"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa", sanoi Ingunn samassa.
Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.
Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.
Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.
Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.
Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.
Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran, kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.
Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen. Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas, keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.
Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi; sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te olette täällä yötä?"
Olav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.
"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne iltarukoukseen?"
Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa; oppilaiden laulu oli niin kaunista.
Munkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen:
"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin hiukan jännittyneesti.
"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja näytti kirvestä.
"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhuahänenkirveestään. Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu — sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"
"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni."
"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."
"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."
"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista, sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."
Hän uudisti nyt neuvonsa tiestä, hyvästeli heitä ystävällisesti ja meni.
He lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti täysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan. Olav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut niin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä oli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli ollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen vakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän juhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa he olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu oli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen poika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut mitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään, hänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin tunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti sanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa ylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai rangaistus karkumatkan johdosta!
He löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja pyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat olivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut helppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta joko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän muodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista lehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata, ettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja takomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan antoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.
Mutta kun hän sanoi mistä oli kotoisin, katsoi seppä häneen tutkivasti.
"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaanFrettasteinissä kirveet kuntoon?"
Olav sanoi, ettei hän tiennyt mitäänsiitä.
"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän taida puhua siitä pikku miehille —."
Olav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.
He olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan, joka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet käsivarresta sanoen: "Me menemme tästä."
Grønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan. Alapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten ulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.
Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen, ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine kukkaharsoineen.
Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle. Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat iltapäiväautereessa.
Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista — ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.
Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.
Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan, mahtoiko tämäkin olla sellainen —.
Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat, vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.
"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko me kuntoon kirveitämme."
"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!"
"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset lähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä —."
"Mitä sinä tarkoitat — —?"
"Enhän minä tiedä. Ellei Steinfinn olisi antanut kuuluttaa jotakin —."
Yhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle. Tämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja heidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi tunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he nyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi ohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan Ingunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja hän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt hänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin Olavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja heidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä siksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon lapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät kuin kukaan muu.
Ja tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä yhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi vain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui polulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste, väkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet äänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin aisteilla.
Kirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa yli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet ja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä Olavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:
"Meidän täytyy joutua."
Molemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen täyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan kuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin laitaan asti.
Munkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin astuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut sytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla olevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi ruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon alla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut jokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä suitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.
Omituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen, kylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten rukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat kumpikin puolelleen.
Kirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus penkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa penkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen luostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin Ingunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa sivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.
Olav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea hänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.
Poika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista hän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin mitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän, matalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri sitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin päähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto, kuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et in saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma ääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä, paisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä psalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden jälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä kirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja kuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä hyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten suojelee häntä kaikista vaaroista —.
— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja samettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen takanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan, kostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli he olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet mäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki vaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.
Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä olkapäästä.
"Sinä olet nukkunut", sanoi hän nuhdellen.
Kirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi oli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav haukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti kotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:
"On pian aika lähteä, Ingunn."
"Niin on." Toinen huokasi raskaasti. "Kunpa olisimme voineet jäädä tänne yöksi."
"Tiedäthän sinä, ettemme voi."
"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa. Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."
"Vielä se on kerran muuttuva."
"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav."
"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta."
"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."
"Enköpähän voine luvata tuota."
Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä, miten kirveen kävisi.
Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta, joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan. Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.
Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän oli aivan nukkumaisillaan.
Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:
Te lucis ante terminumRerum Creator poscimusUt pro tua clementiaSis præsul et custodia.
Procul recedant somniaEt noctium phantasmata;Hostemque nostrum comprime,Ne polluantur corpora.
Præsta, Pater piissime,Patrique compar Unice,Cum Spiritu ParaclitoRegnans per omne sæculum.
1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että olisit johdattajamme ja varjelijamme.
2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme, ettei ruumiimme tahraantuisi.
3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän kaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset iankaikkisesti.
(Ambrosiaaninen hymni 7:nneltä vuosisadalta.)
Tämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona iltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät norjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot ristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.
Taivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita hattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa, tummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät seisoivat pimeyttä uhoavina.
Vieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään Ingunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi talonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen loukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja antaatoistensoutaa.
Hetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa, laajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.
Ja niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa käsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen, lämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki harmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi vaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät siltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan kohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän ruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.
Ingunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli puolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi silmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui kuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin ihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti somerikkoon Audin mökin edessä.
Miehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä soutumatka pitkä ollut —.
Oli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa siitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä vetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät. Ensin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät lahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään, pilviseen kesäyöhön.
Olav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta asennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein hieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin lähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt heti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa olisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn sanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt — Olav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten heitä pelotti koko kulku yösydännä.
Niinpä he jakoivat eväsrepun tähteet ja kömpivät majaan.
Aivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä. Keskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella puolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja tarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen seinän vierustalla.
Mutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti, siihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja mädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään kolotti ja nyki.
Ingunn makasi rauhattomasti, kääntelehtien edestakaisin pimeässä.
"Minä en saa tilaa päälleni — takana on varmaan kivipata."
Olav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta siellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui kuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin niistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen, tunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä sinua' — ja nukkui samassa sikeästi.
Hetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan ruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa keskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.
Oli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin kylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas pari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata peilipintaa.
Olav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä ei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin pellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän keskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen, kuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta kohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa, mustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä jokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä itsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä yhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin aikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan vuosia.
Hän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen hiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä kulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti jossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta jokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen avaruuden tunnetta.
Olav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä heti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä olevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea ja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen jäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja vaipui samassa uneen.
Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan hänen edessään ja kysyi: "Makaatko sinä täällä?"
"Sisällä oli niin paksu savu." Olav kohottautui polvilleen pudistellen roskia ja varpuja vaatteistaan.
Päivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin tulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän jokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa — mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli metsän ja vihreiden niittyjen.
Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle ja taipuivat toistensa rintaa vasten.
Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti, ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri, veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen, viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.
Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa — tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle kaarelle.
Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen, otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä, aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.
Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa. Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti seikkailustaan.
Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas veräjäpuita.
Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.
"Sinun solkesi —", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.
"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti.Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollutomansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle."Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."
Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan lähti kiireesti tupaa kohti.
Hän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä. Yksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav taputti sitä ja puheli sille vähän.
Hän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat vaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään voinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai tehdä sen —.
Aikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä."Joko te tulette takaisin?" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi ArnvidFinninpojan äänestä.
"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla", lisäsi hän niin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän toimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen jälkeen molemmat kuorsasivat.
Herätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli puolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin istuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen — pelästynyt ja miettivä samalla kertaa.
Ingunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen sänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja katsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta, että Ingunn oli niin kaunis.
"Nyt me taidamme saada tietää, mitä veli Vegard tarkoitti — ja seppä — kun he puhuivat kirveistä", sanoi tyttö kiihtyneesti. "Arnvid sanoo Mattias Haraldinpojan olleen käräjillä ja lähteneen pohjoista kohti taloon, jonka hän omistaa Biridissä."
"Vai niin", sanoi Olav. Hän oli kumartunut sitomaan kengänhihnaansa. Sitten hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi Arnvidille kätensä tervehdykseksi:
"Mitähän Steinfinn sanoo, kun hän saa kuulla siitä?"
"Hän on jo kuullut sen", vastasi Arnvid. "Siitä syystä hän ratsasti pohjoiseen Kolbeinia tapaamaan, kertoi Ingebjørg."
"Mene noutamaan minulle vähän ruokaa, Ingunn", sanoi Olav. Heti kun neito oli kadonnut tuvasta, hän kysyi Arnvidilta: "Tiedätkö sinä, mitä Steinfinn ajattelee tästä?"
"Minä tiedän, mitä Ingebjørg ajattelee", vastasi Arnvid.
"Sitä ei ole vaikea arvata."
Olav oli aina pitänyt Arnvid Finninpojasta eniten kaikista tuntemistaan miehistä — vaikkei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi; hän viihtyi vain parhaiten tämän seurassa. Kuitenkaan hän ei olisi keksinyt sanoa tätä ystäväkseen — Arnvid oli ollut aikuinen mies ja naimisissa melkein niin kauan kuin Olav jaksoi muistaa ja oli nyt leskenä kolmatta vuotta.
Mutta tänään hänestä tuntui kuin heidän välinen ikäeronsa olisi pyyhkäisty pois. Hän tunsi olevansa täysikasvuinen ja tajusi toisen olevan vielä nuori mies; Amvid ei ollut vakaa ja maatunut mieleltään, kuten muut naineet miehet. Hänen avioliittonsa oli ollut ies, joka oli laskettu hänen hartioilleen kasvinaikana, ja sen jälkeen hän oli vaistomaisesti pyrkinyt peittämään umpeen sen jättämät jäljet — kaiken tämän Olav tajusi yhtäkkiä, voimatta sanoa, miten hän sen tiesi.
Samalla tapaa tuntui Arnvid tajuavan, että nuo kaksi nuorta olivat tulleet paljon lähemmäksi häntä iässä. Hän puhui heidän kanssaan kuin vertaistensa. Olavin syödessä istui Arnvid vuolemassa tuulessa kuivatetusta hirvenpotkasta ohuita, lehdenhienoja liuskareita, joita Ingunn mielellään pureskeli.
"Pahinta on, että Steinfinn on jättänyt loukkauksen painumaan niin pitkäksi aikaa", sanoi Arnvid. "Nyt on liian myöhä nostaa juttua — hänen täytyy vaatia kovaa kostoa, jos mieli puhdistaa kunniansa ihmisten silmissä."
"En minä ymmärrä, kuinka Steinfinn olisi voinut tehdä mitään tätä ennen — toinenhan rupesi tuumimaan toivioretkeä — puikki maasta häntä koipien välissä. Mutta nyt, kun meillä on kaksi housutonta lasta kuninkaina, uskaltaa mies taas heiluttaa käsivarttaan tarvitsematta kuulla talonpoikaiskäräjien tuomiota kunnia-asioissaan — olen kuullut Steinfinnin ja Kolbeinin puhuvan näin."
"Niin, taitaapa nyt yksi ja toinen valmistautua toimimaan omin päin piittaamatta maan taikka Jumalan laeista", sanoi Arnvid. "Kyllä moni varmaan verryttelee jäseniään tässä maassa nyt."
"Entä sinä?" kysyi Olav. "Etkö sinä tule mukaan, jos Steinfinn jaKolbein aikovat hyökätä Mattiaksen niskaan — kurittamaan häntä?"
Arnvid ei vastannut. Hän istui siinä vankkana ja hartiakkaana nojaten otsaansa kapeaan, hienomuotoiseen käteensä, niin että hänen pienet rumat kasvonsa olivat aivan peitossa.
Arnvid Finninpoika oli hyvin pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa olivat erittäin kauniit. Mutta hän oli liian leveä- ja korkeahartiainen, ja hänellä oli hyvin pieni pää ja lyhyt kaula ja tämä sai melkein unohtamaan koko hänen ruumiinsa kauneuden. Hänen kasvonsa olivat myös oudonlaiset ja rumat, aivan kuin kokoonpuristetut; otsa oli leveä, lyhyt ja matala, leuka leveä ja tukka musta ja kiharainen, aivan kuin tamman otsatupsu. Mutta Olav huomasi nyt ensi kerran Arnvidin ja Ingunnin muistuttavan toisiaan — Arnvidillakin oli tuommoinen pieni, nykerö nenä, joka kuitenkin hänellä näytti jo juuresta littaan painuneelta. Ja samoin miehellä oli suuret, tummansiniset silmät, jotka piilivät syvällä otsan alla.
Arnvid ei kuulunut Steinfinnin sukuun, mutta Hovin Tore oli ollut naimisissa hänen isänsä sisaren kanssa. Eikä hänen raskaan, tumman rumuutensa ja Ingunnin rauhattoman viehkeyden yhtäläisyyttä voinut mitenkään kieltää.
"Sinä et halua liittyä sukuusi siinä mihin ryhdytään, huomaan minä", sanoi Olav hiukan korskeasti.
"En minä aio vetäytyä poiskaan", vastasi Arnvid.
"Mutta mitä Torfinn-piispa, isäsi, sanoo siitä, että liityt meidän joukkoomme, jos Steinfinn ryhtyy johonkin", kysyi Olav hymyillen äskeiseen korskeaan tapaansa.
"Hän on nyt Bjørgvinissä, niin ettei hän ehdi sanoa mitään, ennen kuin työ on tehty", sanoi Arnvid lyhyeen. "Minä en voi olla seuraamatta sukulaistani."
"Ethän sinä kuulukaan hänen pappeihinsa", jatkoi Olav äskeiseen sävyyn.
