Hestviken oli ollut valtaherrojen asuinsija muinaisina aikoina. Mäenrinteessä näkyi vieläkin suurten ja tilavien ranta-aittojen jätteitä, ja siinä, missä Hestvikenin miehet olivat vetäneet purjealuksiaan teloja pitkin keväisin ja syksyisin, oli lahonneita hirrenpäitä rantakivillä. Näytti siltä kuin alhaalta vedenrajasta ylös kallioiden väliseen pikku aukeamaan olisi kulkenut kaarnasilta.
Tuli sitten kristinusko tapoineen Norjaan; Pyhä Olav oli kieltänyt kansaa lähtemästä viikinkiretkille. Miesten tuli uskoa, vaikka väkipakolla, ettei Jumala salli kenenkään ryöstää lähimmäistään, vaikka tämä olisi vierasheimoinen. Hestvikenin miehet kävivät kaupparetkillä ja olivat sitä paitsi ammoisista ajoista harjoittaneet laivanrakennusta. Vielä Olav Ribbung oli parhaassa miehuuden iässään pitänyt talossa aseseppää, ja rakennettuaan talonsa uudelleen birkebeiniläisten hävityksen jälkeen kartanorakennuksesta ranta-aittoihin asti hän oli pystyttänyt kodan, kaksi kala-aittaa ja pirtin, jotka seisoivat paikallaan laiturin ääressä tänäkin päivänä.
* * * * *
Parin tunnin soutumatkan jälkeen Haugsvikistä, käräjäpaikasta, etelään vuonoa pitkin saavutaan korkean harjanteen kohdalle; suurta, punaisenharmaata vuorenvönkälettä, joka työntyy äkisti kauas ulos vuonoa kohti ja jota saattaa kiivetä sangen korkealle, kutsutaan Häräksi. Kallionokan takana on Hestvikenin lahti, pieni, kapea, ahdas poukama. Sen pohjoispuolella suistuu tunturi Härkä, jyrkästi veteen, ja sen alla on pimeä ja pohjaton syvyys. Ylhäällä Härän hartioilla kasvaa harvaa, tuulen harittamaa honkametsää, joka tihenee huipulla — ja veteen työntyvä kallionlonka on kuin jalka, jonka tuo matala, pitkin pohjoista rantaa ja Hestvikenin, eli myös niin kutsutun Kverndalenin, poikki ulottuva harjanne on potkaissut siihen; siitä se jatkuu yhä kirkonkylää kohti. Laaksossa se seisoo äkkijyrkkänä seinänä joen äyräällä; laakson läpi virtaa näet pieni joki, joka laskee mereen poukaman pohjassa. Siinä versoo lehtimetsää, ruohoa ja kukkia rehevänä louhikon halkeamissa, ja harjanteen laella on sankka kuusikko, joka muuttuu tasangolla lehtimetsäksi; siinä näkyi yhä vielä myös runsaasti tammia, jotka kuuluivat Hestvikenin alueeseen.
Lahden eteläpuolella viettävät kalliot mereen paljon loivempina ja matalampina; niiden koloissa kasvaa tuulen tuivertamaa katajaa ja orjantappuravarsikkoa, ja paikoitellen on pieniä kuivettuneita ruohopälviä. Mutta äkkiä tunturi kohoaa kohtisuorasti ilmaan kääntäen jyrkän, miltei alastoman, mustanpuhuvan kyljen kohti pohjoista, ja tämän jyrkänteen alla, jota kutsutaan Hevoseksi, sijaitsee Hestvikenin talo jokseenkin korkealla pohjoisen puolella. Rannasta kartanoon johtava polku kulkee talon äärimmäisen pellon laitaa ja on hyvin jyrkkä. Kauempana rannasta on hyvää multaista maata mäkien syrjissä, ja kuivuus haittaa täällä vähemmän peltoja ja niittyjä kuin monin paikoin muualla Oslon vuonon varrella, sillä Hevosen laidoista pulppuaa monta vuoripuroa, ja kauempana Kverndalenissa on liiankin vetistä. Mutta melkein kaikki Hestvikenin maat ovat laakson eteläpuolella, vasten pohjoista.
Hestvikenin talo oli rakennettu siten, että rakennukset seisoivat kahdessa rivissä pitkän pihamaan molemmin puolin, josta kaikkialla pisti esiin paadenselkiä. Tämän kallioriutan ja Hevosen välissä oli alava notkomaa, jonka tunturin laidasta tihkuva vesi piti kosteana, ja tällä puolen pihaa oleva rakennusrivi oli siitä syystä vajonnut ja ränsistynyt; vuonon puoleinen alin hirsikerta oli lahonnut; sisällä oli vetoista, ja kosteus ahdisti sekä ylhäältä että alhaalta; mutta kesäisin kasvoi rakennusrivin takana nokkosia ja rikkaruohoa melkein katon korkeudelle. Talli, navetat ja pari varastoaittaa sijaitsivat tällä puolen.
Rannan puolella, pihamaan pohjoispäässä, olivat asuinrakennukset, kota ja makuuaitat. Yhteen suuntaan sulki Härkä katseelta tien, mutta jos kulki pihan läntiseen päähän, näki lahden yli Hudrheimiin asti sekä etelään kauas Foldenin taakse. Jo entisaikoina olivat Hestvikenin isännät vainon aikoina pitäneet vartiota taempana tunturilla, Härän yläpuolella; siellä oli vieläkin multamaja, missä vartiomiehet olivat levänneet vaihtaessaan vartiovuoroja.
Ylinnä pihaton päässä, niittyjen laidassa, hyvän matkaa erillään taloriveistä oli riihi, ja se oli ainoa Hestvikenin entisistä rakennuksista. Se oli suunnattoman suuri ja tanakkatekoinen, jättiläishirsistä veistetty. Toiset rakennukset olivat pieniä ja miten kuten kokoonkyhättyjä. Olav Ribbungin oli ollut vaikea saada taloaan pystyyn palon jälkeen, hän oli kärsinyt raskaita vaurioita ranta-aittojen palaessa täysine varastoineen, ja siihen aikaan oli tilanherrojen usein vaikea saada perityksi veronsa vuokramiehiltään. Mutta laaksossa tiedettiin Hestvikenin vanhojen rakennusten olleen suuria ja komeita. Siellä oli ollut muuan pirttirakennus, joka oli tehty pystyhirsistä ja katettu paanuilla kuten kirkko; kaksi riviä kauniisti veistettyjä pylväitä kannatti kattoa sisältä, ja sen kerrottiin olleen runsain veistoksin ja maalatuin kuvin koristetun. Ja talossa oli ollut erityiset korukudokset, joita käytettiin juhlina: siniraitaiset matot ja seinävaatteet, joilla verhottiin kaikki seinät kattoa myöten; ne olivat punaisesta villakankaasta ja kauniisti kirjaellut. Noita seinävaatteita oli jäljellä vielä kaksi kappaletta — toinen oli lahjoitettu kirkolle ja toinen oli talossa; jälkimmäinen oli niin pitkä, että se ulottui peittämään uuden tuvan molemmat pitkät seinät ja päädyn ja sittenkin kuuluu osa siitä joutuneen hukkaan — ja siitä saattoi ymmärtää vanhan tuvan ja Olav Ribbungin tuvan koon eron. Muuten ei entisestä ihanuudesta ollut kuitenkaan jäljellä kuin veistoksin koristettu kamanalauta, minkä erään Olavin miehen sanottiin kiskoneen irti suojakseen, juostessaan ulos palavasta tuvasta. Uudessa tuvassa tuon laudan paikka oli kamarin oven suussa.
* * * * *
Olav Auduninpoika muisti sen vielä astuessaan omaan tupaansa, jota hän ei ollut nähnyt seitsenvuotisesta lapsesta asti. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut tuota kuvaa tai tiennyt muistavansa sitä, — mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat siihen, saapui muisto kuin viri, joka kulkee yli vedenpinnan tummentaen sen: se oli hänen lapsuutensa lauta. Siihen oli veistetty miehen hahmo käärmeiden keskelle, jotka peittivät pinnan kiemuroillaan, ympäröivät hänen vyötäisensä ja jäsenensä, yhden purressa häntä sydänjuureen. Hänen jaloissaan oli harppu — kuva tarkoitti kai Gunnar Gjukenpoikaa käärmetarhassa.
