Ingunn sanoi:
"En käsitä, Gudmund, että sinä ja sinun sukulaisesi voivat ajatella minun kaltaistani naista — kun voitte solmia paljon paremman naimakaupan. Tiedäthän sinä kaiken, mitä minusta on puhuttu."
"Kyllä. Mutta ihminen ei saa olla liian ankara eikä kova. Sinun sukulaisesi soisivat sinulle täyden perinnön sisartesi ohella, jos tästä meidän asiastamme tulisi tosi — ja minusta sinä näytät hyväluontoiselta — ja sitten sinä olet kaunis —"
Ingunn ei heti vastannut. Tuntui niin hyvältä levätä tällä tavoin hiljaa ja jutella miellyttävän nuoren miehen kanssa, tuntea hänen lämmittävä läheisyytensä ja hänen hengityksensä aivan poskensa vieressä pimeässä. Ingunnin ympärillä oli kauan ollut niin tyhjää ja kylmää. Sitten hän sanoi hyvin lempeästi:
"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiinkenenkäänmuun kuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle, että minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle."
"Niin", sanoi Gudmund. "Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme sopineet yhteen?"
"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun kanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —."
"Etpä, et", sanoi Gudmund huoaten. "Pidän siis huolen siitä, ettei sinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut. Mutta saanpahan toisen."
He makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli Gudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin kai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen jälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan lämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä yönä hän oli nukkuva hyvin —.
Pitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin ripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen rippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana päästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan Miklebøhon.
Hänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei ollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut synnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille tylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä luvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän tunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa niitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet säikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän oli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.
Veli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään suostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei ollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut hänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin piispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko eliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet sellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se oli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi pakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti häntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut tekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi hänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan, kiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli kai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet onnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan niitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi, jos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi kohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa, armeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin kauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa, mikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään Ingunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä hurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata synnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto oli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi varman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata takaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä rukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen puolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman mahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan tästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos hän haluaisi sinne.
Mutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin sisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli Vegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi ottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi, että hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli Vegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan kuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.
Kun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja Tora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he asettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista heidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin yksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä asua luostarissa.
Ja sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi jonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa parissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä heräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt eloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut sittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja rikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja mahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä ottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä mitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan uskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.
Bergissä kului päivä toisensa kaltaisena. Aika kiiti niin lentämällä, ettei Ingunn voinut käsittää, mihin se hävisi. Mutta kun hän näki, miten paljon oli ennättänyt tapahtua toisten elämässä, miten heille kasvoi ja orasti, tunsi hän tuskan piston — onko siitä jo niin kauan!
Tora saapui Frettasteinistä mukanaan molemmat lapsensa. Steinfinn kolusi kaikki nurkat — hän oli iso ikäisekseen, kaksi ja puoli vuotias. Hänen pikku siskonsa osasi lykkiä itsensä istuma-asennossa penkin tai jonkun muun esineen luo, ottaa siitä kiinni ja nousta seisomaan. Tora tahtoi kaikin mokomin saada Ingunnin mukaansa Frettasteiniin. Ingunn osasi käsitellä lapsia — ja kun Tora nyt odotti kolmatta Olavinmessun ajaksi, hän katsoi hyvin sopivaksi, että sisar muuttaisi hänen luokseen auttamaan häntä kaikkien näiden lasten kasvattamisessa. Mutta Ingunn sanoi, ettei isoäiti voinut tulla toimeen ilman häntä. Sydämessään hän ajatteli, ettei hän halunnut nähdä Frettasteiniä koskaan — paitsi jos hän voisi mennä sinne yhdessä Olavin kanssa.
Ingunn ei tiennyt, missä Olav nyt oli. Viimeksi hän oli saanut kuulla hänestä viime kesänä, kun Arnvid oli käymässä Bergissä. Asbjørn Allfeit pappi, oli palannut takaisin Norjaan samana keväänä — hän oli seurannut piispa Torfinniä maanpakolaisuuteen, oli ollut hänen kanssaan Roomassa ja ollut hänen luonaan, kun hän kuoli Flanderissa. Kotimatkalla Asbjørn oli etsinyt Olavin käsiinsä Tanskassa; tämä oli silloin enonsa luona ja viihtyi hyvin. Asbjørn oli joutunut sen jälkeen papiksi jonnekin Trøndelageniin. Matkallaan Øterdalin kautta hän oli pistäytynyt Arnvidin luona Miklebøssa ja tuonut hänelle terveisiä heidän ystävältään.
Arnvid oli tuonut mukanaan Steinarin ilahduttaakseen Ingunnia. Mutta poika oli nyt kasvanut isoksi, eikä Ingunn enää voinut leikkiä hänen kanssaan kuten ennen. Isä sanoi Steinarille, että Ingunn oli kerran pelastanut hänet tulenvaarasta. Mutta se ei näyttänyt tekevän suurtakaan vaikutusta poikaan.
Ingunn sai hänet lähtemään kanssaan lahdelle kalaan. Hän meloi sillan korvassa — hän ei jaksanut soutaa tuota raskasta venettä minnekään, eikä Steinar ollut koskaan ennen ollut vesillä. Mutta heillä oli hauskaa silläkin tavoin, vaikka kaloista ei juuri ollut puhetta.
Gudmund Joninpoika oli ollut naimisissa pitkän aikaa; ja hänellä oli avioliitostaan jo poikakin. Hän tuli joskus Bergiin lainaamaan venettä ollessaan menossa isoisänsä luo lahden toiselle puolen.
Mutta Ingunn kulki vain päivästä päivään noiden kahden vanhan naisen parissa, ja nyt hän oli jo kahdenkymmenen ikäinen. Kuihtua, oli Ivar-setä sanonut silloin —. Hän tunsi hämärästi, että niin kaunis kuin nyt hän ei ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut. Sisälläolo isoäidin kanssa oli kalventanut hänen poskiaan, mutta hänen ihonsa oli kuulea kuin kukkanen. Eikä hän ollut enää niin hinteläkään; hän oli käynyt ryhdikkäämmäksi — eikä hän kulkenut enää niin allapäin ja kumarassa. Hänen käyntinsä oli muuttunut kauniiksi, ja hänen kookkaan, solakan vartalonsa liikkeissä oli erikoista pehmeyttä ja hiljaista suloa. Kun hän joskus sattui joutumaan ihmisten pariin, tunsi hän, että monet miehet katsoivat häneen pitkään; hän havaitsi sen, vaikkei hän koskaan vastannut heidän katseisiinsa, vaan kulki aina säveästi alasluoduin silmin, lempeä kaiho kasvoillaan.
Eräänä iltana, kun Magnhildin luona Bergissä oli muutamia vieraita asiamiehiä, tunkeutui muuan miehistä hänen luokseen hänen jo mentyään vuoteeseen. Mies oli humalassa. Ingunn ajoi hänet ulos; Aasa vanhus ei ollut huomannut kenenkään tulleen sisälle. Mies selvisi melkein kokonaan humalastaan luikkiessaan ulos kuin piesty koira — Ingunnin päästäessä kuuluviin hillityn, jääkylmän vihansa.
Mutta saatuaan miehen oven ulkopuolelle hän aivan lyyhistyi kokoon — jälkeenpäin hän värisi hampaat kauhusta kallisten. Mikä häntä eniten pelästytti, oli — että hän oli itse tullut niin kummalliseksi — vaikka mies ei ollut voinut havaita mitään; siitä hän oli varma. Puolustautuessaan rauhanhäiritsijää vastaan kylmästi ja päättävästi, niin peräti suuttuneena ja kiukuissaan, ettei hän edes ollut pelännyt, hän oli kuitenkin syvällä sisimmässään tuntenut ikään kuin houkutusta luopua vastustuksesta, antautua —. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt — ja äkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi puolustautunut vuosikausia. Hän oli väsynyt odottamiseen —. Olavin olisi pitänyt olla täällä, juuri nyt hänen olisi pitänyt olla täällä! Hän ei saanut unta silmiinsä sinä yönä; järkyttyneenä ja kurjana hän lepäsi itkien ja vaikeroiden taljan alle kyyristyneenä; hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi enää kestää nykyistä olotilaansa. — Mutta seuraavana päivänä, kun tuo mies tuli pyytämään anteeksi, hän suhtautui tämän sopertelevaan puheeseen harvasanaisella, lempeällä arvokkuudella, katsoen häntä suoraan silmiin; hänen suurien, tummien silmiensä katse oli niin täynnä surumielistä halveksumista, että miehen täytyi häpeissään poistua hänen luotaan.
Olav — Ingunn ei tiennyt hänestä enää mitään. Ja yhä useammin ja useammin täytyi hänen vuoteellaan itkeä myöhäiseen yöhön, levottomuuden ja kaipauksen ja kummallisen tuskan kiusaamana; kuinka kauan tätä kestäisi —! Hän painoi molemmin käsin Olavin taikapuukkoa rintaansa vasten. Terä pysyi yhä kirkkaana sittenkin. Ja se oli ainoa, johon hän saattoi luottaa —.
