Olav kiinnitti vyötänsä. Hän irrotti tikarin, joka riippui siinä; se oli hyvä ase: terä vieraan maan raudasta ja kahvassa hopealaatta koukkuineen, jonka saattoi kiinnittää vyöhön. Hän ojensi tikarin Bjørnille.
"Otatko tämän ystävyyden osoitukseksi, Bjørn?"
"En. Etkö tiedä, Olav, ettei puukkoja saa antaa ystävilleen — se leikkaa poikki ystävyyden. Mutta osoita minulle ystävyyttä siten, ettet enää anna apua eukolle, joka juoksentelee täällä."
Olav punastui — ja hän oli samassa ihmeen nuoren näköinen. Hämmennystään peittääkseen hän sanoi keveästi, hypäten vuoren laidalle ja alkaen nousta mäkeä ylös:
"En arvannut, että tällä seudulla tiedettäisiin niin paljon minun jaKolbeininpoikien väleistä."
* * * * *
Bjørn oli pelästyttänyt hänet niillä sanoillaan, että hän oli nopsa kädestään kun kunnia oli kysymyksessä. Hän ei ollut muistanut enää koko Einar Kolbeininpojan murhaa; se vaivasi häntä niin vähän muuna kuin niiden onnettomuuksien aiheena, joista hän nyt oli päässyt, eikä hän siis heti ollut voinut ajatella Bjørnin tarkoittaneen sanoillaansitä.
Olav oli pitänyt Bjørnistä, kun tämä tuli tarjoamaan palvelustaan, ja hän piti tästä edelleen. Mutta hän ymmärsi, ettei Bjørnistä pidetty paikkakunnalla. Hänen vaimonsa, Gudrid, kävi Hestvikenissä tavan takaa; Bjørn ei näkynyt ilostuvan hänen tulostaan ja hän kävi harvoin kotonaan. Olav huomasi myös pian, että Gudrid oli mitä liukkain juoruämmä, joka mieluummin juoksenteli talosta taloon pusseineen kuin hoiti kotiaan. Rundmyrissä ei myöskään ollut niin huutavaa köyhyyttä kuin hänen sanoistaan olisi voinut päätellä; Bjørn huolehti omistaan paremmin kuin Gudrid väitti, lähetti sinne milloin lihaa milloin kalaa, jopa jauhojakin, ja heillä oli lehmä ja vuohi. Mutta Olav oli kutsunut eukkoa kasvatusäidiksi, eikä tätä nyt käynyt lähettäminen talosta ilman antia. Olavia harmitti, että hän oli joutunut tähän välikäteen — hän ymmärsi Bjørnistä tuntuvan pahalta, tämä kun oli ikään kuin talon renkien päällysmies, että hänen vaimonsa kävi tuolla tapaa pyytämässä almuja.
Olav oli alkanut tuntea vetoa vanhempien miesten seuraan. Hän oli tietämättään kaivannut poikavuosinaan jotakuta, joka olisi viitsinyt opettaa ja ohjata häntä. Hän oli nyt hyvin alamainen ja kunnioittava vertaisiaan vanhempia miehiä kohtaan ja avulias ja palvelevainen iäkkäitä köyhiä kohtaan, ja hän otti kärsivällisesti vastaan näiden neuvot ja noudatti niitä, sikäli kuin ymmärsi ne järkeviksi. Olav olikin itse harvapuheinen joutuessaan vieraiden seuraan — mutta vanha väki sai helposti jutun sujumaan hänen tarvitsematta sanoa montakaan sanaa joukkoon tai kuunnella joka hetki. Ja nämä pitivät kovin nuoresta Hestvikenin isännästä.
Ikäistensä parissa hänestä kyllä pidettiin myös kohtalaisesti, vaikka jotkut tuumivat, ettei hänen parissaan juuri syntynyt leikki ja ilonpito; ja muutamat epäilivät hänen hiljaista, säveää käytöstään ylpeydeksi. Mutta toiset sanoivat vain, että hänen elämänsä oli hiukan raskasta ja ettei hän ollut erityisen älykäs. Siitä kuitenkin kaikki olivat yhtä mieltä, että Olav ja hänen vaimonsa olivat harvinaisen kauniita molemmat ja osasivat esiintyä säädykkäästi vieraissa käydessään.
* * * * *
Eräänä lauantaina, iltasen aikaan, tulivat Olav ja Bjørn talon molempien renkien kanssa laiturilta. Silloin he näkivät ratsujoukon ajavan esiin Kverndalenin metsiköstä ja karauttavan mäkeä ylös taloa kohti. Siinä oli kaksi miestä ja kolme neitoa, joiden pellavanvaalea tukka hulmusi hajallaan satulaan asti ja joilla oli yllään punaista ja sinistä. Näky oli kovin kaunis niityn heleää vihantaa vasten — ja Olav ilostui suuresti tuntiessaan Arnentyttäret.
Hän syleili ja suuteli heitä iloisesti auttaessaan heidät alas hevosen selästä, ja sitten hän vei heidät vaimonsa luo, joka seisoi ovella lausuen vieraat tervetulleiksi hiljaisella tavallaan.
Neidot eivät olleet päässeet tuliaiskemuihin, ja pyhien jälkeen piti kahden nuoremman palata kotiin isänsä luo; nyt oli pappi lähettänyt heidät tänne tervehtimään sukulaisensa vaimoa ja tuomaan tälle lahjoja. Papin rengit saattoivat neitoja, ja kun he ratsastivat Skikkjustadin ohi, tahtoi kartanon poika liittyä heidän seuraansa; hän oli puhunut Olavin kanssa joistakin kaupoista viikko sitten.
Olav nousi aitanparveen, riisui pois kalavaatteensa ja pukeutui pyhätamineihin. Hän iloitsi siitä, että nämä nuoret sukulaisneidot olivat tällä seudulla, siten ei Ingunnin tarvinnut olla niin yksin. Hän oli kuullut huhuttavan, että sira Benedikt ja Skikkjustadin Paal olivat ajatelleet naittaa toisilleen Signen ja Baard Paalinpojan, ja näytti siltä, kuin ei nuorilla olisi ollut mitään sitä vastaan; jos tuo kauppa saataisiin syntymään, olisi siitä hupia Hestvikenin parillekin.
Ulkona oli tyyni ja kylmä; ilman vaalea selkeys ennusti yöhallaa. Sisälläkin oli kylmä — täytyi panna lujasti puita lieteen. Syönnin jälkeen nuoret koettivat leikkiä vähän aikaa pihamaalla, pimeän tuloon asti, saadakseen lämpimän ruumiiseensa. Mutta Ingunnia ei saatu mukaan. Hän istui vaippaan kääriytyneenä ja oli viluisen näköinen; hän oli niin hiljainen kuin olisi ollut pahoillaan jostakin. Olav poistui silloin myös tanssista ja meni istumaan vaimonsa viereen — ja sitten tulikin niin pimeä, että kaikki lähtivät sisään. Nyt nuo kolme sisarta panivat alkuun monenlaisia kujeita, arvoituksia ja leikkejä, joita saattoi leikkiä sisällä, ja heillä oli hyvät lauluäänet. He olivat joka suhteessa säädykkäitä ja hyvän kasvatuksen saaneita neitoja. Mutta Ingunn oli jatkuvasti huonotuulinen, eikä Olav voinut olla oikein iloinen, kun hän ei ymmärtänyt, mikä vaimoa vaivasi.
Olav kietaisi kätensä Torunnin ympärille ja vei hänet Ingunnin luo. Torunn ei ollut vielä kolmeatoista, mutta sievä ja hilpeä lapsi. Mutta ei hänkään saanut talon emäntää vilkkaammaksi.
Olav lähti vieraitaan saattamaan myöhemmin illalla. Ilma oli kaunis; täysikuu paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta, mutta vuonolta alkoi nousta usvaa, joka sumensi rinteen varjot. Olav talutti Torunnin hevosta.
"Sinun vaimosi ei pidä meistä, Olav", sanoi tyttö.
"Kuinka voit ajatella sellaista", sanoi Olav nauraen. "Kuinka hän ei pitäisi teistä! En ymmärrä, mikä oli pahoittanut hänen mielensä tänään."
Ingunn oli vuoteessa Olavin palatessa kotiin, ja laskeuduttuaan hänen viereensä Olav huomasi hänen itkevän. Hän taputti Ingunnia ja pyysi häntä kertomaan surunsa. Vihdoin viimein hän sai toisen purkamaan sydämensä — hän oli niin pahoinvointinen; se johtui kai siitä, että hän oli syönyt simpukoita käydessään laiturilla aamulla. Olav sanoi, ettei hän saisi tehdä toiste niin — hänen täytyi sanoa Olaville tai Bjørnille kun halusi niitä, he ymmärsivät, mitkä olivat hyviä. Sitten hän kysyi, eivätkö hänen sukulaisneitonsa olleet Ingunnin mielestä sieviä ja herttaisia.
Ingunn myönsi sen, mutta sanoi sitten aivan kuin paheksuvalla äänellä: "Ja niin kovin iloisia. Sinäkin tulit aivan vallattomaksi, Olav — aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti. Huomaansinunpitävän heistä."
"Kyllä", sanoi Olav, ja hänen äänensä uhkui iloa kun hän vain ajattelikin tätä iloista iltaa. Heillä oli molemmilla oleva paljon iloa siitä, että nämä herttaiset, kaunistapaiset nuoret sukulaisneidot asuivat tällä seudulla, lisäsi hän vielä.
Olav kuuli Ingunnin hengittävän raskaasti. Hetken kuluttua tämä kuiskasi:
"Olimmehan mekin, Tora ja minä, sinun leikkitovereitasi kotona — mutta en muista sinun milloinkaan leikkineen ja telmineen noin iloisesti kanssamme."
"Kai sitä sellaistakin sattui", arveli Olav. "Mutta minähän olin vieraan miehen talossa", sanoi hän hiljaa. "Jos olisin saanut kasvaa omien sukulaisteni keskellä, luulen, että olisin ollut vähemmän juro ja hiljainen poikana."
Hetken kuluttua hän huomasi Ingunnin jälleen itkevän. Ja nyt hänen itkunsa kävi niin rajuksi, että Olavin täytyi lähteä hakemaan vettä. Saatuaan sytytetyksi päreen hän näki Ingunnin kasvojen olevan niin punaiset ja tulehtuneet, että hän pelästyi tämän syöneen jotakin oikein myrkyllistä. Hän puki ylleen pari vaatekappaletta, lähti hakemaan tuoretta maitoa ja pakotti tämän juomaan sitä; ja silloin hän viimeinkin rauhoittui ja nukkui.
