Itku purkautui väkisin — hän ei tiennyt, miksi hän oikeastaan itki niin hillittömästi. Mutta hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi ollut liian täynnä kaikkea sitä, mitä oli vyörynyt hänen sieluunsa tänä yönä. Hän ei kärsinyt toisia lähellään — silloin pääsi itku. Ja väsynyt hän oli myös. Olikin jo aamu.
Hänen herätessään aurinko paistoi ovesta sisään. Ingunn hyppäsi pystyyn ja veti paidan viereensä — hän kuuli hevosten töminää pihalta.
Neljä, viisi oman talon hevosta lönkytteli ruohoa pureksien satulasta riisuttuina. Olavin Elgsblakken oli niiden joukossa. Ja ylhäältä haasta kuului hirnuntaa. Palvelusneidot juoksentelivat pirtin ja tuvan väliä — ja kaikki olivat juhlapuvuissa.
Ingunn heitti vaipan ympärilleen ja juoksi itäparveen. Sinne oli siroteltu orjantappuraruusuja ja angervon oksia — se aivan salpasi henkeä. Hän ei ollut nähnyt kotiaan juhla-asussa sitten kun pikku tyttönä. Kylläkin juominkeja tuvassa ja ruokapitoja pyhinä — mutta ei kukkia lattialla. Silkkipuku ja kultanauha olivat Olavin arkulla. Ingunn otti ne käsivarrelleen ja juoksi takaisin.
Peiliä hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannut seisoessaan valmiiksi pukeutuneena aitassaan. Hän tunsi kultaisen otsanauhan painon hiuksillaan, katsoi pitkin vartaloaan, jota keltaisenvihreä silkki verhosi. Puku soljui pitkinä laskoksina povelta jääden viistämään maata, ja hopeavyö veti sitä vähän sisään vyötäisiltä. Se oli niin suuri ja avara, että hänen täytyi kannattaa sitä molemmin käsin astuessaan pihanurmen yli. Mieli riemua täynnä hän nyt tiesi olevansa aivan kuin joku kirkon veistetyistä kuvista. Pitkä, kaitaluinen, matalarintainen ja hentojäseninen sekä koruista säihkyvä.
Tuvassa ovella hän pysähtyi häikäistyneenä. Soihtuvalkeita paloi huoneessa, ja päivänpaiste virtasi sisään räppänän aukosta, niin että orsien alla aaltoileva savu näytti taivaansiniseltä. Ja pöydällä seisoi palavia kynttilöitä isännänistuimen edessä. Siinä istui hänen äitinsä isän vieressä ja äiti oli pukeutunut punaiseen silkkiin. Hunnun sijasta, jonka Ingunn oli tottunut näkemään hänen päässään, oli hänellä nyt valkoinen kangistettu aivinapäähine; se kohosi otsalta korkeana kuin kruunu ja jätti takaraivon paljaaksi; hiussykerö välkkyi kultaisena kirjavan hiusverkon sisällä.
Muut naiset eivät istuneet pöydässä; he kulkivat edestakaisin ruokaa ja juomaa kantaen. Ingunn otti myös kannun; hän kantoi sitä korkealla oikeassa kädessään kannattaen vasemmalla hametta ja koettaen astua niin sirosti ja pehmeästi kuin suinkin — vatsa kauniisti kaarella, hartiat alas vedettyinä, jotta povi näyttäisi hennommalta. Kaula oli eteenpäin taipunut, pää taas kallellaan kuin kukka vartensa nenässä. Näin hän kulki eteenpäin niin keveän liitelevästi kuin osasi.
Mutta miehet olivat jo puolijuovuksissa ja varmaan väsyneetkin yön toimista; kukaan ei huomannut häntä sanottavasti. Isä nauroi, kun hän kaatoi hänelle olutta. Hänen silmänsä olivat kiiltävät ja jäykät, ja kasvot punottivat tummina hänen pörröisen, kellanruskean tukkansa alla — ja nyt Ingunn huomasi hänen kantavan toista kättään siteessä rintaa vasten. Hänellä oli paras viittansa ahtaan nahkatakin päällä, joka näkyi haarniskan alta. Useimmat miehet näyttivät istuutuneen pöytään siinä kunnossa, missä he olivat satulasta noustessaan.
Isä antoi merkin, että hänen oli kaadettava juomaa Kolbeinille ja hänen kahdelle pojalleen Einarille ja Haftorille; he istuivat Steinfinnin oikealla puolella.
Hänen vasemmalla puolellaan istui Arnvid. Hän oli punainen, ja hänen tummansiniset silmänsä välkkyivät kuin metalli. Hänen kasvonsa nytkähtelivät, kun hän tuijotti nuoreen sukulaisneitoon. Ingunn ymmärsi, ettähänainakin piti häntä kauniina tänä iltana, ja hän hymyili ilosta kurottuessaan yli pöydän ja kaataessaan hänelle.
Kun hän tuli siihen, missä Olav Auduninpoika istui ulommaisella penkillä, hän ahtautui tämän ja hänen vierustoverinsa välitse kallistamaan juomaa seinäpenkillä istuville. Silloin poika tarttui häneen kiinni alhaalta polvien kohdalta ja likisti häntä itseään vasten pöydän suojassa, niin että juoma läikähti kannusta maahan.
Ingunn huomasi heti hänen olevan juovuksissa. Olav istui syrjittäin penkillä, jalat kaukana toisistaan, pää käsivarren nojassa ja kyynärpää kaukana pöydällä ruokien keskellä. Se oli niin tavatonta, ettei Ingunn voinut olla nauramatta — toisten oli ollut tapana kiusoitella Olavia siitä, että hän istui aina yhtä hiljaa ja tanakasti, olipa juonut miten paljon hyvänsä. Jumalanvilja ei pystynyt häneen, sanoivat muut.
Mutta tänä iltana olut oli vienyt voiton hänenkin jäykkyydestään. Ingunnin aikoessa kaataa hänelle olutta Olav kävi kiinni hänen käsiinsä, laski kannun huulilleen ja joi sen reunasta kaataen päälleen, niin että hirvennahkapanssari ryvettyi rinnalta.
"Juo sinäkin vuorostasi", hän sanoi katsoen Ingunnia nauraen kasvoihin — mutta hänen silmänsä olivat niin kummalliset ja vieraat, niissä välkkyi valloilleen päästetty viileys. Ingunn joutui hämmennyksiin, mutta kaatoi olutta hänen pikariinsa ja maistoi siitä; silloin Olav taas tempasi hänestä kiinni pöydän alla, niin että tyttö oli vähällä kaatua hänen syliinsä.
Olavin vieruskumppani otti kannun heidän käsistään sanoen:
"Kuulkaapas, te kaksi siinä — jättäkääpäs vähän juomista meillekin."
Ingunn meni täyttämään kannua — ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Ja hämmästyksekseen hän huomasi vapisevansa kauttaaltaan. Hän arveli pelästyneensä Olavin kiihkeyttä, mutta tämä veti häntä myös puoleensa aivan uudella tavalla — se oli kuin suloisesti kalvavaa uteliaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Olavia semmoisena. Mutta se oli niin kirpaisevan hauskaa — tänä iltana kaikki oli toisenlaista kuin tavallisesti. Kulkiessaan tarjoillen hänen täytyi vähän väliä saada hipaista Olavia, jotta tämä sitten saisi tilaisuuden varastaa noita kovakouraisia, salaisia hyväilyjä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi vetänyt jonnekin —.
Kukaan ei ollut huomannut, että ulkona pimeni, ennen kuin räppänästä alkoi sataa sisään. Heidän täytyi sulkea se. Silloin Ingebjørg käski tuomaan lisää valoa. Miehet nousivat pöydästä; jotkut lähtivät komeroihinsa nukkumaan, mutta toiset istuivat takaisin juomaan ja puhelemaan naisten kanssa, jotka nyt vasta ehtivät ajatella ruokaa.
Arnvid ja Einar Kolbeininpoika, Ingunnin serkku, kävivät hänen viereensä, ja Einar alkoi kertoa hänelle tarkemmin retkestä.
He olivat purjehtineet itäistä rantaa joelle asti, ja sieltä he lähtivät toiselle puolen Vingarheimiin, joten he saapuivat ratsain Mattiaksen taloon pohjoiselta suunnalta. Se näyttäytyi muuten turhaksi, sillä Mattiaksella ei ollut vartijoita ulkona.