Oli sitten eräs sunnuntai kesän lopulla. Bergistä oli vain Ingunn ollut messussa parin palvelijan kanssa. Hän oli ratsain; Grim vanhus kulki sivulla valakkaa ohjaten. He tulivat pihaan, ja vanhus aikoi juuri auttaa häntä alas hevosen selästä — kun Ingunn näki nuoren, vaaleatukkaisen miehen kumartuvan ulos Magnhildin tuvan ovesta. Tuntui kuin tuo hetki olisi ollut kummallisen pitkä ja paljonpuhuva, ennen kuin hän tunsi miehen — se oli Olav.
Olav astui häntä kohti, ja Ingunnista näytti aluksi kaikki muuttuvan niin harmaaksi ja loistottomaksi — aivan kuin silloin, kun on maannut kasvot maata vasten helteisenä kesäpäivänä ja avaa äkkiä silmänsä ja katsoo ympärilleen: — päivänpaiste ja koko maailma on ikään kuin himmentynyt ja kaikki värit muuttuneet paljon haalistuneemmiksi —.
Hän oli aina muistanut Olavin paljon isommaksi, paljon kookkaammaksi ja kauniimmaksi — hän vaaleutensa oli aivan kuin loistanut.
Olav saapui hänen luokseen, nosti hänet satulasta ja laski hänet maahan. Sitten he kättelivät ja läksivät rinnatusten astelemaan taloa kohti; kumpikaan heistä ei virkkanut mitään.
Ivar Torenpoika astui ovesta ulos; hän tervehti Ingunnia nauraen:
"Oletko nyt tyytyväinen, Ingunn — vieraaseen, jonka tällä kertaa toimme taloon?"
Ingunn hämmästyi — hän punastui kaulaa myöten ja hymy purkautui esiin hänen silmistään ja suupielistään.
"Oletteko tulleet yhdessä?" Hän siirsi katseensa sedästä Olaviin. Silloin tämäkin hymyili — Ingunn tunsi niin hyvin tuon hiljaisen hohteen; Olavin kalpea, kaunis suu karehti pehmeästi, vaikka huulet eivät avautuneetkaan; hän siristi hiukan silmiään ja noiden pitkien, silkinhienojen ripsien alla säihkyi sininen, iloinen katse —.
"Tulithan sinä lopultakin kotiin?" sanoi Ingunn hymyillen.
"Niin, ajattelin käydä kerran kotipuoltakin katsomassa", sanoi Olav siihen.
Ingunn istahti kynnykselle katsellen Olavia, joka jäi pihalle keskustelemaan Ivarin kanssa. Kummallisen nopeasti kaikki rauhoittui hänen sisällään. Onni, se oli kuin vaipumista lepoon, — täydelliseen lepoon.
Ivar tahtoi näyttää Olaville jotakin — miehet poistuivat edemmäksi. Ingunn istui tarkkaillen Olavia hänen astellessaan: ei yksikään mies, minkä hän oli nähnyt, astunut niin kauniisti, liikkunut niin miellyttävän levollisesti. Olav ei ollut kovin kookas, sen hän muisti nyt hyvinkin; itse hän oli hiukkasta pitempi — mutta Olav oli niin kaunismuotoinen, juuri tarpeeksi harteikas ja kapea vyötäisiltään; hänen vartalonsa oli kiinteä ja vankkalihaksinen, vaikka hän olikin niin solakka, suora ja notkea jäseninen.
Hänen kasvonsa olivat hiukan laihtuneet, hänen ihonsa käynyt hieman kuivemmaksi ja kovemmaksi. Ja tukka oli hiukan tummunut — se ei ollut enää niin hohtavan vaalea, vaan oli tullut enemmän tuhkanväriseksi. Mutta kuta kauemmin Ingunn häntä katseli, sitä paremmin hän tunsi hänet jälleen. Heidän erotessaan oli hänen kauneudestaan ollut vain ikään kuin lapsellisen viehkeyden hohdetta. Nyt hän oli aikamies — mutta merkillisen kaunis nuori mies sittenkin.
Syvässä onnessaan aikaillen istui Ingunn illallispöydässä ja havaitsi ihmeekseen, että sekä Ivar että Magnhild olivat hyvin ystävällisiä Olavia kohtaan. Olav oli tullut maahan viikko sitten — Osloon.
"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt käydä ensiksi katsomassa taloasi", sanoi Ivar. "Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut — nyt, kun sinä olet jaarlin miehiä."
"Ei suinkaan, olisinhan kylläuskaltanuttehdä niin. Mutta minä olin saanut päähäni, etten tahdo mennä Hestvikeniin ennen kuin olen saanut hallintovallan tilaani. Ennättääpähän sinne sittekin, ajattelin", hymyili hän, "kun saan kaikki selväksi etelässä voidakseni viedä Ingunnin mukanani kotiin."
Ingunn sai heidän keskustelustaan sen käsityksen, ettei Olav ollut vielä saanut maassaololupaa. Mutta Ivar ei, enemmän kuin Olav itsekään, näyttänyt panevan sille suurta painoa. Jaarli Alf Erlinginpoika Tornbergistä oli nyt maan mahtavin mies, ja Olav oli tavannut hänet Tanskassa ja liittynyt hänen saattoonsa. Jaarli oli luvannut hankkia hänelle turvakirjeen, ja juuri jaarlin luvalla hän oli tullut nyt maahan etsimään miestä, joka hänen puolestaan voisi neuvotella sovinnosta Einarin sukulaisten kanssa. Sitten hän oli ajatellut olevan parasta esiintyä rohkeasti — ja oli ratsastanut suoraan Ivar Torenpojan luo Galtestadiin. Ja he olivat pian päässeet sovintoon.
"Niin, tiedäthän, että olen tuntenut sinut noin pienestä saakka", sanoi Ivar. "Ja minä olen aina pitänyt sinusta. Suutuin kyllä silloin, kun saimme tietää, että sinä olit omin luvin anastanut morsiamesi, mutta sehän oli luonnollista —."
"Tietysti se oli luonnollista." Olav nauroi, ja Ivar myös.
Ingunn kysyi pelokkaasti:
"Etkö sitten ole tullut kotiinjäädäksesitänne, Olav?"
"Norjaan jään — kenties. Mutta täällä pohjoisessa en voi viipyä monta päivää. Pärttylinmessupäivänä on minun oltava jaarlin luona Valdinsholmissa."
Ingunn ei tiennyt, missä Valdinsholm mahtoi olla, mutta kuulosti siltä kuin se olisi ollut hyvin kaukana.
Olavista saattoi helposti huomata, että hän oli oppinut käyttäytymään ihmisten parissa. Hiljaisesta ja harvasanaisesta kotikasvatista oli tullut seurustelutaitoinen nuori hovimies, joka osasi sovittaa hyvin sanansa. Olav tarinoi vilkkaasti ja edukseen, mutta hän kuunteli myös mielellään vanhempia ihmisiä, ja suurin osa hänen puheestaan oli vastailemista Ivarin ja Magnhildin kysymyksiin. Harvoin hän kääntyi juttelemaan Ingunnille, eikä hän koettanut kertaakaan päästä puheisiin yksistään hänen kanssaan.
Hän kertoi, että Tanskassa oli nyt hyvin rauhatonta — valtaherrat olivat kaikin puolin tyytymättömiä kuninkaaseensa, vaikka näillä oli paljon suuremmat vapaudet ja oikeudet siinä maassa kuin täällä; — mutta ehkäpä he juuri siitä syystä olivat saaneet halun ahmia vielä enemmän. Hänen oma enonsa, Barnim Erikinpoika, menetteli Olavin mielestä kaikessa niinkuin halusi, ja laeista, joiden piti olla voimassa siinäkin maassa, hän ei ollut havainnut ritarin välittävän koskaan.
"Etkö ole saanut haltuusi mitään perintöjä äitisi sukulaisilta?" kysyiIvar. "Etkö voisi niitä nyt vaatia?"
"Eno vastaa kieltävästi", sanoi Olav hymyillen hiukan pilkallisesti. "Ja voihan hän olla oikeassa. — Kun tulin Høvdinggaardiin, selitti hän minulle ensiksikin, että isoäitini oli toimittanut pesänjaon lastensa kanssa Erik-herran kuoleman jälkeen, ennen kuin hän meni naimisiin Bjørn Andersinpojan kanssa. Toiseksi minun äitini oli menettänyt kaiken perintöoikeutensa Tanskassa olevien sukulaistensa omaisuuteen poistuessaan maasta ja mennessään naimisiin Norjassa, kysymättä heidän mieltään —. Ja kolmanneksi oli kuningas julistanut äitini täysveljen, Stig Bjørninpojan henkipatoksi; hän on kuollut ja hänen poikansa kulkevat vierailla mailla, ja Hvidbjergin on kuningas ottanut huostaansa. Nyt on Valdemar herttua ottanut Stigin poikien asian esille, ja hän voi hankkia heille tilan takaisin, ja Barnim-eno arveli, että minun olisi pidettävä itseni esillä: ehkäpä minullekin saattaisi tipahtaa jotakin." Hän hymyili. "Se tapahtui sitten, kun eno ja minä olimme oppineet paremmin tuntemaan toisiamme — olimme heti hyviä ystäviä, ja hän on kohdellut minua hyvin ja ollut minua kohtaan erittäin antelias. Hän vain tahtoo, etten minä vaatisi mitäänoikeuksia—."
