Äiti ojensi käsivartensa ja veti hänet luokseen. Nautinnon väristyksellä hän tunsi pienen, kovan pään käsivarttaan vasten ja silkkisen tukan sormissaan. Ingunn rutisti hänen kasvonsa omiaan vasten — lapsen poski oli pyöreä, pehmeä ja viileä, ja hän tunsi pienet, puoliavoimet huulet ihollaan. Eirik rimpuili vastaan kaikin voimin, pyrkien eroon äitinsä rajusta syleilystä, mutta ei päästänyt pienintäkään äännähdystä.
"Minä olen sinun äitisi, Eirik — kuuletko, Eirik, minä olen sinun oikea äitisi —", sanoi Ingunn samalla itkien ja nauraen.
Eirik katsoi häneen kuin ei olisi ymmärtänyt rahtuakaan. Kasvatusäiti nuhteli häntä terävästi ja käski hänen istua sievästi äitinsä sylissä. Sen jälkeen hän istui Ingunnin sylissä, mutta kumpikaan naisista ei saanut häntä avaamaan suutaan.
Ingunn piti käsivarttaan hänen ympärillään, painoi hänen päänsä olkaansa vasten ja tunsi koko hänen ruumiinsa omaansa vasten. Hän laski toisen kätensä hänen pyöreille, ruskeille polvilleen, siveli hänen vahvoja sääriään ja pieniä, likaisia jalkojaan. Kerran tämä hipoi äidin kättä pienillä, multaisilla sormillaan — kosketti hänen sormuksiaan.
Ingunn aukaisi reppunsa ja otti esiin lahjoja. Vaatteet olivat liian suuria Eirikille — hän oli harvinaisen pienikokoinen ikäisekseen, sanoi kasvatusäiti. Että nuo hienot paidat ja pienet nahkasukat oli tarkoitettu hänelle — sitä Eirik ei näkynyt ollenkaan voivan käsittää. Hän ei näyttänyt tulevan vähääkään iloiseksi äidin koettaessa hänen päälleen punaista hopeasolkista mekkoa — ihmetteli vain ääneti. Sitten Ingunn otti esiin leivät ja antoi Eirikille yhden, mikä oli aiottu yksin hänelle — ison pyöreän vehnäkakkaran. Eirik tarttui siihen halukkaasti, painoi sen molemmin käsin rintaansa vasten ja juoksi sitten kartanolle — kaikki kasvinsisaret perässään.
Ingunn meni ovelle — poika seisoi siellä leipä lujasti syliinsä painettuna; hän rutisti sitä pystyssä olevaa vatsaansa vasten, paljaat ruskeat jalat harallaan. Toiset lapset seisoivat piirissä ympärillä silmät pyöreinä.
Hallveig kantoi ruokaa vieraalle — hapankaalia, kaurarieskaa ja pienen kupillisen kermaa. Lapset saivat kulhon, mistä kerma oli kuorittu, ulos pihalle. Kun Ingunn hetken kuluttua katsoi taas ulos, istuivat he syömässä; Eirik oli polvillaan, taittoi suuria kimpaleitu leivästään ja jakoi toisille.
"Hän on niin hyvä antamaan", sanoi kasvatusäiti, "Tora lähettää hänelle joka vuosi tuollaisen leipäkakkaran, kun minä käyn Bergissä, ja Eirik jakaa sen aina niin hartaasti, että melkein unohtaa syödä itse. — Kyllä sen näkee siitä ja muustakin, että poika on syntynyt korkeista vanhemmista."
Ingunn näki nyt, lasten seisoessa piirissä auringonpaisteessa, että Eirikin tuuhea, vaalea tukka oli aivan toisenlainen kuin muiden. Hänen tukkansa oli kiharainen ja välkkyvä, vaikka olikin kampaamaton, eikä se ollut keltainen, vaan kuin vastakypsyneen pähkinän pinta.
* * * * *
Ingunnin täytyi lähteä kotimatkalle hyvissä ajoin, jos mieli ehtiä laaksoon ennen iltaa. Eirikin arkuutta vierasta naista kohtaan hänen ei ollut onnistunut voittaa, ja hänen ääntään hän oli tuskin kuullut ollenkaan, paitsi mitä hän puhui toisille lapsille ulkona pihalla. Se oli niin suloinen, niin suloinen.
Nyt Eirik sai istua hänen hevosensa selässä metsänrajaan asti. Ingunn talutti hevosta suitsista, tuki lasta toisella kädellä, hymyili tälle lakkaamatta ja koetti loihtia hymyä toisenkin pienille, pyöreille, päivettyneille, somille kasvoille.
He olivat tulleet veräjän toiselle puolen. Tässä ei kukaan voinut nähdä heitä. Ingunn nosti pojan alas, rutisti häntä sylissään ja suuteli suutelemistaan hänen kasvojaan, kaulaansa ja olkapäitään, toisen pinnistäessä itsensä jäykäksi ja painavaksi. Kun hän alkoi potkia äitiään minkä jaksoi, tarttui tämä lujasti hänen sileisiin, paljaisiin sääriinsä, tuntien tuskallista iloa siitä, että lapsen pikku ruumis oli niin kiinteä ja voimakas. Viimein hän vaipui kokoon maahan, koetti itkien ja hurjia hyväilysanoja höpisten saada lapsen houkutelluksi ja pelotetuksi istumaan sylissään.
Kun hänen hetkeksi täytyi hellittää otettaan, pääsi poika riistäytymään irti. Hän livisti kuin jänis pienen aukean yli ja katosi pensaiden keskelle — sitten kuului aidan kolinaa.
Ingunn nousi ylös — ääneen tuskasta voihkaisten. Sitten hän hoiperteli eteenpäin, itkusta kaksinkerroin, käsivarret riippuen. Hän tuli pensasaidan luo ja näki Eirikin juoksevan mäkeä ylös semmoista vauhtia, että jalat näyttivät tapaavan niskaa.
Äiti seisoi siinä itkuun menehtymäisillään, hakoaidan yli kumartuneena. Ruosteenruskeat, kuihtuneet kuusentaimet oli kaadettu pienen pellon suoja-aidaksi, missä vilja juuri oli alkanut nousta hennolle, kokoonpusertuneelle oraalle, aivan kuin jonkinlainen vastasyntynyt olento — tämä muistui sittemmin aina hänen mieleensä, kun hän ajatteli suruaan — vaikka hän ei nyt tajunnut, mitä näki kyyneleisillä silmillään.
Mutta viimein hänen täytyi palata ratsunsa luo.
Syksyllä sira Benedikt Bessenpoika sairastui. Ja eräänä päivänä tuliOlaville sana Hestvikeniin, että pappi tahtoi heittää hänelle hyvästit.
