Teit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja — joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin hirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta koko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se kuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi oli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt seinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen vesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.
Teit muuttui kaunopuheiseksi kertoessaan isänmaastaan. Ingunn ajatteli, että siellä mahtoi olla kaunista — ylängöt, mistä he hakivat pikkukarjan syksyllä, olivat varmaankin samanlaisia kuin se tunturi, jolla hän oli käynyt. Maailma oli suuri ja avara — miehille, jotka voivat siinä laajalti matkustella. Hän johtui ajattelemaan Olavia, miten paljon tämä oli matkustellut — Englannissa ja Tanskassa ja Ruotsissa — Teit ei ollut nähnyt muita maita kuin Islannin ja Norjan. Hän toivoi, että Olavkin olisi ollut sellainen, olisi puhellut hiukan kaikesta kokemastaan — mutta Olav kertoi aina niin vähän siitä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se johtui kai siitä, että Teit oli niin oppinut mies — Ingunn ei muuten ollut uskonut, että kirjanoppinut mies voisi olla näin nuori ja iloinen ja mukava. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tavannut maallikkoa, joka oli samalla oppinut mies — paitsi Arnvid, ja hän taas oli niin paljon vanhempi ja niin vakavamielinen.
Lopulta kumpaistakin alkoi nukuttaa — heidän keskustelunsa katkesi monesti. Sitten poika vetäytyi lähemmäksi Ingunnia, haluten kouria ja hyväillä. Ingunn pani vastaan, aluksi hiukan uneliaasti ja välinpitämättömästi — mutta sitten hän säikähti, kun Teit yltyi rajuksi. Hän pyysi toista ajattelemaan, että Aasa-rouva nukkui viereisessä sängyssä; jos hän heräisi ja huomaisi, että Ingunn oli vastaanottanut yöjalkaisen, kävisi Ingunnin huonosti.
Teit nosti öläkän, aivan kuin piloillaan, mutta sitten hän tyytyi, sanoi hyvää yötä ja kiitti. Ingunn saattoi häntä ovelle ja sulki sen — ja näki, että oli jo ohi puoliyön.
Ingunn nousi myöhään ylös seuraavana aamuna ja meni vasta keskipäivällä ulos asialle. Tällöin hän näki islantilaisen seisovan tallin oven edessä peräti nolon näköisenä. Ingunn meni hänen luokseen, toivotti hyvää huomenta ja kiitti viimeisestä.
Teit ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään, tuijotti vain synkkänä eteensä.
"Olet kai riemuinnut kovasti siitä, että minä olin sellainen, jota sait pitää pilkkanasi niin paljon kuin halusit?"
"En käsitä, mitä sinä tarkoitat!"
"Se oli tietysti sukkela pila, että sait köyhän, nuoren miehen kosimaan itseäsi — Bergin tytärtä?"
"En minä ole Bergin tytär, Teit — olen vain veljentytär. Siinä on suuri ero."
Teit katseli häneen epäilevästi.
"Luulin, että teit pilaa puhuessasi kosimisesta ja halutessasi taputella — en uskonut sinun tehneen sitä vakavissasi. Mutta en luullut sinun silti tahtovan pilkata minua — typeryyteni takia, tarkoitan. Ja ymmärräthän, että minä, joka en koskaan ole ollut kotinurkkia kauempana, osaan ja tiedän niin vähän, että minusta oli hauskaa saada puhua sinun kanssasi, joka olet niin viisas ja oppinut ja matkustanut niin paljon."
Ingunn hymyili hänelle lempeästi ja pyytävästi. Teit loi katseensa alas:
"Tuota et varmaankaan tarkoita tosissasi."
"Tarkoitan. Olin luullut sinun jäävän tänne joiksikin päiviksi — ja ajattelin saavani kuulla ja oppia sinulta uutta."
"Ei, minun täytyy nyt lähteä kotiin. Mutta luulen, että Gunnar Berginpoika lähettää minut tänne uudestaan pyhien jälkeen —", sanoi hän hiukan hämillään.
"Ole silloin tervetullut!" Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja poistui takaisin Aasan tupaan.
Arnvid Finninpoika tuli juhannusmessuksi katsomaan tätiään — Aasa-emännän tila oli arveluttava; hänen elämänliekkinsä saattoi sammua minä hetkenä hyvänsä, mutta hän saattoi elääkin vielä jonkin aikaa, jos se oli Jumalan tahto. — Arnvid ei ollut sitten viime tapaamisen kuullut Olavista mitään.
Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä olivat hän ja Ingunn kävelemässä pihalla. Silloin saapui Teit Hallinpoika, kulki heidän ohitseen ja astui Magnhildin tupaan. Arnvid jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen.
"Tuolla papilla on asiaa tänne tuon tuostakin?" hän sanoi.
Ingunn myönsi.
"Lieneekö sinun sopivaa puhua niin paljon hänen kanssaan, Ingunn —!"
"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?" kysyi Ingunn hetkisen kuluttua.
"Kuulin puhuttavan hänestä Hamarissa", sanoi Arnvid lyhyesti.
"Mitä kuulit?" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. "Kerrotaanko, että hänellä olisi — jokin paha vika?"
"Kaksikin", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. "Tuo vintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa, ja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala ja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös koristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään antifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen piirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun kirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli Teit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli yhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard ei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli sellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa- tai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä kaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja sitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi tavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton kuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän kuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne, missä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten miellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies tarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli mestari Torgard hommannut islantilaisen sinne."
Arnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli aiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä juoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa kertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin vanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.
Juhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja kotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi luullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin aikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja silti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin päivällä.
Tora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan kaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen sisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan Ingunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.
Ingunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt tukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi, ettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia voi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut mitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi kirkkomatkalla.
Tora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis, vaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti puettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki ja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut Ingunnin arkun:
"Etkö voi pukea yllesi tätä —" Tora toi lieden valoon lehtivihreän silkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä pidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.
Ingunn kumartui alas kuin pelästyneenä. — Tora jatkoi:
"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni sinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä muulloin kuin sinä iltana?"
"Käytin sitä häissä Eldridstadissa?"
"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä." Tora huokasi. "Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa häissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt, sisko", sanoi hän rukoilevasti. "Minulla on niin kova halu tanssia ja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni jälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid laulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin ihana ääni!"
Ingunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen päänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.
"Tukkani on vielä hiukan kostea", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen käsiinsä.
"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa käteen ja veti hänet ulos perässään.
"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!" huusi Toran pikku tyttö, kun hän astui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa sisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin saakka. "Äiti", huusi hän, "tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi tultuani!"
"Niin, voithan toivoa!"
Ingunn laski pienokaisen permannolle. Hän oli niin tietoinen omasta kauneudestaan tänä iltana, että hän itsekin siitä viehättyi. Olav, muisti hän, ja hänen sydämensä sykähti pari kertaa voimakkaasti — Olavintäytyiolla täällä. Hän sipaisi kasvojaan ja työnsi hiukset sivulle — ja katseli sitten ympärilleen: hän kohtasi Arnvidin merkillisen, tumman katseen, ja Teitin kellanruskeat silmät loistivat häntä kohti kuin kynttilät. Mutta sitä, jota hän haki, ei täällä näkynyt. Hän puristi kätensä ristiin povelleen — täällä ei ollut häntä, jonka olisi pitänyt nähdä, että Ingunn oli nyt kaunein nainen koko tuvassa. Hetken verran hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut mieluiten juosta isoäidin luo, riisua pukunsa ja itkeä —.
