Hän oli mennyt ylös luhtiin, missä hän säilytti kapineitaan Aasa-rouvan aikojen jälkeenkin; se tapahtui eräänä kevättalven aamuna — joku päivä ennen Maarianmessua. Hän istui hytisten karvaiset saappaat jalassaan ja laaja lammasnahkanuttu yllään: näihin aikoihin oli kylmempi sisällä kuin ulkona. Katon reunalta, aukaistun luukun yläpuolelta, tippui vesi pitkinä, välkkyvinä pisaroina maahan, ja ilma väreili ja huokui huurua kirkasta taivasta vasten, valkoisten kattojen yläpuolella, joista näkyi kolkka tähän. Hän oli vetänyt luukun auki saadakseen vähän raitista ilmaa — hänen oli nykyään niin raskas hengittää ja hänestä tuntui kuin pään sisässä aivojen ympärillä olisi ollut painava lyijyhattu; se puristi niin, että veri kuohui ja jyski kaulalla korvien takana ja ahdisti näköä, niin että hän näki punaista ja mustaa silmiensä edessä. Hän oli paennut tänne, koska pelkäsi jonkun puhuttelevan itseään, sillä hän ei jaksanut puhua. Helpotti, kun sai istua tässä kokoon lysähtäneenä —.
— Jälkeenpäin hän uskoi varmasti tietäneensä ennakolta, mitä tuleman piti, kuullessaan ratsumiehiä karahuttavan pihaan. Hän nousi katsomaan. Ensimmäinen, joka ratsasti portinaukosta pihaan, oli Arnvid. Hänellä oli entinen musta hevosensa ja kulkussuitsensa, joita hän käytti vieraisiin lähtiessään. Seuraavankin hevosen Ingunn tunsi hänen omakseen; se oli romuluinen, harmaan — punerva hiirakko, jolla Arnvidin asemies tavallisesti ratsasti. Kolmas ratsastaja, joka ajoi korkeajalkaisen, omenanvalkoisen ratsun selässä, minkä valjaat olivat punaisesta nahasta, oli Olav Auduninpoika — hän tiesi sen ennen kuin tämä oli tullut edes siksi lähelle, että hänet saattoi tuntea.
Olav Auduninpoika katsoi ylös pidättäessään hevostaan, keksi hänet luukussa ja tervehti kädellään. Hänellä oli hartioillaan avara, musta matkaviitta, joka lankesi taajoina laskoksina hevosen lautasille ja peitti kokonaan hänen jalustimissa olevat jalkansa. Hupun hän oli työntänyt taakse, ja hänen päässään oli korkeakupuinen, vierasmallinen, kapeareunainen musta hattu — ja sen alta pöyhysi joka puolelta näkyviin hänen vaalea tukkansa — edessä se ulottui kulmakarvoihin asti. Hän oli hymyillyt Ingunnille tervehtiessään kädellään —.
Ingunnista tuntui myös jälkeenpäin kuin hänet olisi herätetty painajaisunesta, samassa kun hän näki Olav Auduninpojan — Olav oli tullut takaisin. Pahaksi onneksi varmaan — tämä oli varmaan musertava hänet tavalla tai toisella — sen hän näki paikalla edessään. Mutta hänestä tuntui, kuin aikaisempi, sokaiseva pimeys olisi väistynyt joka taholla, vieden mukanaan peikot, jotka olivat pyörineet hänen ympärillään kuin mitkäkin pimeyden henget ja joita oli ollut niin paljon, että ne olivat tuuppineet toisiaan kyynärpäillään ja polvillaan piirittäessään hänet ja ajaessaan häntä sokeasti mukanaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi tiennyt, että koska Olav nyt oli tullut, ei hän voinut tehdä muuta kuin kertoa hänelle kaiken ja tyytyä tuomioon.
Olav seisoi siinä talon miesten ympäröimänä, jotka olivat tulleet hevosia ottamaan — ja hän kääntyi Ingunnia kohti. Ylpeyden pistos rinnassaan tämä näki, miten kaunis hän oli, ja itse hän oli hukannut itsensä. Musta vaateparsi sopi niin hyvin tuolle hohtavan vaalealle miehelle. Hän ojensi kätensä Ingunnille sanoen: "Terve, Ingunn —". Sitten hän huomasi tämän riutuneet kasvot, ja kursailematta, hyvistä tavoista piittaamatta, kaikkien vierasten edessä hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta.
"Kylläpä sait odottaa kauan, Ingunn rakkaani —. Mutta odotus on päättynyt, ja nyt olen tullut noutamaan sinut kotiin!"
Hän päästi hänet, ja Ingunn ja Arnvid tervehtivät toisiaan sukulaisten tapaan poskelle suudellen.
Ja Ingunn seisoi siinä nuorten miesten tervehtiessä Magnhild-rouvaa. Nauraen nämä kertoivat Ivarin olevan mukana, mutta he olivat jättäneet hänet kirkon luona — sillä Galtestadin raudikko ja Galtestadin isäntä eivät kumpikaan olleet hätähousuja.
"Ennen hän oli vihainen sinulle, Olav, kun olit semmoinen huimapää", nauroi Magnhild-rouva. "Mutta luopuessasi tuosta pahasta tavasta luulen veljeni alkaneen pitää sinusta yhä enemmän."
Lieneekö milloinkaan ollut näin kaunis päivä, tuumi Ingunn. Hanki paistoi hopeaisena kevätauringon valossa rinteellä sekä lahdella. Alkuviikon suojien jälkeen oli kaikki lumi sulanut aivan kuin nuolaistuna metsistä, ja havupuut seisoivat raikkaan vihreinä, kuin pesun jälkeen. Rinteen laidassa, siintävän ruskeiden, alastomien lehtojen keskeltä erottuivat haapojen lämpöisen harmaat rungot.
Ingunn tunsi ilon pulppuavan sydämessään — ilon siitä, että maailma oli niin täynnä valoa ja ihanuutta ja iloa. Hän oli sysännyt itsensä syrjään, tuominnut itsensä loukkoon. Mutta oli suloista, että elämä sittenkin saattoi tuntua niin hyvältä — muista, niistä, jotka eivät olleet hukanneet itseään. Ja kun hän samassa tunsi sikiön liikahtavan rajusti sisällään, oli kuin jokin olisi haparoinut hänen omaa sydäntään ja sieltä olisi kuulunut vastaus: ei, ei, en enää tahdo sinulle pahaa —.
Sitten he istuivat ruokapöydässä, ja Ingunn kuunteli ääneti miesten keskustelua. Hän ymmärsi, että Arnvidin ja Ivarin tarkoitus oli jatkaa matkaa jo huomispäivänä edelleen pohjoista kohti, Haftor Kolbeininpojan luo, viemään kolmatta neljännestä Einarin tapporahoista. Olavista tuntui sopivimmalta, ettei hän itse tapaisi Haftoria, ennen kuin oli maksanut viimeisen erän, jolloin hän samalla aikoi ottaa vastaan Ingunnin ja hänen myötäjäisensä sukulaisten kädestä.
"Et näy viitsivän lähteä edemmäs meidän seurassamme, huomaan minä", nauraa hekotti Ivar Torenpoika. "Luulenpa, ettet aio irrota täältä Bergistä, ennen kuin sinut ajetaan ulos!"
"Niin, en aiokaan, jos vain Magnhild-rouva suo paikan minulle ja hevoselleni —." Hän yhtyi toisten nauruun ja vilkaisi syrjäsilmällä Ingunniin. "Totta puhuen minua haluttaisikin jäädä tänne, saada kerrassaan selväksi Haftorin asia ja ottaa Ingunn mukaan Hestvikeniin, samalla kun lähden etelään."
"Eiköhän se kävisi päinsä", tuumi Arnvid.
"Ymmärrän tarkoituksesi, kiitos vain siitä — mutta nyt en tahdo turvata apuusi enää kauemmin, Arnvid, koska voin selvitä ilman sitä. Ja nyt teen, kuten sanoin teille Galtestadissa — lähden etelään katsomaan, miltä Hestvikenissä näyttää tähän maailman aikaan, ennen kuin vien vaimoni sinne; samalla tuon ne rahat, jotka saan Oslosta. On myös paljon helpompi kerätä koolle miehet, joita tarvitaan todistajiksi liittoa solmittaessa, jos pidot pidetään samaan aikaan kun käräjäväki kääntyy kotiin päin — tapahtuipa se sitten täällä tai sinun luonasi Galtestadissa. Ivar on oikeassa siinä, että tämä juttu on ollut niin sotkuinen ja yleisesti tunnettu, täytyy se saattaa loppuun niin julkisesti ja suurella äänellä kuin suinkin."
Kun käräjäväki kääntyi kotimatkalle — se tapahtui sydänkesällä. Tuo ajatus oli kuin niiden peikkojen kuisketta, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan koko talven. Mutta hän ei tuntenut kiusauksen koskevan itseensä. Oli mahdotonta jatkaa hänen aikomaansa tietä, nyt kun hän oli tavannut Olavin. Hänen mielessään liikkui kaikki, mitä hän oli kuvitellut elämästään Hestvikenissä hänen ja heidän lastensa kanssa. Hän ei pääsisi sinne milloinkaan — vaikka hän koettaisi päästä eroon salaisuudestaan yön pimeydessä ja kätkeä sen louhikkoon — siitä ei olisi apua. Hän ei voinut päästä milloinkaan Olavin luo.
Ivar siunaili ja nauroi kertoessaan toisille, ettei Olav vielä ollut astunut jalallaan Hestvikeniin. Oliko moista kuultu.