"En,ikävä kyllä", vastasi Arnvid. "Kunpa kuuluisinkin. Tämä Steinfinnin ja Mattiaksen asia — minä tarkoitan, että pahinta siinä on se, että se on päässyt tulemaan niin vanhaksi. Steinfinnintäytyynyt tehdä jotakin, jotta hän saisi takaisin kunniansa. Mutta ymmärräthän, että silloin kaivetaan uudelleen esiin kaikki entiset puheet, joista on leviävä paha ääni. Minä en luule olevani suurempi pelkuri kuin muutkaan, mutta olisin suonut saavani pysyä tästä asiasta erossa."
Olav oli vaiti. Nyt he taas olivat johtuneet siihen, mistä Olav ymmärsi yhtä vähän kuin Steinfinninpojat. Arnvid oli pantu opintielle lapsuudessaan, mutta sitten hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat kuolleet, ja vanhemmat olivat ottaneet pojan kotiin ja naittaneet hänet rikkaalle morsiamelle, joka oli luvattu hänen veljelleen. Mutta Arnvid ei näyttänyt olevan onnellinen siitä, että hänet määrättiin sukunsa pääksi ja Elfaldalissa sijaitsevan sukukartanon isännäksi, sen sijaan että hän olisi saanut tulla papiksi.
Vaimo, jonka hän sai, oli rikas ja vain viisi, kuusi vuotta häntä vanhempi; mutta puolisot eivät näyttäneet viihtyvän yhdessä. Osaksi se kai johtui siitä, että niin kauan kuin Arnvidin vanhemmat elivät, nuorella parilla ei ollut paljon sanomista talossa. Sitten kuoli Finn, Arnvidin isä, mutta heti tämän jälkeen nuori emäntä, Tordis Erlingintytär joutui lapsivuoteeseen. Sen jälkeen otti Arnvidin äiti ohjakset käsiinsä, ja hän kuului olleen määräämishaluinen. Arnvid antoi hänen hallita sekä taloa että kolmea pikku poikaansa ja totteli häntä kaikessa.
Ennen vanhaan olivat monet Steinfinninpojista olleet pappeja, ja vaikkei kenestäkään tullut erityisesti huomattua kirkon palvelijaa, he kuitenkin olivat olleet kelpo pappeja. Mutta kun sitten Norjaankin tuli semmoinen tapa, että pappien piti elää naimattomina, kuten muissa kristityissä maissa, lakkasivat Steinfinninpojat hakemasta kirjaviisautta. Heidän sukunsa oli aina tiennyt kartuttaa valtaansa viisailla naimakaupoilla, eivätkä he uskoneet, että kukaan voisi menestyä maailmassa hankkimatta itselleen tukea avioliitolla.
Kesälämmin oli saapunut toden teolla tuona päivänä, jolloin Olav jaIngunn olivat lähteneet Hamariin.
Kallionyppylältä ulkoladon takaa näkyi järvi syvällä rinteen aaltoilevien metsien ja alanteissa olevien viljelyspalstojen alla. Kauniina aamuina kuvastuivat Mjøsenissä rantaniemet ja veden pinnassa kulki vaaleita värejä, jotka ennustivat poutaa. Päivemmällä koko maailma loisti väreilevässä auringonhelossa, toisella rannalla olevien maiden siintäessä sinisessä autereessa, jonka läpi talojen lähettyvillä olevat vihreät sarat kuulsivat vaalean vihantoina. Kaukana etelässä Skreifjeldetin laella välkkyi vielä lunta ja siellä häämötti aivan kuin vettä ja pilviä, mutta lumipilkut pienenivät päivä päivältä kuumuudessa. Pilvihattaroita kumpusi esiin kaikkialta taivaanrannan takaa ja ne vaelsivat eteenpäin varjotäplä allansa yli metsien ja järvien. Väliin ne sulivat ja hajaantuivat, jolloin taivas muuttui kauhtuneen väriseksi ja vesi harmaan himmeäksi ja elottomaksi. Mutta sateesta ei tullut valmista — tuuli vei sen pois, ja kaikki puut välkkyivät ja leyhyttelivät kiiltäviä lehtiään, aivan kuin koko luonto olisi läähättänyt kuumuudesta.
Turvekatot rupesivat näyttämään palaneilta ja vainiot kellastuivat paikka paikoin, missä maa oli laihempaa, mutta rikkaruoho rehotti ja kasvoi korkealle yli nuoren laihon vaaleiden tähkien. Ja tuolla puhkesi niitty kukkaan, sinipunaisenaan suolaheinää ja tervakukkia ja Pyhän Olavin kukkia.
Kartanossa ei nyt ollut paljon tehtävää, eikä mikään tullut tehdyksi — kotona olevat elivät odotuksessa.
Olav ja Ingunn maleksivat missä sattui. Aivan kuin sattumalta ja toisistaan tietämättä he hakeutuivat puron rantaan, joka juoksi talon pohjoispuolella. Se virtasi syvällä mäkien välissä multaan uurtamaansa uraa; vesi hyppieli muutaman suuren maakiven yli, jotka täyttivät koko uoman, ja valui sitten allaolevaan syväntöön omituisen unisesti pulpattaen.
Nuo kaksi hakeutuivat lepattavaan haapalehtoon ylemmäksi mäelle. Maa oli siellä kuivaa ja kasvoi hienoa kukatonta nurmea.
"Tule tänne minun helmaani, niin minä ruopin sinun päätäsi", pyysi tyttö.
Olav käännähti lähemmäksi ja laski päänsä hänen polvelleen. Ingunn ruopi ja ruopi pöyhien hänen vaaleata, silkinhienoa tukkaansa, kunnes poikaa rupesi torkuttamaan, ja hän hengitti tasaisesti ja kuuluvasti. Silloin Ingunn otti pienen aivinaliinan pukunsa poviaukeamasta; hän pyyhki hien Olavin kasvoista ja jäi istumaan liina kädessä huiskien sillä pois itikoita ja muita hyönteisiä.
Puron rannalta hän kuuli äitinsä terävän, kiivaan äänen. Ingebjørg emäntä ja Arnvid Finninpoika kulkivat laihon laitaa noudattavaa polkua. Joka päivä kulki Ingebjørg Jonintytär talon takana olevalle mäennyppylälle ja jäi istumaan siihen eteensä tuijottaen, puhellen herkeämättä sammumattomasta vihastaan Mattias Haraldinpoikaa kohtaan sekä kertoen Steinfinnin kanssa suunnittelemistaan, loputtomiin vatvotuista kostotuumista. Arnvidin täytyi aina seurata häntä, kuunnella häntä ja antaa samat vastaukset rouvan sanoihin.
Olav nukkui pää Ingunnin helmassa tytön nojatessa niskaansa haavanrunkoon ja tuijottaessa eteensä ajatuksettoman onnellisena, kun Arnvid alkoi laskeutua heitä kohti läpi korkean niittyheinän.