Olav puhui hymyillen. Mutta Ingunn huomasi, että hänen kasvoihinsa ja eleisiinsä oli tullut jokin vieras piirre. Jotakin yksinäistä, joka niissä oli ollut aina, mutta joka nyt ilmeni selvemmin, ja jotakin kovaa, mikä oli uutta. Ingunn aavisti, ettei Olav ollut kokenut pelkkää onnea ja iloa joutuessaan köyhänä ja maasta ajettuna hakemaan suojaa mahtavilta tanskalaisilta sukulaisiltaan.
"Voin kyllä sanoa, että Barnim Erikinpoika on ollut hyvä minua kohtaan — mutta olin sittenkin toinen mies sinä päivänä, jolloin tapasin Alf-herran —; ja kun pidin miekankahvasta sekä vannoin hänelle valani, tuntui minusta melkein kuin olisin palannut kotiin."
"Sinä pidät hänestä!" sanoi Ivar.
"Pidänkö —!" Olavin kasvot kirkastuivat. "Jos olisit tavannut jaarlin, et sanoisi tuolla tavoin. Me seuraisimme häntä, vaikka meidän pitäisi purjehtia kautta helvetin höyryävän tulirapakon — joka mies, johon hän katsoo hymyillen. — Hänen ruskeat silmänsä loistavat kuin timantit. Pieni hän on — olen häntä varmasti päätä pitempi — leveäselkäinen, karvainen ja ruskeatukkainen; niin, sanotaanhan, että Tornbergin suku on peräisin kuninkaantyttärestä ja karhusta. Ja Alf-herralla on kymmenen miehen voima ja kahdentoista äly. Ei ole monta miestä joka ei olisi iloinen ja kiitollinen saadessaan totella häntä — eikä monta naistakaan", — sanoi Olav hymyillen.
"Onko totta, mitä kerrotaan kuningattarestamme, — että hän haluaa mennä naimisiin Alf-herran kanssa!" kysyi Ivar uteliaana.
"Kuinkapa minä sen tietäisin?" nauroi Olav. "Mutta jos on totta, mitä kerrotaan, on hän hyvin viisas nainen. Mutta silloin hänen valtansa loppuisi Norjan valtaistuimella, jos hän joutuisi tuon karhun käpäliin —."
Ivar arveli, että Alf-jaarli liikkui juuri Ingebjørg-kuningattaren asioissa Tanskan vesillä, taisteli siellä rannikoilla kaapaten saksalaisia kauppalaivoja, jotka pyrkivät pohjoiseen salmien kautta.
Olav sanoi, että se oli kyllä totta — jaarli tahtoi hankkia Ingebjørg-kuningattarelle hänen isiensä perinnön Tanskasta, samalla kun hän kuritti saksalaisia kauppiaita heidän viimevuotisista tunkeutumisistaan Bjørgviniin ja Tunsbergiin. Mutta hän teki sen siksi, että hän itse sitä tahtoi, eikä sen vuoksi, että kuningatar oli häneltä sitä pyytänyt. Oli varmaankin olemassa sellainen sopimus jaarlin ja tanskalaisten valtaherrojen välillä, että hän avustaisi heitä heidän taistelussaan Tanskan kuningasta vastaan, ja vastapalvelukseksi Jakob-kreivi ja muut herrat pakottaisivat kuninkaan luopumaan Ingebjørgin Tanskassa olevista tiluksista.
He olivat istuneet juomassa illallisen jälkeen, ja Ivar alkoi jo puhua levolle lähdöstä; silloin Olav nousi seisomaan ja veti sormestaan suuren kultasormuksen, jossa oli vihreä kivi. Hän näytti sitä Ivarille ja Magnhild-rouvalle:
"Mahdattekohan tuntea tätä? Tällä sormuksella isäni antoi minun kihlata Ingunnin. Eiköhän teidän mielestänne Ingunnin sopisi saada se nyt ja käyttää sitä?"
Ingunnin täti ja setä vastasivat siihen myöntävästi, ja Olav pani sormuksen Ingunnin sormeen. Sen jälkeen hän otti satulalaukusta esille kullatut vitjat, joissa oli risti ja hopeakoristeita vyötä varten, ja antoi Ingunnille nekin. Sitten hän otti esiin arvokkaita lahjoja Ivarille ja Magnhildille sekä kolme kultasormusta, jotka hän pyysi Ivarin toimittamaan Toralle, Hallvardille ja Jonille. Sekä Magnhild että Ivar olivat tästä hyvin mielissään, ylistivät lahjoja ja olivat hyvin suopeita Olavia kohtaan. Magnhild-rouva antoi tuoda viiniä, ja he joivat kaikki yhteisesti joulusarvesta.
Kun Magnhild-rouva sanoi, että nyt saattoi Ingunn mennä isoäidin luo nukkumaan, nousi Olav paikaltaan — hän tahtoi mennä Grimin ja Dallan luo puhumaan hiukan heidänkin kanssaan. Magnhild ei esittänyt vastaväitteitä.
Taivas oli pilvessä, mutta pilvien välitse hohti illan valo kylmänä ja messinginkaltaisena. Yöt alkoivat jo käydä koleiksi ja syksyisiksi.
Olav ja Ingunn astelivat ulkorakennusten ohi. He saapuivat pellon aidan luo; Olav nojasi kyynärpäänsä veräjään, jäi siihen seisomaan ja katselemaan eteensä. Vilja oli tuleentunut, se hohti vaaleana synkän taivaan alla; alhaalla lepäsi lahti tyynenä, kuvastellen alkavaa hämärää — toisella puolen sulautui sinimusta metsäinen selänne rannan tummuuteen.
"Täällä on samanlaista kuin ennen", sanoi Olav hiljaa. "Kuten tavallisesti syksyllä. Tanskassa tuulee melkein aina."
Hän kääntyi puolittain tyttöä kohti, laski kätensä hänen olalleen ja veti hänet lähemmäs itseään. Päästäen syvän onnenhuokauksen Ingunn nojautui raskaasti häneen. Hän tunsi vihdoinkin vähitellen päässeensä kotiin; nyt hän oli Olavin syleilyssä.
Olav tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin, työnsi ylös hänen tukkansa ja suuteli häntä ohimoille.
"Ennen sinulla oli kiharoita täällä hiusrajassa", — kuiskasi hän.
"Minä kampaan nykyään tukkani niin kireälle", sanoi Ingunn hiljaa. "Olen kammannut kiharat pois. — Kun he ottivat minulta hunnun, olen palmikoinut niin sileästi kuin suinkin voin —."
"Niin, nyt minä muistan — sinähän käytit huntua Hamarin talvena!"
"Oletko pahoillasi siitä, että annoin heidän pakottaa itseni ottamaan sen pois?"
Olav pudisti päätään, hymyillen hiukan:
"Olin melkein unohtanut sen — ajatellessani sinua muistin sinut sellaisena kuin olit sitä ennen."
"Olenko mielestäsi samanlainen kuin ennen", kuiskasi Ingunn pelokkaasti, "vai olenko muuttunut rumemmaksi?"
"Et!" Olav otti hänet rajuun syleilyyn. Hetkisen he seisoivat tiukasti toisiinsa pusertuneina. Sitten Olav päästi hänet irti:
"Ei — meidän on mentävä sisään. Tulee pian pimeä —." Mutta hän veti Ingunnin palmikkoja soimiensa lomitse, kietoi ne ranteittensa ympäri ja ravisteli häntä sinne tänne, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.
"Miten kaunis sinä olet, Ingunn", sanoi hän kiihkeästi. Jälleen hän päästi Ingunnin irti, naurahtaen merkillisesti, ja kysyi sitten äkkiä:
"Siitähän on toista vuotta jo, kun näit Arnvidin viimeksi?"
Ingunn myönsi niin olevan.
"Olisin mielelläni halunnut tavata häntä nyt. Hän on ainoa ystäväni nuoruuden ajoilta — hän ja sinä. Ihmisiin, joita tapaa iäkkäämmäksi tultuaan, ei voi suhtautua samalla tavalla."
Olav oli nyt yhdenkolmatta ja Ingunn kahdenkymmenen ikäinen, mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he olivat liian nuoria puhuakseen noin. Heille kummallekin oli tapahtunut niin paljon ennen kuin he olivat jättäneet taakseen lapsuuden.
Heti sen jälkeen Olav kääntyi lähteäkseen takaisin kartanolle, ja Ingunn seurasi hänen jäljessään navettarakennusten välistä ahdasta kujaa pitkin. Grim ja Dalia istuivat kivellä navetan oven edessä. Vanhukset ihastuivat ikihyväksi, kun Olav pysähtyi heidän luokseen. Hetkisen kuluttua hän otti vyöstään rahoja ja antoi heille — ja silloin heidän ilollaan ei ollut rajoja.
Ingunn seisoi navetan seinustalla, mutta kukaan ei puhunut hänelle, ja kun hän havaitsi, että Olav halusi istahtaa hetkiseksi juttelemaan vanhojen palvelijoiden kanssa, sanoi hän hyvää yötä ja lähti isoäidin tupaan.