Olav selitteli asiaa nauraen — hän punastui vanhuksen kiusoittelusta ja näytti samassa poikamaisen nuorelta. Hän näytti nuoremmalta, enemmän entiseltänsä kuin viime kerralla käydessään — vaikka hänen suoralle, pyöreälle kaulalleen olikin ilmestynyt pari poikkiryppyä ja vaikka paidanreunuksen alta paljastui punainen arpi hänen oikoessaan itseään. Hänen kasvonsa olivat myös ahavoituneemmat ja laihemmat kuin ennen. Mutta hän oli sittenkin niin nuoren näköinen — ja Ingunn ymmärsi sen johtuvan siitä, että hän oli niin iloinen. Hänen oma sydämensä kävi raskaaksi — mahtoikohan hän tuottaasuurtakinsurua Olaville kertoessaan, että hän oli hukannut itsensä —.
Olav oli hankkinut maarauhan, saanut takaisin talonsa ja oli nyt hyvissä varoissa. Kaaretorpin, talon, minkä hän oli omistanut Elvesysselissä ja missä hän oli asunut siihen asti kun oli saanut maassaolo-oikeuden, oli hän myynyt. Olav olisi voinut solmia paljon paremman naimakaupan kuin sen, minkä hän solmisi Ingunnin sukulaisten kanssa — sen sopimuksen mukaan, minkä hän oli tehnyt, ei hän saisi kovinkaan suuria rikkauksia, sen hän nyt ymmärsi —.
Olav seurasi Ingunnia ulos, kun tämä oli lähdössä pihan yli nukkumaan:
"Nukutko yksin Aasan tuvassa —? No sitten minun ei kai sovi tulla sinun luoksesi sen jälkeen, kun olet mennyt levolle", huokasi hän naurahtaen.
"Ei, ei se kai sovi —."
"Vaan entä ensi yönä? Etkö voi saada jotakuta neitoa nukkumaan luonasi — että saamme puhella iltaisin kahden kesken?"
Hän veti Ingunnin luokseen äkkiä ja hämillään, mutta niin rajusti, että toinen voihkaisi, suuteli häntä ja päästi hänet irti —.
Ingunn makasi unettomana ja koetti miettiä ratkaisua. Mutta se oli yhtä vaikeata kuin ulospääsy louhikosta, missä kivet olivat niin suuret, ettei niitä voinut liikuttaa. Hän ei osannut ajatella, mikä häntä nyt odotti. Ja kuitenkin — tähän asti hän oli hoiperrellut eteenpäin pimeän keskellä, joka liikkui ja oli täynnä näkymättömiä kummituksia, mutta nyt hän näki päivän, vaikka se oli harmaa ja toivoton ja umpikulkuinen kuin sadepäivä keskitalvella. Hänen oli pakko kulkea eteenpäin: hän ei päässyt eroon siitä, minkä hän oli vetänyt niskoilleen muuten kuin etsimällä turvaa helvetistä.
Hän tiesi olevansa oikeudeton. Hän oli tehnyt itsensä siksi jo silloin, kun oli antautunut Olaville ilman laillisten holhoojainsa tietoa ja suostumusta — nämä olivat antaneet hänen tuntea sen täydellisesti. Ja se, että hänen sukulaisensa sitten olivat suostuneet antamaan hänelle hänen perintöosansa, se tapahtui Olavin tähden — kun nämä olivat alkaneet katsella häntä toisin silmin ja olivat huomanneet olevan edullisinta ottaa vastaan hänen sovintotarjouksensa ja antaa hänen naida Ingunnin laillisella tavalla. Mitä nämä tekisivät sitten, kun saisivat tietää hänen sotkeneen asiansa niin, ettei Olav voisi ottaa häntä vastaan — sen hän vain heikosti aavisti. Kun nämä saisivat tietää hänen olevan raskaana — ja lapsen isän olevan miehen, jota hänen sukulaistensa ei kannattanut etsiä. Teitin oli paras antaa livistää — mitään hyötyä hänestä ei olisi; ja jos he etsisivät hänet käsiinsä ja kurittaisivat häntä, tulisi häpeä sitäkin suuremmaksi — kun saataisiin tietää, että hän oli antanut sellaisen miehen vietellä itsensä —.
Ei, hän ei ymmärtänyt, mitä he tekisivät hänelle — ja sille. Mutta jo huomenna — taikka parin kolmen päivän päästä hän saisi tietää sen. Ja vaikka hänestä tuntui mahdottomalta käsittää sitä, oli kuitenkin varmaa kuin kuolema, että koivun puhjetessa lehteen hän oli istuva äpärä sylissään ja sai alistua kaikkeen, mitä hänen sukulaisensa vihapäissään syytivät hänen silmilleen, kun hän oli saattanut sellaiseen häpeään heidät kaikki ja kun heidän täytyi nyt elättää sekä hänet että lapsi.
Hän alistui niin täydellisesti kohtaloonsa, että tuskin ymmärsi vielä eilen uskoneensa voivansa heittää taakan luotansa. Nyt hän ei uskonut muuta kuin että saisi laahata lasta perässään koko loppuelämänsä. Hän ei tuntenut mitään hellyyden tai lempeyden tapaista sitä kohtaan nytkään, mutta se oli olemassa, ja hänen täytyi sietää sitä.
Vain silmänräpäyksen verran — ajatellessaan, että Tora taas voisi ruveta vaatimaan häntä luokseen, ja nähdessään itsensä jaomanlapsensa, heidän kahden hylkiön, kulkevan Haakonin talossa tämän rikkaiden lasten parissa — hänestä tuntui, kuin aivan uusi tunne olisi herännyt hänessä, ensimmäinen avuttoman vaiston liikahdus omansa suojelemiseksi —.
Hänen sisarustensa velvollisuus oli lähinnä pitää huoli heidän elatuksestaan. Haakonin Toran ja hänen kahden pikku veljensä puolesta, joita hän tuskin oli nähnyt niinä vuosina, jolloin nämä olivat kasvaneet miehiksi. Ehkä hän uskalsi toivoa Magnhild-rouvan olevan niin armollisen, että antaisi hänen jäädä tänne Bergiin siihen asti, kun hän oli synnyttänyt lapsensa.
Entä Arnvid — ajatteli hän sitten. Jospa hän tarjoutuisi ottamaan heidät luokseen; hän olisi varmaan hyvä heitä kohtaan, huolimatta siitä, että hän oli Olavin ystävä. Hän olikaikkienystävä, jotka tarvitsivat apua. Jos hän kertoisikin Arnvidille — eikä Olaville. Arnvid saattoi puhua Olaville ja Magnhildille — ja hän itse pääsisi menemästä tuleen.
Mutta hän tiesi, ettei uskaltanut tehdä niin. Hän ei ymmärtänyt, mistä hän saisi rohkeuden puhua Olaville, mutta mistään hinnasta hän ei tahtonut jättää sanomatta totuutta tälle. Olav oli hänen herransa ja hänet hän oli pettänyt; ja hän tunsi äkkiä, että sitten kun hän oli kestänyt kohtauksen Olavin kanssa, tulisi käymään niin, että hän itsestään polvistuisi Jumalan eteen katuen syntiään ja kaikkia elämänsä aikana tekemiään syntejä — quia peccavi nimis cogitatione, locutione, opere et omissione, mea culpa — sanat tulvivat esiin hänen huomaamattaan. Hän oli sanellut niitä niin monesti polvillaan veli Vegardin edessä — mutta nyt kirkastui ja paljastui, aivan kuin tumma kirkon ikkuna, johon äkkiä lankeaa valo, seuraavien sanojen sisältö: — mitä minä olen rikkonut ajatuksin, sanoin tai töin,tieten tahtoen—.
Hän kohosi polvilleen vuoteessaan, luki iltarukouksensa — siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi rohjennut rukoilla. Mea culpa — hän oli pelännyt tulevansa päästetyksi tekemästä sitä, mitä tahtoi, ja ottamasta vastaan sitä, minkä oli vetänyt ylleen. Nyt hän alkoi käsittää, että kun hän saisi Jumalan anteeksiannon synnille, jonka hän oli tehnyt itseään ja Olavia kohtaan, ei hän toivoisi enää säästyvänsä rangaistuksesta. Ainoastaan Olavin näkeminen on riittänyt valaisemaan hänelle rakkauden olemuksen. Hän oli tehnyt tälle niin pahoin kuin tehdä voi. Ja silloin kun Olav kärsi, ei hän voinut toivoa itselleen parempaa. Ja taempaa häämötti aivan kuin ikuisen rakkauden kuva. Kalkissa, joka Vapahtajamme oli juotava tuona iltana Öljymäen lehdossa, oli hän nähnyt koko maailman synnit, niin olleet kuin tulevat, siitä hetkestä alkaen, jolloin ihminen luotiin hamaan viimeiseen tuomioon — kaiken hädän ja tuskan, minkä ihmiset sen kautta olivat tuottaneet itselleen ja toisilleen. Ja koska Herra oli kärsinyt siksi, että hän, Ingunn, oli kärsinyt niin syvästi syntinsä tähden, tahtoi hänkin hakea rangaistusta ja kärsiä joka kerran kun ajatteli sitä. Hän ymmärsi tämän olevan toisenlaisen kärsimyksen kuin kaikki hänen tähänastiset kärsimisensä; se oli ollut kuin suistumista äyräältä, kunnes lopussa odotti pohjaton hete — tämä oli kuin kiipeämistä ylöspäin, auttavan käden tukemana, ponnistellen ja hitaasti, mutta itse kiipeämisen tuntuessa hyvältä, koska se johti päämäärää kohti. Ja hänelle selvisi, mitä papit tarkoittivat parannuksenteon suloudella —.