"Minä näin teidän istuvan täällä —."
"Täällä on vilpoisaa", sanoi Ingunn.
"Alkaisi olla heinänteon aika", sanoi Arnvid katsoen rinnettä ylös — tuulenhenki pani niityn lainehtimaan.
Olav oli herännyt; hän käänsi kylkeä ja painoi posken Ingunnin syliin.
"Me alamme pyhien jälkeen — minä puhuin siitä Grimille aamulla."
"Steinfinnillä taitaa olla aikamoinen apu sinusta, Olav", sanoi Arnvid.
"Noo —." Olav venytti vastausta. "Mutta kaikki on täällä niin rempallaan; ei siinä auta paljon yhden miehen apu. Vaikka — mutta nyt se tulee kai muuttumaan; eiköhän Steinfinn tästälähin rupea huolehtimaan enemmän asioistaan. Minä taidankin olla viimeistä kesää täällä."
"Lähdetkö sinä pois Frettasteinistä?" kysyi Arnvid.
"Täytyyhän minun lähteä katsomaan omia maitanikin kerran", sanoi Olav pikkuvanhasti. "Kun siis Steinfinn saa tämän asian käsistään, käy kai niin, että minä muutan kotiin Hestvikeniin — luulen, että Steinfinn mielellään toimittaa Ingunnin ja minut täältä."
"Ei ole varma, että Steinfinn joutaa ensi tilassa puuttumaan siihen asiaan", sanoi Arnvid puoliääneen.
Olav kohautti olkaansa — hän oli ylpeän näköinen.
"Sitä enemmänhän hänellä on syytä toivoa, että minä pääsen omaisuuteni herraksi. Hän tietää, etten ole vetäytyvä syrjään, vaan auttava kasvatusisääni."
"Te olette kovin nuoria ryhtyäksenne suuren kartanon hoitoon."
"Et sinä ollut sen vanhempi joutuessasi naimisiin."
"En, mutta meillä oli vanhemmat turvanamme — ja minä olin sentään nuorin joukosta. Mutta he pelkäsivät suvun sammuvan, kun veljeni olivat kuolleet."
"Minä olen myös sukuni viimeinen", sanoi Olav.
"Niin kyllä", vastasi Arnvid. "Mutta Ingunn on kovin nuori."
Olav oli tullut näihin ajatuksiin Hamarin matkan jälkeen.
Tuon suloisen pyörryttävän vuorokauden jälkeen, jolloin hän oli kokenut huumeen toisensa jälkeen leikkisiskonsa parissa, hän vaipui rauhaan heti heidän päästyään takaisin Frettasteiniin. Siellä ei kukaan ollut edes huomannut heidän katoamistaan. Ja tämä vaikutti niin ihmeen viilentävästi hänen kuohuvaan mielentilaansa. Ja lisäksi kaikki alkoivat aavistaa muutoksia ja suuria tapahtumia juuri samaan aikaan kun hän itse tunsi tulleensa aikuiseksi — joten myös se oli jollakin tavoin luonnollisempaa, että hänkin oli muuttunut.
Hän lakkasi leikkimästä toisten poikain kanssa, eikä kukaan ihmetellyt sitä, sillä jännitys, joka Frettasteinissä nykyään vallitsi, levisi koko ylämaan naapuristoon.
Ja niinpä Olavista alkoi tuntua aivan luonnolliselta, että hänen nyt toden teolla on ruvettava tuumimaan naimisiinmenoa. Ja viettäessään Ingunnin kanssa näitä pitkiä, helteisiä kesäpäiviä hän tunsi eräänlaista kouriintuntuvaa tyytyväisyyttä siitä, että hän nyt oli paremmin selvillä tulevaisuudesta, joka oli aiottu hänelle, kuin aikaisemmin, ollessaan lapsellisempi.
Levottomuuden ja pelokkaan kainouden sijaan tuli nyt iloinen, utelias odotus. Jotakin täytyi tapahtua. Steinfinn aikoi kai käyttää tilaisuutta — iskeäkseen. Mitä seurauksia siitä tulisi, jos Steinfinn iskisi, sitä Olav ei vaivautunut ajattelemaan — hän oli tietämättään omaksunut Steinfinninpoikien käsityksen heidän voimastaan ja mahtavuudestaan; kukaan ei mahtanut heille mitään. Mutta hänestä tuntui myös luonnolliselta, että kun hän sen jälkeen pyytäisi Steinfinniltä lupaa lähteä kotiin ja viettää häitä, tämä suostuisi siihen arvelematta. Se tapahtuisi kai syksyllä taikka talvella. Ja hänen vasta herännyt halunsa Ingunnin omistamiseen suli hänen vasta heränneeseen kunnianhimoonsa päästä oman itsensä herraksi. Kun hän nyt sulki tytön syliinsä, tuntui hänestä siltä, kuin tämä olisi ollut hänen täysi-ikäisyytensä pantti. Sitten kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he yhdessä ja hoitaisivat yhdessä sekä ulko- että sisätöitä, eikä kukaan muu saisi käskeä ja määrätä kuin he kaksi ainoastaan. Silloin he olisivat täysipätöistä väkeä.
Olav ei muuten hyväillytkään kovin usein morsiantaan nykyisin. Joskaan hän ei enää ollut yhtä kaino ja arka, — eikä ollenkaan raskasmielinen, — kuten hän oli ollut tunteensa ensi puuskassa, oli hän kuitenkin tullut huomaamaan, mikä oli miehekästä ja soveliasta. Vain iltaisin, ennen kuin kumpikin meni taholleen, hän koetti päästä sanomaan Ingunnille hyvää yötä kahden kesken tavalla, joka hänen mielestään soveltui ystävyksille, jotka pian menisivät naimisiin keskenään.
Sen, että Ingunnin silmät ilmaisivat liian paljon heidän sattuessaan katsahtamaan toisiinsa, käsitti Olav kuuluvan siihen onneen, jonka kohtalo oli varannut hänelle. Hän huomasi Ingunnin vilkuilevan häntä salaa, ja tytön katse oli kumma, raskas ja täynnä tummaa eloa. Sitten heidän silmänsä kohtasivat toisensa — ja Ingunnin silmissä syttyi pieni tuikahdus, hän katsoi toisaanne ja koetti peittää hymyä. Hän koetti saada hipaistuksi Olavia kädellään, kun he tapasivat toisensa — pöyhi mielellään hänen tukkaansa heidän jäädessään hetkeksikään kahden kesken. Hän oli hyvin palvelevainen Olavia kohtaan — tarjoutui paikkaamaan hänen vaatteitaan, kantamaan hänelle ruoan, milloin poika tuli aterialle vähän myöhemmin kuin toiset miehet. Ja kun Olav sanoi hyvää yötä, tyttö pusertautui häneen kuin hänen hyväilyään janoten. Olav käsitti sen niin, että Ingunnkin ikävöi häitä, ja se oli hänen mielestään asiaankuuluvaa — aika kävi kai pitkäksi hänellekin täällä kotona; hänestä mahtoi olla hirveän hauskaa itse päästä emännäksi. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että saattoi olla nuoria ihmisiä, jotka eivät pitäneet toisistaan, vaikka olivat toisilleen kihlatut.