Olav viipyi Bergissä viisi päivää. Kuudennen aamuna hän sanoi, että hänen täytyi illalla ratsastaa Hamariin, sillä sieltä oli hänelle luvattu venekyyti Eidsvoldeniin, jos hän voisi olla valmiina lähtemään aikaisin seuraavana aamuna.
Hän oli tullut oikein hyväksi ystäväksi Ivarin ja Manghildin kanssa, ja kaikki talossa sanoivat, että Olav oli kovasti miehistynyt poissaolonsa vuosina. Mutta Ingunn ja hän eivät olleet saaneet jutella keskenään kovinkaan paljon.
Sinä päivänä, jolloin Olavin piti ratsastaa pois, pyysi Ingunn häntä mukaansa siihen parveen, missä Aasan ja hänen tavaransa olivat. Hän avasi arkkunsa, otti sieltä esille kokoontaitetun liinavaatteen ja ojensi sen Olaville kääntäen kasvonsa hänestä pois.
"Se on sinun hääpaitasi, Olav. Tahdoin antaa sen sinullenyt."
Kun hän vihdoin loi katseensa Olaviin, seisoi tämä pidellen paitaa käsissään; hän oli punastunut, ja ilme hänen kasvoillaan oli kummallisen viehkeä ja liikuttunut.
"Kristus siunatkoon sinua, oma Ingunnini — Kristus siunatkoon käsiäsi jokaisesta ompeleesta, minkä olet tähän ommellut —."
"Olav — älä lähde!"
"Tiedäthän, että minun täytyy", sanoi Olav hiljaa.
"Ei, ei, Olav! En ollut ajatellut, että kun kerran saapuisit kotiin, lähtisit taas heti luotani. Jää tänne, Olav — vain kolmeksi — vaikkapayhdeksikinpäiväksi!"
"En voi." Olav huokasi. "Etkö voi käsittää, Ingunn, että olen vielä henkipatto; minun oli vaarallistatullakaan, mutta olin sitä mieltä, että minun täytyi saadanähdäsinut ja puhua sukulaistesi kanssa. En omista tällä hetkellä Norjassa mitään, mitä oikeudenmukaisesti voisin nimittää omakseni. Jaarli, herrani, on minulle luvannut —. Ja vaikkapa asiat eivät olisikaan niin — kun hän on käskenyt minun saapua luokseen määräajaksi, en voi jäädä pois. Minun täytyy lähteä joutuakseni hänen luokseen ajoissa —."
"Etkö voi ottaa minua mukaasi?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.
"Täytyyhän sinun käsittää, etten voi. Minne minä sinut veisin?Valdinsholmiinko, jaarlin miesten pariin —!" Olav nauroi.
"Minulla on ollut niin raskaat päivät täällä Bergissä", kuiskasi Ingunn.
"Sitä en voi käsittää. Ovathan Magnhild-rouva ja Aasa-rouva hyviä ihmisiä —. Siellä etelässä ollessani minä usein pelkäsin, mahtaisiko Kolbein saada läpi tahtonsa, että sinä tulisit hänen luokseen. Pelkäsin puolestasi, rakkaani. — Täällähän sinulla on ollut aika hyvä olla."
"En jaksa olla täällä enää —. Etkö voi viedä minua mukanasi — hankkia minulle olinpaikkaa jostakin muualta?"
"En voi hankkia sinulle olinpaikkaa niin kauan kuin en ole saanut takaisin oikeutta tilaani", sanoi Olav kärsimättömästi. "Ja entä mitä luulisit Ivarin ja Magnhildin pitävän siitä, että veisin sinut pois — Ivar on juuri se, joka tulee puhumaan puolestani Kolbeinille. Älä ole niin ymmärtämätön, Ingunn. Eikä Aasa-vanhus voi tulla toimeen ilman sinua."
Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ingunn meni ikkunan luo.
"Olen aina ajatellut, seisoessani ja katsellessani ulos, että täällä on samanlaista kuin Hestvikenissä."
Olav astui hänen luokseen ja laski kätensä hellästi hänen kaulalleen.
"Oi ei", sanoi hän hajamielisenä, "vuono on paljon leveämpi Hestvikenissä. Siellä on suolainen meri. Ja talo on muistaakseni ylempänä."
Hän väistyi takaisin, otti paidan ja taittoi sen kokoon.
"Sinulla on ollut tässä paljon työtä, Ingunn — olet ommellut siihen niin paljon kirjailua."
"Ooh. Minulla on ollut neljä vuotta sitä näpläilläkseni", sanoi Ingunn tylysti.
"Tule, lähdetään ulos", sanoi Olav äkkiä. "Tule, niin menemme ulos juttelemaan!"
He kulkivat rinnettä alas, kunnes saapuivat eräälle kummulle lahden rannalla. Kuivalla, kivisellä mäellä kasvoi katajia ja pikku pensaita ja välillä oli auringon paahtaman, lyhyen ruohon peittämiä aukeamia.
"Tule, istutaan tähän!" — Itse heittäytyi Olav vatsalleen Ingunnin eteen. Siihen hän jäi loikomaan ja tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena.
Ingunnista tuntui kuin he tavallaan olisivat tulleet toisiaan lähemmäksi juuri siksi, että Olav vaipui ajatuksiinsa ja jäi äänettömäksi, saatuaan Ingunnin ulos kanssaan kahden; Ingunn oli niin tottunut tähän heidän lapsuudestaan saakka. Hän istui siinä katsellen hellästi pieniä kesakkoja, joita Olavilla oli nenän juuressa — ne olivat hänen mielestään niin tuttuja.
Suuria pilviä kulki taivaalla heittäen varjoja maahan, niin että vastarannan metsä muuttui tummansiniseksi — vihreä niitty ja vaalea pelto loistivat vain voimakkaasti välistä. Vuono oli harmaa, tyynien, tummien viirujen halkoma, jotka edempänä kuvastelivat syksyistä maisemaa palasittain. Välistä pilkahti aurinko esiin, ja terävä, kultainen valo paahtoi — mutta heti kun pilvi kulki sen ohi, ei tuntunut lainkaan lämpimältä — ja maa oli kostea —.
Pitkän ajan kuluttua kysyi tyttö:
"Mitä sinä ajattelet, Olav?"
Olav huokasi raskaasti aivan kuin olisi herännyt — sitten hän tarttuiIngunnin käteen ja painoi kasvonsa hänen käsiinsä:
"Kun et sinä olisi niin ymmärtämätön", sanoi hän, palaten jälleen heidän aikaisempaan keskusteluunsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:
"Høvdinggaardista lähdin kiitosta sanomatta —."
Ingunnilta pääsi pieni säikähtynyt huudahdus.
"Niin", sanoi Olav. "Se oli pahasti tehty — se ei ollut kaunista, sillä eno on osoittanut monella tavoin hyvyyttä minua kohtaan —."
"Jouduitteko epäsopuun?"
"Ei sitäkään. Se johtui siitä, että hän oli tehnyt jotakin, josta minä en pitänyt. Hän rankaisi erästä renkiään — enkä voi sanoa, että se olisi ollut ankarampi rangaistus kuin minkä tämä ansaitsi. Mutta eno oli usein julma jouduttuaan, niinkuin silloin, vimmasta suunniltaan — ja sinä tiedät, etten ole koskaan hyväksynyt ihmisten tai eläinten tarpeetonta kiusaamista —."
"Ja niin te jouduitte epäsopuun —?"
"Ei niinkään. Tuo renki oli ollut kavaltaja —. Oli istuttu ja juotu hallissa, eno ynnä muutamia sukulaisia ja ystäviä — niin, siellä oliminunkinsukulaisiani — he olivat tulleet meille pääsiäistä viettämään — oli pääsiäisilta. He puhuivat kuninkaasta, ja hänelle ei kukaan heistä tahtonut hyvää — ja he juttelivat siinä kuningas Eirikiä vastaan punotuista hankkeista. Siellä pohditaan monenmoisia merkillisiä juonia nykyään, näetkös — ja juopuneita ja hölläsuisia me olimme kaikki. Tuo Aake oli kulkenut pöydän ohi ja mennyt sitten kuninkaan päämiehen luo Holbekgaardiin sekä myynyt hänelle kuulemansa tiedot, ja tämän sai eno tietää. Silloin eno antoi viedä miehen puistoon ja sitoa hänet suurimpaan tammeen; ja sitten hän nosti petturin toisen käden, jolla mies oli vannonut Barnimille uskollisuutta ja naulasi sen puukolla runkoon.
"Niin, en tarkoita, etteikö hän olisi sitä ansainnut. Mutta kun tuli yö, arvelin, että nyt oli Aake seisonut siellä tarpeeksi kauan. Menin ulos ja irrotin hänet ja lainasin hänelle hevosen sekä pyysin häntä lähettämään sen takaisin erääseen taloon Kallundborgissa, missä minut tunnettiin, kun hän oli saanut tilaisuuden poistua Själlannista. — Mutta pelkäsin, että eno vihastuisi hirmuisesti kepposeni johdosta, eivätkä siinä olisi hyvät sanat auttaneet. Olin kuullut, että jaarli oli pohjoisessa niemen seuduilla — ja silloin minä kokosin tavaroitani minkä ennätin ja ratsastin samana yönä pohjoiseen. Ja niin jouduin jaarlin kanssa Englantiin.