* * * * *
Olav ja Ingunn seisoivat yhdessä pihamaalla puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä Ivarin ja Arnvidin ollessa lähdössä. Oli yhtä kaunis ilma kuin edellisenä päivänä ja joka puolella suli ja tippui. Lumi vaipui kokoon hauraasti kahahdellen päivän lämmittäessä kinoksia, ja pieniä vesipuroja solisi pihamaalla uurtaen kiiltäviä jääraitoja talvisen hevoslannan ja lastujen poikki. Ivar valitti sitä, että Arnvid tahtoi ratsastaa jäitse — se oli varmaan heikkoa monin paikoin Ringsakerin seudulla. Ivar oli kerran ajanut railoon joku vuosi sitten, ja sen erän perästä hän oli mitä pahin pelkuri. Mutta Arnvid nauroi hänelle — mikä hätä heillä oli keskellä päivää! He ehtisivät Haftorin luo ennen pimeän tuloa. Miltä olisi tuntunut rämpiä mäkeä ylös ja toista alas tällä kelillä —! Arnvid vakuutti, ettei hän ainakaan ruvennut siihen, "— jos saat omat miehesi mukaan, niin aja mistä tahdot, mutta Eyvind ja minä ratsastamme myös mistä tahdomme —."
Mutta kummankin miehet olivat jo kaukana. Talvitie kulki useimmista taloista Bergin kautta alas jäälle — ja sieltä se kääntyi etelään kaupunkia kohti tai pohjoiseen ja länteen vastarannan selänteen yli alas Mjøsenin selälle.
Olav ja Ingunn saattoivat heitä mäkeä alas. — Arnvid ja Ivar ratsastivat käymäjalkaa. Lumi oli kulunut pois maan puolelta railoa, johon paistoi aurinko, ja jäällä oli vettä. Arnvid virkahti Olaville, että tämä sai rapaa päälleen: Olav kulki paljain päin, ilman päällysvaippaa, puettuna avarahelmaiseen, taivaansiniseen mekkoon, vaaleisiin nahkasääryksiin ja mataliin, suippokärkisiin kenkiin. Hienot jalkineet olivat kastuneet tummiksi — "Ingunnin puku on sopivampi ulkona kulkemiseen —."
"En ymmärrä, miten hän jaksaa liikkua tässä kuumuudessa —."
— Ingunnilla oli yllään sama puolipitkä, hihaton lampaannahkanuttu, joka hänellä oli ollut eilen, ja hän tallusti karvaisissa saappaissaan — hän ei ollut tehnyt muuta kaunistellakseen kuin palmikoinut hiuksiinsa punaisia silkkinauhoja.
Ilma puhalsi heitä vastaan kuin kolea hengitys, ja kaikki välkkyi ja väreili katsoipa minne tahansa.
"Tuolla me istuimme kerran — muistatko?" kuiskasi Olav Ingunnille. Ruohoinen rinne oli paljas monesta kohden — vielä eilen kaikki oli ollut häikäisevän valkoista; joukosta oli vain pistänyt esiin joku kivi ja katajapensas. "Taitaa tulla myöhäinen kylvöaika, koska lumi sulaa tällaista vauhtia ennen Maarianpäivää —."
He jäivät seisomaan notkoon katsoen poistuvia. Arnvid kääntyi kerran satulassa huiskuttaen kädellään, ja Olav huiskutti kättään takaisin. Hän taittoi oksan orjantappurapensaasta ja tarjosi sitä Ingunnille, mutta tämän pudistaessa päätään hän poimi siitä itse muutaman marjan, imi niitä ja sylkäisi perskat suustaan: "Mennään sitten takaisin —."
"Ei. Odota vähän. Minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta."
"Mitähän se lienee? — Olet onnettoman näköinen, Ingunn."
"En voi olla iloinen", sai tämä sanotuksi.
Olav katsoi häntä. Ensin hän näytti hämmästyvän — sitten hänenkin ilmeensä tuli totiseksi, ja hän katsoi puolittain syrjään.
"Sitäkö tarkoitat, että olin kauan poissa", kysyi hän hiljaa.
Liian kauan, olisi Ingunnin tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei voinut.
"Pelkäsin sitä", sanoi Olav yhtä hiljaa kuin äsken. "Ajattelin sinua liittyessäni jaarlin matkaan — katsohan, tiesin, että saisin jakaa hänen maanpakolaisuutensa. Mutta hän oli herrani, Ingunn — ensimmäinen herra, jolle olin vannonut uskollisuutta. En ollut selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä. Mutta menetin rauhani, Ingunn, kun ajattelin, että itse asettuisin Hestvikeniin ruoan ja oluen ääreen, sillä aikaa kun hänen, joka oli auttanut minua saamaan takaisin kaiken mitä omistin täytyi harhailla turvattomana vieraassa maassa kaiken tavaransa menettäneenä. — Mutta en luullut, näetkös, että se voisi niin monta vuotta —.
"— Petinkö minä mielestäsi sinua seuratessani jaarlia?"
Ingunn pudisti päätään:
"Tiedäthän, etten pysty ymmärtämään sellaisia asioita, Olav."
"Luulin —" Olav henkäisi syvään, "katsos, kun olin tullut niin hyväksi ystäväksi Ivarin kanssa — ja maksanut puolet sakoistani Kolbeinille — vakaana englantilaisena rahana — ja kun sinä olit kihlattu sormuksin ja lahjoin — niin ajattelin, että sinulla olisi paremmat olot siellä missä olit. Eikö sinulla olekaan ollut hyvä sukulaistesi luona, Ingunn?"
"Kyllä. En tahdo valittaasitä—."
"Valittaa sitä —"
Ingunn kuuli ensimmäisen heikon pelon väreen hänen äänessään, kokosi voimansa ja katsoi Olaviin. Tämä seisoi orjantappuran oksa kädessään katsoen takaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta peläten, mitä oli tulossa.
"Onko sinulla sitten jotakin muuta valittamista, Ingunn?"
"Se oli kai minun osani — minä — minä en jaksanut —. En kelpaa sinulle enää, Olav."
"Et kelpaa — minulle enää —," Olavin ääni oli aivan ilmeetön.
Jälleen Ingunnista tuntui, kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa kaikki voimansa uskaltaakseen katsoa Olaviin. Näin he seisoivat tuijottaen toisiaan silmiin. Ingunn näki, että Olavin vaaleat kasvot aivan kuin kuihtuivat, näivettyivät ja menettivät värinsä — hän liikutti huuliaan pari kertaa, mutta kesti vähän aikaa, ennen kuin hän sai sanotuksi:
"Mitä tarkoitat sillä —?"
Taas he seisoivat tuijottaen toisiaan kasvoihin, kunnes Ingunn ei kestänyt sitä kauemmin. Hän kohotti toisen kätensä ja vei sen silmilleen.
"Älä katso minuun noin", pyysi hän vavisten. "Minä saan lapsen."
Hänestä tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, kunnes hän ei sietänyt sitä kauemmin, vaan antoi kätensä vaipua ja katsoi Olaviin. Hän tuskin tunsi tämän kasvoja — leuka oli loksahtanut alas kuin kuolleella, ja hän seisoi kuin paikalleen kivettyneenä, tuijottaen eteensä, ja sitä kesti ja kesti —.
"Olav!" pääsi Ingunnin huulilta hiljaisena vaikerruksena. "— Puhu minulle!"
"Mitä soisit minun puhuvan —," äänsi toinen soinnuttomasti. "— Jos joku toinen olisi sanonut minulle tämän — sinusta — olisin tappanut hänet!"
Ingunn äännähti hiljaa ja kimeästi kuin koira, joka saa potkun.
Olav huusi:
"Ole ääneti! Et ansaitse parempaa sinäkään — senkin ilkeä narttu!" — Hän kurottui eteenpäin — jälleen Ingunn äännähti kuin piesty koira — ja kun Olav liikahti, väistyi hän pari askelta taapäin ja nojasi haavan runkoon. Joka puolella hohtava hankiainen häikäisi häntä äkkiä, niin että hänen täytyi sulkea silmänsä, ja hän tunsi tuskan käpristävän kokoon ruumiinsa, kuten liha käpristyy kokoon, kun se viskataan tuleen.
Aukaistessaan jälleen silmänsä hän katsoi Olaviin — ei, hän ei uskaltanut katsoa; hän katsoi alas orjantappuran oksaan, jonka punaiset marjat olivat singonneet hänen eteensä lumelle. Ja hän vaikeroi hiljaa:
"Olisi paljon parempi — paljon parempi — jos tekisit sen —."
Olavin kasvot vääntyivät voimakkaasti, muuttuivat epäinhimillisiksi. Hän tarttui molemmin käsin tikarinkahvaan — kiskaisi sen irti kiinnityslevyineen kaikkineen ja heitti kauas luotaan. Se moksahti jonnekin syvälle sulaviin kinoksiin.
"Kunpa olisin kuollut, kunpa olisin kuollut", vaikeroi Ingunn yhä.
Hän tunsi Olavin hurjan, verestävän katseen itsessään — ja vaikka häntä pelotti kauheasti, toivoi hän sittenkin, että Olav tappaisi hänet. Hän tapasi kaulaansa käsillään — valitti hiljaa —.
