Ingunn ajatteli nykyään Eirikiä yöt päivät.
Ensimmäisinä onnen aikoina oli sekin muisto kalvennut ja muuttunut epätodelliseksi, että hänellä oli ollut pieni poika, joka oli nukkunut hänen käsivarrellaan ja imenyt hänen rintojaan pienenä, lämpöisenä ja pehmeänä — hapahkon maidonhajun huokuessa hänen ruumiistaan ja hänen kyyneltensä vieriessä pojan päälle pimeinä, synkkinä öinä. Ja hänestä oli tuntunut, kuin hänen olisi pitänyt repiä itsensä kahtia, kun hän erosi tästä ja lähti kulkemaan kohti viimeistä kauhistusta ja syvintä pimeää.
Mutta kaikki tuo raskas häämötti kuin etäinen taivaanranta kuumeöiden pimeyden ja houreen takaa, silloin kun hänet viskattiin korkealle aallon harjalle ja sieltä alas huimaaviin syvyyksiin. Hänen herätessään ihmisten ilmoille oli Olav vieressä ja otti hänet luokseen. Tultuaan onnelliseksi hänestä tuntui, kuin tuo entinen onneton Ingunn ei olisi ollut hän itse. Kului viikkoja, ettei hän ajatellut lastaankertaakaan, tuumiskeli vain arasti ja melkein välinpitämättömästi, elikö tämä vielä. Tuskin häneen olisi kovinkaan pahasti koskenut, vaikka hän olisi kuullut sen kuolleen. Mutta väliin sukelsikin sitten esiin levoton ajatus: mitenkähän hänvoi; voikohan Eirikhyvin— vai vaivaakohan häntä jokin siellä vieraiden ihmisten luona. Ja noiden kaukaisten, kalvenneiden, viimevuotisten surkeuden muistojen keskeltä tunkeutui esiin — äkkiarvaamatta ja elävänä — hento, jatkuva lapsen itku, jota ei hillinnyt mikään muu kuin äidinrinta pieneksi hetkeksi. Nyt sattui totuus häneen kuin kova, armoton isku: hän oli työntänyt avuttoman itkevän rintalapsensa vieraiden ihmisten hoitoon ja jossakin kaukana maailmalla se itki ehkä juuri nyt äitiään tikahtuakseen. Mutta hän torjui nuo ajatukset kaikin voimin. Lapsen kasvatusäiti näytti hyvältä ihmiseltä — ehkä hän oli armollisempi kuin se äiti, joka oli lapsen synnyttänyt. Ei. Hän karkotti väkisin ajatuksensa. Ja muisto Eirikistä kalpeni taas. Hän oli täällä Hestvikenissä, oli Olavin vaimo ja hänellä oli sanomattoman hyvä olla. Ja hän tunsi nuoruutensa ja kauneutensa puhkeavan uuteen kukkaan. — Hän painoi päänsä alas hehkuvan kainona ja iloisena, kun mies vain katsoikin häneen.
Mutta sitä mukaa kuin uusi lapsi kehittyi hänen sisällään, niin —. Ensin se oli ollut kuin kalvava väänne rinnassa, joka oli pyörryttänyt ja kääntänyt hänen mieltään pelosta, että se saattaisi loihtia esiin varjoja Olavin ja hänen välilleen, ja sitten se oli muuttunut taakaksi, joka painoi häntä ja oli tiellä kaikkialla, missä hän liikkui, olkoonkin että hän kaikkien muiden mielestä täytti tärkeimmän tehtävänsä synnyttämällä uuden vesan vanhaan sukuun. Olav Ingolfinpoika ei puhunut mistään muusta. Jos hän olisi ollut Norjan kuningatar, ja maan rauha ja hyvinvointi olisi riippunut odotetusta lapsesta miespolven ajaksi, ei vanhus olisi voinut pitää sitä sen suurempana merkkitapahtumana kuin sitä, mikä nyt oli ovella. Mutta naapuritkin antoivat nuoren emännän tietää hänet kohdatessaan, että he pitivät sitä iloisena uutisena. Seitsenvuotisesta pojasta asti Olav Auduninpoika oli ollut ainoa, jonka voitiin toivoa vievän eteenpäin Hestvikenin sukua, ja siitä ajasta asti hän oli kulkenut vierailla seuduilla, kaukana kotipuolestaan. Vuosien kiertelyn jälkeen hän oli palannut isiensä perintöturpeelle. Kun hänen ja hänen vaimonsa ympärille nyt alkoi kertyä lapsia, palautuisivat asiat viimeinkin oikeille raiteille.
Hänen omat palkollisensakin ottivat osaa tulevaan tapahtumaan. He olivat pitäneet Ingunnista alusta alkaen, koska hän oli niin suloisen näköinen ja lempeä ja hyvää tarkoittavainen, ja heitä oli säälittänyt nähdessään, miten kerrassaan taitamaton hän oli taloustoimissa. Ja nyt he säälivät häntä nähdessään, miten surkeavointinen hän oli. Hän tuli kalman kalpeaksi heti, kun vain pistäytyikin kotaan, silloin kun siellä keitettiin hylkeenlihaa tai merilintua ja muisti, ettei hän ollut tottunut kotiseudullaan tuohon rasvan hajuun. Palvelusneidot nauroivat ja työnsivät hänet ulos: "Kyllä me selviämme ilman sinuakin, emäntä!" Hän ei jaksanut nousta jakamaan ruokaa hien nousematta helminä hänen otsalleen — ja vanha karjakko työnsi hänet varovaisesti penkille istumaan pinoen pieluksia hänen selkänsä taa ja sanoi nauraen: "Anna minun olla ruokaemäntä tänään, Ingunn. Sinähän tuskin kestät jaloillasi, lapsi raukka!" Hän näki tämän vapisevan väsymyksestä istuessaankin. He pelkäsivät myös, miten hänen kävisi. Hän ei näyttänyt jaksavan enää juuri mitään. Ja nyt oli vielä kolme kuukautta määräaikaan, hänen omien sanojensa mukaan.
Olav oli ainoa, joka ei milloinkaan ilmaissut iloaan tulevan lapsen johdosta — ja talonväki pani sen merkille. Mutta Ingunn mietti mielessään, että kun poika oli tullut maailmaan, ei se voinut olla vähemmän ihmeellinen isänsä silmissä kuin kaikkien muiden. Ja katkeruus, jota hän itse kauhistui, vuodatti uusia pisaroita.
Ei rakkauden rahtuakaan hän tuntenut kantamaansa lasta kohtaan, vaan ikävöi Eirikiä ja tunsi kaunaa uutta tulokasta kohtaan, jota odottivat kaiken maailman ihanuudet ja jota kaikkien kädet olivat valmiina vastaanottamaan, kun se ilmestyi. Ja hänestä alkoi tuntua, kuin Eirik olisi hylätty ja viskattu pimeyteen tämän lapsen tähden. Nähdessään ihmisten katsovan häneen lempein ja hellin silmin, näkevän vaivaa säästääkseen häntä ja hänen voimiaan, välähti hänen mielessään: kun minä kannoin Eirikiä, täytyi minun piiloutua loukkoon; kaikkien silmät kivittivät minua pilkalla, vihalla, surulla ja häpeällä; Eirikiä vihasivat kaikki ennen kuin hän oli syntynyt — itsekin vihasin häntä. Hän istui ommellen ja muisti, miten hän oli horjunut seinien väliä ensimmäisten polttojen tultua: ja Tora aukoi myttyään, jossa oli lapsenriepuja, huonoimpia ja vanhimpia, mitä hänellä oli omien lastensa jäljiltä. Ja hän, lapsen äiti, oli ajatellut: se on tarpeeksi hyvää, liiankin hyvää tuolle —. Palvelusneito, joka istui hänen luonaan, katsoi ihmeissään emäntäänsä — Ingunn repi kärsimättömästi hienoa villakapaloa, jota hän päärmäsi, ja heitti sen luotaan. — Eirik oli nyt vuoden vanha, tai vähän yli. Ingunn istui tuvan edessä kerran ensimmäisten kesäisten iltojen saavuttua ja katseli Bjørnin ja Gudridin pienintä lasta, joka kömpi, konttasi, kellahti kumoon ja nousi taas pystyyn, kellahti uudelleen istualleen pihamaan vihreälle nurmelle. Hän ei kuullut sanaakaan Gudridin puhetulvasta. Pikku Eirik — tuollainen paljasjalkainen, köyhästi puettu lapsi sekin oli köyhien kasvatusvanhempiensa luona.
* * * * *
Vanha Olav kuoli viikko helluntain jälkeen, ja Olav Auduninpoika piti hänelle komeat hautajaiset. Niiden emäntien joukossa, jotka tulivat Hestvikeniin auttamaan Ingunnia valmistuspuuhissa, oli myös Signe Arnentytär, joka äskettäin oli naitettu Skikkjustadiin. Häntä nuorempi sisar, Una, oli hänen mukanaan, ja kun hautajaisvieraat lähtivät kotiin, sai Olav taivutetuksi Arnen ja papin jättämään Unan Hestvikeniin, että Ingunn saisi olla viimeiset ajat kokonaan erillään työstä ja huolista.
Olavia suututti, kun hän ei voinut olla huomaamatta, ettei Ingunn pitänyt tytöstä, vaikka tämä oli reipas ja auttavainen, hilpeä ja sievän näköinen — pieni, hentorakenteinen, keveäliikkeinen ja vikkelä kuin västäräkki, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Olav itse oli alkanut pitää paljon pikkuserkuistaan. Hänen oli vaikea tutustua ihmisiin, kun hän oli niin pidättyväinen ja harvasanainen, mutta hänellä ei ollut mitään useimpia ihmisiä vastaan. Hän tyytyi heihin sellaisina kuin he olivat, vikoineen ja hyveineen, iloitsi tavatessaan tuttavia, eikä ollut vastahakoinen solmimaan ystävyyttä niiden kanssa, joista hän piti, kunhan hän sai aikaa tointua ujoudestaan.
* * * * *
Olav Ingolfinpoika oli kerännyt hyviä hirsiä kartanolle, ja jo edellisenä syksynä Olav Auduninpoika oli parannellut niillä rakennusten huutavimpia vikoja. Navetan hän repi kokonaan tänä kesänä ja pystytti sen uudelleen, sillä entinen oli sellainen, että lehmät seisoivat kuin suossa syksyisin, ja talvisin satoi lunta sisään ja siellä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkona.
Eräänä lauantai-iltana oli talonväki kokoontunut ulos pihamaalle. Oli kaunis, lämmin kesäilma; ensimmäiset heinäsuovat levittivät makeaa tuoksua ja lehmuksen lemu leyhyi vuorelta karjarakennusten takaa. Navetan seinät olivat jo pystyssä ja ensimmäiset kattohirret paikoillaan; mahtavan kattohirren toinen pää oli tanhualla ja toinen nojallaan päätyä vasten, johon miehet sen olivat jättäneet pyhien saapuessa.