Illan kuluessa johtui puhe tanssiin — puhuttiin vanhasta, komeasta miekkatanssista. Arnvid myönsi osaavansa sen, ja Tora sanoi, että sekä hän että hänen sisarensa olivat oppineet askeleet. Teit pisti väliin terävästi ja posket hehkuen, että hän osasi koko laulun ja että hän mielellään olisi esilaulajana. Magnhild-rouva sanoi hymyillen, että jos nuoria huvittaisi nähdä tuota vanhaa tanssia vielä kerran, niin osasi hänkin sen, — "ja sinä myös, Bjarne, niinhän?" virkkoi hän kääntyen erään vanhan herran, nuoruudenystävänsä, puoleen. Lisäksi astui esiin pari vanhaa palvelijaa, hiukan hämillään, mutta saattoi huomata, että heidän teki mieli ottaa osaa nuoruusaikansa kisaan.
Arnvid sanoi, että Teit saisi johtaa tanssia — hän osasi sen varmasti parhaiten — ja sitten oli Magnhild-rouvan ja ritari Bjarnen oltava lähinnä. Mutta sitä eivät vanhat halunneet. Kävi sitten niin, että Teit joutui ketjun päähän, sitten seurasivat Ingunn ja Arnvid ja Tora. Siinä oli kaikkiaan seitsemän miestä paljastetuin miekoin ja kuusi naista.
Tanssi sujui mainiosti — Teit johti verrattomasti. Hänen kaikuva, kirkas äänensä oli hiukan terävä, mutta saattoi kuulla hänen saaneen opetusta. Arnvidin kaunis, täyteläinen ääni oli hyvänä tukena, ja Bjarne-herralla ja kahdella talon vanhalla torpparilla oli niinikään vielä hyvä lauluääni — ja kaikki innostuivat Teitin johtaessa laulua ja tanssia. Yksikään nainen ei laulanut mukana — mutta tuntui kuin tuo vanha kalpatanssi olisi siitä saanut enemmän vakavuutta ja voimaa: aseet kalskahtelivat, ja miesten tahdikas astunta ja laulu kaikuivat yhä jyhkeämmin; naiset liukuivat vain äänettöminä edestakaisin miekkojen alitse, jotka ristivät toisiaan kilahdellen ja kalisten.
Ingunn tanssi kuin lumottuna ja huumaantuneena — hän oli pitkä ja notkea, ja hänen täytyi kumartua alemmas kuin muitten naisten, ja hän piti silmänsä puoliummessa, kävi kalpeaksi ja huohotti raskaasti. Kun hän astui miekanterien alle, hulmahtivat hänen valloillaan olevat hiuksensa aivan kuin raskaat siivet. Yksi suortuva oli lennähtänyt Teitin rintapieleen ja sotkeutunut hänen solkeensa; se kiristyi aina kun hän pujottautui edes ja takaisin, mutta hän ei viitsinyt pysäyttää tanssia irrottautuakseen.
Oli tanssittu viisitoista tai kuusitoista säkeistöä, kun Magnhild-rouva päästi niin kovan huudon, että koko ketju pysähtyi. Hiki virtasi hänen punaisia kasvojaan pitkin — hän tarttui kädellään rintaansa — hän ei jaksanut enää, huusi hän nauraen.
Arnvid nyökkäsi nykyräisellä päällään Teitille; hänen silmänsä säihkyivät hurjasti, ja hän huusi jotakin samalla kun jatkoi laulua, kaikkien miesten tehdessä samoin:
Miekoin iskekäämmeAslaugin poiat oivat.Terävä on kalpa.Herää Hild, jos arvaa —
Viimeiset säkeet miehet tahtoivat laulaa, vaikka olisi ollut hypättävä yli kymmenen, kahdentoista säkeistön —
Sellaisen annoin mä pojilleni äidin, joll' on sydän kelpo. —
Tanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan hehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:
Miekoin iskekäämme —! Päähän tahdon päästä! Kotiin mua kutsuu neidot, joilla Odin minut saattaa luokseen. Juhlapöydäss' aasain kera oltta nautin; päättynyt on vaiva elon; hymyin kuolen!
Sitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan, miesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan, silmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat innoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli sivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:
"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt sinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:
"Kuningas herra ErikRuijan vuorilla ratsastaa —
"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat liian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!"
Nuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään vanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran nähdä muinaista miekkatanssia —.
Teit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä, ihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi tanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.
"Ei, en jaksa enää tanssia. Istun mieluummin täällä katselemassa."
Teit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan kaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.
Ingunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen isoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.
Oli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas taivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa muuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun yläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan sen taakse.
Vaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti tähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä vallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta. Veden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet oli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena eräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana teräksensinervään vedenkalvoon.
Teit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan. Taakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen tultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.
He eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn edellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua pitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja raitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.
Ingunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli pilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.
"Huh — miten kylmä tänä yönä on", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi pimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän leyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan kylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen vaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn ajatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi saada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.
"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä", kuiskasi Ingunn, "raidasta —"
Matalalla, mutta kirkkaalla äänellä lauloi Teit pimeässä:
Onnekas olet sä rantojen raita sulolehviä kantain. Miehet aamukasteen sun yltäsi ravistaa. Ja minä kaipaan Thegniä päivin sekä öin!
Ingunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia, vihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.
"Pilaat kauniin pukusi", sanoi Teit. "Kastuitko — anna kun koetan —!"
Mutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi Ingunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta; päästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös — juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla pellon poikki.
Teit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti hetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin oli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä ennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä vieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi Ingunnin mennä.
Teitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä kohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi hiljaa ja arasti:
"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun keksimme lähteä rantaan keskellä yötä."
"Sitäkö sinä vain ajattelitkin?" kysyi islantilainen kuivasti.
"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin minkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas laiturille."
"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet sisällä", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni matkoihinsa.
Tuli sitten muuan iltapäivä — syyspuolella — kolme kuukautta juhannusajasta. Ingunn kulki veräjästä, josta sulkupuut nyt oli poistettu, sillä karja oli tuotu kotiin laidunmaalta ja sai kulkea vapaasti kaikkialla.
Karja oli tänään niityllä viljapellon alalaidassa — oli mahdotonta ajatella kauniimpaa näkyä kuin olivat nuo kirjavat, lihavat eläimet loistavassa auringonpaisteessa, tummanvihreän äpärikön keskellä, joka näytti aivan uhkuvan rehevyyttä ja jonka keskellä hohti suuria saunakukkaparvia. Taivas oli kirkas ja pieniä poutapilvihattaroita leijaili korkealla. Vuono välkkyi sinisenä, kuvastellen syksyn värikkäitä maita ja lehtimetsää, joka ympäröi kotitannerta punaisena ja kellervänä. Taempana kohosi metsä tummana, sinivihreänä, ja oli kuin joka ainoa kuusenlatva olisi näkynyt erikseen kohotessaan ilmoille väkevässä, viileässä ilmassa auringonpaistetta imien.
Päivän loistava hilpeys sai hänet tuntemaan raskaasti oman neuvottoman tuskansa ja viheliäisyytensä. Hän ei uskaltanut olla menemättä, kun Teit oli määrännyt hänelle tapaamisen. Hän pelkäsi kauheasti joutua kahden kesken Teitin kanssa, mutta hän ei uskaltanut menetellä toisin. Muuten olisi Teit saattanut hakea hänet puheilleen kartanolla, ja joku olisi voinut kuulla —.
Sänki loisti kuin vaalea kulta polun molemmin puolin — nyt voi nähdä laajalle aukeiden, leikattujen peltojen yli. Teitin kellervä ratsu oli syömässä ruohoa lehdossa, alhaalla puron varrella.