Mies seisoi tuijottaen häneen kuin uhriinsa — kaulan valkoista jännitettyä kaarta, toisen nojatessa puuta vasten. Hän oli tehnyt kerran niin — miekka oli lyöty hänen kädestään, hän oli ollut turvaton ja hän oli tarttunut toista miestä vyötäisiin ja kurkkuun ja taivuttanut hänet taapäin sekä huomannut, ettei hän milloinkaan sitä ennen ollut pannut liikkeelle kaikkia voimiaan —. Ja Ingunnin seisoessa tuossa näki hän sen itsekin — näki tuon häpeämättömän muutoksen hänen kasvoissaan ja koko vartalossaan — näki tuon toisen miehen jäljet.
Ähkäisten kuin eläin hän käänsi päänsä pois ja pakeni tietä ylös.
Hän kuuli Ingunnin huutavan häntä nimeltä. Hän ei tiennyt, oliko tämä huutanut ääneen, vai kuuluiko se vain hänen sisällään — ei, ei, en uskalla jäädä läheisyyteesi —.
Ingunn virui kokoonlysähtäneenä pienellä, paljaalla pälvellä haavan juuressa, huojutellen ruumistaan ja valittaen. Oli varmaan kulunut pitkä aika. Nyt Olav oli siinä taas. Hän kumartui Ingunnin yli ja puhalsi hänen korvaansa:
"Kuka on — lapsen isä —?"
Ingunn katsoi ylös, mutta pudisti päätään.
"Onpahan — eräs —. Hän oli Reynen nimismiehen kirjuri —. Hänen nimensä on Teit, islantilainen —."
"Olitpas sinä hullu", sanoi Olav yrittäen nauraa. Hän tarttui Ingunnia kovasti käsivarteen ja rutisti sitä niin, että toinen voihkasi: "Entä Magnhild — mitä hän sanoo tästä? Hän istui eilen niin naurusuulla toisten joukossa —", Olav puri hammasta, — "hän nauroi tietysti minua, pölkkypäätä, joka en aavistanut ilossani ja hyvässä uskossani onneni lisääntyneen näin suuresti. Oih — taivaan kirous teille kaikille!"
"Magnhild ei tiedä mitään. Olen salannut sen kaikilta ihmisiltä, kunnes nyt ilmaisin sen sinulle."
"Se oli kauniisti tehty! Olin oleva ensimmäinen tietämään sen —! Ja minä kun olin ajatellut voivani laittaa lapseni itse —."
"Olav!" parahti toinen tuskaisesti. "Ellet sinä olisi tullut —" hänen äänensä murtui —, "ei siitä olisi saanut tietää kukaan —."
Jälleen he tuijottivat toisiinsa hetken. Ingunnin pää retkahti rinnalle.
"Jeesus Kristus? Oletko ihminen!" pääsi Olavilta kuiskaten.
Hän kohosi pystyyn, oikaisi itseään muutaman kerran, ja silloin näkyi punainen arpi kaulantaipeessa. Sitten hän sanoi, enemmän itsekseen kuin Ingunnille:
"Jos minulle olisi tuotu sana, että olit tullut pitaaliseksi — luulen, että sittenkin olisin toivonut päivää, jolloin olisin saanut ottaa sinut luokseni —. 'Tahdotko suojella tätä naista niin sairaana kuin terveenä', kysyy pappi kirkon ovella —. Mutta tämä — tätä minä —! Herra armahda, minä en voi —!"
Hän tarttui Ingunnia lujasti hartioihin:
"Kuuletko, Ingunn — en voi! Magnhild saa — saat sanoa Magnhildille etten voi. Ja koska hän ei ole pitänyt sinusta parempaa huolta — koska tämä on sattunut hänen valvontansa alaisena, saa hän itse —. En kärsi nähdä sinua enää, ennen kuin olet päässyt irti siitä —."
"Kuuletko?" yltyi hän uudelleen. "Saat itse sanoa sen Magnhildille!"
Ingunn nyökkäsi.
Sitten Olav alkoi kulkea mäkeä ylös.
Maa oli läpimärkää sillä kohden missä Ingunn istui, ja hän tunsi kylmän jäykistävän ja herpaavan ruumistaan; se lievitti. Hän kiersi käsivartensa haavan ympäri ja painoi poskensa sen kuoreen. Nyt hänen oli etsittävä itsestään se lohdutus, jonka hän oli uskonut löytävänsä, kun asia oli sanottu. Mutta hän ei tavannut sitä — tunsi vain kuolemanväkevää katumusta, mutta ei sitä katumusta, missä on parannuksen voima. Hän ei toivonut muuta kuin saada kuolla paikalleen — ei jaksanut nousta ylös, lähteä edelleen sitä kohti, jonka läpi hänen oli kuljettava.
Hän muisti kaiken mitä oli ajatellut sanoa Olaville lohdutukseksi — ettei tämä enää muistelisi häntä; palatessaan maailmaan tämän vain oli haettava onneaan eikä ajateltava häntä; hän ei ollut sen arvoinen. Hän ymmärsi nyt sen olevan totta, eikä siinä ollut lohdun itua — pahinta oli juuri ettei hän ollut sen arvoinen, että Olavin kannatti ajatella häntä —.
Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut siinä, mutta kuuli sitten ajettavan tiellä. Vaivalloisesti hän kompuroi ylös — hän oli kylmästä kankea, ja koko hänen ruumistaan särki, kun hän koetti liikkua — jalat olivat puutuneet niin, ettei hän tahtonut osata seistä eikä kävellä. Mutta hän pääsi kuitenkin pensaiden suojaan ja oli syövinään ruusunmarjoja kahden kuormareen ajaessa ohi. Ajajat tervehtivät hiljaa, ja hän vastasi. He olivat ylempää tunturilta —.
Aurinko oli painunut aimo taipaleen alemmas länteen — lumelle lankeava valo oli nyt kellanpunainen, ja maasta nouseva huuru alkoi muuttua matalan usvapilven kaltaiseksi. Hän kuljeskeli umpimähkään jonkin aikaa, neuvottomuuden vallassa. Sitten hän huomasi pari ratsumiestä jäällä — ne näyttivät tulevan tänne — häntä alkoi pelottaa ja hän kääntyi taloa kohti.
Hän oli juuri pujahtamaisillaan omalle puolelleen, kun Magnhild-rouva tuli häntä vastaan pihan poikki toisesta tuvasta. Ingunnin säikähtyneille silmille näytti täti hirvittävältä lihavine, punakkoine kasvoineen, jotka pullottivat päähineen keskeltä, ja hopeavyön alta esiin työntyvine vatsoineen, raskaat, helisevät avaimet, tikari ja sakset sivulla riippuen — yhtä hirvittävältä kuin vihainen härkä, joka kerran oli tulla tömistänyt häntä vastaan tiellä. Hän tarttui tukea tavaten pihtipieleen. Mutta samassa hänestä tuntui kuin hänen pelkäämiskykynsä olisi jännitetty liian pitkälle. —
"Pyhä Maaria, mistä sinä tulet — oletko kuljeksinut ulkona koko päivän — kaatunut rapakkoonkin, huomaan minä — olet märkä ja lokainen kainaloita myöten! Mitä on tapahtunut — ja mikä Olavia vaivaa —?"
Ingunn oli vaiti.
"Tiedätkösinä, mikä hänet pani lähtemään päätä pahkaa Hamariin —? Hän talutti ulos hevosensa, eikä Hallbjørn saanut hänestä mitään tolkkua — hän hoki, että hänen oli lähdettävä Hamariin, mutta jätti tavaransa tänne ja ajoi kuin piru olisi ollut sekä edessä että takana — Hallbjørn kertoi, että oli ollut ihan vaikea nähdä hänen kannustavan jalustimiaan hevosen kylkeen —."
Ingunn oli vaiti.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Magnhild-rouva vihasta säihkyen. "Tiedätkösinä, mikä Olavia vaivasi?"
"Hän on mennyt", sanoi Ingunn. "Hän ei tahtonut jäädä tänne enää, kuultuaan —. Kun olin sanonut hänelle, miten laitani oli —."
"— sinun laitasi?" Magnhild-rouva tuijotti nuorempaansa — hänen ryvettyneitä vaatteitaan, hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhoista ja olivat täynnä roskaa ja sammalta, likaisenharmaita kasvoja, jotka olivat laihat kuin kaluttu luu — hän oli suoraan sanoen iljettävän näköinen — ja miten hän rutisti ympärilleen märkää, likaista lammasnahkaturkkiaan —.
"Sinun laitasi!" huusi hän vielä kerran, tarttui Ingunnia käsivarteen ja töykkäsi hänet sisään ovesta niin että toinen oli kompastua kynnykseen. Sitten hän lennätti hänet keskelle lattiaa, johon hän kaatui ja jäi makaamaan yhteen kasaan lieden ääreen. Täti sulki oven heidän jälkeensä.
"Ää — äh — senkin! En ymmärrä hituistakaan — mitä olet tehnyt."
Hän kävi kiinni Ingunniin ja raastoi hänet ylös. — "Riisu yltäsi — sinähän olet kuin vedestä nostettu! Enkö ole aina arvellut, että sinä olet puolihöperö; et varmaankaan voi olla ihan viisas!"
Ingunn makasi sängyssä tylsänä kuunnellen tätiään, joka puhua junttasi ripustaessaan märkiä vaatteita orrelle lieden yläpuolelle kuivamaan. Tämä oli ensi kerta sitten kesän, jolloin hän makasi vuoteessa täysin riisuutuneena, ja tuntui niin suloiselta olla vapaa kaikista pingottimista, joilla hän oli kiusannut itseään — levätä. Hän tuskin käsitti, että Magnhild-rouva olisi voinut olla paljon, paljon kovempi häntä kohtaan — hän ei ollut torunut, lyönyt eikä vetänyt tukasta — hän ei edes puhunut monta sanaa siitä, mitä tuumi asiasta —.