Talon nuoret rengit ottivat nyt huvikseen vauhtia ja juoksivat hirren selkää ylös, koettaen korkealleko he pääsivät. Hetken kuluttua toiset miehetkin tulivat mukaan, myös isäntä itse — ja siinä oli remua ja hälinää joka kerran, kun jonkun täytyi hypätä alas. Ingunn ja Una istuivat tuvan seinämällä. Silloin Olav huusi neidolle:
"Tule tänne, Una — nyt nähdään, miten varma sinä olet!"
Neito pani nauraen vastaan, mutta kaikki miehet tunkeutuivat hänen ympärilleen — hän oli nauranut heille, kun heidän oli täytynyt hypätä alas keskikohdalta — itse hän osasi tietysti juosta ylös asti —. Ja viimein he vetivät hänet mukaansa väkisin.
Tyttö työnsi miehet nauraen tieltään, otti vauhtia ja juoksi kappaleen matkaa hirttä ylös, mutta sitten hänen täytyi hypätä alas. Hän yritti uudestaan ja pääsi nyt paljon korkeammalle — seisoi siellä silmänräpäyksen huojuen, notkeana ja hoikkana, kädet levällään ja pienet jalat ohuissa, kannattomissa, varpaattomissa kesäkengissä, koukistuneina hirren pintaan kuin pikkulinnun kynnet. Mutta sitten hänen täytyi taas hypätä sivulle aivan kuin tiainen, joka ei saa jalansijaa seinänraossa. Olav seisoi alhaalla ottamassa vastaan. Nytkös neito oikein innostui, juoksi ylös kerta toisensa jälkeen, Olavin juostessa takaperin hirren alle, jossa hän otti tämän nauraen syliinsä joka kerran, kun toinen hyppäsi alas. — Kukaan ei huomannut siinä mitään ihmeellistä ennen kuin Ingunn seisoi heidän luonansa hengästyneenä, ruskeatäpläiset kasvot lumivalkeina:
"Jättäkää jo!" hän kuiskasi läähättäen.
"Eihän tämä ole vaarallista", lohdutti häntä Olav nauraen, "näethän sinä, että otan hänet vastaan."
"Näen kyllä." — Olav katsoi vaimoonsa ihmetellen; tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. Yhtäkkiä Ingunn huusi itkun ja pilkkanaurun sekaisella äänellä, heilauttaen päätään tyttöä kohti:
"Katsokaa häntä — hän ei ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi hävetä."
Olav kääntyi Unaa kohden — tämä oli lehahtanut punaiseksi ja oli nolon näköinen. Hitaasti nousi nyt punastus miehenkin kasvoille.
"No johan sinä olet järjiltäsi, Ingunn!"
"Minä tarkoitan", huusi vaimo raivosta kirkuen, "ettei tuo tuossa ole turhanpäiten Likaparran jälkeläisiä — ja hän ja sinä olette kai enemmän yhdenlaiset kuin —"
"Pidä suusi", sanoi Olav vihastuneena. "Sinun pitäisi ymmärtää hävetä — mikä sinä olet puhumaan minulle noin —!"
Hän keskeytti puheensa, sillä hän huomasi toisen räpyttävän silmiään aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin. Sitten hän aivan kuin lyyhistyi kokoon heikkoudesta — ja mies tarttui häntä käsivarteen.
"Lähde sisään minun kanssani", hän sanoi levollisesti ja talutti hänet yli pihan. Ingunn nojasi häneen silmät ummessa, ja kulki niin raskaasti, että jalat tuskin nousivat maasta; Olavin oli melkein kannettava häntä. Sisimmässään hän raivosi, hän luuli toisen tahallisesti tekeytyvän kurjemmaksi kuin oli.
Mutta istutettuaan hänet penkille ja nähtyään, miten surkean ja onnettoman näköinen tämä oli, hän meni hänen luokseen ja silitti hänen poskeaan:
"Ingunn — oletko sinä menettänyt järkesi — kuinka voit paheksua sitä, että minä leikin oman sukulaiseni kanssa?"
Toinen ei sanonut mitään, ja Olav jatkoi:
"Se näyttää pahalta — hyvin pahalta, ymmärräthän sen itsekin. Una on ollut meidän luonamme neljä viikkoa ja auttanut sinua niin paljon kuin on ehtinyt — ja tämä on sinun kiitoksesi! Mitä luulet hänen ajattelevan siitä?"
"Se ei liikuta minua", sanoi vaimo.
"Mutta liikuttaa minua", vastasi Olav terävästi. "Eikä meidän ole viisasta", sanoi hän lempeämmin, "saattaa ihmisiä puhumaan pahaa itsestämme. Se sinun täytyy ymmärtää itsekin."
Olav meni ulos ja tapasi Unan kodasta; tämä seisoi perkaamassa kalaa iltaseksi. Mies meni hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen viereensä niin onnettomana, ettei tiennyt mitä sanoa. Silloin toinen hymyili ja sanoi:
"Älä ajattele sitä enää, serkku, — ei Ingunn voi mitään sille, että hän on nykyään niin kiukkuinen ja mahdoton, raukka. Pahinta on", sanoi hän pitäen ilmassa pientä sinttiä ja antaen kissan tavoitella sitä, "etten minä voi olla avuksi teille, Olav, sillä olen huomannut jo jonkin aikaa, ettei hän näe minua mielellään täällä, niin että minun lienee kai paras lähteä Signen luo huomenna."
"Minusta on kauhea häpeä, että hän — että sinun täytyy lähteä meiltä sillä tavoin. Ja mitä aiot sanoa Signelle ja sira Benediktille syyksi siihen, ettet jäänyt tänne?"
"Onhan heillä sen verran järkeä, etteivät suutu sellaisesta."
"Ingunn tulee itse olemaan eniten pahoillaan", keskeytti Olav hänen puheensa — "kun hän tulee entiselleen ja käsittää loukanneensa niin syvästi vierastamme ja sukulaistamme."
"Eikö mitä, silloin hän muistaa tuskin koko tapausta. Älä ole suotta pahoillasi, Olav." Tyttö kuivasi kätensä, laski ne hänen olalleen ja katsoi häneen kirkkailla, vaaleilla silmillään, jotka muistuttivat niin suuresti Olavin omia.
"Sinä olet niin hyvä", sanoi Olav epävarmasti ja kumartui sitten suutelemaan häntä suulle.
Hän oli aina tervehtinyt sisaruksia suuta antamalla heidän tavatessaan ja erotessaan. Mutta hän tunsi pienen, hykerryttävän pelon vallassa, ettei tämä ollut sellainen suudelma, joka kuului lähisukulaisten tervehdykseen, jotka pitävät itseään vähän mökkiläisiä parempina. Hän antoi huuliensa viipyä noilla raikkailla, viileillä neidonhuulilla, ei olisi tahtonut päästää niitä, ja piti toisen solakkaa vartta itseään vasten, tuntien äkillistä, keveää mielihyvää.
"Sinä olet niin hyvä", kuiskasi hän uudestaan suudellen tyttöä toistamiseen, ennen kuin päästi hänet käsistään ja lähti ulos.
— Ei tuo ollut synti, ajatteli hän hymyillen korskeasti. Mutta hän ei voinut unohtaa Unan raikasta suudelmaa. Se ei ollut aivan — asiaankuuluva. Mutta ei sitä kannattanut tuumia. Hän oli ollut vihainen Ingunnille, ei ollut osannut aavistaa, että tämä voisi käyttäytyä niin järjettömästi ja rumasti. Mutta Una oli kai oikeassa — ei pitänyt välittää siitä, mitä tuo raukka sanoi tai teki nykyhetkellä.
Mutta kun hän oli saattanut Unan messun jälkeisenä päivänä Skikkjustadiin — oli pienempi Olavinmessu — ja ratsasti yksin kotiin päin, riehahti suuttumus uudestaan hänen mielessään. Semmoinenko Ingunnista oli tullut, että hän epäili miestään mitä pahimmin siksi, että hän itse oli langennut syntiin? Mutta nyt hän muisti hänen osoittaneen vastenmielisyyttä hänen sukulaisneitojaan kohtaan jo ennenkin, edellisenä syksynä, jolloin häntä ei vaivannut mikään. Hän oli mustasukkainen — hän oli jo Frettasteinissä ollut kärkäs löytämään vikoja toisissa naisissa — niissä harvoissa, joita siellä kävi. Eikä se ollut kaunista.
Olav oli vihainen vaimolleen. Ja miksi hänen oli tarvinnut puhua Torgils Likaparrasta. Kaikki se vastenmielisyys mitä hän oli lapsesta saakka hämärästi tuntenut tuota mielipuolta kohtaan, oli muuttunut selväksi, vihansekaiseksi kauhuksi hänen kuultuaan tarkemmin Torgils Olavinpojan elämästä. Hän oli ollut naistenraiskaaja, jonka Jumala viimein oli lyönyt maahan, suvun häpeä.Hänetihmiset muistivat, mutta toisia Olavinpoikia, jotka olivat eläneet ja kuolleet kunnialla, ei muistanut enää kukaan. Voihan hän yhtä hyvin muistuttaa näitä — Olavista tuntui aina pahalta, kun hänen sanottiin muistuttavan Likapartaa. Mutta häntä harmitti, että hän tunsi aivan kuin kuoleman henkäyksen niskassaan joka kerran, kun hänen oli kuultava se.
Naisiinmeneväksi ei edes hänen pahin vihamiehensä olisi voinut häntä sanoa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli elänyt maanpaossa, muisti hän tuskin katsoneensa naisiin. Barnim-enon kehoittaessa häntä ottamaan kauniin myllärintyttären jalkavaimokseen siksi aikaa, jolloin hän oli Høvdinggaardissa, oli hän kieltäytynyt. Kaunis hän kyllä oli, ja Olav oli huomannut hänen olevan suostuvaisenkin, — mutta hän oli ajatellut olevansa tavallaan nainut mies, jonka oli oltava uskollinen, vaikka eno kiusasi häntä siitä ja nauroi ja nimitti häntä Ketilløgiksi. Sen köyhän, kalvakan palvelusneidon hän oli ottanut sisään yhdeksi illaksi, kun hän oli tullut kaupunkiin muutaman nuoren miehen kanssa maalta, ja he olivat olleet sikahumalassa. Aamulla herätessään hän oli joutunut puheisiin tytön kanssa, ja sen jälkeen hän oli tuntenut jonkinlaista kiintymystä häneen — tämä oli erilainen kuin toiset sen tapaiset neidot, ymmärtäväinen ja hiljainen; ja hän piti sellaisista miehistä, jotka eivät viitsineet reuhata ja vehdata ja pitää ääntä majalassa. Ja sitten hän oli tullut käväisseeksi hänen luonaan toimittaessaan enonsa asioita kaupungissa. Usein hän meni sinne vain syömään eväitään ja tilasi olutta: hän piti niin paljon tytön hiljaisista liikkeistä tämän kallistaessa kannua ja kantaessa astioita pöytään. Mutta tuo hänen ystävyytensä ei ollut kovin suuri synti — eikä yksikään järkevä ihminen olisi keksinyt syyttää häntä uskottomaksi Ingunnia kohtaanhänentakiansa. — Hän oli muuten usein muistanut tyttöä sen jälkeen —? toivonut, ettei tämä ollut joutunut vaikeuksiin auttaessaan häntä pakenemaan jaarlin luo ja sitten matkalle. Hän olisi tahtonut tietää, oliko tämä osannut kätkeä häneltä heidän erotessaan saamansa rahat toisilta majalan palvelijoilta ja oliko hän tehnyt, mitä usein oli uhannut: lähtenyt tuosta majalasta pyhän Klaran luostariin nunnien palvelijaksi. Hän oli oikeastaan liian hyvä olemaan siellä, missä oli.