Tuo lauta oli tuvan ainoa kaunistus, muutoin se ei ollut missään suhteessa toisenlainen kuin tavallisen talonpoikaistalon pirtti; neliskulmainen suoja, josta osa oli erotettu lautaseinällä, niin että itäpäähän jäi kaksi pientä kamaria sekä porstua pihalle vievän oven eteen, rakennuksen ylimpään päähän; ovi oli turvallisuuden vuoksi sijoitettu kauimmaksi rannasta. Toisella päätyseinustalla, kauimpana ovesta oli kaksi sänkyä, joita erotti poikkipenkki, ja molempien pitkienseinien vierustaa kulki multapenkki. Irtainta kalustoa ei ollut muuta kuin pari kolmihaaraista jakkaraa — ei edes juomapöytää porstuan oven vieressä, reikätuolia tai oluenpanopenkkiä. Pohjoisella pitkälläseinällä riippui tosin pöytälauta, mutta sitä ei ollut varmaan otettu alas montakaan kertaa Olav Ribbungin kuoltua.
Kamarissa oleva sänky oli tarkoitettu isäntäväelle. Mutta Olav Auduninpoika pyysi vanhaa sukulaistaan Olav Ingolfinpoikaa pitämään entisen makuusijansa, hän saattoi itse nukkua tuvan etelänpuoleisessa sängyssä — hän oli nukkunut siinä lapsena.
Hänen ei tehnyt mieli muuttaa kamariin. Nähdessään pikimustan komeron oviaukon hän tunsi itsessään aivan kuin lapsuudenaikaista kauhua tuota mustaa kitaa kohtaan. Siellä oli nukkunut hänen isänsä isoisä mielipuoline poikineen, ja kun Likaparta sai kohtauksensa, sidottiin hänet kiinni, ja hän reuhtoi ja mölisi ja viskelehti köysissään lattialla pimeässä. Lapsi ei ollut pelännyt kovin pahasti, hän oli tuntenut vain jonkinlaista tyyntä kauhua, sillä Likaparran kohtauksiin hän oli tottunut varhaisimmasta lapsuudestaan, eikä tuo hullu ollut tehnyt pahaa kenellekään milloinkaan; hänet sidottiin kiinni vain siksi, ettei hän vahingoittaisi itseään. Mutta vapaaehtoisesti poikaa ei ollut saatu koskaan kamarin läheisyyteen — siellä haisi sitä paitsi aina hirvittävästi; löyhkä huokui vastaan oviaukosta, kun meni sinnepäinkin. Isä ja Aasa, iäkäs palvelusvaimo, koettivat kyllä pitää siivossa hullun komeron, mutta se oli vaikeata, kun siellä oli niin pimeä. Hänelle muutettiin olkia niin usein kuin varat sallivat ja sirotettiin aika ajoin tuoretta multaa lattialle, niin että ukko Olavin toisinaan täytyi antaa lapioida sitä pois, koska kamarin lattialle muodostui kokonaisia vuoria. Mutta tämä kaikki auttoi kovin vähän.
Olav muisti nyt elävästi nuo kaksi vanhusta, jotka hän oli nähnyt kamarin ovessa. Kun hullulla oli ollut kohtauksensa ja hän oli raivonnut itsensä uuvuksiin ja tullut taas levolliseksi, talutti hänen isänsä hänet ulos päivänpaisteeseen, jos ilma salli.
Etumaisena astui vaari sisään — hänellä oli jättiläisvartalo, paksu, pitkä tukka ja koko rinnan peittävä parta, jossa oli vielä yhtä paljon mustaa kuin valkoista. Hän auttoi poikasen ulos perästään pitäen kättään hänen kaulallaan ja taivuttaen hänet kumaraan, jottei hän satuttaisi päätään ovenkamanaan. Hullulla ei näet ollut ymmärrystä väistää mitään, vaan hän kulki päin kaikkea.
Torgils Likaparta näytti pieneltä, sillä hän oli kokoonkutistunut ja kumarainen. Koko hänen päänsä oli karvainen; parta alkoi jo silmien vaiheilta. Ja koko tuo takkutukko oli täynnä kuivanutta likaa ja oli harmaankeltainen; keskeltä näkyivät kaameasti tuijottavat suuret silmät, kirkkaan vihertävät kuin merivesi, valkuainen verestävänä, sekä nenä, joka oli pieni ja kaunismuotoinen, mutta punainen, sillä hän oli palelluttanut sen kerran päästessään karkaamaan ulos talviyöhön isänsä huomaamatta. Mutta ukko Olavin pestyä hänet saunassa lipeällä ja hiekalla sekä suittua hänen tukkansa hohti Torgilsin likainen pää hopeanvalkoisena ja pehmeänä kuin suovillatukko. Torgils oli paljon vanhemman näköinen kuin isänsä.
Ukko Olav ruokki häntä kuin lasta. Väliin hänen täytyi ravistella ja lyödäkin Torgilsta, saadakseen hänet avaamaan suunsa, väliin toinen taas ei tahtonut sulkea sitä, vaan istui liikkumatta päästäen ruoan valumaan partaansa. Liharuokaa ja muuta kovempaa särvintä sai isä hänet joskus ottamaan siten, että työnsi sen pieninä paloina Torgilsin suuhun ja vei päänsä aivan hänen silmiensä eteen purra louskuttaen tyhjää, ylös ja alas, kaikin voimin, — jolloin mielipuoli saattoi ruveta matkimaan häntä ja purra hänkin.
Aasa huokasi sitä katsoessaan. Hän oli oikeastaan nuoren Olavin kasvatusäiti, ja poika nukkui hänen sängyssään. Mutta Aasa huolehti eniten Likaparran paimentamisesta ja hoitamisesta, kuten vaarikin. Koli, vanha talon renki, oli ainoa, joka piittasi Olavista. — Muita kuin nämä neljä ihmistä ei talossa ollut asunut, mikäli Olav muisti. Joku tuli joskus talon töihin, liikkui kartanolla ja alhaalla laiturilla. Luultavasti Hestviken oli alkanut rappeutua jo noina vuosina. Ja jäätyään Olav Ingolfinpojan hoitoon, sen rappeutuminen kävi yhä ilmeisemmäksi.
Talonhoito ei ollutkaan koskaan ollut pääasia Hestvikenissä. Mutta yhtä vähän kuin Olav Ribbung viimeisenä elinvuosinaan oli Olav Ingolfinpoika käyttänyt merta sillä tavoin kuin sitä oli käytetty täällä miesmuistoisista ajoista asti. Sitten joutui kartanon oikea omistaja maanpakoon ja talon suuret laivat menetettiin kuninkaan voudeille. Olav Ingolfinpoika ei ollut jaksanut hankkia uusia eikä kohottaa talon karja- ja hevoskantaa.
Olav ymmärsi, että perintö, jonka hänen isänsä, Audun Ingolfinpoika, oli jättänyt hänelle kuollessaan, oli aikoinaan ollut hyvin suuri, joten hän oli ollut aika rikas tietämättä sitä itse ja Steinfinnin ottamatta siitä selkoa. Mutta jo ennen hänen maanpakoon joutumistaan oli omaisuus vähentynyt tuntuvasti, ja nyt hän ei omistanut muuta kuin suvun perintötilan ja pari kartanoaluetta sisämaassa sekä Hudrheimissä, vuonon toisella puolen. Sen emätilan, jonka hän omisti Elvesysselissä isoäitinsä jälkeen, hän oli myynyt järjestäessään rauhanhintaa ja tapporahoja Einar Kolbeininpojan murhasta; mutta hänellä oli vielä niin paljon saamista rahassa Dragsmarkin munkeilta, jotka olivat suurimmat ostajat, että hän saattoi hankkia itselleen varusteet merenkulun käyntiinsaattamiseksi jälleen.
Eikä näihin aikoihin asunut montakaan isäntää Oslon-vuonon varrella, joilla olisi ollut jakamaton ja täydellinen omistusoikeus perintötiloihinsa. Suuret alat talonpoikien maita oli joutunut mahtavien lääniherrojen, kuninkaan tai kirkon valtaan. Olav Auduninpoika kuului siis kuitenkin kotiseutunsa varakkaisiin ja huomattuihin miehiin — ja hänet otettiin vastaan asiaankuuluvalla arvonannolla, kun hän nyt viimeinkin palasi sukukartanoonsa.
Ihmisten mielestä hän oli käyttäytynyt kuten ylevämielinen mies ottaessaan haltuunsa omaisuutensa vanhuksen käsistä, joka oli ollut hänen holhoojansa ja hoitanut niin huonosti tehtävänsä. Kukaan ei ollut kuullut Olavin valittavan sitä, ja hän osoitti kaimalleen pojan kunnioitusta. Ja kun muutamat tahtoivat tietää, mitä hän oikein ajatteli, sekä kysyivät, missä kunnossa hän katsoi asiainsa olevan, hän vastasi miettivästi: "Eivät suinkaan hyvin." Mutta toisinkaan ne eivät olisi voineet olla — häntä itseään kohdanneen tuomion vuoksi ja kun talo jo sitä ennenkin oli ollut semmoisessa kunnossa, ettei Olav Ingolfinpojan kaltainen rampa kyennyt saamaan siitä kalua. Olav Puolipapin toinen jalka oli näet ollut poikki ja jäykistynyt aivan vinoksi, jalkaterä ulospäin. Hän ontui pahasti eikä voinut liikkua ilman sauvaa, ja hänen oli hankala istua hevosen selässä ja veneessä kankeine harajalkoineen.
