Aamuruskon jumalatar Eos, ruusunhohteinen, oli jo noussut vuoteeltaan luomaan valoaan sekä kuolemattomille jumalille että ihmislapsille, kun Olympon jumalat kokoontuivat neuvottelukokoukseensa. Ylinnä istui mahtava Zeus, suurin kaikista. Atene suri Odysseun kovaa kohtaloa ja hän nyt sanoiksi sai:
"Kaikkivaltias Zeus ja te muut kuolemattomat! Älköön nykyään inehmojen joukossa kenkään valtikan kantaja olko lempeä ja hyvä, älköön olko oikeudenmukainen, vaan kova, häijy ja vääryyden puoltaja kukin, koska jalon Odysseun ovat voineet unohtaa kaikki ne, joita hän ennen hoivasi kuin isä lapsiaan. Nyt hän saa nääntyä kaukana, yksinäisellä saarella, jossa nymfi Kalypso häntä pidättää. Ei ole hänellä minkäänlaista alusta, ei neuvoa mitään, miten kotimaahansa matkata. Vielä lisäksi kosijat väijyvät hänen poikaansa Telemakoa, joka oli lähtenyt Spartaan ja Pyloon isäänsä etsimään."
"Lapseni", virkkoi taivaan pilvien hallitsija, "mitä sanoitkaan? Sinähän jo sait aikaan päätöksen, että Odysseus palaisi kotiinsa kostamaan heille. Seuraa sinä Telemakoa ja johda hänet onnellisesti kotiin. Kosijat kaikki sieltä lähtekööt."
Ja kääntyen Hermeen, rakkaan poikansa, puoleen hän jatkoi:
"Hermes, riennä kiharakutrisen nymfin luo ja ilmoita hänelle horjumattoman tahtomme olevan, että uros pääsee jälleen kotimaahansa. Mutta saapukoon, ei jumalien enemmän kuin ihmistenkään avulla, vaan kahdenkymmenen päivän kuluttua vankalla aluksella fajakien luo Skherian viljavalle maalle. Siellä osoitettakoon hänelle jumalille tulevaa kunniaa, lähetettäköön laivalla rakkaaseen synnyinmaahansa ja annettakoon kultaa, kuparia ja loistovaatteita niin paljon, ettei hän Troiastakaan olisi enempää saanut."
Nopea sanansaattaja totteli heti, sitoi jalkaansa somat kultasandaalinsa, jotka hänet tuulen vauhdilla kantavat yli maitten ja merien, tarttui sauvaansa, jolla hän mielensä mukaan ihmisiä uneen vaivuttaa tai herättää. Hän lensi yli Pierian maan, laskeutui sitten merta liki ja kiiti pitkin äärettömiä ulapoita kaloja pyydystävän lokin lailla, joka silloin tällöin siivillään vettä hipaisee. Vihdoin hän nousi saarelle, jonka luolissa nymfi asuntoa piti. Luolassa paloi iloinen takkavalkea. Nymfi kulki kultapuisten kangaspuitten ympärillä kutoen ja laulellen kirkkain äänin. Ylt'ympärillä kasvoi mitä raikkain poppeli- ja tuoksuava kypressimetsikkö, jonka oksille olivat pesiään rakentaneet aavojen merten väkeväsiipiset linnut. Pitkin holvia kiertelivät mehevät köynnökset, joista riippui suuria, täyteläisiä rypäleterttuja. Neljä kristallinkirkasta lähdettä poreili vierekkäin, vesi soljui niistä neljälle eri suunnalle, ja niityt hohtivat väriloistossaan.
Jos tänne sisään astuit, kohtasi katsettasi niin ihana näky, että Hermeskin pysähtyi luolan suulle vallan hämmästyneenä. Siinä kotvan seisottuaan ja ihailtuaan hän astui peremmä. Kalypso, huomattuaan tulijan, tunsi hänet heti, sillä jumalat tuntevat aina toisensa. Odysseuta ei Hermes nähnyt sisällä, sillä tämä istui tapansa mukaan meren rannalla kauas ulapalle katsellen ja ikävissään katkerasti itkien.
Tarjottuaan vieraalleen komean istuimen virkkoi Kalypso:
"Mikä asia sinut tänne saattoi, kultasauva Hermes? Tulosi on minulle suuri kunnia, mutta asiatta et ole tullut; viime käynnistäsi onkin aikoja vierryt. Käy lähemmä, vieras!"
Sen sanottuaan hän asetti vieraansa eteen pöydän, jossa oli runsaasti ambrosiaa ja punaista nektaria. Syötyään vastasi vieras emäntänsä kysymykseen:
"Haluat tietää, miksi tulen. Kerron sen sinulle. Omasta tahdostani en lähtenyt, sillä kukapa rannattomia meriä mielellään kulkee, siellä ei maata tapaa eikä siellä ihminen jumal'uhria kanna. Mutta kenpä uskaltaa kaikkivaltiaan tahtoa vastaan sotia! — Täällä luonasi kuuluu asuvan mies, onnettomampi muita Troiassa käyneitä. Kymmenentenä vuonna he sieltä kotia kohti läksivät, mutta matkalla he Atenea vastaan rikkoivat ja hän lähetti silloin hirmumyrskyn, joka tuhosi palaavien laivastot. Yksi sankareista joutui tänne, ja nyt on Zeun tahto, että hänet heti luotasi lasket, sillä kohtalo ei ole määrännyt häntä täällä päiviään päättämään."
Sen kuultuaan vavahti Kalypso tuskasta, mutta uljaasti itsensä hilliten hän virkkoi:
"Oi, te jumalat olette julmia, kateellisempia kuin kenkään muu. Te ette salli meidän konsaan omistaa sitä miestä, jolle rakkautemme olemme lahjoittaneet ja jonka puolisoksemme olemme valinneet. Kun Eos, aamuruskon valtiatar, valitsi Orionin, kuulun metsämiehen, vihastuitte te, suruttomina elävät jumalat, ja eräs teistä, Artemis, lähetti häneen surmannuolensa. Ja kun kiharakutrinen Demeter kerran häitään juhli Jasionin kanssa, lähetti Zeus säihkyvän kuolonsalamansa, joka rakastetun surmasi. Nyt te minua kadehditte. Minä hänet pelastin hänen yksinään aalloilla ajelehtiessaan. Tänne hänet toin, hoivaa ja rakkautta hänelle jaoin ja lupasin hänet tehdä kuolemattomaksi ja iäti nuoreksi. Mutta jos kerran kaikkien jumalien on alistuttava Zeun tahtoon, lähteköön Odysseus sitten. Laivaa, enemmän kuin miehiäkään, ei minulla ole hänelle antaa, mutta neuvoa tahdon, miten hän kotimaahansa pääsee."
"Lähetä hänet heti, jos Zeun vihaa välttää tahdot", virkkoi lyhyestiHermes ja lähti.
Kuultuaan Zeun terveiset läksi kaunis nymfi Odysseun luo. Tämä istui yhä rantakalliolla katsellen silmät kyynelissä ulapalle ja kaivaten kotiaan. Hänen luokseen astui nyt kookas jumalatar:
"Poloinen, oi, pyyhi kyyneleesi, laatkoon suuri surusi, kotiisi sinut nyt kulkemaan lähetän. Käy, kaada tuolta suuria puita, laadi niistä lautta ja korkealle rakentaos lautan kansi. Eväitä, vettä ja viiniä sinulle mukaasi annan, vaatteita saat, vieläpä myötätuulen lähetän sinua kotiisi saattamaan."
Jumalattaren sanat kuultuaan säpsähti kovia kokenut sankari, nousi ja lausui:
"Oi, jumalatar, mitä mielessäsi hautonetkaan tällaista puhuessasi? Totta et voine tarkoittaa. Onhan mahdotonta moisella aluksella kulkea pohjattomien syvyyksien yli, koska usein oikea laivakin tuhoutuu, vaikka Zeus suotuisat tuuletkin suo. Siksipä en alukseen astu, ellet pyhällä valalla vanno totta tarkoittavasi."
Silloin hymyili ihana Kalypso ja hyväillen hiljaa Odysseun poskea hän virkkoi:
"Olethan itse niin rehellinen, miten saattaakaan mieleesi moista juolahtaa! No, kuulkoon sitten sekä maa että yllämme kaareutuva taivas kuin myös allamme virtaava Styx valani. Pahaa en sinulle suo, vaan annan sinulle neuvon, johon itsekin sinun asemassasi ryhtyisin. Sillä katso, rinnassani sykkii sydän lämmin ja armelias eikä kylmä, rautainen, kuten kenties luulet."
Kookkaana läksi hän astumaan kohti asuntoaan Odysseun seuratessa. Kultatuolin hän Odysseulle asetti ja herkullisia ruokia hänelle tarjosi, niitä, joita ihmislapset syövät. Mutta itse hän nautti jumalain ruokia ambrosiaa ja nektaria. Syötyään Kalypso virkkoi:
"Viisas Odysseus, Laerteen jalo poika, kotiisiko siis palata aiot? No niin, onnea vain sinulle toivotan. Mutta jos tietäisit, mitkä kärsimykset sinua matkalla tulevat kohtaamaan, jäisit ainiaaksi luokseni. Ikävöit armasta puolisoasi, mutta sekä koossa että ihanuudessa kykenen hänen kanssaan kilpailemaan, sillä tuskinpa kuolevaiset voivat vetää vertoja kuolemattomille jumalille."