Sira Benedikt ei näyttänyt kuolevalta maatessaan pieluksien tukemana vuoteessaan. Mutta rypyt, jotka olivat näyttäneet niin huomaamattomilta hänen lihavissa, ahavoituneissa kasvoissaan, olivat käyneet syvemmiksi ja lisääntyneet ja itse hän väitti varmasti pian kuolevansa. Olavin istuuduttua sängyn laidalle, kuten toinen oli pyytänyt, pappi otti aivan kuin ajatuksissaan ratsastushansikkaat vieraan kädestä, tunnusteli nahkaa ja piti niitä tutkivasti nenänsä ja silmiensä edessä. Olavia hymyilytti.
He puhuivat ensin minkä mitäkin — Arne Torgilsinpojasta ja hänen tyttäristään. Kaksi näistä oli joutunut naimisiin tälle seudulle, mutta Olav oli tavannut heitä ja heidän miehiään hyvin harvoin viime aikoina.
"Sinua näkee yhä harvemmin, Olav", sanoi pappi. "Moni ihmettelee, miksi aina pysyttelet itseksesi."
Olav huomautti, että hänhän oli ollut merillä viimeiset kesät, ja hänen vaimonsa oli ollut sairaana kaiket talvet.
Jälleen pappi puhui lähenevästä kuolemastaan ja pyysi Olavia muistamaan häntä usein esirukouksissaan. Olav lupasi tehdä sen, "vaikka ei suinkaan sinun tarvitse pelätä kohtaloasi, sira Benedikt", hän sanoi.
"Eiköhän meidän tarvinne jokaisen", sanoi pappi. "Ja minä olen aina elänyt siinä suhteessa huolettomasti, että olen ollut varomaton pieniin arkisynteihin nähden — olen sanonut ja tehnyt, mitä päähäni on pälkähtänyt, ja lohduttanut itseäni sillä, ettei se ollut niin suuri synti, ei ainakaan kuolemansynti — minusta ei merkinnyt niin suuria, mitä tein luonnollisessa heikkoudessani ja epätäydellisyydessäni, vaikka tiesin Jumalan vihaavan kaikkea syntiä enemmän kuin paisumia. Eikä meistä olisi kummastakaan hauskaa elää miehen rinnalla ja ottaa syliimme sellaista, joka on täynnä paisumia ja saastaa. Olen nyt joka päivä nauttinut sitä lääkettä, joka parantaa synnin saastan. Mutta tiedäthän, ettei varminkaan lääke ja kalleinkaan voide paranna spitaalia, jos sairas joka päivä raapii paisumat uudestaan verille ja repii ihoonsa uusia haavoja. Sama on meidän laitamme silloin, kun Herra on pessyt pois syntimme verellään ja voidellut meitä armollaan, ja kun emme ole nopsat tekemään niitä tekoja, joihin meidät on voideltu, vaan raavimme auki haavamme heti, kun hän on parantanut meidät; ja meidän täytyy odottaa kiirastulessa, kädet ja jalat kahleissa, kunnes olemme puhtaat ruvesta ja tartunnasta —."
Olav istui hiljaa käännellen hansikkaitaan.
"Pelkään rakastaneeni liikaa omaisiani. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole milloinkaan syössyt heitä syntiin enkä auttanut heitä väärässä asiassa — en ole joutunut kiusaukseen, koska he olivat hyviä ihmisiä. Mutta minä olen huolehtinut liiaksi heidän menestyksestään ja rikkaudestaan — testamentissani sanotaan, että se on annettava takaisin. — Ja sitten olen ollut leppymätön vihamiehiäni ja sukulaisteni vihamiehiä kohtaan — kiivas ja valmis uskomaan pahaa jokaisesta, josta en pitänyt —."
"Kuitenkin meillä muilla on varmaan enemmän pelon aihetta", sanoi Olav koettaen hymyillä, "kuin mitä pelkäät itselläsi olevan."
Pappi käänsi päätään pieluksella ja katsoi nuorta miestä silmiin. Olav tunsi kalpenevansa toisen katseesta, tunsi tulevansa niin kumman voimattomaksi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan.
"Sinä katsot minuun niin —", kuiskasi hän viimein. "Sinä katsot minuun niin", sanoi hän jälleen tuokion kuluttua aivan kuin rukoillen.
Pappi käänsi päänsä takaisin ja katsoi nyt suoraan eteensä.
"Muistatko, miten minä aina virnistelin Olav Puolipapille, kun hän kertoi nähneensä niin paljon sellaista, mitä minä en ollut nähnyt. Olen nyt ruvennut ajattelemaan, että ehkä siinä piilee Jumalan viisaus, että hän aukaisee toisen silmät näkemään sen, minkä hän salaa toiselta. Minun hän ei sallinut koskaannähdämitään haudantakaista. Mutta jotakin minäkin olen huomannut —."
Olav katsoi pappiin odottavasti.
"Yhdenasian minä olen aina tiennyt edeltäpäin", sanoi sira Benedikt. "Olen tuntenut — voinpa sanoa melkein aina — milloin joku oli matkalla noutamaan minua kuolevan luo. Varsinkin sellaisten, jotka olivat enimmän avun tarpeessa — joiden tuntoa painoi ripittämätön synti."
Olav Auduninpoika hätkähti. Vaistomaisesti hän kohotti kättään.
"Sellaisen huomaa päältäpäin. Harva on niin paatunut, ettei sellainen jättäisi jälkiä, jotka vanha pappi ymmärtää.
"Minulle tapahtui kerran riisuutuessani täällä tuvassa ja aikoessani juuri kavuta sänkyyn, että tunsin jonkun olevan matkalla luokseni, jonkun, joka taisteli suuria vaikeuksia vastaan ja tarvitsi kipeästi esirukoustani. Polvistuin maahan ja rukoilin, että se, joka oli tulossa luokseni, löytäisi perille — minkä jälkeen paneuduin levolle saadakseni levätä hetkisen sitä ennen. Mutta paneuduttuani sänkyyn tunsin yhä selvemmin jonkun olevan suuressa hädässä. Viimein ymmärsin huoneessa olevan jonkun, ja se herätti kauhun sydämessäni; mutta tiesin sen olevan pyhää kunnioitusta ja rukoilin ääneen: puhu, Herra, palvelijasi kuulee. Heti oli kuin ääni sisälläni olisi kutsunut minua. Nousin vuoteesta, puin ylleni ja herätin toisen palvelijoistani, iäkkään, uskollisen miehen. Menin itse kirkkoon ja polvistuin alttarin eteen — mutta sitä ennen varasin itselleni kynttilän Maarian alttarilta, sytytin sen ja kannoin sen ulos kirkon ovelle, jonka jätin levälleen. Tuli paloi kirkkaasti ja tasaisesti, vaikka yö oli märkä, raaka ja sumuinen, eikä aivan tuuletonkaan.