Ingunn rukoili hiljaa, sanattomasti — vain huokaus kuvasti hänen syvää hätäänsä. Näin hän oli rukoillut sinä yönä, jolloin Teit oli ollut hänen luhtinsa oven takana, koputtanut hiljaa ja kutsunut häntä nimeltä. Pilkkopimeässä hän oli polvistunut vuoteelleen kädet kiedottuina hevosenpään muotoisen sängynpatsaan ympäri, rukoillut apua, hiljaa, ääntä päästämättä, pelosta väristen. Sillä jos onnettomuusolitapahtunut, jos hän nyt oli vajonnut kaikkein pahimpaan — niin hän ei tahtonut enää, hän ei tahtonut sortua syvemmälle. Mutta hänestä tuntui, kuin voisi Teit pakottaa hänet vastoin hänen tahtoaan, niin että hänen täytyisi kulkea permannon yli ja laskea hänet sisään.
Huomatessaan Teitin poistuneen ovelta Ingunn oli itkenyt sulasta kiitollisuudesta. Sillä hänestä tuntui, ettei häntä ollut pidättänyt hänen heikon tahtonsa kipinä, vaan näkymätön voima, väkevä ja ankara, joka oli täyttänyt pimeyden hänen ja ovelta leviävän kauhun välillä. Kun hän perin väsyneenä oli pujahtanut taljan alle, oli hän ajatellut, nöyränä ja kiitollisena pelastuksesta, ettei mikään rangaistus hänen synnistään olisi niin ankara, ettei hän voisi ottaa sitä vastaan kiitollisuudella, kun hän ei vain enää koskaan joutuisi Teitin valtaan.
Ja kun he olivat kohdanneet seuraavana päivänä, ja Teit oli leikillään sanonut, että Ingunn oli nukkunut niin raskaasti, että hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin ovelta, oli Ingunn vastannut: "Olin valveilla ja kuulin kyllä." Ingunn oli ollut aivan rauhallinen, sillä hän oli varma siitä, etteivät ne hyvät voimat, jotka olivat häntä yöllä pidättäneet, sallisi Teitin enää saada valtaa hänen ylitseen.
Kun Teit oli kysynyt, minkä vuoksi hän ei ollut avannut, — eikö hän ollut uskaltanut vai oliko joku toinen ollut sisällä, oli Ingunn rohjennut sanoa:
"Ei, mutta en tahtonut. Etkä saa tulla tänne enää, Teit. — Ole hyvä, älä tule enää luokseni!"
"Enpä ole kuullut mokomaa — ole hyvä, sanot sinä —! Edellisenä yönä —."
"Niin, niin", oli Ingunn keskeyttänyt. "Se oli tarpeeksi pahoin, kyllin suuri synti —."
"Synti?" oli Teit kysynyt ylen hämmästyneenä. "Niinkö sinä ajattelet!"
Se oli johtunut Ingunnin mieleen silloin, ja se johtui hänen mieleensä nyt, astellessaan tässä, ja hän tunsi jonkinlaista sääliä tuota nuorukaista kohtaan. Eihän Teit voinut tietää, miten suuren synnin Ingunn oli tehnyt silloin, kun oli antautunut hänelle: että hän, Ingunn, oli rikkonut uskollisuuden, jota hän ei edes uskaltanut ajatella tässä helvetin korvessa, minne oli joutunut —.
Kuusi viikkoa — kuusi viikkoa oli kulunut siitä päivästä ja siitä yöstä, jotka hän kaikkein sisimmässään toivoi voivansa unohtaa — kerran; hän voisi tunnustaa ja maksaa sakkoa kirkolle, ja sitten koettaa unohtaa Teitin jutun. Sillä hän ei ollut kuullut eikä nähnyt hänestä jälkeäkään, ennen kuin Teit tänään tuli Bergiin — oli keksinyt asiaa Magnhild-rouvalle. Ja hän oli pyytänyt Ingunnia saapumaan tähän kohtaukseen — eikä Ingunn uskaltanut olla menemättä.
Nyt hän näki Teitin, tämä istui eräällä kivellä lehdossa. Ja hän huusi hiljaa mielessään: Auta minua, älä anna hänen säikäyttää minua niin, että menetän tahtoni jälleen —!
Paikka, missä Teit istui, oli melkein sama, missä he olivat seisoneet pimeässä juhannusyönä, jolloin Teit oli sanellut laulun raidasta. Mutta Ingunn ei ajatellut sitä nyt — nyt täällä oli valoisaa ja ilmavaa kuin lehtimajassa keltaisen katoksen alla. Aurinko ja sininen taivas vilahtelivat keveitten, harvalehtisten oksien välitse, puro välkkyi pensaitten takana, ja kalpeissa, taittuneissa korsissa sekä karhealehtisissä kasveissa, joita halla jo oli vikuuttanut, kimalteli kastepisaroita. Polku kiilsi keltaisena varisseista lehdistä.
Vieläpä sammalpeitteinen kivikin, jolle Teit oli istahtanut, oli niin kaunis vihreine sammalmattoineen, että Ingunn joutui aivan epätoivoon tuntiessaan olevansa niin yksin pelkoineen tässä kauniissa ja loistavassa maailmassa.
"Kristus armahda! Mikä sinun on!" Teit oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä häntä katsellen. Sitten hän näytti tahtovan vetää Ingunnin luokseen — Ingunn kohotti kätensä heikosti torjuen ja lyyhistyen samalla kokoon. Teit laski hänet nopeasti kivelle ja jäi seisomaan hänen eteensä katsellen häntä. "Et ole tainnut olla kovin iloinen näinä viikkoina, jolloin olen ollut poissa! — Eihän vain kukaan ole saanut vihiä asiasta?" kysyi hän nopeasti.
"Parasta, että kerron heti ne hyvät uutiset, joita minulla on", sanoi Teit hymyillen hiukan. "Olen ollut Hamarissa, Ingunn, ja puhunut mestari Torgardin kanssa. Hän on luvannut puhua puolestani sukulaisillesi — hän ja Gunnar Berginpoika. Kuten näet, ei minulla ole aivan kehnot puhemiehet, vai mitä arvelet?"
Ingunnista oli kerran tuntunut, kuin hänet olisi joskus syösty alas jyrkänteeltä — ja kuin hän olisi ryöminyt rinnettä ylös raadeltuna ja verissään. Ja nyt tuli tämä uusi vyörymä haudaten hänet alleen.
"Mitä sanot tähän?"
"En ole koskaan ajatellut mitään sellaista", kuiskasi Ingunn väännellen käsiään. "Että tahtoisit — kosia minua —."
"Olen sitä ajatellut aikaisemminkin, — kesällä joskus. Pidin sinusta ensi näkemältä — ja kun sinäkään et salannut pitäväsi minusta, niin —. Mutta varmastikaan —", hän loi katseensa Ingunniin ja hymyili salaperäisesti, "— en olisi ollut niin nopsa liikkeissäni, jollet olisi sulkenut oveasi jo toisena yönä. Niin, käsitin itse jäljestäpäin, että olisi ollut liian uskallettua jatkaa leikkiä Bergissä. Enkä taas mielelläni tahtonut sinua menettää. — Joten siis pian pääset suremastasyntiä, jos se on sinua painanut!" Hän hymyili ja siveli Ingunnin poskea. Ingunn lyyhistyi siinä istuessaan kokoon kuin koira, joka odottaa selkäsaunaa. "En muuten uskonut sinun ottavan sitä asiaa niin raskaasti. Mutta olehan nyt, poloiseni, huoleti?"
"Teit — meidän kahden on mahdotonta mennä yhteen —."
"Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä."
"Mitä olet heille kertonut?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.
"Olen kertonut heille kaiken, mitä välillämme on ollut, melkeinpä kaiken, minkä sinäkin tiedät", hymyili Teit. "Mutta sanoin myös, että me kaksi olemme kaikesta sydämestämme mieltyneet toisiimme. Ja olithan lopulta itsekin antanut minulle varmuuden siitä, että mielelläsi toivoit meidän kahden joutuvan yhteen. — Mutta voit olla varma, etten ole kertonut mitään sellaista, josta he voisivat päätellä, että olen saanut sinulta enemmän kuin sanasi." Hän nauroi, tarttui hänen leukaansa ja olisi tahtonut, että tyttö olisi katsonut ylös: "Oma Ingunnini!"