"Ällös pahastu, korkea jumalatar", vastasi Odysseus. "Oi, tiedänhän hyvin, ettei Penelope sinulle vertoja vedä. Hän on kuolevainen nainen, sinä kuolematon, iäti nuori. Mutta sittenkin ikävöin kiihkeästi kotiini. Jos jumalat minut jälleen haaksirikkoon saattavat, kestän senkin, olenhan jo paljon oppinut kärsimään sekä maalla että merellä, kunhan vain kerran kotini saavutan."
Seuraavana aamuna varhain pukeutui Odysseus viittaansa. Kalypsokin otti ihanan, hopeanhohtoisen pukunsa, solmi uumilleen kultavyön ja levitti kutreilleen koristeisen huntunsa. Senjälkeen hän alkoi järjestellä vieraansa poislähtöä. Hän antoi Odysseulle kaksiteräisen kuparikirveen, jonka varsi oli ihmeellisesti koristettu ja terään taidokkaasti kiinnitetty. Vielä hän antoi säihkyvän tapparan ja neuvoi sitten tien saaren korkeille huipuille, joilla kasvoi mahtavia poppeleita ja taivasta tavoittelevia honkia, kuivia, laivapuiksi erinomaisia. Tien opastettuaan palasi jumalatar kotiinsa, mutta Odysseus ryhtyi reippaasti työhön, kaatoi kaksikymmentä puuta, veisti ja tasoitteli niitä, kuten kirvesmiehet tekevät. Saatuaan vielä Kalypsolta kairan, hän liitti salavaarnoilla hirret lujaksi laivaksi. Pohjan hän teki yhtä laajan kuin laivanrakentajat kauppalaivoihin tekevät. Sitten hän asetti kaaripuut tiheitten tukien varaan, kiinnitti lankut, pystytti maston ja liitti siihen raakapuun, laati peräsimen ja asetti ympäri aluksen pajupunokset kovien aaltojen varalle. Viimeksi sai laiva hyvän pohjalastin. Jumalatar antoi vielä kutomaansa kangasta oivallisiksi purjeiksi.
Neljän päivän kuluttua oli työ valmis. Viidentenä hän astui alukseensa saatuaan kylvyn jälkeen Kalypsolta vienotuoksuiset vaatteet. Vielä viimeiseksi lahjakseen oli jumalatar pannut mukaan kolme täyttä säkkiä. Yhdessä oli vettä, toisessa viiniä ja kolmannessa matka-eväitä. Suotuisan tuulen puhaltaessa Odysseus nosti iloisena purjeensa ja tarttui peräsimeen ohjaten laivansa ulapalle. Uni ei öisin hänen silmiinsä tullut, sillä hän tarkaten tähysi tähtien teitä, plejaadien ja Otavan hidasta kulkua ja isoa karhua, jota myös vaunuiksi sanotaan ja joka aina taivaalla risteillen metsästäjä Orionia väijyy. Kalypso oli näet antanut hälle neuvon kulkea koko ajan niin, että nämä tähtisikermät ovat vasemmalla puolella. Seitsemäntoista päivää hän oli jo purjehtinut, kun hän kahdeksantenatoista huomasi fajakien maan sumuisten vuorten kohoavan taivaanrannalle.
Mahtava Poseidon oli jo palannut Etiopian maasta uhrijuhlilta. Nyt hän seisoi Solymian vuorilla katsellen merelle ja huomasi silloin Odysseun purjehtivan siellä. Hän vihastui silloin entistään enemmän ja itsekseen päätään pudistaen puhui:
"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet päättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja kohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne saavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta kärsiä!"
Sen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen kolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja peitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö verhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja pohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.
Ei jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:
"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt, olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."
Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa. Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.
Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:
"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot poiskäännettyinä läikkyvään mereen."
Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen, sinne kadoten.
Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan arveli itsekseen:
"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun en enää muuta keinoa keksi."
Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon, jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen itsekseen:
"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän surkeuden tulet ikäsi muistamaan."
Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.
Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän saattaa hänet fajakien maalle.
Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:
"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri. Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä meripedon kimppuuni."
Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:
"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun, armahda minua harhailevaa ihmislasta!"
Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi suusta ja sieraimista.
Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti. Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän mietti:
"Mitähän vielä saanenkaan kärsiä! Jos tähän jään, lopettavat aamun kosteus ja pureva kylmä heikot voimani. Jos taas metsikköön menen ja jossain pensaitten suojassa lämpimän leposijan löydän, joudun helposti metsänpetojen saaliiksi."
Punnittuaan sinne tänne päätti hän sittenkin metsästä etsiä suojaisaa paikkaa. Sellaisen hän löysikin kahden tuuhean, toisiinsa kiinni kasvaneen puun lomassa lähellä virtaa. Sinne ei kylmä aamutuuli pääsisi tunkeutumaan, eivät auringon säteet paistamaan, eikä edes sade jaksaisi raivata tietä tuuheitten oksien lomitse. Sieltä Odysseus haki suojaa, sinne hän vuoteensa valmisti, ja niin runsaasti siellä oli varisseita lehtiä, että ne olisivat pari, jopa kolme miestä talvipakkasessakin verhonneet. Iloisena katseli Odysseus vuodettaan, ja paneutuen levolle veti hän suuren joukon lehtiä peitteekseen, ja Atene vuodatti suloisen unen hänen silmiinsä.
Uupuneena lepäsi kovia kokenut, jalo Odysseus piilopaikassaan. Sillä aikaa läksi Atene fajakien kaupunkiin.
Fajakit olivat ennen asuneet laajalla Hyperian tasangolla kyklopien ilkeän kansan naapureina. Mutta tämä naapuruus alkoi käydä liian raskaaksi, sillä kyklopit tekivät tuon tuostakin heidän maahansa ryöstöretkiä. Nausitoos-sankari johti silloin kansansa sieltä pois etäiselle Skherian saarelle. Tänne hän rakensi kaupungin, pystytti sen ympärille muurin ja kohotti temppelin jumalille. Nyt oli kuolo hänet jo saavuttanut ja vienyt Hadeeseen, ja kuninkaana hallitsi nykyään viisas Alkinoos. Hänen palatsiaan läheni nyt kirkaskatseinen Atene, miettien, miten hän saisi toimitetuksi Odysseun kotia. Jumalatar astui kuninkaan tyttären Nausikaan upeaan huoneeseen.
Varreltaan ja muodoltaan oli Nausikaa kuolemattomain jumalain kaltainen, ja ihania olivat ne hovineidotkin, jotka lepäsivät Nausikaan oven edessä.
Perille tultuaan pysähtyi Atene Nausikaan läheisimmän ystävän sekä ikä- ja kasvintoverin, Dymaan tyttären, hahmoisena ja lausui:
"Jopa olet huolimaton, Nausikaa! Kaikki komeat vaatteesi ovat pesemättä, kohta häitäsi vietetään, ja silloin sinun tulee jaella niitä hääjoukolle. Se tekee sinut kuuluisaksi. Siksipä lienee viisainta heti aamulla pyytää isältäsi muulit ja vaunut. Minä lähden kanssasi sinua auttamaan. Ajamme meren rantaan pesemään, sinne on liian pitkä matka jalan astua."
Tämän neuvon annettuaan läksi Atene Olympolle, jumalien ihanaan asuntoon, jossa ei konsaan myrsky raivoa eivätkä sateet lankea ja jota ei myöskään lumi milloinkaan peitä, vaan jossa ilma on aina sumuton ja kaikkea valaisee hohtava kirkkaus. Siellä viettävät jumalat autuasta elämätään.
Aamun koittaessa riensi ihana, viittapukuinen Nausikaa palatsin salien läpi vanhempainsa luo ihmetellen untaan. Hän tapasikin sekä isänsä että äitinsä. Äiti istui neitojensa keskellä lieden ääressä purppurarihmaa kehräämässä, isä oli ovella lähdössä ruhtinaitten käräjiin, jonne uljaat fajakit olivat häntä pyytäneet. Rakkaan isänsä luo astui neito virkkaen:
"Isä, anna minulle vaunut, tilavat ja korkeapyöräiset, lähteäkseni virralle vaatteitten pesuun. Sinun täytyy ylhäisten kokouksissa kantaa puhtaita vaippoja, ja entäs viisi veljeäni, joista kolme on vielä kukoistavaa nuorukaista, hekin tarvitsevat leikeissä vastapestyjä vaatteita."
Iloisista häistä ei neito mitään maininnut, mutta isä ymmärsi hänet ja sanoi:
"Sekä muulit että vaunut saat, lapseni, mene, mene!"
Palvelijat valjastivat muulit, neidot kantoivat vaunuihin komeita vaatteita ja äiti varusti nahkasäkkeihin eväitä sekä tuoksuavaa öljyä kylpyä varten. Nausikaa nousi vaunuihin, tarttui ohjaksiin ja pois kiitivät muulit vieden muassaan kuninkaan ihanan tyttären neitosineen.