— Tuo salainen verivelka teki hänet levottomaksi — hän tunsi itsensä turvattomaksi pahan voimaa vastaan, kuten mies, jonka on taisteltava, vaikka hän tuntee sisällään salaisen ruhjevamman. Vaimon pitkä kivulloisuus ja järjettömyys — ja sitten se, ettei tämä itse suonut hänen kokonaan unohtaa sitä, mikätäytyiunohtaa — kaikki tämä sai hänen mielensä levottomaksi, araksi. Ja hän tunsi vienoa nautinnon väristystä muistaessaan, miten hyvältä hänestä oli tuntunut painaa Unaa itseään vasten.
Häntä suututti, kun hän ajatteli Ingunnia — tämän mieletön käytös tuota hyvää, kaunista lasta kohtaan oli koko onnettomuuden syy.
Mutta siihen täytyi suhtautua kärsivällisesti — Ingunnilla ei ollut nykyään helpot päivät.
Mutta samana iltana Ingunn sairastui; hänen aikansa tuli niin äkkiä, että ennen kuin apunaiset olivat ehtineet perille, oli kaikki kestetty. Vain Ingunnin omat palvelusnaiset olivat hänen luonaan lapsen tullessa maailmaan — ja nämä kertoivat perästäpäin itkien Olaville olleensa aivan kuin päästä pyörällä pelosta ja tottumattomuudesta. He luulivat pojan eläneen, kun he nostivat sen lattialta, mutta se oli kuollut heti sen jälkeen.
Olav ei muistanut nähneensä milloinkaan ihmistä, joka olisi muistuttanut niin paljon rikkoutunutta, aaltojen huuhtomaa, rannalle ajautunutta hylkytavaraa, kuin Ingunn maatessaan yhdessä mykkyrässä seinän vieressä. Hänen paksu, vaalea tukkansa hasatti pitkin sänkyä, ja turvonneista, itkettyneistä kasvoista tuijottivat silmät tummina, täynnä pohjatonta hätää. Olav istuutui sängynlaidalle, otti hänen toisen, kostean kätensä omaansa ja laski sen polvelleen omansa alle.
Toinen palvelusneidoista toi käärön, aukaisi sen ja näytti Olaville hänen poikansa ruumista. Olav katsoi hiukan tuota pientä, sinertävää, kuollutta ruumista, ja äiti purskahti uudestaan rajuun itkuun. Mies kumartui silloin kiireesti hänen ylitseen pyytäen:
"Ingunn, Ingunn, älä itke noin —!"
* * * * *
Itse hän ei kyennyt tuntemaan surua poikansa kuoleman johdosta. Tavallaan hän kyllä ymmärsi menetyksen suuruuden — ja hänen sydämensä kuristui kokoon, kun hän ajatteli, että poika oli kuollut kastamattomana. Mutta hän ei ollut saanut rauhaa syventyäkseen tuntemaan iloa — hän oli tuntenut vain epäselvää, hapuilevaa mustasukkaisuutta mennyttä kohtaan, huolta Ingunnin tähden ja toivoa, että tämä kauhun aika pian päättyisi. Mutta hän ei ollut milloinkaan jaksanut ajatella todeksi sitä, että kaiken loppuna oli oleva pojan syntyminen taloon — pienen pojan, jonka hän saisi kasvattaa mieheksi.
Lapsen äiti ei ollut kovin heikko maatessaan vuoteessa, sanoivat naapurin emännät, jotka nyt olivat talossa auttamassa ja hoitamassa häntä. Mutta kun tuli aika nostaa hänet istumaan sänkyyn päivisin, ei hänellä ollut vähääkään voimaa. Hän tuli läpimäräksi hiestä aikoessaan sitoa itse tukkansa ja panna päähänsä hunnun. Ja kului pyhä toisensa jälkeen hänen tulematta niin vahvaksi, että olisi jaksanut ajatella kirkkoon lähtöä.
Ingunn makasi päivät päästään vuoteellaan pukeutuneena, kasvot seinään käännettyinä. Hän mietti sitä, että hän oli itse aiheuttanut tämän lapsen kuoleman. Rakkaudettomasti hän oli ajatellut sitä sen ollessa hänen kohdussaan ja hapuillessa äidin sydänjuuria. Ja nyt se oli kuollut. Jos hänen luonaan olisi ollut joku viisas vaimo sen syntyessä, olisi se varmaankin jäänyt eloon, sanoivat emännät. Mutta Ingunn oli väittänyt kivenkovaan heidän käydessään täällä kesällä katsomassa, miten hän jaksoi — ettei hän odottanut sitä ennen kuin Pärttylinmessuksi. Sillä hän oli pelännyt noita viisaita naapurinvaimoja — pelännyt, että he huomaisivat ja kertoisivat pitkin pitäjää Olav Auduninpojan vaimolla olleen lapsen jo tätä ennen. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli herännyt ja tuntenut, että nyt se syntyisi, oli hän noussut vuoteesta kuten tavallisesti ja pysytellyt pystyssä niin kauan kuin suinkin. Mutta tätä Olav ei saisi milloinkaan tietää.
Lopulta kirkkoonmenoa ei enää voinut lykätä — Mikonpäivän jälkeisenä messupyhänä Ingunn Steinfinnintyttären täytyi antaa taluttaa itsensä sinne. Olav oli saanut tietää siellä olevan neljä lapsivuodevaimoa kirkotettavana; yksi näistä oli erään pohjoislaakson suurimman talonpojan vaimo, joka oli nyt saanut perillisen; kirkko täyttyisi kai puoleksi ainoastaan hänen suvustaan ja ystävistään, jotka tahtoivat olla mukana uhraamassa. Olavin oli vaikea ajatella Ingunnia polvillaan kirkon oven edessä, avuttomana, tyhjin käsin, toisten laskeutuessa maahan palava kynttilä kädessään — sillä aikaa, kun kirkossa kaikui Davidin psalmi synnyttäjävaimoille: Kuka rohkenee nousta Herran vuorelle ja seisoa hänen pyhällä sijallaan? Se, jonka kädet ovat viattomat, ja sydän puhdas —. Hän on saava siunauksen Herralta — ja vanhurskauden autuutensa Jumalalta —. Ingunnin ja hänen korvissaan se oli soiva kuin tuomio —.
Olav oli pelännyt joutumista sira Benediktin läheisyyteen siitä päivästä asti, jolloin Ingunn oli karkottanut Una Arnentyttären talosta niin häpeällisesti. Mutta sitten hän ratsasti papin luo eräänä päivänä ja pyysi tätä tulemaan heille Ingunnia lohduttamaan.
Sira Benedikt oli käskenyt, että kaikki kastamattomat lapset oli haudattava ulkopuolelle kirkonaidan; kukaan ei saanut kuopata niitä, kuten itsestään kuolleita eläimiä, eikä kaivaa niitä jonnekin metsän perukoille, kuten pahantekijöitä. Hän nuhteli ankarasti niitä, jotka uskoivat kummituksiin: kuolleet pikkulapset eivät voineet kummitella, hän sanoi, sillä ne olivat paikassa, jonka nimi oli Limbus Puerorum, ja sieltä ne eivät päässeet milloinkaan; mutta niiden oli hyvä olla siellä. Pyhä Augustin, viisain kaikista kristityistä oppi-isistä, kirjoittaa että mieluummin hän olisi yksi noista lapsista, kun kokonaan syntymätön. Mutta se, että ihmiset kammovat kuin kuolemaa paikkoja, mihin lastenruumiita on haudattu, johtuu siitä, että heillä itsellään on tunnollaan sellaisia syntejä, että perkele on saanut valtaa heihin ja voi eksyttää heitä. Sillä onhan selvä, että paikka, missä äiti on surmannut lapsensa, on kuin perkeleen ja hänen laumojensa alttari, missä he mielellään oleksivat sen jälkeen.
Pappi oli heti halukas lähtemään mukaan. Olav Ingolfinpoika oli uskonut vahvasti kummituksiin ja luuli itsekin kerran mananneensa sellaisen rauhaan. Sira Benedikt oli siis erittäin innokas päästämään Ingunnin moisesta harhaopista ja lohduttamaan häntä.
Ingunn istui kelmeänä ja laihana kädet ristissä helmassa kuunnellen heidän kirkkonsa pappia, kun tämä selitti hänelle Limbus Puerorumia. Siitä oli kirjoitettuna eräässä kirjassa — muuan munkki Irlannista oli ollut temmattuna tuonelaan seitsemän vuorokautta ja oli nähnyt helvetin, kiirastulen ja taivaan; hän oli myös käynyt siellä, missä nuo kastamattomat lapset olivat. Se oli ollut vihreä laakso, missä taivas aina oli pilvessä merkiksi siitä, että sitä autuutta, joka on Jumalan kasvojen näkemisessä, he eivät ikinä voisi saavuttaa, mutta pilvien välistä hohti heidän luoksensa valoa merkiksi Jumalan hyvyydestä noita lapsia kohtaan. Ja nämä näyttivät viihtyvän hyvin ja olevan iloissaan. He eivät kaivanneet taivasta, koska eivät tienneet sen olemassaolosta, mutta eivät myöskään ymmärtäneet olevansa päästetyt helvetin tuskista, koska eivät olleet kuulleet siitäkään. Siellä he leikkivät laaksossaan räiskyttäen vettä toinen toisensa päälle, sillä siellä on hyvin alavaa ja paljon lampia ja puroja.
Olav keskeytti:
"Minusta tuntuu, sira Benedikt, että moni voisi toivoa kuolleensa pienenä ja kastamattomana."
Pappi vastasi:
"Kiirastulesta meidät kutsutaan suuren perinnön osalle, Olav. Ja on kunnia olla mies."
"Pääsevätkö vanhemmat käymään siellä?" kysyi Ingunn hiljaa, "— katsomaan lastensa leikkiä?"
Pappi pudisti päätään.
"Heidäntäytyy kulkea omaa tietään, ylös tai alas — mutta tuon laakson ohi se ei vie koskaan."
"Silloin minusta Jumala on julma!" huudahti vaimo kiivaasti.