"Hän ei näy uskoneen Steinfinnin täydellä todella aikovan hyökätä hänen niskaansa", sanoi Einar halveksuvasti. "Eihän sitä sovi ihmetellä — onhan siitä jo kauan puhuttu ja onhan sitä odotettu — kai hän ajatteli, että koska Steinfinn oli jaksanut kestää häpeää kuusi vuotta, hän kestäisi varmaan seitsemännenkin —."
"Minä muistelen kuin olisin kuullut selloisen puheen Mattiaksesta,että hän karkasi maasta, koska pelkäsi Steinfinniä", sanoi nyt OlavAuduninpoika, joka oli liittynyt seuraan. Ja hän tunkeutui Arnvidin jaIngunnin väliin.
"Niin, ja Steinfinn on laiska; hän istuu rauhassa pensaan alla, kunnes lintu käy istumaan aivan hänen päänsä päälle —."
"Sinä taidat tarkoittaa, että hänen olisi pitänyt nostaa valituksia ja riitoja kuten sinun isäsi."
Arnvid asettui välittäjäksi ja sai heidät pysymään sovussa. Einar jatkoi:
He pääsivät huomaamatta pihalle, ja muutamia miehiä asettui vahdeiksi niiden rakennusten eteen, joissa voitiin ajatella miehiä nukkuvan, mutta Steinfinn ja Kolbeininpojat lähtivät Arnvidin, Olavin ja viiden rengin kera päätupaa kohti. Kolbein jäi ulos. Sisällä nukkuvat miehet kavahtivat hereille, kun ovi murrettiin auki — jotkut alastomina ja jotkut alusvaatteisillaan, mutta kaikki etsien aseitaan. Siinä oli Mattias ja muuan hänen ystävänsä, talon vuokramies ja hänen keskenkasvuinen poikansa sekä kaksi renkiä. Syntyi lyhyt ottelu, mutta uniset talon miehet joutuivat pian tappiolle. Sitten kohtasivat Steinfinn ja Mattias toisensa.
"Olipa tämä yllätys — sinäkö se todellakin olet kululla näin anivarhain aamulla, Steinfinn", sanoi Mattias. "Sinulla oli ennen hyvä unen lahja, muistaakseni ja niin kaunis vaimokin vierelläsi."
"Hän juuri lähetti minut tänne tuomaan terveisiä sinulle", sanoi Steinfinn. "Hän ihastui sinuun silmittömästi, kun viimeksi meillä kävit — eikä hän ole voinut unohtaa sinua sen jälkeen. — Mutta pane nyt päällesi", virkkoi hän "minusta on aina ollut kunnotonta koskea alastomaan mieheen." Mattias lensi tummanpunaiseksi nuo sanat kuullessaan, mutta kysyi sitten välinpitämättömäksi tekeytyen:
"Onko minun lupa ottaa rautapaitanikin — koska kerran näyt tahtovan osoittaa jalomielisyyttä?"
"Ei", vastasi Steinfinn. "Sillä minä en ole ajatellut päästää sinua hengissä kohtauksestamme. Mutta minä voin kernaasti riisua omani."
Steinfinnin riisuessa haarniskaansa piteli Kolbein, joka nyt oli tullut sisään, ja eräs miehistä Mattiasta. Se ei ollut tämän mieleen, mutta Steinfinn sanoi nauraen: "Sinä taidatkin olla kutkuisempi kuin minä — sinä et siedä kosketettavan paljaaseen nahkaasi!" Tämän jälkeen antoi Steinfinn Mattiakselle aikaa pukeutua ja vielä ottaa kilvenkin suojakseen. Sitten he hyökkäsivät vastakkain.
Nuoruudessa Steinfinniä oli pidetty mitä taitavimpana aseenkäyttäjänä, mutta tuo taito oli unohtunut viime vuosina; kävi pian ilmi, että Mattias, vaikka oli pieni ja hintelä, voittaisi vastustajansa. Steinfinnin täytyi peräytyä askel askeleelta; hän alkoi hengittää raskaasti — ja äkkiä Mattias antoi hänelle iskun, joka esti häntä käyttämästä oikeata kättään. Steinfinn vaihtoi miekan vasempaan käteen — molemmat miehet olivat aikaa sitten viskanneet pois hylyiksi hakatut kilpensä. Mutta nyt alkoi Steinfinnin miehistä heidän isäntänsä asema näyttää pahalta, ja Kolbeinin viittauksesta juoksi eräs hänen miehistään Steinfinnin rinnalle. Mattias joutui siitä vähän hämmennyksiin, ja silloin Steinfinn antoi hänelle surmaniskun.
"Mutta taistoon otti osaa vain kaksi miestä, me näimme sen kaikki", sanoi Arnvid.
Tällä välin oli sattunut semmoinen ikävyys, että jotkut Steinfinnin mukana olleista vierasseutuisista huovimiehistä tahtoivat ryöstää, ja toiset pidättivät heitä. Tämän nujakan kestäessä joku oli päässyt pistämään tulen tuohipinoon, joka oli kartanorakennuksen ja erään aitan välisessä kapeassa sodassa. Syyllinen oli varmaankin Tjostolf-ilkimys, johon kukaan ei luottanut, ja hän oli myös varmaan kantanut tuohia parvelle, sillä yhtäkkiä koko aitta oli ilmiliekissä, vaikka hirret ja katto olivat märät ja turvonneet sateen jälkeen. Ja tuli tarttui myös kartanorakennukseen. Heidän täytyi kantaa ulos Mattiaksen ruumis ja päästää muut miehet menemään.
Nyt alkoi naapuritaloista kerääntyä miehiä paikalle, ja joukko talonpoikia hyökkäsi heidän niskaansa. Kummallakin puolen haavoittui muutama mies, mutta ei tiettävästi kukaan hengenvaarallisesti.
"Tulipaloa ja talonpoikia meidän ei olisi tarvinnut saada niskoillemme", sanoi Einar, "ellei Steinfinn olisi tahtonut esiintyä uroona ja näytellä ritaritapoja."
Olav ei ollut voinut koskaan sietää Einar Kolbeininpoikaa. Tämä oli kolme vuotta häntä vanhempi ja oli aina ollut kiusanhaluinen ja ilkeä nuorempia poikia kohtaan. Olav vastasi siis hänelle jotakuinkin pilkallisesti.
"Siitäasiasta ei ainakaan kukaan nostaisi käräjäjuttua sinun isääsi tai teitä veljeksiä vastaan — kukaan ei uskoisi Kolbein Borghildinpojan yllyttäneen velipuoltaan tarpeettomaan ylpeyteen."
"Varo itseäsi, nulikka — isää on aina nimitetty Hovin Toren pojaksi. Meidän sukumme on yhtä hyvää juurta kuin Aasan jälkeläiset — muista se, Olav. Äläkä sinä sormeile siinä minun sukulaisneitoani — ota paikalla kätesi hänen sylistään, ja sukkelaan!"
Olav ponnahti seisoalleen, ja he ryntäsivät vastakkain. Ingunn ja Arnvid juoksivat erottamaan heitä. Silloin Steinfinn kohosi paikaltaan vaatien sananvuoroa.
Talonväki, miehet ja naiset sekä vieraat, kerääntyivät pöydän ympärille. Steinfinn seisoi nojaten vaimonsa olkapäähän — hän ei enää ollut punainen kasvoiltaan, vaan valkoinen, ja hänen silmänsä olivat kuopalla. Multa hän puhui hymyillen, pysyttäytyen suorana:
"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle retkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta sisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo, olemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden tapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että miehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta minä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen vaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin väsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät teitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja iloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja minä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän luotanne —." Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti, hän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän poistuessaan tuvasta.
Muutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa puukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni itsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että Steinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.
Kaikki seurasivat isäntäväkeä ulos — jäivät seisomaan äänettöminä ryhminä katsellen tuota komeata, kaunista avioparia, joka astui yhdessä parvea kohti sateisessa kesäillassa. Useimmat huomasivat, miten Steinfinn pysähtyi ja näkyi puhuvan kiihkeästi vaimolleen. Tämä sanoi jotain vastaan ja koetti estellä häntä jostakin, mutta Steinfinn kiskaisi irti siteen, jolla haavoittunut käsi oli kiinnitetty rinnalle — viskasi sen kärsimättömästi luotaan. Ja sitten he kuulivat hänen nauraen astuvan edelleen.