"Niin, ei hän saanut suinkaan kaunista kiitosta minulta — ja minä rukoilen Jumalaa joka päivä, ettei hän saisi enempiä ikävyyksiä sen johdosta, että päästin irti Aaken. Annoin hänen vannoa, mutta vannoopa tai paljastaapa sellainen mies —. Jos eno olisi hirttänyt hänet, olisin sanonut, että se oli hyvin tehty. Mutta kun hän seisoi siellä tammea vasten, käsi kiinni naulattuna —. Se tapahtui juuri pääsiäisen jälkeen, näetkös; olimme olleet joka päivä kirkossa, ja minä olin polvistunut ristin juurelle ja suudellut sitä pitkänäperjantaina. — Silloin minusta tuntui, että tuo mies, joka seisoi siellä, muistutti ristiinnaulittua —."
Ingunn nyökkäsi hiljaa.
"Sehän oli hyvä työ."
"Jumala tietää. Kunpa voisin niin uskoa. Ja jos palaan Tanskaan jaarlin seurassa, niin voinhan lähettää enolle sanan — ehkä saan luvan ratsastaa hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi. Sillä olin hänelle kauhean kiittämätön."
Hän makasi tuijottaen kauan tummansinisiä metsiä kohti:
"Sanot, ettei sinun ole ollut hyvä olla täällä, Ingunn. En ole minäkään saanut viettää joulua joka päivä. En moiti sukulaisiani — mutta he ovat rikkaita ja mahtavia miehiä, ja minä tulin heidän luokseen köyhänä ja vieraana ja lainsuojattomaksi julistettuna — poikasena he minua pitivät eivätkä suvun jäsenenä, koska he eivät olleet naittaneet äitiä. En tahdo sanoa, että he olisivat voineet vastaanottaa minut paremmin kuin vastaanottivat — asiain ollessa niin kuin ne olivat."
"Älä ole järjetön, pyysi hän jälleen." Hän siirtyi hiukan eteenpäin ja antoi päänsä vaipua raskaasti Ingunnin syliin. "Mieluimmin jäisin kyllä tänne nyt samalla tai ottaisin sinut mukaani — jos se vain kävisi päinsä. — Olisitko ennemmin tahtonut, etten olisi tullutkaan, kun en voinut jäädä kuitenkaan —?"
Ingunn pudisti päätään ja silitti hellästi hänen tukkaansa.
"On vain merkillistä", sanoi Ingunn hiljaa, "ettei enosi tahtonut tehdä enempää sinun hyväksesi — kun hänellä ei ole muita lapsia elossa kuin se nunna?"
"Ehkä olisi tehnyt — jos olisin tahtonut jäädä Tanskaan. Mutta sanoin aina, etten tahtonut. Ja hän huomasi kyllä, että kaipasin takaisin tänne."
Hetkisen kuluttua kysyi Ingunn:
"Nuo ystäväsi — siinä kaupungissa, minkä mainitsit — mitä väkeä ne ovat?"
"Ooh, ei mitään", vastasi Olav. "Ravintolavieraita. Kävin usein siinä kaupungissa enon asioilla — myymässä karjaa tai muuta sentapaista —."
Ingunn silitti yhä hänen hiuksiaan.
"Suukon sinä kuitenkin voit suoda minulle!" Olav nousi polvilleen, syleili häntä rajusti ja painoi suudelman hänen huulilleen.
"Voit ottaa niin monta kuin tahdot", kuiskasi Ingunn hänen rinnaltaan.Kyyneleet tulvahtivat silmiin hänen tuntiessaan Olavin rajuja ja kuumiasuudelmia kaikkialla kasvoillaan ja kaulallaan. "Niin monta kuin tahdot—. Olisit voinut saada suukon joka päivä —!"
"Pelkäänpä, että silloin olisin tullut kovin tyytymättömäksi —!" Olav nauroi kurkkuunsa. "Oma Ingunnini!" Hän taivutti Ingunnin taapäin niin, että hänen niskansa tuli lähelle maata. "Mutta nyt ei kestä enää kauan, ennen kuin —" kuiskasi hän.
"Meidän täytyy lähteä", sanoi hän sitten ja päästi Ingunnin käsistään. "Mitähän Magnhild-rouva mahtanee ajatella, kun poistuimme tällä tavoin kartanosta!"
"Vähätpä siitä", hymähti Ingunn.
"Niinpä kyllä!" Olav hymyili, tarttui Ingunnin käteen ja auttoi hänet pystyyn. Hän pudisteli hatullaan Ingunnia ja itseään. "Mutta kyllä meidän kuitenkin täytyy nyt lähteä."
Olav piti yhä Ingunnin kättä omassaan siihen saakka kun he tulivat polulle, mistä heidät voitiin nähdä talosta.
Olavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta.Tuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.
Hän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli menetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut vanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja käytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi läpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar että Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.
Magnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut surullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla varustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen käsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset kehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan, hopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä hän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa Maununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä hänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja erilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti kummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän unohti sen joka päivä.
Ivar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon — olisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän pyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen osan hänen vaimovainajansa puvuista: "Suon tämän sinulle ennemmin kuin Toralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan ja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi."
Hän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut Olavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika julistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman hyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti sen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.
Sukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan. Veli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti huostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri synti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa vuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa. Kun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa saarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä — hän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli hiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin luo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen tapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan takaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien säilytettäväksi.
Kolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja halusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan vastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan tuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn sai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi, jollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa voisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai pikkutilallisen kanssa.
Ivar vain nauroi velipuolelleen. Kolbein mahtoi olla hullu, kun ei käsittänyt aikaansa; jos kuningas antaisi Olaville maassaololuvan, niin saattoihan Kolbein kyllä kieltäytyä vastaanottamasta korvausrahoja — antaa hopean jäädä kirkonmäelle variksien ja maankiertäjien noukittavaksi; mutta Olav istuisi Hestvikenissä yhtä turvallisena silti. Ja mitä Olavin ja Ingunnin kihlaukseen tulee, oli typerää kieltää, että se oli vanhastaan päätetty asia. Sitä, että Olav oli ennättänyt ennen heitä, silloin kun he ajattelivat antaa morsiamen Haakon Gautinpojalle, piti Ivar nyt vain hyvänä sattumana: hänen mielestään oli vävy jo nuoruudestaan saakka osoittanut olevansa sellainen mies, joka ei halua luopua laillisesta oikeudestaan.
Haakon Gautinpoika oli parastaikaa riidassa vaimonsa sukulaisten kanssa eräästä perinnöstä, jota hän vaati Toran puolesta, mutta Ivar ei halunnut ylistäätätävävyä siitä syystä; juuri saman asian vuoksi hän oli antanut Haakonille tuon hienon liikanimenkin. Haakon ja Tora pysyivät syrjässä tänä syksynä, Ivarin ja Magnhildin yrittäessä saada Ingunnin naimisasiaa järjestykseen.
Haftor Kolbeininpoika tuli Ivarin kanssa Bergiin neuvottelemaan asiasta. Haftor oli jäyhä ja kylmäluontoinen mies, mutta tavallaan oikeutta harrastava ja isäänsä paljon älykkäämpi. Hän tajusi täysin selvästi, että jos Olav Auduninpoika oli saanut mahtavia ystäviä asiaansa puoltamaan, oli hänen isänsä turha vaikeuttaa sovinnontekoa. Ainoa, mistä he voisivat jonkin verran hyötyä, oli vaatia korvausmaksut niin suuriksi kuin mahdollista.
Kaikki tämä piti Ingunnia jännityksessä. Hän piti jokaista lahjaa, minkä sai vastaanottaa, panttina siitä, että saisi pian takaisin Olavin, ja silloin Olav veisi hänet kotiin mukanaan. Hän kaipasi niin kovin Olavia — ja viimeksi täällä ollessaan oli Olav jutellut niin vähän hänen kanssaan. Hän tajusi, että Olavin oli nyt ennen kaikkea koetettava saada hänen sukulaisensa puolelleen, turvatuksi omistusoikeuden heidän kummankin tiloihin. Ja hän uskoi, että Olav saatuaan hänet tulisi pitämään hänestä niinkuin entisaikoina, vaikka hän ei ollutkaan enää niin yltiö ja kiihkeä kuin silloin. Olav oli varttuessaan muuttunut — vasta hänestä Ingunn havaitsi, miten monta vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat olleet lapsia.
Haftor Kolbeininpoika toi uutisia Bergiin saapuessaan sinne seuraavana keväänä helluntain jälkeen ottamaan vastaan Einarin murhasta suoritettavan korvausmaksun toista osaa.
Puolet oli Olav antanut suorittaa keskipaaston aikaan Hamarissa — muuan Oslossa asuva saksalainen kauppias toi hopean, ja Ivar sopi kohtaamisesta hänen kanssaan; Haftor otti vastaan rahat isänsä puolesta. Osa määrästä olisi pitänyt maksaa nyt helluntain jälkeen, ja viimeinen erä piti Olavin itsensä tuoda asianomaisille kesäkäräjille, jotka pidettiin Hamarissa, joka vuosi Eidsiva-käräjäin päätyttyä. Sen jälkeen hän saisi vastaanottaa Ingunnin tämän sukulaisilta.
