti häntä lähenin, mutta kolmasti hän luisti käsistäni kuin läpinäkyvä varjo.
"'Äiti, äiti, mikset luonani tahdo viipyä?" kysyin. "Vai oletko vain Persefoneian lähettämä varjo, jonka määränä on saada suruni yhä suuremmaksi?'
"'Oi, poikani, niin on vainajain laita. Ei ole heidän ruumiinsa enää lihaa eikä verta, vaan polttavan tulen voima meissä asustaa sielun ruumiista erottua. Mutta pyri nyt nopeasti päivän valoon ja muista mitä nähnyt olet, voidaksesi sitten puolisollesi tarkoin kertoa.'
"Samalla alkoi suuri joukko kuulujen sankarien puolisoja ja tyttäriä lähestyä. Yksitellen pakotin heidät tulemaan. Siinä näin Alkmenen, Herakleen äidin; ihanan Epikasten, Oidipon äidin, joka tietämättään meni poikansa puolisoksi ja sitten tuskissaan päätti itse päivänsä; näin vielä Ledan, Tyndareon puolison, Kastorin äidin ja monet muut, jotka eri lailla monivaiheisen elämän elettyään olivat Hadeeseen joutuneet."
Nyt lopetti Odysseus kertomuksensa, sillä hämärä verhosi jo salin. Mutta fajakit istuivat siellä haltioissaan kuunnellen ihmeellisiä kertomuksia. Ihana Arete virkkoi silloin:
"Katsokaa sankaria, sankaria kooltaan, varreltaan mainiota! Paljon on teillä aarteita kammioissanne. Jakakaa, jakakaa niitä Odysseulle!"
"Tuskin viisas kuningattaremme vastoin kenenkään mieltä puhuu", puuttui joku puheeseen, "mutta kuulkaamme, mitä Alkinoos arvelee."
"Oikein sanottu", vastasi kuningas. "Mutta miten kipeästi kotiaan vieraamme kaivanneekin, viipyköön kuitenkin täällä huomiseen, kunnes lahjat, hänen arvoisensa, ennätämme järjestää."
Vastasi siihen viisas Odysseus:
"Verraton Alkinoos! Jos vuoden vielä minua täällä viipymään pyytäisit matkaani järjestääksesi ja lahjoja kootaksesi, tottelisin sinua, sillä mies on arvokkaampi rikkaana kotiin palatessaan kuin tyhjin käsin saapuessaan."
"Kun tänne saavuit, Odysseus, emme sinua petturiksi luulleetkaan", jatkoi kuningas, "mutta nyt näemme, mikä taituri olet ja miten laulajan tavoin osaat sanasi sanoa. Mutta yö on pitkä, kerro vielä Troian uroista, joita kohtasit. Valkenevaan aamuun asti sinua kuunnella jaksamme."
Ja Odysseus jatkoi:
"Jos haluat, Alkinoos, kerron vielä. Onhan aikaa sekä keskusteluun että lepoon.
"Naisten varjojen häipyessä sinne tänne läheni minua Atreun poika Agamemnon kaikkien niiden ympäröimänä, jotka Aigiston talossa surmansa saivat. Nähtyään minut alkoi hän katkerasti itkeä ja ojensi kätensä minua kohti. Mutta niissä ei ollut enää entistä miehuuden voimaa. Minäkin ratkesin itkuun ystäväni nähdessäni ja kysyin, mikä hänet Hadeeseen saattoi.
"Agamemnon kertoi silloin surullisen loppunsa, miten Aigistos sekä hänet että hänen väkensä surmasi veren virtanaan valuessa.
"'Mutta kipeimmin koski minuun', jatkoi vainaja, 'Troiasta kanssani tuodun Priamon tyttären Kassandran valitus, kun uskoton Klytaimnestra hänet viereeni surmasi. Kuolevana tartuin silloin miekkaani, mutta petollinen puolisoni läksi luotani, eikä hän edes silmiäni sulkenut, vaikka näki minun olevan matkalla Hadeeseen. Se oli julmaa, kauheampaa tuskin ajatella voi kuin moinen vaimon petos. Iloitsin kotiin tulostani, mutta siellä kohtasinkin petturin, joka on häpeän varjon saattanut kaikille naisille. Sinuakin neuvon, viisas Odysseus, älä kaikkia aatoksiasi puolisollesi ilmaise. Tosin rehellinen on Penelope, Ikarion tytär. Oi, miten nuorena hän jäi, jokelteleva lapsi rinnoillaan, sinua odottamaan. Nyt on lapsesta varttunut mies, jota kuninkaana kunnioitetaan ja joka kohta saa kotiinsa päässyttä isäänsä syleillä. Sitä iloa ei puolisoni minulle suonut. Vielä sinulle yhden neuvon annan: lähene salaa kotiasi, ei ole keneenkään luottamista.'
"Nyt tulivat Akilleus, Patroklos ja Antilokos minua kohti. Heti minut tunnettuaan Akilleus huudahti:
"'Mitä nyt mietit, Laerteen poika? Miten olet uskaltanut Hadeeseen, varjojen valtakuntaan tulla?'
"Vastasin:
"'Oi, Akilleus, Peleun jälkeläinen, sinä rohkein Akaian rohkeimmista! Teiresiaan vuoksi tulin, neuvoa kysymään läksin, sillä en ole vielä kotimaahani päässyt, surut ja vastukset ovat minua vain ahdistaneet. Mutta sinä olet onnellinen, Akilleus. Maanpäällä sinua jumaloitiin ja täälläkin vainajain parissa jumalana vallitset. Sinun ei kaatumistasi surra tarvitse.'
"'Oi, Odysseus, älä kohtaloani kadehdi. Olisin ennemmin maan päällä köyhimmän miehen palvelijana, kuin täällä varjojen valtiaana. Mutta kerro, mitä tiedät pojastani. Ottiko hän taisteluun osaa vai ei? Entä isä-vanhukseni, Peleus kuningas? Vieläkö hän on myrmidonien hallitsijana vai ovatko he hänet jo viralta panneet, sillä hänen kätensä ovat voimattomat, enkä minäkään ole hänen puolestaan sotimassa? Oi, pääsisinpä edes hetkeksi kotiini käymään, silloin saisivat ne vavista, jotka isääni tahtovat vallasta syöstä.'
"Vastasin silloin hänelle:
"'Ystävä, isästäsi en mitään tiedä, mutta pojastasi Neoptolemosta voin sinulle paljonkin kertoa. Minähän hänet Skyrosta laivallani kävin noutamassa. Neuvotteluihin hän aina otti osaa ja viisaat olivat hänen sanansa. Troiassa taistellessamme ei hän milloinkaan väistänyt, vaan ensimäisenä hän kuumimpaan otteluun riensi. Mahdotonta on luetellakaan niiden nimiä, jotka hän kaasi, hän, ihanin miehistä mitä tunsin, jumalaista Memnonia lukuunottamatta. Ja kun Epeion puuhevoseen astuimme, oli hän rohkeimmista rohkein. Priamon kaupungin kukistuttua astui hän laivaan runsaine saaliineen eikä hänelle ollut mitään vahinkoa tapahtunut.'
"Ylpeänä poikansa menestyksestä läksi Akilleun varjo astumaan poikkiAsfodelos-niityn.
"Toiset haamut seisoivat vieressä kukin omia huoliaan haastellen. Kauempana pysytteli vain Aias, yhä vihoissaan siitä, että Akilleun aseista riidellessämme voitto minulle lankesi. Oi, miksi aloinkaan sellaisen uroon kanssa kilpailla! Koetin nyt ystävällisin sanoin häntä lepyttää, mutta hän ei tahtonut kuulla puhettani, vaan kääntyi pois. Kiista olisi kenties piankin puhjennut, mutta mieleni teki nähdä muitakin vainajia.