Miehet pysyivät hiljaisina vielä sittenkin, kun olivat palanneet sisään, vaikka Grim ja Dalia antoivat kantaa pöytään lisää juomia ja panivat uusia puita liedelle. Irtonaiset penkit ja pöytä siirrettiin syrjään. Mutta useimmat miehistä olivat väsyneet ja näyttivät kaipaavan eniten unta. Joku lähti pihamaalle tanssiakseen, mutta palasi heti sisään takaisin; taivas saattoi antaa vettä milloin tahansa, ja nurmi oli märkä.
Ingunn istui yhä edelleen Arnvidin ja Olavin välissä, ja Olav oli laskenut kätensä hänen syliinsä.
"Silkkiä", sanoi hän silittäen tytön polvea. "Silkki on niin kaunista", hän toisti yhä uudestaan.
"Sinä puhut puuta heinää", sanoi Arnvid kärtyisästi. "Kohta nukut siihen paikkaan — mene maata!" Mutta Olav pudisti päätään ja nauroi hiljaa itsekseen:
"Minä menen sitten kun tahdon —."
Sillä aikaa oli osa miehistä riisunut miekkansa ja asettunut tanssiriviin. Haftor Kolbeininpoika tuli Arnvidin luo ja pyysi tätä laulamaan. Mutta Arnvid esteli — häntä väsytti, sanoi hän. Olav ja Ingunn eivät myöskään halunneet ottaa osaa tanssiin; he sanoivat, etteivät he tunteneet tätä laulua — se oli toista murretta.
Einar seisoi ylinnä tanssirivissä paljastettu miekka oikeassa kädessä. Tora piti hänen vasemmasta kädestään ja oli laskenut toisen kätensä seuraavan miehen olalle. Näin he seisoivat pitkässä rivissä, vuorotellen mies ja nainen, miehet paljastettu miekka kädessään. Se näytti hyvin kauniilta. Einar alkoi laulaa:
Miekoin iskekäämme —
Rivi siirtyi kolme askelta oikeaan. Sitten miehet astuivat vasempaan, jolloin naisten oli astuttava askel takaperin, niin että miehet jäivät seisomaan riviin heidän eteensä. Nyt he ristivät miekkansa vuorotellen polkien tahtia paikallaan, kunnes naiset juoksivat esiin aseiden alitse tasoittaen rivin jälleen. Einar lauloi esisäkeen:
Miekoin iskekäämme — Nuori olin silloin kun Øresundin luona ruokin sudet ahnaat —
Kävi ilmi, ettei kukaan tanssijoista ollut aivan varma askeleista. Kun naisten oli juostava esiin miekkojen alitse, oli heidän vaikea seurata miesten polkemaa tahtia. Tilakin oli aivan liian ahdas tulisijan ja kattoa kannattavan patsasrivin välissä, joka erotti makuukomerot tuvasta.
Arnvid, Olav ja Ingunn, jotka olivat istuneet päätypenkillä, nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin. Ja kun leikki yritti katketa kesken jo toisessa säkeessä, huudettiin joukosta taas Arnvidia mukaan. Kaikki tiesivät Arnvidin osaavan koko tanssin, ja hänellä oli mitä kaunein ääni.
Kun hän nyt tarttui miekkaansa, veti sen esiin ja asettui ylimmäksi tanssiriviin, syntyi heti parempi järjestys. Olav ja Ingunn sijoittuivat heti hänen viereensä.
Arnvid johti niin varmasti ja sulavasti, ettei sitä olisi osannut arvatakaan, kun katsoi hänen korkeahartiaista, kumaraa vartaloaan. Hän ryhtyi laulamaan täyteläisellä, kirkkaalla äänellään naisten keinuessa edestakaisin risteilevien miekkojen alitse.
Miekoin iskekäämme — Hildin leikki alkoi Odinin kun luokse urhojoukko saapui. Terä pystyi miekan tanterella Ivan —.
— Nyt meni leikki sekaisin, sillä Olavin ja Einarin välissä ei ollut ketään naista. Laulu täytyi keskeyttää, ja Einar vaati Olavia menemään pois; he riitelivät, kunnes eräs vanhemmista rengeistä lupasi antaa paikkansa. Ja Arnvid sai leikin jälleen käyntiin:
Miekoin iskekäämme— — —Rauta kalskui rautaanSkarpeskjerin luona —
— Mutta koko ajan tahtoi syntyä epäjärjestystä riveissä. Ja kun laulu ehti pitemmälle, ei kukaan muu kuin Arnvid enää osannut sanoja — joku saattoi vain tuntea säkeen sieltä, toisen täältä. Olav ja Einar torailivat koko ajan — ja ylä-äänessä oli liian vähän laulajia. Arnvid oli väsynyt, ja hän sanoi saaneensa retkellä pari naarmua, joita alkoi vihavoida, kun hän oli liikkeellä.
Silloin rivi hajosi. Joku viskautui makuusijalleen — toiset jäivät seisoskelemaan puhellen ja haluten lisää juomista — tai tahtoen tanssia, mutta jonkun uudemman sävelen mukaan, minkä tahtia oli helpompi seurata. —
Olav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäinIngunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.
"Tule, mennään sinun aittaasi puhelemaan", kuiskasi hän.
Käsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan, syöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään huohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin luvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.
Ingunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen hiuksiaan. "Sinä käryät palaneelta", mutisi hän. — "Älä, älä", rukoili hän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.
"En — en — minä menen heti", kuiskasi Olav takaisin, "nyt minä menen", höpötti hän.
"Niin —", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja pyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän molempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien tavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken entisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet tähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota — heillähän oli vain toisensa —.
Ingunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen auenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja poika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki leukansa hänen olkapäähänsä.
Sitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin kanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.
He kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi salamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.
Reidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo kaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.
Tyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli Ingunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen raskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä — he ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav ja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet suuresta vaarasta.
Olav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän tunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon yhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden ojentuessa sitä kohti.
Seinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen lapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun — hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois hänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei mitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen auvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että jos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon livahtaminen.
Sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas parvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä aika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.
Viimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja raotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi olla tunti auringonnousuun.
Pukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa menneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle vieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli tuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon tilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi terävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen viattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin tarhasta.
Hän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänentäytyilähteä. Mutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa tuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä hän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään oli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa tuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo outo kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli niin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin saattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.
Ei milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä Ingunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän enemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti kädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.
Tyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän tarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen, vartalo taipuneena tyttöä kohti.
Ingunn koukistui kokoon hänen ympärilleen, veti hänet laihojen käsivarsiensa syleilyyn, ja Olavin täytyi, ollessaan tällä tapaa polvillaan kasvot Ingunnin ihmeellistä, silkinhienoa, pehmoista ihoa vasten painautuneina, purra hammasta ollakseen itkuun purskahtamatta. Hänestä tuntui keventävältä ja nöyryyttävältä, että Ingunn oli niin hyvä ja lempeä, ei vaikeroinut eikä moittinut häntä. Tulvillaan hellyyttä, häpeää, surua ja onnea hän ei tiennyt mitä tehdä.
Silloin kuului pihalta ulvahdus — pitkä, kaamea koiran ulina.
"Se on Erp", kuiskasi Olav. "Se ulvoi samalla lailla jo illalla.Mitenkähän se on päässyt ulos taas". Olav hiipi ovelle.
"Olav — ethän sinä lähde minun luotani?" huusi Ingunn peloissaan nähdessään Olavin pukeneen vaatteet ylleen ja olevan ulos menossa.
"Minun täytyy pitää varani — että pääsisin huomaamatta", kuiskasi hän vastaukseksi. "Mokoma rakki, herättää kohta koko talon."
"Olav, Olav, älä jätä minua —" Ingunn nousi polvilleen sängyssä. Ja kun Olav juoksi takaisin käskien häntä olemaan hiljaa, tarttui Ingunn hänen kaulaansa ja pidätti häntä väkisin. Vaistomaisesti Olav käänsi päänsä syrjään irrottaessaan hänen kätensä kaulaltaan; hän veti vuodevaatteen Ingunnin yli ja peitti hänet sillä.
"Etkö sinä ymmärrä, että minun täytyy mennä", kuiskasi hän. "Asiat ovat hullusti jo muutenkin."
Silloin Ingunn purskahti rajuun itkuun — hän viskautui alas sänkyyn ja itki pakahtuakseen. Olav peitti hänet leukaa myöten, seisoi neuvottomana pimeässä ja pyysi kuiskaten, ettei hän itkisi niin. Viimein hän laskeutui polvilleen, kiersi kätensä Ingunnin kaulan alle — ja tytön itku hiljeni hiukan.