Virralle saavuttuaan he riisuivat muulit valjaista ja veivät ne rannalle syömään hunajatuoksuista heinää. Vaatteet he kantoivat virran rantakuoppiin, kilvan he niitä jaloin polkivat, tarkoin pesivät ja levittivät ne sitten rantakiville kuivamaan. Vielä uituaan ja voideltuaan ruumiinsa tuoksuavilla öljyillä istahtivat he kuohuvan kosken partaalle aterioimaan ja odottamaan vaatteitten kuivumista. Aikansa kuluksi he leikkivät rantaniityllä, tanssivat ja heittelivät palloa. Ihana, valkoranteinen Nausikaa itse oli leikin johtajana ja hän muistutti siinä karkeloidessaan Artemis-jumalatarta, joka vuorilla liikkuen riemuiten ajaa nopeita hirviä takaa. Silloin toiset Zeun tyttäret seuraavat häntä leikkien ja Leto, ihanan jumalattaren äiti, tuntee povensa ylpeydestä kohoavan nähdessään tyttärensä olevan melkein päätään pitemmän muita neitoja ja voittavan heidät kauneudessa.
Pyykki oli jo kuivunut, muulit valjastettu ja neitoset kantaneet vaatteet vaunuihin, kun Atene antoi Nausikaan pallon vieriä kuohuvaan virtaan. Neitoset huudahtivat ja Odysseus heräsi siihen. Hämmästyneenä hän hypähti istumaan ja mietti mielessään:
"Missähän lienen, minkähän kansan pariin olen nyt ajautunut? Lienevätkö villejä väkivallan tekijöitä, vai rehellisiä, vieraanvaraisia ihmisiäkö ovat? Olin äsken kuulevinani naisten ääniä tai kenties täällä vuorten huipuilla ja lähteen silmissä nymfit asustavat. Tai ehkäpä täällä sentään onkin oikeitten ihmisten koteja. Olkoon miten tahansa, lähden ottamaan asiasta selvää."
Voimakkain käsin hän taittoi lehtevän oksan verhokseen ja läksi astumaan kuten nälkäinen leijona, jonka raesade ja myrsky on verille piessyt, mutta jonka silmät yhä säihkyvät voimaa. Hirveän näköinen oli Odysseus neitoja lähestyessään. Vesi oli hänen ihonsa veriseksi sierettänyt ja merisuola peitti koko ruumiin. Neidot pakenivat peljästyneinä joka taholle, vain Nausikaa, Alkinoon tytär, jäi Atenen rohkaisemana paikoilleen muukalaista odottamaan. Odysseus epäili mitä tehdä. Lähenisikö hän neittä syleillen hänen polviaan vai pysähtyisikö loitos ja kauniin sanoin pyytäisi vaatteita ja kysyisi tietä kaupunkiin. Kotvan mietittyään päätti hän jäädä kauemma ja koettaa valituin sanoin liikuttaa neidon mieltä.
"Valtiatar, käännyn rukoillen puoleesi, lienet sitten jumalatar tai kuolevainen ihmislapsi", hän alkoi. "Jos taivaitten asukas lienet, olet silloin Artemiin, Zeun mahtavan tyttären kaltainen ihanuudessa, jos kuolevaisiin kuulut, ovat isäsi ja veljesi onnellisia, sillä sinunlaisesi neidon omistamisesta kannattaa ylpeillä. Ja monin verroin onnellisempi on se nuorukainen, joka sinua kerran omakseen saa sanoa. Ihmisten joukossa en sinun vertaistasi ole konsaan nähnyt. Jumalatar, jalkaisi juureen polvistuisin, mutta en uskalla sinua lähestyä. Kova kohtalo on minua vainonnut. Kaksikymmentä vuorokautta olen meriä ajelehtinut ja nyt joku jumala minut tänne johti. En edes tiedä, missä maassa, minkä kansan parissa olen. Katso, paljon olen kärsinyt, sinä olet ensimäinen elävä ihminen jonka täällä tapaan, ole minulle armollinen. Jos mukanasi on täällä joku vaatekappale, lainaa se verhokseni ja palkaksi suokoot jumalat sinulle mitä mielesi halaa, suokoon puolison ja kodin, jossa onni ja sopu vallitsee, sillä mikään ei ole ihanampaa kuin miehen ja vaimon keskinäinen, horjumaton rakkaus."
Nausikaa vastasi hälle:
"Zeus onnenlahjat ihmisille jakaa, kelle onnea, kelle onnettomuutta, sekaisin hyville ja pahoille. Sinullekin hän osasi antoi ja sinun on se kärsivällisesti kannettava. Mutta koska näyt olevan kunnon ihminen, opastan sinut kaupunkiimme, eikä ole sinulta vaatteita enemmän kuin muutakaan huolenpitoa puuttuva. Olet joutunut fajakien maahan ja isäni on mahtava Alkinoos, fajakien kuningas ja heidän suuruutensa luoja." Ja kääntyen neitojensa puoleen hän huusi:
"Pysähtykää toki, miksi pakenette miehen nähtyänne! Luuletteko häntä viholliseksi? Ei toki. Kansamme on jumalain suojelema eikä kenkään rohkene meitä vastaan nousta. Asummehan sitäpaitsi maan äärellä kaukana muista, emmekä heidän kanssaan tekemisiin joudu. Tämä raukka on harhaillut merellä, hän tarvitsee apuamme, sillä sekä kerjäläiset että vieraat ovat Zeun lähettämiä ja otettavat hänen lahjoinaan vastaan. Johtakaa hänet joen rannalle tuulilta suojattuun paikkaan ja kun hän siellä on uinut, suokaa hälle ruokaa ja juomaa."
Neidot rohkaisivat mielensä ja tekivät kuten Alkinoon jalo tytär käski. Odysseun pestyä ruumistaan peittäneen paksun suolakerroksen ja hänen pukeuduttuaan saamiinsa vaippoihin valoi Atene häneen sellaisen jumalaisen ylevyyden ja kauneuden, että Nausikaa hämmästyneenä virkkoi:
"Neidot, katsokaa vierastamme! Hän on varmasti jumalain lähettämä. Äsken niin ruma ja peloittava, nyt Olympon jumalain vertainen. Jospa kerran saisin puolisokseni kutsua miestä, joka on yhtä jumalainen kuin tämä! — Mutta, neidot, tuokaa hänelle nyt ravintoa."
Neidot tottelivat ja hyvällä ruokahalulla Odysseus soikin, eihän hän ollut moneen vuorokauteen saanut einettäkään.
Saatuaan vaununsa lähtökuntoon nousi Nausikaa niihin, tarttui ohjaksiin ja virkkoi Odysseulle:
"Nyt, muukalainen, lähdemme kaupunkiin, mutta ennen sitä neuvon, miten sinun on tehtävä. Niin kauan kuin ajamme maaseutua pelloillaan työskentelevien ohitse, on sinun pysyttävä vaunujen jäljessä neitojen seurassa, mutta kun kaupunkia lähenemme, on sinun jäätävä läheiseen, Atenelle pyhitettyyn lehtoon, sillä en salli ilkeitten ihmisten levittävän huhuja siitä, ken olet ja mistä sinut muka hain, sillä varmasti moni kuiskaileisi sinun olevan tuleva puolisoni. Vasta sitten kuin arvelet meidän ennättäneen kaupunkiin, riennä sinä isäni taloon, jonka tunnet siitä, että se on kaikkein komein. Astu reippaasti suoraan saliin, jossa isäni istuu nojatuolissaan ja äiti lieden ääressä kehrää hienoa purppurarihmaa. Riennä kaikkien ohitse äitini luo, hänen eteensä polvistu. Jos äitini on sinulle suosiollinen, silloin koittaa varmasti pian kotiinpääsöpäiväsi."
Sen sanottuaan hän löi muuleja, jotka lähtivät kiitämään eteenpäin. Ajoittain hän taas hiljensi vauhtia, niin että Odysseus ja neidot saattoivat helposti häntä seurata.
Aurinko painui jo länttä kohti, kun he saapuivat pyhään lehtoon. Tänne jäi Odysseus rukoillen Atenea:
"Mahtavan Zeun tytär, kuule nyt rukoukseni! Silloin et sitä kuullut, kun Poseidon minut haaksirikkoon saattoi. Nyt auta ja suo fajakien ottaa minut ystävällisesti vastaan."
Näin hän rukoili. Atene kuuli hänen rukouksensa, vaikkei hän Odysseulle näyttäytynytkään. Hänen täytyi olla huomaavainen myös sedälleen Poseidonille, joka Odysseuta yhä vihasi.
Odysseun siten rukoillessa saapui Nausikaa kuninkaan palatsille. Hänen uljaat veljensä riensivät häntä vastaan ja veivät muulit talliin sekä kantoivat puhtaat vaatteet sisään. Vanha hoitajatar Eurymedusa valmisti kuninkaan tyttärelle tulen takkaan ja asetti aterian pöydälle.
Rukoiltuaan läksi Odysseus astumaan kohti kaupunkia. Atene verhosi hänet pilveen, jotteivät fajakit häntä huomaisi, ja kun hän saapui kaupungin portille, läheni Atene häntä nuoren tytön muodossa.
"Lapseni, voitko minulle tien kuninkaan kartanoon neuvoa, olen täällä vieras, enkä paikkoja tunne?" kysyi Odysseus.