Magnhild-rouva oli sitä maata, että hän vaati täyden selon asian kulusta — ja sitten piti keksiä jokin keino, jolla se säilyisi salassa. —
Hän kysyi lapsen isää, ja kun Ingunn oli ilmaissut sen, hän jäi istumaan pitkäksi aikaa aivan ällistyneenä. Tämä oli niin tolkuttoman käsittämätöntä, ettei hän voinut muuta ymmärtää kuin että tuolta raukalta puuttui ihmisen äly. Ingunnin täytyi tehdä selvää kaikesta mitä oli tapahtunut hänen ja Teitin välillä, ja hän vastaili hiljaa ja yksikantaan Magnhildin kovaäänisiin kysymyksiin. Kuuteen kuukauteen Ingunn ei ollut nähnyt Teitiä — tämä ei tiennyt mitään hänen tilastaan — se tapahtuisi kuuden viikon kuluttua —.
On paras antaa linnun lentää, ajatteli Magnhild-rouva. Ja eiköhän tyttöä saisi pidetyksi piilossa Aasan tuvassa jäljellä olevaa aikaa. Täytyi sanoa hänen sairastavan — eikä Ingunnia kysellytkään moni; oli onni onnettomuudessa, että tämä oli elänyt niin syrjässä viime vuodet. Täti kielsi ankarasti, ettei hän saanut käydä ovesta ulkona päiväsaikaan. Dalla sai asua hänen luonaan aluksi, ja myöhemmin lähetettäisiin noutamaan Toraa.
Ingunn jättäytyi uupumuksensa valtaan. Tuntui melkein hyvältä — hänen jalkansa olivat lämmenneet nahkasien välissä ja uni vuoti hänen ylitseen kuin lämmin, leppoisa vesi. Puolihorteessa kuuli hän Magnhild-rouvan tuumailevan itsekseen, miten lapsi saataisiin parhaiten kätketyksi, heti kun se oli syntynyt —.
* * * * *
Herätessään hän ymmärsi, että täytyi olla ilta, tuli oli melkein tyyten sammunut liedellä, mutta hiilet hehkuivat vielä. Dalla istui rahilla tulen hohteessa kehräten ja päätään nyykäytellen. Ulkona oli alkanut myrskytä. — Ingunn kuuli tuulen vinkuvan nurkissa, ja jokin kolahteli tuon tuostakin seinää vasten. Hän nautti yhä syvästä hyvän tunteesta.
"Dalla", virkkoi hän hetken kuluttua. Vanha vaimo ei kuullut.
"Dalla", toisti hän vähän ajan perästä. "Etkö menisi ulos katsomaan, mikä siellä kolahtelee seinää vasten — korjaisit sen pois —."
Dalia nousi ja tuli sängyn luo:
"Vai vielä sinä olet niin korski ja ylpeä, että käsket toisia asioillesi, senkin laiskuri. Minut on pantu tänne vahtimaan sinua, mutta ei juoksentelemaan sinun käskystäsi — hyi häpeä, senkin katala tamma —."
* * * * *
Magnhild-rouva kävi katsomassa veljensä tytärtä kerran tai pari päivässä; hän ei sättinyt tätä nytkään — ei virkkanut tälle muutenkaan monta sanaa. Eräänä päivänä hän sentään kertoi löytäneensä lapselle kasvatusäidin — se oli erään uudisviljelijän vaimo kaukaa pohjoisesta korvesta. Oli päätetty, että Magnhild-rouva lähettäisi häntä noutamaan heti kun poltot alkaisivat, että he saisivat lapsen tieltä niin pian kuin se oli syntynyt. Ingunn ei virkkanut siihen mitään, ei edes kysynyt vaimon ja talon nimeä, ja Magnhild-rouva ajatteli, että oikeassapa hän taisi olla — tyttö oli vajaaälyinen.
Sitten hänet oli jätetty kahden Dallan kanssa, aamusta iltaan. Hän vetäytyi sykkyrään ja oli hiljaa kuin hiiri; jos hän hiukankin liikahti tai hengitti kovemmin, sai hän heti kuulla Dallan herjasanoja, rumimpia ja pahimpia, mitä tämä voi keksiä.
— Dalla ja Grim eivät olleet koskaan olleet orjia sillä lailla kuin orjat olivat herransa omaisuutta entisvanhaan. Mutta monin paikoin tehtiin hyvin vähän eroa siinä, oliko joku vapaasyntyinen vai orjan lapsi, vaikka viimeksi mainitut nauttivatkin nyt laillisia oikeuksia, eritoten siellä, missä oli kysymys vanhojen sukujen jälkeläisistä ja heidän palkollisistaan, jotka olivat entisten orjasukujen juurta. Sellaisen kartanon isännän tai emännän päähänkään ei olisi juolahtanut häätää luotaan tuollaista palkollista, olipa tämä kuinka itsepäinen, aikaansaamaton, sairas tai kurja tahansa — eikä noissa suvuissa myöskään ollut tapana myydä orjaa toisille: erittäin kaunis ja tervejäseninen orjan lapsi saatettiin kyllä antaa jollekin nuorelle sukulaiselle tai kummilapselle lahjaksi, ja orja, josta oli tuntuvasti enemmän vastusta kuin hyötyä tai joka oli tehnyt pahaa, hävisi —. Eivätkä orjasyntyiset palvelijat nytkään ajatelleet monesti muuta kuin tyytyä saamaan elatuksensa sieltä, missä olivat syntyneet — eikä muilta seuduilta. Isäntäperheen kunnia oli heidän kunniansa, sen onni ja menestys heidän; he elivät sen elämää, heidän pysyväinen keskinäinen puheenaiheensa koski isäntäväen elämää tuvassa, kamarissa ja aitassa, josta he koettivat onkia tietoonsa jokaisen pienenkin tiedon korren.
Aasa Maunun tyttärellä oli ollut Grim ja Dalla luonaan siitä asti kun he kaikki olivat lapsia, ja kun hän lähetti nämä Steinfinnille, oli se kuin lahja äidiltä pojalle. Steinfinnin onni ja onnettomuus oli ollut heidän omansa, ja koska Aasan mielestä tämän naiminen oli tuonut onnettomuutta taloon, alkoivat nämä kaksi vihata hänen vaimoaan vaikka eivät uskaltaneet osoittaa sitä. Ja vaikkei Ingunn muistuttanut vähääkään äitiään, oli hänkin joutunut heidän vihoihinsa — kovinkaan suuretta syyttä. Mutta Olav ja Tora olivat olleet heidän suosikeitaan; nämä olivat säveitä ja huolehtivaisia vanhoja palvelijoitakin kohtaan — Ingunn oli ajattelematon ja hetkellinen — ja he panettelivat häntä sitä pahemmin kiittäessään toisia. Lisäksi Dalla oli ollut suunniltaan kateudesta koko ajan, kun Ingunn oli ollut talossa ja sai olla lähempänä Aasa-rouvaa kuin hän ja koska hän näki isoäidin pitävän tästä niin paljon. Ja kun Ingunn nyt oli tahrannut tällä ennenkuulumattomalla tavalla Steinfinnin suvun kunnian sekä pettänyt Olavin ja kun hänet nyt annettiin Dallan käsiin aivan avuttomana, ja täysin puolustuskyvyttömänä, kosti orjanainen hänelle minkä ymmärsi.
Hän kertoi mitä karkeimmin ja julmimmin sanoin laajasti ja perusteellisesti kaikenlaista, mistä Ingunnilla oli ollut vain hämärä aavistus — kertoi Teitistä ja Olavista — kunnes nuorempi nainen istui häpeästä hehkuen, toivoen lattian aukeavan ja kätkevän hänet alleen. Ja istuipa tai seisoipa hän tai käveli, ilkkui Dalla alati hänen rumuuttaan. Ja vanhus koki pelästyttää hänet piloille kuvailemalla, mikä häntä odotti, kun oli aika asettua oljille; hän ennusti mitä vaikeinta synnytystä ja sanoi näkevänsä, että hän kuolisi.
Ingunn oli aina tiennyt, ettei Dalla pitänyt hänestä ja luuli häntä tyhmäksi, mutta hän ei ollut välittänyt siitä. Nyt hän ei ollut uskoa todeksi, että tuo vanha orjavaimo koetti kiusata häntä noin väsymättömällä ja katkeralla vihalla. Ingunn ei voinut keksiä siihen muuta syytä kuin sen, että hän mahtoi olla niin läpihäväisty, tahrainen ja iljettävä, että ne, joiden täytyi olla hänen seurassaan, tahtoivat polkea hänen päälleen, kuten polkaistaan rikki inhottava eläin.
Ja hän luopui toivomasta rauhaa ja vapahdusta. Kuolema oli paras, mitä hän saattoi itselleen toivoa. Kunpa hän vain pääsisi irti tuosta vieraasta oliosta — hän ei voinut tuntea sitä kohtaan nytkään muuta kuin kauhua ja vihaa, ja niin hän toivoi vain kuolemaa.
* * * * *
Kymmenen päivää kului tällä tavoin. Illalla kumpikin kyyhötti nurkassaan, kun joku tarttui oveen. Dalla ponnahti paikaltaan. "Tänne ei pääse kukaan —!" hän huusi.