Koira ulvoi ja ulisi pihalla kuin villitty. Olav alkoi tyynnytellä tyttöä: "Älä itke, rakas Ingunn — älä itke niin —", mutta hänen kasvonsa olivat jäykät ja kovat jännityksestä.
— Tuollainen koiran ulvonta ennustaa kuolemaa tai onnettomuutta. Ja ollessaan tässä kyykkysillään maassa aamukylmässä, itkevä tyttö rintaansa vasten painettuna ja alkaessaan tulla yhä enemmän järkiinsä, hän vähitellen muisti asian toisensa jälkeen.
Hän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin Mattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet ajatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo; Steinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta kirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät olleetaivanvaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän käsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen — miltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin — ja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli täytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän oli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää yötä.
Nyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään. Hän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana — ollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut häntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun Steinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton pohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi huonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika tuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli noussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav tunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän, Olav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää. — Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi kurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo tapahtunut. —
Hän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta ulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden aikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen nuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi pystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän oli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen vastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta jotenkin selvittäisiin.
Vihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja koettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi karannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.
Olav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle hiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja sysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi kasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle ja kurkisti solaan.
"Ketään ei ole pihalla nyt, — nyt minun täytyy pujahtaa ulos", hän sanoi.
Silloin Ingunn huusi vaikeroiden:
"Ei, ei, älä mene — minua pelottaa niin kauheasti jäädä tänne yksin."
Olav ymmärsi olevan turhaa tyynnytellä häntä puheilla.
"Nouse ylös sitten ja pukeudu", hän kuiskasi. "Jos meidät nähdään yhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa."
Hän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat kädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä katsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä nouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta ja sateesta.
Hän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet, jotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden ilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla pettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet leikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi rotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin, niin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti hän lohdutella itseään. —
Sitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon ja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen häpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta oli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin kaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin kunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi häämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet tuon kunnian arvoisia.
Se, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin tekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden sankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä vene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla — ennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.
Heidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta vähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä päivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä, siihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta ehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu edessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa — jotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi varakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen sellaisten suorittamisessa.
Kun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta katsoa häneen: "Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi meidät", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:
"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat tarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän apua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi suuri onnettomuus", hän jatkoi alakuloisesti, "jos hän — tai kukaan — saisi tietää tästä."
Oli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä Olav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä nousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen visertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo melkein päättynyt.
"Nyt se on siinä taas!" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut uudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi siinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli aina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut kiinni.
Arnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei saanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se luikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.
"Ettekö te kaksi ole olleetkaan nukkumassa?" kysyi Arnvid kesken kaiken nuorilta, katsoen toisesta toiseen.
Ingunn lehahti tulipunaiseksi ja kääntyi kiireesti toisaanne. Olav vastasi:
"Emme, — me istuimme parvessa puhelemassa ja sitten me nukuimme paikallemme emmekä heränneet ennen kuin tämä koira herätti meidät."
Nyt ilmestyi ulos enemmänkin väkeä, sekä miehiä että naisia, ihmettelemään koiraa. Viimeksi tuli Kolbeinkin.
Ylhäällä isonparven solassa näkyi vilahdukselta Steinfinn Torenpojan pää — mutta hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettei niitä ollut tuntea entisiksi. Hän huusi jotakin — sitten hän katosi, näytti kaatuvan takaperin.
Kolbein riensi aittaa kohti, mutta sen ovi oli lukossa. Arnvid juoksi perästä, ja toiset auttoivat Kolbeinin Arnvidin hartioille; sieltä hän heilautti itsensä solaan. Heti tämän jälkeen hän kumartui kaiteen yli kasvot vääristyneinä ja äänsi:
"Hänestä on juossut verta — kuin tapetusta tammasta — tänne joku teistä. Ei tyttäriä —", lisäsi hän täristen kuin horkassa.
Heti tämän jälkeen hän aukaisi aitan oven sisältäpäin. Arnvid ja pari talon miestä meni sisään. Tora ja palvelusneidot lähtivät mäkeä alas hakemaan vettä ja viiniä, pellavakääreitä ja voidetta.
Arnvid Finninpoika ilmestyi ovelle — ja koko se kauhu purkautui ähkäykseksi, kun he näkivät hänet. Arnvid kulki kuin unessa — sitten hän keksi Olav Auduninpojan ja viittasi tätä luokseen.
"Ingebjørg —". Hänen leukansa tutisi, niin että hampaat kalisivat."Ingebjørg on kuollut. Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja!
"Vie Ingunn — ja Tora ja pojat — tupaan. Kolbein tahtoo, että minä sanoisin sen heille."
Hän kääntyi ja meni edeltä mäkeä alas.
"Entä Steinfinn —?" kysyi Olav nopeasti ja kiihtyneenä. "Jumalan nimessä — eihän hän vain — eihän hän oletappanutvaimoaan?"
"En minä tiedä —". Arnvid näytti olevan kaatumaisillaan. "Hän makasi kuolleena sängyssä. Steinfinnin haava on auennut — verta on vuotanut virtanaan. En tiedä muuta —."
Olav kääntyi kiireesti Ingunnin puoleen, joka tuli häntä kohti — ojensi kätensä aivan kuin pysähdyttääkseen hänet ja toisti Arnvidin sanat:
"Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja, Ingunn — nyt sinun täytyy koettaa — koettaa turvautua minuun, rakkaani!"
Hän tarttui Ingunnia käsivarteen ja talutti häntä eteenpäin — tämä oli alkanut itkeä hiljaa ja sydäntäsärkevästi, aivan kuin lapsi, joka ei uskalla jättäytyä pelon valtaan.
Päivemmällä Olav istui neitojen kanssa tuvassa. Arnvid kertoi kaiken, mitä Steinfinn oli kyennyt sanomaan vaimonsa kuolemasta. Olav oli istunut julkisesti käsi Ingunnin ympärillä — hän ei tajunnut tekevänsä niin.
Steinfinn ei tiennyt itsekään paljoa. Ennen kuin he olivat paneutuneet levolle oli Ingebjørg hoitanut hänen käsivarttaan. Itse hän oli nukkunut levottomasti ja hourinut yöllä, mutta tuntui muistavan vaimonsa nousseen vuoteesta pari kertaa; tämä oli tuonut hänelle juotavaa —. Sitten hän oli herännyt koiran ulvontaan ja — silloin Ingebjørg makasi kuolleena seinän puolella.
Ingebjørgia oli joskus viime vuosina vaivannut pyörrytys. Ehkä saavutettu hyvitys oli käynyt liiaksi hänen voimilleen, arveli Arnvid. Ingunn painoi itkien päänsä Olavin syliin, ja tämä silitti hänen selkäänsä. Ensi hädässä oli hän — ja varmasti myös toiset — ajatellut paljon pahempaa. Vaikka Jumala tiesi, miksi Steinfinn olisi toivonut vaimonsa kuolemaa. Arnvidin puhe ainakin oli päästänyt heidät siitä jähmettävästä pelosta. Muuan ajatus pyrki nyt väkisin Olavin mieleen: hän koetti karkottaa sen, se oli häpeällistä, mutta —. Steinfinn oli sanonut, että hän luuli pian saavansa seurata vaimoaan. Jos kävisi niin, ei hän eikä Ingebjørg milloinkaan saisi tietää hänen pettäneen heitä. Olav ei mahtanut sille mitään, että hän tunsi jännityksen lauenneen; häntä raukaisi omituisesti, mutta tuntui turvallisemmalta —.
Silmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi. Kohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut naisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat näyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos päivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta nahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat Arnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta ja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat kiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat seisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei jaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa syntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut oman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.
Hänen ajatuksensa ei jaksanut sulattaa tätä kaikkea — ja jälleen häntä huimasi. Ja kun Steinfinnin lapset turvautuivat häneen, nyt kun ei kukaan muu talon väestä joutanut huolehtimaan heistä, hän löysi jonkinlaista lohtua siitä, että sai hoivata näitä kuin vanhempi veli.