Olav Ingolfinpoika oli hyvän joukon päälle seitsemänkymmenen ja vielä vanhemmalta hän näytti, suorastaan ikivanhalta. Hän oli pitkä, laiha ja köyryselkäinen; hänen kasvonsa olivat kapeat ja hienojuonteiset ja hänellä oli kaunis, käyrä nenä — nuoremmasta Olavista tuntui, että kaima muistutti varmaan hänen isäänsä. Mutta Olav Ingolfinpojan pää oli aivan kalju, silmät olivat verestävät ja tihruiset, ja iho riippui velttoina kurttuina silmien alla, sisäänvajonneilla poskilla ja leuan alapuolella. Kipeää jalkaa hän hoiteli koiran- ja kissannahoilla ja monilla voiteilla. Siitäkö lienee johtunut vai muusta, että häntä seurasi outo haju, aivan kuin hiiren haju; ja hiiren haju oli hänen komerossaankin.
Hän oli Olav Ribbungin kaksoisveljen, Halvardin-kirkon papin, Ingolf Olavinpojan poika. Kun tuli käsky, että Norjan pappien tuli elää naimattomina, antoi Ingolf-pappi vaimonsa lähteä kotiinsa siihen Soleyarin taloon Tveitiin, jonka hän oli saanut tämän mukana, ja kaikki muut lapset seurasivat äitiään paitsi nuorin poika, Olav. Hänestä oli myös aiottu pappia ja hän oli jo vihitty diakoni, kun sattui onnettomuus, joka teki hänet rammaksi. Mutta hän oli aina puhdastapainen, ja ihmisten mielestä hän ymmärsi niin monia asioita, että jotkut pitivät häntä oppineempana ja hurskaampana kuin omaa seurakuntapappiaan. Varsinkin kun joku oli nähnyt vainajien haamuja tai muita kummituksia taikka kun he arvelivat jonkun sairauden aiheutuneen noituudesta ja pahojen henkien villityksestä, hakivat he apua Olav Puolipapilta, sillä hän ymmärsi sellaista paremmin kuin kukaan.
Olav Auduninpoika liittyi heti kaimaansa — ensiksikin siksi, että tämä oli hänen lähin omaisensa ja ensimmäinen mies isän puolelta, jonka hän oli tavannut. Oli kummallista kulkea täällä tietäen, että tämä oli hänen sukutilansa ja tämä seutu hänen synnyinseutunsa. Tässä hänen oli elettävä loppuikänsä — ja hän olisi kasvanutkin täällä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut niin erilainen kuin muiden nuorten miesten. Hänet oli kohtalo viskannut kauas kotoa jo pikku lapsena, ja sen jälkeen hän oli ollut koditon ja juureton kuin virrassa uiva puu.
Nyt hän oli palannut synnyinsijoilleen. Moni paikka sisällä ja ulkona tuntui kyllä hänestä tavallaan tutulta, mutta kaikki oli sentään hyvin toisenlaista kuin hän oli muistanut. Hestvikenin myllyn hän muisti hyvin sinne tullessaan, mutta koko lahden toinen ranta — Härkä ja metsäinen harjanne oli kadonnut kokonaan hänen mielestään, eikä hän voinut muistaa kosteata, autiota ja lehtipuita kasvavaa jokilaaksoakaan. Hän ei ollut varmaan milloinkaan tiennyt, miltä lahden pohjoispuolella näytti, — oli kai luullut, että sielläkin oli viljelysmaita ja asumuksia, kuten Mjøsenin varsilla. Hestvikenistä ei näkynyt yhtään ihmisasuntoa.
Taloon kuuluvat rakennukset hän oli muistanut paljon suuremmiksi. Ja kallioiden välissä oleva soinen notko oli hänen mielestään ollut kuin kokonainen laakso monine merkkipyykkeineen — suurine siniseen vivahtavine kivineen, joiden päällä hänen oli ollut tapana loikoa ja pensasryhmineen, joihin oli voinut piiloutua. Ja nyt hän myös näki, että pieni hiekkaranta oli korkeintaan puolensadan aikamiehen askeleen pituinen. Talon lähellä olevaa maakuoppaa, missä hän oli paistattanut päivää, hän ei löytänyt ollenkaan — ehkä hän muisti riihen itäpuolella olevaa pikku kuoppaa, joka nyt kasvoi pajua ja leppää. Eräästä pihapaaden halkeamasta hän oli kerran löytänyt ihmeellisen, lumivalkoisen sormuksen — se oli kai ollut linnun tai kalan selkänikama, josta ruodot olivat katkenneet, tuli hän äkkiä ajatelleeksi. Mutta silloin hän oli pitänyt sitä ihmeellisenä aarteena, säilyttänyt sitä huolellisesti ja kaivellut sen jälkeen monesti kallionrakoja löytääkseen enemmän samanlaisia. — Tuntui kuin hän olisi muistellut unia — hän muisti katkelman sieltä, toisen täältä — ja aina väliin hän koki uinuvan kauhuntunteen, kuten pahasta unesta herätessä muistaa vain ilkeän tuntemuksen, ei muuta.
Hän tarttui kaikkeen, mikä saattoi ravistaa hänet hereille tästä häilyvästä unen ja varjojen sekaisesta olotilasta ja saisi hänet tuntemaan Hestvikenin omaksi taloksi, maat ja mannut omaksi perintökamaraksi — tajuamaan että Härkä ja harjanteen laidoilla kasvava metsä oli kaikki hänen omaansa. Ja hänestä oli mieluista ajatella, että hän nyt asui saman katon alla sukulaisen kanssa, oman isoisänsä lihallisen serkun kanssa, joka oli tuntenut kaikki suvun miehet ja naiset vaarin, Olav Ribbungin, miehuusajoista asti. Istuessaan iltaisin juomassa kumminsa kanssa ja vanhuksen kertoessa heidän edesmenneistä sukulaisistaan tunsi Olav yhteenkuuluvuutensa isänsukuunsa tavalla, jota hän ei ollut osannut aavistaa ollessaan Tanskassa äitinsä sukulaisten parissa.
Ja häntä veti vanhuksen luokse kuulemansa siitä, että Olav Papinpoika oli niin hurskas ja oppinut. Näinä viikkoina, odottaessaan aikaa, jolloin hän voisi lähteä pohjoiseen Ingunnia noutamaan, tuntui hänestä tavallaan siltä, kuin hän olisi selvitellyt välejään Jumalan kanssa.
Hän ymmärsi täydelleen, ettei hänen ollut oleva helppo osoittaa täyttä mielenmalttia ja iloista naamaa tullessaan Bergiin päättämään Haftorin kanssa tekemäänsä sopimusta ja ottamaan vastaan Ingunnia vaimokseen Steinfinninpojilta. Mutta ei voinut olla toisin — ja omakseen hän tämän tahtoi kaikesta huolimatta — ja niin hänen kaiketi täytyi olla kuin muina miehinä. Mutta hän ei voinut estää lapsuusmuistoja sukeltamasta esiin — turvallista varmuutta siitä, että he kuuluivat yhteen ja että heidän oli aina oltava toistensa luona. Mahdollisuus, että jokin saattoi tulla erottamaan heitä, oli ollut niin kaukana kummankin ajatuksista, ettei se ollut saanut heidän sydämessään syntymään erikoisempaa iloa tai ihmetystä — he olivat pitäneet päivänselvänä asiana, että heitä odotti se osa, joka heille oli määrätty. Näin aina siihen kesään asti, jolloin he toisiinsa kietoutuneina olivat joutuneet pois lapsuuden ja viattomuuden mailta, säikähtyneinä mutta ilon huumaamina siitä uudesta sulon tunteesta, jonka he olivat löytäneet toinen toisessaan — olipa sitten oikein tai väärin, että he olivat antautuneet siihen. Silloinkin kun hän heräsi pelkäämään ja uhmaamaan kaikkea ja jokaista, joka yritti tarttua heidän kohtalonsa kulkuun, oli hän ollut varmasti vakuuttunut siitä, että he kaksi lopulta saattaisivat asiansa voittoon. Tuollaiset hetket saattoivat vallata Olavin mielen yhtäkkiä, ja tuska viilsi häntä kuin puukonpisto. Nyt tuo uni oli toteutumassa — mutta toisin kuin hän oli ajatellut. Ja kun hän muisteli itseään sellaisena kuin oli silloin, tuntui hänestä kuin hän olisi ajatellut jotakin toista ihmistä, jonka hän oli tuntenut — sellaista rajattoman luottavaista nuorukaista, jota hän sääli ja halveksi, mutta myös kadehti kirvelevin sydämin — lasta, joka ei ollut ymmärtänyt petosta, ei ymmärtänyt, että hän itse saattaisi pettää tai joutua petetyksi. — Mutta tuolle sydämen kirvelevälle tunteelle hän tiesi yhden ainoan neuvon — hänen täytyi salata haavansa, niin ettei kukaan, viimeksi Ingunn, saisi aavistaa sen olemassaoloa.