Vähän ennen pyhäinmiestenpäivää Olav oli pappilassa muutamien muiden miesten kanssa. He olivat tulleet pyytämään kirjeenkirjoitusapua. Olav oli joutunut epäsopuun — joskaan ei suorastaan riitaan — erään toisen miehen kanssa, jonka nimi oli Stein; heidän välillään oli ollut kiivasta sananvaihtoa.
Kotimatkalle lähtiessä muutamat miehistä tulivat katsomaan Apalhviteniä, Olav Auduninpojan ratsua. He kiittelivät sitä kilvan ja kehuivat myös sen hyvää hoitoa. Sitten he kiusasivat Steiniä: hänelläkin oli valkoinen hevonen, mutta se oli sukimaton ja likaisen keltainen, ja oli helppo huomata ratsastajan rääkänneen sitä. Stein sanoi silloin:
"Hevosten hoito ja opetushan on ollutkin Olavin työnä tähän asti — oliko siis ihme, että ritarin hevonen on hyvässä ruokossa. Mutta odotahan, kunhan olet ollut talonpoikana muutaman vuoden, kyllä sitten unohdat osan hovimiestempuistasi ja huomaat todeksi vanhan sananparren, ettei valkoinen hevonen ja ylen korea vaimo sovi talonpojalle, sillä hänellä ei ole aikaa vahtia niitä."
"Niin hullusti minun ei suinkaan käyne milloinkaan, etten jaksaisi pitää kahta valkoista hevosta", sanoi Olav kujeilevasti. "Myytkö minulle hevosesi, Stein?"
Toinen mainitsi hinnan; Olav ojensi heti kätensä Steinille ja käski toisia erottamaan ne kaupan merkiksi. He sopivat yhteen menoon missä ja milloin Olav suorittaisi hinnan. Stein riisui satulan hevosen selästä ja lähti sisään sira Benediktin luo lainaamaan riimua. Toiset miehet pudistelivat päätään ja sanoivat Olavin maksaneen liikoja.
"Niin kyllä." Olav kohautti olkaansa ja naurahti. "Mutta minä en viitsi aina olla niin harkitsevainen, että jakaisin täin neljään osaan."
Hän muutti satulan ostamansa hevosen selkään ja antoi Apalhvitenin juosta perässä. Toiset miehet jäivät katsomaan hänen jälkeensä; joku virnisti vahingoniloisesti. Ensimmäinen voimankoetus hevosen ja ratsastajan välillä tapahtui alhaalla tien käänteessä. Olav näkyi tahtovan lämpimän ruumiiseensa ennen kuin ehti Hestvikeniin.
* * * * *
Ingunn istui tuvassa neulomassa kuullessaan pihakalliolta kavion kopseen. Hän meni ulko-ovelle ja katsoi ihmeissään mieheensä: tämä istui kalpeassa, autereisessa syksyauringon valossa vieraan, levottoman hevosen selässä; hän oli tulipunainen kasvoiltaan ja sekä mies että ratsu olivat vaahdossa, jota valui hevosen suupielistä sen pudistellessa päätään ja tanssiessa niin että kallio kaikui. Olav nauroi Ingunnille, joka tuli häntä vastaan.
"Kyllä kerron, kun tulen sisään", hän huusi; sitten hän hyppäsi alas ja lähti talliin miehen kanssa, joka koetti taluttaa uutta hevosta.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Ingunn kummissaan Olavin tultua sisään.Tämä seisahtui oven suuhun — hän näytti juopuneelta.
"Onko ukko sisällä?" kysyi Olav.
"Ei, hän lähti alas rantaan — lähetänkö Toren hakemaan häntä?"
Olav nauroi ja sulki oven takanaan. Sitten hän tuli, nosti vaimonsa ilmaan kuin lapsen ja rutisi häntä niin, että tältä oli salpautua henki.
"Olav —", rukoili toinen säikähtyneenä. "Mikä sinun on?"
"Ei muuta kuin että sinä olet niin ylen korea", mutisi mies nauraen samaa juopuneen naurua ja painaen kuumat kasvonsa Ingunnin kasvoja vasten, niin että tämä pelkäsi toisen katkaisevan hänen niskansa.
Vähän myöhemmin päivällä Olav lähti myllylle, ja Ingunn meni kotaan; hänellä oli juustopytty lieden ääressä, leivinuunin alla.
Peite ei varmaankaan ollut oikein huolellisesti laitettu, sillä pinnalle oli tippunut paljon tuhkaa. Sitä paitsi se haisi pahalta — oli kai seissyt liian kauan; mutta se ei ollut ruvennut käymään ennemmin. Ingunn ei saanut milloinkaan juustojaan käymään oikealla tavalla: ne, jotka hän oli valmistanut edellisellä viikolla, olivat alkaneet käydä uudestaan ja olivat valuneet reunan yli hyllylle, mihin hän oli pannut ne kuivamaan.
Hänen huulensa vavahtelivat hänen seisoessaan siinä vaivaamassa tahmaista, pahanhajuista juustoa kömpelöin, avuttomin sormin. Hän ei tosiaankaan ollut taitava emäntä — kaikki työ sujui häneltä hitaasti ja vaivalloisesti, ja hänelle sattui vähän väliä vahinkoja. Jokaisen uuden vahingon sattuessa hän masentui kerrassaan — milloinkahan Olav alkaisi ajatella, että hän oli kelvoton emäntäkin —. Sellaisen päivän päättyessä, jolloin kaikki, mihin hän tarttuikin, oli mennyt hullusti, hän tunsi itsensä niin kolhituksi kuin olisi pudonnut alas jostakin —.
— Ei Olav ollut sittenkään juovuksissa aamulla. Ensin Ingunn oli koettanut selitellä asiaa sillä, että Olav oli varmaan maistanut tavallista enemmän papin olutta, jota hän oli kehunut niin mainioksi. Mutta hän oli ollut aivan selvä. Ja oikein Ingunnin sydän alkoi takoa hänen siinä miettiessään, mikä Olaviin oli mahtanut mennä, kun hän oli muuttunut aivan toiseksi kuin ennen. Hän oli aina ollut rakastavainen ja hellä ja hyvä lempiessään. — Ingunn oli usein melkein toivonut, ettei hän olisi ollut aivan niin — järkevä.
Hänestä tuntui raskaalta — olihan Olav ollutkin tyyni, oman itsensä herra viimeiseen asti, — vaikka oli Ingunn nähnyt hänen unohtavankin itsensä hillitsemisen. Mutta tuon pojan viileydessäkin sinä yönä, jolloin hän tuli Ingunnin luokse kertomaan tappaneensa Einarin, oli hän saattanut tuntea hänen rakkautensa turvallisuuden.Kerranhän oli nähnyt Olavin raivon vallassa — häneen kohdistuneena, ja silloin hän oli maannut kokoon kyyristyneenä, hirveästi peläten, silmätysten hänen mielettömän vimmansa kanssa. Hän ei sietänyt ajatella sitä — eikä hän ollut ajatellut sitä ennen kuin nyt. Nyt hän sen muisti ilmielävästi. Muttanythän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, mistä toinen olisi voinut suuttua.
Hänellä oli ollut niin hyvä olla näinä neljänä kuukautena, jotka he olivat olleet naimisissa. Huomaamattaan hän laski naimisissa olonsa siitä hetkestä, jolloin hänen sukulaisensa olivat antaneet hänet vieraidenmiesten läsnäollessa Olav Auduninpojalle. Tämä oli ollut niin hyvä hänelle, että muisto kaikesta kauheasta, mitä oli ollut sitä ennen, oli vain pahaa unta. Ja hänen oli täytynyt huomata Olavin puhuneen totta, kun tämä oli vakuuttanut Hestvikenin olevan kaukana muualta; hänen oli ollut helpompi kuin hän osasi aavistaa unohtaa se, mitä oli tapahtunut pohjoisessa. Mutta olihan hän koettanut osoittaakin tälle, että hän oli kiitollinen ja rakasti häntä — sanomattomasti —.Hänei ollut voinut tehdä mitään sellaista, joka olisi tehnyt Olavin niin — kummalliseksi — hänen tullessaan äsken kotiin. Mutta juuri siksi häntä niin pelotti,mikäoli saanut aikaan sen —.
Vaikka, sehän oli sulaa hulluutta — sillä eihän se ollut suuttumusta; sekin oli ollut vain hyväilyä, omalla tavallaan. Pelkkää vallattomuutta — kovakouraista leikkiä, hillittömän ilon purkausta, jota hän oli pelästynyt, koska hän ei ollut tottunut tapaamaan Olavissa sellaista. Eikä hänelle silti ollut tarvinnut tapahtua mitään sen kummempaa — ehkä kaikki miehet joskus joutuivat sellaisen puuskan valtaan. Semmoinen Teitkin oli ollut.
Teit — hän aivan kuin hätkähti — se oli muistuttanut Teitistä. Muisto hänestä oli jäänyt yhtä kaukaiseksi ja epätodelliseksi kuin kaikki muukin; se vaipui taivaanrannan taa sitä mukaa, kuin hän eteni siitä Olavin seurassa. Nyt oli muisto siitä, että Teit oli omistanut hänet, jälleen tullut lähelle ja pelottavan eläväksi. — Hän parkaisi ja vaipui vapisten kokoon Olavin seisoessa äkkiä hänen takanaan — hän ei ollut huomannut tämän tuloa.
Olav oli seisonut ovella vähän aikaa katsellen hoikkaa, nuorta vaimoaan, joka seisoi laudan yli kumartuneena kapeahartiaisena ja hentona, sotkien pitkillä, kapeilla sormillaan hitaasti ja kömpelösti juustomassaa. Hän ei nähnyt tämän kasvoja hunnulta, mutta tunsi vaistomaisesti toisen olevan alakuloisen.
Hän häpesi, että oli kohdellut vaimoaan siten kotiin tullessaan. — Ei ollut kaunista, että mies näytti vaimolleen sellaista. Hän pelkäsi, että tämä voisi tuntea itsensä halvennetuksi —.