"Pääsee kyllä —", sanoi tulija, joka oli ilmestynyt kynnykselle; se oli Arnvid.
Ingunn nousi ja meni häntä vastaan; hän kiersi kätensä hänen kaulalleen ja painautui häntä vasten — Arnvid oli ainoa koko maailmassa, jolta hän tiesi voivansa odottaa hyvyyttä näissäkin oloissa. Silloin hän huomasi tämän vetäytyvän syrjään, irrottavan hiljaa hänen kätensä niskastaan — ja se koski häneen pahemmin kuin Dallan herjaus. Arnvidkin inhosi häntä — oliko hän siis niin saastainen —! Samassa Arnvid silitti hänen poskeaan, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet istumaan kanssaan pienelle juomanpanopenkille lieden ääreen.
"Mene ulos, Dalla", sanoi hän vanhukselle. "Piru itse on varmaan saanut Magnhildin antamaan avuksesi tuon hupsun noita-akan. — Vai näetkö hänet mielelläsi täällä?"
"En suinkaan", sanoi Ingunn heikosti. Ja vähä vähältä sai Arnvid kuullaDallan käytöksestä — vaikkei Ingunn voinut saada suustaan kaikkea.Arnvid otti hänen kätensä ja laski sen polvelleen: — "Älä pelkää — eihän ole luullakseni tämän jälkeen kiusaava sinua!"
Hän sai sanotuksi niin vähän. Arnvid toivoi hänen itsensä kertovan, mitä Olav oli asiasta sanonut, sekä tiesikö Ingunn, mitä hän aikoi taikka missä hän oli, tai mitä hänestä itsestään tulisi tämän jälkeen, muttahänenoli mahdoton aloittaa puhetta.
Ja niin ei Olavin nimeä mainittu laisinkaan, vaikka Arnvid istui kauan sisällä. Ollessaan lähdössä hän sanoi:
"Pahasti teit, Ingunn — en voi auttaa sinua. Mutta koeta lähettää minulle sana heti kun asiasi ovat sillä kannalla, että miehinen mies voi tehdä jotakin puolestasi. Sanoisin myös kernaasti sanani silloin, kun sinusta ja lapsesi huolenpidosta päätetään."
"Ei minua voi auttaa kukaan."
"Ei, se lienee kyllä totta. Saat jättää itsesi Jumalan huostaan, Ingunn — silloin tiedät, että loppu on oleva hyvä."
"Niin, tiedän sen. Ja sinä voit sanoa niin. Mutta sinun ei itsesi tarvitse tuntea sitä." Hän rutisti hädissään Arnvidin kättä. "En saa unta öisin —. Ja silloin minulla on aina niin jano. Mutta en uskalla nousta juomaan, jottei Dalla kuulisi —."
"Niin", sanoi Arnvid hiljaa. "Kukaan meistä ei ole kokenut, miltä tuntuu riippua ristillä. Mutta ryöväri koki — ja hän oli sen ansainnut. Mutta tiedäthän mitä hän teki —."
Jonkin aikaa Arnvidin mentyä tuli Magnhild-rouva torumaan Dallaa. Hän käski tämän muistaa, että Ingunn oli Steinfinnin tytär, olipa tehnyt niin tai näin, eikä häntä saanut kiusata sopimattomilla puheilla. Ja kun Ingunn oli paneutunut levolle, toi Dalla ison kulhollisen kirnupiimää ja asetti sen sängynportaalle, niin että kopsahti ja juoma läikkyi yli. Mutta kun Ingunn yöllä aikoi juoda, sai hän suunsa täyteen roskaa — siinä oli aivan kuin olkia ja multakokkareita.
Arnvid kävi häntä katsomassa seuraavana päivänä ennen lähtöään, mutta he eivät puhelleet paljon.
Ivar oli tullut Bergiin Arnvidin kera, mutta ei tullut veljentytärtään katsomaan. Ingunn ei tiennyt, oliko hän niin muuttunut, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä, vai oliko joku pyytänyt häntä olemaan tulematta ja siten säästämään Ingunnia.
Arnvid saapui saarnaveljien luostariin keskellä päivää, ja jo portinvartijalta hän kuuli Olav Auduninpojan olevan siellä — hän oli tullut noin viikko sitten. Hän ei asunut majalassa, vaan pienessä talossa, jonka priori oli rakennuttanut kaalitarhaan — hän oli saanut päähänsä, ettei miesten ja naisten sopinut nukkua samassa rakennuksessa, naiset saivat asua luostarialueen ulkopuolella. Mutta vaimot eivät tahtoneet maata erillään muusta seurastaan aivan kirkkomaan reunassa. Sitä paitsi talo oli hatarasti tehty ja täpösen täysi talvella, ja lieden sijaan oli Bjarne-herra antanut muurata ovinurkkaan uunin, josta ei lähtenyt lämpöä ja josta nouseva savu ei tahtonut löytää ulos räppänästä.
Kirkon varjossa oli kylmää, ja riite helisi kilpaa kannusten kanssa Arnvidin astuessa puutarhan poikki. Lumi oli sulanut täällä sen verran, että herne- ja papumaat muhottivat mustina valjunvärisine varsineen. Naisten tupa oli aivan kiinni kirkkomaan aidassa; pari isoa, vanhaa puuta varjosti sitä nytkin, vaikka paljaana lehdistä.
Rakennuksessa ei ollut eteistä, Arnvid astui suoraan sisään. Olav istui sänkynsä laidalla jalat alas riippuen ja niska seinää vasten. Arnvid näki ensi silmäyksellä, miten muuttunut ystävä oli. Hänen hallavankeltainen tukkansa näytti haalistuneelta, sillä iho oli muuttunut samanväriseksi, ja hänen leukansa oli niin ruokkoamaton, että se näytti aivan pöhöttyneeltä — hän oli kauttaaltaan siistimättömän ja velton näköinen. Uudet hirsiseinät olivat vielä keltaiset, ja huoneessa oli savua, mutta uuninsuussa hehkui vain muutamia hiiliä. — Arnvidista tuntui kuin hän olisi tullut paikkaan, missä kaikki oli kuollutta ja kangistunutta.
Ei kumpikaan huomannut, että he unohtivat tervehtiä toisiaan.
"Tulitko tänne?" kysyi Olav.
"Tulin —", vastasi Arnvid tyhmänsekaisesti. Sitten hän muisti mainita, että Olavhan tiesi hänen koko ajan aikoneen tulla tervehtimään poikaansa Finniä, joka kävi koulua —. Sitten hän keksi sanoa, että Olavinhan täytyi saada tietää, miten heidän oli käynyt Haftor Kolbeininpojan luona.
"No miten siellä sitten kävi?" kysyi Olav.
— Haftor oli ollut tyytyväinen rahoihin.
"Kauanko olit Bergissä?" Olav päästi pienen, kolean naurahduksen."Huomaan sinun käyneen siellä."
"Olin siellä yötä."
"No mitä kuuluu?"
"Arvaat sen itsekin", sanoi Arnvid lyhyeen.
Olav ei virkkanut enempää. Arnvid kävi istumaan, ja molemmat olivat ääneti. Kotvan kuluttua toi palveleva veli olutta ja leipää tulokkaalle. Arnvid joi, mutta ei voinut syödä. Munkki jäi seisomaan vähäksi aikaa puhellen Arnvidin kanssa — Olav istui vain eteensä tuijottaen. Kun veli oli mennyt, jäivät nuo kaksi taas istumaan ääneti.
Viimein Arnvid sanoi:
"Miten aiot tehdä sakkorahojesi suhteen, Olav? Annatko minulle ja Ivarille vallan hoitaa asiasi loppuun? Sillä ei suinkaan sinulla nyt ole halua tulla kesällä pohjoiseen tapaamaan Haftoria?"
"En ymmärrä, miten voisin olla tulematta", vastasi Olav. "Eihän Ingunn voi tulla yksin läpi puolen Norjan minun luokseni. Ja saattaisihan olla mahdollista, että hänelle olisi tulossa toinen lapsi, kun hän saapuisi perille —." Olav hymyili ilkeästi. "Ehei, varminta lienee, että itse otan hänet huostaani niin pian kuin suinkin."
Vähän ajan kuluttua Arnvid sanoi hiljaa ja järkyttyneenä:
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"
Olav nauroi.
"Aiotko ottaa hänet luoksesi tämän jälkeen?" kysyi Arnvid hiljaa.
"Kai sinun pitäisi se tietää, kun olet melkein valmis pappi", sanoiOlav pilkallisesti. "Etten saa eroa hänestä."
"Et", vastasi Arnvid hiljaa. "En ollut vaan varma, ymmärsitkö sinä sen. Mutta sen tiedät, ettei kukaan voi pakottaa sinua ottamaan häntä taloosi ja elämään hänen kanssaan tästä lähtien."
"Jonkun kanssahan minunkin on elettävä", sanoi Olav yhtä pilkallisesti kuin äsken. "Olen elänyt vieraiden parissa seitsemännestä ikävuodestani alkaen. En ole liian aikaisin juuttunut paikalleni. Mutta ymmärräthän, etten ollut osannut odottaa, että hän toisi pesään valmiin poikasen —."
"Magnhild on jo pitänyt huolen sen kasvattamisesta", sanoi Arnvid hiljaa. "Se annetaan pois samana päivänä, jolloin se näkee päivänvalon."