Mutta Hamarin-retki jäi kajastamaan unena Olavin mielessä. Hän muisteli sitä varsinkin illalla maata pantuaan, eli sen uudelleen mielessään, kunnes tunsi tutun, ihmeellisen suloisen väristyksen ruumiissaan ja sielussaan. Hän muisteli, miten he olivat olleet polvillaan auringon noustessa kalastajamummon navettapahasen takana, rinta rintaa vasten, ja miten hän oli uskaltanut suudella Ingunnia ohimokuoppaan, hiuksien alle, jotka tuoksuivat lämpimästi ja vienosti. Mutta sitten hänet valtasi käsittämätön pelko ja surumielisyys —. Hän koetti ajatella eteenpäin — olihan heidän edessään tie suorana kohti kirkon ovea, pöydänpäätä ja morsiusvuodetta. Mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi tullut heikoksi ja voimattomaksi, kun hän näinä yön hetkinä tahtoi iloita siitä, mikä heitä odotti — aivan kuin ei mikään sittenkään voisi olla niin suloista kuin tuo aamusuudelma, — mitä tulevaisuus heille toisikin.
"Mitä sinä liikut?" kysyi Arnvid äreästi. "Etkö sinä voi pysyä hiljaa?"
"Minä lähden vähän ulos." Olav nousi, pukeutui uudestaan ja viskasi viitan ympärilleen.
Yöt olivat jo pimeämpiä — lehtipuiden tiheät latvukset näyttivät tummemmilta taempana häämöttäviä harjanteita vasten. Pohjoisella taivaalla näkyi muutamia messinginkeltaisia juovia pilvien välissä. Lepakko vilahti hänen ohitseen mustana ja salamannopeasti.
Olav lähti sitä aittaa kohti, missä Ingunn nukkui. Ovi oli puoleksi auki kuumuuden tähden, ja sittenkin siellä oli ummehtunut ilma; siellä haisi auringonpaahtamille ohjaksille, sänky vaatteille ja hikisille ihmisille.
Palvelusneito, joka makasi seinän puolella, veteli hirsiä. Olav kävi polvilleen ja taivutti kasvonsa ulommaisena nukkujaa kohti. Hän kosketti poskellaan ja huulillaan hiljaa Ingunnin rintaa. Silmänräpäyksen hän oli hievahtamatta tunteakseen pehmeän, lämpöisen poven kohoilevan hiljaa hengityksen mukaan unessa — kuuli sydämen lyönninkin sen alla. Sitten hän antoi kasvojensa lipua ylemmäs, kunnes Ingunn heräsi.
"Pukeudu", kuiskasi hän toisen korvaan. "Tule ulos vähän —."
Hän jäi odottamaan solaan. Ingunn kömpi hetken kuluttua kynnyksen yli matalasta ovesta ja jäi seisomaan hiljaa aivan kuin oudoksuen äänettömyyttä. Hän veti muutaman syvän henkäyksen — yö oli vilpas ja lauha. He kävivät istumaan rinnakkain ylimmälle portaalle.
Mutta sitten molemmista tuntui niin kummalliselta, että he olivat ainoat valveilla olevat ihmiset kartanossa — eivätkä he olleet tottuneet olemaan ulkona yöllä. Ja niin he istuivat siinä liikahtamatta, tuskin rohjeten kuiskata sanaakaan toisilleen. Olav oli aikonut kääriä viittansa Ingunnin ympärille ja laskea käsivartensa hänen vyötäisilleen. Mutta hän tuli vain vieneeksi Ingunnin käden polvelleen ja hivelleeksi sitä yhdellä sormella sormenpäitä kohti, kunnes tyttö veti kätensä pois, laski käsivartensa hänen olkapäälleen ja puristi kasvonsa hänen kaulaansa vasten.
"Yöt ovat varmaan jo pimeämmät?" sanoi hän hiljaa.
"Ilma on niin raskas tänä yönä", virkkoi toinen.
"Niin, ehkä huomenna tulee sade", arveli neito.
Se osa järveä, jonka he saattoivat nähdä paikaltaan, oli sakean harmaa, eikä taempana olevia selänteitä näkynyt ollenkaan. Olav katsoi eteensä miettien.
"Ei se ole varma — tuuli käy idästäpäin. Etkö huomaa, miten selvästi puron ääni kuuluu rotkosta?"
"On kai paras mennä levolle", kuiskasi hän tuokion kuluttua. He suutelivat toisiaan — se oli pieni, nopea, arka suukko. Sitten Olav hiipi alas, ja Ingunn katosi aittaan.
Tuvassa oli pilkkosen pimeä. Olav riisuutui ja paneutui uudelleen maata.
"Kävitkö sinä ulkona puhelemassa Ingunnin kanssa?" kysyi Arnvid valppaalla äänellä hänen kupeeltaan.
"Kävin."
Kotvasen kuluttua Arnvid kysyi jälleen:
"Tiedätkö sinä, Olav, minkälaiset teitä koskevat naimasopimukset ovat?"
"En. Minähän olin niin pieni, kun meidät kihlattiin. Mutta kaiketiSteinfinn ja minun isäni ovat sopineet siitä, mitä me kumpikin saamme.— Miksi sinä sitä kysyt?" ihmetteli Olav äkkiä.
Arnvid ei vastannut. Olav virkkoi:
"Kyllä Steinfinn pitää huolen siitä, että saamme sen, mitä meille kuuluu sopimuksen mukaan."
"Niin, olenhan minä hänen sisarensa poika", lausui Arnvid vähän viivytellen. "Mutta koska sinusta pian on tuleva meidän sukulaisemme, niin puhunpa sinulle jotakin. Sanotaan Steinfinnin varojen olevan pienemmät kuin ennen. Minä olen miettinyt tässä maatessani sinun sanojasi — luulen sinun olevan oikeassa. Viisainta olisi, jos jouduttaisit naimista — jotta Ingunn saisi osansa kotoa niin pian kuin suinkin."