"Ei kestänyt kauan ennen kuin muuan mies tuli luokseni ja pyysi minua antamaan viimeisen voitelun ja viacumin eräälle sairaalle. Lähetti oli ollut niin kauan matkalla, ettei hän uskonut papin ehtivän perille ajoissa, sillä hän oli kiertänyt omia jälkiään kauan aikaa ja oli eksynyt suolle ja rämeikköön. Mutta ehdimme perille ajoissa, ja minä sain antaa avun ihmiselle, joka tarvitsi sitä paremmin kuin useat meistä.
"Olen nyt ajatellut, että sekin, joka oli tuonut tuon sanan, oli siinä tilassa, että pahat henget pääsivät ohjaamaan hänen askeleitaan voimakkaammin kuin hänen suojelushenkensä, jonka ääntä hän oli lakannut seuraamasta. Voihan olla, että enkeli, tai kuolevan saattoenkeli, oli kääntynyt minun puoleeni ja että se johdatti minut kirkkoon soitattamaan kelloja.
"Mutta tullessani kotiin aamupuoleen ja kulkiessani kirkon ohi huomasin unohtaneeni sulkea oven; mutta kynttilä seisoi yhä ovella, ja liekki paloi, eikä sen sydän ollut kulunut ollenkaan; ei tuuli eikä sade, joka puhalsi sisään avonaisesta ovesta, ollut sammuttanut sitä. Pelästyin tuon ihmeen nähdessäni, mutta rohkaisin mieleni ja menin viemään Neitsyt Maarialle takaisin hänen kynttiläjalkansa sekä sulkemaan oven. Silloin huomasin jonkun kumartuvan kynttilän yli suojelemaan liekkiä, ja sen ympärillä näin aivan kuin kajastuksen jostakin valkoisesta — en tiedä, oliko se käsi vai vaatteenhelma vai siipi. Ryömin portaita ylös polvillani ja kun kurotuin tarttumaan jalkaan, sammui kynttilä, ja minä lankesin kasvoilleni, sillä tunsin jonkun kulkevan ohitseni — enkelin tai autuaan sielun — mutta tiesin sen nähneen Herransa ja minun Herrani kasvoista kasvoihin."
Olav istui hievahtamatta alasluoduin silmin, mutta viimein hän ei kestänyt kauemmin, vaan hänen täytyi katsoa ylös. Ja jälleen hän kohtasi sira Benediktin katseen.
Hän ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan silmiin, mutta aika, joka kulki heidän ohitseen, oli hänen mielestään kuin kuohuva, pyörteinen virta; hän ja tuo toinen seisoivat sen pohjalla, missä oli ikuisuus, muuttumaton, liikkumaton ikuisuus. Hän tiesi papin näkevän salaisen haavan, joka kalvoi hänen sieluaan ja levisi yhä laajemmalle — mutta oli liian pelkurimainen antaakseen parantajan käden tarttua tuohon mätää valuvaan paiseeseen. Äärimmäisessä pelossaan, että sairaaseen paikkaan koskettaisiin, hän keräsi koko tahdonvoimansa — ja sulki silmänsä. Hän vaipui pimeyteen ja äänettömyyteen — aika lakkasi pauhaamasta ja soimasta — mutta hän tunsi koko tuvan pyörivän kanssaan. Kun hän uudelleen aukaisi silmänsä, oli huone paikallaan kuten tavallisesti, ja sira Benedikt makasi pää poispäin kääntyneenä vihreätähtisellä pieluksella. Hän oli väsyneen ja murheellisen ja vanhan näköinen.
Olav nousi ja heitti hyvästit, polvistui maahan ja suuteli sira Benediktin kättä. Vanhus otti hänen kätensä lujasti omaansa ja puristi sitä, lausuen puoliääneen latinaksi jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.
Sitten hän meni, eikä pappi koettanut pidättää häntä.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin kuultiin sira Benediktin kuolleen. Ihmiset pahoittelivat sitä suuresti, sillä he olivat kunnioittaneet häntä hyvänä pappina ja oikeamielisenä, rohkeana miehenä. Mutta kovin suuria hengenlahjoja ei hänellä uskottu olleen — hän oli ollut mieleltään ja tavoiltaan kuin yksi heistä, eikä hänellä ollut oppia yli tarpeellisen määrän.
Ainoastaan Olav Auduninpoika tunsi herpaantuvansa oudosti kuolinsanoman kuullessaan. Oli kuin hän olisi nähnyt oven avoinna — ja toivonut hämärästi uskaltavansa kerran käydä siitä sisään. Mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Ja nyt oli ovi painunut kiinni ikuisiksi ajoiksi —.
Hän ei ollut puhunut paljon Ingunnin kanssa tämän Ylämaan matkasta, eikä lasta ollut mainittu ollenkaan heidän välillään.
Mutta ennen joulua Olav pelkäsi jälleen tapahtuneen pahinta — siksi hän nimitti mielessään sitä, että Ingunn varmaankin kantoi taas lasta —.
Siitä asti, kun Torhild Bjørnintytär tuli taloon, oli Ingunn osoittanut enemmän toiminnanhalua kuin koko naimisissaoloaikanaan. Nyt ei emännän olisi tarvinnut tehdä mitään itse, sillä Torhild oli niin taitava, että hän suoriutui yksin koko taloushommasta ja oli saanut Hestvikenin asiat hyvälle kannalle. Mutta oli kuin hänen tulonsa olisi herättänyt Ingunnissa kunnianhimon — Olav huomasi vaimonsa loukkaantuneen siitä, että hän oli ottanut taloon apuemännän, vieläpä häneltä kysymättä. Ja vaikka Torhild oli niin taipuvainen ja avulias emäntäänsä kohtaan, kysyi kaikessa hänen mieltään ja neuvojaan, pysytteli syrjässä niin paljon kuin suinkin, eläen pikku sisaruksineen pienessä, vanhassa tuvassa pihan itäpäässä, missä Olavin äiti oli asunut kerran, huomasi Olav, ettei Ingunn pitänyt Torhildista.
Korutyöt olivat ainoat, joissa Ingunn oli ollut taitava nuoruudessaan, ja nyt hän ryhtyi uudelleen valmistelemaan niitä. Hän neuloi Olaville avaraliepeisen mekon ulkolaisesta villakankaasta ja koristi sen levein reunuksin. Olav ei olisi tarvinnut sellaista vaatekappaletta nykyään — mutta Ingunn jätti Olavin työvaatteiden teon Torhildin huoleksi. Niihin töihin, jotka täällä olisivat tulleet kysymykseen, hän oli yhtä kykenemätön kuin tähänkin asti, mutta hän tahtoi olla mukana kaikessa; ja jouluksi hän puuhasi teuraslihoja, pani olutta ja puhdisti suojat ja vaatteet, juoksi parvien, aittojen ja panimon väliä pahimmassa pyryssä, jota tuuli kiidätti vuonolta käsin, niin että koko pihamaa ja rantatie olivat pelkkää liukasta, vihertävää sohjoa.