"En ole koskaan tarkoittanut niin."
"Kuinka niin?" Teitin kasvot synkistyivät. "Luuletko kenties, että olen liian halpa-arvoinen menemään naimisiin kanssasi. Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä. Tiedätkös, en ole ajatellut jäädä Gunnarin palvelukseen mentyäni naimisiin, — olemme sopineet, että lähden hänen luotaan joulun jälkeen. Minulla ei ole aikomusta jäädä näille seuduille — paitsi jos sinä sitä haluat ja sukulaisesi tahtovat antaa meille maata, minne voisimme rakentaa; mutta sitä he eivät kai tahdo. Ei, mestari Torgard lupaa antaa mukaani suosituskirjeen itse arkkipiispalle, Ingunn, ja joillekin hänen ystävilleen tuomiokapitulissa — ja hän on luvannut kirjoittaa, että olen mitä etevin oppinut ja taituri laatimaan kuvia vasikannahalle. Voin elättää sinut paljon paremmin ammatillani päästyäni Nidarosin kaltaiseen paikkaan, kuin nuo talonpojat luulevatkaan. — Minulle voi aueta monta keinoa, Ingunn, varallisuuteen — kun saan omaisuutta, jolla voin käydä kauppaa. — Ja sitten voimme matkustaa kotiin Islantiin. — Puhuithan usein kesällä siitä, että haluaisit mielelläsi Islantiin. Luulenpa voivani luvata, että vien sinut sinne ja että joudut hyville päiville —."
Teit katsoi Ingunnin kalpeisiin, säikähtyneisiin kasvoihin ja alkoi jo käydä vihaiseksi:
"Ja ajattele sitäkin, Ingunn, ettet ole enää kovin nuori: olet jo kolmannella kymmenellä. Ja mikäli tiedän, eivät kosijat ole viime aikoina naittajiesi pihamaita mustalle mullalle polkeneet —", sanoi hän katsoen hiukan häpeissään poispäin.
"Teit — minä en voi!" Ingunn puristi käsiään sylissään. "On eräs — eräs toinen, jolle olen luvannut uskollisuutta — jo vuosia sitten —."
"Mahtaisikohan hän olla sitä mieltä, että olet pysynyt siinä lujasti, jos hän tietäisi kaiken", sanoi Teit kuivasti. "En minä vain tyytyisi sellaiseen uskollisuuteen, ettäminunmorsiameni olisi lennellyt vieraan miehen kanssa ja leikkinyt hänen kanssaan niin vapaasti — vieläpä antanut hänen havaita pitävänsä tuosta leikistä — kuten teit kesällä. Ei, lempo minut periköön, jos sellaista hyväksyisin — vaikkapa olisit säästänytkin sen, mitä et minulta säästänyt, kun ensi kerran jäimme kahden kesken kartanoon —."
Ingunn peitti kasvonsa kuin Teit olisi lyönyt häntä:
"Teit — minä en tahtonut —!"
"Et — sen tiedän!" Teit nauroi ivallisesti.
"En uskonut — en voinut ajatella sinun tahtovan sellaista."
"Et kai!"
"Olit niin nuori — olit nuorempi minua, pidin sitä vain vallattomuutena, kujeiluna —."
"Niinpä niin."
"Ja taistelinhan vastaan — ja torjuin —."
Teit naurahti:
"Niinhän useimmiten tehdään — mutta niin nuori en ole, etten olisi mukamas oppinut sitä, ettei teitä mikään niin harmita, ettekä te mistään niin pilkkaa jäljestäpäin herkkäuskoista nuorukaista kuin siitä, että hän uskoo tuollaiseen — vastarintaan!"
Ingunn tuijotti häneen kuin pelosta jäykistyneenä.
"Jos olisit ollut nuori ja siveä neito — en koskaan ole vietellyt kokematonta neitoa, en ole sellainen. Mutta ethän sinä voi luulla minun uskovan sinun olleen täysin tietämättömän siitä, mihin sellainen tanssi lopulta veisi, johon minua olet johtanut koko kesän?"
Ingunn tuijotti eteensä, — ja verkalleen kohosi puna hänen tuhkanharmaille kasvoilleen.
"Voithan ymmärtää", sanoi Teit kylmästi, "että olen kuullut hyvin paljon sinusta, joten tiedän myös siitä rengistä, joka palveli isäsi talossa ja jonka kanssa sait äpärälapsenkin ollessasi neljäntoistavuotias —."
"Hän ei ollut mikään palkkarenki. Eikä minulla ole koskaan ollut lasta." Ingunn kumartui alas laskien kyynärpäänsä polvien varaan ja kätkien kasvonsa käsiinsä alkaen hiljaa itkeä.
Teit hymyili epäilevästi — hän seisoi katsellen itkevää tyttöä.
"En tiedä, häntäkö odottanet — ettäkö hän palaisi takaisin kihlaamaan sinua? Vai onko sinulla ollut muita sen jälkeen —? Kuinka tahansa, hän ei näy pitävän kiirettä, tuo sinun ystäväsi — pelkään, Ingunn, ettei sinun kannata odotella häntä. — Voisi muuten tulla liian monta väliin."
Ingunn istui edelleen samassa asennossa, itki hiljaa ja lohduttomasti.Teit virkkoi nyt lempeämmin:
"Parempi, että otat minut, Ingunn, joka sinulla on saatavissa. Tulen olemaan sinulle hyvä mies, jos vain jätät tuon — huikentelevaisuutesi ja muutut tasaiseksi ja järkeväksi tästä päivästä lähtien. Minä — minä pidän sinusta", sanoi hän kömpelösti, sivellen kevyesti Ingunnin kumarassa olevaa päätä. "Kaikesta huolimatta —."
Ingunn ravisti hänen kätensä otsaltaan.
"Älä itke noin, Ingunn. En ole aikonut pettää sinua!"
Ingunn suoristautui ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käsitti, että hänen olisi turha kertoa, minkä verran totta Teitin kuulemissa puheissa oli. Tällä seudulla puhuttiin kai niin, koska kukaan ei tuntenut Olavia, ja harvat tunsivat häntäkään, Ingunnia, muuna kuin loisena, suvun häpäisijänä, jonka sukulaiset olivat armotta työntäneet luotaan.
Ingunn ei jaksanut puhua siitäkään. — Mutta siitä, mitä Teitin ja hänen välillään oli viimeksi tapahtunut, siitä hän tunsi tahtovansa kertoa Teitille, tahtovansa selittää, miten se oli voinut tapahtua. Ja hän alkoi:
"Tiedän, että tämä on rangaistus synneistäni — tiedän, että tein suuren synnin, kun en tahtonut antaa anteeksi Kolbeinille, isäni veljelle, — ja minä iloitsin, kun hän oli kuollut ja ajattelin häntä vihan ja koston tuntein, vieläpä kieltäydyin lähtemästä hänen hautajaisiinsa. Juuri hän oli tahtonut, että joutuisin eroon hänestä, jota olin lapsesta saakka rakastanut ja jonka mieluimmin olisin halunnut. En ainoatakaan rukousta halunnut rukoilla Kolbeinin sielun puolesta, vaikka ajattelinkin, että hän varmasti tarvitsi kaikkia rukouksia, joita —. Ja kun hänelle illalla luettiin De profundis, menin ulos tuvasta. Ja minä kieltäydyin lähtemästä muitten mukana hautajaisiin —
"Jumala minua armahtakoon. Tiesin että oli synnillistä vihata vihamiestä sen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu tuomiolle. Sitten tulit sinä — ja minä tahdoin ajatella muita asioita — ja ilostuin, kun tahdoit lähteä kanssani kutomaparvelle, en ajatellut muuta kuin että olit nuori poika — ja koska olin siinä mielentilassa, etten tahtonut muistella vainajaa, oli minusta hauskaa hullutella kanssasi, ja niin aloimme sitten heitellä toistemme päälle villoja säkeistä —. Mutta en uskonut, en, en uskonut, vaikka tulit tunkeilevaksi ja puhuit kaksimielisyyksiä —? en uskonut sen johtuvan muusta kuin että olit niin vallaton ja nuori —."