"Näinkin Zeun heimolaisen Minon, joka valtikka kädessä oli vainajain tuomarina, näin metsästävän Orionin, Tityon, joka Zeuta vastustaessaan sai kovaa kärsiä. Näin myös Tantalon hirveissä tuskissaan. Kaulaan asti ulottui hälle vesi, eikä hän sittenkään voinut juoda, vaikka kauhea jano häntä vaivasi. Vanhuksen kumartuessa juomaan hävisikin vesi ja musta multa vain levisi hänen ympärillään. Hänen päänsä päällä ojentausi mitä ihanimpia hedelmäpuitten oksia, jotka riippuivat täynnä meheviä hedelmiä, mutta kun hän ojensi kätensä niihin tarttuakseen, heilautti tuuli oksat kohti pilviä. Oli siellä vielä Sisyfos, joka käsin jaloin vieritti suurta kivimöhkälettä kallion huipulle, mutta juuri kun hän oli saamaisillaan sen huipun yli, vierikin se takaisin. Yhä vain hän sitä koetti. Hiki valui otsasta ja pölypilvi kierteli ympärillä, mutta työ oli aina yhtä tuloksetonta. Vihdoin näin Herakleenkin, näin, mutta vain hänen heikon varjonsa, sillä itse hän asui jumalien luona, Zeun ja Heren tyttären, ihanan Heben, puolisona. Synkkänä hän seisoi ympärilleen katsellen, jännitetty jousi kädessään. Nähtyään minut sanoi hän synkeästi:
"'Onneton Odysseus, vainoaako sinuakin sama kohtalo, joka minua maailmassa vainosi. Vaikka itse Zeus on isäni, jouduin itseäni arvottomamman palvelukseen. Hän koetti keksiä minulle mitä vaikeimpia töitä, ja silloin hän lähetti minut tänne pyydystämään Hadeen koiraa. Sen sain kuitenkin Atenen ja Hermeen avulla kiinni.'
"Hän jätti minut. Odotin vielä hetken, toivoen yhä vielä näkeväni kuuluisia vainajia, mutta heidän kova huutonsa ja melunsa sai minut pelkäämään, että Persefone lähettää Gorgon hirveän pään ja siksi läksin nopeasti pois. Rantaan saavuttuani kiirehdin miehiä nostamaan purjeet. Pitkin Okeanos-virtaa kulki nyt tiemme, alussa oli peilityyntä, niin että saimme käyttää airoja, mutta pian suosi meitä oiva myötätuuli."
"Aluksemme joutui jälleen Kirken saarelle. Odotimme aamun koittoa ja nähdessämme aamuruskon jumalattaren nousevan yölevoltaan täytimme Elpenorin varjon pyynnön, poltimme ystävämme ruumiin, kohotimme rannalle hautakummun ja sen päälle asetimme vainajan airon, kuten hän Hadeessa oli määrännyt. Askartelimme vielä yhtä ja toista, kun näimme Kirken neitosineen lähestyvän ja tuovan meille herkullisia ruokia. Hän tiesi siis tulostamme.
"'Rohkeat! Elävinä olette Hadeessa käyneet. Muut ihmiset joutuvat sinne vain yhden ainoan kerran ja vasta kuoltuaan. Mutta syökää ja juokaa runsaasti, huomisaamun ruskottaissa on teidän lähdettävä matkaan. Kerron, mitä matkallanne kohtaatte, ettei mikään tulisi teille yllätyksenä.'
"Sen päivän vietimme Kirken saarella. Yön tultua toverini laskeutuivat levolle, mutta Kirke vei minut syrjään ja alkoi:
"'Täältä lähdettyänne saavutte ensin seireenien lähelle. Siellä saa loppunsa se, ken taitamattomasti ohitse pyrkii. Vaalenneitten luitten keskellä istuvat seireenit rannalla ja laulavat ihania lumolaulujaan. Kun heitä lähestyt, tuki vahalla miesten korvat, etteivät he lauluja kuulisi. Jos itse haluat kuunnella, anna sitoa itsesi lujasti laivanmastoon kiinni ja käske miesten yhä lujentamaan siteitä, mitä innokkaammin heitä pyydät itseäsi vapauttamaan. Kun tämän vaarallisen paikan ohi olet päässyt, tulee valittavaksesi kaksi tietä. Saat itse päättää kumpi on parempi, kuvaan sinulle molemmat.
"'Tulette salmeen, sen toisella rannalla on pilviä pitelevä kallio, jonka huipulta eivät usvat koskaan haihdu. Niin sileä se on, ettei kenkään, vaikka hänellä olisi kaksikymmentä kättä ja yhtä monta jalkaa, pääsisi kiipeämään sen huipulle. Keskellä vuorta on suuri luola niin korkealla, ettei sinne koskaan nuoli saavu, ja luolassa asuu kaksitoistajalkainen, kuusipäinen hirviö, joka päätänsä aina luolasta ojentelee etsien nieltävää. Kolme hirveää hammasriviä on sen suussa ja sinne se sieppaa meren eläimiä. Jos laiva sen ohi pyrkii, ojentautuvat päät sitä kohti ja sieppaavat kukin yhden miehen. Se hirviö on Skylla.
"'Vastaisella rannalla näet toisen kallion, äskeistä paljon matalamman, ja sillä kasvaa mahtava, tuuhea viikunapuu. Hirveä Karybdis siellä asuu. Kolmasti se nielee vettä, kolmasti taas sylkee suustaan, ja varo, ettet sillä hetkellä lähellä ole, kun se vettä nielee. Silloin ei itse Zeuskaan sinua pelastaa voisi. Pysyttele siksi lähellä Skyllan puoleista rantaa. On toki parempi kadottaa kuusi miestä kuin kaikki.'
"'Mutta enkö voi nousta vastustamaan Karybdista ja enkö voi Skyllan valtaa voittaa?' kysyin.
"'Olet liian rohkea, Odysseus', kiirehti jumalatar vastaamaan. 'Luuletko, onneton, kuolemattomia voittavasi. Jos kauan Skyllan juurella viivyt, sieppaa hän toiset kuusi. Parasta vain on paeta. Mutta älä unohda rukoilla hirviön äitiä Krataita, hän vain voi hillitä Skyllan uudestaan kimppuunne hyökkäämästä. Sieltä joudut Trinakian saarelle, jossa auringon jumalan kaunis karja käy laitumella. Paimenina on kaksi auringon jumalan ja Neairan tytärtä, Faetusa ja Lampetia. Jos karjan koskematta jätätte, saavutte monien vaiheitten jälkeen kotiin, mutta jos siihen käsiksi käytte, on tuhonne tullut. Miehesi kaikki menetät ja itse saavut surkeassa kunnossa kotiisi.'
"Aamu valkeni. Jumalatar jätti minut ja minä palasin laivalle miehiäni herättämään. Kohta olimmekin lähtövalmiina. Kirke lähetti myötätuulen, ja aluksemme kiiti eteenpäin. Kerroin heille nyt seireeneistä ja miten vaaran voisimme välttää. Pian tuuli tyyntyi kokonaan ja lähenimme nyt lumoojatarten saarta. Vahalla tukin miesten korvat ja he, sidottuaan minut mastoon, tarttuivat airoihin, sillä tuulen henkäystäkään ei enää tuntunut. Samassa alkoi kuulua viehättävää laulua:
"'Tännepäin ohjaa, kuulu kuningas, akaialaisten ylpeys, tännepäin! Ei koskaan alus ohitsemme kulje täällä poikkeamatta, ja tyytyväisenä lähtevät vieraat luotamme, sillä paljon he ovat meiltä oppineet. Kaikki me tiedämmekin, mitä avarassa maailmassa tapahtuu, tunnemme myös Troian suuret tapahtumat.'