"Eihän mikään pakota meitä odottamaankaan", sanoi Olav.
Seuraava päivä oli messupyhä, ja sitä seuraavana alkoi Frettasteinissä heinänteko. Arnvid ja hänen miehensä ottivat osaa siihen. Jo aikaisin aamupäivällä rupesi ilma vetäytymään harmaaksi, ja keskipäivän aikaan alkoi paksuja, mustia pilviä ilmestyä etelästä ja levitä vaalenneelle, usvaiselle taivaalle. Olav katsoi ylös hioessaan kerran viikatettaan — ja ensimmäinen vesitippa putosi hänen silmilleen.
"Ehkä siitä tulee vain vähän yösadetta", tuumi muuan iäkäs renki.
"Huomenna on juhannus", vastasi Olav. "Jos ilma silloin muuttuu, sataa yhtä monta päivää sen jälkeen kuin aurinko on paistanut ennen sitä, niin olen aina kuullut sanottavan. En usko tänä vuonna tulevan parempaa heinäonnea kuin viimekään vuonna."
Arnvid seisoi vähän alempana niityllä. Hän laski äkkiä alas viikatteensa ja alkoi rientää juoksujalkaa mäkeä ylös toisten luo viittoen kädellään.
"Tuolla he tulevat", sanoi Arnvid. "Näyttää siltä kuin heillä olisi toisenlainen niitto mielessä. Mitähän tämän talon heinänteosta nyt tulleekaan!"
Myöhään illalla sade alkoi valua virtanaan, ja sakea, valkoinen sumu höyrysi pilvinä niittyjen ja lähimpien metsäisten kukkuloiden yli. Olav ja Ingunn seisoivat Ingunnin makuuparven solassa, ja poika tuijotti vihaisesti sateeseen.
Arnvid tuli juosten rapakkoisen pihan poikki, pelastui toisten joukkoon ja pudisti vaatteitaan.
"Etkö sinä ota osaa miesten neuvotteluihin?" kysyi Olav pilkallisesti.
Olav oli aikonut seurata miehiä näiden lähtiessä Ingebjørgin pirttiin — miehet tahtoivat puhua rauhassa, palvelusväen kuulematta. Mutta Steinfinn oli käskenyt kasvattinsa jäädä tupaan talon renkien kanssa. Olav oli suuttunut — nyt kun hän omasta mielestään jo lukeutui kuuluvaksi Steinfinnin sukuun. Hän ei muistanut, ettei Steinfinn vielä tiennyt heidän liittonsa olevan niin lähellä lujittumistaan.
Arnvid nojasi seinään; hän tuijotti murjottaen eteensä.
"En minä aio vetäytyä syrjään, olen kyllä seuraava sukulaistani niin kauas kuin hän vaatii. Mutta minä en tahdo ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa."
Olav katsoi ystäväänsä — ja pojan vaaleahkot, kauniisti kaartuvat huulet vetäytyivät pieneen ivahymyyn.
Toisen päivän iltana miehet karahuttivat rinnettä alas. Tämän päivän oli kestänyt pilvipoutaa, mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja tuuliseksi.
Kolbeinilla oli mukanaan kuusi miestä, Steinfinnillä seitsemän sekäOlav Auduninpoika, ja Arnvid seurasi oman miehensä kanssa. Kolbein olihankkinut tarvittavat veneet, jotka oli kätketty kauemmaksi pohjoiseen,Mjøsenin rannalle.
Ingunn meni aikaisin levolle parveensa. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nukkunut herätessään siihen, että joku kosketti hänen poveaan.
"Sinäkö se olet", kuiskasi hän unisesti — hän odotti unenpöpperössään näkevänsä Olavin pehmeän tukan, mutta hänen edessään olikin hunnulla peitetty pää. "Äiti —?" pääsi häneltä ihmetyksen vallassa.
"Minä en saa unta", sanoi Ingebjørg. "Olen kävellyt ulkona. Pukeudu ja lähde alas minun kanssani."
Ingunn nousi tottelevasti ja pukeutui. Hän oli rajattomasti ihmeissään.
Ei ollut sentään kovin myöhä vielä. Sen huomasi ulos tullessa. Ilma oli kirkastunut. Kuu paistoi melkein pyöreänä eteläisen harjanteen laelta, punaisena kuin iltapilvi, antamatta vielä valoa.
Äidin käsi oli tulikuuma hänen tarttuessaan tyttären käteen. Ingebjørg veti neitoa mukanaan — kulki edestakaisin kartanon liepeillä, mutta ei puhunut juuri mitään.
— Kerran he jäivät seisomaan pellon aidan yli kumartuneina. Pellolla oli lammikko, jonka ympärillä kasvoi korkeata, rehevää ruohoa, joka kuvastui veteen, mutta keskellä sen pientä, kiiltävää pintaa välkkyi kilo — kuu oli nyt noussut korkealle ja oli vaalennut keltaiseksi ja kirkkaaksi.
Äiti katsoi alemmas, missä järvi ja talot uinuivat pehmeässä, vaaleassa udussa.
"Ymmärrätköhän sinä, mitä tämä merkitsee meille kaikille", sanoiIngebjørg.
Ingunn tunsi poskiensa kalpenevan ja muuttuvan kylmiksi äidin tätä sanoessa. Hän oli aina tiennyt sen, mitä isästä ja äidistä oli tietämistä; hän oli myös tiennyt, että nyt oli tulossa suuria tapahtumia. Mutta kulkiessaan tässä äitinsä kanssa ja huomatessaan, miten tämä oli järkyttynyt sisimpäänsä myöten, hän vasta käsitti, mitä kaikki oikeinmerkitsi. Hänen huuliltaan pääsi pieni äännähdys aivan kuin hiiren vinkaisu.
Ingebjørgin kärsineet kasvot vetäytyivät hymyn irveeseen, ja hän sanoi:
"Pelkäätkö sinä valvoa tänä yönä äitisi kanssa? Tora ei olisi kieltäytynyt jäämästä minun luokseni, mutta hän on sellainen hurskas, lempeä lapsi. Sitä sinä et ole — ja sinä olet vanhin", lopetti hän kiihkeästi.