"Ei. En tahdo jättää mitään selvitettäviä asioita tälle seudulle — en tahdo olla tekemisissä kenenkään täkäläisen kanssa. Hän ja minä emme ole astuva jalallamme tänne pohjoiseen sen jälkeen kun olemme päässeet pois. Piru vie, jos vaimostani on tullut huora, niin enköhän jaksa ottaa hänen äpäräänsä kaupanpäälliseksi —," hän puri hammasta.
"Hän on niin kovassa hädässä ja häpeässä parastaikaa, Olav", muistuttiArnvid rukoilevasti.
"Niin — kai tässä saa korventua vähän yksi ja toinen sen suosion tähden, jota hän osoitti tuolle karanneelle islantilaiselleen —."
"En ole nähnyt vielä ketään Luojan luomaa niin suuressa kurjuudessa. Ja muista, Olav, että hän jäi koville päiville silloin, kun sinä läksit maasta. Hän on ollut pehmeäluontoinen kaiken ikänsä, vähävoimainen tai -järkinen huolehtimaan itsestään —"
"Tiedän sen. En ole uskonut milloinkaan hänellä olevan älyn tai muistin lahjoja. Mutta tämä on sentään aika pala miehenkin purtavaksi —. Ovatko he —", hänen äänensä särähti ja herkistyi äkkiä, "— ovatko he olleethyvinkovia hänelle. Tiedätkö sinä siitä?"
"Eivät. Mutta ei tarvita paljon murtamaanhäntä. Sen tietänet itsekin."
Olav ei vastannut. Hän painui kumaraan kädet polvilla roikkuen ja tuijotti maahan. Hetken kuluttua sanoi Arnvid:
"Ei Bergissä kukaan usko muuta kuin että hylkäät hänet."
Olav jäi istumaan entiseen asentoonsa. Arnvid ei uskaltanut kertoa, mitä hänen mielessään liikkui. Silloin Olav itse äkkiä ryhtyi puhumaan:
"Sanoin hänelle, että tulisin takaisin. — Hän on ollut puolipakana ikänsä kaiken, mutta luulin hänen ymmärtävän toki sen verran, että me olemme sidotut toisiimme elämän ajaksi —."
Arnvid virkkoi:
"Kun hänet tahdottiin naittaa Gudmund Joninpojalle — tiedäthän, että se olisi ollut mainio naimakauppa — puhui hän aivan kuin olisi ymmärtänyt sen täydellisesti."
"Heh. Mutta nyt, kun hän itse on syönyt sanansa, luulee hän minun hylkäävän kaiken, minkä olen luvannut pitää Jumalan ja kunnon miesten silmien edessä —?"
"Hän uskoo kuolevansa, luulen minä."
"Silloin pääsisimmekin helpommalla, niin hän kuin minä."
Arnvid ei vastannut mitään. Sitten Olav sanoi:
"Lupasin kerransinulle, etten koskaan pettäisi sukulaisnaistasi.Muistatko?"
"Muistan."
Lopuksi Arnvid katkaisi hiljaisuuden.
"Kaiketi Ivarin ja Magnhildin pitäisi saada tietää, että otat hänet sittenkin?"
Hän ei saanut vastausta; silloin hän yritti uudestaan:
"Suostutko siihen, että sanon heille, mitä aiot tehdä."
"Voin itse sanoa heille sen", vastasi Olav tylysti. "Unohdin sinne muuten tavaroitanikin", hän jatkoi lievittääkseen sanojaan.
Arnvid oli ääneti. Hän ajatteli, että Olavin ollessa tällä mielellä oli epätietoista, oliko hänen sinne menostaan suurtakaan iloa bergiläisille. Mutta hänellä ei ollut mielestään oikeutta sotkeutua asiaan tämän enempää.
Myöhemmin illalla Olav oli matkakunnossa ja silloin hän kysyiArnvidilta:
"Milloin olet aikonut lähteä kotiinpäin?"
Arnvid sanoi, ettei hän ollut vielä ajatellut sitä sen tarkemmin.
Olav ei katsonut häneen, ja hänen äänensä kuulosti siltä kuin häntä olisi hävettänyt ja kuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa:
"Toivoisin, ettemme tapaisi enää — ennen kuin häissä. Kun palaan Bergistä, en soisi —", hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta, "— niin, en siedä nähdä ketään, joka tietää asiasta!"
Arnvid oli tullut tummanpunaiseksi, mutta hän nieli loukkauksen ja malttoi mielensä.
"Kuten tahdot", hän sanoi. "Mutta jos mielesi muuttuisi, tiedät, missä on Miklebø."
Olav ojensi Arnvidille kätensä, mutta ei tahtonut kohdata tämän katsetta.
"Kiitos sitten vain — en ole tämmöinen siksi, että olisin kiittämätön —"
"En sitä luulekaan —. Sinä lähdet nyt sitten Hestvikeniin?" kysyi hän kuitenkin vielä.
"Ei, olen ajatellut jäädä tänne — joksikin aikaa. Tottahan minun on saatava kuulla, onko minun laitettava tuliaispidot vai ei —", hän yritti nauraa. "Jos hän ei jää henkiin, ei niitä tarvita —."
* * * * *
Ingunn istui kokoonkyyristyneenä sängynnurkassaan, sekä ulkona että sisällä oli niin pimeä, ettei hän erottanut tulijaa, vaan luuli Dallan joutuneen valmiiksi navettatöistä. Mutta tulija ei liikkunut minnekään suljettuaan oven perästään, — ja silloin häntä alkoi pelottaa kauheasti, vaikka hän ei aavistanut, kuka sinne oli saattanut tulla; hänen sydämensä hypähti kurkkuun ja alkoi takoa kuin moukari, heti kun joku vain puhuikin hänelle. Hän koetti hengittää hiljemmin ja painautui loukkoon hiljaa kuin hiiri.
"Ingunn, oletko täällä?" kysyi ääni.
Kun Ingunn tunsi Olavin äänen, tuntui hänestä, kuin sydän olisi haljennut — se joutui epätahtiin ja pysähtyi, ja koko hänen ruumiissaan tuntui kuin kaikki sortuisi ja loppuisi —.
"Ingunn — oletko täällä?" kysyi toinen uudestaan. Hän astui peremmälle — nyt Ingunn erotti hänen leveän neliskulmaisen hahmonsa tulen heikkoa loimua vasten. Olav oli kuullut hänen ahdistuneen henkäyksensä ja liikahti aivan kuin etsiäkseen häntä pimeässä sieltä, missä arveli hänen olevan. Silloin Ingunn pääsi pulastaan ja sanoi:
"Älä tule lähelle, Olav! Älä tule minun luokseni!"
"En koske sinuun sormellanikaan. Älä pelkää — en tee sinulle mitään pahaa."
Toinen kyyristyi kokoon mykkänä, koettaen vapautua hirveästä hengenahdistuksesta, jonka pelko oli synnyttänyt. Olavin ääni kuului tasaiselta ja tyyneltä.
"Tulin ajatelleeksi, että ehkä oli parasta sittenkin, kun itse puhuisinIvarin ja Magnhildin kanssa. Oletko sanonut heille, kuka lapsen isä on?"
"Olen", kuiskasi toinen.
Nyt Olav sanoi hiukan epävarmemmin:
"Se oli paha. Minun olisi pitänyt huomata se silloin — mutta minä — hämmästyin niin kovin — etten osannut käyttää ymmärrystäni. Mutta nyt olen päässyt selville siitä, että on paras, kun otan isyyden syykseni. Kyllä asia leviää ihmisten kuuluviin — se on maailman meno — ja silloin annamme tietää, että lapsi on minun. Meidän täytyy levittää semmoinen huhu, että olen käynyt salaa täällä Bergissä siihen aikaan kesästä —."
"Mutta sehän ei ole totta", kuiskasi Ingunn heikosti.
"Ei.Senminä kyllä tiedän." Hän sanoi sen niin, että se sattui kuin ruoskan sivallus. "Ja kyllä ihmisetkin tulevat epäilemään sitä — mutta yhdentekevää, kunhan he ymmärtävät, etteivät he saa puhua siitä ääneen. Teidän tulee kaikkien puhua kuten nyt sanon. En voi suostua siihen, että sinulla on täällä pohjoisessa lapsi ja ettemme koskaan voi olla varmat siitä, etteikö asia tulisi ilmi. Saat ottaa sen mukaasi etelään —."
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän kiivaasti, kun ei Ingunn vastannut mitään, hengitti vain huohottaen pimeässä.
"En", sanoi tämä äkkiä selvästi ja kirkkaasti. Hänelle oli käynyt joskus ennenkin näin — että juuri kun hän oli ollut sortumaisillaan pelkoon ja tuskaan, oli hän äkkiä kyennytkin kohtaamaan totuuden tyynesti ja pelkäämättä. "Sinun ei pidä ajatella noin, Olav. Sinun ei pidä ajatella, että ottaisit minut luoksesi tämän jälkeen."
"Älä puhu noin typerästi", sanoi Olav kärsimättömästi. "Pitäisihän sinun tietää yhtä hyvin kuin minun, että me kaksi olemme sidotut toisiimme käsistä ja jaloista."
"Olen kuullut — Kolbein ja hänen miehensä ovat sanoneet, että moni viisas, oppinut pappi oli toista mieltä sinun asiastasi kuin Torfinn-piispa —."
"Niin, tuskin on sitä asiaa, mistä kaikki olisivat samaa mieltä. Mutta tyydyn Torfinn-piispan tuomioon. En palkinnut silloin hänen rakkauttaan hyvällä — mutta olin jättänyt asiani hänen käsiinsä ja taivuin hänen tuomioonsa, kun se lankesi toivomaani suuntaan. Ja siispä tottelen sitä nytkin."