"Yhä ihanammin kaikui lumoojattarien laulu, ja minut valtasi kiihkeä halu kuulla lisää. Koetin kaikin tavoin saada miehiä irroittamaan siteeni, mutta turhaan. Päinvastoin nousi kaksi heistä sitomaan köydet yhä lujemmin. Päästyämme niin kauas, ettei heidän äänensä enää kuulunut, pääsin irti ja vaha otettiin pois toisten korvista. Mutta samalla alkoi kuulua hirvittävä kohina ja edessämme kohosi suunnattomia aaltoja ja savupilviä. Soutajat lakkasivat peljästyneinä soutamasta, mutta minä koetin parhaani mukaan heitä rauhoittaa:
"'Ystävät, mehän olemme vaaroihin tottuneet, eikä meitä voi mikään kyklopia pahempi uhata. Joka paikasta olemme pelastuneet, tottahan nytkin keinon keksin. Ennen muita on perämiehen tarkoin varottava, ettemme purjehdi kohti kuohuja, vaan pysyttelemme kallion juurella.'
"En kuitenkaan maininnut mitään Skyllasta. Unohdin kokonaan Kirken varoitukset, etten saisi kantaa mitään aseita, vaan puin paraan sotisopani ylleni. Katsoin katsomistani, kunnes silmät väsyivät, mutta Skyllaa en nähnyt kalliolla. Samalla saavuimme kapeaan salmeen ja nyt näimme Karybdiin, joka suustaan sylki vettä niin, että koko meri raivosi, ja taas imi sitä niin, että maan kamara paljastui. Katselimme sitä kauhistuneena, emmekä huomanneetkaan, miten Skylla sieppasi kuusi parasta soutajaamme. Tuskissaan he raukat alkoivat huutaa, ja näimme samalla, miten he korkealla ilmassa potkien ja nimeäni huutaen koettivat taistella hirviötä vastaan. Paljon olen kokenut ja paljon surkeutta nähnyt, mutta tämä näky koski kaikkein kipeimmin.
"Sivuutettuamme kalliot ja hirveän Karybdiin näinkin edessämme auringonjumalan laidun-saaren ja kuulin sieltä mitä erilaisimpia karjan ääniä. Muistin heti sekä Teiresiaan että Kirken varoitukset ja sanoin tovereilleni:
"'Ystävät, kovia olemme kokeneet, mutta nyt voimme välttää turmion, ellemme tuolle lähisaarelle laske. Se on auringon jumalan pyhä maa.'
"'Oi, Odysseus, suuri on kestävyytesi, et konsaan väsy', virkkoi silloin eräs joukosta. 'Paljon meiltäkin vaadit, liikoja vaadit. Olemme aivan nääntyä, etkö soisi meille edes yön lepoa. Yötuulet voivat aluksemme tuhota. Laskekaamme rantaan lepäämään ja aamulla heti nostamme purjeet.'
"Kaikki muutkin yhtyivät pyyntöön. Aavistin silloin, että joku jumalista onnettomuuttamme toivoi, ja siksi sanoin:
"'Olen yksin teitä muita vastaan ja siis voimaton. No niin, nouskaamme maihin, mutta ensin on teidän vannottava pyhä vala, ettette koske ainoaankaan eläimeen, vaikka mielenne tekisikin. Onhan meillä toki vielä Kirken ruokia jäljellä.'
"Miehet vannoivat heti ja niin laskimme maihin. Rannalla söimme oivia eväitämme ja yhä varoitin heitä saaren karjaan koskemasta. Yö läheni. Silloin nosti Zeus hirveän raju-ilman, joka pani maan vapisemaan ja meren ärjymään. Aamulla vedimme aluksemme saaren luolaan suojaan ja täällä saimmekin odottaa kokonaisen kuukauden, sillä myrsky ei laannut. Nälkä pakotti etsimään sekä lintuja että kaloja, mitä vain käsiimme saimme. Kuljeskelin saarta ristiin rastiin rukoillen jumalia armahtamaan meitä. Kerran läksin taas loitos toisista, kohotin käteni kohti korkeutta ja anoin Zeun apua. Jumalat vuodattivat silloin silmiini unen ja vaivuin suloiseen lepoon.
"Silloin puhui Eurylokos toisille:
"'Kuulkaa, miehet, kovia kokeneet. Kuolema on tosin surkeaa ainakin, mutta kehnointa on kuitenkin nälkään nääntyä. Ottakaamme auringon jumalan karjasta ja uhratkaamme jumalille. Kun Itakaan saavumme, uhraamme sitten runsaat uhrit auringon jumalalle lepyttääksemme hänet. Jos jumalat henkemme ottavat, ottakoot. Sen toki paremmin kärsii kuin nälkään kuolemisen.'
"Toiset suostuivat hänen ehdotukseensa ja kohta olivat karjan kauneimmat teurastetut. Rukoillen he uhrit toimittivat, viinin puutteessa vettä vuodattivat ja ohran puutteessa ottivat tammen nuoria kerkkiä. Yhtäkkiä heräsin unestani ja läksin nopeasti astumaan rantaa kohti. Jo kauas tunsin uhrituoksun ja silloin huusin kauhistuneena:
"'Oi, Zeus ja te muut kuolemattomat! Varmaankin te tuhokseni minut uneen uuvutitte. Täällä ovat toverini sillä aikaa ryhtyneet onnettomiin töihin.'
"Mutta Lampetia riensi kertomaan auringon jumalalle miesten tuhotöistä.Tämä suuttui silloin kovin ja puhui vihastuneena:
"'Katso, Zeus, ja katsokaa te muut jumalat, mitä on tapahtunut! Kurjat ihmiset ovat teurastaneet ihania härkiäni, jotka olivat silmäini ilona taivaan kannella kulkiessani. Ellette nyt heitä rankaise, vaivun Hadeeseen, siellä majaileville valoani levitän ja ihmiset pimeyteen jätän.'
"'Ethän toki, valon valtias', virkkoi Zeus. 'Tietysti sinä inehmoille valoasi ja'at. Salamalla murskaan aluksen, oletko silloin tyydytetty!'
"Kuulin tästä keskustelusta Kalypsolta, jolle Hermes oli asian uskonut.
"Rannalle saavuttuani nuhtelin ankarasti miehiä, ja sanojeni synnyttämää kammoa vahvisti vielä se kauhea mylvinä, minkä kuolleitten eläinten liha kiroten nosti. Mutta tuhotyö oli tehty.
"Viikon päivät söivät miehet luvatonta ravintoaan, kunnes Zeus seitsemäntenä päivänä tyynnytti myrskyn. Läksimme silloin nopeasti liikkeelle. Trinakian saaret häipyivät jo näkymättömiin ja aava meri lainehti ympärillämme. Silloin lähetti Zeus äkkiä raju-ilman. Ilma pimeni, purjeet repeytyivät riekaleiksi, ja hirveällä ryskeellä katkesi masto iskien samalla perämiehen kuoliaaksi. Zeun salamat sinkoilivat pilkkopimeässä ja taivaan kansi jyrisi kauheasti. Myrsky riisti toverini aaltoihin ja vihdoin olin ainoa elävä olento koko laivahylyllä. Sekin särkyi, ja niin jouduin aaltojen ajeltavaksi maston kappaleen varassa. Samalla toki myrsky asettui, mutta tuuli kääntyi ja niin huomasin kauhukseni matkaavani jälleen kohti Karybdista. Samalla se nielikin meren suolaista vettä kitaansa ja maston kappale, jolla ajelehdin, katosi käsistäni. Itse sain hädin tuskin kiinni viikunapuun oksasta ja siinä riipuin kuni lepakko odottaen hirviön jälleen sylkevän mastonkappaleeni. Hetken kuluttua se tekikin niin ja silloin tarrasin siihen kiinni kynsin hampain. Jumalat sallivat minun pelastua Skyllan käsistä ja niin ajauduin taas ulapalle. Kymmenentenä vuorokautena sallivat jumalat alukseni saapua Ogygian rantaan, ja osuin silloin ihanan jumalattaren Kalypson luo, joka minua hyvin hoivasi. Mutta siitähän kerroin jo illalla, enkä ennen kertomaani mielelläni toista."