Mutta tällä kertaa ei ollut saapunutkaan mitään Olavin lähettiä; sitä vastoin saattoi Haftor kertoa merkillisiä uutisia jaarlista, Olavin herrasta. Kuningatar Ingebjørg Eirikintytär oli kuollut Bjørgvinissä kevään alussa, ja Alf-herra oli silloin alkanut pelätä, että hänen ylivaltansa Norjassa nyt päättyisi. Nuori Haakon-herttua oli vihannut äitinsä neuvonantajia täydestä sydämestään jo pikkupojasta saakka. Nyt hän toimitti jaarlille sanan, että tämä lähettäisi Osloon ne palkkasoturit, jotka hän oli hankkinut Englannista edellisenä kesänä — se oli tapahtunut Norjan kuninkaan nimessä, mutta Alf-herra oli pitänyt ne luonaan Borgissa suureksi vaivaksi ja kiusaksi ympäristön asukkaille. Alf-herra noudatti pyyntöä siten, että purjehti Osloon kokonainen laivasto mukanaan ja marssi kaupunkiin yli parinsadan miehen kera; itse hän meni seurueineen asumaan kuninkaankartanoon herttuan sotapäällikön Hallkel Krøkedansin luo. Eräänä iltana tunkeutuivat jotkut noista englantilaisista palkkasotureista erääseen kaupungin lähistöllä olevaan taloon, jonka isännän he mukiloivat pahanpäiväisesti ja jolta he ryöstivät rahat. Hallkel-herra vaati ilkityöntekijöitä luovutettaviksi itselleen, ja kun englantilaiset kieltäytyivät ilmaisemasta syyllisiä, vangitutti hän heitä joukon, valitsi heistä umpimähkään viisi ja hirtätti nämä. Tämän tapahduttua englantilaiset ryhtyivät hyökkäykseen kuninkaankartanoa vastaan, ja silloin syntyi julkitaistelu kaupunkilaisten ja jaarlin miesten välillä, kaupunki ryöstettiin ja koko se osa, mikä on Klemens-kirkon ja joen välillä aina kuninkaankartanoon ja silloille saakka, poltettiin poroksi. Loppujen lopuksi jaarli purjehti kaikkine väkineen ulos Foldenista vieden ritari Hallkelin vankina mukanaan — hän pani koko onnettomuuden Hallkelin syyksi. Mutta herttua sai tapahtumasta tiedon ollessaan etelärannikolla kotimatkalla äitinsä hautajaisista, ja nyt hän kokosi nopeasti sotajoukon ja sai vielä veljensä, kuninkaan, mukaansa. He marssivat Borgesysseliin, Sarpsborg ja Isegran vallattiin äkkirynnäköllä, ja lähes kolmen sadan jaarlin miehen kerrotaan kaatuneen tai saaneen jäljestäpäin surmansa seudun talonpoikien kädestä. Alfin linnanvoudin Isegranissa ynnä useita hänen seurueensa miehiä herttua teloitutti — ihmiset kertoivat sen tapahtuneen kostoksi Hallkel Krøkedansin puolesta, joka oli jaarlin määräyksestä surmattu linnassa. Alf-jaarlin itsensä kerrottiin joukkonsa jätteiden kera pelastuneen pakenemalla Ruotsiin, ja Eirik-kuningas oli määrännyt hänet ja kaikki hänen mukanaan olleet soturit henkipatoiksi Norjassa.
Bergin väki tuli kovin hiljaiseksi, kun Haftor oli kertonut tämän rauhallisesti ja kuivasti. Olavin nimeä hän ei lainkaan maininnut, mutta jonkin ajan kuluttua kysyi Ivar hyvin varovasti, oliko Haftor kuullut mitään hänestä — oliko hän kaatuneiden jaarlin miesten joukossa?
Haftor vastasi hiukan vitkastellen: ei. Sattui siten, että ne miehet, joilta hän tämän kaiken oli ensiksi kuullut — kaksi valkomunkkia Tunsbergista — olivat selvillä Olav Auduninpojan kohtalosta, sillä hän oli ollut sisarluostarissa Mariaskogissa Oslon palon aikana. Olav oli saanut jaarlilta loman ennen kuin tämä oli siirtynyt Osloon, ja hän oli matkustanut etelään Elvesysseliin myydäkseen jonkun osan siellä omistamastaan maasta Dragsmarkin munkeille. Saatuaan siellä kuulla, minkälaisen lopun jaarlin kunnia oli saanut, oli Olav sanonut olevansa kiitollinen Alfille kaikesta, minkä hän nyt omisti ja oli saanut takaisin, eikä hän halunnut ilman lupaa erota ensimmäisestä herrasta, jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ja hän oli lähtenyt Ruotsiin etsimään jaarlia.
"Tuolla Olavilla on merkillisen huono onni valitessaan suojelijoita", sanoi Haftor kuivasti. "He joutuvat henkipatoiksi, ensin piispa ja nyt jaarli. — Mutta se taitaa olla suvussa: hänen esi-isiensä aikana oli Hestviken oikea rosvopesä, mikäli olen kuullut."
"Niin, rosvoluolaksi ja pirunpesäksi kutsuivat ihmiset aikoinaan Hovia ja Galtestadia ja muitakin meidän sukukartanoitamme, Haftor", pisti Ivar väliin, vaikka hyvin lauhkeasti.
Haftor kohautti olkapäitään:
"Niin — Olav saattaa kyllä olla kelpo poika, mutta hänen kohtalonsa näyttää olevan aina joutua niitten mukaan, jotka joutuvat tappiolle. Minun ystäväkseni hän ei voi koskaan tulla, mutta huomaan kyllä, että hänen ystävänsä pitävät hänestä. Mutta jos Ingunn tahtoo odottaa häntä, niin hän saa totuttautua kärsivällisyyteen."
Ivar huomautti, että voihan tällä kertaa sattua niinkin, että hänen asiansa järjestyy pian. Haftor vain kohautti jälleen olkapäitään.
Ivar joutui sitten ilmoittamaan Ingunnille olevan hyvin vähän toiveita siitä, että Olav voisi viedä hänet kotiinsa tänä kesänä. Hän ei halunnut tarkemmin kertoa Alf-jaarlin kapinasta nuorelle naiselle, jota hän piti typeränä ja kevytkenkäisenä — senpä vuoksi Ingunn ei aluksi käsittänyt, että Olav oli nyt yhtä huonossa asemassa kuin kerran aikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannut auttajan Alf Erlinginpojassa.
Kävi vain siten, ettei sanaakaan enää puhuttu hänen naimisiinmenostaan.
Ivar ja Magnhild-rouva tunsivat itsensä hiukan ymmälle joutuneiksi. He olivat kannattaneet tätä asiaa kaikin voimin ja mieltyneet Olaviin niin, että heidän nyt oli vaikea kääntyä häntä vastaan, kun hän aivan odottamatta oli joutunut uuteen ikävyyteen. Ja he katsoivat parhaaksi olla kertomatta koko asiasta.
Kolbein Torenpoika virui enimmäkseen vuoteessaan kotonaan — hän oli saanut halvauksen. Täten Ingunn ei saanut tietää paljoakaan siitä, mitä hän puhui. Ja Haftor ei puhunut mitään koko asiasta. Hän oli vastaanottanut toisen puolen tappokorvauksesta erinomaisen englantilaisen rahan ja oli sitä mieltä, että oli hyödytöntä koettaa enää jäljestäpäin purkaa sopimusta. Sitä paitsi kävi hänen hiukan sääli Ingunnia, ja hän arveli, että olisi samantekevää, jos Olav lopulta saisikin hänet ja veisi hänet toiselle paikkakunnalle — suvulleen ei Ingunn tuottanut kunniaa eikä hyötyä. Kun vanha Aasa-rouva kuolisi, jäisi hän vain rasitukseksi sisaruksilleen. Ja Haftor oli jo Steinfinnin poikien, Hallvardin ja Jonin kasvatusisä — ja Haakon Gautinpoika oli nyt jo joutunut riitaan nuorten lankojensakin kanssa.
Täten jäi Ingunn jälleen enimmäkseen yksikseen; hän sai istua ääneti loukossaan isoäidin luona.
Ensimmäisenä syksynä hän kuitenkin yhä teki omia töitään — kehräsi, kutoi ja ompeli myötäjäisiään. Mutta vähitellen hän väsyi siihen. Kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut hänen tulevaisuudestaan. Hän lakkasi odottamasta, että Olav tulisi pian, ja kohta hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vakavasti siihen uskonutkaan. Heidän yhdessäolonsa niinä päivinä, jolloin Olav viimeksi kävi täällä, oli jättänyt jälkeensä epämääräisen pettymyksen hänen sydämeensä — Olav oli ollut kuin puolittain vieras hänelle.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi oikein saanut Olavin kuvaa sopeutumaan noihin vanhoihin unelmiinsa heidän yhteisestä elämästään Olavin talossa, missä he kahden hallitsisivat ja heillä olisi paljon pikkulapsia — ja olivat kuitenkin samat kuin ennenkin rakastaessaan toisiaan Frettasteinissä —.