"Me ihmiset sanomme niin helposti noin", vastasi pappi, "silloin kun hän ei tee meidän tahtomme mukaan. Sinusta ja miehestäsi olisi ollut tärkeätä, että tuo lapsi olisi jäänyt eloon — hänet oli siitetty suuren omaisuuden perilliseksi ja suvun jatkajaksi. Mutta jos nainen kantaa lasta, joka ei ole oleva muuta kuin hänen häpeänsä todistus eikä perivä muuta kuin äitinsä maidon — silloin ei äidinsydän ole aina varsin luotettava. Voi käydä niin, että hän piiloutuu ja synnyttää sen salassa, tuhoaa lapsensa ruumiin ja sielun, antaa sen vieraiden käsiin ja iloitsee päästessään kuulemasta ja näkemästä sitä."
Olav hyppäsi pystyyn ja tarttui vaimoonsa tämän pyörtyessä. Toinen polvi maassa hän koetti pitää tätä pystyssä sylissään; pappi kumartui ja irrotti nopeasti päähineen, joka oli kierretty kaulan ympäri ja kiristi. Valkoiset kasvot, jotka retkahtivat taapäin miehen käsivarrelta jättäen paljaaksi kurkun kaaren, näyttivät kuolleilta.
"Laske hänet alas", sanoi pappi, "ei, ei, ei sängylle, vaan penkille, että hän tulee maanneeksi suorana." Pappi puuhasi sairasta autellen.
"Sinun vaimosi ei ole vahva?" tiedusti pappi vakavasti ollessaan lähdössä pois. Olav seisoi pidellen hänen hevostaan.
"Ei", vastasi tämä. "Hän on ollut heikko ja hento aina — minä tiedän sen, sillä mehän olemme kasvintoverit ja olen tuntenut hänet lapsesta asti."
Varhain seuraavana keväänä valmistautui herttua Haakon ryöstöretkelle Tanskaa vastaan. Tanskan kuningas pakotettaisiin tekemään sovinto maanpakoon ajamiensa valtaherrojen kanssa sellaisilla ehdoilla, jotka he ynnä norjalaiset sanelisivat hänelle.
Olav Auduninpoika lähti Tunsbergiin, hän oli paroni Tore Haakoninpojan alipäälliköltä. Hän ei ollut yksinomaan iloinen siitä, että hänen tuli olla poissa kotoa tämä kesä. Hän alkoi juurtua Hestvikeniin. Se oli hänen perintökartanonsa ja kotipaikkansa — ja hän oli ollut niin kauan koditon ja turvaton. Sitä mukaa kuin hän sai kohotetuksi omaisuutensa rappiotilasta ja näki, että lähde, joka niin kauan oli ollut kuivunut, nyt jälleen oli ruvennut virtaamaan ja tuottamaan tuloja, sekä huomasi itse alkavansa ymmärtää talonhoitoa ja kalastusta — häntä alkoi miellyttää tuo ponnistelu ja huolenpito omastaan. Hän olisi tahtonut saada Bjørnin kartanonhoitajaksi, mutta Bjørn ei ruvennut. Loppujen lopuksi Bjørn lähti Olavin aseenkantajaksi ja saattomieheksi, ja eräs Leif niminen mies jäi hoitamaan Hestvikeniä emännän kanssa.
Olav oli myös hiukan levoton Ingunnista — tämä oli joutuva uudelleen lapsivuoteeseen juhannuksen korvilla. Ingunn oli kyllä ollut paljon terveempi nyt kuin edellisellä kerralla, jaksanut täyttää tehtävänsä ja osansa talon hoidosta koko ajan — ja hän oli nyt tottunut töihinsä eikä ollut enää yhtä mahdoton kuin heidän ollessaan vastanaineita. Mutta Olav oli sittenkin levoton juuri siksi, että hän käsitti Ingunnin odottavan tätä lasta malttamattomasti. Jos nyt onnettomuus kohtaisi sitä, sortuisi hän varmaan kokonaan suruun. Ja oli kuin hänellä olisi ollut paha aavistus. Hän ei osannut ajatella, että näkisi kotonaan lapsen palatessaan sinne syksyllä.
* * * * *
Jo Tunsbergissä Olav tapasi maanpakolaisuutensa aikaisia tuttavia, minne kääntyikin. Monet Alf-jaarlin entiset miehet olivat tulleet tapaamaan surmatun päällikkönsä lankoa ja vaativat, että Tore-herran oli otettava heidät mukaansa. Tanskalaisten maanpakolaistenkin ja heidän miestensä parista, joita vilisi kaupungissa, hän löysi monta jaarlinaikaista tuttavaa. Ja eräänä päivänä saapui satamaan lätinmaalainen laiva tuoden viestejä tanskalaisilta herroilta Konungahellasta; laivan päällikkö, Asger Maununpoika, oli kotoisin Vikingavaagista, ja hän ja Olav olivat olleet ystäviä siihen aikaan, kun Olav oli Høvdinggaardissa; he olivat myös kaukaisia sukulaisia. Illalla Olav lähti kaupungille tanskalaisen sukulaisensa kanssa ja otti oikein hyvän humalan — se virkisti häntä suuresti perästäpäin.
Tore-herra määräsi Olavin pienen kuusitoistasoutuisen laivan päälliköksi, ja sotaretken kestäessä oli hänen laivansa ynnä kolmen pienen laivan Vikenin kaakkoiskulman laivueesta purjehdittava Asger Maununpojan johdolla; hän oli päällikkönä Lindormenilla, jota norjalaiset kutsuivat myös Yrmlingeniksi. Tanskalaisten ja heidän liittolaistensa välinen ystävyys oli usein hyvinkin hataraa, sillä tällä kertaa oli suurin osa päällystöä norjalaista. Ja nämä puhuivat kursailematta retken päätarkoituksen olevan sen, että Eirik-kuningas ja Haakon-herttua tahtoivat vaatia koko Tanskan valtakunnan äidinisänsä, pyhän kuningas Eirik Valdemarinpojan perintönä itselleen sekä saattaa maan Norjan kruunun verolliseksi. Mutta tuosta puheesta eivät tanskalaiset pitäneet; he väittivät vastaan sanoen, etteivät heidän herransa, marski Stig Andersinpoika ja kreivi Jacob olleet ikinä antaneet sellaisia lupauksia millekään kuninkaalle, ja että norjalaiset saivat kylliksi suuren palkan avustaan saadessaan ryöstää kaikin voimin Tanskan kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Norjalaiset vastasivat, että kun tuli kysymys saaliinjaosta, olivat tanskalaiset aina suuria veijareita, jotka osasivat anastaa itselleen parhaimmat palat. Norjalaisia oli enemmän, mutta heistä oli suurin osa talonpoikia ja kalastajia, jotka eivät olleet niin harjaantuneita kuin karaistuneet ja tunteettomat tanskalaiset, jotka olivat olleet vuosikausia retkillä maanpakolaispäällikköjensä matkassa, ja piittasivat viis' muista laeista kuin niistä, joita heidän oli täytynyt totella sotajoukossa. Mutta Alf-jaarlin vanha kantajoukko oli siinä suhteessa täysin tanskalaisten veroista. Olavilla ja Asgerilla oli täysi työ pysyttää rauha miestensä välillä.
Laivasto liikkui nyt Hunehalsin seudulla, ja se osa, mihin Asgerin ja Olavin pikku laivat kuuluivat, hävitti Tanskan saarien pohjoisrantoja. Vikingavaagiin he eivät menneet. Olav oli kuullut Asgerilta Tanskan kuninkaan miesten vallanneen Høvdinggaardin, polttaneen sen ja hakanneen maahan kivilinnan ja herra Barnim Erikinpojan kaatuneen miekka kädessä. Oli siis turha ajatella häntä enää — Olavin olisi muuten tehnyt mieli mennä tapaamaan enoaan. Nyt hän sai luettaa messun vainajalle, siinä kaikki. Hän tunsikin entistä vähemmän kiintymystä äitinsä sukuun ja maahan.
Noissa matalissa, turvattomissa rannoissa oli jotakin niin kevytmielistä ja tyhmänpöyhkeää, kun ne levisivät siinä aaltojen huuhtomina aina veden välkkyvään pintaan asti. Leveän, valkoisen rantaman takaa nousivat kellertävät hiekkasärkät ilmoille, ja ikämetsää kasvoi niemen nokkaan asti; vanhojen pyökkien ja mukuraisten tammien rungot näyttivät nousevan suoraan myrskyisästä merestä; ruohoturve ja puiden juuret harittivat hiekkapenkereen laidasta kuin rikkinäisen vaatteen langat. Näytti siltä kuin meri olisi kouraissut luokseen ja haukannut suuria kappaleita rannikon paljaasta povesta. Olavin mielestä täällä oli rumaa. Sisämaassa oli kyllä kauniimpia seutuja — suuria, mahtavia kartanoita, muheata maata, metsässä kulkevia sikaparvia, lihavia lehmiä laitumella, kauniita hevosia haassa; mutta sittenkään hän ei ollut milloinkaan viihtynyt täällä. Kotimaa, Norjan ranta, kivinen varustus toisensa takana — kareja, luotoja ja saaria, sisäreitti ja viimeksi mantereen vaaleat kalliot, kunnes ensimmäiset vihreät ruohojuovat pistäytyivät jonkun lahden pohjukkaan aivan kuin tiedustellen. Talot olivat korkeammalla, enimmäkseen mäkien harjalla, mistä näki kauas joka puoleen ja voi arvata, mitä oli tulossa.
Hän ajatteli kotiaan — alastomien kallioseinämien välistä lahtea, taloa ylhäällä töyrään laella Hevostunturi taustanaan. Ingunn nousi ylös näihin aikoihin — ehkä hän seisoi ulkona pihalla kauniina ja nuorena ja notkeana jälleen, vaalien lastansa päivänpaisteessa. Ensimmäisen kerran hän toivoi kiihkeästi, että kotona olisi lapsi. — Mutta tuo valoisa näky oli niin kaukainen ja epätodellinen.