Teit seisoi katsellen häneen edelleen, sama epäilevä hymy suupielissään.
"No hyvä. Olkoon sitten niin. Sain sinut ensin vastoin tahtoasi. Mutta sitten — yöllä?"
Ingunnin pää vaipui alas. Siihen hän ei löytänyt vastausta — hän jaksoi tuskin päästä siitä selville itsekään.
Hän oli maannut valveilla useita tunteja kauhun ja häpeän murtamana. Ja kuitenkin hänestä oli tuntunut siltä, kuin ei hän itsekään olisi voinut käsittää, että se oli totta — että hän oli nyt menettänyt kaikkensa ja häpeällä leimattu. Sillä hänen oma hurja ja hullu hilpeytensäkin iltapäivällä villaparvessa oli vain kuin muistoa unesta tai huumauksesta. Ja että Teit oli ottanut hänet, — mutta koko ajan esiintyi Teitin kuva hänelle sellaisena, kuin se oli syöpynyt häneen juhannusyön jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli harmitellut omaa mieletöntä pelkoaan. Olihan Teit vain poikanen, miellyttävä, viisas poika, josta hänellä koskaan ei ollut ollut muuta kuin hauskuutta, — tosin hiukan rohkeasuinen, mutta hänhän oli niin nuori. Ja kuitenkin hän tiesi siinä viruessaan, että nyt hän oli saattanut itsensä vihoviimeiseen onnettomuuteen ja että hän nyt oli huora —.
Lopulta hän oli nukkunut. Ja hän oli herännyt siihen, että Teit otti hänet syleilyynsä. Hän ei ollut ajatellut sulkea aitan ovea — sitä ei koskaan suljettu kesäisin, kun siellä nukuttiin. Hän ei enää muistanut, minkä vuoksi hän ei ollut yrittänyt saada Teitiä poistumaan. Hänestä oli varmaankin tuntunut, että häpeä tulisi vielä suuremmaksi, jos hän nyt olisi sanonut, ettei hän tahtonut tietää mitään Teitistä, jolla nyt oli omistajan oikeus häneen — ettei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä ja että hän vihasi häntä. Ja kun Teit sitten oli siinä itse ja Ingunn kuuli hänen raikkaan, nuoren äänensä, tuntui hänestä varmaankin, ettei hän niin hirvittävästi Teitiä vihannutkaan — Teit oli niin herkkäuskoinen, ei aavistanut lainkaan, mitä hän Ingunnille oli tehnyt. Eihän hän tietänyt, että Ingunn oli sidottu toiseen, oli naimisissa Jumalan edessä.
Vasta seuraavana aamuna nähdessään onnettomuutensa auringon kirkkaassa valossa, Ingunnin mieleen johtui, että hänen oli päästävä tästä heti — hänen ei tullut antaa vetää itseään syvemmälle. Itse hän ei tuntenut jaksavansa tehdä mitään sen hyväksi, omin voimin hän ei voisi katkaista —. Mutta hän oli tuskissaan huutanut apua — tapahtukoon minulle mitä hyvänsä, minä en valita, kunhan minut vain vapahdetaan tekemästä lisää syntiä —.
Teit seisoi häntä katsellen. Ja kun Ingunn oli edelleen vaiti, ojensiTeit kätensä häntä kohti:
"Parasta, että teemme sovinnon, Ingunn, ja koetamme elää hyvinä ystävinä."
"Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi, Teit — voit sanoa ystävillesi, etteivät he saa lähteä kosimaan puolestasi —."
"Sitä en tahdo. Ja entä jos sukulaisesi antavat myöntävän vastauksen?"
"Siitä huolimatta sanon ei."
Teit seisoi hölmistyneenä. Ingunn huomasi vihan kuohuvan hänessä:
"Entä jos nyt teen kuten tahdot. En kosi — enkä tule enää tänne? Entä jos sukulaisesi jonkin ajan kuluttua voivat havaita, että olet jälleen ollut entisillä teilläsi?"
"En sittenkään tahdo mennä naimisiin kanssasi."
"Aivanko varmasti?"
"Varmasti. Sillä ennen kuin kutsuisin sinua — hyppäisin vuonoon."
"Vai niin. Se on sinun asiasi eikä minun — ja sinun syntisi eikä minun. Sinun mielestäsi meillä ei siis enää ole mitään sanottavaa toisillemme?"
Ingunn nyökkäsi ääneti. Teit seisoi hetkisen — sitten hän kääntyi, hyppäsi yli puron ja kiiruhti ratsunsa luo.
Ingunn seisoi paikallaan, kun Teit saapui ratsastaen polkua pitkin.
"Ingunn —", lausui hän rukoilevasti.
Ingunn katsoi häntä suoraan silmiin — ja raivosta ja kiihtymyksestä suunniltaan Teit kurottautui ja iski Ingunnia voimiensa takaa korvalle, niin että tämä horjahti:
"Ilkeä sinä olet ja häilyvä, senkin kirottu narttu!" Teitiltä purkautui itku. "Ja tulkoon sinulle sellainen palkka, kuin ansaitset siitä kavalasta leikistä, mitä olet leikkinyt kanssani!"
Sitten hän iski kannukset ratsun kupeisiin, ja se lähti juosta hölkkäsemään — jonkin matkaa. Mutta heti mäelle päästyään se palasi tavalliseen tahtiinsa.
Ingunn seisoi katsellen ratsastajan jälkeen — hän piteli kädellään hehkuvaa poskeaan — mutta hän ei ollut enää suutuksissaan Teitille. Kummallisen selvästi hän nyt käsitti, että Teitin täytyi tosiaankin luulla häntä siksi, miksi oli häntä nimittänyt. Ja se lisäsi Ingunnin surua — ja hän muisti nytkin pitäneensä Teitistä. Ja hän sääli Teitiä siksi, että tämä oli niin nuori.
Hänen oli mentävä kotiin, muisti hän sitten. Mutta tuntui siltä, kuin hän vaipuisi kokoon ajatellessaan mäellä olevaa kartanoa — hän ei voisi liikkua missään niin ettei aina jokin paikka muistuttaisi tuosta pojasta —.
Ja sittenkään hän ei voinut sille mitään, että hänen mielessään liikkui aavistus — että muutaman kuukauden kuluttua hänen olisi helpompi olla. Kun hänen ei enää tarvitsisi ajatella tätä — mutta samalla hänen mieleensä iski kuin tulinen tuskan salama. Vaikka se oli hyvin vähän luultavaa —. Mutta vaikkapa Teit ei olisikaan maininnut mitään siitä — niin oli hän jo saanut kärsiä siitäkin pelosta. Niin sairas kuin hän nyt olikin surusta ja jännityksestä, tiesi hän kuitenkin itse, ettei hänellä sitten, kun oli kulunut kylliksi pitkä aika ja hän oli saanut täyden varmuuden siitä, ettei ainakaan sitä ollut tapahtunut, — ettei hänellä sitten olisi niin vaikea olla. Silloin hänestä ei ollut tuntuva kuin nyt, että tuo onnettomuus ja tuo synti olivat tuhonneetkoko hänen elämänsä. —
Vanha Aasa-rouva heikkeni kovin syyspuolella ja Ingunn hoiteli häntä hellästi ja väsymättömästi. Magnhild ihmetteli tyttöä: kaikkina näinä vuosina hän oli nähnyt veljensä tyttären vetelehtivän täällä aivan kuin puoliunessa, tekevän niin vähän kuin suinkin ja senkin niin verkalleen kuin vain oli mahdollista. Nyt näytti siltä, kuin tämä olisi herännyt, ja täti saattoi nähdä hänen osaavan tehdä työtäkin, kun hän vain tahtoi — ei hän ollut aivan mahdoton, kun vain ryhtyi johonkin. Välistä Magnhild-rouva ajatteli, että ehkäpä tuo poloinen pelkäsi, miten hänen kävisi vanhuksen kuoltua; hänen tavaton ahkeruutensa oli rukousta siitä, etteivät he katsoisi kovin epäsuopeasti häneen sen jälkeen, kun he eivät tarvinneet enää häntä vanhusta hoitamaan. He olivat ehkä olleet liian ynseitä tuota lapsiraukkaa kohtaan.