Vaieten, mutta ihastuneina istuivat kaikki suuressa salissa. Vihdoin katkaisi Alkinoos äänettömyyden.
"Koska kattoni alle jouduit, koetan sinut täältä poiskin opastaa", sanoi hän. "Mutta teille muille maani miehille lausun sen kehoituksen, että antianne lisäisitte. Tuokaa vielä kukin kultainen kynttilänjalka ja pikari. Kansa suorittakoon kustannukset."
Kaikki olivat suostuvaisia kuninkaan ehdotukseen ja seuraavana aamuna tuli laiva lahjoja täyteen. Laivalta palattuaan kokoontuivat kaikki jälleen palatsiin, jossa uhraten, syöden ja laulaen päivää vietettiin. Mutta Odysseus teki kuten kyntäjä, joka uutispeltonsa vakoa astuessaan luo katseensa päivän kehrään sen laskua odottaen, sillä silloinpa hän tietää pääsevänsä kotiin odottavan aterian ääreen. Ja kun auringon viime säteet maailmaa kultasivat, kääntyi Odysseus kuninkaan puoleen, lausuen:
"Hyvästi jääös, jalo Alkinoos! Olen saanut, mitä tuskin olisin osannut haluta, runsaat lahjat, oppaat, kaikki. Koitukoot ne onneksi, niin että puolisoni nuhteetonna ja ystäväni terveenä kohtaan. Ja eläkää onnellisina te, iloksi kodillenne olkaa. Älköön mikään paha kansaanne kohdatko."
Samaa sydämissään toivottaen uhrasivat miehet viimeisen uhrin. Odysseus astui silloin Areten eteen ja laskien hänen käsiinsä uhrimaljan lausui:
"Onnellisna eläös jalon puolisosi lastesi ja kansasi parissa, ihana kuningatar, kunnes sinutkin kuolo kohtaa."
Uljaana läksi jalo Odysseus salista, ja häntä seurasivat kuninkaan ja kuningattaren lähettiläät, mikä vaippaa tuoden, mikä kallisarvoista arkkua kantaen. Laivalla he valmistivat vuoteen kovia kokeneelle sankarille, joka vaipuikin raskaaseen uneen, mutta laiva painautui hyökyaalloille kuni korskuva sotaratsu.
Kirkkaan aamutähden aalloista noustua läheni nopea alus Itakan satamaa, joka oli pyhitetty vanhalle merenjumalalle Forkylle. Jyrkät kalliot kohoavat aalloista ja suojaavat lahden poukamaa meren myrskyiltä. Sataman perällä on merenneitojen luola täpötäynnä ihmeellisiä kivikoruja, uurnia, joihin mehiläiset mettä keräävät ja kummia kangaspuita, joilla merenneidot kankaitaan kutovat. Siellä soljuu ehtymätön lähde, ja luolaan vie kaksi porttia, toinen pohjoisesta, jota kuolevaiset kulkevat, toinen etelästä, jumalten tie.
Tänne satamaan ohjasivat taitavat fajakit nyt laivan, joka voimakkaitten käsien soutamana työntyi puoleksi maalle. Varovasti kantoivat miehet nukkuvan Odysseun rannalle, nostivat kalliit lahja-arkut viereen, niin tarkoin oliivipuitten varjoon, ettei vieraan silmä niitä huomaisi, mutta nopeasti läksivät he itse kotimatkalle.
Huomattuaan Odysseun kotirantaan saapuneen, vihastui Poseidon ja läksiZeun luo valittaen:
"Isä, katso, jo on Odysseus omalla maallaan, liian pian hän sinne pääsi. Olin uhannut hänelle yhä turmiota, mutta nyt nuo fajakit, vaikka ovat omaa sukuani, saattavat uhkaukseni häpeään, auttavat hänet kotiin, vieläpä lahjoittavat hänelle niin runsaasti kalleuksia, ettei hän Troiasta olisi niin suurta saalista saanut. Miten luulet toisten jumalien minua kunnioittavan, kun ihmisetkin noin tahtoani polkevat."
Siihen vastasi mahtava Zeus:
"Miten voit ajatellakaan, ettei joukkomme vanhinta kunnioitettaisi! Päinvastoin. Mutta ellei joku kuolevaisista sinua tottele, kosta hänelle miten mielit."
"Jos sinun myöntymyksesi saan", lausui Poseidon, "silloin kostan fajakeille, tuhoan heidän laivansa ja kohotan suuren vuoren kaupungin eteen. Silloin häviää heiltä halu autella haaksirikkoisia."
Mutta Zeulla oli vieläkin tehoisampi ehdotus:
"Kun laiva lähenee maata ja rannalle kokoontuneet suuret kansanjoukot odottavat sen saapumista, muuta silloin yht'äkkiä koko laiva suureksi kiveksi."
Neuvo oli Poseidonin mielestä oiva ja hän riensi Skherian saarelle odottamaan palaavia. Rannalla oli kansaa runsaasti ja malttamattomana se odotti kotiintulevaa alusta. Mutta silloin kosketti Poseidon laivaa kämmenellään, ja se muuttui silmänräpäyksessä kallioksi. Odottavat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Mihin hävisikään laiva, jonka kaikki vast'ikään näkivät rantaa lähenevän? Silloin muisti Alkinoos vanhan isänsä ennustuksen, että Poseidon kerran murskaa fajakien laivan ja nostaa suuren vuoren kaupungin ympärille harmissaan siitä, että fajakit kaikkia eksyneitä auttavat.
"Uhratkaamme mahtavalle Poseidonille tusina härkiä ja rukoilkaamme häntä armahtamaan meitä, ettei hän vuorta kaupunkimme ympärille kohottaisi", ehdotti kuningas.
Koko kansa ryhtyi uhriin ja rukoillen seisoivat fajakien mahtavimmat alttarin ympärillä. —
— Sillä aikaa heräsi Odysseus ja katseli ihmeissään ympärilleen tuntematta kotiseutujaan, sillä Pallas Atene verhosi hänen silmänsä ja muutti sekä polut että kalliot toisen muotoisiksi. Atene tahtoi ensin täyttää työnsä ja saattaa Odysseun kotiin kenenkään häntä tuntematta. Mutta tuskan ahdistamana hypähti Odysseus vuoteeltaan ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan:
"Voi minua poloista, mihin nyt taaskin lienen joutunut! Olenkohan saapunut hurjien kansojen pariin vai majaileekohan täällä vieraanvaraisuus? Entä mihin kalliit lahjani pannen ja mihin tästä itse lähtenen? Olisinpa edes saanut jäädä fajakien luo. Mutta miksi he minut näin pettivät, kotiin lupasivat opastaa ja tähän ventovieraalle maalle jättivätkin. Zeus heille tämän kostakoon! Mutta lienevätkö kalleuteni edes kaikki tallella vai veivätkö he jotain mennessään?"
Näin puhellen alkoi Odysseus tarkastella lahjojaan ja suureksi ilokseen hän huomasi kaiken, sekä kalliitten vaatteitten että kullan ja muitten aarteitten, olevan koskematta. Isänmaa, kotimaa, se vain häneltä puuttui, ja murheissaan hän läksi astumaan pitkin rannikkoa. Silloin läheni häntä Atene nuoren, kookkaan ja kauniin lammaspaimenen muodossa, joka asteli ryhdikkäänä kuin kuninkaan poika, hieno vaippa hartioilla, sandaalit jaloissa ja jousi olalla. Ihastuneena katseli Odysseus kaunista nuorukaista ja virkkoi:
"Terve sinulle! Olet ensimäinen, jonka tässä maassa kohtaan. Ethän minua kohtaan vihaa kanna. Sinua rukoilen kuni jumalaa, pelasta minut ja omaisuuteni ja sano, millä maalla, minkä kansan asuinsijoilla olen? Saareenko saavuin vai mannertako nämä kalliorannat lienevät?"