Ingunn rutisti hentoja käsiään. Jälleen hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt nousemaan vähän korkeammalle tunturin rinnettä, josta näki hiukan laajemmalti maailmaa. Hän oli aina ollut selvillä siitä, etteivät vanhemmat olleet kovin iäkkäitä ihmisiä. Mutta nyt hän tajusi, että he olivat nuoria. Heidän lempensä, josta hän oli kuullut kerrottavan kuin mistäkin vanhan ajan tarinasta, saattoi syttyä uudestaan täyteen liekkiin, kuten tuli syttyy tuhan alla kytevistä hiilistä. Ihmetellen ja vastentahtoisesti hän aavisti isän ja äidin rakastavan toisiaan nytkin — samoin kuin Olav ja hän rakastivat toisiaan, mutta vain paljon kiihkeämmin — kuten virta on suurempi ja kuohuvampi lähellä suuta kuin ylhäällä lähteillään. Ja vaikka häntä kainostutti se, mitä hän nyt ymmärsi, hän tunsi myös ylpeyttä vanhempiensa tavattoman kohtalon johdosta.
Hän ojensi arasti kätensä sanoen:
"Kyllä minä valvon sinun kanssasi koko yön, äiti."
Ingebjørg puristi tyttärensä kättä.
"Jumalan täytyy auttaa Steinfinniä, että me saamme pestyksi pois häpeämme", hän sanoi kiivaasti, syleili tytärtään ja suuteli tätä.
Ingunn tarttui äitinsä kaulaan. Siitä oli hyvin kauan, kun tämä oli suudellut häntä. Se oli kuin osa sitä elämää, joka oli loppunut tuona yönä, jolloin Mattias oli tullut taloon.
Ei Ingunn ollut sitä kaivannutkaan — hän ei ollut ollut hyväileväinen lapsena. Se, mikä oli Olavin ja hänen välillään, oli aivan kuin jotakin uutta, minkä he olivat keksineet alusta alkaen. Se oli tullut kuin kevät — se ilmestyy jonakin päivänä kuin ihme, mutta kohta sen jälkeen tuntuu aivan kuin kesän pitäisi jatkua ikuisesti. Miten oli laita pellonpientarenkin? — Niin kauan kuin se pysyy paljaana kuivuneiden heinätupsujen ympäröidessä kiviä, joiden laidoilta lumi on sulanut, niin kauan se on vain kuin pieni harmaa penger sarkojen välissä — kunnes se äkkiä muuttuu yhdeksi ainoaksi reheväksi tiheiköksi, josta tuskin pääsee kahlaamaan läpi.
Ja nyt hänen lapsenmielensä keväinen hedelmättömyys oli muuttunut reheväksi ja kukintakykyiseksi. Hän painoi vilpoisen, pehmeän poskensa äidin luisevia kasvoja vasten ja sanoi:
"Minä valvonmielellänisinun kanssasi, äiti!"
Sanat kimmahtivat aivan kuin häneen itseensä —hänenhäntäytyi odottaa Olavia. Hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muualla tämän lähtiessä toisten kanssa matkaan illalla — hän ei ollut muistanut, että miesten hanke oli hengenvaarallinen. Hätä kouristi häntä — mutta tuntui vain väristyksenä sydänjuurissa. Hän ei voinut kuvitella, ettähänenomilleen saattoi todella tapahtua jotakin. —
Kuitenkin hän kysyi:
"Äiti —pelkäätkösinä?"
Ingebjørg Jonintytär pudisti päätään.
"En. Jumala on antava meidän voittaa, sillä meidän puolellamme onoikeus." Nähdessään tyttärensä ilmeen hän lisäsi, kasvoilla hymy, josta Ingunn ei pitänyt — se oli niin kummallinen ja ovela: "Katsohan, tyttäreni — on onni meille, että Maunu-kuningas kuoli nyt keväällä. Meillä on ystäviä ja sukulaisia niiden miesten joukossa, jotka nyt saavuttavat suurimman vallan — sanoo Kolbein. Ja heidän joukossaan on monta, jotka soisivat Mattiaksen — muistatko sinä, minkä näköinen hän on, ei, ethän sinä voi muistaa — hän on lyhytkasvuinen — niin, jotka soisivat hänen olevan päätä lyhyemmän. Ingebjørg-kuningatar ei pitänyt hänestä. Ymmärräthän sinä nyt, että muuten hän ei olisi parastaikaa Biridissä, kun kaikki ritarit ja paronit ovat kokoontuneet Bjørgviniin uuden kuninkaan kruunajaisiin."
Hän puhui puhumistaan heidän kävellessään aidan viertä pitkin. Ingunnin olisi kovin tehnyt mieli puhua äidille Olav Auduninpojasta, mutta hän ymmärsi äidin olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei hän välittäisi kuulla muusta. Jotakin hänen kuitenkin täytyi saada sanotuksi.
"Eikö ollut paha, ettei Olav ehtinyt noutaa kirvestään sitä ennen?"
"Kyllä sinun isäsi on pitänyt huolen siitä, että kaikilla niillä, jotka hän otti mukaansa, oli riittävästi aseita", sanoi talon emäntä. "Steinfinn ei olisi ottanut mukaan koko poikaa, mutta tämä pyysi itse —."
"Sinun on kylmä", sanoi äiti hetken kuluttua. "Ota vaippa yllesi —."
Ingunnin vaippa riippui yhä äidin tuvassa — hän ei ollut tuonut sitä sieltä viimeisten kahden viikon aikana, vaan käyttänyt Olavin juhlaviittaa päällysvaatetta tarvitessaan. Äiti seurasi häntä sisään. Hän puhalsi hiillokseen ja sytytti lyhdyn.
"Isäsi ja minun oli tapana muuttaa suureen parvitupaan nukkumaan kesäisin —; jos me olisimme maanneet siellä sinä yönä, jolloin Mattias hyökkäsi taloon, ei hän olisi voinut yllättää Steinfinniä äkkiarvaamatta. Meidän on turvallisinta nukkua siellä siihen asti kun Steinfinn saa maanrauhan."
Suureen parveen ei mennyt mitään ulkoportaita, sillä sitä käytettiin talonväen kalleuksien kätkönä. Ala-aitasta veivät vain tikapuut sisäteitse parvelle. Ingunn ei ollut käynyt siellä monta kertaa; jo siellä vallitseva ilmakin teki hänet juhlalliseksi. Sänkypatjojen ja nahkasien välissä riippui väkevähajuisia yrttipusseja — kaikki nuo katosta riippuvat tavarat näyttivät vähän kammottavilta. Seinävierillä oli suuria arkkuja. Ingunn valaisi lyhdyllä Olavin arkkua — se oli vaaleata lehmuspuuta ja kauniisti veistetty.
Ingebjørg aukaisi solaan vievän oven. Hän tyhjensi sängystä kaiken, mitä siihen oli pinottu, alkoi kaivella arkkuja ja rasioita, antaen tyttärensä valaista lyhdyllä — päästi sitten lattialle kaiken käsistään ja lähti ulos solaan.