"Pelästyitkö sinä —?" Olav puhui kuten tavallisesti, hellän huolenpidon kuvastuessa hänen koko olemuksestaan. Hän asettui Ingunnin viereen hiukan hämillään — ja otti sitten kappaleen tahdasta, jota Ingunn nyt pyöritteli palloiksi, ja söi sen.
"En ole tehnyt tätä työtä ennen kuin täällä", sanoi Ingunn anteeksi pyytäen. "Dalla ei antanut minun milloinkaan koskea juustoihin. En ole varmaankaan osannut puristaa heraa kyllin tarkasti pois."
"Kyllä sinä opit", lohdutti mies. "Onhan meillä aikaa, Ingunn —
"Olin niin harmissani hevoskaupasta — mutta Stein ärsytti minua niin", jatkoi hän hämillään katsoen alas, punastuen ja nauraen nolona. "Eihän minun ole tapana tehdä tuhmuuksia. Ja sitten tulin niin iloiseksi, kun sinä olit minua vastassa." Hän katsoi Ingunniin kuin anteeksi pyytäen.
Tämä kumartui työnsä yli tummanpunaisena.
— Ei hän vielä kestä paljon, ajatteli mies. Hän väsyy näistä uusista puuhista. — Kunhan ukko pysyisi siivolla kamarissaan tänä yönä. Leini raastoi ja repi hänen ruumisparkaansa, niin että hän usein valitti ääneen pitkät ajat yöllä — ja se vei yörauhan tuvassa nukkuvalta nuorelta parilta.
* * * * *
Olav Ingolfinpoika tuli heti raihnaaksi nuoren sukulaisen päästettyä hänet isännänvelvollisuuksista. Hän oli kestänyt kovia päiviä Hestvikenissä, vaikka siitä näkyi niin vähän jälkiä. Nyt hän joutui kokonaan vanhuuden vaivojen valtaan. Nuoret olivat hänelle hyvänsuopeita. Olav tunsi aivan kuin saavansa tukea siitä, että vihdoinkin saattoi asua saman katon alla isän sukuun kuuluvan miehen kanssa — vaikka ei tiennyt, mihin hän tuota tukea tarvitsi. Ja hän oli hyvillään siitä, että Ingunn kohteli niin lempeästi ja huomaavaisesti ukkorahjusta. Hän oli pettynyt hiukan siitä, ettei Ingunn näyttänyt pitävän Arnentyttäristä eikä näiden isästä, johon he nyt olivat tutustuneet. Olav itse piti hyvin paljon tuosta isänsä serkusta. Hestbækin Arne oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli jo valkopäinen, vaikka muuten kookas ja komea; sukunäkö hänen ja Olav Auduninpojan välillä oli silmiinpistävä. Arne Torgilsinpoika otti Olavin vastaan mitä herttaisimmin ja pyysi häntä käymään luonansa jouluna. Olavin olisi tehnytkin kovasti mieli sinne, mutta Ingunn ei tuntunut olevan halukas lähtemään.
Ja niin hän oli iloinen, kun Ingunn piti edes Olav Ingolfinpojasta, vaikka vanhuksesta olikin paljon vaivaa. Hän oli usein rauhaton öisin — ja sitten hän tuhri kaikki paikat lääkekeitoksillaan — ja vanha koira, joka makasi hänen luonaan yöllä vetääkseen leinin itseensä kipeästä jalasta, oli siivoton, vihainen ja näpistelevä. Mutta Ingunn auttoi vanhusta kärsivällisesti, puheli tälle tyttären lempeydellä ja oli hyvä hänen koiralleen.
Molemmista nuorista oli hauska kuulla ukon puhuvan iltaisin. Hän tiesi kertoa loputtomiin kaikista Foldenin seudun miehistä, suvuista ja taloista; ja vainon ajasta, joka seurasi Sverre Papin tultua Norjaan, hän osasi kertoa isänsä kuuleman mukaan. Mutta Skule-kuninkaan puolesta Olav Puolipappi oli taistellut itse. Olav Auduninpojan isoisän-isä, Olav Olavinpoika Hestvikenistä, oli seurannut Sigurd Ribbungia viimeiseen asti, ja hän oli taistellut Skuleavastaan. Mutta kun herttua huudettiin kuninkaaksi Øretingissä, keräsi Olav Ribbung väkeä ympärilleen ja lähti pohjoista kohti kolmen poikansa kera tarjotakseen hänelle apuaan, ja hänen veljensä, Ingolf-pappi, antoi poikansa liittyä serkkuihinsa. "Torgils ja minä olimme silloin viidennellätoista, mutta kyllä me olimme miestä puolestamme. Pakarassani olevan arven sain Laakan luona. Toiset mokomat kiusasivat minua siitä, että olin saanut haavansinne— mutta olimme joutuneet syvään laaksoon, jonka savisten rinteiden välissä virtasi joki, ja birkebeiniläisiä oli edessä ja takana pitkin rinnettä — ja meitä oli Torgils ja minä ja kolme muuta poikaa — meidän joukossamme oli paljon aivan nuoria poikia. Yhtä heistä me kutsuimme Surtiksi, sillä hänellä oli niin punainen tukka, etten ole nähnyt sellaista ikänäni. Kerran kun me olimme Gudine Geigin mukana Østerdalenissa, makasimme yötä pienessä talossa ja heräsimme siihen; että tupa oli tulessa. 'Sinä olet nukkunut liian lähellä seinää tukkinesi, senkin piru', sanoi Gudine. 'Niin, ja sinä puhalsit sen liekkiin', vastasi Surt — 'hi hi hii'. Hän sanoi sen paljon karkeammin kuin minä voin sanoa Ingunnin tähden. Me makasimme vieri vieressä lattialla, Surt aivan Gudinen takana. Sola oli ilmiliekissä, mutta ulos me vain tulimme ja rynnistimme toisten läpi. Birkebeiniläiset olivat kovia pistämään taloja tuleen — ilmankos, oli meidän tapana sanoa, kun heidän joukossaan oli niin paljon saunaloisten ja kotaämmien lapsia. Mutta annahan kun kerron, miten Torgilsin ja minun kävi Laakassa — ei, ensin minä sentään kerron erään jutun tuosta Gudine Geigistä."
Olav huomasi Ingunnin kiusaantuvan siitä, että vanhus ei malttanut olla kyselemättä, eikö hän jo pian tiennyt uutisia. Olihan hän ollut naimisissa viisi kuukautta —.
"Me teemme, minkä ymmärrämme", sanoi Olav naureskellen.
Mutta nytkös ukko suuttui ja varoitti häntä laskemasta noin keveästi leikkiä asiasta — oli parempi luvata hyviä tekoja Jumalalle, jos tämä antaisi heille perillisen pian. Olav sanoi nauraen, että eihän sillä ollut niin kiirettä. Itsekseen hän ajatteli, että Ingunnin näytti olevan vaikea nytkin, vaikka hän oli täysissä voimissa, selvitä emännyydestä ja saada kolme palvelusnaistaan kestämään työssä.
Mutta Olav Ingolfinpoika valitti, ettei hän luullut elävänsä enää kauan. Ja hän oli tuntenut suvun neljässä polvessa, isoisän-isän, isoisän, isän ja pojan — "ja minä näkisin niin mielelläni sinunkin poikasi, Olav, ennen kuin erkanen tästä maallisesta majasta."
"Vielä sinä ehdit nähdä minun poikani ja pojanpoikanikin", lohduttiOlav. Mutta vanhus sanoi synkästi:
"Olav Torgilsinpoika, ensimmäinen Hestvikenin miehistä, oli naimisissa Tora Ingolfintyttären kanssa kymmenen vuotta, ennen kuin heille syntyi lapsia — ja hän kaatui, ennen kuin hänen poikansa olivat nähneet päivänvalon. Olen tuuminut sen olleen rangaistuksena siitä, että hän otti vaimonsa vastoin isänsä tahtoa. Hestvikenin Ingolf ja Dyfrinin Torgils olivat olleet vihamiehiä, mutta Olav Torgilsinpoika sanoi, ettei hän tahtonut päästää hyvää naimakauppaa käsistään siksi, että vanhukset olivat kerran tapelleet juovuspäissään. Tora oli Hestvikenin ainoa perillinen, sillä Ingolf oli vanhan Hestvikenin suvun viimeinen miespuolinen jäsen ja kuuluu asuneen tässä ammoisista ajoista asti. Ja Torgils Fivil oli Dyfrinin lääniherransuvun viimeinen mies. Sverre antoi talon ja Torgilsin nuoren lesken eräälle soturilleen — Torgils Fivil oli ollut kolmasti naimisissa. Liikanimensä hän oli saanut nuoruudessaan valkoisesta tukastaan ja hienosta, valkoisesta ihostaan, jotka ovat säilyneet suvussamme eteenkinpäin.
"Ymmärräthän nyt, että kantaisämme tahtoi kostaa Sverrelle — perintötilan ja isän ja kolmen pojan puolesta. Ja sinä talvena, jolloin hänen vaimonsa huomasi, ettei suku ehkä sammuisikaan siihen, samana talvena nousi Foldenin kansa aseisiin Maunun, kruunatun kuninkaan puolesta, lyödäkseen maahan Sverren, jolla ei ollut mitään oikeutta valtakuntaan ja joka tahtoi muuttaa meidän vanhoja lakejamme ja tuoda maahan uusia tapoja, joista emme pitäneet. Vikverjiläiset ja ylämaalaiset, ranrikilaiset ja elvegrimiläiset, melkein koko Norjan kansa nousi yhtenä miehenä. Olav Torgilsinpoika oli kuuluisimpia päälliköitä ja kiivaimpia sotureita alusta alkaen.