Vastasi Atene:
"Oletpa tietämätön, vieras, vai niin etäältäkö tulet, kosket maata tätä tunne. Sen nimeä mainitaan kaukana aamuruskon mailla, se tuttu on etelässä ja hämärä länsikin siitä laulaa. Kivinen se on ja karu, vailla tasankoja ja kenttiä, mutta vuohet sen vuorilta ravintonsa löytävät ja lehmikarja sinne laitumia astuu. Viiniköynnös täällä rypälettä kasvaa ja taivas siunaavan säteensä suo. Muukalainen, kuulun Itakan maata poljet."
Pakahduttava riemu täytti Odysseun rinnan, mutta hän oli liian viisas sitä näyttääkseen. Sen sijaan hän kertoi olevansa kretalainen uros, joka kuninkaan pojan surmattuaan nyt oli pakomatkalla. Hänen toverinsa olivat kuitenkin jättäneet hänet nukkumaan vieraalle rannalle ja purjehtineet itse pois. Odysseun lopetettua hymyili Atene ja samassa seisoikin sankarin edessä kookas, ihana jumalatar, joka virkkoi:
"Oletpa viekas ja viisas, Odysseus, et edes kotimaallasi lakkaa kaskuja keksimästä. Sinä oletkin ihmisistä taitavin ja kekseliäin, kuten minua mainitaan viisaimmaksi jumalien joukossa. Mutta etkö tunne Atenea? Olenhan kaikissa vaiheissa rinnallasi ollut, olen sinut tehnyt fajakien luona rakastetuksi, ja nyt tulin tänne sinua auttamaan ja neuvomaan, miten kaikista vaikeuksista selviät. Kärsi kaikki mitä kohdannetkin nurkumatta, äläkä kellekään sano, ken olet, vaan ota vastaan vaieten häväistyksetkin."
Viisas Odysseus vastaten virkkoi:
"Oi, jumalatar, ei ole viisaimmankaan helppo tuntea sinua, joka milloin minkin muodon otat. Ennen tiesin, että sinä rinnallani kuljit, mutta koko raskaitten harharetkien aikana en ole sinua nähnyt. Vasta fajakien luona tunsin lohduttavat sanasi ja opastuksesi. Mutta nyt, oi nyt polvistun eteesi ja rukoilen suuren isäsi Zeun nimessä, sano, sano, missä olen, sillä en tahdo jaksaa uskoa saapuneeni aurinkoisen Itakan rannoille."
"Sydämesi nöyryyden, varovaisuutesi ja viisautesi vuoksi en sinua voi jättää. Muut olisivat heti rientäneet kotiin puolison ja lasten luo, sinä sensijaan ensin tahdot häntä koetella. Katso Itakan ihania maita! Tuossa Forkyn satama, tuolla sen yli kohottautuu tuuhea öljypuu ja tuolla perällä näet merenneitojen avaran luolan. Siellä olet monet uhrit uhrannut ennenmuinoin. Entä tuossa, etkö Neriton kuusten verhoamaa vuorta tunne!"
Samassa hän poisti sumun, ja Odysseus tunsi kotoiset rannat. Riemusta melkein pakahtuen vaipui kotiinpalannut polvilleen ja syleili isäinsä maata.
"Oi nymfit, najadit, te Zeun tyttäret, en konsaan luullut teitä näkeväni. Terve teille! Jos elää saan, teille uhrilahjani kannan."
Atenen neuvosta kantoi Odysseus nyt kaikki kalleutensa syvälle luolaan ja Atene itse vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle. Sen tehtyään istuutuivat molemmat pyhän öljypuun juurelle neuvottelemaan, mihin olisi ryhdyttävä, jotta julkeat kosijat saisivat kostonsa. Atene kertoi, miten ne kolme vuotta olivat pyytäneet Penelopen kättä ja asustaneet hänen kattonsa alla, mutta miten Penelope, sydämessään syvästi puolisoaan surren, ei kellekään myöntävää vastausta antanut, vaan oli jaellut lupauksia sinne tänne.
Siihen virkkoi Odysseus:
"Ilman sinua olisin kärsinyt omassa palatsissani yhtä häpeällisen kuoleman kuin Agamemnon, Atreun poika. Mutta jos vaan sinä, kirkaskatseinen jumalatar, pysyt rinnallani, kuten Troiassa pysyit, en pelkää, vaikka kolmesataa miestä vastassani olisi. Mitä on tehtävä?"
"Sinua mielelläni autan", lausui Atene. "Mutta ennen kaikkea on sinun pysyttävä tuntemattomana. Ihanan ihosi rypistän, kultatukkasi poistan ja puvuksesi annan kehnot ryysyt, niin että kaikki peljästyvät sinut nähtyään. Kirkkaat silmäsikin teen tihruisiksi. Silloin kosijat eivät sinua tunne, ei edes puolisosi eikä poikasi ainut. Ensi työksesi riennä sikopaimenen luo. Löydät hänet Arethusa-lähteen luota Korax-vuorelta. Häneltä kysele ja hän kertoo kaikesta, sillä hän on uskollinen. Sillä aikaa riennän minä Spartaan palauttamaan Telemakoa, joka sinne on lähtenyt sinusta tietoja saamaan."
"Mikset hänelle kertonut, vaikka kaikki tiedät?" ihmetteli Odysseus. "Kenties hänkin joutuu siellä kovia kokemaan toisten hänen kodissaan isännöidessä."
"Älä huolehdi", lohdutti Atene. "Kaikessa rauhassa hän istuu Atridein palatsissa. Minä hänet sinne lähetin mainetta saamaan. Kosijat tosin hänenkin henkeään väijyvät, mutta minä hänestä kyllä huolen pidän."
Samalla kosketti Atene häntä taikasauvallaan. Sileä iho vetäytyi heti syviin poimuihin, vaaleat kiharat hävisivät ja Atenen edessä seisoi nyt vanha, tihrusilmäinen kerjäläisukko, sauva kädessä, vaatteet risoina, likaisina.
Atene riensi nyt Spartaan, mutta Odysseus läksi astumaan vanhan uskollisen paimenen Eumaion luo ja tapasikin hänet istumassa yksinään avaran sikotarhan äärellä sandaaleja valmistamassa. Apulaisena oli vanhuksella suurta sikokarjaa kaitsemassa neljä miestä ja yhtä monta villiä koiraa. Apulaisista oli kolme omilla askareillaan, neljäs oli lähtenyt viemään kaupunkiin teuraseläimiä, joita Eumaion oli määrä joka päivä lähettää korskeille kosijoille. Kun koirat huomasivat lähestyvän kerjäläisen, hyökkäsivät ne raivoten häntä kohti, ja tulijan olisi saattanut käydä huonosti, ellei Eumaios olisi rientänyt apuun.
"Jopa nyt jotakin", huudahti paimen. "Nuo koirat olivat repimäisillään sinut kappaleiksi ja silloin olisin minä saanut lisää surun syytä. Sillä, katsos, jo ennestäänkin minulla on sitä yllin kyllin. Suren, näes, kuningastani, joka nyt kenties nälissään kiertelee maailmalla minun täällä hoidellessa hänen karjaansa vihollisten aterioiksi. Mutta astu, hyvä vanhus, majaani. Katsokaamme, mitä siellä olisi sinulle suuhun pantavaa."