Mielellään lupasi tyttönen opastaa muukalaista, jolle hän lausui:
"Kulkiessasi on sinun oltava aivan vaiti, sillä fajakit eivät ole ystävällisiä vieraille. Tämä kansa on merenkulkija-kansaa, merenjumala on antanut heille siihen erikoiset lahjat ja heidän laivansa kiitävät nopeasti kuin tuuli tai kuni ajatus."
Matkalla oli Odysseulla aikaa ihailla fajakien satamia ja laivoja sekä kokouspaikkoja ja oivallisia muureja. Saavuttuaan perille virkkoi opas:
"Tässä on se, mitä etsit. Kuningas viettää siellä par'aikaa suuria juhlia, ja sinne ovat kokoontuneet maan mahtavimmat. Mutta astu sinä reippaasti ja ujostelematta sisään. Rohkea mies onnistuu aina paremmin, vaikka hän olisikin muukalainen. Kaikkein ensin on sinun astuttava tervehtimään kuningatar Aretea. Hän on Alkinoon, puolisonsa, läheinen sukulainen. Poseidon, mahtava maanjäristäjä, rakastui gigantien kuninkaan Eurymedonin tyttäreen Periboiaan, maailman kauneimpaan naiseen. Heidän poikansa Nausitoos hallitsi fajakeja. Hänellä oli kaksi poikaa, Alkinoos ja Rexenor, mutta Apollon hopeakaarinen jousi surmasi vastanaineen Rexenorin. Tältä jäi yksi ainoa lapsi, tytär, Arete, jonka Alkinoos valitsi puolisokseen; eikä maailmassa löydy ainoatakaan naista, jota hänen miehensä pitäisi suuremmassa arvossa, kuin Alkinoos Aretea. Samoin kunnioittavat häntä hänen lapsensa ja koko kansa. Jos hän missä liikkuu, kohdellaan häntä kuin jumalatarta konsaan. Hän onkin harvinaisen lahjakas nainen ja usein jättävät miehet riitansa hänen ratkaistavakseen. Jos hänen suosionsa saavutat, on menestyksesi varma."
Sen sanottuaan poistui Atene, läksi Maratoniin ja sieltä Atenaan. Odysseus läksi astumaan kohti Alkinoon palatsia, mutta täällä hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään sen loiston ja komeuden. Seinät olivat lattiasta kattoon kuparista, patsaat siniteräksestä. Ovien kamanat olivat kultaa ja pihtipielet hopeaa, kynnykset kuparia. Hopeasta olivat ovien kukkakoristeet ja kullasta raskaat rengasrivat. Kahden puolen ovia oli itse Hefaiston takomat kulta- ja hopeakoirat, jotka eivät milloinkaan väsyneet vartiatoimessaan. Mukavia istuimia oli seinävierillä ja niitä verhosivat arvokkaat, naisten kutomat matot. Näillä istuivat kansan ruhtinaat juhlien aikana. Salissa oli kultaisia poikain kuvia, kaikilla käsissä palavat soihdut, jotka pimeän tullen juhlivia valaisivat. Viisikymmentä naista oli aina työssä viljaa jauhamassa, toiset viisikymmentä istuivat kuin poppelin lehdet oksallaan vier'vierekkäin kankaita kutomassa tai rihmaa kehräämässä. Palatsin ympärillä oli mitä ihanin puutarha, jossa oli hedelmiä ympäri vuoden, kesin talvin. Sen vieressä levisi suuri viinitarha ja ylt'ympärillä aukenivat iäti kukkivat niityt.
Ihailtuaan kaikkea tätä ihmeellistä loistoa ja rikkautta astui Odysseus sisään. Salissa valmistivat vieraat viimeistä uhria, joka tavallisesti kuului Hermeelle. Kukaan heistä ei huomannut sisään astuvaa vierasta, yhä verhosi Atenen näkymättömäksi tekevä utuvaippa hänet. Vasta polvistuttuaan Areten eteen haihtui verho ja salissa kaikki katsoivat hämmästyneinä polvistuvaa vierasta. Mutta Odysseus lausui:
"Arete, Rexenorin ihailtu tytär, sekä sinun että puolisosi ja myös kaikkien vieraittenne edessä polvistuu onneton mies apua ja turvaa anoen. Suokoot jumalat teille kaikille runsaasti onnea ja teidän lapsenne eläkööt rikkaina ja kunnioitettuina. Kuulkaa, minua poloista auttakaa ja kotimaalleni ohjatkaa!"
Sen sanottuaan nousi Odysseus ja istuutui lieden tuhkaan vastausta odottaen. Kotvan aikaa istuivat kaikki hiljaa, kunnes vanhin joukosta, viisas ja jalosydäminen Ekheneos puhkesi puhumaan:
"Alkinoos, ei ole sopivaa antaa vieraan tuolla istua. Me tässä kaikki odotamme, että kohtelisit häntä ystävällisesti, tarjoaisit hopeakoristeisen tuolin ja käskisit vierasta ruualla itseään virkistämään."
Heti täyttikin Alkinoos vanhuksen toivomuksen ja johdatti Odysseun istumaan viereensä lempipoikansa, miehekkään Laodamaan paikalle ja kehoitti tuomaan uhriviinejä, sillä nyt oli uhrit suoritettava Zeulle, vieraitten suojelijalle. Sen päätyttyä virkkoi hän vieraille:
"Kuulkaa, te fajakien ruhtinaat, mitä ajattelen! Lopetamme nyt juhlamme täksi illaksi, mutta huomenna saapukaa jälleen. Silloin pidämme suuret juhlat ja neuvottelemme, miten saamme vieraamme onnellisesti kotiinsa. Sinne kun on saapunut, olkoot Osattaret, elonlangan kehrääjät, hänen kohtalonsa määrääjinä, me emme silloin enää hänen elämäänsä puutu. Kenties hän on joku jumalista, joka on luoksemme vierailulle saapunut. Ovathan jumalat ennenkin luonamme vierailleet, koska olemme kuten kyklopit ja gigantit sukua jumalille."
Odysseus vastasi siihen:
"Karkoittakaa moiset aatokset mielestänne! Kuolevaisten ihmislasten joukkoon kuulun ja aniharva heistä on niin paljon tuskia kärsinyt kuin minä. Mutta huolimatta monista kärsimyksistä pyydän sinulta ravintoa ja sitten anon teitä johtamaan minut kotimaalleni."
Vieraat läksivät kukin kotiinsa, Odysseus jäi saliin istumaan Alkinoon ja Areten pariin. Valkohipiäinen Arete oli huomannut Odysseun puvun tutuksi ja ihmetellen hän kysyi, mistä Odysseus oli hänen valmistamansa vaatteet saanut. Silloin Odysseus kertoi, miten hän haaksirikkoisena oli Ogygiaan Kalypson vieraaksi joutunut ja miten hän vihdoin, seitsemän pitkää vuotta siellä ikävöityään, oli monien tuskien jälkeen joutunut vieraan virran rannalle ja siellä kohdannut jalon Nausikaan.
"Muukalainen, väärin teki tyttäreni sinut tielle jättäessään, miksei hän tuonut sinua kotiin asti?" puhui Alkinoos.
"Ällös tytärtäsi soimaa, kuningas, hänessä ei syytä ole. En sallinut hänen neitojensakaan perille asti minua opastaa, arvelin sinun saattavan siitä pahastua", virkkoi Odysseus.
"Niin pikavihainen en ole, ystäväni. Mutta jospa Zeus ja muut suuret jumalat sallisivat sinun jäädä tänne, tyttäreni sinulle puolisoksi antaisin ja rikkauksia niin paljon kuin tarvitsisit. Vasten tahtoasi en sinua kuitenkaan pidättää tahdo, vaan huomenna lähetän sinut kotiisi. Huoletta saat nukkua laivassamme koko matkan, perille sinut mieheni saattavat, vaikkakin kotisi olisi kaukana kuin Euboea, jonka sanotaan olevan kaukaisimman maan. Sielläkin ovat mieheni olleet Radamantoa sinne saattaessaan. Mennen tullen heiltä kului vain yksi päivä, se jo osoittanee sinulle sekä laivojeni että miesteni kykeneväisyyden."
Riemu valtasi Odysseun kuninkaan lupauksen kuultuaan ja rukoukseen taipui hänen sydämensä:
"Suuri Zeus, salli Alkinoon lupauksen täyttyä ja suo hänelle palkaksi runsaasti kunniaa!"
Arete kääntyi neitojensa puoleen kehoittaen heitä valmistamaan vieraalle purppurapeitteisen vuoteen. Neidot läksivät heti soihdut käsissä täyttämään kuningattarensa käskyä ja palasivat hetken kuluttua takaisin, kehoittaen:
"Nouse, vieras, vuoteesi odottaa sinua!"
Mielellään läksikin uupunut Odysseus levolle ja Alkinoos poistui Areten kera palatsin sisäsuojiin.
Aamun ruskottaessa nousivat sekä Alkinoos että Odysseus vuoteiltaan ja riensivät alas kaupungin rantatorille, jossa fajakien kokouspaikka oli. Atene kulki toisen ruhtinaan luota toisen luo kuninkaan airuen muodossa, kehoittaen kaikkia rientämään kokoukseen, jossa keskustellaan eilen saapuneen oudon vieraan kotiinsaattamisesta.