Nämä ajatukset saattoivat vallata hänet kesken kaiken hänen puhellessaan toisen Olavin kanssa, ja silloin hänen puheensa keskeytyi. Vanhus tuskin huomasi sitä, jatkoi vain puhettaan nuoremman jäädessä tuijottamaan eteensä kasvot kovina ja sulkeutuneina — kunnes vanhempi Olav kysyi häneltä jotakin, jolloin hän huomasi, ettei hän ollut kuullut sanaakaan toisen puheesta.
Mutta hän valmistautui kantamaan taakkaa, joka hänen oli sälytettävä päälleen — valittamatta, jos Jumala tahtoisi kurittaa häntä kovakouraisesti tulevina vuosina. Sillä tavallaan häilyi hänen mielessään alati muisto hiihtoretkestä ja karjatuvalla vietetystä yöstä — hänen oli vain niin mahdotonta ajatella, että murhamiesoli hän itse. Hänestä tahtoi väkisin tuntua, kuin hän olisi ollut vain osallisena kahden vieraan miehen välien selvittelyssä. Mutta hän seoli, hän tiesi sen merkillisen välinpitämättömällä tavalla, ja synti olihänensyntinsä. Murha ei itsessään suinkaan ollut kovin suuri synti: hän ei ollut houkutellut toista väijytykseen, mies oli itse keksinyt koko retken ja oli kaatunut ase kädessä — ja orjillakin kuuluu ennen olleen oikeus kostaa vaimonsa kunnia; se oli miehen oikeus ja velvollisuus niin Jumalan kuin ihmisten lakien edessä.
Tuo häntä seurasi —.
Ja hänestä tuntui kuin hän olisi tarjonnut Jumalalle vaihtokauppaa, suoristaessaan selkänsä ja valmistautuessaan kantamaan Ingunnin onnettomuuden painoa. Jos se kävisi raskaaksi, ei kukaan ollut koskaan saava nähdä sitä. Ja hän tahtoi elää hurskaasti ja jumalaapelkääväisesti tästä hetkestä alkaen — mikäli se oli mahdollista miehelle, joka kantoi mielessään ripittämätöntä syntiä: hän tahtoi harjoittaa oikeutta ja kohtuutta lähimmäistänsä kohtaan, olla armelias köyhille, suojella hylätyitä ja turvattomia, kunnioittaa Jumalan huonetta ja seurakuntansa pappia sekä antaa kirkolle kaiken, mitä hän oli velvollinen antamaan, rukoilla jokapäiväiset rukouksensa hartaudella ja mieleensä painaen, lukea Misereren usein ja sanoja punniten. Hän tiesi saaneensa liian vähän kristinuskon opetusta kasvuaikanaan — veli Vegard oli tehnyt parastaan, mutta hän kävi Frettasteinissä kerran, pari vuodessa, ja jäi taloon noin viikoksi; mutta häntä lukuun ottamatta ei siellä ollut ketään, joka edes olisi kuunnellut, lukivatko lapset rukouksensa joka päivä. Ja sen hyvän opin, minkä hän oli saanut Torfinn-piispan luona, oli käynyt samoin kuin Raamatun kertomuksessa — nisujen joukkoon oli kylvetty niin paljon ohdaketta ja juolanjuuria niinä vuosina; jolloin hän oli kiertänyt maailmaa, että nouseva oras oli tukehtunut rikkaruohoihin. Ensi kertaa Olavin mielessä liikahti aivan kuin katumus Einar Kolbeininpojan murhan johdosta: hän oli katunut sitä siksi, että se oli ollut huono palkka Torfinn-piispan hyvyydestä ja siksi, että se oli pahin onnettomuus, mihin hän saattoi joutua, kun asiat kerran olivat sillä kannalla — niin, ja koska hän tiesi, että hänentäytyikatua, koska se olisynti, vaikkei hän itse voinutkaan ymmärtää, että se oli niin kovin syntistä. Nyt hän alkoi aavistaa, että tuossa Jumalan käskyssä, ettei saanut tappaa, oli syvempikin tarkoitus ja viisaus kuin vain se, mitä hän oli luullut: Jumala ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa. Käskyyn kätkeytyi myös huolenpito murhaajasta — hänkin avasi sielunsa monenlaisille pahoille voimille, jotka nyt voivat ryhtyä odottamattomiin hyökkäyksiin.
Saattoi siis olla hyödyllistä asua yhdessä Olav Puolipapin kaltaisen hurskaan miehen kanssa; hänen sukulaisensa osasi varmasti antaa hänelle hyödyllistä ohjausta monessa suhteessa. Esimerkiksi katumusveisuissa — hän oli oppinut koko joukon sellaisia Asbjørn Allfeitiltä ja Arnvidilta Hamarissa, mutta oli unohtanut enimmät.
* * * * *
Olav kutsui naapurit tuliaiskesteihin ja ilmoitti heille, että vaimo, jonka hän oli tuova taloon, oli Steifinn Torenpojan tytär, hänen kasvatussisarensa, jolle hänet oli kihlattu heidän lapsena ollessaan. Heti kun hän ehtisi kotiutua hiukan ja päästä perille oloistaan, hän lähtisi takaisin Ylämaahan noutamaan vaimoansa. Mutta hän ei maininnut mitään siitä, olivatko häät jo olleet, vai tulisivatko ne vasta vietettäviksi täällä, eikä hän pyytänyt mukaansa saattomiehiä seudulta, vaikka hänen sukulaisensa ei kyennyt seuraamaan häntä. Ihmiset huomasivat pian, että Hestvikenin nuori isäntä oli hieman umpimielinen ja tiesi minkä verran ilmaisi — eikä hänestä saanut irti juuri sen enempää kyselemälläkään.
Olav oli miettinyt paljon, oliko hänen sanottava, että oli myös lapsi. Ehkä olisi helpompaa, jos puhuisi etukäteen. Mutta hän ei jaksanut tehdä sitä. Ja sitten hän ajatteli, että lapsihan saattoi olla kuollut. Se oli kyllä elänyt syntyessään — mutta rintalapset kuolivat helposti, oli hän kuullut sanottavan. Tai ehkä he keksivät jonkun keinon — voisivat esimerkiksi antaa sen kasvatettavaksi matkan varrella. Sen, mitä hän ensi hädässään ja hämmennyksessään oli puhunut lapsen ottamisesta omiin nimiinsä, hän nyt huomasi järjettömyydeksi. Hän ei ymmärtänyt mistä oli keksinyt sellaisen ajatuksen — äpärän ottamisen sukuun. Jos se edes olisi ollut tytär, olisi sen voinut vaikka panna luostariin, eikä kukaan olisi joutunut kärsimään vääryyttä siitä, että hän oli omistanut sen itselleen mutta tämä oli poikalapsi. Hän oli ollut kuin mieletön tuskasta ja suuttumuksesta. Mutta hän tunsi kuitenkin olevansa velvollinen ottamaan vastaan lapsen, jos äiti tahtoisi pitää sen luonaan. Se asia sai järjestyä kuten oli määrätty. Oli turha kutsua onnettomuutta ennen kuin se oli kohdalla.
Kuitenkin hän eräänä päivänä kiipesi pienelle ullakolle, joka oli kamarin ja porstuan yläpuolella. Hän oli tullut ajatelleeksi, että lapsi hoitajineen saattoi asua siellä, jos Ingunn tahtoi tuoda pojan taloon. Olav Ribbungin tyttäret olivat nukkuneet tuossa luhdissa neitoineen. Mutta oli ikuisuus siitä, kun se oli ollut nuorten naisten olosijana. Vähintään kahdenkymmenen vuoden pölyt ja lukinverkot olivat saaneet rauhassa levittäytyä sinne, ja suoheinä rapisi ulos sängystä, kun hän tarkasti mitä siihen oli kasattu. Päädyn puolella oli parit kangaspuut ja pöydänkannatuspukit sekä kirstu, johon oli kaiverrettu vaakunakuvia, mistä hän ymmärsi sen kuuluneen äidilleen. Hän aukaisi sen: pohjalla oli rukinpyöriä, mertoja, karttoja ja pieni lipas. Lippaan sisällä oli kirja ja valkea, pellavakankainen kapalovaate — nähtävästi ristiäismekko, johon hänet itse oli puettu, kun hänet nostettiin ylös kastemaljasta. Hän jäi hetkiseksi kyykkyasentoon kiertäen vaatteen koruompeleista laitaa sormiensa välissä.