Mutta jouluaaton aattona tullessaan sisään Olav näki Ingunnin seisovan penkillä ja yrittävän ripustaa vanhaa seinävaatetta ylimmän hirsikerran kohdalle iskettyihin puunauloihin. Vaate oli yhdestä kappaleesta ja hyvin raskas; Olav meni nyt auttamaan häntä ja piti vaatetta sitä mukaa koholla, kuin sitä tarvittiin.
"Sinun ei ole viisasta puuhata niin paljon nykyään", hän sanoi. "Jos tällä kertaa luulet olevasi hyvissä voimissa, niin sitä suuremmalla syyllähän sinun olisi oltava varovainen, että kaikki sujuisi niin, kuin kumpikin toivomme."
Ingunn sanoi:
"Käy niinkuin on sallittu — ja mieluummin kestäisin sen, mikä minun on kestettävä, nyt, kuin kulkisin tuskassa kuukausimääriä. Luuletko, etten minä tiedä etten milloinkaan ole näkevä päivää, jolloin joku kutsuisi minua äidikseen."
Olav katsoi häneen — he seisoivat rinnakkain penkillä. Hän hyppäsi alas, nosti hänet perästä ja jäi seisomaan kädet Ingunnin lantioilla.
"Noin et saa puhua", sanoi hän heikosti. "Sitä sinä et voi tietää,Ingunn!"
Olav kääntyi pois ja alkoi haalia kokoon puunauloja ja koukkuja, joita oli pitkin penkkiä.
"Minä luulin", sanoi hän hiljaa, "että olit aikonut mennä katsomaan poikaasi — kun kävit Bergissä viime kesänä."
Ingunn ei vastannut.
"Olen tuuminut toisinaan, ikävöitkö häntä", sanoi mies hyvin hiljaa."Onko sinulla ollut ikävä häntä, mitä?"
Ingunn seisoi yhä ääneti.
"Vai onko hän kuollut?" kysyi hän hellästi.
"Ei. Minä näin hänet kerran, mutta hän pelkäsi minua niin — raapi ja potki ja riehui kuin ilveksen pentu, kun minä tahdoin ottaa hänet syliini."
* * * * *
Olav tunsi itsensä paljon vanhemmaksi kuin oli, väsyneeksi ja kiusaantuneeksi. Hän eli nyt Ingunnin kanssa viidettä talvea — mutta ne tuntuivat sadalta vuodelta. Mutta Ingunnista tuo aika oli kai tuntunut vieläkin pitemmältä, hän ajatteli sitten.
Välistä hän koetti rohkaista mieltään — toivoa. Ehkä tällä kertaa kävisi hyvin — se oli ainoa, mikä kai enää voi tehdä Ingunnin iloiseksi. Ja nythän hän oli ollut pitkät ajat terveempi kuin milloinkaan — kukaties hän jaksaisi saada lapsen elävänä maailmaan.
Häneltä itseltään oli kauan aikaa sitten sammunut lapsen saamisen toivo. Hän ajatteli kyllä kartanoa ja sukua, mutta se liikutti häntä enää kovin vähän. Ja lisäksi hän kuvitteli hämärästi, varjomaisen kaukaisesti aikaa, jolloin hän olisi vanha, eikä tuskaa ja jännitystä ja tätä hänen kumman sairasta ja rauhatonta rakkauttaan olisi enää. Sillä eihän Ingunn voinut elää kauan. Ja silloin hänen elämänsä muuttuisi samanlaiseksi kuin muidenkin miesten, hän voisi hakea synninpäästön ja rauhan kiusatulle omalletunnolleen. Ja ehtihän sitten ajatella vielä taloa ja sukua.
Mutta kun hän joutui hämärissä arvailuissaan sinne asti — tunsi hän jälleen vihlovan polton sydämessään, kuin aukirevenneessä haavassa. Hän aavisti näet, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut rauhaa, ei iloa, huolimatta kuolemanväsymyksestään — hänellä sittenkin oli onni, oma onnensa, jos kohta se oli toisenlainen kuin muiden miesten. Vaikkakin sairaana ja melkein tyhjiinjuosseena, eli hänen onnensa hänessä sittenkin, ja hänen täytyi jaksaa ja osata pelastaa se, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Ingunn näytti edelleen terveeltä, vielä uudenvuoden jälkeenkin. Mutta ajan pitkään Olavista rupesi tuntumaan pahalta nähdä hänet niin erilaisena kuin ennen — alati häärivänä ja turhan hoppuilevana. Hän ei käsittänyt, miten Torhild jaksoi elää sellaisen emännän alaisena — mutta tämä kulki tyynenä ja kärsivällisenä emäntänsä jäljessä kääntäen työksi kaiken Ingunnin herkeämättömän touhun.
Näin olivat asiat, kun Hestvikeniin paaston alussa tuli sana, että Jon Steinfinninpoika, Ingunnin nuorin veli, oli kuollut naimattomana viime jouluna. Olavin olisi tuskin ollut välttämätöntä lähteä pohjoiseen nyt keskellä talvea huolehtimaan Ingunnin perintöosasta, mutta Olav Auduninpoika käsitti tämän aivan kuin viittaukseksi.
Neljä yötä hän poltti kynttilöitä — nukkuen tuskin silmän täyttä. Hän neuvotteli Jumalan, Herransa kanssa. Hänen täytyi keksiä jokin keino auttaakseen itseään ja tuota onnetonta ihmishylkyä, josta hän piti niin älyttömästi. Jos hän määräisi koko Hestvikenin ja oman nimensä perinnöksi tuon islantilaisen kulkurin kakaralle — niin luulisi sen ainakin riittävän tapporahoiksi isästä.
* * * * *
Olav oli ollut Bergissä kaksitoista päivää, kun hän eräänä iltana istui tuvassa juomassa Hallvard Steinfinninpojan kanssa, Toran ollessa myös sisällä, ja sanoi, että nyt hänellä oli jäljellä vain tärkein asiansa, viedä poikansa mukanaan.
Hallvard Steinfinninpoika jäi tuijottamaan häneen suu auki. Sitten hän sanoi kiivaasti:
"Sinunpoikasi —! Väitätkö olleesiitselapsen isä, jota synnyttäessään Ingunnin täytyi ryömiä loukkoon kuin lutkan." Hän iski nyrkkinsä pöytään veripunaisena raivosta.
"Tiedäthän sinä, Hallvard, millä kannalla minun asiani olivat silloin", vastasi Olav kiihtymättä. "Jos minun vihamieheni olisivat saaneet kuulla minun oleksivan täällä salaa ilman maassaololupaa, eivät he olisi olleet suopeita. Ja teidän isoäitinne ja Magnhild-rouva olisivat voineet joutua maksamaan suuria summia, jos olisi tullut tietoon, että he olivat vaalineet luonaan maanpakolaista."