"Tiedät, miten meidän kävi Oslon luona. Perkele auttaa omiaan, ja Sverre Papin hän kantoi käsivarsillaan siihen asti, kunnes oli sulkenut hänet varmaan turvaan luoksensa helvettiin; se on minun uskoni. Olav Torgilsinpoika kaatui jäällä, mutta jotkut tämän seudun miehet pelastivat ruumiin ja toivat sen tänne. Olavin päälle oli kaatunut niin monta miestä lipun ympäriltä, etteivät birkebeiniläiset voineet ryöstää häntä, vaan hän tuli kotiin kirves kädessä; sitä ei saatu irti kuolleen kädestä. Mutta kun leski tuli hänen luokseen ja tarttui siihen, lähti se irti — ja käsivarsi retkahti alas; mutta Tora jäi seisomaan kirves kädessä ja samalla hetkellä lapsi liikahti hänessä — oli kuin syntymätön poika olisi iskenyt nyrkkiä, kertoi hän myöhemmin kaksospojilleen, jotka hän synnytti keväällä. Ja siitä asti kun nämä alkoivat ymmärtää puhetta, puhui hän heille alati, että he olivat luvanneet kostaa jo äitinsä kohdussa ollessaan. Kirves on sama, joka nyt on sinulla, Ættarfylgja. Tora antoi sille sen nimen; ennen sen nimi oli Jarnglumra. Olav sai sen siksi, että hän oli kaksosista ensimmäisenä nähnyt päivänvalon; Tora lähetti poikansa erään Benedikt-nimisen miehen luo, jota arveltiin kuningas Maunu Erlinginpojan pojaksi. Se oli ensimmäinen joukko, mihin nuo veljekset kuuluivat.
"Isoäitini, Tora Ingolfintyttären, muistan hyvin. Hän oli jaloluontoinen ja erittäin viisas nainen, jumalaapelkääväinen ja armelias köyhille. Hänen aikanaan — ja hän eli kauan, sinun isoisäsi isä ja minun isäni olivat kuuliaiset hänelle hänen viimeiseen hetkeensä asti — täällä Hestvikenissä harjoitettiin suurta kalanpyyntiä. Isoäiti lähetti laivojaan pitkin rannikkoa aina Gautelvenin rajalle ja Tanskaan asti — hän tahtoi näet urkkia, oliko maassa hankkeita Sverren sukua vastaan. Tora oli hyvin selvillä kaikista tuumista ja valta-aikeista, ja jokainen, joka tahtoi vastustaa birkebeiniläisiä, sai apua Olav Torgilsinpojan leskeltä. Tora oli rakastanut miestään sanomattomasti. Olav Torgilsinpoika oli lyhyehkö, vaalea mies, mutta hyvin väkevä ja kaunis — ehkä hiukan höllätapainen, mutta sellaisia miehet olivat Maunu-kuninkaan aikana.
"Isoäiti itse oli tuskin milloinkaan ollut kaunis kasvoiltaan. Siihen aikaan, jolta minä hänet muistan, hän oli niin pitkä ja paksu, että hänen täytyi kulkea sivuittain ja melkein kaksin kerroin kumartuneena uuden tuvan ovesta. Hän oli puolta päätä pitempi poikiansa, jotka olivat isoja miehiä. Mutta kaunis hän ei ollut hänellä oli niin suuri ja kyömyinen nenä, etten tiedä mihin sitä vertaisin, ja silmät kuin lokinmunat; ja leuat riippuivat rinnoille ja rinnat vuorostaan vatsalle.
"Ensin hän lähetti poikansa rosvokuningas Filippuksen luo, mutta pian hän tuli tyytymättömäksi tähän, koska tämä oli hänen mielestään saamaton, laiska ja rauhaarakastava. Ja kun sitten Benedikt ryhtyi johtoon Markerissa, käski hän poikiensa mennä tämän luokse. Hänen joukkonsa oli koottu enimmäkseen irtolaisparvista ja kaikenlaisista hulttioista — ja minun isäni väitti, ettei Benediktistä ollut päälliköksi. Hän oli ajattelematon ja vallaton ja hiukan hölmö, eikä hänen rohkeuteensa saattanut luottaa — toisinaan hän oli pelkuri, toisinaan uhkapäinen. Mutta Olav pysyi uskollisena hänelle loppuun asti, sillä hän uskoi vahvasti, että Benedikt oli Maunu-kuninkaan poika, vaikkei aivan hyvätapainen. Benen kävi niin, että alussa hänellä oli vain roskajoukkonsa, jota kutsuttiin slittungeiksi, mutta sitten häneen liittyi yhä useampi vakava talonpoika, koska sillä kertaa ei ollut ketään parempaakaan päällikköä saatavissa. Mutta nämä tahtoivat käskeä Beneä, eivätkä antaa kuninkaaksi pyrkijän käskeä heitä. Ja jonkun aikaa tämän jälkeen, Sigurd Ribbungin päästessä valtaan herrojen, entisten rosvopäälliköiden avulla, saivat slittungien päälliköt Benen kanssansa Sigurdin puolelle, ja Benedikt sai tyytyä olemaan yksi Sigurd Ribbungin alipäälliköistä. Mutta Olav Olavinpoika ei unohtanut milloinkaan, että hän oli ensiksi vannonut uskollisuutta Benediktille, ja hän palveli ja kunnioitti tätä senkin jälkeen. Olav oli uskollinen mieleltään.
"Tora toimitti pojilleen hyvät naimiset — Olav sai Astrid Helgen tyttären Merkistä; he olivat kovin nuoria, kumpikin kuudentoista korvilla, ja he elivät sovussa ja pitivät toisistaan kaikesta sydämestään. Heidän poikansa olivat Ingolf, sinun isoisäsi, joka oli vanhin, toiseksi Helge, joka kaatui Nidarosissa Skule-kuninkaan joukossa, ja nuorin Torgils; hän ja minä olimme yhdenikäiset. Olavin ja Astridin tyttäret olivat Halldis, jonka nai Ivar Staal Aasista, Hudrheimistä, ja Borgny, nunna — lempeä, hurskas nainen. Hän kuoli vuosi sen jälkeen, kun sinä olit syntynyt.
"Isä oli jo ikämies mennessään naimisiin, sillä hän tahtoi ruveta papiksi. Itse piispa, Nikulaus Arnenpoika, vihki hänet virkaan, ja hän rakasti minun isääni suuresti, sillä isäni oli hyvin hurskas ja oppinut ja kirjoitti kauneimmat kirjat koko hiippakunnassa. Äitini Bergljot, Tveitistä kotoisin, oli iloinen, komeutta rakastava, leikkisä pidoissa. Hän ja isäni olivat aivan eriluonteiset, eivätkä tahtoneet sopia yhteen, vaikka heillä oli paljon lapsia — viisi pojista eli täyteen ikään. Äiti oli hiukan saita, ja isä taas niin antelias, että hän varasti omaa tavaraansa äitini selän takana voidakseen antaa almuja. Mutta sattui niin pahasti, että kylän miehet saivat vihiä siitä ja nauroivat partaansa — sellaista ei näet pidetä kauniina, ettei mies ole isäntä omassa talossaan. — Muistan, miten äiti kerran oli vihainen jostakin — ja silloin hän repi kaksi lehteä kirjasta, jonka isä juuri oli kirjoittanut valmiiksi, ja viskasi ne tuleen. Mutta silloin isäni löi häntä. Isä oli suuri ja vahva ja rohkea mies ja hän oli taistellut urheasti birkebeiniläisiä vastaan; mutta kanssaihmisiään kohtaan hän oli mitä lauhkein ja sävyisin. Mutta äiti oli hiukan riitaisa. Oslossa olevan talomme ja rannan välissä oli kappale matkaa — en voi nimittää sitä maaksi; se oli vain kivistä rantaa, jossa kasvoi vähän suolaheinää; muu oli paljasta kalliota. Kaupunkilaiset olivat tottuneet kulkemaan oikotietä siitä. Äiti tahtoi sulkea tämän tien — mutta isä sanoi, ettei papin sopinut juonitella semmoisesta pikkuasiasta. Ja sitten tuota tieriitaa kesti loppumattomiin — isän ja äidin ja meidän ja naapureittemme välillä.
"Kun tuli käsky, että pappien oli elettävä naimattomina täällä, kuten muuallakin kristityissä maissa, käski isäni äidin lähteä kotiinsa Tveitiin, jonka hän oli saava omakseen ynnä suuren osan muuta omaisuutta. Mutta äitini ja hänen sukunsa ja minun sisarukseni suuttuivat silmittömästi, koska he aavistivat isäni ennemmin iloitsevan kuin surevan sydämessään sitä, että hänen täytyi katkaista yhdyselämänsä. Tiedän isäni aina olleen sitä mieltä, että pappien naiminen oli sopimatonta, ja samaa mieltä oli Nikulaus-piispakin — mutta tapa oli sellainen isäni nuoruudessa, ja hänen oli täytynyt tehdä äitinsä tahdon mukaan. Sisarukseni ja äitini lähtivät sitten sisämaahan, enkä minä sen jälkeen ole tiennyt heistä paljon: Kaare-veljeni sai Tveitin ja Erlend Aasheimin; molemmat talot on nyt jaettu lukuisille lapsille. Minä jäin isäni luokse, minusta oli aina aiottu pappia — ja isä ja minä elimme onnellisina yhdessä pitäen Halvardinkirkkoa oikeana kotinamme. Minut vihittiin alidiakoniksi kolme vuotta sen jälkeen kun Skule-kuningas oli syösty vallasta. Isoäitini Tora kuoli heti sen jälkeen.
"Mutta minunhan piti puhua sinun isoisäsi isästä, Olav Ribbungista, ja hänen suvustaan. Kuten tiedät, oli Ingolf naimisissa Kaaretorpista kotoisin olleen Ragna Hallkelintyttären kanssa — Tora oli puuhannut pojanpojalleen tämän edullisen naimaliiton heti, kun tämä varttui mieheksi; Audun, sinun isäsi, oli jo parin vuoden vanha, kun me sukulaiset lähdimme seudulta seurataksemme vaarbelgiläisiä ja Skule-kuningasta. Torgilsin tultua hulluksi eivät Ingolf ja Ragna viihtyneet Hestvikenissä, vaan asuivat sen jälkeen enimmäkseen Kaaretorpissa. Mutta eräänä jouluna heidän ollessaan käymässä täällä päätti Ingolf lähteä sisarensa Halldiksen ja hänen miehensä mukana vuonon yli Aasiin, ollakseen siellä jonkun aikaa, ja sillä retkellä heidän veneensä kaatui, ja kaikki mukana olijat hukkuivat.