Hän vietti nyt samanlaista elämää kuin ollessaan maanpakolaisena. Pelkkä rautapaidan tunne teki niin hyvää — oli kuin hänen ruumiinvoimansa olisivat jännittyneet sen painon alla. Oli hyvä tuntea, miten se viilensi maatessa, suojeli ja säästi ruumiin lämpöä taistelun tuoksinassa; se oli kuin kehoitus voimien säilyttämiseen jakamattomina, hajottamatta niitä turhanpäiten ja tarkoituksetta. Ponnistukset, joita myrskyisellä merellä purjehtiminen sekä maalle hyökkääminen vaativat, edellyttivät että miehen oli oltava valpas ja tarkkaavainen, mutta sisimmässään peloton ja piittaamaton, vaikka vaara, jonka torjumiseen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa, nujertaisikin alleen. — Tämäntapaisia ajatuksia liikkui Olavin mielessä, ja hän tunsi toisinaan vastenmielisyyttä muistellessaan niitä kahta vuotta, jotka hän oli viettänyt talonpojan töissä ja ollut naimisissa, epämääräistä tuskaa sydämessä, aivan kuin heikkoa jomotusta umpeenmenneiden haavojen pohjalla siitä, että hän tuhlasi miehuusvoimansa raataessaan kuluneissa, väljissä työvaatteissaan, mahtamatta lopullisesti mitään sille, minkälaisen sadon hän oli korjaava vaivoistaan ja lisäksi jonkinlaista vastenmielisyyttä muistellessaan läheistä yhdyselämäänsä tuon sairaalloisen naisen kanssa. Hänestä tuntui kuin hän olisi uhrannut voimakkaan nuoruutensa ja horjumattoman terveytensä, jotta tämä saisi imeä itseensä hänen voimansa, josta hän ei uskonut kuitenkaan olevan apua. Tuntui kuin hänet olisi pantu uimaan hukkuva toveri kaulassaan — pelastamaan tämä tai uppoamaan itse hänen kerallaan, jos tahtoi osoittaa olevansa mies. Mutta hän ei voinut olla tuntematta sydämessään vavistusta ajatellessaan, mikä lopussa kuitenkin odotti — hukkuminen — vaikka olisi taistellut viimeiseen hengenvetoon, siksi ettei mies voi toisin tehdä.
— Jos Ingunn olisi ollut terve ja jos Olavista olisi tuntunut luonnolliselta ja päivänselvältä, että heille syntyisi lapsia korjaamaan sen, minkä hän oli saanut aikaan, olisi hän ajatellut toisin isännän asemastaan. Ja väliin, koettaessaan houkutella itseään uskomaan, että Ingunnhan saattoi tulla terveeksi ja että hänellä kukaties parastaikaa oli terve, parkuva, pieni poika tai tytär kotona kätkyessä — kaipasi hän taloonsa. Mutta useimmiten hän ei kaivannut sinne, vaan tunsi syvää mielihyvää saadessaan olla yksin, vapaana muista huolista kuin niistä, joita hänen alipäällikön toimensa tuotti.
Häntä miellytti tämä elämä pelkkien miesten parissa. Niitä naisia, jotka hän näki rannassa, vanhoja eukkoja, jotka toivat heille ruokaa, kuihtuneita naisia, jotka pysyttelivät siellä, missä miehet liikkuivat, ei hän ottanut lukuun. Oli sateisia päiviä ja öitä laivalla, otteluita maihin noustessa — vaikkei se ollut sattunut kovin monesti Olavin osalle, eikä hän sitä liioin surrutkaan, sillä eivät edes Alf-jaarlin joukoissa vietetyt vuodet olleet voineet vaimentaa hänen vastenmielisyyttään tarpeetonta julmuutta kohtaan — ja tanskalaiset olivat julmia hävittäessään omaa maatansa. Eivätkä he luultavasti olisi olleet vähemmän julmia hävittäessään muitakaan seutuja. Mutta täällä oli totuttu tuohon leikkiin, sillä näillä rannoilla oli hävitetty ja raiskattu ja poltettu niin kauan kuin Tanska oli ollut olemassa. Olav tunsi vieraaksi äitinsä kansan. Hänenkin mielensä oli palanut sotiin ja taisteluihin nuoruudessa, mutta taistelun tuli päättyä joko voittoon tai häviöön. Joskus hän näki mielessään vihollisjoukon Hestvikenissä; hän puolusti tuota töyräällä olevaa taloa seisoen selkä vuorta päin, ajaen vihollista mäkeä alas suoraan meren aaltoihin, tahi kaatui omalle kamaralleen —.
Tanskalaiset olivat toisenlaisia, pehmeämpiä ja sitkeämpiä. He antoivat ajaa itsensä pois — talonpojat metsiin, päälliköt meren yli — mutta tulivat takaisin, kuten aallot vierivät edes ja takaisin. He hävisivät ja voittivat, eikä kumpikaan muuttanut huomattavasti heidän ruokahaluaan ja elämännälkäänsä. He kestivät ihmeteltävällä mukautuvaisuudella ajatuksen, ettei toisin olisi oleva koskaan — taistelua oli kestävä ikuisesti, noilla matalilla, märillä rannoilla, minkään voiton tai tappion olematta viimeinen.
Sitten he viettivät jonkin aikaa maalla. Miehet asuivat kaupungissa tiheään sullottuina taloihin ja kartanoihin; ilma oli paksu ja kuuma hiestä, rivoista puheista, oluen ja viinin höyrystä, iskuista, riidasta ja nahinasta. Joka yö oli tappeluita kaduilla ja taloissa, ja päälliköillä oli aika tekeminen saadakseen joukkonsa pysymään vähänkään kurissa.
Huhuja kulki lakkaamatta laivakunnista, jotka muka olivat hyökänneet maihin ja saaneet tavattoman runsaasti saalista. Maastrandin luona oli joukko Alf-jaarlin entisiä miehiä tapellut saksalaisia kauppiaita vastaan sekä ottanut hengiltä kaikki vangit. Tällä he muka olivat kostaneet erään kuolleen herransa surman. Sitten kerrottiin Tanskan kuninkaan laivaston valloittaneen marskin varustuksen Samsøssä ja herra Stig Andersinpojan kaatuneen. Norjalaisten kesken uskottiin Haakon-herttuan aikovan valloittaa Tanskan itselleen — ja tästä hän oli riitaantunut veljensä, kuninkaan kanssa; siksi Eirik-kuningas oli purjehtinut kotiin Bjørgviniin jo aikaisin kesällä, ja siitä syystä kuninkaan laivaston päälliköt, Länsi-Norjan herrat ja eräät Islannin miehet olivat olleet niin julmia. Mutta herttua vaati kovaa kuria joukoiltaan: hän ei tahtonut nähdä kokonaan hävitettynä maata, jonka hän aikoi saada itse.
Olav ajatteli, että jos ylipäälliköt kenties tiesivätkin mikä noissa lukuisissa huhuissa oli totta, mikä ei, ei väki ainakaan ollut selvillä mistään. Ja alipäälliköt, hänen itsensä vertaiset, laskettiin kuuluvaksi väkeen, eikä herroihin — jotka soturit usein tunsivat vain nimeltä ja joita tuskin olivat nähneet — mutta joista he puhuivat sitä enemmän mitä vähemmän heitä tunsivat. Että hän itse oli sukua useille maasta karkotetuille tanskalaisille aatelismiehille, siitä mainitakseen hän oli liian ylpeä, kun eivät toiset muistaneet sitä. Hänen oma ylipäällikkönsä, Tore-paroni, ei pitänyt häntä sen parempana kuin talonpoikien laivojen komentajia; hän piti Hestvikenin Olavia urhoollisena miehenä ja kunnollisena johtajana — mutta muulla tapaa tämä ei mitenkään ollut erottautunut muista; hänellä ei ollut tähän asti ollut tilaisuutta suorittaa sellaisia tekoja, jotka olisivat herättäneet ihmetystä.
Eräs seuraus tästä elämästä oli. Kun Olav nyt muisti kalvavan pelkonsa, että hänen tuntoaan painavalla teolla olisi yhteyttä sen asian kanssa, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunnin kanssa, tuntuivat nämä ajatukset hänestä sangen joutavanpäiväisiltä. Huomaamatta oli sellainen käsitys syntynyt hänen mielessään viimeisenä kahtena vuonna. Mutta nämä miehet, joiden parissa hän oli täällä, olivat ryöstäneet talonpoikien karjaa, polttaneet taloja ja linnoja, saattaneet miekkansa vereen muutenkin kuin taistelussa, ja moni oli surmannut ja rääkännyt aseettomia ihmisiä ilman sanottavaa syytä. Jotkut olivat anastaneet kalleuksia, joita he pelkäsivät näytellä — ja nämä esineet oli enimmäkseen ryöstetty kirkoista. Ja vaikka Haakon-herttua oli käskenyt rangaista väkivallan kuolemalla, eivät kaikki ne vaimot ja tytöt, joita kuhisi sotureiden joukossa miesten ollessa maissa, olleet joutuneet aivan omasta tahdostaan tähän elämään.
Hänen oma tilintekonsa tuon islantilaisen kanssa muuttui niin äärettömän mitättömäksi asiaksi. Eihän kukaan voinut uskoa, että nämä miehet olisivat ripittäneet kaikki syntinsä saatavissa oleville papeille — he eivät voineet mitenkään muistaa kaikkea, eivätkä papit ehtineet kuunnella niin tarkkoja tunnustuksia. Monella, joka luottavasti nautti Corpus Dominin ennen hyökkäystä, oli varmasti suuria syntejä omallatunnollaan, jotka hän oli unohtanut ripittää. Teit-lurjus oli saanut palkkansa — ja Olavista tuntui nyt niin kumman naurettavalta, että hän oli voinut kuvitella näkevänsä enteitä kaikenlaisissa asioissa: vieraiden ihmisten satunnaisissa sanoissa, unissa, joita hän oli nähnyt yöllä, karjansa värissä ja merkeissä. Hän oli luullut lopuksi tuntevansa päällänsä Jumalan käden, joka tahtoi pakottaa hänet kääntymään siltä tieltä, mille hän oli astunut. Täällä, kaikkien näiden miesten parissa, missä hän merkitsi niin vähän, muuttuivat hänen omat asiansakin pienemmiksi: hän oli nähnyt ja kuullut niin monen urhean miehen kuolevan, että oli mahdoton uskoa taivaan Jumalan panevan kovin pahakseen Teitin surmaamista tai aikovan kurittaa erikoisesti Olav Auduninpoikaa ojennukseksi ja pelastukseksi, kun oli niin paljon muita mahtavampia miehiä, jotka olisivat tarvinneet sitä paremmin — esimerkiksi tanskalaiset herrat, jotka riehuivat niin julmasti oman maansa asujaimia kohtaan. Ingunnin hairahduskin näytti ikään kuin pienemmältä — hän näki ja kuuli täällä niin monenmoista.
* * * * *
Eräänä päivänä myöhään syksyllä hän ohjasi kulkunsa vuonoa ylös. Aurinko paistoi kirkkaasti sadekuurojen välillä. Tuuli navakasti, korkeat, valkoiset hyrskyt Härän alla tervehtivät häntä jo kaukaa. Ylhäällä kartanolla oli huomattu pieni alus — Ingunn seisoi laiturilla hänen laskiessaan sen ääreen, huntu ja viitta hulmuten laihan, kumaran vartalon ympärillä. Ja heti kun Olav näki hänet, ymmärsi hän kaiken olevan ennallaan —.
Lapsi oli syntynyt kuolleena. Se oli ollut poika, poika sekin.
* * * * *
Kaksi kuukautta uudenvuoden jälkeen Ingunn tuli taas kipeäksi — hän oli langennut tiellä, ja tällä kertaa oli henki kysymyksessä. Olavin täytyi hakea pappi taloon.