Mutta Hallvard kirosi niin että räiskyi. "Luuletko sinä, Olav Auduninpoika, etteivät isoäiti ja Magnhild olisi maksaneet mieluummin kaikkeaan siitä, että sinä, turvaton mies, olisit ollut heidän hoivassaan, kuin että ihmiset olisivat päässeet puhumaan yhden sukumme naisen häpäisseen itsensä niin, ettei hän uskaltanut ilmaista lapsensa isää." Ja hän nimitti kaikki ne henkilöt, joita ihmiset olivat arvailleet isäksi, toisen toistansa pahemman.
Olav kohautti olkaansa.
"En ymmärrä, miksi viitsit puhua noista juoruista. — Nythän totuus tulee ilmi — ja jos olisit antanut minun tietää niistä vähän aikaisemmin, en olisi odottanut näin kauan. Arvelimme, että meidän oli oltava jonkun aikaa vaiti Magnhildin tähden — mutta kuinka voit ajatella, että minä olisin aikonut olla tunnustamatta poikaani omakseni."
"Jos sinä — Luoja tiesi mitä —", matki toinen. Yhtäkkiä hän kohosi pystyyn tuijottaen Olaviin. "Jos sinä olisit! Olikohan Ingunn yhtä varma asiasta kuin sinä — tai edes, että sinä pysyisit kerskauksessasi ja väittäisit lailliseksi avioliitoksi sitä, että olit maannut hänen kanssansa ennen kuin sinulla oli yhtään parran haiventa. Minkä tähden hän siis aikoi hukuttautua vuonoon?"
"Kysy Toralta", sanoi Olav lyhyeen. "Hän uskoi maidon nousseen Ingunnin päähän."
"Enkä minä usko", sanoi Hallvard viekkaasti, "että Haftor olisi nostanut riitajuttua Magnhildia vastaan — tehän olitte sopineet —."
"Usko mitä uskot", sanoi Olav. "Haftor ja minä olimme kyllä sopineet — olin silloin maanpaossa jaarlin tähden. Tuhma sinä olet ollut ikäsi kaiken, Hallvard, mutta ethän voi olla niin typerä, ettet ymmärtäisi teille sukulaisille olevan edullisinta uskoa siten kuin olen sanonut. Siinäkin tapauksessa, että menettäisitte perinnön, jonka olisitte saaneet, jos sisarenne olisi kuollut lapsettomana."
Hallvard hypähti seisoalleen ja lähti ovesta.
Mutta Olavin jäätyä kahden kesken Toran kanssa hänestä tuntui äkkiä, kuin teko, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, olisi nujertanut hänet. Kun toinen yhä oli ääneti, sanoi hän pilkallisesti hymyillen:
"Entä sinä, Tora, uskotko sinä, mitä minä sanoin."
Tora katsoi häntä suoraan silmiin kasvojen ilmaisematta mitään.
"Täytyyhän minun uskoa, kun kerran väität niin."
Nyt Olav tunsi kuin ruumiillisen painon niskassaan. Vaikka hän oli ennestään väsynyt, oli hän nyt ottanut hartioilleen uuden taakan entisen lisäksi. Mitään hän ei voinut vähentää eikä pyytää apua mistään. Hänen täytyi kestää — yksin.
* * * * *
Seuraavana iltana Olav saapui Bergiin lapsi mukanaan. Tora koetti parhaansa mukaan olla ystävällinen sisarenpojalleen. Mutta oli kuin poika olisi tuntenut, ettei hän sittenkään ollut oikein tervetullut tähän taloon, ja niin hän pysytteli vastakeksityn isänsä kintereillä, seurasi häntä kaikkialle ja painautui hänen polveensa, Olavin käydessä istumaan. Jos hän silloin sai pitää kiinni isänsä kädestä tai Olav nosti hänet syliinsä, säteilivät pikku Eirikin kasvot ilosta, ja hänen täytyi vähän väliä kääntyä katsomaan isäänsä riemuiten ja ihmetellen.
Olav ei viipynyt Bergissä tämän jälkeen kauemmin kuin oli pakko. Jo kolmannen päivän aamuna hän oli matkavalmis.
Eirik istui hyvin peitettynä reessä, katsellen puoleen ja toiseen ilosta nauraen. Nyt hän sai taas ajaa reessä — kun hänen isänsä nouti hänet Siljustadista, oli hän ajanut myös. Reki odotti heitä rinteen ylimmässä talossa. Anki nauroi ja puheli ajaessaan tavarakuormaa — Anki oli se hyvä mies, joka oli kantanut hänet selässään rinnettä alas, kun isä tuli häntä hakemaan. Isä itse istui muodottoman paksuna nahkamekossaan — ja hänen oma nahkareunuksinen vaipankauluksensa oli yhtä huurteinen ja valkea kuin miesten hupun alta näkyvät hiukset.
Tora seisoi katsellen pojan punakoita, iloisia kasvoja — tämän ruskeat silmät olivat kirkkaat ja nopsat kuin pikkulinnun silmät — ja hän tunsi sydämessään hiukan samaa hellyyttä, jota hän oli tuntenut Eirikiä kohtaan tämän ollessa kapalolapsi. Hyvästiksi hän suuteli tätä molemmille poskille ja pyysi sanomaan terveisiä äidille.
* * * * *
Olav tuli Hestvikeniin aikaisin eräänä aamuna auringon kuultaessa valjuna pakkasusvan keskeltä — hän oli lähtenyt Oslosta pilkkopimeässä, huomenmessun aikaan. Heidän tultuaan lahdelle hän antoi ohjakset Ankille, nosti nukkuvan pojan reestä ja kantoi hänet rinnettä ylös kotiin.
Ingunn istui tulen ääressä tukkaansa kammaten, kun Olav astui sisään.Hän laski lapsen lattialle, työnsi häntä edellään ja sanoi:
"Eirik, mene sanomaan äidillesi hyvää huomenta", sitten hän itse kääntyi takaisin porstuaan. Ovelta hän näki syrjäsilmällä Ingunnin konttaavan polvillaan poikaansa vastaan laihat, paljaat käsivarret ojossa; tukka viilsi lattiaa hänen perästään.
Hän hommaili ulkona pihalla rekien luona, kun Ingunn huusi häntä ovelta. Pimeässä porstuassa tämä lensi hänen kaulaansa; hän itki niin, että hytkyi painautuessaan Olavia vasten. Tämä laski kätensä hänen selkäänsä — ja tunsi tukan ja paidan läpi lapaluiden törröttävän ilmassa kuin lautojen. Nuo hajallaan olevat hiukset ja hennot, luisut olkapäät herättivät hänen mielessään oudolla tavalla muiston siitä, miten sievä Ingunn oli ollut nuorena. Nyt hän oli kömpelö ja liikkui raskaasti, eikä ollut helppo löytää entisen raikkaan kauneuden jälkiä noista itkusta pöhöttyneistä, kärsineistä kasvoista. Eikä siitä ollut vielä kovin monta vuotta, kun hän oli ollut mitä kukkein. — Ensimmäisen kerran Olav tunsi perin juurin hänen turhan hedelmällisyytensä kaameuden. Hän puristi tätä uudelleen.