Kirjan hän vei mukanaan alas ja näytti sen Olav Puolipapille. Mutta vaikka tämä aina oli antanut ymmärtää osaavansa lukea ja kirjoittaa kuin hyväkin pappi — paljon paremmin kuin Sira Benedikt, seurakuntapappi — ei hän kuitenkaan saanut paljonkaan selvää Cecilia Bjørnintyttären psalttarista. Olav istui illalla sitä tutkien; siinä oli pieniä kuvia kappaleen alkukirjainten kohdalla, ja hienoja punaisia ja vihreitä viivoja suikerteli sivuja pitkin. Levolle mennessään hän hautasi kirjan sänkyynsä pieluksen alle, ja sinne se sai jäädä.
Muutamaa päivää ennen kuin Olav oli aikonut lähteä pohjoiseen tuli Hestvikeniin köyhä vaimo, joka tahtoi puhua Olav-isännän kanssa. Tämä lähti ulos eukon luokse. Tällä oli tyhjä säkki olalla, josta Olav ymmärsi hänen asiansa. Eukko tervehti ensin Olavia itkevällä äänellä — ilosta, väitti hän: oli niin hauska nähdä talon oikea isäntä tuvan ovella, "ja sinusta on tullutkin niin kaunis ja muhkea mies, Olav Auduninpoika — olisipa Cecilian kelvannut katsella poikaansa — ja sinusta puhutaan hyvää kylällä, Olav. Ja niin minä ajattelin, että lähdenpähän katsomaan — minä olin ensimmäisiä, jotka näkivät sinut maailmassa, sillä minä palvelin siihen aikaan Skildbreidissä ja olin Margretin, emäntäni matkassa, kun hän tuli auttamaan äitiäsi — ja minä sain olla sinua kapaloimassa.
"Oletko tuntenut äitini?" kysyi Olav, kun eukko hetkeksi pysähtyi henkäisemään.
"Kävihän hän kirkolla jonkun kerran alussa Audunin tuotua hänet tänne, mutta talvemmalla hän tuli niin kivuliaaksi, ettei häntä näkynyt ihmisten ilmoilla — tupa, missä hän asui, oli liian kylmä, sanoi hänen palvelusneitonsa, ja viimein hänen täytyi muuttaa toiseen tupaan vanhusten luo, kun siellä oli lämpöisempi. Torgils oli niin raivo sen talven ja kevään. Muistan hänen pitäneen kovaa mökää sinä yönä, jolloin sinä synnyit, ja sillä kertaa kesti raivopäätä kokonaisen viikon — Cecilia pelkäsi häntä niin kauheasti, makasi vavisten vuoteessaan, eikä Audunkaan saanut häntä rauhoittumaan. Sepä se taisi tehdäkin hänestä lopun — ja sitten se, että hän oli asunut liian kylmässä. Audun kantoi hänet ylös aitan parveen kun ilma lämpeni; hän huomasi, että Cecilian oli vaikea asua tuvassa hullun luona — mutta hän kuoli pian. Sinä taisit silloin olla yksikuinen."
Eukko kertoi nimensä olevan Gudrid ja asuvansa siinä mökissä, jonka Olav ehkä oli huomannut ratsastaessaan kirkosta itään — soiden pohjoislaidassa, juuri ennen kuin tie kääntyy ylös Rynjuliin. Hänet oli naitettu pieneen taloon Saanan puolelle, hyvälle ja arvossapidetylle talonpojalle, mutta hän oli jäänyt lapsettomaksi. Ja kun mies sitten kuoli ja hänen veljensä muutti taloon vaimoineen eikä hän tullut toimeen heidän kanssaan, hän meni tälle Bjørnille, jonka kanssa hän nyt oli naimisissa. Hullummin hän ei olisi voinut tehdä. Bjørn ei ollut mikään köyhä mies siihen aikaan; kun he löivät yhteen omaisuutensa, oli heillä varoja yllin kyllin. Bjørn oli leski ja hänellä oli vain yksi tytär, ja heistä liitto oli sopiva: Gudrid oli alkanut taas kaivata miestä ja sitten hän tahtoi lapsia. Ja se olikin ainoa toivomus, mikä täyttyi — hän sai kahdeksan kappaletta, joista viisi oli elossa. Mutta jo ensimmäisenä talvena Bjørn teki miestapon ja joutui maksamaan sakkoja, ja sen jälkeen heidän varallisuutensa hupeni. Bjørn oleksi enimmäkseen vuonon rannalla: pyydysti merisikoja ja hylkeitä ja lintuja, tai kalasti Hvitasteinin Torelle — sillä aikaa kun hän itse istui mökissä lapsilaumoineen tytärpuolen kera, joka oli vihainen ja ilkeä. —
Olav kuunteli kärsivällisesti vaimon sanatulvaa ja käski hänet viimein kanssaan aittaan. Hän oli varannut taloon joka lajia tuliaiskesteihin ja antoi Gudridille runsaasti apua sekä sanoi vielä: "Jos teidän on vaikea selvitä talven yli, niin tule vain meille, muori!"
"Jumala siunatkoon sinua, Olav Auduninpoika — sinä olet ihan kuin äitisi. Noin lempeästi hänkin hymyili ja auttoi aina köyhiä vaivaisia!"
Viimein eukko lähti.
Ketään ei ollut tuvassa kun Olav palasi sisään. Hän jäi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Toinen jalka lieden reunalla, kädet polven ympärillä hän tuijotti pieneen hiilikekoon, joka vielä hehkui — siitä kuului hienoa ritinää ja hajoavat hiilet tuikahtelivat.
Äiti, ajatteli hän, ja muisti sen vähän, mitä oli hänestä kuullut. Äiti oli ollut nuori ja kaunis, sanottiin; hänet oli kasvatettu isoisten tavoin rikkaassa nunnaluostarissa ja hän oli ollut kuninkaantyttären leikkitoveri. Ja kuningattaren rouvatuvasta hänet oli muutettu tähän yksinäiseen taloon, kauas kaikista tuttavista. Näissä köyhissä talonpoikaissuojissa hän oli kantanut Olavia sydämensä alla, kärsinyt vilua ja orpoutta näiden ikäloppujen miesten parissa — hullun, jota hän pelkäsi, ja isännän, joka katsoi karsaasti pojanpoikansa naimista. — Se oli kamalaa.
Hän läimäytti kämmenellään kovasti reittään. Mahtoi olla sietämätöntä olla nainen ja voida niin vähän kohtalolleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi säälinytkaikkianaisia: — silkkiin ja aivinaan puettua äitiään, Gudridia, kerjäläisämmää, Ingunnia — yhtä vähän heidän kaikkien toimitti panna kovaa kovaa vastaan. Ingunn — hänen mieltään viilsi halu ja ikävä — hän muisti tämän hennon, valkean niskan; ihmisraukka oli saanut oppia taivuttamaan ylpeän neitsytniskansa. Ensin hänen tähtensä. Ja nyt hän murtuisi kai kokonaan. Mutta Olav tahtoi painaa hänen päänsä rinnalleen lempeästi ja hellästi ja hyväillä varoen hänen valkoista niskaraukkaansa. Ingunn ei ollutmilloinkaansaava kuulla hänen suustansa sanaakaan onnettomuudestaan, huomata hänen puheestaan tai käytöksestään hänen kantavan kaunaa mielessään. — Tällä hetkellä hän ei tuntenut sellaista tunnetta olevankaan itsessään tuota turvatonta olentoa kohtaan, jonka hän pian saisi haltuunsa — hän tahtoi ainoastaan suojella häntä ja olla hänelle hyvä.
* * * * *
Päivemmällä Olav satuloi hevosensa ja lähti itään, kirkonkylää kohti. Hän ei tiennyt mitä sieltä haki, mutta hänen mielensä oli kumman herkkä sinä päivänä, ja saavuttuaan kirkon luo hän sitoi hevosensa kammitsaan ja lähti kulkemaan kirkkomaan poikki kirkkoa kohti.