Ingunn kävi käsiksi kaikkiin mahdollisiin töihin. Kun hänen ei tarvinnut omistaa kaikkea aikaansa sairaan vanhuksen hoitamiseen, otti hän työskennelläkseen siellä, missä työtä vain oli — hän teki kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pitämään ajatuksia poissa siitä, mihin ne vastoin hänen tahtoaan lakkaamatta palasivat; suunnattomalla jännityksellä hän odotti varmuutta siitä, että oli aiheettomasti peloissaan —.
Kaikki nuo ajatukset, joilla hän vuosikausia oli tottunut leikkimään — yhdyselämästä Olavin kanssa Hestvikenissä, siitä, että Olav saapui ja vei hänet pois, ja heidän lapsistaan — kun hän vain joutui niitä muistelemaankin, tuntui hänestä, kuin hän olisi koskenut enkelin tuliseen miekkaan. Hän saattoi tuskin olla ääneensä vaikeroimatta —.
Hän heittäytyi kaikkiin sellaisiin tehtäviin, jotka vaativat harkintaa — ja jotka rasittivat ruumista. Hän eitahtonutantaa perään, vaikkapa hän tuntisikin itsensä sairaaksi syksyllä — eihän hän ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin ensi aikoina Miklebøssä.
Hän oli aina ollut sellainen, että kun hän oli kovasti säikähtänyt, hän sai ankaran tuskan jälkeenpäin ja sitten hän pyörtyi. Hänen tarvitsi vain ajatella sitä kertaa jolloin hän oli ajanut Olavin kanssa vuoren rinnettä alas. Se oli tapahtunut joulunpyhien aikana, viimeisinä vuosina ennen heidän täysi-ikäisiksi tuloaan; he olivat saaneet päähänsä, että heidän piti päästä pääkirkossa pidettävään messuun, ja he olivat lähteneet matkaan pimeänä talviaamuna, vaikka ketään muita Frettasteinistä ei haluttanut lähteä kirkkoon sinä päivänä — oli kova etelätuuli, leuto sää ja satoi. Hän muisti niin selvästi pitkällisen päätä huimaavan pelontunteen, joka kouristi koko hänen ruumistaan ja aivan kuin hajotti sen, kun hän havaitsi reen kääntyneen liukumaan syrjittäin alaspäin pitkin jäistä iljannetta — kiinni hevosen kupeessa, hevonen joka reuhtoi kavioillaan tukea tapaillen, niin että kipunat ja jäänsirpaleet sinkoilivat, mutta joutui reen mukana liukumaan alaspäin — ja Olavin, joka oli hypännyt reestä ja tahtoi pysäyttää sen, mutta kaatui iljanteella; sitten ei Ingunn enää tietänyt mitään. Mutta tultuaan tajuihinsa jälleen hän oli polvillaan nuoskaisessa lumessa, nojaten Olavin käsivarteen ja antoi ylen niin, että luuli kaikkien sisuksiensa purkautuvan ulos, Olavin painellessa vapaalla kädellään lumipalloilla ja jäällä hänen takaraivoaan, joka oli tärähtänyt kallioon —.
Häntä ei nytkään vaivannut muu kuin pelko —.
Uudenvuodenpäivänä hän istui isoäidin kanssa kahden kotona — muut olivat vieraisilla. Hän oli pannut lujasti puita uuniin — hänen jalkojaan paleli niin. Tulen häilähtelevä hohde antoi jonkinlaista eloa vuoteessa lepäävän vanhan naisen kalpeille ja ryppyisille kasvoille. Talvipäivien kalpeassa valossa ne näyttivät Ingunnista monesti niin rauhallisilta, kuin ne olisivat olleet jo vainajan.
"Isoäiti, älä kuole!" vaikeroi hän hiljaa. Isoäiti ja hän olivat olleet yhdessä niin kauan, he kaksi olivat joutuneet tähän syrjäiseen loukkoon muitten elämän kulkiessa kulkuaan ulkopuolella. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi alkanut lopulta pitää isoäidistä sanomattomasti, — ja hän käsitti, että juuri hänellä itsellään oli ollut tukea, ainoa tukensa, isoäidissä, kun hän oli ohjannut tämän laahustavia askeleita, pukenut häntä ja ruokkinut häntä. Ja nyt se oli pian loppuva — kunpa hän itsekin olisi saanut laskeutua vanhuksen rinnalle. Välistä hän oli rohjennut toivoa elämänsä päättymistä — toivoa, että hän saisi kuolla tässä pilkkopimeässä sopessa, isoäidin turvissa, kenenkään huomaamatta mitään.
Mutta isoäiti oli kuoleva pian. Ja sitten oli Ingunnin vähitellen astuttava muitten joukkoon. Ja hänen oli kuljettava pelon vallassa, että jonakin päivänä joku huomaisi hänestä —.
Mutta seei ollutvarmaa, seei ollutvarmaa nytkään. Pelko se vain pani hänen verensä hyppimään ja jyskyttämään: hän oli tuntenut niin ankaria sykähdyksiä sydämessään, että oli vähällä joutua tainnoksiin. Välistä tykytti veri nopeasti kaulavaltimossa, ja hän saattoi tuntea suonten sykkivän korvallisillaan, niinkuin veri olisi syöksynyt pään läpi. Ja tuo, mitä hän oli tuntenut eilen illalla — ja yöllä — ja tänään jälleen, useita kertoja, syvällä povessaan oikealla puolella — kuten äkillisenä iskuna tai töytäyksenä — se oli kaiketi vain veri, joka jyskytti ankarasti suonissa —.
Sillä vaikkapa siellä olisi ollutkin jotakin, oli sen mahdotonta siellä päästä elämään, niin hän oli riuduttanut itseään ja kuronut itsensä kapeaksi —.
Viikot kuluivat, ja pari kertaa huomautti Magnhild-rouva Ingunnille, että hänen pitäisi hiukan säästää itseään — tuo äkillinen raataminen rasitti häntä liiaksi. Ingunn vastasi, että vähänpä se häntä rasitti; ja hän hoiteli edelleen isoäitiä; mutta se into, mikä hänellä oli ollut ulkoaskarteluun ja työntekoon, näytti jälleen hänestä häipyneen. Hän oli ikään kuin liukunut takaisin itseensä.
Hänestä tuntui kuin hänen sielunsa olisi vajonnut syvälle synkkään pimeyteen, missä se vain sokeasti kamppaili sen hirvittävän vieraan olennon kanssa, jota hän kantoi sisässään. Yöt ja päivät se liikkui tahtoen tilaa ja haluten murtaa hänen pakottavan ruumiinsa. Välistä hänestä tuntui, että nyt hän ei jaksanut enää — hän tunsi koko ruumiissaan sellaista kipua, että näköä haittasi — hän ei uskaltanut edes yöksi poistaa siteitä, jotka tuottivat hänelle niin sanomatonta piinaa. Mutta hän ei voinut antautua — hänen täytyi saada se lakkaamaan, olemaan liikkumatta —.