"Olav Ribbung kantoi tuon onnettomuuden semmoisella mielenuljuudella, että isäni sanoi, ettei hän ollut nähnyt kenenkään miehen kantavan kauniimmin vastoinkäymistään — ja hän asetti aina veljensä voiman ja tahdon esikuvaksi — nuo kaksoset olivat rakastaneet toisiaan niin suuresti. — Niin, häneltä hukkui siinä tytär ja poika ja vävy. Olav sanoi vain kiittävänsä Jumalaa siitä, että hänen äitinsä ja vaimonsa Astrid olivat kuolleet ennen kuin myrsky oli alkanut tuhota hänen lapsiaan. Siinä hän istui höperön poikansa kanssa, eikä hänen jälkeläisistään ollut jäljellä muita kuin Borgny, nunna, ja Audun, lapsi. Ingolfin leski meni uusiin naimisiin Elvesysselissä, etelän puolella, ja Olav suostui antamaan Audunin tämän äidin ja isäpuolen kasvatettavaksi. Olav Ribbung otti silloin lapsekseen pojan, jonka Torgils oli saanut erään Hestvikenin palvelusneidon kanssa, mutta poika ei elänyt kauan.
"Minä makasin halvautuneena kolmatta vuotta taitettuani jalkani, samoihin aikoihin jolloin Ingolf ja toiset hukkuivat. Enkä minä kantanut osaani kauniisti — minusta oli sietämättömän raskasta, koska olin nuori, että olin tullut rammaksi ja etten koskaan pääsisi papiksi. Ja silloin isä aina käski minun ottaa oppia Olav Ribbungista. — Mutta minä tiesin Olaviin koskeneen sen, ettei Audun tahtonut mennä uusiin naimisiin äitisi kuoltua, eikä asua Hestvikenissä — ja suku näytti sammuvan.
"Mutta luulisihan sen nyt puhkeavan uuteen kukoistukseen, kun te olette niin nuoret ja terveet ja kauniit, sekä sinä että vaimosi. Koeta siis ymmärtää, että minä kaipaan saada nostaa syliini sinun poikasi. Olen tuntenut neljä miespolvea — viisi, jos lasken kantaäitimme mukaan — ja tahtoisin nähdä kuudennen polven ensimmäisen miehenalun ennen kuin kuolen. Monen ei ole suotu tuntea sukuaan kuudessa polvessa. — Ja minusta olisi luonnollista, kuulehan Ingunn, jos sinunkin miehesi alkaisi kaivata sitä palavasti — hänen sukunsa on elänyt täällä Hestvikenissä ammoisista ajoista asti. Mitä arvelet, nuorikko?" sanoi hän salaperäisesti nauraen.
Olav näki, miten Ingunn punastui. — Mutta se ei ollut kaipuun ja onnen punaa; puna, joka kohosi hänen kasvoilleen, oli kuuma häpeän puna. Hänen silmänsä tummuivat ja saivat kiusaantuneen ilmeen. Olav käänsi omansa armahtavasti toisaalle.
Ingunn astui ulos luhdinsolaan ja jäi tuijottamaan satavaan lumeen. Korkealla ilmassa, vaaleatupruisia pilviä vasten suuret vetiset, tanssivat hiutaleet näyttivät harmailta, mutta laskeutuessaan alas ne olivat hohtavan valkeita ja painuivat kuin kimmeltävän valkoinen verho Kverndalenin suunnalla häämöttäviä valkoisia kukkuloita kohti.
Katsoessaan kotvan aikaa lumitupruun hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi imeytynyt ilmaan ja lennellyt siellä — lyhyen tuokion; sitten hän putosi alas, niin että silmissä musteni. Hän kuvitteli samaa yhä uudelleen. Sietämätön pyörrytys, joka valtasi hänet vähän väliä, muuttui suloiseksi nautinnon tunteeksi aina, kun hän tunsi kohoavansa ilmaan — mutta kun hän putosi, ei hän nähnyt mitään; kaikki pyöri silmissä vain mustina ja harmaina viivoina.
Oli niin outoa ja äänetöntä, kun lokit olivat hiljaa — hän oli huomannut, miten ne istua kyyhöttivät lämpöisellä ilmalla joko vuoren halkeamissa tai suurilla rantakivillä. Väliin ne siirsivät itseään hiukan, mutta aivan ääneti. Alkuaikoina hänestä oli tuntunut, että nuo isot, valkoiset pitkäsiipiset linnut olivat kauneimpia maailmassa — ja niiden huutokin sai hänet merkillisen iloiselle mielelle. Hänet oli tuotu vieraaseen maahan, kauas niiltä seuduilta, missä hän oli kokenut raskaita elämyksiä. Kesällä, tullessaan aamulla ulos ja kuullessaan meren yhtämittaista hiljaista loisketta alhaalta vuoren juurelta, nähdessään ulapan edessään niin vapaana ja kirkkaana, ja kaukaisen, aution rannan toisella puolen, valkoisten, parveilevien lokkien päästellessä kirkuvia, käheitä ääniään, epätodellisina kuin aaveet — oli hän tuntenut olonsa niin keveäksi: maailma oli suuri ja avara; se, mikä oli tapahtunut jollakin hyvin, hyvin etäisellä kulmalla, ei mitenkään voinut merkitä niin paljon, ettei sitä saattanut unohtaa.
Mutta sitä mukaa kuin syksy saapui tänne vuonon rannallekin, häiritsi häntä se, ettei täällä ollut milloinkaan hiljaista. Iänikuinen pauhu ja aaltojen jyminä, merilintujen huudot, myrskyn ryske metsässä harjanteen laidoilla huimasi hänen päätään. Kulkiessaan pikimmältään pihan poikki jollekin asialle hänestä tuntui, kuin nuo äänet olisivat tunkeneet sisään hänen korvistaan ja täyttäneet melullaan koko hänen päänsä. Ja sitten tulvi mereltä usvaa ja sadetta, mikä teki hänet aivan onnettomaksi. Hän muisteli minkälainen syksy oli ollut kotona — maa kuurasta valkeana, valoisaa ja kaikuvaa parvessa, jonne kuului joka kirveenisku ja koiran haukahdus pitkien matkojen päästä; auringonpaiste, joka ensin kuulsi aamusumun takaa ja sitten halkaisi sen, sulattaen kuuran päivemmällä kasteeksi. — Hän kaipasi hiljaisuutta ympärilleen. —
Tuntui kuin hän olisi luisunut alas päivien kera, jotka lyhenivät ja pimenivät vuoden loppua kohti. Nyt hän oli pohjassa — talven selkä oli ohi; nyt alettiin nousta mäkeä ylös. Mutta sitten hän tunsikin itsensä aivan voimattomaksi ajatellessaan, että nyt olisi ollut yritettävä ylöspäin. Aurinko alkoi jo nousta yhä korkeammalle — jonkin ajan kuluttua voisi havaita päivän pitenevän toisensa jälkeen, oltavan lähestymässä yhä suurempaa ja pitempää kirkkautta, kevättä. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt katsoa korkeaa tunturia kohti, jonne hänen oli päästävä — taakkoineen, jota hän nyt tiesi kantavansa — ja häntä huimasi ja etoi sitä ajatellessaan.
Oli hiljaista, hiljaista ilmassa, vaikka lunta pöyrysi niin — hiutaleet kierivät ympäri, mutta putosivat viimein suoraan maahan. Meri oli raudanharmaa, kun hän näki vilahduksen siitä, ja rannalta kuuluva hyrske kaikui kumeasti ja yksitoikkoisesti suojaisessa ilmassa.
Kaikki oli peittynyt lumeen — laiturille vievä tiekin oli valkoisen maton peittämä. Navetassa käyneiden tyttöjen jäljet, hänen omat jälkensä, jotka olivat tullessa näkyneet, olivat peittyneet umpeen. Ja kaikki tuo valkeus himmeni ja harmaantui parastaikaa; hämärän ensi varjo oli laskeutunut.
Alempana olevan saunan ovi ammahti auki ja ulos syöksyvän valkoisen huurun keskellä hän näki miesten vartalot tummina lunta vasten. Nämä juoksivat riihtä kohden, missä heillä oli vaatteensa, ja kierittelivät itseään lumessa matkan varrella huutaen ja nauraen. Hän tunsi Olavin ja Bjørnin, jotka olivat ensimmäiset; nämä tarttuivat toisiinsa ja väänsivät sylirysyä sekä pesivät toisiaan lumella.
Ingunn nosti maasta kaukalon, missä hänellä oli suolakalaa, ja peitti sen viitallaan. Se oli niin painava, että hänen täytyi kantaa sitä molemmin käsin eikä hän niin ollen voinut katsoa eteensä tai varoa askeleitaan; ja häntä pelotti lumen alla oleva iljanteinen kallio. Hämärä oli tihennyt, ja lumen vilinä silmissä pyörrytti häntä yhä enemmän.
* * * * *
Olav tuli tupaan ja asettui isännän istuimelle peräpenkin keskelle. Hän oli nälkäinen ja väsynyt ja nautti siitä, että tiesi nyt olevan lauantain ja aattoillan ja kolmen naisen palvelevan häntä ja kantava pöytään ruokaa.
Liesi hehkui punaisena, singoten pieniä, matalia liekkejä hiiltyneiden puiden syrjistä, mutta tuvan hämärässäkin tunsi isännän paikan haltija viihtyisyyden tunteen, joka oli tullut taloon. Pöytää pidettiin nyt aina peräpenkin edessä; isännän paikalle oli ilmestynyt patjoja ja takaseinälle oli levitetty seinävaate. Sen vieressä riippui Ættarfylgja entisellä paikallaan yhdessä Olavin suuren kahdenkäden iskumiekan ja sudenpäällä sekä kolmella sinisellä liljalla koristetun kilven kanssa. Eteläisen sängyn ympärille, missä isäntäväki nukkui, olivat ilmestyneet sinikuvioiset verhot.
Kamarista pilkotti valoa — vanhus luki siellä iltarukouksiaan laulavalla äänellä. Sanokoon sira Benedikt mitä tahansa, ajatteli Olav, mutta hänen sukulaisensa osasi sentään yhtä ja toista: rukouksetkin häneltä sujuivat kuin parhaalta papilta. Ukon päästyä loppuun kutsui Olav häntä ruoalle.
Mutta tämä vastasi, että hän tahtoi mieluummin sänkyynsä vähän olutta ja puuroa. Ingunn mätti nyt kiireesti ruokaa kuppiin ja kantoi sen hänelle. Samassa tulivat rengit ovesta — Bjørn kantaen puusylystä, jonka hän paiskasi maahan. Sitten hän lisäsi puita liedelle, aukaisi ulko-oven ja räppänän, josta varisi lunta tuleen pannen sen pihisemään. Ingunn jäi vanhuksen luo, kunnes tuli oli päässyt vauhtiin ja pahin savu ajautunut ulos. Sitten Bjørn sulki oven ja räppänän.