Hän laski miekkansa ja hattunsa seinävieruspenkille, mutta tuli sysänneeksi ne maahan viittansa kulmalla. Kolinan synnyttämä kaiku tuntui hänestä pahalta. Ja sisällä oleva valokin oli kumman kelmeä ja vieras, sillä seinät oli juuri kalkittu — niihin piti maalattaman kuvia kesällä.
Audun ja Cecilia lepäsivät ylinnä vasemmassa laivassa, Maarian-alttarin ja kuorin välissä. Olavin polvistuessa heidän haudalleen ja lukiessa rukouksiaan niin hiljaa kuin osasi sattui hänen katseensa kuvaan, jonka kuvamestari oli saanut valmiiksi kuorin viereiselle seinälle. Se esitti pitkää, hoikkaa, viehkeää naista, jolla oli side silmillä ja katkennut ruoko kädessä — ja sen asento ja ilme, jopa tumman puvun värikin olivat sanomattoman alakuloiset. Olav oli nähnyt tuon kuvan kirkoissa usein ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan muistanut kysyä, mitä se merkitsi. Mutta missään muualla ei tuo nainen ollut niin surumielisen näköinen ja kaunis kuin täällä.
Torfinn-piispan sanat orvoksi jääneistä lapsista muistuivat äkkiä hänen mieleensä. Ensi kerran hän tunsi itsensä melkein iloiseksi siitä, ettei ollut vaatinut Ingunnia eroamaan lapsestaan. Tällä hetkellä hän tunsi voivansa ajatella tuota lasta eräänlaisella säälillä. Kun Ingunn kerran oli synnyttänyt sen, täytyi hänen voida suoda sille kasvatus.
Tultuaan kirkonmäelle hän näki papin, sira Benedikt Bessenpojan, seisovan hevosensa luona. Olav tervehti häntä kunnioittavasti, ja pappi vastasi hänen tervehdykseensä suopean iloisesti. Niiden harvojen kertojen perusteella, jolloin oli nähnyt pitäjänsä pappia, Olavia miellytti tämä suuresti. Hän oli arvokkaan ja juhlallisen näköinen — lyhytkasvuinen, hartiakas ja tanakkavartinen. Hänen kasvojaan ympäröi punertava tukka ja parta; kasvot olivat leveät, mutta kaunismuotoiset, piirteet rohkeat ja iho hyvin kesakkoinen. Hänellä oli kirkkaat, siniset, elämänhalua säteilevät silmät. Olav oli tullut siihen käsitykseen, että tässä oli hurskas, ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies — ja hän piti papista siksikin, että tällä oli niin kaunis, vahva ja pehmeä ääni, puhuipa hän tai lauloi.
Aluksi he puhuivat hevosesta. Olav oli tuonut sen Skånesta — se oli seitsenvuotias, iso, karkeatekoinen ja kaunis, muuten valkoinen, paitsi vähän harmaatäpläinen lautasilta. Hän hoiti sitä aina itse, harjasi ja suki, niin että se pysyi puhtaana ja kiiltävänä, sillä hän piti siitä paljon; ja hän iloitsi nyt kuullessaan papin antavan arvoa eläimelle. Sitten sira Benedikt tutki tarkasti valjaita, jotka olivat punaiseksivärjätystä nahasta. Olav salasi hymyn — pappi oli innokas nahan parkitsija ja värjääjä, hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa hommaa. Tuo oli yksi niistä vioista, joista Olav Puolipappi oli moittinut sira Benediktiä — sellainen oli hänen mielestään papille sopimatonta hommaa, sillä siinä täytyi liikutella mitä moskaisimpia aineita vihityin sormin. Tuohon vastasi sira Benedikt, ettei hän luullut sen moskan olevan rumaa Jumalan silmissä, sillä olivathan kädet yhtä puhtaat hänen pestyään ne. Olihan itse Vapahtaja kunnioittanut työntekoa ottamalla piilukirveen ja taltan samoihin siunattuihin käsiin, jotka olivat luoneet ja pelastaneet ihmiset, sekä veistänyt hirsiä pyhän kasvatusisänsä talon edessä. — Hän ei voinut varmaankaan pitää pahana, että hänen arvoton palvelijansa harjoitti tätä jaloa ja vaativaa taitoa.
Pappi pyysi Olavin kanssaan sisään, ja Olav suostui mielihyvin. Olav Ingolfinpoika irvisteli sillekin, että papin talossa haisi kuin markkinasuutarien kojuissa kaupungissa. Mutta tupa oli siisti ja kaunis; se oli paljon komeampi kuin Hestvikenin tupa. Kolme hempeää neitoa kantoi sisään voita, valkoista leipää ja olutta, tervehti nöyrän säädyllisesti ja poistui heti sen tehtyään. He olivat papin sisarenpojan lapsia; vanhin hoiti papin taloutta, ja toiset kaksi olivat muutaman päivän vieraina sisarensa luona.
Olut oli verratonta, ja miehet jäivät istumaan kaikessa rauhassa pakinoiden niitä näitä. Olav piti sira Benediktistä yhä enemmän. Sitten heidän puheensa kääntyi Olav Ingolfinpoikaan, ja pappi kiitti Olavia siitä, että hän oli osoittanut hellää sukulaismieltä miestä kohtaan, joka oli pitänyt niin huonoa huolta hänen omaisuudestaan. Olav vastasi, että hänen oma maastakarkotuksensahan oli etupäässä syynä Hestvikenin rappiotilaan; vanhus oli kai tehnyt parhaansa, mutta hänhän oli raihnas ja rampa. Ja Olav ymmärsi kyllä, että hän oli harvinaisen viisas ja pyhä mies.
"Sekö joutava?" tokaisi pappi.
Olav ei vastannut mitään. Pappi jatkoi:
"Pyhyyttä hänen kyllä on sietänyt harjoittaa, jos voi uskoa niitä miehiä, jotka olivat hänen kumppaneitaan ja ystäviään nuoruudessaan. Ja jos hän oli viisas, olisi hänen tullut puhua enemmän Kristuksesta ja Neitsyt Maariasta kuin kaiken maailman taikuudesta ja kummituksista ja menninkäisistä ja merenpeikoista — rukoilla eikä harjoittaa manaamistaan ja loitsulukujaan. — Pelkäänpä, että enimmät hänen puheistaan ovat sulaa harhaoppia. Hän joutui pois papinkoulusta puolivalmiina, ja senkin, mitä ehti oppia, hän on ymmärtänyt väärin. Voi olla hauska kuunnella hänen puhettaan jonkun iltahetken — mutta et suinkaan sinä, Olav Auduninpoika, joka tunnut ymmärtäväiseltä mieheltä, saata mitenkään uskoa hänen loruihinsa —?"
Siitä hän nyt sai. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut semmoinen aavistus jo aikaisemmin. Ääneen hän vastasi vetäen suutaan omituiseen hymyyn:
"Sukulaiseni ja sinun välillä ei tunnu vallitsevan kovin vahva ystävyys?"
Pappi sanoi:
"En ole milloinkaan pitänyt hänestä — mutta siihen ei ole syynä ainoastaan se, että hän oli sen miehen kasvatusveli, joka oli minun ja sukuni pahin vihamies. Eikä kukaan meidän suvustamme vihannut muita Hestvikenin miehiä silti — he olivat tarmon ja kunnian miehiä, kaikki muut paitsi hän. Voithan päättää sen itse, Olav — ensi hetkestä asti olen pitänyt sinusta, ja tarkoitukseni on ollut, että ymmärtäisit minun suovan sinulle hyvää, ja tahtoisin, että meidän Eikenin miesten ja sinun sukusi välillä loppuisi entinen viha. Emme tosin ole milloinkaan lukeneet Olav Ribbungia ja hänen muita poikiaan vihollisiksemme, mutta olemme välttäneet toisiamme niin paljon kuin suinkin, ja sitä tuskin ihmetteletkään —."
Olav alkoi kuivata hihaansa, johon oli läikyttänyt olutta eikä katsonut ylös kysyessään:
"En ymmärrä mitä tarkoitat, sira Benedikt. — Olen tulokas, enkä tunne pitäjän asioita — en ole kuullut sanaakaan sukujemme välisestä vihasta."
Sira Benedikt näytti hämmästyvän suuresti ja tulevan samalla hämilleen.
"Luulin Olav Puolipapin kertoneen sinulle tästä", hän sanoi.
Olav pudisti päätään.
"Sitten minä voin tehdä sen." Pappi jäi istumaan ajatuksissaan, tökkien pientä vaahtokuplaa, joka uiskenteli maljassa ja kuljettaen sitä ympäri reunoja.
"Huomasitko sinä kauniita lapsiani, noita kolmea neitoa, jotka olivat täällä äsken, Olav?"