Tänä aikana palasi muuan muisto alituisesti hänen mieleensä: kerran, kun hän ja hänen sisarensa olivat pieniä, oli Toran kissa ottanut linnun, jonka Olav oli pyydystänyt hänelle kesytettäväksi. Kissa oli juuri saanut pentuja, ja silloin hän varasti kaksi niistä, juoksi lammikolle ja piti niitä veden alla. Hän oli odottanut, että ne kuolisivat heti pinnan alle jouduttuaan. Mutta oli kerrassaan uskomatonta, miten kauan nuo pikku eläimet kamppailivat hengestään hänen käsissään, pienten ilmakuplien kohotessa kauan aikaa pinnalle. Lopulta hän luuli niiden kuolleen — mutta eipäs, ne nytkähtelivät jälleen. — Nyt hän otti ne ylös, juoksi takaisin ja luovutti ne jälleen kissalle. Mutta silloin ne olivat jo hengettömiä —.
Koskaan hän ei ajatellut sitä omana lapsenaan, tuota vierasta elämää, jonka hän tunsi kasvavan sisällään ja liikkuvan yhä voimakkaammin, vaikka hän taistelikin sitä tukahduttaakseen. Se oli vain kuin jokin muodoton villi ja ilkeä olio, joka oli tunkeutunut hänen sisäänsä ja imemällä hänen ytimiään ja vertaan kasvanut suureksi ja täyteläiseksi — hirviö, joka hänen oli salattava. Millainen se olisi tultuaan päivänvaloon ja miten hänen itsensä kävisi, jos joku saisi tietää, että hän oli kantanut sellaista, — sitä hän ei uskaltanut ajatella koskaan.
Joulusta kuuden viikon kuluttua kuoli vihdoin Aasa Maununtytär, ja hänen lapsensa, Ivar ja Magnhild, valmistivat suuret hautajaiset.
Viimeisten seitsemän vuorokauden aikana, jotka isoäiti oli elänyt, ei Ingunn ollut nukkunut kuin hiukkasen silloin tällöin, pukimissaan. Ja kun ruumis oli kannettu ulos, pyysi hän saada jäädä makaamaan. Hän vääntelehti vuoteessaan; väliin hän nukkui, väliin makasi valveilla, tuijottaen eteensä kykenemättä lainkaan ajattelemaan edessään olevaa tulevaisuutta.
Mutta hautajaisiin hänen oli noustava ylös ja liikuttava vieraitten parissa. Kukaan ei ihmetellyt, että hän näytti varjolta tummansinisessä surupuvussaan, mustaan harsoon verhoutuneena. Hän oli harmaankellervä kasvoiltaan, iho oli kiiltävä ja kireä poskilta, silmät mustat ja väsyneet — ja suvun miehet ja naiset tulivat hänen luokseen lausuen melkein kaikki hänelle hyviä ja kiittäviä sanoja. Magnhild-rouva oli kertonut, että Ingunn oli niin uskollisesti hoitanut isoäitiä kaikkina näinä vuosina.
Niin kanttori, mestari Torgard, kuin Reynen nimismies olivat hautajaisvieraitten joukossa. Ja yhtäkkiä Ingunn muisti — Teitin! Hän oli melkein unohtanut hänet. Tuntui kuin hän ei oikein olisi kyennyt käsittämään Teitin ja oman onnettomuutensa välistä yhteyttä — nytkin, kun Teit johtui hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut muistelemaan tuttavaa, josta hän kerran oli pitänyt, mutta sitten oli heidän välillään tapahtunut jotakin ikävää, joten hän ei viitsinyt ajatella häntä enää.
Mutta nyt hän ajatteli: mitä oli Teit sanonut puhemiehilleen ilmoittaessaan peruutuksensa? Jos Teit oli paljastanut heille hänen menettelynsä — niin silloin hän olisi kadotettu. Hänen täytyi koettaa päästä selville, tiesivätkö he mitään. Mutta hän tunsi olevansa kuin köyhän tamma, joka on ollut valjaissa ja rehkinyt raskaan kuorman edessä ja jolle nyt lisättäisiin kuormaa.
"Eihän sinun oppinut apulaisesi olekaan mukana?" uteli hän ReynenGunnarilta niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
"Teitiäkö tarkoitat? Ei, hän on lähtenyt luotani. Vai niin, vai kysyt sinä häntä? Hänellähän oli mukamas asiaa tänne Bergiin tuon tuostakin — onko totta, että hän juoksi sinun perästäsi?"
Ingunn yritti hymyillä:
"Ei minun tietääkseni. Hän sanoi — hän sanoi, että hän aikoi lähettää luokseni kosijat — ja yhdeksi sellaiseksi hän oli aikonut sinua. Kielsin häntä, mutta —. Onko se totta?"
Nimismies hymyili hänelle veitikkamaisesti:
"Niin, hän sanoi minulle jotakin samantapaista. Ja hän sai minulta saman neuvon kuin sinultakin!" Gunnar nauroi niin, että vatsa hyllyi.
"Minne hän sitten joutui Reynestä lähdettyään", kysyi Ingunn, naurahtaen hiukan hänkin. "Tiedätkö sitä, Gunnar?"
"Kysytään kanttorilta — hän pyrki hänen luokseen. Hei, mestari Torgard, suvaitkaa katsoa tänne. Kuulkaa, hyvä herra, — tiedättekö te, minne islantilainen, minun kirjurini, on kadonnut. Tämä neito kysyy häntä. — Hän oli näet aikonut kunnioittaa kosinnalla Ingunn Steinfinnintytärtä."
"Niinkö!" sanoi pappi. "Niin, hän saattoi keksiä yhtä ja toista, tuo poika. Ja nyt sinä istut ikävissäsi, lapseni?"
"Enhän muutakaan voi. Olen kuullut häntä kiitettävän niin mainioksi mieheksi, ja että te, herra, tahdoitte lähettää hänet arkkipiispan luo, koska koko maassa ei ollut toista niin taitavaa miestä. Kaipa se on totta, sillä hän sanoi sen itse."
"Heh, heh. Kyllähän hän. Hupsu mies, vaikka kirjoittikin paremmin kuin moni muu. — Hän oli luonani jokin aika sitten, mutta enpä totisesti huolisi häntä toistamiseen talonväkeni joukkoon; taitava pappi, mutta semmoinen hupsu. Turha sinun on surra häntä, pikku Ingunn. — Vai oli se poika todella niin julkea, että uskalsi katsella Bergiin päin! Johan nyt, johan nyt —", pappi pudisti pientä, vanhaa linnunpäätänsä.
Ei se siis saattanut olla aivan totta, mitä hän oli sanonut heidän puhuessaan viimeksi, ymmärsi Ingunn. Mutta nyt hän oli saanut uuden huolen entisten lisäksi — olikohan hän tehnyt perin hullusti antaessaan näiden miesten tietää ajattelevansa niin paljon Teitiä, että viitsi kysellä hänestä —?
Vieraiden lähtiessä kotiin hautajaisten jälkeen jäi Tora taloon kahden vanhimman lapsensa ja vanhan Galtestadin Ivar Torenpojan kera.
Kerran, heidän istuessaan iltaa yhdessä katsellen kalleuksia, jotka he olivat perineet Aasa-rouvan jälkeen, — otti Tora uudelleen puheeksi sen, että sisar nyt voisi muuttaa hänen luokseen asumaan.
Magnhild-rouva arveli Ingunnin voivan tehdä kuten tahtoi: "Jos lähdet mieluummin Frettasteiniin, emme Ivarin kanssa tahdo sinua pidättää."
"Jään mieluummin Bergiin", vastasi Ingunn hiljaa. "Jos pidätte minut luonanne edelleen, vaikka isoäiti on poissa."