"Minä luulin sinun tulevan iloiseksi", hän sanoi, kun toinen yhä itki itkemistään.
"Iloiseksi —", sanoi Ingunn, ja nyt Olav kuuli hänen nauravan itkunsa keskeltä. "Olen iloisempi kuin taivaan enkelit — vaikka sinä tiedät, Olav, että pidän enemmän sinusta kuin koko maailman lapsista."
"Mene nyt sisään pukemaan päällesi", pyysi Olav, "sinulle tulee kylmä tässä".
Astuessaan sisään Olav näki että Ingunn oli saanut ylleen vaatteet ja hunnun ja kantoi parastaikaa ruokaa kamarista, jossa he säilyttivät talvitarpeitaan. Eirik seisoi siinä, mihin Olav oli hänet jättänyt, mutta äiti oli saanut sentään riisutuksi hänen päältään nahkamekon. Nähdessään isän tulevan poika kääntyi kiireesti tätä kohden ja tarttui hänen käteensä hymyillen vähän pelokkaasti.
"Ei, mene sinä vain äitisi luo, Eirik", sanoi Olav. "Tee kuten sanoin", uudisti hän hiukan terävästi, kun poika vetäytyi arasti hänen puoleensa.
Eirik oli melkein viiden vuoden vanha kun hän alkoi ymmärtää, että häneltä puuttui paljon kun hänellä ei ollut isää. Vuosi sitten, heidän käydessään alhaalla laaksossa Maarianmessussa keväällä, hän oli kuullut muutamien ihmisten puhuvan keskenään, että hän oli äpärä; samaa sanaa olivat käyttäneet miehet, jotka olivat Siljuaasenilla metsästysretkellä — ja se oli tarkoittanut häntä. Mutta kysyessään kasvatusäidiltään, mitä se merkitsi, oli tämä lyönyt häntä korvalle. Sitten hän oli mumissut vihaisesti, että isku olisi oikeastaan saanut sattua niihin, jotka puhuivat sellaista tuolle pikku poloiselle — ja myös hänen äitiinsä — sillä eihän poika voinut sille mitään, että oli äpärä. Mutta Eirik tajusi, että oli parempi olla kysymättä enemmän noista salaperäisistä sanoista. Se merkitsi jotakin erittäin huonoa, ja siksi Torgal ei pitänyt hänestä — hän ei osannut selittää, mistä hän sen tiesi, mutta hän vain tunsi, ettei Torgal, mökin lasten isä, olluthänenisänsä.
Torgal, Siljuaasenin isäntä, oli hyvä ja kotosalla viihtyvä mies. Hän opetti pojilleen monenmoista: vanhimmat seurasivat jo häntä metsälle, ja nuoremmat saivat auttaa kotona peltotöissä; isä neuvoi ja kuritti heitä milloin ankaruutta tarvittiin. Mutta Eirikiä hän ei ottanut huomioon hyvässä eikä pahassa. Hän kunnioitti vaimoaan eikä sekaantunut koskaan hänen asioihinsa — ja sen, että tämä oli ottanut haltuunsa tuon isoisen kartanontyttären äpärän, hän oli jättänyt kokonaan vaimonsa asiaksi; — tämä sai huolehtia itse sekä lapsesta että kasvatuspalkkiosta.
Eirik tiesi kyllä, ettei Hallveig ollut hänen äitinsä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enemmän, sillä Hallveig ei kohdellut häntä milloinkaan toisin kuin omia lapsiaan. Hän torui ja lyödä nappasi yhtä sukkelasti ketä tahansa, joka osui hänen tielleen kun hän oli puuhassa, ja hän pesi heidät puhtaaksi suuresta pienempään isossa sammiossa pyhien aattoina; heidät puettiin nahkamekkoon päivää ennen syyspäivänseisahdusta, ja kun käen oli kuultu kukkuvan, täytyi Eirikin, kuten toistenkin lasten, tyytyä paljaaseen sarkapaitaan, olipa ilma minkälainen tahansa. Niinä kertoina vuodessa, kun siljuaasenilaiset lähtivät alas kirkolle messuun ja Hallveig hoiti ohjaksia, sai Eirik istua takana yhtä kaukana hänestä kuin muutkin lapset, ja hän suuteli heitä kaikkia yhtä rakkaasti saatuaan Corpus Dominin.
Ruokaa heillä oli aina riittämiin — joko kuivattua kalaa tai linnunlihaa; lisäksi leivänkannikka tai kauhallinen puuroa, palan painimeksi milloin kaljaa, milloin pelkkää vettä, kun maito talven tullessa alkoi ehtyä. Eirik oli viihtynyt hyvin ja ollut tyytyväinen salon yksinäisessä uudismökissä.
Siellä tapahtui joka hetki jotakin, koska tuossa pikku talossa oli niin monta ihmistä ja eläintä. Ja piha-aidan takana kohosi metsä kuin seinä joka puolella; ja tuon humisevan kuusimetsän ja kiiltävälehtisen pensaston sisässä kuhisi salaperäinen, kätketty elämä. Siellä eli ja liikkui olentoja, jotka pitivät silmällä heidän toimiaan metsänrajasta ja houkuttelivat pojan alimman aidan ääreen asti: pienimmästäkin metsästä kuuluvasta risahduksesta saattoi koko lapsilauma kääntyä ympäri ja kirmaista mäkeä ylös rakennusten suojaan. Eivät lapset olleet nähneet kovin paljon noita olioita, mutta he kuulivat aikuisten kertovan ihmeellisiä tarinoita näistä ja tunsivat nimeltä niin Uvaasenin peikon kuin Vagge-kiven vaiheilla oleksivan keijukaisen ja karhun — tämä oli menneenä vuonna käynyt navetan luona ja koettanut murtautua sisään katon kautta eräänä huurteisena yönä; mutta se oli tapahtunut ennen Eirikin aikaa. Erään maakiven alla, ylhäällä mäellä, asui pieniä sinipukuisia ukkoja ja akkoja, mutta ne olivat talon ystäviä — äiti kantoi niille ruokaa toisinaan, ja siitä nämä tekivät hänelle kaikenlaista hyvää. Eirik oli nähnyt usein niiden jälkiä lumessa. Aidan ulkopuolella olevat haltiat olivat pahaatarkoittavampia. Pojan mielessä näillä ja metsän eläimillä ei ollut suurtakaan eroa.