"Kauniita olivat. Ja ellei minulla olisi nuorta morsianta, joka odottaa minua Ylämaassa, olisin katsonut tarkemmin, kun sukulaisneitosi olivat sisällä, sira hyvä!" sanoi Olav hymyillen.
"Jos ymmärrän sinut oikein", vastasi pappi myös hymyillen, vaikka hiukan nolona, "et taida tietää, että he ovat omia sukulaisiasi, vieläpä läheisiä."
Olav katsoi pappiin odottavasti.
"Te olette orpanuksia. Torgils Likaparta oli heidän isänsä isä. Hän vietteli minun sisareni —."
Vaistomaisesti Olavin kasvot ilmaisivat kammoa. Sira Benedikt huomasi sen, ymmärsi, mitä nuori mies ajatteli ja sanoi:
"Se tapahtui ennen kuin Jumala pimitti Torgilsin järjen, tai paremminkin sen sammutti paholainen, jota hän oli seurannut niin uskollisesti syntiin ja hekumaan.
"Jumala tietää, etten suo pahaa puhuessani Olav Puolipapista, hän ja Torgils olivat kasvatusveljiä, ja Olav seurasi toista kaikessa. Olav Ribbung tahtoi pakottaa Torgilsin naimaan Astridin — hän oli rehti, rohkea ja hyvää tarkoittava mies — ja kun Torgils jätti hänet pulaan äpäräpoikineen hänen itsensä oleksiessa Oslossa erään porttonaisen luona, jonka hän tahtoi naida, kielsi Ribbung poikaansa tulemasta tälle seudulle. Ingolf, isoisäsi, ja Olavin tyttäret sekä Ivar Staal, hänen vävynsä, sanoivat kaikki, etteivät he suostuneet istumaan samaan pöytään ja puhumaan sanaakaan Torgilsille, ellei hän luopuisi tuosta aikeestaan. Mutta Torgils asui papin, Olav Ingolfinpojan isän luona — ja se oli vielä suurempi häpeä, sillä toinen näistä oli pappi ja toinen papiksi aikova.
"Loppujen lopuksi isäni ja veljeni suostuivat ottamaan vastaan sovintosakot Hestvikenin miehiltä, kun ymmärsimme, ettei Olav Ribbung eikä Ingolf saanut Torgilsia luopumaan päätöksestään ja nostamaan Astridia onnettomuudesta. Se oli kauniimpaa ja kristillisempää — aivan niin. Mutta jos minä olisin ollut aikamies ja asekuntoinen, en olisi tyytynyt ennen kuin Torgils olisi maannut maassa — olisin tappanut hänet, vaikka olin pappi ja Jumalan vihitty palvelija. Olen vihannut sitä miestä niin, että — Herra tuntee minun sydämeni ja tietää sen. Mutta hän tietää myös, ettei voi vaatia mieheltä pahempaa kuin että tämän tulisi jättää kostamatta raudalla ja miekalla sukulaisnaistensa kunnia. Olin kymmenvuotias, kun se tapahtui. — Astrid oli ollut minulle kuin äiti; hän oli vanhin sisaruksista, ja minä olin nuorin. Nukuin hänen sängyssään sinä kesänä: hän itki alituiseen; en ymmärrä, miten hän ei menehtynyt itkuun. Minä sanon sinulle, Olav, että se mies, joka voi sellaisen antaa sydämestään anteeksi, on totisesti pyhä mies."
Pappi jäi istumaan ääneti. Olav kuunteli ja odotti hiljaa kuin hiiri.Viimein hänen mielestään oli sanottava jotakin.
"Miten siskosi kävi?" kysyi hän hiljaa. "Kuoliko hän?"
"Hän kuoli kahdeksan vuotta sitten", sanoi pappi. "Hän eli vanhaksi. Hän meni naimisiin muutamaa vuotta myöhemmin Kaare Joninpojan kanssa, joka oli kotoisin Roaldstadista, pohjoisesta Skeidsin pitäjästä, ja hän joutui hyville päiville. Isä oli liian kova hänelle, ja hänen lastaan hän ei kärsinyt silmissään; jos se olisikin ollut jonkun muun miehen lapsi — mutta hän ei voinut sulattaa että hänen tyttärensä piti lisätä Torgilsin jalkavaimojen lukua. Kaare oli hyvä heille molemmille — hän hankki poikapuolelleen hyvän naimakaupankin, Hestbækin perijättären. Ja kun onnettomuus kohtasi Hestvikenin Olavia ja suku alkoi vähetä, lähetti Olav sanan Astridille ja pyysi tältä lasta, Arnea, luvaten tälle oikeuden nimeen ja perintöön isänsä jälkeen. Kaare vastasi, ettei poika tarvinnut enää isänsä sukulaisten turvaa ja että hän sekä Astrid rakastivat Arne Torgilsinpoikaa liiaksi lähettääkseen hänet Hestvikeniin perimään Hestvikenin miesten onnea. Silloin Olav otti luokseen Aasan, joka oli palvellut siellä ennen, ynnä tämän pojan, joka myös oli Torgilsin tekoa; mutta poika ei elänyt kauan.
"Nämä ovat vanhoja asioita, ja minusta me nyt voisimme unohtaa vanhat vihat ja te nuoret solmia uudelleen sukulaissiteet keskinäisessä rakkaudessa. Luulen, että Hestbækenin Arne ja sinä pitäisitte toisistanne. Lähdepäs minun kanssani sinne kerran, Olav, tervehtimään tällä seudulla olevaa sukuasi."
Olav vastasi lähtevänsä mielellään. Mutta sitten hän kysyi:
"Mitä sinä tarkoitit Hestvikenin miesten onnella?"
Pappi näytti tulevan hämilleen.
"Tiedäthän, ettei sinun vaarillasi ollut lapsionnea. Hän asui siihen aikaan meren rannalla hullun poikansa kanssa — ja kaikki hänen muut lapsensa olivat kuolleet paitsi Borgny, joka oli luostarissa, eikä hänellä ollut muita suoraan polveutuvia perillisiä kuin yksi poikapahanen, Audun, sinun isäsi — ja hänet Ingolfin leski oli vienyt mukaansa sinne, mistä hän oli kotoisin, etelään Elvesysseliin. Ja niin kai Kaare ja Astrid sitten arvelivat, että näytti siltä, kuin suku sammuisi häneen."
Olav sanoi nyt miettivästi:
"On se sittenkin totta, sira Benedikt, sillä onnea heillä ei ollut, siitä päättäen, mitä sukulaiseni on kertonut minulle."
"He olivat tarmon ja kunnian miehiä, Olav, ja se merkitsee enemmän kuin onni."
"Ei Torgils", virkkoi Olav. "En tiennyt tätä hänestä. Luulin hänen olleen mielipuolen syntymästä asti — vaari ei milloinkaan puhunut hänestä."
"Mutta vaikka olen vihannut häntä niin syvästi", sanoi sira Benedikt, "tahdon kuitenkin sanoa totuuden — hän oli urhea mies ja uskollinen kumppaneilleen. Ja kaikki sanovat, ettei Foldenin seudulla muisteta eläneen kauniimpaa miestä. — On oikeastaan ihmeellistä, että minä heti alusta pidin sinusta niin paljon, vaikka sinä muistutat hyvin paljon Torgilsia. Mutta Arne on myös isäänsä, samoin kuin tyttäret — luulin sinun huomaavan sen heidän tullessaan sisään — kaikki kolme, he ovat niin sinun näköisiäsi, että teitä voisi luulla sisaruksiksi. Teillä on kaikilla samanlainen pikkunen, lyhyt nenä ja valkea ihonväri — sekä kaunis vaalea tukka; ette te tosin vedä vertaa hänelle kauneudessa — sillä vaikka vihasin häntä, täytyy minun sanoa, etten ole ikinä nähnyt niin kaunista miestä. Ja taitaa olla siis perää siinä ihmisten puheessa, ettei hänen tarvinnut juosta naisten perässä eikä houkutella heitä puoleensa kuhertelulla ja petollisilla lupauksilla; nämä riippuivat hänessä itse aivan kuin noiduttuina, kun hän vain oli katsonut heihin ihmeellisillä, sinisenvihreillä silmillään. Ja sinulla on samanlaiset vaaleat silmät, Olav —."
Olav purskahti nauramaan — nauroi yhä makeammin, koettaen karkottaa naurulla koko sen musertavan kammon, jonka vallassa hän oli ollut.
"Eihän toki, sira Benedikt — miten minä voisin olla sukulaiseni Torgilsin näköinen — ainakaan silmistäni. Silläminäen ole milloinkaan huomannut olevani naisten suosiossa."