Sira Benedikt neuvoi aviopuolisoita elämään erossa vuoden ja käyttämään tuon ajan katumukseen ja hyviin töihin; kun Ingunn oli noin heikko, arveli pappi, ettei hän mitenkään jaksaisi synnyttää elävää lasta.
Olav oli kyllä halukas koettamaan tuota keinoa. Mutta Ingunn joutui aivan suunniltaan epätoivosta hänen puhuessaan siitä.
"Kun minä kuolen", sanoi hän "täytyy sinun ottaa nuori, terve vaimo, joka synnyttää sinulle poikia. Sanoinhan sen sinulle, silloin kun olin onneton — mutta sinä et tahtonut päästää minua. Minä en elä kauan, Olav, — anna minun olla sinun luonasi niin kauan kuin elän!"
Olav silitti hänen kasvojaan ja hymyili väsyneesti. Ingunn puhui yhä siitä, että Olavin täytyi mennä uusiin naimisiin — mutta hän ei kärsinyt nähdä tämän katsovan kehenkään naiseen tai vaihtavan paria sanaakaan naapurivaimojen kanssa, heidän tavatessaan nämä kirkkomäellä.
Unettomuus vaivasi Olavia tänä keväänä vielä enemmän kuin edellisinä vuosina. Sydän täynnä sääliä hän virui vuoteellaan käsi heikon vaimoparkansa ympärillä — mutta häntä kiusasi tämän hellittämätön rakkaus. Vielä nukuttuaankin tämä puristi laihoilla käsivarsillaan hänen kaulaansa pää hänen olkapäällään.
* * * * *
Olav oli iloinen päästessään kotoa, kun hän lähti taas Tunsbergiin keväällä. Kesä kului samoin kuin edellinenkin. Mutta aina kun hän ajatteli kotia, ahdisti hänen sydäntään. Sillä oli aivan kuin yhdentekevää, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunin kanssa — hänen menettämisensä oli menettää puolet elämää.
Mutta Ingunn oli terve ja reipas, kun hän palasi myöhään syksyllä. Ja tällä kertaa hän oli varma siitä, että asiat sujuisivat hyvin. Mutta kuusi viikkoa ennen joulua hän sai pojan, enemmän kuin kaksi kuukautta liian aikaisin.
Vähää ennen kuin tämä tapahtui, oli laaksossa levinnyt tieto, että Tore Haakoninpoika oli mestauttanut Bjørn Egilinpojan Tunsbergissä. Ensimmäisen Tanskan retken jälkeen hän oli mennyt paronin palvelukseen — hän ei tahtonut enää takaisin Hestvikeniin. Taistelulaivaston vetäytyessä takaisin Norjaan tänä syksynä oli Bjørn ollut sillä laivalla, jota Tore-herra itse ohjasi kotiin päin, ja hän oli joutunut sanakiistaan erään toisen miehen kanssa ja hyökännyt tämän kimppuun. Paronin käskiessä miesten vangita ja sitoa hänet hän oli noussut vastarintaan ja haavoittanut kahta heistä kuolettavasti ja useita muita lievemmin.
Gudrid, Bjørnin vaimo, oli kuollut kesällä, ja Olav Auduninpoika ajatteli nyt olevansa velvollinen auttamaan sen miehen perhettä, josta hän oli pitänyt niin paljon. Torhild Bjørnintytär oli pysytellyt erillään muiden ihmisten parista — hän oli tyly ja harvasanainen; Olav oli nähnyt häntä hyvin harvoin ja vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan, niin ettei hän oikein tiennyt, miten saisi toimitetuksi asiansa tälle.
Mutta Ingunnin jäädessä makaamaan sairaana näin lähellä joulua, ja koska Hestviken nyt oli ilman emäntää, joka olisi toimittanut kaikki valmistukset — ja talossa oli paljon vierasta väkeä näin kalastus- ja hylkeenpyyntiaikaan — alkoi Olav tuumia, että mitähän, jos hän puhuisi Torhild Bjørnintyttären kanssa ja pyytäisi tätä muuttamaan heille taloa hoitamaan. Hän kuului olevan varma työihminen, ja Hestvikenissä oli nyt kaikki niin mullin mallin, että kuka hyvänsä olisi osannut hoitaa työt paljon paremmin kuin talon oma emäntä; eihän Ingunn saanut paljon aikaan terveenä ollessaankaan, mutta hän oli nähnyt tuskin yhtään tervettä päivää kolmeen vuoteen. Ruoan saanti oli niin kurjaa, että Olavin oli ollut vaikea saada taloon miehiä täksi talveksi, ja jos taloon tuli vieraita, sai hän odottaa pelolla ja häpeällä, mitä saataisiin pöytään. Kohta heillä ei ollut talvella muuta kuin tuoretta kalaa ja jäädytettyä lihaa, mikä haisi ja maistui omituisen pahalta. Aitassa olevat ruokatavarat hupenivat kuin tuuleen — kunnes Olaville selvisi, että useat palvelijoista varastivat kuin korpit. Olut täytyi tuottaa aina kaupungista, vaikka se tuli kalliiksi — Ingunnin panema olut oli huonossa huudossa pitkin koko vuonon rantaa. Jopa kirnupiimäkään ei ollut hapanta, vaan märennyttä. Itselleen hän ei ollut saanut teetetyksi juuri mitään uutta kotona naimisiin menonsa jälkeen, ja hänen arkivaatteensa olivat kuin mökkiläisen repaleet — niitä ei pidetty puhtaina eikä vaihdettu tarpeeksi usein.
Hän oli ehdottanut Ingunnille pari kertaa, että he ottaisivat apuvaimon, mutta tämä oli heti tullut kauhean onnettomaksi, itkenyt ja rukoillut, ettei Olav tuottaisi hänelle sellaista häpeää. Hänen oli turha sanoa, etteihän sairaudelle mitään voinut ja ettei häpeä ollut Ingunnin. Ja Olav ymmärsi, että jos hän nyt aikoi puhua Torhildin kanssa, täytyi sen tapahtua hänen vaimonsa tietämättä. Pahinta oli lapsien laita — nuorimmat hänen täytyi saada ottaa mukaansa, ja siitä oli kai tuleva hälinää, mitä Ingunn ei kestänyt kuulla.
"Torhildin lapsiksi" kutsuivat ihmiset Bjørnin ja Gudridin kuutta elossa olevaa lasta. Näiden äiti oli ollut kuin jänisemo — hän jätti lapset omiin hoteisiinsa melkein heti, kun ne olivat syntyneet; tytärpuoli otti ne hoiviinsa, nosti ne syliinsä ja imetti niitä lehmänsarvesta. Gudrid itse juoksenteli ympäri laaksoa. Torhild oli ollut kihlattu varhaisessa nuoruudessaan eräälle hyvinvoivalle ja kunnolliselle nuorelle miehelle, mutta hän oli Gunnarin lähisukulainen, miehen, jonka Bjørn oli tullut surmanneeksi, ja niin ei naimisesta tullut mitään. Sen jälkeen Torhild oli jäänyt tuohon köyhään kotiin, raatanut kuin mies ja vaimo yhteensä. Ihmiset tunsivat häntä hyvin vähän, mutta hänestä tiedettiin paljasta hyvää. Ei hän ollut rumakaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Torhild Bjørnintytär olisi voinut olla muualla kuin missä oli. Nyt hän ei ollut enää nuori — kahdenkymmenenkahdeksan, -yhdeksän vaiheilla; hänen kaksi vanhinta sisarpuoltaan olivat siksi varttuneet, että olisivat voineet mennä palvelukseen, mutta Torhild vastasi ihmisten puheeseen, että hän tarvitsi heitä kotona.
Eräänä sunnuntaina, vähän sen jälkeen, kun Ingunn oli jäänyt makaamaan, näki Olav Torhild Bjørnintyttären kirkossa. Tämä seisoi uloinna naisten puolella ja oli kietoutunut avaraan, mustaan viittaan, jota hän piti tiukasti ympärillään. Hupun hän oli vetänyt silmille, ja Olav näki aika ajoin sivusta hänen kasvonsa kalpeina mustaa villakaapua vastaan. Hän oli isänsä näköinen: otsa korkea ja jyrkkä, nenä pitkä, mutta kauniisti kaartuva, suu leveä ja väritön, huulet tiukasti suljetut, aivan kuin mykän kärsivällisyyden merkiksi; leuka oli voimakas ja kaunismuotoinen. Mutta hänen vaalea tukkansa oli kauhtuneen värinen ja riippui epäjärjestyksessä otsalle, ja harmahtava iho oli kuin noen ja savun parkitsema. Hänellä oli suuret, harmaat silmät, mutta ne olivat punareunaiset ja verestävät, aivan kuin hänen olisi täytynyt seisoa liian paljon lieden ääressä ahtaassa, savuisessa kodassa. Kädet, jotka pitelivät kaapua koossa silloinkin, kun hän oli liittänyt ne rukoukseen, eivät olleet isot, hänellä oli kaidat, pitkät sormet, mutta ne olivat sinertävät ja täynnä sierettymiä. Ja kaikki ihossa olevat uurteet ja kuluneiden kynsien seudut olivat mustat. — Messun jälkeen Olav jäi kirkonmäelle puhelemaan parin talonpojan kanssa. Näin hän joutui ratsastamaan kotiin yksin — hänen väkensä oli lähtenyt kotiin jo aikaisemmin.
Hän oli tullut kohdalle, missä metsä aukeaa; siinä oli pari isoa suopälveä ja pieni mökki suuremman suon laidassa. Ratsastuspolku haarautui aivan sen ulkosuojien taitse — toinen lähti Rynjulia kohti eteläänpäin, toinen, kapeampi, alas Hestvikeniin. Kääntyessään kotipolulleen Olav näki Torhild Bjørnin tyttären ulkona mökin edessä; hän oli riisunut viittansa ja antanut sen takaisin vaimolle, jolta oli sen lainannut. Huomatessaan ratsastajan hän kääntyi äkkiä ja lähti kulkemaan jäätynyttä suota kohti aivan kuin paeten. Mutta Olav oli saanut nähdä, miksi hän oli kätkeytynyt niin tarkasti viittaansa — hänellä ei ollut sen alla muuta kuin paljas paita, karkea, värjäämätön sarkapaita. Se oli auki kaulasta ja hihat ylettyivät kyynärpäihin, ja käsivarret olivat siniset kylmästä, samoin kapeat nilkat, jotka vilkkuivat paidanhelman ja isojen, risaisten miesten kenkien välistä, jotka hänellä oli jalassa. Vyötäisilleen hän oli kietaissut sarkakaistaleen — ja jälleen Olavin täytyi ihmetellä hänen suoraa ryhtiään.