Hän kuunteli tiheiköstä kuuluvaa liikettä kesäpäivänä, lintujen ja muiden metsänelävien ääniä yöllä, seurasi lumella näkyviä jälkiä talviaamuina, Beiskin, heidän koiransa haukuntaa, kun se karkasi pystyyn pimeinä iltoina, Eirikin pääsemättä milloinkaan perille, mistä se ärhenteli — kaikkea tuota, joka kuului aidan tuolla puolen olevaan ihmeelliseen maailmaan. Se oli epäselvä ja utuinen, mutta silti todellinen, vaikka hän oli niin pieni, että hänen täytyi jäädä aidan sisäpuolelle. Mutta Torgal-isäntä ja isommat pojat saivat liikkua siellä ja he kertoivat outoja asioita retkistään.
Eirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei hänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas laaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä vieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki suurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia — kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa takana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa, alempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui paksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai sinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen. Kirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen palavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin puettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä miellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja töykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa liikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun pappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello alkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.
Etumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia juhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik tiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja välkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa huoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä oli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin kotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista lihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen hopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki valtavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig. Eirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti merkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä Siljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen nimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut semmoinen. —
* * * * *
Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen tuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin äiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se oli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista, jotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita. Ja nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä merkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän. Sinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku Ingan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut, paitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona metsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa, että hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei vaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että sinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi tuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi, jonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet sellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen alla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta, jonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika ajatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla metsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen miehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa, jonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä eikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin, turvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut erota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja toisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja Torgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten, kuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin edetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo äiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut voinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä olivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —
* * * * *
Ajan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta kerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla metsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan hänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora. Eirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin kummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen, vaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi lentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja hänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä ei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.
Sitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin suuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin. Ja Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta häneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi heti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän ei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko, hopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten Eirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä piti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä sormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli isäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä, kun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven luo.
"Pikku poikani on pienikasvuinen", sanoi isä Hallveigille ottaen poikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan Siljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal nosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset tuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen mukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän otti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen isänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa nahkamekossaan.
— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut hänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta kaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten, eri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien, ihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken tuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli palttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän riisunut niitä pois yöksikään.
* * * * *
Uusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän vaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi, muistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska ymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään tavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea vyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta rakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka liikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli seisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja isoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja hokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen, — vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta suutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut muita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen lihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa — ja se oli harvinaista ja juhlallista.
Mutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja keitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää peräkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.
* * * * *
Kun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli kaikenlaista — esimerkiksi,asuiko hyljetuolla metsässä, joka näkyi tänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivatvalkoisiaja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla kynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään niin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti noita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin äärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut heille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän pelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea nähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä; mutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä kohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen itse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen tälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta Eirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi — hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan, vaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi tahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka häämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja kerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset kuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut, että tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin riisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin muutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki, mitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut mitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti kehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää hänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin kaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään hänestä — mutta älykäs hän ei ollut.
Salainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan osoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös syynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin paljon kuin suinkin.
* * * * *
Alusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan. Ankara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin uskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että toinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja unohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen rakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli punoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria. Mutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin ääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen elämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja hehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski — mutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin puoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja ikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä heidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman kaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän ja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat saaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli ilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen, ja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä. Ja Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki ilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä toisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.
Ja Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja sekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti keskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä malttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä asian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää kärsimättömyyttä.Hänmuisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla sen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan lyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt hänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.
Vuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla hohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja aivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan tuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin karvaanvilpoisella lehväntuoksulla.
Eräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä ja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin ja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja käärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on suurempi voima, kun valmistaa ne salaa.
Hän oli juuri pujahtamaisillaan kotaan kuullessaan ääniä sisältä.Siellä oli Ingunn ja poika, ja lapsenääni sanoi:
"— Siksi että isä antoi minulle rinnan, ymmärrätkö?"
"Antoiko hän sinulle rinnan?" ihmetteli äiti. "Mitä ihmettä sinä höpiset?"
"Antoi hän. Ja sitten hän sanoi, että sain syödä siivetkin, ellen ollut kylläinen, mutta kukosta ei ollut jäljellä muuta kuin siivet —."
Olav hymyili paikallaan. Nyt hän muisti — majalan vaimo Oslossa oli tuonut hänen eteensä paistetun kukon, ja poika oli ollut ihastunut sen lihaan. Sitten hän kuuli Ingunnin sanovan:
"Jos minä paistan sinulle kokonaisen kukon, Eirik, niin olenko sitten mielestäsi yhtä hyvä kuin isä? Sinä saat sen, kun isä lähtee ensi kerran kotoa."
Olav hiipi takaisin pihan poikki. Hän aivan kuin häpesi jollakin lailla vaimonsa puolesta. Mitä tuo tuollainen nyt toimitti! Olisihan tämä voinut paistaa lapselle yhden omista kukoistaan, vaikka hän oli kotonakin —.
* * * * *
Lieneekö uudenlainen ruoka ollut liian raskasta Eirikin vatsalle, vai mikä häntä vaivasi — niin vain kävi, että lapsi alkoi kevätpuoleen herätä huutaen joka ainoa yö. Olav kuuli Eirikin parkaisevan ja nousevan istualleen, ryömivän ja peppuroivan edestakaisin isossa pohjoisseinän sängyssä, missä hän nukkui yksin — sitten hän huusi taas, vielä äänekkäämmin, aivan kuin suuressa hädässä.
Ingunn kiipesi sängystä ja meni hänen luokseen höpöttäen: "Hiljaa, hiljaa, Eirik, pikku kultaseni, sinä herätät isän — ole hiljaa nyt — ei täällä ole ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, oma pikku poikani!"
"Tuo hänet tänne", kuului Olavin valpas ääni pimeästä.
"Joko hän nyt taas herätti sinut!" valitti Ingunn; hän kantoi pojan vuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes löysivät sopivan asennon.
Yöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni äitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet mitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään ja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi keventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat.
Unettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui harvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina kesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava, ja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky. Olav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan ulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli ollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja pysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.
Kun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä katselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik nukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli kiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.
Kaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi kastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.
Poika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella sormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe Arnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin laiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä kylmä.
Olav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että hän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin kauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän alakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että tämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun, että hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.
Mutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta, että tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen sydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta syntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden veljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai edes muistoa.
Eirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin ajalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri tuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan hyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta vaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat vaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja terveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi ilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu joutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen jaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut huomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista, apuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin, että siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä saaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.
"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne", sanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat kolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.
Olav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi Ingunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta säteillen.
Tuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli ja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen ylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli riistänyt syntymisoikeuden.
* * * * *
Laaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin yhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä siihen asti.