Tora itki paljon ja puhui paljon. Hän oli aina ollut ymmärtäväisin ja ajattelevaisin näistä sisaruksista. Hän kertoi Olaville kuinka raskaalta hänestä tuntui, etteivät vanhemmat olleet saaneet nauttia yhteistä onnea pitkien, syyttömästi kärsittyjen surun ja häpeän vuosien jälkeen. Olav huomautti, että olisi ollut paljon pahempaa, jos Ingebjørg olisi kuollut ennen kuin Steinfinn oli suorittanut kostonsa. Tähän Tora arveli, että hyvitys saattoi käydä kalliiksi muutenkin. Hän oli myös huolissaan äitinsä sielun tilasta ja omasta sekä sisarustensa parhaasta, jos Kolbein saisi jatkuvasti hoitaa heidän asioitaan. Hän ei luottanut varsin paljon setänsä älyyn.
Olav tuumi tähän, että Kolbein oli osoittanut uskollista sukulaismieltä ainakin Steinfinniä kohtaan; Mattiasta ei oltu tapettu syyttä, ja tulipalo oli vahinkoteko. Ingebjørg oli myös elänyt hurskaasti ja kristillisesti viime vuosina; täytyihän jokaisen huomata se. Hän oli saanut kauniit hautajaiset. Kukaan ei ilmoittanut lapsille, mitä toiset ihmiset tuumivat: että jos Torfinn-piispa olisi ollut kotona, olisi ollut epätietoista, olisiko hänet saatettu multaan niin suurella kunnialla, ennen kuin oli käynyt selville, oliko vainaja ollut mukana murhaneuvotteluissa vai ei.
Lohtusanansa Olav oli saanut parhaasta päästä Arnvid Finninpojalta. He olivat vuodetoverit, ja milloin Arnvid ei valvonut sairaan sukulaisensa luona, makasivat nämä nuoret miehet yhdessä puhellen myöhään yöhön.
Olavia, kuten muutakin talon väkeä lohdutti se, että Steinfinn kantoi kohtalonsa niin kauniisti ja miehekkäästi. Hän oli menettänyt paljon verta, mutta hänen haavansa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden olisi luullut tuottavan kuoleman suurelle, väkevälle miehelle. Mutta Steinfinn sanoi tietävänsä, että hänen täytyi kuolla, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Ja se oli Olavin mielestä tavallaan kaiken sen sopivin loppu, mitä täällä Frettasteinissä oli tapahtunut. Olisi ollut vielä kummallisempaa, jos Steinfinn ja Ingebjørg nyt olisivat alkaneet elää uudestaan entistä huoletonta elämää — kaiken sen jälkeen mitä he olivat kokeneet.
— Eivätkä he olleet saaneet tietää siitä uudesta häpeästä, joka oli kohdannut heidän tytärtään. Siitä tilinteosta hän vapautuisi —.
Lopulta häntä kiusasi eniten huoli Ingunnista. Se oli alituinen piina ja kiusa — Ingunnin suru oli aivan sanaton ja hiljainen. Hän istui haudanhiljaisena vieressä, kun Olav ja Tora puhuivat. Silloin tällöin hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä, huulet alkoivat väristä hiljaa ja suruisasti — itku puhkesi esiin, mutta hän ei äännähtänyt — se oli niin yksinäistä ja kaukaista epätoivoa, ettei sitä sietänyt katsoa. Miks'ei Ingunn voinut surra ja puhua ja hakea lohdutusta toisilta, kuten hekin? Toisinaan hän tunsi tämän katsovan häntä, mutta kääntäessään päänsä sinnepäin hän näki tytön silmissä aran, avuttoman katseen — joka heti kääntyi muuanne. Hänen korvissaan soi lakkaamatta muuan noista uusista tanssilauluista, joita hän oli kuullut kirkolla viime talvena — hän ei tahtonut ajatella sitä, mutta — se kuului: "vai suretko mennyttä kunniaas' —".
Hän oli usein vähällä suuttua Ingunnille siitä, ettei tämä suonut hänen unohtaa kokonaan tuota mustaa, yöllistä tunnetta, joka oli käynyt häntä kurkkuun, vaikka hän nyt suri ja katui syntiinlankeemustaan.
Mutta hän piti varansa nyt, koetti olla häntä kohtaan kuin hyvä veli. Hän oli karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa tuon aamun jälkeen. Ja hän tunsi itsensä varmemmaksi ja hänellä oli parempi omatunto, sillä hän oli saanut Toran suostuttamaan Ingunnin makaamaan jälleen sisarensa kanssa pirtissä.
Toran huostassa hän arveli Ingunnin olevan paremmin turvattuna häneltä itseltäänkin.
Eräänä iltana Olav tuli ratsastaen metsän läpi mäkeä alas — hän oli käynyt asialla Grimin karjatuvalla. Iltarusko oli vaipumassa kuusenlatvojen taa hänen tullessaan sille kohdalle, missä polku kulkee lammen ruoikonpuoleista rantaa hiukan pohjoiseen kartanosta. Metsä kohosi jyrkkänä tuon pienen ruskean tunturijärven partaalta, joten siellä tuli aikaisin pimeä. Silloin hän näki Ingunnin istuvan kanervikossa aivan polun vieressä.
Hän pysähdytti hevosensa ehtiessään hänen kohdalleen.
"Istutko sinä siinä?" kysyi hän ihmetellen. Täällähän kuului olevan vaarallista liikkua auringonlaskun jälkeen.
Ingunn oli ruman näköinen — hän oli syönyt mustikoita. Hänen suunsa ja kätensä olivat aivan siniset, ja sitten hän oli itkenyt kasvonsa pöhölle ja kuivannut silmiään mustikkaisilla käsillään.
"Onko Steinfinn huonompi?" kysyi Olav vakavasti.
Ingunn kumartui alas alkaen itkeä yhä äänekkäämmin.
"Ei suinkaan hän ole kuollut?" kysyi poika entiseen tapaan.
Ingunn sai sanotuksi itkunsa lomasta, että isä oli tänään parempi.
Olav pidätti Elgsblakkenia, joka tahtoi jatkaa matkaa. Hän oli lakannut ihmettelemästä Ingunnin alituisia itkunpuuskia, mutta ne suututtivat häntä vähän. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt kuten Tora — Toran suru äidin kuoleman johdosta oli tyyntynyt, hän säästi kyyneleitään — niitä tarvittiin ehkä piankin.
"Mikä nyt sitten on hätänä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi, "mitä sinä tahdot minusta?"
Ingunn nosti ylös tuhruiset, itkettyneet kasvonsa. Kun ei Olav näkynyt aikovan astua hevosen selästä, hän peitti silmänsä ja alkoi itkeä uudelleen.
"Mikä sinun on?" kysyi poika kuten äsken; mutta toinen ei vastannut.Silloin Olav laskeutui maahan ja meni hänen luokseen.
"Mikä on hätänä?" kysyi hän peloissaan ja veti Ingunnin kädet silmiltä.Hän ei saanut vastausta pitkään aikaan. Ja hän kysyi yhä uudelleen:
"Mitä tämä merkitsee — miksi sinä itket?"
"Kuinka minä en itkisi", nyyhkytti toinen aivan murtuneena, "kun et sinä tahdo puhua minulle enää sanaakaan."
"Miksi minä en puhuisi sinulle?" kysyi Olav kummissaan.
"En minä ole tehnyt muuta syntiä kuin minkä sinä tahdoit", vastasi toinen. "Minä pyysin sinua menemään, mutta sinä et tahtonut päästää minua irti. Etkä sinä sen koommin ole katsonut minun ansaitsevan ainoatakaan sanaa —. Pian minä olen ehkä isätön ja äiditön, mutta sinä olet kova kuin kivi ja rauta, käännät minulle selkäsi etkä tahdo edes katsoa minuun — vaikka me olemme kasvaneet yhdessä kuin veli ja sisar. Ja sen sinä teet vain siksi, että minä pidin sinusta niin paljon, että unohdin arvon ja kunnian sen yhden ainoan kerran —."
"No en minä ole kuullut mokomaa! — Sinä olet tainnut kadottaa sen vähänkin järjen, mikä sinulle on annettu —."
"Niin, kun sinä työnnät minut luotasi tällä lailla! Mutta et tiedä", huusi hän aivan suunniltaan. "Et tiedä, Olav, vaikka minä jo kantaisin sinun lastasi!"
"Hys, älä huuda niin", Olav varoitti. "Et suinkaan sinäkään voi tietää sitä näin pian", sanoi hän lyhyeen. "Minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — enkö minä ole puhunut sinulle — minusta tuntuu kuin minä en olisi tehnytkään muuta kuin puhunut, moneen viikkoon; mutta minä en ole saanut sanaakaan vastaukseksi, sinä vain itket ja itket."