Ingunn tuli tupaan ja jäi seisomaan pöytänsä eteen. Hän piirsi veitsellä ristin leivän kuoreen, ennen kuin leikkasi sen kappaleiksi. Penkillä istuvat viisi miestä söivät ääneti, kauan ja perusteellisesti. Ingunn istuutui sängyn laidalle, näperteli vähän kalaa ja leipää ja oli tyytyväinen, sillä lohi oli ainakin hyvää, se oli sattunut tulemaan sopivan suolaista. — Olut oli joulun jäljiltä ja olisi voinut olla parempaa, mutta jyvät, joita hänellä oli ollut maltaina, olivat olleet niin roskaisia; niissä oli ollut puoliksi kaikenlaista rikkasiementä.
Hän vilkaisi mieheensä. Tämän tukka oli tumma, sillä se oli vielä märkä, mutta kulmakarvat ja parransänki paistoivat kullankarvaisina hänen kasvoissaan, jotka olivat punaiset ja ahavoituneet tänä iltana. Näytti siltä kuin ruoka olisi maistanut hänelle.
Talon kolme palvelusneitoa istuivat syömässä sängyn vieressä lieden ääressä. Herdis, nuorin näistä, sopotteli ja tirskui aina väliin; tuo lapsi oli niin täynnä kujeita ja naurua. Hän näytteli nyt toisille neidoille vastasaamaansa sarvilusikkaa, ja nauru purskahteli hänen suustaan lakkaamatta — hän katsoi säikähtyneesti emäntäänsä ja koetti olla siivolla, mutta ei voinut pidättää pieniä hihityksiä ja suihketta.
Palvelusväki lähti heti ulos lopetettuaan syöntinsä. Miehet olivat olleet merellä aikaisin aamulla, ja kun kirkkoon oli pitkä matka Hestvikenistä, ei aamulla ennättänyt makailla kauan — varsinkin kun keli oli niin huono.
Olav meni sukulaisensa luo — tämä tarvitsi aina pientä apua, ennen kuin asettui nukkumaan. Olav Ingolfinpoika oli erityisen puhelias juuri maatamenoajan lähestyessä ja tahtoi kuulla kalastuksesta ja kaikista päivän töistä. Ja joka vastaus, minkä hän sai nuorelta kaimaltaan, herätti hänen mielessään aina uusia ajatuksia, joista hänen täytyi saada kertoa.
Ingunn istui matalalla rahilla lieden ääressä kampaamassa tukkaansa kun Olav astui tupaan. Hän oli puoliksi riisuutunut — istui lyhythihaisessa, valkoisessa paidassa ja ahtaassa, hihattomassa, ruskeanpunaisessa sarka-alushameessa. Hänen uhkea, ruskeankeltainen tukkansa valui kuin vaippa hänen hoikalle, hiukan kumaralle vartalolleen, ja hiusten välistä hohtivat hänen hennot, valkoiset käsivartensa.
Olav meni hänen taakseen, otti käteensä kourallisen tuota liinaista harjakkoa ja painoi kasvonsa sen sisään — se tuoksui niin hyvältä.
"Ei kellään ole niin kaunista tukkaa kuin sinulla, Ingunn!" hän sanoi.
Sitten hän taivutti Ingunnin pään taapäin itseään vasten ja katsoi hänen kasvoihinsa.
"— mutta sinä olet käynyt huonon näköiseksi joulun jälkeen, kultaseni! Et saa puuhata yli voimien, en suvaitse sitä! Ja sitten sinun täytyy syödä enemmän — muuten tulet niin laihaksi, että kun tulee paaston aika, ei sinusta jää jäljelle mitään!"
Hän veti mekon ja paidan päänsä yli, istuutui lieden laidalle ja paistatti selkäänsä. Miehen paljaan yläruumiin näkeminen — lihasten liikunta maidonvalkean pinnan alla hänen kumartuessaan alas vetämään jaloistaan saappaita, herätti Ingunnin mielessä aran, tuskaisen tunteen. Toisen terveys sai hänet tuntemaan entistä selvemmin oman voimattomuutensa.
Olav hieroi lapaluitaan — pari pientä, viininpunaista veripisaraa näkyi hänen kiiltävällä ihollaan.
"Bjørn on kovakourainen saunottaja", sanoi Olav nauraen. Sitten hän kumartui nartun yli, joka makasi pentuineen säkillä lieden reunassa, ja nosti ylös yhden pennuista. Se vikisi hänen pitäessään sitä tulta vasten — sille oli juuri alkanut aueta silmät. Emä murisi hiljaa. Olav oli ostanut koiran aivan äskettäin ja maksanut tuosta poikivasta nartusta niin paljon, että ihmiset taas olivat pudistelleet päitään hänen komeille tavoilleen. Mutta koira oli aivan erikoista rotua, sillä oli silkinhienot, riippuvat luppakorvat ja lyhyt karva — hyvän vainukoiran merkit. Olav käänteli pentuja tyytyväisenä: näytti siltä, kuin niistä kaikista viidestä tulisi emänsä kaltaisia. Nauraen hän laski yhden niistä vaimonsa helmaan ja katseli huvittuneena emää, joka nyt murisi yhä uhkaavammin, vaikka ei uskaltanut käydä kimppuun.
Tuo pikkuinen, pulleavatsainen rääpäle, jonka jalat olivat vielä kovin pehmeät, kömpi ja ponnisteli Ingunnin sylissä hamuillen hänen käsiään imettävikseen. Se oli niin vetelä ja holtiton — ja yhtäkkiä Ingunn tunsi pahoinvointia; oli kuin pala olisi noussut hänen kurkkuunsa.
"Anna se emälle", pyysi hän heikosti.
Olav katsoi häneen, lakkasi nauramasta ja pani pennun takaisin emän viereen.
* * * * *
Tammikuu kului, ja helmikuu tuli ja jäädytti vuonon — meri oli ummessa kauas Jølundin eteläpuolelle. Päivät alkoivat pidetä ja valjeta. Kauempana, sulan meren luona näkyi pakkashuuruja — ja kun sitten tuli kirkkaita päiviä, jolloin taivas oli korkea ja sininen ja aurinko paistoi, muuttui koko maailma välkkyvän huurteiseksi. Olav ja Bjørn lähtivät silloin yhdessä metsälle.
Ingunn mietti vain lakkaamatta, miten kauan hän osaisi peittää tilansa. Itku nousi hänen kurkkuunsa, sillä tiesihän hän voimattoman epätoivoisesti, ettei hänen nyt tarvinnut salata mitään: hänhän oli Olavin vaimo ja Hestvikenin emäntä, ja hänen oli synnytettävä lapsi vanhaan sukuun, joka oli elänyt tällä paikalla ammoisista ajoista asti. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi täytynyt piiloutua maan alle.
Hän huomasi Olavin ymmärtäneen, mikä häntä vaivasi, mutta hän liikkui yhä jalkeilla, eikä saanut suustansa sanaakaan asiasta. Hän paastosi kuten toisetkin, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan, niin että kipeää teki. — Hän huomasi Olavin tarkkailevan häntä salaa yhä useammin, aivan kuin ihmeissään, salainen pelko katseessaan. Ja sen jälkeen hän saattoi kuljeksia päiväkaudet äänettömänä. Ingunnin sydäntä kouristi, kun hän näki Olavin kulkevan noin, miettivänä ja ihmettelevänä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään.
Tuli sitten muuan sunnuntai; he olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat hetken kahden kesken tuvassa. Olav istui penkillä. Kun Ingunn meni hänen ohitseen, tarttui tämä häntä ranteeseen, eikä päästänyt häntä irti.
"Ingunn, kuule — teepäs kauniisti ja kerro Olav Ingolfinpojalle uutisesi. Minä pelkään, ettei hän elä kevääseen. Tiedäthän, miten hän odottaa sitä!"
Ingunn taivutti päätään; hän tuli hehkuvan punaiseksi.
"Kyllä", kuiskasi hän sitten tottelevasti.
Silloin mies veti hänet luokseen ja tahtoi ottaa hänet polvelleen.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän hiljaa. "Miksi olet niin onneton,Ingunn? Potkiiko pikku vieras kovasti, vai pelkäätkö sinä?"
"Pelkäänkö?" Silmänräpäykseksi nuori vaimo kuohahti, ja hänen entinen, kiivas luontonsa sai vallan. "Etkö muka tiedä mitä se on. Ethän sinä ole ollut milloinkaan muuta kuin hyvä minulle — mutta nyt en voi olla joka hetki ajattelematta, etten minä ole senarvoinen!"
"Ole vaiti!" Olav puristi kovasti Ingunnin kättä. Ingunn näki, että Olavin kasvot aivan kuin sulkeutuivat. Kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä murtunut, vaikka hän koetti puhua lempeästi ja tyynesti:
"Älä ajattele sellaista, Ingunn, mikä meidän on parempi unohtaa. Meidän ei ole hyvä herättää juuri nyt muistoja, jotka — jotka — Ja tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua niin hellästi, etten voisi olla sinulle milloinkaan muuta kuin hyvä."
"Vielä vähemmän arvoinen minä kai olisin, jos voisin muuta unohtaa —!"
Ingunn vaipui polvilleen Olavin eteen, kätki päänsä tämän syliin ja suuteli hänen kättään. Olav kiskaisi sen äkisti pois, ponnahti pystyyn ja tahtoi nostaa vaimonsa maasta. Ingunn taivuttautui taapäin hänen sylissään, katsoi häntä silmiin ja sanoi aivan kuin uhalla:
"Sinä pidät minusta — Herra nähköön, huomaanhan minä sen — mutta jos olisin koettanut olla sinua kohtaan samanlainen kuin ennen — arvaamaton ja ylpeä ja aina tahtonut pitää oman pääni, niin pelkään, Olav, ettet olisi suvainnut sitä sen jälkeen, mitä olin sinulle tehnyt, etkä rakastanut minua."
"Ole nyt vaiti!" Olav päästi hänet.
"Olen toivonut usein, että olisit ollut kova minulle, kuten kerran uhkasit."
"Etpäs ole toivonut", sanoi Olav hymyillen samaa kylmää hymyä, jonka toinen tunsi niin hyvin entuudestaan.