Pian täyttyivätkin torin kivi-istuimet ja ihaillen silmäilivät fajakit Odysseuta, jonka kasvoille ja koko olentoon Atene valoi ihastuttavan kauneuden, teki hänet muita kookkaamman ja voimakkaamman näköiseksi, saadakseen kaikki häneen ihastumaan ja tehdäkseen hänet voittajaksi niissä leikeissä, joihin fajakit tulevat häntä vaatimaan.
Kun kaikki olivat kokoontuneet, alotti Alkinoos kokouksen sanoen:
"Miehet, fajakien ruhtinaat! Eilen saapui luoksemme muukalainen, josta en vielä tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee. Mutta hän pyytää opasta kotiin päästäkseen. Ei vielä koskaan ole yksikään meiltä apua pyytänyt vieras kieltävää vastausta saanut, siksipä olkaamme nytkin avuliaita. Viisikymmentä kaksi parasta nuorukaista varustakoon nopean aluksen ja saatuaan aironsa paikalleen tulkoot palatsiini aterioimaan. Ja nyt pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua, juhlat odottavat. Älköön kukaan kieltäytykö, ja kutsuttakoon myös Demodokos, jolle jumalat ovat ihmeellisen laulun lahjan suoneet."
Sen sanottuaan läksi kuningas toisten seuraamana. Viisikymmentä kaksi nuorukaista riensi laittamaan alusta kuntoon. He nostivat purjeet ja sitoivat airot paikoilleen nahkahihnoihinsa. Laskettuaan ankkurin he astuivat kuninkaan luo, joka antoi heille kaksitoista lammasta, kahdeksan sikaa ja kaksi härkää juhla-ateriaa varten.
Juhlan alkaessa talutti palvelija sisään taitavan laulajan, jolle laulun jumalatar oli paljon antanut, mutta jolta hän sensijaan oli kalliin lahjan, silmien valon, ottanut. Laulaja talutettiin korkean pilarin juurelle istumaan. Hänen viereensä pantiin pöytä, jolla oli sekä ruokia että viiniä, ja harppu ripustettiin lähelle naulaan, käden ulottuville.
Jumalatar johti nyt Demodokoon mieleen sankarilaulut urostöistä, joita taivaasta maahan ylistetään. Hän lauloi Odysseun ja Akilleun riidasta ja Agamemnonista, joka iloitsi heidän epäsovustaan, sillä Pythia oli kerran ennustanut sen riidan tietävän sodan loppua.
Laulu vaikutti syvästi Odysseuhun. Hän veti laajan vaippansa liepeen kasvojensa peitteeksi, sillä hän ei tahtonut näyttää vieraille kyyneleitään. Laulajan lopetettua tarttui Odysseus pikariinsa ja uhrasi jumalille. Mutta kun ruhtinaat kehoittivat laulajaa jatkamaan, peitti hän jälleen kasvonsa ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Muut eivät sitä huomanneet, mutta vieressä istuva Alkinoos piti vierastaan silmällä. Laulun tauottua kuningas virkkoi:
"Nyt olemme saaneet kuulla paljon kaunista, käykäämme nyt leikkeihin, jotta vieraamme saa kotonaankin kertoa kunnostamme nyrkkeilyssä, painissa, hypyssä ja juoksussa."
Kaikki suostuivat mielellään ehdotukseen ja läksivät kilpakentälle, jonne kohta kokoontui tuhatlukuinen katselijajoukko. Fajakien etevimmät uroot ottivat kilpailuihin osaa. Heidän joukossaan oli myös Alkinoon kolme poikaa: Laodamas, Halios ja Klytoneeos.
Kilpailujen päätyttyä virkkoi Laodamas:
"Ystävät, kysykäämme vieraaltamme, eikö hänkin haluaisi kilpailuihin ottaa osaa. Koko hänen vartalonsa, kätensä, rintansa ja etenkin voimakas niskansa todistavat hänen olevan voimakkaan, ellei raivoava meri ole kaikkia hänen voimiaan heikontanut."
Toiset kehoittivat innostuneina puhujaa kääntymään vieraan puoleen ja hän tekikin niin:
"Kunnioitettu vieraamme, etkö tahtoisi ottaa sankarileikkeihimme osaa? Varmasti olet niihin perehtynyt, eikä mies voi muualla itselleen suurempaa mainetta niittää kuin kilpakentällä käsin ja jaloin. Siis tule! Heitä huolesi pois, kohta koittaa kotimatkasi, laiva jo valmiina odottaa ja miehet ovat lähtöön varustautuneet."
Mutta Odysseus vastasi:
"Miksi sellaista minulta pyydät? Kärsimykseni ovat olleet liian suuret, mieltäni murheet painavat ja kotiani kipeästi kaipaan."
Silloin ivasi häntä Euryalos, eräs fajakien etevimmistä:
"Niin, ethän ole edes kilpailijan näköinenkään, jotain rikkauksia etsivää kauppiasta tai laivamiestä paremmin muistutat."
Harmistunein katsein silmäili Odysseus puhujaa ja vastasi hänelle:
"Puhut sopimattomasti, nuorukainen. Samalle ihmiselle eivät jumalat ole kaikkia lahjojaan jakaneet. Ken on saanut voimaa, ken suuren ymmärryksen, ken taas puhujalahjan. Monelle, jonka ulkomuoto on vähäpätöinen, ovat jumalat antaneet kaunopuheisuuden suuren lahjan. Missä tahansa hän kulkee, saa hän ihailua osakseen. Toinen taas on saanut ulkonaisen kauneuden, mutta hänen puheestaan puuttuu viehätys. Niin on sinunkin laitasi. Varreltasi olet komea kuin jumala, mutta ymmärryksesi ei näy sille vertoja vetävän. — Sanasi koskivat. Niin tottumaton urheiluun en ole kuin luulet; olinpa miesten parhaita ennen, mutta sodat ja meren valta ovat voimiani vähentäneet. Mutta sittenkään en tahdo kilpailusta kieltäytyä. Koettakaamme!"
Samassa hän tarttui, vaippaansa riisumatta, suurimpaan diskoon ja heitti sen kauas katselijoitten päitten yli. Diskon vinkuen kiitäessä ilmassa kumartuivat katselijoitten päät alas, mutta se lensi kauas yli maalin.
Atene itse fajakialais-miehen muodossa asetti merkin siihen, mihin diskos putosi ja lausui:
"Kas niin, vieras, sepä vasta heitto! Rohkeutta vain, ei täällä kenkään sinua voittamaan kykene!"
Odysseus, iloissaan tuntemattoman ystävällisistä sanoista, lausui:
"Nyt, nuorukaiset, tulkaa koettamaan, ken teistä heittää diskos-kiekon yhtä pitkälle tai kenties pitemmälle. Tai jos muita leikkejä mielitte, olen niihinkin valmis. Kaikkien muitten kanssa kilpailuun ryhdyn, paitsi Laodamaan, joka on isäntäni, sillä huonosti tekee se, joka isäntänsä kanssa kilpailuun käy. — Aivan kykenemätön en urheilussa lie, osaanpa joustakin jännittää. Taistellessamme Troian edustalla oli Filokteetes ainoa, joka minut siinä voitti, ja keihästä heitän kuin muut nuolta. Ainoastaan kilpajuoksussa epäilen voimiani. Ruuan puute ja meren myrskyt ovat minua liiaksi heikontaneet."
Odysseun vaiettua vallitsi hetken ajan täydellinen hiljaisuus. Sen katkaisi Alkinoos:
"Oikein, vieras! Tästä lähin ei sinua kenkään uskalla ivata eikä pilkata. Mutta me emme ole nyrkkeilijä- emmekä painijakansaa. Kilpajuoksussa ja soudussa on meidän taitomme. Mutta nyt tahdomme näyttää mihin pystymme, jotta kerran kotonasi, puolisosi ja lastesi parissa istuessasi, voit niistä heille kertoella. Olemme elämänhaluista kansaa, rakastamme juhlia, soittoa ja tanssia. Paraat tanssijamme käykööt taitoaan näyttämään!"
Yhdeksän kilpailujen järjestäjää riensi heti esiin, tasoitti kentän ja valmisti siihen tilaa. Samassa tuotiin Demodokoon harppu ja sokea soittaja talutettiin joukon keskelle. Heti kokoontui ympärille joukko nuorukaisia, jotka alottivat tanssin, ja ihastuneena katseli Odysseus heidän ihmeellistä notkeuttaan.