"Sinä puhuit minulle silloin, kun sinun oli pakko puhua", sinkautti toinen nyyhkytysten välistä, "kun Tora ja muut olivat saapuvilla. Mutta minua sinä kartat aivan kuin ruttoa — et kertaakaan ole tullut luokseni, että me olisimme saaneet puhua kahden. Minun täytyy itkeä — kun ajattelen kesää — joka ilta sinä tulit minun luokseni aittaan —."
Olav oli tullut hyvin punaiseksi.
"Se ei olisi minusta viisasta nyt", sanoi hän lyhyeen. Sitten hän sylkäisi viittansa kulmaan ja ryhtyi hankaamaan Ingunnin kasvoja — se ei auttanut paljoa. "Minä ajattelin sinun parastasi", kuiskasi hän.
Ingunn katsoi häneen kysyvästi, peräti suruisena. Silloin Olav veti hänet luokseen: "Minähän tahdon vain sinun parastasi, Ingunn."
Äkkiä molemmat hätkähtivät. Joku oli liikkunut kivikossa lammen toisella puolen. Ei näkynyt ristin sielua, mutta yksinäinen koivu, joka kasvoi vieremän keskellä, heilui, aivan kuin joku vastikään olisi pidellyt kiinni sen rungosta. Oli vielä valoisaa, mutta metsä pimitti lammen rannat; vedestä ja itäpäässä olevasta suosta alkoi kohota huurua.
Olav meni hevosensa luo.
"Mennään pois täältä", sanoi hän hiljaa. "Sinä saat istua minun takanani satulassa."
"Etkö sinä voi tulla minun luokseni aittaan, jotta saamme puhella?" pyysi Ingunn rukoilevasti Olavin tarttuessaan ohjaksiin. "Tule illallisen jälkeen!"
"Tietysti minä tulen, jos sinä tahdot", vastasi Olav hetken kuluttua.
Ingunn piteli kiinni Olavin vyötäisistä heidän ratsastaessaan alas taloa kohti. Olav tunsi mielensä jollain merkillisellä tavalla keventyneeksi. Tosin hän ymmärsi voivansa nyt luopua aikaisemmasta päätöksestään karttaa ensimmäistä kiusauksen tilaisuutta — koska Ingunn tahtoi toisin. Mutta häntä nöyryytti myös se, että tämä hylkäsi uhrin, jonka hän oli aikonut kantaa hänen eteensä.
Mutta se, mitä Ingunn oli sanonut, että hän muka oli pyytänyt Olavia menemään ja ettei tämä ollut päästänyt häntä irti — se ei ollut totta, muisti hän äkkiä. Hän karkotti kuitenkin tuon ajatuksen kuin uskottomuuden koska kerran Ingunn oli sanonut niin. Eihän hän itse ollut silloin niin selvä, että olisi voinut vannoa muistavansa oikein.
Seuraavana iltana Olav meni siihen aittaan, missä Steinfinn makasi. Arnvid aukaisi luukun ja päästi hänet parvelle. Arnvid istui yksin sairaan luona.
Sisällä oli pimeätä, sillä Steinfinniä oli alkanut palella, eikä hän sietänyt antaa solaan vievän oven olla auki. Muutama auringonsäde tunkeutui sisään hirsien välistä, halkaisi pölyisen pimeyden ja heitti kultaisia valoviiruja katosta riippuviin taljoihin. Parvessa oli raskas, ummehtunut ilma.
Olav meni sängyn luo tervehtimään kasvatusisäänsä — hän ei ollut nähnyt tätä moneen päivään, hänen ei tehnyt mieli tänne ylös. Mutta Steinfinn nukkui valitellen hiljaa unessa. Olav ei voinut nähdä hänen kasvojaan seinän pimennossa.
"Hänen tilassaan ei ole tullut käännettä pahempaan eikä parempaan", sanoi Arnvid. — "Jos tahdot jäädä tänne hetkiseksi, niin minä käyn pitkäkseni vähäksi aikaa?"
Tähän sanoi Olav suostuvansa mielellään, ja Arnvid viskasi joitakin vaatekappaleita lattialle ja kävi pitkäkseen. Silloin Olav sanoi:
"Minun ei ole helppo, Arnvid — on paha vaivata Steinfinniä, kun hän on niin sairas — mutta minusta tuntuu että Ingunnin ja minun täytyy saada tietää hänen tahtonsa meidän naimisiinmenostamme ennen kuin hän kuolee."
Arnvid oli vaiti.
"Minä tiedän kyllä, että aika on sopimaton", sanoi Olav kiihkeästi. "Mutta kun meitä kaikkia nyt odottavat suuret tapaukset, on minusta hyvä saada selväksi se, mikävoidaanselvittää. En myöskään tiedä, tietävätkö muut kuin Steinfinn siitä, mitä hän ja isäni ovat päättäneet meidän rahoihimme nähden."
Kun ei Arnvid vieläkään vastannut, sanoi Olav:
"Minulle on hyvin tärkeätä, että saan ottaa Ingunnin vastaan hänen oman isänsä kädestä."
"Minä ymmärrän sen", sanoi Arnvid.
Vähän tämän jälkeen Olav kuuli hänen nukkuneen.
Pienet auringonnuolet katosivat. Olav istui yksin hereillä pimeässä tuntien levottomuuden kalvavan itseään aivan kuin kipu sydänalassa.
Hänentäytyisaada selvitetyksi se, mikä oli joutunut sotkuksiin. Hän oli nyt oppinut tietämään hyvien aikeiden mitättömyyden — oli turha kääntyä takaisin väärältä tieltä, jolle hän ja Ingunn olivat joutuneet. Ja hän tunsi sielunsa käyneen karkeammaksi ja töykeämmäksi tuosta uudesta tiedosta. Mutta sitä hän ei tahtonut, että hän olisi joutunut seisomaan Steinfinnin paarien ääressä hänen salavävynään. Salainen häpeä on raskas taakka, sen hän nyt tiesi.
Ennen kuin Steinfinn kuolee, täytyy hänen antaa minulle Ingunn. Minä ymmärrän sen, oli Arnvid sanonut —. Olav tunsi koko ruumistaan polttavan: mitä Arnvid ymmärsi? Palatessaan tupaan makuukomeroonsa päivän noustessa ei hän ollut varma siitä, oliko Arnvid nukkunut vai ollut ainoastaan nukkuvinaan —.
Hän hypähti paikaltaan, kun lattialuukkua kohotettiin. Naiset toivat valoa ja ruokaa sairaalle. Epäselvästi, aivan kuin varjoina, muisti Olav äskeisessä unenhorteessa näkemänsä kuvat: miten hän oli kulkenut Ingunnin kanssa ruohikkorantaa; he olivat astuneet puron laitaa, joka virtasi lammesta — sitten hän oli tämän luona aitassa. Muisto kuumista hyväilystä sekoittui jollakin tapaa louhikkoiseen kalliorotkoon. Hän piti muka Ingunnia sylissään, mutta samalla hänestä tuntui kuin hän olisi nostanut tämän suurien tuulenkaatopuiden yli. Viimeksi hän oli nähnyt unta, että he astuivat rotkossa kulkevaa polkua ja tulivat sen suulle, mistä näkyi laakso ja syvällä laaksossa oleva järvi.
— Se tiesi kai sitä, että hän ja Ingunn pian joutuisivat lähtemään yhdessä seudulta pois, koki hän uskoa.
Steinfinn pyysi, että hänen annettaisiin olla, kun naiset herättivät hänet hoitaakseen haavaa: eihän siitä ollut mitään hyötyä ja hän tahtoi olla rauhassa. Dalla ei ollut kuulevinaan — hän nosti raskaan miehenruumiin ylös ja silitti hänen alustaansa aivan kuin tämä olisi ollut kapalolapsi. Hän pyysi Olavia näyttämään valoa — Arnvid nukkui sikeästi, kuolemanväsyneenä.
Steinfinnin kasvot olivat miltei tuntemattomiksi muuttuneet, monta viikkoa ajamattomana ollut punaruskea parta oli levinnyt poskiluihin asti. Hän käänsi päänsä seinään päin, mutta Olav näki kaulajänteen kiristyksestä hänen taistelevan ollakseen valittamatta Dallan irrottaessa kääreitä; ne olivat tarttuneet kiinni haavaan.