Ystävällinen paimen astui majaan edellä Odysseun hiljalleen seuratessa. Sisään tultuaan hän levitti vuohenvuodan lehtien päälle ja valmisti vieraalleen vuoteen.
"Sinulle Zeus ja muut taivaan jumalat suokoot mitä sydämesi halajaa", lausui Odysseus, iloisena ystävällisestä vastaanotosta.
"Vieras, älä minua kiitä", esteli Eumaios. "Köyhin kerjäläinenkin on Zeun suojassa ja hänen lähettämänsä. Miksen majaani tarvitsevalle jakaisi, enhän tiedä, miten kauan siinä itsekään olla saan. Eläisipä rakastettu herrani, hän minulle oman kodin ja hellän puolison soisi. Mutta hän on mennyt. Ihanan Helenan vuoksi on moni sankari päiviltä pois joutunut. Langetkoon siitä kosto hänelle!"
Hän nousi, sitoi vyön lujemmin uumilleen ja otti karsinasta pari porsasta, jotka hän teurasti ja paistoi vieraalleen. Tarjoten vielä viiniä hän kehoitti:
"Syö, vieras, mitä palkollisella on tarjota. Paraat palat viedään kosijoille. He lienevät saaneet jotain tietoja isäntäni kuolemasta, koska he tuolla palatsissa yhä hurjemmin mellastavat. Mutta eiväthän suuretkaan rikkaudet sillä menolla kauan kestä. Ja rikas minun isäntäni oli, rikkaampi kuin kenkään muu."
Tyytyväisenä nautti Odysseus ateriaansa. Sitten kysyi:
"Mutta kenestä sinä olet koko ajan puhunut? Kuka niin rikas on, kuka lähti Helenan vuoksi sotaan, ehkäpä minä hänet tuntisinkin, olenhan niin paljon maailmaa kierrellyt?"
"Oi, vanhus, nykyään ei enää uskota kenenkään juttuja hänestä. Ennen riensi jokainen tulokas kuningattaren luo keksien milloin mitäkin kadonneesta. Kyynelsilmin kuunteli kuningatar heitä ja palkitsi heille runsain käsin. Voithan sinäkin yrittää samaa. Mutta varmasti ei sitä miestä tule, joka hänestä tietäisi. Taivaan linnut ovat varmaan jo hänet raadelleet tai sitten hän on joutunut kalojen ruuaksi. En isääni enkä äitiäni niin kipeästi kaipaa kuin Odysseuta. Jo hänen nimensä mainitseminen saa tuskan puhkeamaan. Hän huolehtikin minusta kuin ystävästään."
"Ystäväni, vaikket uskokaan koskaan enää isäntääsi näkeväsi, sanon sinulle kuitenkin, että hän tulee vielä kotiin", virkkoi vieras. "Mutta palkkaa tästä ilosanomasta en huoli, ennenkuin hän kotinsa kynnyksen yli astuu. Silloin antanet minulle uudet, komeat vaatteet. Halveksin sitä, joka hädän tullen koettaa valheella voittoa itselleen hankkia. Zeun kautta vannon, että ennenkuin tämä vuosi on kulunut, vieläpä ennenkuin kuu kahdesti on rataansa kiertänyt, saapuu se, joka rangaistuksen saattaa jokaiselle, joka hänen uljasta poikaansa ja rakasta puolisoaan on loukannut."
"Oi vieras, sitä palkkaa et koskaan tule saamaan. Mutta puhukaamme muista asioista. Rakasta isäntääni muistellessa murhe mieleni täyttää. Kerro sen sijaan, ken olet, mistä tulet ja miten Itakaan jouduit", pyysi sureva paimen.
Odysseus alkoi:
"Niin paljon on minulla kerrottavaa ja niin monet ovat vaiheeni olleet, etten vuodessakaan niitä kertoa ennättäisi, vaikka kaiket päivät tässä hievahtamatta istuisimme ja muut toimiasi hoitaisivat. Mutta kerronpa kuitenkin vaiheistani.
"Olen Kretasta kotoisin, rikkaan kodin poika. Isäni eläessä oli kaikki hyvin, mutta hänen kuoltuaan sain pienemmän perinnön kuin muut. Puolisoni kautta sain kuitenkin rikkautta. Maanviljelys ei minua kuitenkaan miellyttänyt, merenkulku ja sodankäynti olivat sen sijaan lempitöitäni. Niin läksinkin Troian sotaan laivastoja johtamaan. Sieltä palasin monet vaivat kestettyäni kotiin, mutta läksin pian uudelleen yhdeksällä laivalla Egyptiin, ja se oli onneton matka. Toiset laivamiehet hyökkäsivät maihin, ryöstivät naisia ja lapsia ja harjoittivat ilkivaltaa. Mutta samassa olivat Egyptin joukot aseissa ja hädin tuskin armoa rukoillen pelastuin. Seitsemän vuotta Egyptissä vietin, kahdeksantena jouduin sinne saapuneen foinikialaisen kera taas merelle. Aavalle ulapalle jouduttuamme lähetti Zeus hirmumyrskyn, joka pirstoi aluksemme. Onneksi sain käsiini maston kappaleen ja jouduin sen varassa ajelehtimaan aalloille, kunnes kymmenentenä, pilkkopimeänä yönä ajauduin Tesprotoin maahan. Täällä sain maan kuninkaan Feidonin puolelta osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä. Kuulin myös Odysseusta kerrottavan. Hän oli siellä vast'ikään vieraillut, mutta oli nyt lähtenyt Dodonaan, oraakelia kuulemaan. Minut lähetti kuningas laivallaan edelleen, mutta laivamiehet olivat kavalia, riisuivat vaatteeni, heittivät ylleni nämä rääsyt ja sitoivat minut lopuksi mastoon. Pääsin kuitenkin irti ja läksin henkeni kaupalla uimaan pakoon. Tässä nyt olen avutonna, koditonna."
Paimen lausui silloin:
"Monet ja kovat ovat vaiheesi olleet, ukko rukka. Mutta miksikä valheilla kertomustasi höystät? Odysseun paluusta et mitään tiedä. Monet ovat siitä puhuneet ja monia olen uskonut, nyt en enää ketään. Jumalat häntä vihaavat. Ellei niin olisi, olisivat he suoneet hänelle kunniallisen kuoleman joko Troiassa tai kotimaalla. Silloin olisi hänen muistoaan juhlittu. Mutta nyt ovat harpyiat hänet riistäneet. Täällä minäkin sikojen parissa päiviäni vietän, en kaupunkiin mene, sillä siellä aina vain hänestä kysellään. Kerran saapui luokseni mies Aitoliasta, pakolainen. Avosylin hänet vastaanotin ja hän vakuutti nähneensä Odysseun Kretassa. Siellä hän muka korjaili myrskyn tärvelemää alustaan ja oli aikeissa saapua kotimaahan samana syksynä. Luotin vielä hänen sanoihinsa, mutta nyt teet turhaa työtä, vieras, jos vielä minulle jotain hänestä uskottelet. Niiden puheitten vuoksi en sinua suojaa, vaan siksi että kaikki vieraat ovat Zeun lähettämiä."
"Näyt olevan sangen epäuskoinen, et valaanikaan luota", vastasi Odysseus. "No niin, sopikaamme keskenämme näin — ja Olympon jumalat olkoot todistajamme —: jos kuninkaasi saapuu sanomani ajan kuluessa, saan sinulta juhlavaatteet, ellei, saavat miehesi syöstä minut korkeimmalta vuoren huipulta alas rotkoon varoitukseksi muillekin kerjäläisille."
"Jopa jotakin, vieras!" huudahti Eumaios. "Ensin vien sinut majaani, syötän, juotan ja sitten lopuksi otan henkesi! Eihän toki. Mutta nyt onkin jo ruoka-aika käsissä. Missä viipynevät toverini?"