Hänen vaatepartensa oli samanlainen kuin apuvaimojen, jotka kesäisenä päivänä leikkasivat eloa pellolla. Eräs muisto vilahti Olavin mielessä — sininen taivas, auringonpaiste ja lämpöä huokuva pelto, leikkuumaa, missä naiset liikkuivat kumarassa, koukkaisten sirppiinsä kypsää, hyvältä tuoksuvaa viljaa. Hän katsoi tuon ohuesti vaatetetun naisen jälkeen, joka pakeni jäätyneelle suolle — kohti metsänrantaa, missä kuuset seisoivat huurteisina. Miten kylmä hänellä mahtoikaan olla. Hän oli paljain päin — palmikko riippui paksuna, suorana köytenä alas uljasta, taipumatonta selkää pitkin. Olav tunsi äkkiä kiihkeätä hellyyttä häntä kohtaan. Hän pidätti hevostaan vähän aikaa polulla katsellen nuoren naisen jälkeen. Sitten hän ratsasti eteenpäin kappaleen matkaa — käänsi hevosen ja oikaisi suolle.
Mökki, jonka Bjørn Egilinpoika oli omistanut mäellä vuonon toisella puolen, oli melkein kokonaan leppien peitossa eikä näkynyt tielle. Olav muisti hänen raivanneen aimo kaistaleen uudismaata; hän oli käynyt täällä viimeksi kaksi vuotta sitten jollakin asialla. Pari pientä sarkaa oli varmaan raivattu tänä syksynä: kiviä ja juuria ei ollut vielä kannettu pois. Ylempää paistoivat sänkipellot vaaleampina kuin muu kuurainen, sammaleinen maa. Pieni navetta, minkä Bjørn oli pystyttänyt joku vuosi sitten, loisti uutuuttaan keltaisena, mutta tupaa hän ei ollut saanut milloinkaan rakennetuksi: he asuivat yhä pyöreässä multamajassa.
Torhild Bjørnintytär tuli ulos kuullessaan hevosen kavion kopsetta. Lapset kurkistelivat hänen takaansa oviaukosta. Hän suoristautui, punehtui hiukan ja katsoi vastahakoisesti vierasta tämän laskeutuessa alas hevosen selästä, josta hän ymmärsi tällä olevan jotakin asiaa. Olav sitoi Apalhvitenin puuhun, pani oravannahkaturkkinsa sen peitteeksi ja sanoi: "Anna minun tulla hetkeksi sisään, Torhild, tahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta." Hän ei tahtonut, että toinen seisoisi siinä palelemassa; nyt hän oli avojaloinkin.
Torhild pyörähti sisään. Hän viskasi kuluneen taljan multapenkille, pyysi vierasta istuutumaan ja otti kauhallisen vuohenmaitoa astiasta, joka oli Olavin takana penkillä. Maito maistui ja haisi väkevästi savulta, mutta Olav ei ollut syönyt, ja se oli hänestä hyvää. Maja oli kuin luola, jossa kulki keskellä kapea käytävä molempien multalavitsojen välissä, mitkä täyttivät koko alan. Torhild istuutui vierasta vastapäätä; hänellä oli sylissä kaksivuotinen lapsi, ja hänen takanaan seisoi vähän vanhempi tyttö pidellen häntä kaulasta. Kaksi vanhinta poikaa makasi lieden luona, lähellä ovea, kuunnellen siskon ja vieraan puhetta.
Puheltuaan muista seikoista sopivan ajan Olav esitti asiansa. Torhild oli kai kuullut, miten surkeasti asiat olivat Olavin talossa — eikä ollut pienintäkään toivoa, että hänen vaimonsa pystyisi työntekoon koko talvena. Jos Torhild tahtoisi olla niin hyvä ja auttaa heitä tässä vaikeudessa, ei hän osaisi milloinkaan palkita häntä kylliksi. Olav puhui kuin sellainen, joka pyytää palvelusta — hän piti tuosta toisesta niin sydämellisesti. Tämä oli vahvan näköinen, hartiakas ja ryhdikäs, pitkä, kiinteäpovinen ja voimakaslantioinen.Hänei ollut antanut selkänsä köyristyä, vaikka hänen oli täytynyt kulkea ikänsä majan ja navettapahasen väliä.
Torhild yritti keksiä verukkeita, mutta Olav vastasi, että hän tietenkin sai ottaa kaikki kuusi lasta mukaansa Hestvikeniin. Hän ei ollut ajatellut tarjoutua ottamaan luokseen muuta kuin kaksi vanhinta — näistä saattoi jo olla hiukan apuakin — sekä kaksi nuorinta, jotka eivät voineet erota kasvatusäidistään. Keskimmäisille täytyi löytyä sija jostakin muualta. Eläimet, lehmä, neljä vuohta ja kolme lammasta hän ottaisi myös huostaansa; kun tuli rekikeli, voitiin tuoda niiden rehut. Ja hän lupasi huolehtia siitä, että Rundmyrin pellot tulisivat lannoitetuiksi ja siemennetyiksi keväällä.
Lopulta Torhild suostui Olavin palvelukseen, ja he päättivät, että hän muuttaisi Hestvikeniin niin pian kuin hän oli ehtinyt hankkia vähän vaatetta itselleen ja lapsille. Olav lupasi lähettää hänelle kangasta. Hän ratsasti itse viemään niitä seuraavana päivänä; toisten palvelijoiden ei tarvinnut tietää, miten köyhä hän oli ollut.
Hän oli aikonut kertoa Ingunnille sopimuksestaan samana iltana, mutta hänen tullessaan sairaan luo makasi tämä sängyssä niin verettömänä ja heikkona, että näytti siltä, kuin hän ei jaksaisi kuunnella eikä vastata. Ja niin hän istahti hetkeksi hänen luokseen sängyn laidalle. Ingunnin kasvot olivat hirveän kuluneet: silmäluomet riippuivat kuin ohuet, ruskeat kalvot sisään vajonneiden silmien päällä, iho oli harmaa ja ruskealäikkäinen poskipäiltä — tumma väri, jonka hän oli saanut toisen lapsensa jälkeen, ei ollut lähtenyt pois. Hänen valkoinen aivinapaitansa oli kiinnitetty kalliilla soljella — hänen kaulansa oli suonikas kuin kynityn linnun. Olav muisti, että Torhildin harmaa, villainen paita oli ollut kiinnitetty hiotulla kalanluisella neulalla — mutta hänen kaulansa oli ollut pyöreä kuin patsas ja povensa kiinteä ja pysty. Hän oli terve ja raikas, vaikka hänen elämänsä oli ollut niin raskasta ja vaivalloista. Hänen omalla vaimoraukallaan oli ympärillään kaikkea, mitä tarvittiin nuoren vaimon elämän sulostuttamiseksi — ja kuitenkin hän makasi tässä kolmannen kerran neljän vuoden kuluessa lapsettomana ja terveytensä menettäneenä. — Olav siveli hänen poskeaan ja sanoi:
"Kunpa osaisin auttaa sinua, Ingunn!"
Hän ei saanut sanotuksi vaimolleen pestanneensa apuvaimoa, ennen kuin Torhild muutti taloon lapsilaumoineen ja eläimineen. Ingunn näytti pahastuvan, mutta sanoi vain:
"Niinhän se taitaa olla, että sinä tarvitset jonkun hoitamaan taloa. Ja minä olen aina ollut niin saamaton — enkä näy osaavan elää enkä kuolla —."
* * * * *
Ingunn makasi yhä yli talven selän, ja hänen sanansa näyttivät toteutuvan — hän ei osannut elää eikä kuolla. Mutta sitten hän piristyi, ja ennen paaston alkua hän jaksoi jo istua. Kevät tuli sinä vuonna varhain vuonon rantamille.
Odotettiin jälleen sotakäskyä kesäksi. Talonpojat olivat väsyneet sotaan Tanskaa vastaan. Kukaan ei enää uskonut kuninkaan eikä herttuan saavan lopuksi aikaan muuta, kuin että menettäisivät senkin äidinperinnön, minkä olivat jo saaneet kiristetyksi itselleen entiseltä Tanskan kuninkaalta, ennen kuin tämä murhattiin.
Tänä keväänä antoi sira Benedikt kuuluttaa aikovansa lähteä Nidarosiin Olavin-valvojaisiin. Paljon ihmisiä laaksosta liittyi häneen päästäkseen hyvässä seurassa pyhiinvaellusmatkalle, jonka jokainen Norjan mies ja nainen tahtoi tehdä ainakin kerran elämässään. Olav tarttui kuin toivoa ja apua hakien ajatukseen, että Ingunnin oli lähdettävä mukaan. Oli aivan kuin merkki, että hän oli tullut niinkin terveeksi viime aikoina — hänen täytyi käyttää tätä harvinaista tilaisuutta.
Ingunn oli ensin hyvin haluton lähtemään — kun ei Olav päässyt mukaan — mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hänhän voisikin käydä tervehtimässä sisaruksiaan ja lähteä pyhiinvaeltajien matkassa Hamariin asti. Olav ei pitänyt siitä; hän olisi tahtonut, että Ingunn olisi lähtenyt pyhiinvaellusretkelle — ehkä hän olisi saanut takaisin terveytensä pyhän Olavin haudan ääressä. Jos hän kerran jaksoi lähteä Heidmarkiin, täytyi hänen jaksaa perille asti: pyhiinvaeltajathan kulkivat hiljaa, sillä joukossa oli monta sairasta. Mutta nähdessään Ingunnin kaipaavan niin kovasti sisaruksiaan hän antoi suostumuksensa.
* * * * *
Hän saattoi Ingunnia Osloon asti ja jäi kaupunkiin muutamaksi päiväksi ostaakseen ja myydäkseen. Eräänä aamuna, kun Ingunn istui majalassa, tuli Olav kiireesti sisään. Hän kopeloi heidän nahkasäkkejään, ei löytänyt mitä haki, ja aukaisi toisen. Sieltä hän sai käsiinsä joitakin pieniä vaatekappaleita — ne sopivat varmaan nelivuotiselle lapselle. Vaistomaisesti hän tuli katsahtaneeksi vaimoonsa — Ingunn istui kumarassa, posket hehkuvan punaisina. Olav ei puhunut mitään, vaan sulki säkin ja meni ulos.
Haakon Gautinpoika oli ostanut Bergin rouva Magnhild Torentyttären kuoltua. Nyt oli Tora Steinfinnintytär siellä leskenä jo toista vuotta. Hänen puheestaan Ingunn ymmärsi tämän eläneen sovussa Haakonin kanssa, mutta olevan myös tyytyväinen ilman tätä. Hän oli hyvin taitava emäntä. Ingunn ei lakannut milloinkaan ihmettelemästä sisartaan, joka liikkui niin rivakasti, varmasti ja käskevästi ulkona ja sisällä, vaikka hän nyt oli niin lihava, että se oli ihme. Entinen punavalkoinen iho hänellä oli vieläkin, samoin suorat, puhtaat piirteensä, mutta posket ja leukalihat pullottivat suunnattomina, ja ruumis oli niin muodoton, että hän kesti tuskin hevosen selässä; hänen kätensäkin olivat paisuneet niin, että taivepaikat olivat vain kuin syvät kuopat — mutta se ei haitannut häntä vähänkään. Kaikkialla oli varallisuutta ja hyvinvointia, ja hänen lapsensa olivat terveitä ja kukoistavia. Hän oli synnyttänyt kuusi lasta, jotka kaikki elivät.