Olav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan peittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi kotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen tunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden ja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä he pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin; epäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän tahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen, hiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä mieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää itseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja oli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille, jotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden herttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja jakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet niin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä velvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta, ei kukaan pyytänytmielelläänpalvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä kun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä tuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti selkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa mietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää, ettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun teki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen kanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin, ettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut polttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen, joka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa neuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi voinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli vaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.
Toinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan ollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa ollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa. Mutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.
Ja niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon epäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain vahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että tuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen rikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine kasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu mies.
Ja olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää lasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa enää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten kaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.
Kunnes sitten tuli julki, että heilläolikinlapsi. Poika, joka on kaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana pohjoisessa, vaimon kotiseudulla.
Siitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli selittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen joutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn oli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka oli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä vaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin että tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat luulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon suhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi lopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun aikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää salassa tähän asti.
Näin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei ollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta tahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin käskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena. Ehkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli määrätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän yhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet talossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät. Olav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä ja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut yhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta, eikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati sairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.
* * * * *
Eräänä päivänä tuli uusi pappi, sira Hallbjørn Hestvikeniin.
Hän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis kasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän näköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin hän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin kenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista, vanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien kanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin munkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja taloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla laitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja hyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa: moni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin luostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan tiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan heidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui nyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti erään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä kulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja heidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys — sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen leipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja rikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi pussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä alkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn ei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan — hänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut sopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut ja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen puheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja, minoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin heidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat itselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin. Mutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi suuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien ja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä vaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn oli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen oppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli saanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli niin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet tehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen vaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet vieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista ajoista nykyhetkeen asti.
Hän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi lohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei tiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä myynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin käsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt enemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla, voiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen mieltään. "Se koskee poikiani", Olav sanoi.
Asia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää ollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen äiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.
"Ei suinkaan", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. "Sinulle on puhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun miehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi, ja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän sitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän sukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu kristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi rikkoa miehen ja naisen aviosidettä."
"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä, mitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme", kertoi Olav. "Minä en saanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen."
"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt aviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te olette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä sinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen."
"Onko siis varma", kysyi Olav, "ettei Audun voi koskaan ruveta vaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?"
"On", sanoi pappi varmasti.
"Niin no, tahdoin vain saada selvän tästä asiasta."
"Sehän on luonnollista", sanoi sira Hallbjørn.
Ja Olav kiitti häntä tiedosta.
* * * * *
Äidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin aikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa — niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin runsaasti ruokaa ja juomaa.
Niin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän sanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen takana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia leikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan Eirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.
Mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista leikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet: Tatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli vaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.
Nyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon väki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja asettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa karkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että he mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin joutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi lihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat noiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka elivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun Eirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia tai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi vedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.
Nyt ruvettiin Hestvikenissä pelkäämään toden teolla. Tämä näytti jo maahisväen toimilta. Kysyttiin Eirikiltä, tiesikö hän, mistä nuo olennot tulivat. Tuolta kallion alta, sanoi tämä. Mutta nähdessään, miten toiset pelästyivät, hän aivan kuin itsekin kauhistui. Ei, ne tulivat kaupungista, paransi hän — ne ajoivat reellä. Tai ehkä ne tulivat purjelaivalla, oikaisi hän taas, kun Olav sanoi, etteihän kukaan voinut tulla reellä Oslosta, kun oli kesä; ei semmoista lorua uskonut kukaan. Mutta kyllä ne tulivatkin metsästä — ne asuivat metsässä, oli Tatragaura sanonut. Nykyään hän puhui eniten Tatragaurasta.
Ingunn oli aivan suunniltaan epätoivosta. Nuo olivat kai samoja pahoja henkiä, jotka olivat hävittäneet talosta kaiken onnen, sukupolvi sukupolvelta; nyt ne tahtoivat varmaan hänen lapsiaan. Eirik suljettiin miesten tupaan ja häntä vartioitiin siellä — tämän puhuessa lakkaamatta oudoista ystävistään, kunnes äiti näytti olevan menettämäisillään järkensä pelosta. Hän vaati Olavia hakemaan pappia.
"Ethän sinä vain narraile, Eirik?" kysyi Olav ankarasti eräänä päivänä, kun hän oli kuunnellut sivusta Eirikin vastailua äitinsä hätääntyneisiin kysymyksiin.
Eirik katsoi ihmeissään ja kauhistuneena isäänsä ruskeine silmineen ja ravisti kiihkeästi päätään.
"Sillä katsohan, jos minä huomaan sinun puhuneen valhetta, poika, niin sinun käy huonosti."
Eirik katsoi taas isäänsä ihmetellen, aivan kuin ei olisi käsittänyt.
Mutta Olav oli ruvennut epäilemään, että kaikki oli vain pojan omaa keksintöä — vaikka sekin näytti hänestä mahdottomalta, sillä hän ei voinut käsittää, minkä tähden tämä olisi levitellyt noin turhia ja järjettömiä valheita. Ja kun Olav seuraavana päivänä lähti apumiehen kera niittämään heinää kuopan alapuolella olevalta rinteeltä, otti hän Eirikin mukaan, luvaten pitää poikaa koko ajan tarkasti silmällä.
Olav teki niin, kävi katsomassa poikaa tuon tuostakin. Eirik leikki hiljaa ja kiltisti ylhäällä kuopassaan, leikkikaluinaan sorakiven kappaleita ja näkinkenkiä, joita soutumiehet olivat antaneet hänelle. Hän oli ihan yksin koko ajan.
Kun Olavin renki ja naiset lähtivät murkinoimaan, tuli Olav Eirikin luo ja sanoi: "No, eiväthän Tøtrabassa ja Skolorm ja nuo toiset tulleetkaan sinun luoksesi tänään?"
"Tulivat ne", sanoi Eirik säteillen ja alkoi kertoa, mitä he olivat leikkineet tänään.
"Nyt sinä valehtelet, poika", sanoi Olav ankarasti. "Olen katsonut tänne koko ajan, eikä täällä ole ollut ketään."
"Ne juoksivat pakoon, kun sinä tulit, sillä ne pelkäsivät viikatettasi."
"Minne ne sitten menivät — minne ne juoksivat?"
"Kotiinsa kai."
"Kotiinsa — missä niiden koti on?"
Eirik katsoi isäänsä miettivästi, aivan kuin hiukan peloissaan. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kysyi innokkaasti: "Mennäänkö me sinne, isä?" ja hän ojensi kätensä.
Olav ripusti viikatteensa oksalle ja sanoi: "Mennään sitten."
Eirik talutti hänet kartanolle, ulos pihasta ja edelleen rakennusten länsipuolella olevia kalliopaasia kohti, mistä näkyi vuonolle.
"Ne ovat varmaan tuolla", sanoi hän osoittaen alus rantaan syvällä heidän allaan.