Heidän siinä puhellessaan lähenivätkin toiset paimenet ajaen suuria sikalaumoja karsinoihinsa.
"Tuokaa, toverit, tänne juottosioista paras. Siitä valmistamme juhla-aterian sekä tälle vieraallemme että itsellemme. Sen toki ansainnemme vaivoistamme. Tuolla toiset herkuttelevat parhailla paloilla mitään tekemättä."
Miehet toivat lihavan sian. Eumaios leikkasi osan harjaksia ja heitti tuleen rukoillen Odysseulle onnellista paluuta. Uhripaloista saivat osansa sekä nymfit että Hermes, loput jakoi hän miesten kesken. Paraan palan sai kuitenkin kerjäläisvieras, joka siitä iloisena virkkoi:
"Sinua Zeus rakastakoon, kuten minä sinua rakastan ja anteliaisuuttasi kiitän."
"Älä minua kiitä, syö, mitä on. Toisille jumala enemmän suo, toisille vähemmän, miten mielii."
Yö tuli, kolea, sateinen yö. Odysseus mietti, jättääkö paimen hänelle vaippansa peitteeksi vai ei, ja siksi hän koetellen virkkoi:
"Kuules, Eumaios, ja kuulkaapa te muutkin. Mielinpä tässä vähän jutella teille. Viini tekee hiljaisimmankin puheliaaksi, hitaimman ketteräksi ja saattaa usein miehen lausumaan asioita, jotka sanomatta olisivat olleet paremmat. Mutta koskapa kerran aloin, sanon sanani loppuun asti.
"Olin vielä nuori ja notkea, kun Troian luona taistelimme. Kolme joukkoa meitä oli. Yhtä johti Odysseus, toista Menelaos ja kolmannen johdossa olin minä. Hiljaa lähenimme muureja ja piilouduimme pensaikkoon. Yö oli hirvittävän kylmä. Lumiräntää satoi, eikä minulla ollut muuta ylläni kuin haarniska ja vyö. Toiset asettuivat nukkumaan vaippoihinsa kääriytyneinä, mutta minua paleli kauheasti. Nykäisin silloin vieressäni makaavaa Odysseuta ja virkoin: 'Kuulehan, viisas Odysseus, kylmyys on niin kova, etten varmaankaan aamunkoittoa näe; katsos, minulla ei ole minkäänlaista peitettä.' — Mutta siinäpä olikin mies, joka ei sodassa enemmän kuin rauhankaan asioissa jäänyt neuvottomaksi.
"'Ole hiljaa', hän suhahti korvaani, 'ettei sinua kukaan huomaa', ja ääneensä hän lisäsi: 'Kuulkaa, ystävät, minulle selvisi unessa, että olemme kulkeneet laivoilta liian kauas. Kukahan teistä rientäisi Agamemnonin luo pyytämään lisäväkeä. Silloin nousi eräs nuori soturi, heitti vaipan yltään ja riensi asialle. Mutta minäpäs sieppasin vaipan, kääriydyin siihen ja nukuin aamunkoittoon asti. Jospa vielä olisin yhtä nuori, saisin varmasti vaipan joltain verhokseni, mutta kukapas nyt tällaista rääsyläistä säälii.'"
"Kerroit tositapauksen, vieras. Ja koska niin viisaasti juttelit, olet vaipan saapa. Mutta sen saat vain lainaksi. Huomenna saavat omat vaatteesi riittää, sillä meillä on kullakin ainoastaan yksi vaatekerta. Mutta kunhan Telemakos saapuu, antaa hän sinulle mitä tarvitset, vieläpä toimittaa sinut kotimaahasikin", selitti Eumaios.
Hän levitti lähelle tulta vuohen- ja lampaanvuotia lämpimäksi vuoteeksi ja verhosi vieraansa paksulla vaipalla. Itse hän ei käynyt levolle, vaan varustautui viettämään yönsä ulkona laumansa läheisyydessä. Ilolla huomasi Odysseus paimenensa uskollisuuden.
Atene riensi Odysseusta erotessaan Spartaan muistuttamaan Telemakolle kotimatkasta. Hän läheni Nestorin pojan Peisistraton vieressä lepäävää Telemakoa ja puhui hänelle:
"Ei ole hyvä enää viivytellä, vaan sinun on riennettävä heti kotiisi, jossa vieraat omaisuuttasi tuhlaavat. Pyydä Menelaolta heti lupa saada lähteä. Kotona vaativat äitisi isä ja veljet äitiäsi heti menemään Eurymakolle puolisoksi, hän näet voi suurimmat rikkaudet antaa. Ja sinä hetkenä, jona hän toiselle puolisoksi menee, ei hän enää sinun omaisuudestasi huolehdi, vaan pitää puolisonsa puolta. Mutta ole matkalla varovainen, sillä kosijat väijyvät henkeäsi. Laske laivasi Itakan uloimpaan niemeen ja sieltä riennä sikopaimen Eumaion luo. Vietä yösi siellä ja lähetä hänet seuraavana päivänä äidillesi tulostasi ilmoittamaan."
Heti herätti Telemakos nukkuvan Peisistraton:
"Herää, ystävä, ja riennä hevosesi valjastamaan, lähden kotiin."
"Ei vielä, Telemakos", vastasi nuorukainen. "Vielä on yö. Kunhan päivä valkenee, voimme lähdöstä puhua. Ethän isäänikään hyvästelemättä jätä. Hän sinulle vielä lahjatkin antaa."
Pian valkenikin aamu. Kun Telemakos kuuli Menelaon nousseen yölevoltaan, riensi hän nopeasti hänen luokseen, sanoen:
"Menelaos, Atreun poika, salli minun jo kotimaalleni palata. Ikävöin isäini saarelle."
Mahtava hallitsija vastasi silloin:
"Olkoon minusta kaukana halu sinua pidättää vastoin tahtoasi, se olisi yhtä sopimatonta kuin lähettää pois vieras, joka mielellään viipyisi. Mutta viivy vielä vähän aikaa, niin tuon sinulle lahjat."
"Kauan en enää viipyä voi", virkkoi Telemakos. "Kotini ja aarteeni vartijatta jätin."
Sen kuultuaan kiirehti Menelaos juhla-aterian valmistajia. Itse hän Helenan kanssa järjesteli lähtevälle annettavia lahjoja, hopeamaljoja ja Helenan itsensä kutomia komeita, koristettuja vaippoja. Sitten astuivat kuningas ja kuningatar Telemakon luo ja Menelaos virkkoi:
"Suokoon sinulle Zeus onnellisen kotimatkan toivosi mukaan! Tuon sinulle kalleimman linnani kalleuksista, hopeisen, kultareunaisen maljan, Hefaiston takoman. Sain sen kerran lahjaksi Sidonien kuninkaalta Faidimolta."
Megapentes kantoi nyt Telemakolle tuon hohtavan hopeamaljakon ja vihdoin läheni rusoposkinen Helena kantaen käsissään ihanaa vaippaa:
"Ottaos tämä, poikani", lausui hän, "ottaos Helenan lahjana vastaan. Sitä häissäsi morsiosi kantakoon, siihen asti se olkoon äitisi huostassa. Onnellisen matkan sinulle jumalat suokoot!"
Aterioituaan olivat nuorukaiset lähtövalmiina.
Menelaos asettui kultapikari kädessään hevosten eteen ja tyhjentäen pikarin jumalien kunniaksi lausui:
"Onnellisina olkaa, nuorukaiset! Tervehtikää Nestoria, joka minuaTroiassa kuni omaa poikaansa holhosi."
Telemakos vastasi siihen:
"Terveisesi viemme, Zeun suosikki, ja jos kerran isäni Odysseun kohtaan, kerron hälle sinun vieraanvaraisuudestasi ja näytän lahjojesi runsauden."