Mutta sitten hän tempasi Ingunnin kiivaasti luoksensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
"Älä itke", hän pyysi.
"En minä itke." Olav kohotti Ingunnin kasvot ja katsoi häneen — ja hänestä tuntui niin kumman pahalta. Hän olisi paljon mieluummin suonut Ingunnin itkevän.
* * * * *
Lähiaikoina Olavin valtasi aika ajoin lamaannuttava pelko. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa. Turhaa se, mitä hän oli maksanut ostaakseen itsensä ja Ingunnin vapaaksi, turhaa, että hän oli upottanut oman katkeruutensa syvälle sydämeen ja johtanut sinne kaikki rakkautensa entiset lähteet: yhteiselämä Ingunnin kanssa oli tuttu, rakas tapa hänen lapsuudestaan asti; kun hän sulki hänet syliinsä, muisti hän elämänsä ensimmäisen huumauksensa. Hän ei ollut kertaakaan antanut Ingunnin huomata muistelevansa hänen — heikkouttaan, joksi hän sitä nyt nimitti. Mutta tässä hän nyt seisoi neuvottomana havaiten, ettei hän mahtanut mitään häpeän tunteelle, joka kalvoi Ingunnin sydäntä.
Eikä hän voinut olla ajattelematta itsekin, nähdessään hänet nyt raskaana, ettei tämä ollut hänenensimmäinenlapsensa.
Alussa, heidän tultuaan tänne, oli häntä miellyttänyt suuresti Ingunnin hiljainen käytös, sillä hän ymmärsi ilon tekevän vaimonsa niin lempeäksi ja nöyräksi. Mutta nyt hänestä tuntui vaikealta. Sillä Ingunn oli sanonut totuuden — jos hän olisi ollut samanlainen kuin ennen, jolloin oli tahtonut käskeä ja aina saada Olavin antamaan myöten — ei hän olisi pitänyt siitänyt.
Sitten hän suoristausi, aivan kuin olisi jälleen sitonut taakan selkäänsä. Kotona hänet nähtiin aina tasaisena ja tyytyväisenä ja hän vastasi hilpeästi toisille sekä osoitti iloitsevansa siitä, että vanhasta juuresta työntyisi uusia vesoja. Hän oli hellä vaimolleen ja koetti lohduttautua: eihän Ingunn ollut milloinkaan ollut varsin vahva, ja nykyinen tila kulutti kai kovin hänen heikkoja voimiaan. Kai hänen mielensä kevenisi, kun kaikki olisi taas ohi.
* * * * *
Vanha Olav Ingolfinpoika oli hyvin huono koko kevään, ja Olav Auduninpoika hoiti häntä niin hyvin kuin osasi. Usein hän nukkui sukulaisensa luona kamarissa yöllä; vanhus saattoi tarvita milloin minkäkinlaista apua. Pieni rasvalamppu paloi yöt läpeensä, ja nuorempi Olav nukkui nahkasäkissä lattialla. Kun vanha Olav ei saanut unta, saattoi hän maata tuntikaudet tilallaan puhellen lakkaamatta; ja nyt hän puhui vain suvusta, kertoen miten Hestvikenin miehet olivat saaneet maansa ja varallisuutensa ja miten ne olivat jälleen luisuneet heidän käsistään.
Eräänä yönä, kun he näin loikoivat pakinoiden, pyysi Olav kaimaansa kertomaan Likaparrasta. Hän oli kuullut tästä vain joitakin juttuja, eivätkä ne olleet hauskempia kuin hänen omat muistonsa mielipuolesta.
Olav Ingolfinpoika sanoi:
"En ole puhunut sinulle hänestä paljon, mutta ehkä sinun tulee tietää sekin nyt, kun itse joudut sukumme pääksi. Nukkuuko vaimosi?" kysyi hän. "On parempi, ettei hän kuule.
"Ihmiset ovat oikeassa siinä, että hän oli julma ja uskoton — useita naisia kohtaan. Ja minustakin on puhuttu paljon pahaa siksi, että aina olin Torgilsin matkassa, vaikka minut oli aiottu papiksi. Mutta minä rakastin Torgilsia enemmän kuin ketään muuta maailmassa — enkä ole voinut milloinkaan käsittää tuota hänen rumaa elämäänsä, sillä minä en nähnyt hänen milloinkaan hakevan naisten seuraa tai kosiskelevan nuoria neitoja, kun olimme kisoissa ja kemuissa. Ja kun miehet alkoivat jaaritella naisista ja huonosta elämästä, kuten nuoret miehet usein juttelevat hollituvassa, istui Torgils ääneti, hymyillen usein pilkallisesti — mutta minä en milloinkaan kuullut hänen puhuvan rivosti ja sopimattomasti. Hän oli hiljainen ja tyyni olemukseltaan ja muuten rohkea, miehekäs ja urhea mies. Ystäviä en tiedä hänellä olleen muita kuin minä — mutta me olimme olleet lapsesta asti kuin veljekset. Minä surin hänen huonoa elämäänsä, mutta en voinut moittia häntä sanallakaan siitä. Isäni ojensi häntä usein ankarin sanoin — hänkin piti niin paljon Torgilsista: hän muistutti hänelle siitä päivästä, joka odottaa kaikkia kuolevaisia ja jolloin me joudumme vastaamaan töistämme Herramme edessä. Parempi olisi ollut, Torgils, sanoi isäni usein, jos myllynkivi olisi pantu sinun kaulaasi ja sinut olisi upotettu meren syvyyteen, kuten ihmispedot tekivät Herran rakkaalle Pyhälle Halvardille, kun hän tahtoi suojella köyhää, heikkoa vaimoa. Mutta sinä pahennat noita pieniä ja heikkoja —. Torgils ei vastustanut häntä koskaan ainoallakaan sanalla. Hänessä oli kuin jokin salainen voima: en nähnyt hänen kertaakaan istuvan kenenkään naisen viereen puhelemaan, mutta näin naisten tulevan levottomiksi, kun hän vain katsoikin heihin — hänen silmissään oli varmaankin paha voima. Miehiinkin hänellä oli eriskummallinen vaikutus. Sillä kun vaarbelgiläiset olivat joutuneet häviölle, hän tarjoutui Torgils-piispan palvelukseen — ja hän pääsi piispan vartioväen päälliköksi. Piispa aikoi useamman kerran ajaa hänet pois rumien huhujen tähden, joita oli liikkeellä. Ja kun Astrid Bessentyttären ja Steinin Herdiksen asia tuli tunnetuksi, uhkasi piispa häntä kirouksella ja maanpaolla ja lupasi karkottaa hänet kaupungista — mutta siitä ei tullut mitään.
"Jouluna, seitsemän vuotta Skule-kuninkaan tappion jälkeen Torgils oli ollut käymässä kotonaan Hestvikenissä, ja pitkänpaaston aikana Besse tuli poikiensa ja Olavin, isoisäni, kanssa Osloon, jossa päätettiin, että Torgils puhui minulle asioistaan — hän sanoi aikovansa jäädä tänne, eikä lähteä kotiin vaimonsa luo; mutta Besse ja hänen poikansa olivat niin hyviä ihmisiä, ettei hän voinut olla naimatta Astridia. Mutta minä näin hänen tuntevan vastenmielisyyttä Astridia kohtaan. En voi ymmärtää, kuinka mies hennoo sysätä onnettomuuteen sellaisen nuoren neidon, ellei hän pidä tästä sen enemmän. Mutta Torgils vastasi, ettei hän voinut sille mitään, että hän aina alkoi inhota heitä perästäpäin.
"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen —. Hän tapasi Herdis Karlintyttären heti sen jälkeen, ja niin hän ei lähtenyt edes omiin kihlajaisiinsa. Olav joutui suunniltaan häpeästä ja suuttumuksesta poikansa menettelyn tähden, mutta Torgils sanoi, että ennen hän karkaisi maasta kuin antaisi pakottaa itsensä ottamaan vaimon, jota hän ei kärsinyt nähdä silmiensä edessä. Kun nyt alettiin puhua Torgilsista ja Herdiksestä, tuli asia entistä pahemmaksi; sekä Olav-setä että piispa rukoilivat ja uhkasivat häntä, mutta Torgils ei ollut milläänkään. Astrid Bessentytär ei ollut kovin kaunis, mutta nuori ja kukkea — kun sitä vastoin Herdis Karlintytär oli lihava, keltaihoinen, kolmetoista vuotta Torgilsia vanhempi ja hänellä oli ollut kahdeksan lasta, eikä kukaan ymmärtänyt, mikä Torgilsin oli lumonnut; toiset arvelivat siinä piilevän noituutta. Minä ajattelin, että paholainen siihen oli syynä — tämä oli nyt saanut Torgilsin kokonaan valtaansa, koska tämä saattoi olla niin sydämetön nuorta Astrid-neitoa kohtaan. Sanoin sen hänelle, mutta silloin hän tuli niin valkoiseksi ja kumman näköiseksi, että minä kauhistuin, ja vastasi: 'Olet oikeassa, veli. Mutta sitä ei voi enää auttaa.' Ja vaikka olisin pyytänyt ja rukoillut kuinka, oli kuin olisin puhunut kuurolle. Joku päivä sen jälkeen kuultiin Steinin, Herdiksen miehen kuolleen."
Olav Auduninpoika kavahti pystyyn nahkasäkistään ja tuijotti vanhukseen kauhistuneena, mutta ei virkkanut mitään. Olav Ingolfinpoika makasi vähän aikaa liikkumatta ja jatkoi sitten hiljaa ja raskaasti:
"Hän oli kotimatkalla käräjiltä, oli ollut poissa yötä, ja kaksi hänen uskottua miestään oli hänen matkassaan, kun hän äkkiä putosi päistikkaa maahan ja kuoli heti. Jon oli vanha ja heikko — ja minä uskon varmasti, etteivät Herdis ja Torgils olleet syypäät siihen. Mutta asiasta jupistiin tietysti kaikenlaista, kun kuultiin Torgilsin aikovan naida lesken. Olav Ribbung sanoi, että hän olisi toivonut Bessenpoikien tappaneen Torgilsin ennen kuin tämä tapahtui ja sanoi, että niin kauan kuin Astrid eli naimattomana kodissaan Torgilsin pojan kera, ei hän ollut salliva Torgilsin loukata hänen sukulaisiaan tämän enempää ja naivan ketään muuta. Mutta jos oli totta, että hänen poikansa oli ruvennut rakastamaan naitua naista, oli hän rukoileva, että Jumala antaisi ankarimman rangaistuksensa kohdata Torgilsia, ellei hän kääntynyt syntisestä elämästään, tehnyt parannusta ja jättänyt tuota porttovaimoa. Sillä mieluummin isä kytkisi hänet kiinni kuin mielipuolen kuin antaisi hänen naida tuon naisen.