Ja hän vaipui muistelemaan sitä ainoaa hetkeä, jolloin he olivat olleet kahden kesken, silmä silmää, suu suuta vasten — viimeisenä päivänä, jolloin he istuivat yhdessä kummulla. Ja hän jatkoi ajatuksissaan heidän keskusteluaan ja muisteli Olavin ainoaa tulista, rajua hyväilyä — hänen polttavaa suudelmaansa kun hän taivutti taapäin Ingunnin niskan. Hän uneksi, että Olav oli taipunut noudattamaan omaa kaipuutaan ja hänen rukouksiaan — ja ottanut hänet mukaansa. Hänen mieleensä johtui, mitä hänen äitinsä oli kertonut yöllä ennen kuolemaansa — morsiusmatkastaan yli tunturien — ja tytär punoi tuota aihetta edelleen. — Seuraavana kesänä, toisena Olavin käynnin jälkeen hän joutui Magnhild-rouvan kanssa Gudbrandsdaleniin, Ringabuhun, häihin. He jäivät joiksikin viikoiksi sinne sukulaistensa luo Eldridstadiin, ja nämä veivät heidät ylhäälle tunturilaitumilleen, jotta Magnhild-rouva näkisi heidän karjarikkautensa. Ensi kerran elämässään Ingunn oli niin korkealla tunturilla, että metsä jäi alapuolelle: hän näki laajoja aloja, joilla kasvoi vain pikku pensasta, vaivaiskoivua ja kellervänharmaata jäkälää, ja kauempana tuntureita toistensa takana taivaanrantaan saakka pohjoisessa, missä lumipeittoiset tunturit tavoittivat taivaan pilviä hankiensa keskelle.
Noissa mahtihäissä hänen oli täytynyt kulkea vaaleissa, värikkäissä puvuissa, hopeavyössä ja hiukset hajallaan. Ja hän oli enimmäkseen ollut arka ja päästään pyörällä. Mutta se vaikutti häneen jäljestäpäin. Istuessaan jälleen isoäidin tuvassa, kotona Bergissä, nousi hänen mieleensä uusia kuvia — hän kuvitteli kulkevansa Olavin kanssa koristettuna ja loistavan kauniina — esimerkiksi jossakin ulkomaisessa kuninkaankartanossa; se oli hänestä kuin korvausta kaikista näistä vuosista, jotka hän oli istunut loukossa. Ja hän seurasi mielessään henkipattoa yli tuntureiden — he ratsastivat poikki tunturipurojen, jotka kohisivat voimakkaammin ja kirkkaammin kuin purot täällä laaksoissa — niiden äänessä oli enemmän laulavaa sävyä, vähemmän pauhua — ja niiden pohjalla loistivat pyöreät, valkeat kivet. Kaikki äänet ja valo ja ilma olivat toisenlaisia tuntureilla kuin täällä alhaalla. Hän matkasi Olavin kanssa kohti kaukaisia, siintäviä huippuja, halki syvien laaksojen ja uusien lakeuksien, ja välillä he lepäilivät kivimajoissa, kuten Eldridstadiin mennessä —. Ja noita tuntureita ajatellessaan hänen mielensä ikään kuin villiytyi. Hän, joka oli kaihonnut niin tyynesti kohtaloonsa alistuneena, vain itkenyt hiljaa taljan alla jonakin yönä, kun oli mielestään saanut kovin kovaa kokea — hän tunsi vapautumisen tunteen virkoavan itsessään. — Ja hänen mielikuvansa muuttuivat huimiksi ja värikkäiksi — hän liitti niihin tapahtumia, joista oli kuullut lauluissa ja tarinoissa, hän kuvitteli kaikkea sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt: lyijykattoisia kivilinnoja, sinisiin panssareihin puettuja urhoja ja laivoja, joissa oli silkkipurjeet ja kullatut laidat. Näissä kuvitelmissa oli toisenlaista loistoa ja toisenlaisia värejä kuin entisissä haaveiluissa talonpoikaistalosta, jossa eli Olav ja heidän lapsensa — mutta ne olivat paljon hatarampia ja sekavia kuten todelliset unet —.
Arnvid Finninpoika oli viime vuosien aikana käynyt pari kertaa Bergissä, ja he olivat jutelleet Olavista, mutta hän ei tietänyt ystävästään muuta, kuin että Olav oli elossa ja oleskeli Ruotsissa. Mutta kesäisen tunturilla käynnin jälkeisenä talvena — oli uudenvuodenpäivä, ja kirjoitettiin vuosiluku 1289 Vapahtajan syntymän jälkeen — saapui Arnvid Bergiin hyvin touhuissaan. Arnvidilla oli tapana melkein joka vuosi käydä markkinoilla Sernassa, ja siellä oli Olav tavannut hänet syksyllä, ja he olivat olleet yhdessä neljä päivää. Olav oli kertonut jaarlin itsensä vapauttaneen hänet valasta; nyt hän tahtoi, että Olav ajattelisi omaa etuaan — ja hän oli antanut Olaville suosituksen Tunsbergin Tore Haakoninpojalle, joka oli naimisissa Alf-herran sisaren kanssa. Olav oli mennyt ruotsalaisen ylimyksen palvelukseen hankkiakseen hiukan varoja siksi, kun palaisi kotiin, mutta hänen aikomuksenaan oli palata Norjaan uudenvuoden jälkeen — ehkä hän oli jo Hestvikenissä.
Ingunn ilostui; varsinkin sinä aikana, minkä Arnvid viipyi Bergissä, hän tunsi rohkeutensa jälleen elpyvän. Mutta sen jälkeen tuntui kuin hänen toivonsa olisi taas kalvennut ja häipynyt; hän ei uskaltanut heittäytyä odottamaan, että jotakin todellatapahtuisi, mutta kuitenkin hänen ajatuksissaan ja unelmissaan oli valoisampi sävy tänä talvena hänen nähdessään ajan kulkevan kevättä kohti — kukaties Olav saapui, niinkuin Arnvid oli sanonut.
Kesällä oli Bergin naisten tapana mennä ulos savustamaan lihaa tai kalaa. Kartanon pohjoispuolella olevassa koivikossa oli muutamia suuria kiviä; he sytyttivät tulen kivenkoloon, sijoittivat sen yläpuolelle pohjattoman laatikon, ripustivat savustettavan kappaleen kannen alle ja sitten täytyi yhden naisista olla siellä koko päivän savua valvomassa.
Eräänä päivänä keväällä halusi Aasa Maununtytär saada joitakin kaloja savustetuksi, ja Dalla ja Ingunn menivät savustuspaikalle. Vanhus laittoi tulen ja sai sen palamaan ja savuamaan niinkuin sen pitikin, mutta sitten hänen täytyi mennä kotiin katsomaan erästä lehmää, ja Ingunn jäi jälleen yksin.
Maanpinta oli täällä metsikössä melkein lumeton, ruskea ja kauhtunut, mutta aurinko lämmitti kallioita ja poutapilvet purjehtivat korkealla sinisellä taivaalla. Lahti, josta hän saattoi nähdä osan lehdettömien, valkoisten koivujen välitse, oli vielä hotelossa jäässä, ja lumi loisti valkoisena vastaisen rannan metsästä, joka ulottui melkein veteen saakka. Täällä päivänpuoleisella rinteellä tihkui vettä joka paikasta, mutta kevät ei ollut kuitenkaan vielä saanut täyttä sulamiskaikuaan.
Ingunn viihtyi hyvin istuessaan päivänpaisteessa savua vaalimassa. Hän oli ollut siellä jo useita tunteja ja ajatteli juuri, olisiko hänen lähdettävä etsimään lisää katajia tuleen — kun hän kuuli jonkun ratsastavan ylempänä mäellä kulkevaa polkua. Hän loi katseensa ylös — se oli vain muuan mies, joka ratsasti pienellä, kellervällä hevoskaakilla. — Samassa hän tuli sysänneeksi vesiastiaa; se oli tukemattomana kivien välissä ja kellahti kumoon.
Harmikseen hän havaitsi nyt, että hänen oli lähdettävä hakemaan vettä — ja Dalia oli vienyt mukanaan puupytyn; vesiastia oli vuolukivestä ja sen yläreunassa olevaan kahteen silmään oli pujotettu puusanka, josta sitä voitiin kantaa. Hän otti sen; silloin huusi mies hänelle ylhäältä polulta — hän oli hypännyt ratsunsa selästä ja tuli juosten alas rinnettä läpi kuihtuneen kanervikon.
"Älähän, älähän, suloinen tyttöseni — tuon teen minä puolestasi!"
Mies tarttui hänen vyötäisiinsä pysähdyttääkseen vauhtiaan, puristi hänet ohimennen itseään vasten, otti vesiastian ja läksi juoksujalkaa alas lähteelle. Ingunn ei voinut olla nauramatta hänkään, katsoessaan hänen jälkeensä — mies oli nauranut, niin että valkeat hampaat välkkyivät.
Mies oli tummaihoinen — hän oli heittänyt viittansa hupun taaksepäin ja oli paljaspäin. Hän oli hyvin pitkä ja solakka ja notkea, mutta hiukan raju kaikissa liikkeissään, ja hänen äänensä oli ollut niin iloinen —.