Mutta Tora jatkoi yhä esityksiään: hänellä oli itsellään viisi lasta ja sitä paitsi hän oli saanut kasvateikseen Haakonin sisaren äidittömät kaksoset, joten hän tarvitsi Ingunnin apua.
Magnhild-rouva huomasi Ingunnin laihojen, kärsineiden kasvojen käyvän tuiki onnettomiksi ja hän ojensi kätensä Ingunnia kohti:
"Jää vain tänne! Saat asunnon, ruoan ja vaatteet niin kauan kuin minä elän — tai kunnes Olav palaa ja vie sinut kotiinsa; sillä uskon varmasti hänen tulevan kerran, jos Jumala suo, ja ellei hän ole kuollut. — Luuletko", sanoi hän pilkallisesti Toralle, "että Haakon kohtelisi sukulaisnaistansa Frettasteinissä sillä tavoin, kuin Steinfinnin tyttärellä on oikeus vaatia? Ingunnin pitäisi kai kulkea isänsä kartanossa paimentamassa hänen ja Helga Gautintyttären sikiöitä —! Olen ajatellut antaa sinulle tämän —", hän otti esiin suuren kultasormuksen, jonka oli perinyt äidiltään, "— muistoksi siitä, että hoidit äitiämme ja palvelit häntä uskollisesti kaikkina näinä vuosina."
Hän tarttui Ingunnin käteen aikoen pujottaa sormuksen sormeen, mutta sanoi äkkiä:
"Mutta minne olet pannut kihlasormuksesi — etkö käytä sitä enää? Lapsi raukka, olet tainnut raataa niin ankarasti, että kätesi ovat aivan turvottuneet."
Ingunn tunsi Toran säpsähtävän. Hän ei rohjennut katsoa sisareen — mutta vilkaisi sittenkin salavihkaa. Toran kasvot olivat liikkumattomat, mutta silmissä näkyi levoton häive. Lattia pyöri Ingunnin silmissä — hän käsitti yhden ainoan ajatuksen: jos minä nyt pyörryn, saavat he tietää kaiken. Ja oli kuin hän olisi kuullut vieraan ihmisen puhuvan, kun hän kiitti tätiä kalliista lahjasta; eikä hän tiennyt miten oli tullut entiselle paikalleen, löytäessään itsensä istumasta.
Hän seisoi pihaveräjän suulla illalla huudellen ja vihellellen erästä koiraa luoksensa. Silloin Tora tuli häntä kohti.
Ei ollut kuutamon aika, mutta musta taivaankansi oli täynnä säihkyviä tähtiä. Nuo kaksi naista seisoivat siinä kääriytyneinä tiukasti huppuvaippoihinsa, liikutellen jalkojaan lumipöperössä ja puhellen susista, jotka olivat olleet kovin rohkeita viime viikkoina — Ingunnin aina väliin viheltäessä ja kutsuessa huolestuneella äänellä: "Tota — Tota — Toota, seh!" Oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä toistensa kasvoja, Toran kysyessä äkkiä hiljaa ja kumman arasti:
"Ingunn — et suinkaan sinä ole sairas?"
"En ole tervekään", vastasi Ingunn levollisesti. "Katsos, vaikka Aasa olikin niin laiha ja näivettynyt lopulla, otti sentään voimille nostella ja hoidella häntä aamusta iltaan kuukausimääriä. Eikä nukkumisesta kannata puhua. Mutta kai nyt ruvennen vahvistumaan —."
"Etkö luule sen olevan muuta, sisko?" kysyi Tora äskeisellä äänellä.
"En luulisi."
"Olit kesällä niin punakka — ja yhtä kepeäliikkeinen ja notkea kuin nuoruudessamme", kuiskasi Tora.
Ingunn sai vastatuksi surullisesti hymyillen:
"Kaipa joskus alkaa näkyä kasvoista, että olen kolmannella kymmenellä. Katso isoja lapsiasi, Tora — ja muista, että olen puolitoista vuotta sinua vanhempi."
Pimeästä kujasta tuli musta mytty mäkeä alas — sitten koira hyppäsi Ingunnia vasten niin, että oli kaataa hänet kinokseen sekä nuoleksi hänen kasvojaan. Ingunn tarttui sitä leukoihin ja piti sitä käpälistä, suojellen itseään nauraen ja leperrellen — "kylläpä oli hyvä, ettei susi syönyt sinua tänäkään yönä, Tota, Tota!"
Sisarukset toivottivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin taholleen.
Mutta Ingunn makasi unta saamatta pimeässä ja koetti ottaa kannettavakseen tämän uudenkin huolen — että Tora ehkä oli ruvennut epäilemään jotakin. Ja hän tunsi ankaraa kiusausta ilmaista Toralle hätänsä, pyytää tätä auttamaan. Tai puhua Magnhild-tädille — hän muisti tämän ihmeellisen iltaisen lempeyden ja kaipasi heittäytyä heikoksi ja avuttomaksi. — Taikka Dalla — sekin oli hipaissut hänen ajatuksiaan joskus, silloin kun hänestä oli tuntunut, ettei hän mitenkään jaksanut kantaa tätä tuskaa kauemmin — ehkä hän voisi kääntyä Dallan puoleen —.
Henkeä pidättäen hän seurasi silmillään sisartaan niinä päivinä, jolloin tämä vielä viipyi Bergissä. Mutta hän ei voinut huomata mitään — Tora ei ilmaissut katseella, eleillä eikä sanoilla mitään, josta olisi voinut päätellä hänen aavistavan, miten vanhemman sisaren asiat olivat. Sitten hän lähti, ja Ingunn jäi jälleen yksin tädin ja talon vanhan palvelusväen pariin.
Hän laski viikkoja — kolmekymmentä oli jo takanapäin; oli jäljellä vain kymmenen. Hänen täytyi kestää niin kauan. Yhdeksän viikkoa —. Kahdeksan —. Mutta aie, jota hän hautoi ja jossa hän pysyi kiinni, taistellessaan ja kärsiessään edelleen aivan kuin pimeän muodottoman kauhun keskellä, koko ruumis yhtenä ainoana raskaana, jäytävänä tuskana, yksi ainoa ajatus päässänsä: ettei kukaan saisi tietää hänen onnettomuudestaan — tuo aie oli sellainen, ettei hän ollut vielä milloinkaan selvästi tunnustanut sitä edes itselleen.
Loppu, joka häämötti edessä — sitä ajatellessaan hänet täytti kuolemankangistusta muistuttava pelko. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että sellainen se oli oleva, ja hänenoli kuljettavasinne; mutta hän koetti kulkea viimeisen taipaleen ummessa silmin. Silloinkin, kun hän haki lievennystä avunhuutamisen ajatuksesta, kuvittelusta, että hän puhuisi jollekin ennen kuin oli myöhä — ei hän tosissaan hetkeäkään uskonut voivansa tehdä niin. Hänen täytyi mennä sinne, minne näki olevansa menemässä, ja näky oli tämmöinen:
— Keväällä, siihen aikaan, oli mäenrinne melkein aina lumesta vapaa näillä mailla. Hänen jälkiään ei nähtäisi —. Talon pohjoispuolella oleva iso koivuhaka ulottui vieremän laidasta melkein rantaan asti. Uloinna alhaalla se kapeni ja muuttui miltei lehtoriviksi parin kallion välissä — sinne ei nähty eikä kuultu kartanosta, eikä siellä liikkunut kukaan juuri koskaan. Jää ei sulanut lahdesta niin aikaisin, mutta etelänpuoleisella selänteellä ja rotkon pohjassa oli suuria kivimöhkäleitä, jotka oli muinaisina aikoina raivattu pelloilta; sinne oli Bergissä totuttu viskaamaan hevosen raadot ja kaikki, mikä oli itsestään kuollutta —.