Kolmantena iltana istuivat sisarukset yhdessä aitanparvella ennen levolle menoaan. Ingunn istui kynnyksellä kuunnellen hiljaisuutta — kaukana metsässä kukahti käki vielä silloin tällöin, ja peltorastas raksutti laihossa. Hän oli elänyt jo kauan seudulla, missä ilmakin tuntui aina olevan äänessä, missä tuuli suhisi ja vonkui, ja meri hyrskyi alhaalla vuoren juurella. Tämän äänettömän ja kirkkaan taivaankannen alla tekivät lintujen pienet äänetkin hiljaisuuden yhä kuuluvammaksi — Ingunnista tuntui, kuin hän olisi juonut yhtä mittaa virkistysjuomaa. Lahti oli niin pieni ja rakas; se lepäsi kiiltävänä, välkkyen tummempana leväpehkujen kohdalla. Viimeiset pilvenpatsaat olivat painuneet kukkulan taa — päivällä oli ollut poutaa ja sadetta, ja niitylle levitetty heinä tuoksui niin hyvälle.
Ikävä valtasi hänet —. Ingunn ymmärsi äkkiä ja odottamatta, mille asialle hän oli tullut. Hän oli taistellut nämä kaksi päivää, milloin kysyäkseen, milloin jättääkseen kysymättä sen mitä aikoi.
"Näetkö koskaan minun Eirikiäni?"
"Hän voi hyvin", vastasi Tora vitkaan. "Hallveig sanoo hänen olevan terveen ja hyvätapaisen lapsen. Vaimo käy täällä joka syksy."
"Onko siitä kauan, kun viimeksi näit pojan?" kysyi sisar.
"Haakon ei pitänyt siitä, että kävin siellä", sanoi Tora äskeiseen tapaan. "Ja sittenhän minä olen lihonut niin, että minun on vaikea tehdä niin pitkää matkaa. Mutta tiedäthän sinä, että hän on hyvien ihmisten luona, eikä Hallveigilla ole ollut koskaan huonoja uutisia hänestä. Ja sittenhän minulla on ollut kyllin touhua täällä kotonakin — etten ole joutanut lähtemään niin kauas", lopetti hän hiukan kiihtyen.
"Milloin näit hänet viimeksi?" kysyi Ingunn uudelleen.
"Kävin siellä lähtösi jälkeisenä keväänä, mutta sitten Haakon ei antanut minun mennä sinne enää. Hän sanoi, että se edisti vain juorupuheita", sanoi Tora kärsimättömästi. "Hän on sievä lapsi", lisäsi hän lempeämmin.
"Onko siitä siis kolme vuotta?"
"On."
Sisarukset olivat tuokion ääneti. Sitten sanoi Tora:
"Arnvid kävi myös häntä katsomassa useamman kerran — alkuvuosina."
"Eikö hän ole käynyt enää myöhemmin? Onko hänkin unohtanut Eirikin?"
Tora vastasi vastahakoisesti:
"Katsohan, ihmiset eivät päässeet koskaan perille, kuka oli sinun lapsesi isä."
Ingunn mykistyi hämmästyksestä. Viimein hän kuiskasi:
"Luulivatko he sitten, että Arnvid —!"
"Oli tyhmää, että lapsen isää pidettiin niin salassa, kun ei lapsi saanut —", sanoi Tora lyhyesti. "Tietysti jokainen silloin epäili pahinta — jotakin lähisukulaista tai munkkia."
Sisarukset istuivat ääneti jonkun aikaa. Sitten Ingunn sanoi kiihkeästi:
"Olen aikonut ratsastaa sinne huomenna — jos ilma on kaunis."
"Se ei ole minun mielestäni viisasta", sanoi Tora nopeasti. "Muista, Ingunn, kuinka paljon meidän on täytynyt kärsiä sinun hairahduksesi tähden."
"Sinunkomielestäsi — jolla on kuusi lasta. Miltä sinä luulet tuntuvan, kun on yksi ainoa — ja siitäkin erossa. Olen kaivannut Eirikiä niin kauheasti näinä vuosina."
"Se on liian myöhäistä, sisko", sanoi Tora. "Nyt sinun tulee ajatellaOlavia."
"MinäajattelenOlavia. Olen synnyttänyt hänelle kolme kuollutta poikaa. Tämä lapsi vaati omaansa, tämä lapsi, jonka minä petin ja hylkäsin — se vaati äitiään; aina, aina tunsin sen imevän rintaani, imevän sielun ruumiistani, imevän hengen lapsiltani minun kantaessani niitä; niin teki tuo hyljätty veli. Ensimmäisessä pojassa, jonka minä synnytin Olaville, oli vielä vähän eloa, sanoivat toiset — mutta hän kuoli ennen kuin olin nähnyt häntä, kastamatta, vailla nimeä. — Sinä olet nähnyt kaikkien lastesi syntyvän elävinä maailmaan, kasvavan ja kehittyvän. Kolme kertaa tunsin lapsen heräävän eloon kohdussani, käyvän äänettömäksi ja kuolevan. Ja kuljin sitten vain tietäen, ettei voinut odottaa muuta polttojen alkaessa kuin päästä eroon raahaamastani ruumiista."
Pitkän ajan kuluttua Tora sanoi:
"Tee kuten tahdot. Jos luulet oloasi helpottavan, kun näet hänet, niin —."
Hän taputti sisartaan poskelle, ja sitten he paneutuivat levolle.
Päivän ollessa korkeimmillaan Ingunn pysäytti hevosensa metsässä olevan veräjän eteen. Hän ei ollut välittänyt Toran pyynnöistä, vaan lähtenyt tielle yksin. Hänelle ei ollut sattunut sen pahempaa, kuin että hän oli eksynyt; hän oli ensin tullut pikku taloon, joka sijaitsi korkealla harjulla pienen joen toisella puolen. Talon asukkaat olivat siljuaasenilaisten lähimpiä naapureita, ja kaksi lapsista oli lähtenyt saattamaan häntä rinnettä alas kaalauspaikalle.
Hän jäi istumaan hetkiseksi satulaan ja katseli seutua. Metsä aaltoili loputtomana, kukkula toisensa takana siintäviin etäisyyksiin asti; luoteessa kimmelsi hiukan lunta kirkkaiden poutahattaroiden alla. Syvällä laaksossa hän näki hyvin kaukaa Mjøsenin välkkyvän pinnan metsäisen tunturin juurella, ja vastapuolen maat siinsivät sinisinä keskipäivän autereessa vihreine viljeltyine palstoineen ja kartanoineen. — Hestvikenistä ei nähnyt yhtään raivattua tilkkua paitsi kartanon omia maita.
Koti-ikävä ja kaipaus lapseen yhtyivät hänessä nyt huutavaksi nälän tunteeksi. Ja hän tiesi, että hän saisi ravita sen tällä lyhyellä hetkellä, tämän ainoan kerran. Sitten täytyi kääntyä takaisin taas, taivuttaa niskansa ja upota onnettomuuteensa.
Hänestä tuntui, ettei päivä ollut paistanut milloinkaan näin kirkkaalta ja korkealta taivaan sineltä siellä etelässä vuonon varrella. Tuntui niin suloiselta olla jälleen korkean harjun laella. Alhaalla oikealla oli jyrkkä, pimeä metsänrinne, minkä läpi hän oli kulkenut jalan taluttaen hevostaan. Virran kohina rotkon pohjalta kuului milloin kovemmin, milloin hiljaisemmin. Suoraan vastapäätä, pienen autiolaakson toisella puolen, oli tuo pieni talo, johon hän oli joutunut ensin, korkealla kalliokielekkeen suojassa, ja hänen ja sen välillä väreili ilma sinisenä penkeren yläpuolella.
Hänen edessään oli uutisraivausmaa. Rakennukset seisoivat kivisen, mättäisen mäen harjalla ja ne olivat pienet ja matalat, vain parin hirsikerran korkuiset. Pienet peltotilkut olivat enimmäkseen mäen juurella, aidan varressa.
Ingunn laskeutui satulasta, irrotti veräjäpuut — ja sitten ilmestyi harmaamekkoisia pikkulapsia mäelle. Ingunnin täytyi pysähtyä, koko hänen ruumiinsa vapisi. Lapset seisoivat hievahtamatta paikallaan hetkisen, tutkien tulijaa — sitten he pyörähtivät ympäri ja hävisivät — hän ei ollut kuullut niiltä yhtään äännähdystä.
Hänen noustessaan mäkeä kuukahti erään pienen rakennuksen ovesta ulos vaimoihminen. Tämä näytti säikähtävän nähdessään vieraan — ehkä hän luuli, ettei tuo pitkä, hohtavaposkinen, taivaansiniseen, hopeasoljella kiinnitettyyn huppuviittaan ja lumivalkoiseen huntuun pukeutunut nainen, joka talutti punertavaa, vaaleaharjaista hevosta, ollut ihminen. Ingunn huusi joutuin naiselle, kutsui häntä nimeltä —.
He istuivat tuvassa hetken aikaa puhellen, sitten Hallveig lähti ulos hakemaan Eirikiä. Lapset eivät olleet menneet kauas, arveli hän, he olivat pelästyneet ilvestä, joka oli istunut aidalla aamusella. Mutta he kainostelivat vierasta — täällä näki useammin ilveksiä kuin vieraita.
Ingunn istui katsellen ympärilleen tuossa pikkaraisessa tuvassa. Se oli matala ja savuttunut — ja astiat ja työkalut olivat pitkin lattiaa, niin että oli vaikea kääntyä minnekään päin. Heijassa nukkui kapalolapsi hengittäen tasaisesti ja terveesti. Ja jossakin surisi kärpänen korkealla, terävällä, läpitunkevalla äänellä — taukoamatta — aivan kuin se olisi tarttunut hämähäkin verkkoon.
Hallveig palasi takaisin vetäen perässään pientä pojannassikkaa, jolla ei ollut päällään muuta kuin harmaa, villainen paita. Ja heidän takanaan kihisi koko emännän oma lapsiliuta oven ulkopuolella, kurkistaen sisään.
Eirik pinnisti vastaan Hallveigin työntäessä häntä vieraan naisen eteen. Sitten hän kohotti katseensa silmänräpäykseksi, katsoi arasti ja ihmeissään tuota komeapukuista ihmistä — ja pyrki sitten piiloon kasvatusäitinsä taakse.
Hänen silmänsä olivat kullanruskeat kuin hetevesi auringon sattuessa siihen, ja pitkät silmäripset kaartuivat ylöspäin. Mutta hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kähertyivät otsalla ja niskassa suuriksi, välkkyviksi kiehkuroiksi.