Salainen inho, jota Olav aina oli tuntenut nähdessään ärtyneitä haavoja ja tuntiessaan niistä nousevan löyhkän, valtasi hänet tukahduttavan voimakkaasti. Tuossa oli kuollutta lihaa; ei enää voinut tuntea haavaa iskuhaavaksi; siinä oli harmaita, sienettyneitä täpliä, joiden keskellä oli pahan näköisiä punaisia koloja, joista vuoti vähän verta.
Ingunn oli tullut hänen vierelleen; — kalpeana, suurin, pelokkain silmin hän tuijotti isäänsä. Olavin täytyi sysätä häntä; hän ei huomannut ojentaa Dallalle uutta käärettä, jota tämä odotti. Jälleen Olav tunsi surun ja häpeän piston sydämessään — kuinka he olivat saattaneet unohtaa sairaan, kärsivän isän niin tyyten. Mutta — muistaessaan pimeää parvea, jossa he olivat kahden kesken Ingunnin kanssa, hän aavisti hämärästi, miten vaikea oli olla sääliväinen ja uskollinen poissaolevaa kohtaan.
"Jää tänne", sanoi hän toisten naisten tehdessä lähtöä. "Tänä iltana me puhumme sinun isäsi kanssa", lisäsi hän selittäen. Hän näki toisen pelästyvän enemmän kuin tulevan iloiseksi eikä pitänyt siitä.
Steinnfinn makasi hiljaa, näännyksissä tuskien jälkeen. Olav käskiIngunnin tuoda vähän ruokaa.
Tyttö oli haalinut kokoon kaikki herkut mitä löysi ja näytteli niitä hymyillen Olaville takaisin tultuaan. Olavin istuessa kulho polvien välissä syöden puhalsi tyttö kerran hänen niskaansa. Hän oli tulvillaan hellyyttä ja vallattomuutta. Jälleen Olavin sydäntä vihlaisi — tässä he istuivat sairaan isän silmien edessä — eikä hän osannut sanoa, miellyttikö tytön hyväily häntä vai ei.
Arnvid liikahti — Ingunn lennähti pystyyn Olavin polvelta ja alkoi liikutella ruokia. Silloin Steinfinn kysyi äkkiä sängystä:
"Kuka täällä on teidän kanssanne, Arnvid ja Ingunn?"
"Täällä on Olav, isä", vastasi tyttö.
Olavin sydän hypähti; hän meni sängyn ääreen ja sanoi:
"Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi, kasvatusisä, eräästä asiasta — siksi minä jäin tänne, kun olimme saaneet sinut kunnostetuksi."
"Olitko sinä täällä silloin — minä en nähnyt sinua." Steinfinn viittasi nuorukaista lähemmäksi. "Sinä voit istua tänne hetkiseksi puhelemaan, kasvattipoikani. Sinä olet joutunut sotkeutumaan meidän vaikeuksiimme; meidän täytyy nyt puhua siitä, mitä sinun tulee tehdä sitten, kun minä kuolen. Sinun lienee paras lähteä Hestvikeniin hakemaan tukea omalta suvultasi."
"Niin, kasvatusisä. Sitä minä juuri olin aikonut kysyä sinulta. Olen ajatellut itsekin, että se olisi parasta — ja että minä saan Ingunnin sitä ennen. Siten teiltä sukulaisilta säästyy tuo pitkä matka, kun täällä nyt on edessä rauhattomat ajat."
Steinfinnin katse muuttui harhailevaksi, epävarmaksi.
"Asia on sillä lailla, Olav, että minä kyllä muistan, mistä Audunin ja minun välillä oli puhetta. Mutta kai sinä itsekin ymmärrät, poika — etten minä mahda sille mitään, että asiat kääntyivät toiselle tolalle kuin silloin luulin. Nyt tulevat Kolbein ja Ivar naittamaan minun tyttäreni —."
Arnvid tuli nyt vuoteen ääreen.
"Muistatko, sukulaiseni, — että minä olin mukana sinä kesänä käräjillä ja seisoin tuvassa, kun sinä ja Audun kihlasitte lapsenne?"
"Sinä olit pikkupoika", sanoi Steinfinn kiireesti, — "et ollut vielä todistuskelpoinen!"
"En", sanoi Arnvid. "Mutta kuule minua, Steinfinn. On sattunut ennenkin, hätätilassa, sodan uhatessa tai miehen varustautuessa pitkälle matkalle — että hän on antanut tyttärensä sille miehelle, jolle tämä todistajien läsnäollessa oli luvattu, ilman häidenpitoa, saattamalla vain tiedoksi luotettaville todistajille, mitä oli sovittu myötäjäisistä ja huomenlahjasta, sekä ilmoittamalla ja julistamalla avioliitto täysivoimaiseksi siitä päivästä alkaen."
Steinfinn käänsi päätään ja katsoi noita kolmea. Arnvid jatkoi innokkaasti:
"Veli Vegard tuli tänne tänään — ja tässä olen minä, sinun sisarenpoikasi, ja vanhat palvelijasi, jotka tuntevat sinun ja Audunin tekemän sopimuksen. Sinä voisit saattaa tiedoksi naimaliiton munkin ja minun ollessa päätodistajina. Ja nuoret voisivat asua pirtissä siihen asti, kunnes Olavin sopisi viedä Ingunn etelään. Veli Vegard voisi siunata naimamaljan ja vuoteen — ja laatia kirjat heidän pesävaroistaan —."
Steinfinn mietti hetkisen:
"Ei", sanoi hän lyhyeen ja tuntui äkkiä ylen väsyneeltä. "Minun tyttäreni ei saa astua aviovuoteeseen sulhasen kanssa hääkemuitta, kuten mökkiläisten lapset. Voisi syntyä rettelöitäkin perästäpäin siitä, olisiko häntä pidettävä laillisena aviovaimona. Minä en ymmärrä, miten sinä voit ajatella sellaista", kiihtyi hän äkkiä, "kun nämä kaksi lasta ovat kaiken lisäksi niin nuoriakin. Olavin osalle voi tulla ilmankin vaikeuksia, kun hän nyt joutuu tapaamaan sukunsa, jota hän ei tunne — ja minä vielä päälle päätteeksi lähettäisin hänet luotani sellainen taakka hartioilla, että hän saisi mukaansa lainsuojattoman miehen tyttären, joka luikkisi seudulta ilman että Olavin tahi minun sukulaiseni olisivat olleet läsnä naittajaisissa. Jos Olav olisi edes täysi-ikäinen, olisi asiaa voinut ajatella, mutta nyt minä tuskin luulen siitä syntyvän laillista avioliittoa, jos hän naisi oman päänsä mukaan ollessaan lasten kirjoissa."
"Eikö se riittäne, että minun isäni kihlasi minut neidolle", arveliOlav. "Ja sinä olet ollut minun holhoojani siitä pitäen."
"Sinä et tiedä mitä puhut. Sinä kerjäsit itsellesi luvan saada lähteä mukaamme, mutta jos Mattiaksen riitamiehet kääntyvät sinua vastaan sen asian tähden, ei se ole heille suureksikaan hyödyksi, kun omaisesi voivat vastata sinun olleen alaikäisenä poikana minun palveluksessani. Mutta jos olet nainut mies, täysivaltainen ja vävyni, on asia toinen. Ja minä olen velkaa Audunille, ystäväiseni, sen, etten salli sinun tehdä sellaista järjettömyyttä — kun itse ehkä pian joudun tapaamaan hänet."
"Kuule minua, Steinfinn — minä olen kuitenkin liian vanha tottelemaan muita sitten, kun sinä olet kuollut — omaisiani, joista en ole kuullut ja joita en ole nähnyt tätä ennen. Tahdon mieluummin naida, tulla omaksi herrakseni ja antautua vaaraan."
"Sinä puhut kuin lapsi", sanoi Steinfinn kärsimättömästi. "Asia on päätetty. Mutta jätä minut nyt rauhaan — en jaksa enempää tänä iltana."
Ennen kuin Arnvid ja Olav paneutuivat levolle, esitti ensin mainittu asian veli Vegardille. Mutta munkki ei suostunut millään muotoa puhumaan asiasta Steinfinnille ja koettamaan kääntää hänen mieltään toiseksi. Hän väitti Steinfinnin tehneen oikean ja viisaan päätöksen — eikä hänellä pappina ollut oikeutta olla mukana häissä, jotka pantiin toimeen ilman edellä käypää kolmea kuulutusta kolmena messupyhänä pitäjän kirkossa. Tässä oli epäilyttävää sekin, saattaisiko Olav itse solmia naimakauppaa, niin että siitä syntyisi laillinen avioliitto, alaikäinen kun oli. Ei hän muutenkaan pitänyt siitä, että ihmiset viettivät häitä ilman vihkiäismessuja. Hän ei suostunut mitenkään kirjoittamaan sopimuskirjoja ja sen sellaisia, vaan oli lähtevä pois koko Frettasteinistä, jos siellä tehtäisiin moinen epävarma kauppa.