Nyt alkoi Demodokos uudelleen näppäillä harppuaan ja lauloi Afroditeen ja Ares jumalan rakkaudesta:
Ares, sodan jumala, oli rakastunut ihanaan kauneuden ja rakkauden jumalattareen Afroditeen, joka oli ruman ja ontuvan takomataiteen valtiaan Hefaiston puoliso. Isännän poistuttua kotoaan riensi Ares rakastettuaan tapaamaan. Auringon jumala Helios oli kuitenkin huomannut Afroditen uskottomuuden ja ilmoitti siitä Hefaistolle. Tämä raivostui sen kuullessaan ja päätti kostaa rakastuneille. Pajassaan hän takoi verkkoja, hienoja kuin hämähäkin seitti, mutta niin sitkeitä, ettei niitä poikki saanut. Taidokkaasti hän kiinnitti niitä huoneeseensa, niin ettei niitä kenkään huomannut. Luvattuaan lähteä lempisaareensa Lemnoon jätti hän kotinsa. Huomattuaan hänen lähtönsä riensi Ares jälleen jumalattaren luo, mutta silloin kietoutuivat verkot niin lujasti heidän ympärilleen, etteivät he voineet kättään liikuttaa. Kuultuaan Heliolta Areen vierailusta, riensi Hefaistos kotiin ja huusi raivoissaan, niin että kaikki jumalat sen kuulivat:
"Zeus ja te muut kuolemattomat, tulkaa katsomaan Zeun tyttären uskottomuutta. Hän hylkää minut, koska olen raajarikkona syntynyt, ja lahjoittaa rakkautensa kauniille Areelle. Nyt en heitä vapauta, ennenkuin saan takaisin kaikki ne kauniit lahjat, mitkä annoin Zeulle hänen kaunista, mutta kevytmielistä tytärtään kosiessani."
Jumalat saapuivatkin Hefaiston äänen kuullessaan ja puhkesivat raikkaaseen nauruun nähdessään Hefaiston näppäryyden.
"Vääryys ei kauan menesty", arvelivat he, "ja näkyypä hidas Hefaistos voittavan Areen, jumalista ketterimmän."
Suuttunut Hefaistos avasi vihdoin kahleet, kun Poseidon vakuuttamalla vakuutti Areen suorittavan runsaat lunnaat. Nopeasti riensivät kahleista päässeet pois. Afrodite kiirehti hänelle pyhitettyyn Pafon lehtoon Kyproon, jossa kariitit, viehätyksen valtiattaret, voitelivat hänet hienoilla öljyillä ja pukivat ihastuttavaan pukuun. Ares riensi Trakiaan.
Laulajan vaiettua kehoitti Alkinoos poikiaan Haliosta ja Laodamasta tanssimaan kahden, mainiten heitä saaren paraiksi tanssijoiksi. Nuorukaiset ryhtyivät ensin ihmeelliseen palloleikkiin. Toinen heitti pallon taidokkain liikkein ilmaan, toinen sieppasi sen notkeasti hypäten. Toiset nuorukaiset seisoivat ympärillä lyöden käsillään tahtia. Tanssien tauottua kääntyi Odysseus isäntänsä puoleen:
"Liikoja et kehunut, kuningas, mainitessasi poikiasi parhaiksi tanssijoiksi. Hämmästyneenä olen katsellut heidän taitoaan."
Iloisena vieraansa huomaavaisista sanoista virkkoi Alkinoos:
"Miehet, fajakien ruhtinaat, kuulkaa ehdotustani. Meitä on yhteensä kolmetoista. Tuokoon kukin vieraallemme puhtaan manttelin, liivit ja kultatalentin. Euryalos, joka häntä sanoin loukkasi, korjatkoon sen sekä puhein että lahjoin."
Kaikki suostuivat ehdotukseen ja lähettivät airuensa kotiin hakemaan lahjoja, mutta Euryalos, tunnustaen Alkinoon oikein sanoneen, kääntyi Odysseun puoleen ja ojentaen hänelle kallisarvoisen kuparimiekan, josta osa oli hopeaa ja norsunluuta, sanoi:
"Terve sinulle, arvoisa vieras! Jos sinua sanoillani loukkasin, suo se anteeksi ja tuuli ne kauas vieköön! Jumalat suokoot sinulle onnea kotimatkallasi!"
Odysseus vastasi:
"Terve sinulle, rakas ystävä! Suokoot jumalat sinullekin onnea!Toivottavasti et tule lahjoittamaasi miekkaa kaipaamaan."
Sanoi ja sitoi arvokkaan miekan vyölleen. Samalla alkoivat saapua lahjojen tuojat. Alkinoon pojat ottivat arvokkaat tavarat vastaan ja laskivat ne kunnioittaen äitinsä, Areten, viereen, jolle Alkinoos lausui:
"Puolisoni, toimita tänne tilava arkku, johon vieraamme lahjat voimme laskea. Toimita myös kylpy valmiiksi, jotta vieraamme valmistuisi iloitsemaan lahjoista ja kuulemaan laulajan lauluja. Annan hälle vielä muistoksi kultamaljan, josta juodessaan hän aina antajaa muistaa."
Arete teki kuten kuningas pyysi ja, järjestettyään lahjat arkkuun, kehoitti hän Odysseuta sulkemaan sen niin, ettei matkan varrella kukaan pääse sitä aukomaan. Odysseus oli oppinut Kirkeltä erikoisen hihnojen solmiamiskeinon, jolla hän nyt sulki lujasti arkkunsa.
Virkistävästä kylvystä noustuaan hän kohtasi ovella kuninkaan tyttärenNausikaan, joka ihaillen virkkoi:
"Terve sinulle, vieras! Kun kerran kotimaahasi saavut, älä siellä pelastajaasi unohda!"
"Oi, Nausikaa, Alkinoon jalo tytär, Zeus suokoon minun kotiini kerran päästä! Ei ole päivää kuluva, jolloin en muistaisi sinua. Rukouksin puoleesi käännyn kuin jumalattaren puoleen."
Sisään vieraitten pariin astui nyt kookas Odysseus. Aterialle käydessään leikkasi hän palan paististaan, käskien palvelijan viedä sen Demodokolle, sillä, kuten hän sanoi:
"Laulaja ansaitsee kunnioituksemme. Runon jumalatar on suonut hälle suuren lahjan."
Palvelija kantoi Odysseun antimen sokealle, joka iloitsi vieraan ystävällisyydestä.
Syötyään kääntyi Odysseus uudelleen laulajan puoleen:
"Jumalaisen lahjan olet saanut, vaan sitä enemmän taidostasi maailmalle kertoisin, jos vielä laulaisit Odysseun keksimästä puuhevosesta, jolla kreikkalaiset Troian valloittivat. Olet niin paljon muuten heidän töistään laulanut, kuin jos olisit itse siellä ollut tai kuullut siitä joltain läsnäolleelta."
Niin hän virkkoi ja laulaja, jumalan innostamana, alkoi laulaa, miten kreikkalaiset, sytytettyään leirinsä tuleen, astuivat laivaan ja läksivät kotia kohti. Parhaat uroot olivat kuitenkin kätkeytyneet suuren puuhevosen sisään. Pahaa aavistamatta kuljettivat troialaiset hevosen kaupunkiinsa. Toiset kyllä ehdottivat sen särkemistä, toiset taas halusivat syöstä sen kaupungin muureilta alas, mutta suurin osa tahtoi säilyttää sen muistomerkkinä. Siten toteutui kohtalon säädös. — Vielä lauloi Demodokos Troian hävityksestä, miten uroot yöllä tulivat hevosesta ulos, levittivät ympärilleen tulta ja kuolemaa, ja miten Odysseus, voimakkaana kuin itse Ares, ja jumalainen Menelaos riensivät Deifobon taloon, jossa lopullisesti, Atenen avulla, voiton saavuttivat.
Laulua kuullessaan ratkesi Odysseus hillittömään itkuun. Hän itki kuin itkee vaimo sodassa kaatuneen puolisonsa ruumiin ääressä. Silloin käski Alkinoos laulajan lakata, sillä:
"Vieraan iloksi juhlia juodaan, mutta koskeivät laulut kaikkia ilahuttaneet, lienee parasta lopettaa."
Ja Odysseun puoleen kääntyen hän virkkoi:
"Vieras, yhtä sinulta pyydän. Ällös enää meiltä nimeäsi salaa, sitä, minkä isäsi ja äitisi sinulle kerran antoivat. Nimetöntä ei toki maailmassa ole, ei kaikkien halvimpienkaan joukossa. Ja kerro, mikä maasi ja kansasi on, tietääksemme minne sinut lähetämme, sillä laivamme kulkevat peränpitäjättä ja luotsitta. Ne tietävät miesten mietteet, tuntevat kaikki maat ja kansat, eivätkä sumutkaan voi niitä eksyttää. Tosin kertoo ennustus Poseidonin uhanneen, vihastuneena siitä, että me kaikki haaksirikkoiset koteihinsa johdamme, tuhota tällaiselta matkalta palaavan laivamme ja kohottaa vuoret kaupunkimme ympärille. Toteutuneeko ennustus, ei kenkään tiedä. Kerro myös, missä olet harhaillut, minkä kansojen pariin joutunut ja miksi itket, kun akaialaisista lauletaan ja Troian nimeä mainitaan? Kenties siellä kaatui joku rakas omainen, ehkäpä veljen veroinen ystävä?"
Odysseus alkoi:
"Kuuluisa Alkinoos! Mikä onkaan onnellisempaa kuin saada istua ystäväin parissa katettujen pöytien ääressä ja kuulla jumalaisen laulajan laulavan urotöistä. — Nyt haluat kuulla surullisista vaiheistani. Mutta mistäpä alottaisin ja mihin lopettaisin, sillä kirjavat ovat jumalain säätämät tieni olleet. Ensinpä kuitenkin tulee minun nimeni mainita. Olen Odysseus, Laerteen poika, Itakan kekseliäisyydestään mainittu kuningas. Maani on karu ja kallioinen, mutta se on synnyttänyt mainioita miehiä, eikä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan kolkkaa, joka minun silmissäni olisi sitä ihanampi. Kaunis Kalypso ja jumalainen Kirke koettivat minua luonaan pitää ja puolisokseen saada, mutta ei missään ole synnyinmaan vertaista eikä omia vanhempia rakkaampia, ja sinne kaihoamme, vaikka mitä ihanuuksia meille vieraissa tarjottaisiin.