"Pian tämän jälkeen Herdis kuoli äkkiä. Olin Torgilsin luona, kun sanoma tuli. En osaa sanoa minkälaiseksi Torgils muuttui — ensin hänen silmänsä avautuivat niin suuriksi, etten ole nähnyt sellaista milloinkaan, ja sitten ne vetäytyivät kokoon, ja koko mies kutistui kasaan ja aivan kuin lyyhistyi. Mutta hän ei sanonut mitään ja lähipäivinä hän hoiti tointaan kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta minä tiesin jotakin olevan tekeillä, ja milloin en ollut kirkossa, en poistunut hänen seurastaan päivällä enkä yöllä. Huomasin hänen myös mielellään näkevän minut lähellään — mutta en ymmärrä, milloin hän nukkui; hän paneutui pitkäkseen vaatteet päällä, eikä pessyt itseään eikä ajanut partaansa, ja hän alkoi käydä kummalliseksi ja oudonnäköiseksi.
"Herdis haudattiin Akerin kirkon luo. Viikon päivät sen jälkeen lähetti piispa Torgilsin Akeriin, ja minä lähdin hänen matkaansa. Oli pyhäaatto, ja nunnien vuokramies tarjosi meille saunan; silloin minä sain hänet ajamaan pois inhottavat, keltaiset parranhaivenet ja leikkasin hänen tukkansa. 'Nyt olen valmis', sanoi Torgils — ja minusta tuntui pahalta, sillä hän hymyili niin kummallisesti — ja minä näin, miten hänen kasvonsa olivat surkastuneet, ja hänen ihonsa ja hiuksensa olivat entistä vaaleammat, mutta silmät olivat tulleet niin suuriksi ja värittömiksi kuin kirnupiimä. Ja sittenkin hän oli kaunis — mutta hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää istuessaan siinä penkillä tuijottavin silmin, hievahtamatta.
"Viimein minä paneuduin sängylle vähäksi aikaa ja sitten nukuin. Heräsin siihen, että oveen lyötiin kolmesti, ja kavahdin vuoteesta."
Torgils oli noussut ja kulki kuin unessa. "Minua haetaan —", hän sanoi.
Juoksin hänen luokseen ja tartuin häneen kiinni — Luoja tiesi, mitä ajattelin sillä hetkellä — mutta hän työnsi minut syrjään; ja sitten kuului taas kolketta ovelta.
"Päästä minut", sanoi Torgils. "Minun täytyy mennä ulos —".
Minä olin pitkä mies, paljon Torgilsia pitempi, ja siihen aikaan väkevä, vaikken yhtä vahva kuin hän — hän oli vankkarakenteinen, siro jäseniltään, kuten sinä, ja hänellä oli jättiläisvoimat. Suljin hänet syliini ja tahdoin pidättää häntä, mutta hän katsoi minuun, ja minä ymmärsin, ettei tässä auttanut ihmisvoima.
"Se on Herdis", hän sanoi, ja sitten kuului jälleen kolme lyöntiä oveen. "Päästä minut, Olav. En ole luvannut mitään niille toisille, mutta häntä olen luvannut seurata elävänä tai kuolleena."
Sitten hän työnsi minut luotaan, niin että tuuperruin lattialle, ja lähti ulos; mutta minä nousin ylös, otin kirveeni ja juoksin jäljestä. Herra armahda, jos olisin ottanut kirjani tai ristini, olisi käynyt paremmin, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin nuori ja luultavasti enemmän soturi kuin pappi luonnoltani; luotin rautaan ja teräkseen silloin, kun tosi oli edessä.
Pihalle tultuani näin heidät aidan luona. Oli kuutamo, mutta taivaalla ajelehti pilviä, ja ilma oli leuto ja maa musta, sillä sinä vuonna laaksossa oli vain ajoittain lunta. Mutta oli siksi valoisa, että näin heidät edessäni pellon laidassa tullessani pihaveräjän läpi — kuollut kulki edellä kuin usvapatsas koskettaen tuskin ollenkaan maata jaloillaan. Hänen perässään juoksi Torgils, ja viimeisenä seurasin minä. Kuu tuli samassa esiin pilvestä ja minä näin Herdiksen pysähtyvän, ymmärsin mitä hän tahtoi ja huusin hänelle:
"Jos hän on luvannut seurata sinua, täytyy hänen se tehdä — mutta hän ei ole luvannut kulkea sinunedelläsi."
En muistanut käskeä häntä poistumaan Jeesuksen nimessä ja päästämään saalistaan. Nyt olimme kirkon luona, kuun valo lankesi sen kiviseinään. Kuollut liukui sisään hautausmaan portista, ja Torgils meni perästä, ja minä juoksin. — Saavuin sisään portista ja näin Herdiksen seisovan kirkon seinän luona ja ojentavan kättään Torgilsia kohti. Heilutin kirvestä kaikin voimin ja viskasin sen häntä kohti, niin että se lensi Torgilsin pään yli ja kalahti kiviseinään. Torgils kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta samassa he hyökkäsivät minun päälleni takaapäin ja kaatoivat minut maahan niin rajusti, että oikea jalkani katkesi kolmesta kohden — lanteesta, polvesta ja jalkaterän kohdalta. —
Sitten en tiennyt mistään ennen kuin ihmiset tulivat messuun aamulla ja löysivät meidät. Silloin Torgils oli muuttunut siksi, jollaisena sinä hänet muistat — hän oli menettänyt järkensä ja oli avuttomampi kuin vastasyntynyt lapsi, paitsi että hän osasi kävellä. Tullessaan raudan lähelle hän ulvoi kuin eläin ja kaatui maahan, vaahdon valuessa hänen suustaan — hän oli ollut asetaitoisin mies, minkä olen tuntenut. Kuulin hänen tukkansa valjenneen jo ensimmäisenä talvena.
Makasin vuoteessa vuosi vuoden jälkeen taittuneen jalkani tähden, ja ensi vuosina pakottivat haavoissa olevat luusirut jalkaani ja visva valui niistä ja haisi niin, etten tahtonut voida hengittää — ja monesti rukoilin Herraa ääneen itkien, että hän sallisi minun kuolla, sillä omasta mielestäni kärsin hirmuisesti. Mutta isäni oli luonani ja auttoi minua ja käski minun kantaa kohtaloni kuin mies ja kristitty. Viimein jalkani parani — mutta Torgils ei tuntenut minua käydessäni täällä — viisi vuotta sen jälkeen. Ja Olav Ribbung pyysi minua lähtemään pois, sillä hän ei jaksanut nähdä veljensä poikaa rampana — käytin kainalosauvoja siihen aikaan — kun hänen oma poikansa oli siihen syynä.
Olav jäi valvomaan kauan sen jälkeen, kun vanhus oli nukkunut. Onnellisia hänen sukunsa miehet eivät näyttäneet olleen. Mutta he olivat kestäneet yhtä ja toista.
Niin kuin tuo ukko, joka nukkui tuolla sängyssä. Samoin hänen toinen kaimansa, isän vaari, jonka hän oli nähnyt elävän täällä inhottavan, hullun poikansa kanssa. Olav tunsi yhteenkuuluvaisuuden polttavan itseään. Ja entä Tora, tuo vanha nainen, ja Ingolf-pappi: kaikki he olivat olleet uskolliset onnettomuudessa, uskolliset kuolleita ja kadotettuja kohtaan, jotka kuuluivatheihin.
Hän ajatteli Steinfinnin poikia — sellaisia kai olivat onnelliset. Huolettomia ja vallattomia — heille oli onnettomuus kuin myrkkyä, jonka he olivat nielaisseet. He kestivät siihen asti kunnes olivat saaneet ylenannetuksi sen — silloin he kuolivat. Ja hän näki tänä yönä niin selvästi, että sellainen oli Ingunnkin — häneenkin oli onnettomuus käynyt kuin kuoleman tauti; hän ei nousisi siitä milloinkaan. Mutta Olav oli onnekseen sellaiseksi luotu, että hän tuli toimeen ilman onneakin. Hänen isänsä eivät olleet antaneet tappion murtaa itseään, vaan olivat pitäneet koholla lippuaan niin kauan kuin siitä oli riekalettakaan, rihmaakaan jäljellä. Itse hän ei ollut tiennyt milloinkaan varmasti, katuiko hän vai ei, että oli ottanut vastaan Alf-jaarlin tarjouksen ja eronnut herransa palveluksesta — mutta hän oli ottanut sen vastaan sen naisen tähden, joka oli uskottu hänen käsiinsä jo heidän lapsena ollessaan. Ja hän oli suojeleva ja rakastava tätä, kuten oli suojellut jo poikana ollessaan, rakastanut tätä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ymmärsi olevansa mies. Ja vaikkei hän milloinkaan kokisi onnea hänen kauttansa, koska hänestä oli tuleva kivulloinen, kelpaamaton vaimo, ei se muuttanut asiaa, sen hän käsitti tänä yönä, vaan hän oli rakastava ja suojeleva häntä hänen viimeiseen hetkeensä asti.
* * * * *
Mutta päivän kirkkaassa valossa hän rypisti kulmiaan öisille tuumilleen. Ihminen tulee ajatelleeksi niin paljon merkillistä maatessaan valveilla. Olihan Ingunn ollut terve ja iloinen kesällä — ja kauniimpi kuin milloinkaan. Nyt hän oli aivan lamassa — mutta eihän hän ollut koskaan jaksanut kantaa taakkoja, raukka. Kun hän saisi lapsen tulisi hän taas terveeksi ja iloiseksi.
Silmänräpäyksen vilahti hänen mielessään, mahtoikohan Ingunn milloinkaan muistella jo synnyttämäänsä lasta. Hän ei ollut koskaan puhunut siitä, eikä Olavkaan ollut tahtonut ottaa sitä puheeksi. Hän oli vain kuullut, että lapsi oli ollut elossa heidän lähtiessään Ylämaasta viime kesänä.