Heidän siinä puhellessaan lensi kotka heidän päänsä päällä, kynsissä kesy hanhi, jonka se oli tarhasta siepannut. Miehiä ja naisia juoksi huutaen sen jäljessä. Peisistratos kysyi silloin Menelaolta:
"Ruhtinas, meillekö jumalat tämän merkin lähettivät, vai sinulleko se oli tarkoitettu?"
Helena riensi silloin vastaamaan:
"Jumalat sydämeeni selityksen panivat ja sen tahdon teille nyt kertoa.— Kuten vuorilla syntynyt kotka ryösti kartanon hanhen, samoin palaaOdysseus harharetkiltään — ellei hän jo olekin palannut — ja tuottaakosijoille turmion."
"Ennustuksesi toteutukoon, kuningatar", vastasi Telemakos."Jumalattarena silloin sinua palvon."
Nuorukaiset läksivät ajamaan täyttä ravia. Yön he viettivät Ferain kuninkaan Diokleen luona ja aamulla varhain he taas jatkoivat matkaa ja saapuivat pian Pylon muurien luo.
Mutta Telemakos ei Peisistraton pyynnöstä huolimatta enään poikennutPyloon, vaan riensi laivalleen.
Aluksella alkoi nyt kiire touhu ja pian olikin kaikki lähtövalmiina. Telemakos ryhtyi vielä ennen lähtöään uhraamaan Atenelle ja hänen siinä parastaikaa uhratessaan läheni laivaa kiireesti vieras, joka miehen murhattuaan pakeni kostoa ja rukoili:
"Kuule minua, sinä uhraava muukalainen, sinua jumalien nimessä rukoilen, sano, ken olet, mihin menet ja mikä kotikaupunkisi ja vanhempaisi nimi on?"
Telemakos kertoi hänelle syntynsä ja matkansa syyn. Silloin kertoi pakenija olevansa tietäjä Teoklymenos, argolaista ruhtinassukua, kuulun Melampon jälkeläinen. Nyt hän pyysi Telemakoa ottamaan hänet mukaansa, sillä häntä ajetaan takaa ja hänen henkensä on vaarassa.
"Tule, astu laivaani, en sinua luotamme työnnä. Itakassa sinulle tarjoamme, mitä tarjottavaa meillä on."
Purjeet nostettiin ja Telemakon alus lähti myötätuulessa kotia kohti. —
Sillä aikaa istui Odysseus Eumaion ja hänen toveriensa vieraana.Koetellakseen isäntänsä mieltä Odysseus alkoi:
"Aionpa tästä huomispäivänä lähteä kaupunkia kohti kulkemaan ja siksi nyt sinulta opastusta pyydän. Menen jalon Odysseun kotiin ja käännyn ensin viisaan Penelopen puoleen, kerron hänelle mitä tiedän. Sitten pyrin kosijoitten pariin. Sillä sen sanon sinulle, että olen jumalilta saanut lahjan, jossa ani harva kanssani kilpailemaan pystyy, olen, näet, erinomainen palvelija. Kannan puut uuniin, osaan tehdä tulen, pienentää ja paistaa lihaa, kaataa pikariin viiniä ja toimitella kaikenlaisia palvelijan askareita."
Hämmästyneenä virkkoi silloin Eumaios:
"Mistä moinen ajatus on päähäsi pälkähtänyt, miesparka? Surmaasi kohti kuljet, jos kosijain pariin aiot, niin suuri on heidän röyhkeytensä. Ja luuletko kelpaavasi heidän palvelijakseen? Ehei! Hienoja herroja palvelijatkin siellä ovat, nuoria, punaposkisia, nuorteat hiukset öljyttyinä he kulkevat. Pysy sinä vain täällä. Kenenkään tiellä sinä et ole, mutta kun Odysseun poika palaa, suo hän sinulle uudet vaatteet ja toimittaa, mihin haluat."
"Siunatkoon Zeus sinulle hyvyytesi, kun nyt lopetit kuljeskelemiseni! Raskasta on aina vain kerjuulla kulkea, mutta nälkä pakottaa. Kun nyt tänne jään, kertonet minulle Odysseun vanhemmista, vieläkö he elävät, vai ovatko he jo Hadeeseen joutuneet."
"Mielelläni sen teen", virkkoi Eumaios. "Vielä elää Laertes, Odysseun isä, mutta hänen päivittäinen rukouksensa on päästä pois tästä maailmasta, sillä suuresti hän suree poikaansa ja etenkin puolisoaan, nuoruutensa ihanaa morsianta, joka kuoli surusta. Muistan aina valoisan lapsuuteni päiviä, jolloin kuningatar-vainaja minut yhdessä nuorimman lapsensa, huntupään Ktimenen kanssa kasvatti. Ktimenesta varttui ihana neito ja kun hän joutui Sameen naimisiin, sain minä runsaat lahjat tänne muuttaessani. Ne olivat aikoja ne! Nykyiseltä emännältäni en ole vuosikausiin kuullut ainoatakaan myötätunnon sanaa, ja sellaistakin kaipaa palvelija."
"Kuinka pienenä jo jouduitkaan pois isiesi maasta? Löysivätkö sinut vieraat ja toivat laivoillaan tänne kuninkaan linnaan?" kyseli Odysseus.
"Mielelläni pyyntösi täytän, vastaelen kyselyysi", lausui Eumaios. "Yöt ovat pitkiä, eikä ole terveellistä aina maata. Tässä viinin ääressä istuessa puhe luistaa ja menneitten aikojen vaiheet vierivät muistoina eteen. Jos teitä väsyttää", lisäsi hän kääntyen apulaistensa puoleen, "käykää levolle, huomenna jaksatte sitten tavalliseen aikaan ajaa karjat laitumelle."
Ja Eumaios alkoi kertomuksensa:
"Olet kenties joskus kuullut Syriasta puhuttavan? Se on Ortygian takainen kaukainen saari, jossa aurinko kulkunsa kääntää. Siellä lainehtivat viljavat pellot, siellä laitumet laajat avautuvat. Onnellinen kansa Syriassa asuu. Ei koskaan nälänhätä, eivät kulkutaudit sen keskuudessa raivoa. Kaksi kaupunkia siellä on ja molempia hallitsi kerran isäni, jumalainen Ktesios.
"Eräänä päivänä saapui hänen hallituskaupunkiinsa foinikialaislaiva, joka toi mukanaan kaikenlaista korua. Isäni palatsissa palveli silloin kaunis, komea foinikialaisnainen, jonka hoitoon minut oli uskottu. Nainen rakastui foinikialaiseen laivuriin ja kertoi olevansa Sidonista, rikkaan Aryban tytär, joka oli ryöstetty kodistaan ja myyty Ktesiolle. Foinikialainen lupasi silloin saattaa maansa tyttären laivallaan jälleen kotiinsa ja nainen suostui siihen tietysti mielellään, kunhan vain asia pidettäisiin salassa. Vielä lupasi hän tuoda laivan lähtiessä mukanaan sekä kalleuksia että hoidettavanaan olevan kuninkaan pojan, josta myydessä varmasti saisi suuret summat. Laiva viipyi vielä kauan satamassa, mutta kun se vihdoin oli lähdössä ja foinikialaisnainen sai siitä salaisen sanan, kätki hän kolme kultapikaria vaatteensa liepeisiin ja läksi taluttamaan minua rantaan. Laivaan astuttuamme läksi se heti liikkeelle. Kuusi päivää purjehdimme myötätuulessa, mutta seitsemäntenä lähetti Artemis kuolettavan nuolen, joka iski hoitajani kuoliaaksi laivan kannelle. Surin häntä suuresti, sillä olinhan ymmärtämätön lapsi, ja niin jäin yksin ventovieraitten pariin laivaan. Jouduimme Itakan rannoille, kuningas Laertes osti minut mieheltä, ja niin jouduin tänne."