Steinfinnin tila paheni seuraavina päivinä, eikä Olav voinut ottaa uudelleen puheeksi naimistaan niinä kertoina, jolloin hän oli ylhäällä kasvatusisänsä luona. Arnvid ei myöskään palannut asiaan.
Mutta sitten tuli Ivar Torenpoika, Steinfinnin oikea veli, sekä Kolbein molempine poikineen Frettasteiniin; he olivat saaneet tiedon sairaan lopun lähestymisestä. Seuraavana päivänä näiden miesten tultua taloon pyysi Olav Arnvidia mukaan ulos, jotta he saisivat puhua kahden kesken.
Hän ei ollut uskaltanut puhua Arnvidille aikaisemmin — hän oli pelännyt, mitä tämä tulisi sanomaan. Ja hän oli ollut monena yönä viime viikon aikana Ingunnin luona parvella. Tämä oli myös pettynyt ja suruissaan siitä, että isä niin odottamatta oli asettunut vastustamaan heidän yhteen menoaan. Mutta sen enempää hän ei ajatellut, kuin että se mahdollisesti tulisi siirtämään heidän Hestvikenissä vietettäviä häitänsä hiukan tuonnemmaksi. Hän suri syvästi isänsä sairautta sekä äitinsä kuolemaa ja hakeutui kaikkine suruineen Olavin huomaan; oli aivan kuin hän olisi hukkunut suruunsa, ellei hän saanut kätkeytyä Olavin syleilyyn. Ja Olav heitti vähä vähältä kaikki estelyajatukset, antoi vetää itsensä yhä syvemmälle lemmenhurmaan — Ingunn olikin hyvin herttainen. Mutta huolet ja tunnonvaivat kalvoivat hän alituisesti. Kun Ingunn oli nukkunut, painautuneena tiukasti hänen rintaansa vasten, hän makasi kärsien: sekin tuntui raskaalta, että Ingunn oli niin luottavainen rakkaudessaan, ei näyttänyt tuntevan vähääkään katumusta tai pelkoa. Hiipiessään aamupuoleen hänen luotaan Olav oli väsynyt ja masentunut.
Hän pelkäsi käyvän siten, että Ingunn tulisi onnettomaksi. Mutta hän ei saanut sanotuksi sitä tytölle itselleen. Vielä vähemmin hän saattoi sanoa tälle, että hän pelkäsi paljon pahempia selkkauksia. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että voitaisiin epäillä kihlauksen pätevyyttä. Mutta nyt hän äkkiä näki koko asemansa Steinfinnin talossa aivan uudessa valossa. Häntä ei oltu koskaan kohdeltu toisin kuin Steinfinnin omia lapsia — mutta vaikkakin vanhemmat viime vuosina olivat huolehtineet heistä niin vähän, kummastutti häntä kuitenkin, etteivät nämä olleet kertaakaan maininneet mitään hänen ja Ingunnin naimisesta tai ettei Steinfinn ollut koettanut ottaa selkoa siitä, miten tyttären sulhasen omaisuutta hoidettiin. Ettei Kolbein milloinkaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei kenties ollut niin ihmeellistä — Kolbein oli korskea ja tyly useimpia kohtaan. Hölmöjen Kolbeininpoikien kanssa hän ei ollut sopinut milloinkaan yhteen, — mutta hän ei ollut ymmärtänyt sen johtuvan muusta kuin siitä, että nämä katsoivat itsensä täysikasvuiseksi ja pitivät häntä pelkkänä lapsena. Mutta nyt tämä kaikki äkkiä näytti hänestä merkilliseltä — jos nämä kerran koko ajan olivat pitäneet häntä tulevana sukulaisenaan. Minun palveluksessani, oli Steinfinn sanonut — mutta eihän hän ollut milloinkaan saanut palkkaa talosta, joten siihen ei voinut perustaa mitään, kun tuli puhe murha-asiasta, jota kasvatusisä oli ajatellut.
Olav johdatti Arnvidin vainioiden poikki pohjoiseen, metsää kohti. Sammaleisten vuorien kohdalla hän pysähtyi. Siitä he katsoivat alas taloihin, joiden alla oli jyrkästi suistuvia niittyjä ja ympärillä metsiä.
"Istutaan tähän", sanoi Olav. "Tässä meidän ei tarvitse pelätä kenenkään korvia." — Mutta hän jäi itse seisomaan. Arnvid istui nuorukaista katsellen.
Olav seisoi siinä kulmakarvat rypyssä — hänen vaalea tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui melkein silmiin asti; se sai kasvot näyttämään vielä leveämmiltä ja lyhyemmiltä ja jurommilta kuin muuten. Kiinteä, väritön suu oli tiukasti kiinni — hän oli taistelunhaluisen ja nurjan näköinen ja näytti tulleen paljon vanhemmaksi viime viikkojen aikana. Kirkas, viaton lapsellisuus, joka oli kaunistanut häntä suuresti, koska hän muuten oli hyvin vakava — oli hävinnyt kuin kaste maasta. Hänen kiihtyneillä, kiusaantuneilla kasvoillaan näkyi nyt toisenlainen vakavuus. Eikä hänen kalpeutensa ja vaaleutensa ollut yhtä raikas kuin ennen — silmänalukset olivat mustat, ja hän oli väsyneen näköinen.
"Sinä et ole sanonut koskaan aikaisemmin, että olit läsnä silloin, kun minut ja Ingunn annettiin toisillemme", sanoi Olav.
"Minä olin vain neljäntoista vuoden vanha", vastasi Arnvid, "eikä minun saapuvilla oloni merkinnyt mitään."
"Ketä toisia siellä oli?"
"Isäni ja Manu-veljeni, Viking ja Magnhild Bergistä, Tore Bring Vikistä ja hänen vaimonsa — muita minä en tiedä. Tupa oli täynnä väkeä, mutta en muista siellä olleen muita tuttuja."
"Eikö isäni seurassa ollut ketään?" kysyi Olav.
"Ei, Audun Ingolfinpoika oli yksin."
Olav jäi miettimään. Sitten hän sanoi istuutuen maahan:
"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. —Mutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan."
"Eivätköhän he tietäne."
"Jos tahtovat —", sanoi Olav puoliääneen. "Entä sinä, Arnvid. Voi olla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi — mutta sano, mitä sinä ajattelet?Kihlattiinkomeidät sinä iltana toisillemme?"
"Kyllä", sanoi Arnvid empimättä. "Sitä minä olen aina pitänyt varmana asiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn sormuksella?"
Olav nyökkäsi.
"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että tuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste."
"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen nimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli luvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni Ingunnille." Hän naurahti.
He istuivat ääneti jonkin aikaa, sitten Olav kysyi hiljaa:
"Mitä sinä pidit vastauksesta, minkä Steinfinn antoi minulle puhuessani hänelle asiasta?"
"En tiedä mitä sanoisin", vastasi Arnvid.
"En tiedä", sanoi Olav hitaasti, "voinko varmasti uskoa Steinfinnin puhuneen Kolbeinille siten, että tämä tietää hänen ja isäni välillä solmitun selvän sopimuksen siitä, että minä saisin Ingunnin.
"Ei Kolbein yksin tule päättämään Steinfinnin lapsista", sanoi Arnvid.
Olav nytkäytti olkaansa pilkallisesti hymyillen.
"Kuten jo sanoin", lausui Arnvid, "olen aina katsonut sinä iltana solmitun kihlauksen täysin päteväksi."
"Eivätkö siis uudet naittajat voi rikkoa tuota sopimusta?"
"Eivät. Muistan kuulleeni sen siihen aikaan, jolloin kävin luostarin koulua. Kihlausta ei voida purkaa, jos sen ovat solmineet kummankin lapsen isät, elleivät lapset itse ilmoita seurakuntansa papille lailliseen ikään tultuaan — neljätoistavuotisina, luullakseni — että he tahtovat purkaa sopimuksen. Mutta silloin heidän tulee molempien tehdä vala siitä, että neito on koskematon."
Molemmat nuoret miehet olivat tulleet hehkuvan punaisiksi; he katsoivat kumpikin poispäin.