"Olav. Muistatko viimeisen yön, jolloin tulit minun luokseni Ottastadiin?" Ingunn puhui suruisasti, mutta rauhallisesti ja selvästi. "Muistatko, että uhkasit tappaa minut — sanoit, että se meistä, joka pettäisi toisen, olisi kuoleman oma. Sitten vedit puukkosi esiin ja asetit terän rintaani vasten. — Tuo puukko on vielä tallella —."
"Terveydeksi. — Tuo yö — sinun ei pitäisi puhua siitä, mitä silloin sanoimme ja puhuimme —! Olen ajatellut myöhemmin, että kaikki se mitä puhuimme oli suurempi synti kuin että tapoin Einarin. Mutta en voinut kuvitella, että juuri sinä —."
"Olav", jatkoi Ingunn yhä. "Se on mahdotonta. Et milloinkaan saisi iloa minusta, jos olisin luonasi Hestvikenissä. Ymmärsin sen heti, kun sinut näin. Kun puhuit, että tulisit hakemaan minua loppukesällä — ja huomasin, että ehtisin salata asian —."
"Vai niin. Vai ajattelit sinä sitäkin!" Sanat koskivat Ingunniin niin, että hän paiskautui sänkyä vasten pää ja kädet hevosenpääpatsasta vasten, ja puhkesi itkuun vaikeroiden häpeästä ja nöyryytyksestä.
"Mene pois, mene pois", hän uikutti. Hän muisti, että Dalla saattoi tulla sisään minä hetkenä hyvänsä ja tuoda kynttilän tullessaan. Ajatellessaan, että Olav saattaisinähdähänet, joutui hän hurjaksi epätoivosta ja häpeästä. "Mene", hän rukoili, "Olav, sääli minua ja mene!"
"Jo minä menenkin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että tapahtuu kuten sanoin. — Älä nyt itke noin, Ingunn —", hän pyyteli. "Enhän tahdo sinulle pahaa —."
"Voi olla, ettei meillä ole oleva suurta iloa toisistamme", katkeruus kuohui hänen sisällään niin voimakkaasti, ettei hän jaksanut punnita sanojaan. "Jumala tietää, että poissaolon vuosina usein ajattelin, miten olisin sinulle hyvä aviopuoliso — miten koettaisin tehdä sinulle pelkkää hyvää —. Nyt en uskalla luvata mitään sellaista — arvaan, että minun on monesti varmasti vaikea olla olematta sinulle kova. Mutta Jumalan avulla elämä ehkä ei ole käyvä meille raskaammaksi kuin että jaksamme sen kantaa."
"Kunpa olisit tappanut minut silloin", valitti toinen, aivan kuin hän ei olisi tajunnut, mitä Olav sanoi.
"Pidä suusi", kuiskasi Olav kiihdyksissä. "Puhut tappamisesta ja tappamisesta — oman kakarasi tappamisesta ja että minä tappaisin sinut — sinä olet enemmän eläin kuin ihminen; menetät tolkkusi, kun et pääse pakenemaan.Ihmisentäytyy kantaa se, minkä hän on ottanut niskoilleen —."
"Mene!" kerjäsi Ingunn, "mene, mene —."
"Kyllä menen. Mutta tulen takaisin — tulen takaisin sitten kun olet saanut lapsesi, Ingunn — ehkä sitten olet tullut sen verran järkiisi, että kanssasi voi puhua."
Ingunn tunsi hänen astuneen pari askelta lähemmäs — ja hän kyyristyi kokoon aivan kuin lyöntiä odottaen. Olavin käsi haparoi hänen olkapäätään pimeässä; sitten tämä kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä otsalle niin lujaa, että Ingunn tunsi hänen hampaansa ihollaan. —
"Älä nyt valita noin", kuiskasi hän alas. "Enhän suo sinulle sen pahempaa kuin —. Minähän vain koetan keksiä jonkin keinon."
Olav veti pois kätensä ja poistui kiireesti ulos.
* * * * *
Toisena aamuna Magnhild-rouva tuli Ingunnin luo. Ingunn makasi sängyssä tuijottaen eteensä. Magnhild-rouva vihastui nähdessään hänen olevan yhtä epätoivoisen kuin ennenkin.
"Olet syössyt itsesi onnettomuuteen ja nyt pääset siitä paljon helpommin kuin olisi oikein. Saamme kiittää polvillamme Jumalaa ja Neitsyttä siitä, että Olav on mikä on. — Mutta kyllä myös sanon, että maksakoon Jumala Kolbeinillekin sen, että hän kieltäytyi antamasta sinua Olaville silloin ja sai narratuksi puolelleen vielä Ivarinkin, tuon pöllöpään! Miten olisikaan käynyt, jos he olisivat antaneet Olavin saada sinut silloin, yhdeksän vuotta sitten!"
Ingunn makasi liikkumatta eikä puhunut mitään. Magnhild-rouva jatkoi:
"En nyt sitten kuitenkaan lähetä Hallveigia hakemaan. Eihän sitä tiedä, jääkö lapsi eloonkaan, kun olet noin surkea", sanoi hän lohdutellen. "Ja jos taas jää, niin tuumimme sitten, mikä on parasta."
* * * * *
Neljäntenä pääsiäispäivänä Tora Steinfinnintytär tuli taloon. Ingunn kohottautui tilaltaan sisaren tullessa sisään, mutta hänen täytyi tarttua sängynreunaan pysyäkseen pystyssä, niin kauheasti hän pelkäsi, mitä sisar sanoisi.
Mutta Tora syleili häntä ja taputti häntä: "Voi sinua, raukkaa!" hän sanoi.
Sen jälkeen hän alkoi puhua Olavin ylevyydestä ja kuinka pahalta olisikaan näyttänyt, jos hän olisi tehnyt kuten useimmat miehet hänen sijassaan — koettanut päästä irti vaimosta, jota hän ei ollut saanut laillisessa järjestyksessä. "Suoraan sanoen en luullut Olavia niin hurskaaksi. Kyllähän hän kannatti pappeja ja kirkkoa — muuta luulin sen tapahtuvan siksi, että hänellä oli hyötyä siitä. En luullut sen johtuvan jumalisuudesta tai väkevästä uskosta —."
"Eikä hän ole vaativa sinua eroamaan lapsestasikaan", puhui Tora säteillen. "Se on kai suuri lohdutus sinulle — olet tietysti äärettömän iloinen, ettei sinun tarvitse lähettää lasta luotasi?"
"Olen kyllä. Mutta älä puhu siitä enää", pyysi Ingunn viimein, kun ei Tora näyttänyt ollenkaan malttavan lopettaa ylistystään tästä suuresta onnesta onnettomuudessa.
Tora ei puhunut mitään siitä, että hän oli ymmärtänyt tai pelännyt jotakin jo talvella, eikä hän sanonut sisarelleen monta nuhteen sanaa, vaan koetti pikemminkin herättää tässä rohkeutta. Kun tämä nyt pian pääsisi pinteestään, saisi hän varmaan nähdä, että kaikki alkaisi näyttää valoisammalta, ja varmaan hänkin saisi kokea hyviä päiviä. Mutta hän ei saanut heittäytyä tuommoiseksi — istua päivät päästään samassa nurkassa liikkumatta ja puhumatta sanaakaan muutoin kuin kysyttäessä — tuijottaen vain eteensä toivottomin silmin.
Dalla oli ottanut Magnhild-rouvan ojennuksen siten, ettei hän sen koommin ollut aukaissut suutaan Ingunnille. Mutta siitä huolimatta hän keksi muita keinoja sairaan kiusaamiseksi. Ingunn ei uskaltanut kertaakaan paneutua levolle illalla, ennen kuin oli tunnustellut kädellään, oliko taljan alla teräviä, kovia esineitä. Ja aivan äkkiä oli sekä hänen sänkyynsä että hänen vaatteisiinsa ilmestynyt armottomasti syöpäläisiä — ennen niissä ei ollut mitään. Dallan tuomassa ruoassa ja juomassa oli myös aina tuhkaa ja roskaa ja hiiren papanoita. Joka aamu hän nyöritti Ingunnin kengät niin tiukkaan että koski, ja kun Ingunn koki taivuttautua löysentämään niitä, pyöri Dalla pahasti irvistellen ympärillä. Ingunn ei puhunut sanaakaan tästä.
Mutta Tora käsitti heti suurimman osan asian laidasta — ja sitten hän ripitti Dallaa sydämen halusta — ja tuo vanha orjanainen ryömi nuoren emäntänsä edessä kuin koira. Ja kun Tora huomasi, ettei Ingunn voinut voittaa kauhuaan, kun Dalla vain tuli lähellekin, hän ajoi vanhuksen kerta kaikkiaan Aasan tuvasta. Hän auttoi sisartaan syöpäläisten tappamisessa, toi hänelle puhtaita vaatteita ja hyvää ruokaa ja vaimensi tätinsä, kun tämä moitti Ingunnin kiittämättömyyttä ja sanoi, että tämä oli itse syypää onnettomuuteensa ja että he olivat totisesti kohdelleet häntä hellemmin kuin hänellä oli oikeus odottaa; hän ei enää jaksanut kärsiä Ingunnin jäykkyyttä ja jurottamista. Mutta Tora pyysi kauniisti, että Magnhild-rouva jaksaisi vielä viimeiset ajat katsoa Ingunnin parasta. — Sitten kun tämä pääsisi jaloilleen, alkoi toinen meno; silloin hän sai tyytyä kuulemaan vakavia sanoja heidän kummankin suusta —.