"Mutta kerronpa sinulle kaikki kohtaloni, mitä Zeus Troiasta lähdettyäni osakseni salli.
"Ilionista kuljetti tuuli meidät kikonien kaupunkiin Ismaroon. Sen voitimme, jaoimme runsaat saaliit ja sen tehtyämme kehoitin miehiäni nopeasti rientämään laivoihin. Mutta he, houkat, eivät totelleet, vaan jäivät kaupunkiin viinivarastojen ja runsaitten teuraseläinten kimppuun. Sillä aikaa kutsuivat kikonit sisämaassa asuvia heimolaisiaan avukseen ja heidän tultuaan monilukuisina kuin puhkeavat kevään lehdet, pääsimme kovan taistelun jälkeen vetäytymään laivoihimme. Mutta kuusi miestä kustakin laivasta kaatui taistelussa. Kolme kertaa huudettuamme kunkin kaatuneen nimeä käänsimme aluksemme ulapalle, mutta silloin lähetti Zeus hirveän raju-ilman, joka pirstoi purjeemme kolmeen, neljään osaan. Pilkkopimeässä sousimme rantaan ja siellä saimme kaksi vuorokautta odottaa ilman tyyntymistä. Vihdoin pääsimme lähtemään ja pian olisimme Itakaan päässeet, ellei rajuilma olisi uudelleen puhjennut ja heittänyt laivaamme toiseen suuntaan. Yhdeksän vuorokautta purjehdimme aavoja selkiä, kunnes kymmenentenä saavuimme lotofagien maahan, jossa lotus, tuo ihmeellinen kasvi kasvaa. Aterioituamme lähetin miehiä ottamaan selkoa, mihin olimme joutuneet. Maan asukkaat tarjosivat silloin läheteillemme lotusta, mutta kun he sitä olivat maistaneet, alkoi lotuksen vaikutus näkyä. He unohtivat asiansa, laivat, kodin, kaiken, ainoa halu oli saada jäädä maihin nauttimaan lotusta. Väkivallalla kannoin itkevät ja vastustelevat miehet laivoihin, sidoin heidät penkkeihin kiinni ja käskin kiireesti soutamaan pois petollisen kasvin läheisyydestäkin.
"Taas olimme siis myrskyävien aaltojen varassa.
"Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan maahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan maa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia he elävät, kukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.
"Jonkun matkan päässä kyklopien saarelta kohoaa merestä pienoinen, metsärikas saari. Siellä elää laumoittain vuohia, sillä ihmisjalka ei sinne milloinkaan astu. Saari on viljava, ja jos ken sinne asumaan asettuisi, tekisi hän siitä helposti ihanan yrttitarhan. Eivät edes kyklopit siellä käy, sillä he eivät osaa laivoja rakentaa.
"Eräänä pilkkopimeänä yönä johti joku jumala aluksemme saaren oivaan satamaan ja iloisina nousimme maihin ja laskeuduimme levolle.
"Seuraavan aamun ruskottaessa läksimme katselemaan ihanaa saarta. Ja runsas oli saaliimme. Kukin kahdestatoista aluksestamme sai osalleen yhdeksän vuohta, itse otin kymmenen.
"Koko päivän nautimme herkullisia aterioitamme ja joimme viinejä, joiden varastoa olimme kikonien maassa yhä lisänneet. Siinä tyytyväisinä istuessamme äkkäsimme savun nousevan vastaiselta rannalta ja kuulimme sieltä kyklopien puolelta sekä ihmisten että vuohien ja lampaitten ääniä. Seuraavana aamuna kutsuin laivojen väet kokoon ja puhuin heille:
"'Miehet, ystävät! Odottakaa te täällä, minä lähden laivoineni naapuriemme luo ottamaan selkoa, mitä kansaa siellä asuu, villejäkö he ovat vaiko vieraanvaraisia ja jumalaa pelkääviä.'
"Sen sanottuani nousin laivaan kehoittaen miehiäni seuraamaan, työnsimme laivan merelle ja suuntasimme kulkumme vastassa olevalle rannalle. Sitä lähetessämme huomasimme niemekkeellä, aivan lähellä, suuren, korkean luolan ja siellä näkyi vuohia ja lampaita laitumella. Ympärillä oli korkeitten kivivallien, tammien ja honkien ympäröimä aitaus. Luolassa asusti yksisilmäinen mies, ihmeellinen olio, eläen suuria karjalaumojaan paimennellen, huolimatta mitään muusta maailmasta. Tuskinpa häntä saattoi ihmiseen verratakaan, pikemmin korkean vuoren metsäiseen huippuun, joka kohoaa ylväänä yli metsän latvojen.
"Käskin miehiäni laskemaan ankkurin ja jäämään laivaan, mutta kaksitoista parasta otin mukaani. Aavistin joutuvani tekemisiin voimakkaan miehen kanssa, joka ei lakia pidä pyhänä, ja siksi varasin mukaani suuren nahkasäkillisen oivallista viiniä, jota olin Ismarossa, muitten arvokkaitten lahjojen lisäksi, saanut Apollon papilta Maronilta, säästäessäni hänen henkensä. Tämä viini oli niin voimakasta, että pikarilliseen sitä tarvittiin miedonnukseksi kaksikymmentä pikarillista vettä. Ja niin miellyttävä haju siitä nousi, että oli aivan mahdotonta olla sitä juomatta.
"Astuimme luolaan. Isäntää ei siellä näkynyt. Hämmästyneinä katselimme luolan varastoja. Seinävierillä oli suuria koreja täynnä juustoja, oli raintoja ja pyttyjä heraa kukkuroillaan, ja lampaita ja karitsoja oli suunnattomat määrät, eri karsinoissa eri-ikäiset. Miehet rukoilivat minua ottamaan mukaamme juustoja ja lampaita ja rientämään laivoillemme, mutta — heidän onnettomuudekseen — halusin nähdä itse isännän ja niin jäimme luolaan.
"Teimme tulen, uhrit uhrasimme ja söimme parhaillaan hänen juustojaan, kun kuulimme hänen tulevan. Selässään hän kantoi hirvittävää risukasaa, jonka hän viskasi maahan sellaisella ryskeellä että me säikähtyneinä pakenimme luolan kaukaisimpiin soppiin. Nyt hän ajoi sisälle lypsettävät vuohet, jätti pukit ulkopuolelle aitaukseen ja vieritti vihdoin luolan suulle niin kauhean kivimöhkäleen, ettei sitä kahdellakymmenelläkään hevosella olisi saanut liikkeelle. Lypsettyään karjansa hän kaatoi toisen puolen maidosta juustoastioihin, toisen hän säästi illallistaan varten. Askareet ripeästi toimitettuaan teki hän tulen. Nyt hän vasta huomasi vieraansa, joille hän virkkoi niin hirvittävällä äänellä, että kaikki kauhusta vapisimme:
"'Keitä te olette? Oletteko merten kierteleviä rosvoja, jotka vahinkoja tehden kuljette?'
"Miehen sekä muoto että ääni oli kauhistuttava. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja virkoin:
"'Olemme akaialaisia, kotimatkalla Troiasta, ja nyt olemme joutuneet myrskyn heiteltäväksi. Kuulumme Agamemnonin kansaan, Agamemnonin Atreun pojan, jonka maine ulettuu maasta taivaaseen. Ja nyt eteesi polvistumme ja anomme sinulta vieraslahjaa, kuten hyvä tapa vaatii. Suo kunnia Zeulle, joka on vieraitten suojelija ja heidän puolestaan kostaja.'
"Mutta julmistuneena vastasi tuo yksisilmäinen jättiläinen:
"'Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun kostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan jumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en, se riippuu siis yksinomaan minusta. Mutta sanoppa, minne oivat aluksenne jätitte? Ovatko ne tässä lähelläkin?'
"Olin kuitenkin liian viisas ansaan käydäkseni, siksipä vastasin hänelle:
"'Laivammeko? Niille kävi hullusti. Mahtava Poseidon pirstoi ne kalliota vastaan ja me vain pelastuimme.'
"Hirviö ei vastannut mitään, vaan sieppasi joukostamme kaksi miestä, paiskasi ne kuin koiranpennut maahan mäsäksi, mursi pieniin osiin ja söi hirveän illallisensa kuin raivoisa leijona. Luun sirustakaan ei hän jäljelle jättänyt. Kauhistuneina kohotimme kätemme taivasta kohti huutaen Zeulta apua. Mutta jättiläinen ei meistä välittänyt, vaan syötyään kyllikseen hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja vaipui raskaaseen uneen. Raivoissani olin syöksemäisilläni miekallani hänen rintansa puhki, mutta samalla minulle selvisi, että itsekin olisimme silloin kuoleman omat, emmehän näet millään saisi kivimöhkälettä ovelta siirretyksi. Tuskissamme jäimme odottamaan päivän koittoa.