Hän palasi takaisin vettä tuoden, ja Ingunn näki, että hän oli hyvin nuori. Hänen tummahkot kasvonsa olivat kapeat ja kulmikkaat, mutta eivät epämiellyttävät — silmät olivat suuret, kellertävät tai vaaleanruskeat, hilpeät ja kirkkaat. Suu oli iso ja hammasrivi kaareva ja korkealla, mutta nenä kaartui hienosti ja miellyttävästi. Hän oli pukeutunut sammalvihreään puolimekkoon ja suureen ruskeaan vaippaan; vyössä riippui pieni, lyhyt miekka.
"Kas niin!" sanoi hän hymyillen. "Jos tahdot lisää apua, ei sinun tarvitse muuta kuin pyytää!"
Ingunn nauroi, hän ei sanonut tarvitsevansa lisää; toinen oli jo auttanut häntä kylliksi näinkin, sillä astia oli raskas.
"Aivan liian raskas noin hennolle nuorelle neidolle. Oletko Bergistä?"
Ingunn vastasi myöntävästi.
"Sinne juuri minäkin olen matkalla — minulla on asiaa ja kirje herraltani sinun rouvallesi. Mutta minä jään tänne auttamaan sinua — sitten tulen perille niin myöhään, että Magnhild-rouva saa suoda minulle yösijan. Saan kai silloin nukkua sinun luonasi?"
"Saatpa kyllä." Ingunn ajatteli, että poika vain laski leikkiä — olihan hän paljas nulikka, ja Ingunn nauroi, kun toinenkin nauroi.
"Nyt jään tänne juttelemaan kanssasi", sanoi nuori mies. "Onpa sinulla ikävä työ, ja ikävä sinun mahtaa olla muutenkin istua yksinäsi täällä metsässä, nuori ja kaunis kun olet."
"Olisi täällä pahempikin, jos olisin vanha ja ruma. Eikä täällä metsässä olekaan ikävä. En ole istunut täällä kuin neljä tuntia ja tulithan sinä siinä ajassa jo tästä ohi."
"Silloinpa minut on lähetetty kuluttamaan aikaasi — odotas, minä autan sinua; tämä työ sopii paremmin minulle kuin sinulle —!" Ingunn oli hommassaan hiukan kömpelö, sillä hän ei tahtonut saada savua silmiinsä ja kurkkuunsa. Poika kastoi katajanoksia veteen ja pani niitä hiilien päälle ja heittäytyi syrjään, kun savu pelmahti häntä vastaan. "Mikä sinun nimesi on, kaunis tyttö?"
"Miksi sitä kysyt?"
"Sitten sanoisin omani. Onhan sinun hyvä se tietää — kun tulen nukkumaankin kanssasi."
Ingunn pudisti vain nauraen päätään:
"Ethän sinä ole näiltä seuduin?" kysyi hän; hän kuuli toisen puhuvan merkillistä murretta.
"En, olen islantilainen. Ja nimeni on Teit. Nyt on sinun sanottava omasi."
"Ooh, ei minulla ole niin merkillistä nimeä kuin sinulla. Minun nimeni on vain Ingunn."
"Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle — toistaiseksi; se on yhtä kaunis kuin kaunein nimi, minkä tiedän. Jos keksin paremman, kirjoitan sen kultakirjaimilla ja annan sen sinulle, Ingunn rusoposki."
Hän auttoi Ingunnia tämän ottaessa ulos valmiiksi savustettuja kaloja ja ripustaessa sisälle uusia. Istuen maassa hän valitsi yhden taimenen, paloitteli sen ja ryhtyi syömään.
"Sinä otat lihavimmat ja parhaat", sanoi Ingunn nauraen.
"Onko Magnhild-rouva, sinun emäntäsi, sellainen nirppu, ettei suo köyhälle kulkijalle yhtä kalanselkää?" nauroi Teit takaisin.
Ingunn huomasi, että Teit piti häntä palvelijana. Hänellä oli yllään ruskea sarkapuku ja vyötäisillään sileä nahkavyö, ja hänen tukkansa oli tavallisessa asussaan kahdella palmikolla ilman koristeita, vain sinisellä villalangalla sidottuna.
Teitistä näytti olevan hauskaa olla hänen luonaan. Hän hoiti savua Ingunnin puolesta, lisäsi katajanoksia tuleen ja heittäytyi väliajalla hänen viereensä juttelemaan. Ingunn sai kuulla, että hän oli lääninherran voudin kirjurina. Hänen isänsä oli pappi, nimeltään Sira Hall Sigurdinpoika, ja Teit oli käynyt koulua Holarissa, mutta hän ei tahtonut tulla papiksi, hän tahtoi mieluummin matkustaa maailmalle onneaan etsimään.
"Oletko sen sitten löytänyt?" kysyi Ingunn.
"Siihen annan sinulle vastauksen huomenna —", hän hymyili salaperäisesti.
Ingunn ei voinut olla pitämättä tuosta iloisesta pojasta. Ja sitten Teit pyysi saada suudella häntä. Ingunnista tuntui, ettei se ollut vaarallista. Ja niinpä hän ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi — istui vain hiljaa nauraen. Ja kietoen kätensä hänen ympärilleen Teit suuteli häntä keskelle suuta. Mutta sittenpä hän ei tahtonut päästääkään Ingunnia käsistään, vaan kävi lähenteleväksi ja tunki kätensä Ingunnin puvun alle. Ingunn ryhtyi puolustautumaan, häntä alkoi pelottaa ja hän pyysi Teitiä luopumaan sellaisesta.
"Tuollainen ei ole miehekästä", hän sanoi "— minähän olen täällä savustamassa — enkä voi juosta pois, ymmärräthän sinä sen!"
"Sitä en ajatellut!" Teit päästi hänet heti, hiukan häpeissään. "— Täytyypä katsoa, minne ratsuni on joutunut", sanoi hän sen heti sen jälkeen. "— Me tapaamme Bergissä?" huusi hän Ingunnille ylhäältä ratsupolulta.
Kun Ingunn ja Dalia palasivat kartanoon illalla, ei pihalla ollut ketään, mutta kun Magnhildin tuvan ovi avattiin, kuului sieltä naurua ja äänekästä puhetta. Magnhild-rouvalla oli vieraita, kaksi nuorta neitoa, Dagny ja Margret, rouvan kasvattityttären kaksoset, ja tänä iltana oli tullut muitakin nuoria Bergiin, näiden neitosten sukulaisia ja ystäviä.
Ingunn meni isoäidin pirttiin. Pitäen vatia sylissään hän istui vuoteen vieressä ja antoi vanhukselle puuroa ja maitoa, ottaen välistä itsekin lusikallisen. Sitten hän haki korin ja puukon ja meni ulos. Iltaisin oli jo kaunista ja valoisaa, ja lahteen päin viettävälle päivänpuoleiselle mäelle, talon suurimman ja parhaimman pellon alapuolelle oli jo ilmestynyt lehtikaalin ja villikaalin taimia. Hän tahtoi noppia niitä korillisen ja keittää niistä keiton isoäidille. Vanhus kaipasi varmaan talven jälkeen ruumiin puhdistusta limasta ja epäterveellisistä nesteistä.
Taimet olivat pieniä ja hentoja; ennen kuin hän oli ehtinyt saada niitä tarpeeksi paljon käsiinsä, oli kevätillan harmaansininen hämärä jo langennut. Astellessaan kartanoa kohti tuli häntä vastaan hämärässä pitkä, solakka mies — Teit, islantilainen.
"Kultaseni — pitääkö sinun käydä ulkona askareilla näin myöhään illalla?" kysyi hän lempeästi. Hän otti Ingunnin korista kourallisen vihreitä lehtiä ja haisteli niitä. Sitten hän otti Ingunnia käsivarresta ja siveli sitä hellästi.
"Tuvassa kisaillaan. Etkö tule sinne, Ingunn? Tule — minä laulan sinulle kauneimmat laulut, mitä osaan."
Ingunn pudisti päätään.
"Niin ankara ei emäntäsi kuitenkaan voi olla sinua kohtaan. Siellä on koko muu talonväki.
"Kyllä he ihmettelisivät, jos minä tulisin", sanoi Ingunn hiljaa."Siitä on kauan, kun olen ollut mukana nuorten kisoissa. Dagny jaMargret ihmettelisivät, jos menisin heidän ja heidän ystäviensäjoukkoon."
"Se on vain siksi, etteivät he sallisi sinun olevan kauniimman kuin he.He eivät pidä siitä, että palvelija on kauniimpi kuin —." Hän kahmaisiIngunnia niin rajusti, että kori, jota tämä kantoi edessään, narisi."— Tulen luoksesi illalla", kuiskasi hän.
Ingunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön ja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä. — Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta mitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin halusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven raolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.
Hetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt, kun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut — mutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui hänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet kovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.
Teit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin hauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen, mitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi. Vihdoin hän sanoi rukoilevasti:
"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja nyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin sinulle?"
"Sen saat itse keksiä", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. "Jos tahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!"
"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua pois Bergistä, Ingunn?"
"Ooh — ehkä kyllä —."
"Tahtoisitko muuttaa Islantiin asumaan?"
"Onko Islantiin kovin pitkä matka?" kysyi Ingunn.