Kuu oli ehtinyt niin kauaksi länteen, että sen valo välkkyi kultaisena siltana vedessä. Se oli painumaisillaan tummaa, sinistä pilvivuorta kohti — joku irtautunut kaistale kulki kuuta vasten muuttuen kultaiseksi.
Äiti palasi sisään ryhtyen jälleen penkomaan arkkuja. Hän oli vetänyt esiin silkkisen naisenpuvun — se oli vihreäpohjainen, keltakukallinen — lyhdyn valossa koko puku kuulsi kellastuneiden haavanlehtien värisenä.
"Tämän tahdon antaa sinulle —."
Ingunn niiasi ja suuteli äitinsä kättä. Hän ei vielä milloinkaan ollut omistanut silkkistä pukua. Valaanluisesta rasiasta äiti otti lisäksi vihreän samettinauhan, johon oli kiinnitetty kullattuja hopeanastoja. Hän asetti sen tyttären otsalle, työnsi sitä vähän alemmas ja sitoi nauhanpäät niskaan hiusten alle.
"Kas noin. Sinusta ei tullut niin kaunis kuin lapsena ollessasi luulimme, mutta sinä olet sievistynyt tänä kesänä. Voit ruveta käyttämään otsanauhaa, sinä olet nyt naimaikäinen neito, Ingunn."
"Niin, Olav ja minä olemme puhuneet siitä", uskalsi Ingunn virkkaa. Hän koetti vaistomaisesti puhua niin tasaisesti ja luonnollisesti kuin osasi.
Ingebjørg nosti katseensa — he olivat molemmat kyykkysillään erään arkun ääressä.
"Oletteko Olav ja sinä puhuneetsiitä?"
"Kyllä." Ingunn puhui yhtä tasaisesti kuin äsken: hän painoi hiljaa alas luomensa. "Me olemme nyt siksi vanhoja, että arvaamme teidän haluavan pian täyttää meitä koskevan sopimuksen."
"Ei se sopimus ollut sellainen", sanoi äiti, "ettei sitä voisi purkaa, jos te tahdotte. Pakottaa me emme aio teitä."
"Niin, mutta me olemme tyytyväisiä siihen, mitä te olette päättäneet", sanoi Ingunn kuuliaisesti. "Olemme puhuneet, että meistä on hyvä se, mitä isämme ovat sopineet."
"Vai niin." Ingebjørg katsoi miettien eteensä. "Kaipa siitä selvitään jollakin tavoin. —Pidätkösinä Olavista?" hän kysyi.
"Täytyyhän minun pitää hänestä. Olemme tunteneet toisemme kauan, ja hän on aina ollut hyvä meille kaikille ja tottelevainen teitä kohtaan."
Äiti nyökkäsi ajatuksissaan.
"Steinfinn ja minä emme ole tienneet, muistitteko te itse tuota sopimusta tai ajattelitteko sitä enää. Kai siitä selvitään tavalla tai toisella. Mutta te olette niin nuoria, ettette kai ole voineet kiintyä toisiinne kovin —. Onhan Olav kaunis poika. Ja Audunilta jäi rikkautta —."
Ingunn olisi mielellään puhunut enemmän Olavista. Mutta hän näki äidin vaipuneen taas syvälle omiin ajatuksiinsa.
"Me ajoimme syrjäteitä, isäsi ja minä, tullessamme tunturin yli", hän kertoi. "Vorsista lähdimme tasangolle ja sitten ratsastimme ylimpiä, kaukaisimpia laaksoja pitkin. Tunturilla oli vielä paljon lunta. Kerran meidän täytyi jäädä asumaan kiviseen onkaloon kokonaiseksi viikoksi. Se oli pienen järven laidassa, ja sillä kohden kulki jäätikkö virta — me kuulimme jäälauttojen kalisevan ja murskautuvan vedessä maatessamme onkalossa yöllä. Steinfinn uhrasi kultasormuksen sormestaan ensimmäisessä kirkossa, joka tiellemme ilmestyi — sattui olemaan messupäivä. Tunturikylän köyhät asukkaat olivat tuijottaa silmät päästään nähdessään meidät — me olimme lähteneet kaupungista sunnuntaivaatteissamme. Huonoiksihan ne olivat kuluneet — mutta siinä laaksossa ei kuitenkaan ennen liene sellaisia nähty —.
"Mutta uupunut morsian Steinfinnillä oli, kun hän saapui minun kanssani Hoviin. Silloin sinä jo olit minun sydämeni alla —."
Ingunn tuijotti kuin loihdittuna äitiinsä. Lyhty, joka paloi lattialla heidän molempien välissä, levitti himmeää valoa, ja Ingunn näki äidin hymyilevän omituisesti. Ingebjørg silitti tyttärensä päätä ja solutti hänen pitkiä palmikoltaan sormiensa lomitse.
— "Ja nyt sinä olet täysikasvuinen", lopetti hän.
Äiti nousi nyt paikaltaan ja ojensi tyttärelleen suuren, koruompeleilla kaunistetun peitteen käskien hänen ravistella sitä ulkona solassa.
"Äiti!" huusi tytär kovalla äänellä ulkoa.
Siellä oli jo melkein valoisa, ja taivaan laki oli kirkas ja korkea, mutta lähempänä maata oli pilviä ja usvaa. Luoteesta, järven toiselta puolen nousi korkea loimu, joka punasi usvaisen ilman laajalta alalta. Mustaa savua tuprusi esiin, ajautui ympäri ja sekoittui sumuun, taajentaen ja tummentaen sen pitkän matkaa tälle puolen harjun. Väliin näkyi itse lieska sen kohotessa korkealle, mutta palava talo oli piilossa metsäkielekkeen takana.
Hetken verran nuo kaksi naista tuijottivat sinne. Äiti ei lausunut sanaakaan, eikä neito rohjennut puhua. Sitten talon emäntä katosi sisään — ja heti tämän jälkeen Ingunn näki hänen juoksevan pihan yli pirttiä kohti.
Kaksi palvelusnaista syöksyi paitasillaan ulos ja lähti juoksemaan aidanviertä. Sitten tuli näkyviin Tora, vaalea tukka hulmuten hajallaan, ja äiti, taluttaen pieniä poikiaan, ja vähitellen kaikki talon naiset. Heidän huutonsa ja äänensä kuuluivat parveen, missä Ingunn oli.
Mutta kun he rupesivat työntymään parveen, hiipi hän ulos. Pää painuksissa ja kädet ristissä vaipan alla, jota hän piteli tiukasti ympärillään — hän olisi halunnut tekeytyä kokonaan näkymättömäksi — hän pujahti omaan aittaansa ja paneutui makuulle.