"Aamulla varhain nousi jätti, teki tulen, lypsi karjansa ja söi taas kaksi miehistämme. Suurella melulla läksi hän sitten ajamaan karjaansa laitumelle, mutta luolasta poistuessaan nosti hän kevyesti kiven jälleen oven eteen ja niin tarkoin, ettei rakoakaan jäänyt. Nyt aloin suunnitella, miten tuhoaisin jättiläisen, ja keksinkin mielestäni oivan keinon. Luolasta löysin pitkän oliivipuisen hirren, joka arviolta oli yhtä pitkä ja paksu kuin suuren, kaksikymmenairoisen lastilaivan masto. Siitä hakkasin noin sylen pituisen osan ja käskin tovereitani veistämään sen sileäksi. Teroitin itse sen pään aivan teräväksi, karkasin tulessa ja kätkin sen muutamaan tunkiokasaan, joita olikin luolassa yllin kyllin. Sen tehtyämme heitimme arpaa, kutka miehistä tulisivat kanssani painamaan sitä nukkuvan kyklopin silmään. Arpa lankesikin neljälle joukon parhaalle, itse olin viides.
"Illan tultua palasi kyklopi ajaen koko laumansa luolaan, ainoatakaan ulkopuolelle jättämättä. Lieko hän pahaa aavistaen niin tehnyt vai neuvoiko hänelle sen joku jumala, en tiedä. Lypsettyään kaikki söi hän jälleen kaksi miestä. Silloin lähenin häntä kädessäni astia täpötäynnä voimakasta viiniä ja virkoin:
"'Kas tässä, tämä on sinulle palanpaineeksi. Näin ihanaa juomaa oli laivassamme ja tämän toin sinulle uhriksi toivoessani sinun meidät kotiin opastavan. Mutta sinähän vain raivoat. Luuletko kenenkään ihmisen milloinkaan luoksesi tulevan, kun noin käyttäydyt.'
"Kyklopi tarttui astiaan, joi juomistaan ja pyysi yhä lisää.
"'Kasvaa kyklopeillakin rypäleitä, mutta tämähän on oikeata nektaria', virkkoi hän tyytyväisenä. 'Mutta sanoppas nimesi, niin annan sinulle pyytämäsi vieraslahjan.'
"Tarjosin hälle jo kolmannen kerran ja kolmasti hän astian tyhjensi.Nähtyäni viinin alkavan vaikuttaa sanoin:
"'Kysyt nimeäni, kyklopi. No, saanhan sen sanoa, mutta muista sitten lahjasikin antaa. Eikukaan on nimeni, Eikukaan, niin kutsuivat minua vanhempani, niin kutsuvat toverinikin.'
"'No niin, sitten syön sinut viimeiseksi, Eikukaan, se on lahjani', sopersi hirviö.
"Sen sanottuaan hän vaipui raskaaseen uneen. Heti työnsin teroittamani kangen tuleen ja pidin sen päätä siellä, kunnes se oli syttymäisillään. Samalla koetin rohkaista tovereitani. Kun kärki alkoi hehkua, työnsivät toverini sen voimakkaasti kyklopin ainoaan silmään ja minä kiersin sitä yläpäästä kuten kirvesmies tovereineen kiertää kairaa laivan hirteen. Silmäluomi paloi, hirveällä sähinällä kiertyi palava puu silmäkuopassa ja verta virtaili koskenaan. Me pakenimme pimeimpiin nurkkiin, mutta kauheasti kiljuen syöksyi kyklopi ylös ja veti verisen puun tyhjästä silmäkuopastaan. Ympärillä asuvat kyklopit riensivät luolan ulkopuolelle kysellen, mikä hänellä oli hätänä.
"'Eikukaan tappaa minut, Eikukaan käyttää viekkautta eikä voimaa!' ärjyi hän.
"'No, Polyfemos, jos ei kukaan sinulle siellä yksinäisessä luolassasi mitään tee, on tietysti Zeus lähettänyt sinulle taudin, olet sairas. Rukoile isääsi Poseidonia, hän voi sinua auttaa!'
"Ja harmissaan poistuivat naapurit, Polyfemos oli vain häirinnyt heidän yörauhaansa, mutta minä nauroin sydämessäni keksinnölleni.
"Tuskasta voihkien hapuili kyklopi ovelle, nosti kiven pois, istui itse suulle ja pitäen käsiään levällään koetti hän estää ketään pujahtamasta ulos lampaitten seassa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Koetin miettiä sinne tänne, miten pelastua hirmukuolemasta, enkä lopulta voinut muuta keksiä kuin paeta pukkien avulla. Sidoin kolmittain tuuheavillaisia pukkeja yhteen ja keskimäisen vatsan alla riippui yksi miehistämme. Siten sain miehet turviin, äärimmäiset eläimet suojelivat keskimäistä. Itse valitsin suurimman ja tuuheavillaisimman, ja lujasti tarttuen sen villoihin koetin pysytellä sen alla piilossa. Tarkoin koetellen jokaista käsin laski Polyfemos karjansa laitumelle. Viimeisenä astui hitaasti se pukki, jonka alle minä olin kätkeytynyt.
"'Rakas pukkini, miksi nyt näin hitaasti astut, sinä, joka aina ensimäisenä laitumelle riensit, joka ensiksi lähteen löysit ja taas illalla ensiksi kotiin kuljit? Suretko sinäkin isäntäsi surkeaa kohtaloa? Eikukaan-kääpiö minulle ensin viinit juotti ja sitten näin tuhosi. Jos sinulla ymmärrys olisi, sanoisit, missä hän nyt piilee. Sitten vasta tuskani helpponee, kun tiedän, että Eikukaan makaa murskana edessäni.'
"Sen sanottuaan hän laski lemmikkinsä menemään.
"Vasta päästyäni kauas luolasta uskalsin laskeutua irti kantajastani ja samalla irroitin toverinikin. Laivan luo päästyämme riemuitsivat toverimme nähdessään meidät hengissä, vaikkakin toisten kohtalo saattoi meidät murheellisiksi. En antanut heille kuitenkaan aikaa suruun tai ihmettelyyn, vaan kiireesti ajoimme kaunisvillaiset pukkimme laivaan ja läksimme ulapalle. En kuitenkaan malttanut olla huutamatta kyklopille ivasanoja:
"'Kas niin, Polyfemos, siinä oli sinulle oikea palkka. Miksikäs rikoit vieraanvaraisuuden lakeja. Vieraasi ei ollutkaan mikään vähäpätöinen mies.'
"Raivostuneena sieppasi kyklopi vuoren huipun ja heitti meitä kohti. Se oli sattumaisillaan laivaamme ja meri alkoi kovasti lainehtia. Aallot ajoivat laivamme takaisin rantaa kohti. Kun saimme sen jälleen rannasta loittonemaan, aioin taaskin huutaa hänelle. Töin tuskin saivat toverini minut hetkeksi vaikenemaan, he pelkäsivät kyklopin uudelleen heittävän kiven, joka murskaisi sekä aluksemme että meidät.
"En kuitenkaan malttanut kauan vaieta, vaan harmissani huusin:
"'Jos sinulta kysytään, ken silmäsi sokaisi, voit vastata, että sen teki kaupunkien valloittaja Odysseus, Laerteen poika, Itakan kuningas!'
"Voihkien silloin kyklopi virkkoi:
"'Siis sittenkin toteutuivat vanhat ennustukset. Täällä eli kerran voimakas ja urhoollinen tietäjä Telemos, Eurymon poika. Hän ennusti, että kerran näköni menetän Odysseun käden kautta. Odotin häntä tulevaksi ja luulin hänet suureksi, voimakkaaksi ja kauniiksi mieheksi. Ja nyt tuleekin mies, pieni ja mitätön, joka viiniä juottaen ja viekkaudella minut voittaa. Mutta tulehan tänne, Odysseus, niin sinulle vieraslahjan annan ja hankin vielä Poseidonilta matkaonnen. Hän on, näetkös, isäni ja hän yksin voi, jos tahtoo, näköni jälleen antaa.'
"'Kunhan saisin vielä henkesikin ottaa', huusin hänelle vastineeksi.
"Mutta hän kohotti kätensä ja huusi Poseidonille: 'Kuule minua, mahtavaPoseidon, jos isäni olet! Älä salli Odysseun koskaan kotiinsa päästä.Mutta jos hän sittenkin kohtalon määräyksestä sinne saapuu, tulkoon hänyksin, vieraalla aluksella ja löytäköön kotinsa huonossa kunnossa!'
"Poseidon kuulikin hänen huutonsa. Samassa hän sieppasi äskeistä vieläkin isomman kalliolohkareen ja heitti sen suunnattomalla voimalla jälkeemme. Se oli melkein peräsimeemme sattumaisillaan ja mereen pudotessaan se nosti aallot raivoamaan. Saavuimme kuitenkin saareen, jossa toiset olivat meitä jo kauan kuolleiksi luulleet. Jaoin tasan kullekin tuomamme karjan, minulle kaikki yksimielisesti myönsivät suurimman pukin, sen, jonka avulla kyklopin käsistä pelastuin. Uhrasin sen Zeulle, mutta kaikkivaltias ei uhriamme ottanutkaan vastaan.
"Koko päivän saaressa oltuamme läksimme seuraavana aamuna varhain pyrkimään kotia kohti."