"Olet sinä sittenkin, Olav, vaikket olekaan yhtä kaunis — ja samat vaaleat silmät on sekä sinulla että minun tyttösilläni. Mutta ilkeää hurmaajan katsetta teillä ei ole silmissänne, Jumalan kiitos.
"Ja mitä tulee kansan puheeseen siitä, että onnettomuus muka seuraa erityisesti toisia sukuja ja taloja — niin ehkä on ollut niin pakanuuden aikoina, ehkä kyllä. Mutta olethan sinä siksi viisas, että jätät henkesi ja kohtalosi Jumalan Kaikkivaltiaan käsiin, etkä usko sellaista. — Suokoon Jumala sinulle onnea, Olav poikani — onnea ja menestystä avioliitossasi, niin että sinun sukuasi voitaisiin sanoa onnelliseksi tästä hetkestä alkaen!"
Pappi kallisti kulhoa. Olav teki samoin, mutta ei osannut sanoa mitään. Sitten lähti sira Benedikt hakemaan kolmea Arnentytärtä, Signeä, Unaa ja Torgunnia, ja Olav tervehti sukulaisiaan suuta antaen. Nämä olivat niin sieviä ja herttaisia, että Olav virkosi vähitellen entiselleen ja jäi istumaan pitkäksi aikaa heidän kanssaan iloisesti puhellen. Neidot arvelivat, että he tuskin pääsisivät tulemaan Hestvikenin tuliaiskemuihin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin, jolloin heidän täytyi olla suurissa häissä omalla kotiseudullaan. Mutta myöhemmin syksyllä heidän oli aikomus tulla uudestaan papin taloon ja jäädä sinne joksikin aikaa, ja silloin he lupasivat käydä häntä ja hänen vaimoaan tervehtimässä.
* * * * *
Olavin mieli oli hyvin rauhaton hänen ratsastaessaan kotiin päin. Hänestä oli niin outoa, että hän oli joutunut ajamaan kirkolle tänään ja sitten tavannut sira Benediktin ja saanut kuulla tältä isoisänsä veljestä ja papin sisaresta, että hänen oli vaikea uskoa sitä pelkäksi sattumaksi.
Sillä tosin piispa yksin saattoi antaa hänelle vapautuksen Teitin murhasta. Mutta hän saattoi tunnustaa sen ensin sira Benediktille. Ja jonkinlaisella kauhulla Olav tunsi, miten sanomattomasti hän kaipasi sitä.
Hän tiesi, että jos hän polvistuisi sira Benediktin eteen ja sanoisi tälle selvästi olevansa salamurhaaja sekä kertoisi, miten hän oli sellaiseksi tullut, tapaisi hän edestään Jumalan palvelijan, eikä yksin hengellisen isän. Sira Benedikt oli ymmärtävä häntä kuten isä poikaansa.
Hän oli rakastanut piispa Torfinniä, koska tuo Tautran munkki oli antanut hänen päästä lähelle sellaista elämän rikkautta, ihanuutta ja viisautta, josta hänellä ei ennen ollut kuin kaukainen aavistus. Kristinusko oli ollut hänelle samanlainen mahti kuin laki ja kuningas — hän tiesi, että sen täytyi saada johtaa hänen elämäänsä, ja hän taipui sen alle vastustelematta, kunnioittavasti, tuntien, että miehen oli oltava uskollinen noita kolmea kohtaan, jos mieli kulkea pysty päin vertaistensa joukossa ja katsoa heitä pelottomasti silmiin. Torfinn-piispassa hän oli nähnyt miehen, joka osasi taluttaa hänet kaiken sen ääreen, minkä palveleminen ja rakastaminen tuotti onnea ja itsetuntoa. Mikä hänestä olisi tullut, jos hän olisi joutunut seuraamaan Torfinn-herraa pitemmän ajan, oli vaikea tietää. Mutta nyt oli piispa säilynyt Olavin mielessä ikuisuuden kentiltä tulleena sanansaattajana — ja hän itse oli ollut lapsi, joka oli ehtinyt käsittää vain murto-osan siitä, minkä toinen oli tahtonut aukaista hänen silmänsä tajuamaan, kun jo lapsellisuuttaan oli sotkenut asiansa niin, että hänen oli täytynyt paeta hyvän oppi-isänsä tieltä —.
Arnvidista hän piti, mutta he olivat niin erilaiset luonteeltaan, että Arnvidin hurskauskin oli tuntunut hänestä yhtä vieraalta kuin tämän eräät muut luonteenominaisuudet, joita hän ei voinut ymmärtää. Arnvid oli umpimielinen, vaikkei hän suinkaan ollut tuppisuu — mutta hänen puheliaisuutensa oli samanlaista kuin hänen auttavaisuutensa. Toisinaan Olav muisti, että hän aina oli ollut ottajana ja Arnvid antajana; mutta Arnvid Finninpoika oli sellainen, ettei Olav voinut tuntea sen nöyryyttävän itseään. Hän olisi voinut ottaa vastaan vieläkin enemmän, ja he olisivat silti olleet läheisiä ystäviä. — Arnvid tunsi hänet perinpohjin, uskoi Olav, ja piti hänestä sittenkin —hänei tuntenut Arnvidia, mutta piti tästä silti.
Olav Puolipapin puheita hengellisistä asioista hän oli kuunnellut mielihyvikseen. Mutta kaikki, mitä tuo vanhus kertoi enkeleistä ja paholaisista, vetehisistä, hiisistä ja keijukaisista, pyhistä miehistä ja naisista, noituudesta ja ihmeistä, kuului kuin eri puolelle sitä elämää, missä hän itse liikkui vaikeuksineen. Pyhä Maaria-rouvakin muuttui kuin sadun kuningattareksi, paratiisin ihanimmaksi ruusuksi — mutta paratiisi oli ikään kuin jossakin hyvin kaukana vanhan Olavin kertoessa siitä.
Sira Benedikt oli ensimmäinen mies, jossa hän oli tuntenut itsensä — mies, joka oli taistellut saman taistelun, jota hän itse taisteli. Ja sira Benedikt oli voittanut, oli tullut jumalaapelkääväksi, lujaksi ja vahvaksi uskossa. Olav tunsi kaipuun ja toivon sykkivän suonissaan. Hänen tuli vain olla rohkea —. Rukoilla voimaa, kuten veli Vegard oli sanonut, ajattelematta epäuskoisesti, ettei Jumala kuulisi tuota rukousta heti.
* * * * *
Hän valvoi suurimman osan yötä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nyt vasta oikein tajunnut, että iankaikkisuudessa oli jatkunut taistelu Jumalan ja hänen vihollisensa välillä aikojen alusta asti, ja kaikki, missä oli elämää, sielua tai henkeä, otti osaa taisteluun, otteluun toisensa jälkeen, joko tieten tai tietämättään — enkelit, pahathenget, ihmiset maan päällä ja tuolla puolen elämän. Ja pelko se usein sai miehen vietellyksi perkeleen joukkoihin — pelko siitä, että Jumala vaatisi häneltä liian paljon — että hänen täytyisi sanoa totuus, jonka oli vaikea tulla hänen huuliltaan, tahi kieltäytyä mielihalusta, jota ilman hän ei uskonut jaksavansa elää: voitosta tai menestyksestä, hekumasta tai ihmisten arvonannosta. Silloin saapui Valheen isä kietoen sielun ikuiseen perusvalheeseensa — että hän vaati omiltaan vähemmän ja palkitsi heidät paremmin — niin kauan kuin hänen mahtinsa kesti. Mutta nyt täytyi Olavin itse valita, kummassa joukossa hän tahtoi taistella.
Oli sumuinen, leuto ilma, kun Olav seuraavana aamuna astui ulos. Usva vihmoi hänen ylleen hienon hienoja vesipisaroita, jotka jäähdyttivät suloisesti kasvoja ja tihkuivat virvoittavina huulille unettoman yön jälkeen.
Hän meni talon läntisellä puolella olevalle kukkulalle, missä vuoren paljas, paatinen laki kaartui vuonon selkää kohti kukkien täyttäessä kaikki sen halkeamat. Hänelle oli tullut tavaksi suunnata kulkunsa sinne joka aamu ja jäädä tarkastelemaan säätä. Hän alkoi vähitellen ymmärtää vuonon puhetta. Tänään ulappa oli tyyni. Heikot mainingit loiskivat Härän sileää syrjää vasten, ja erottuivat pieninä valkoisina välähdyksinä usvasta, siinä missä vaahto pärskähti pitkänä suihkuna ilmaan tuulen käydessä hiukankin maalta päin. Se lorisi kivien lomitse simpukkarantaan, nuolaisi vedenrajasta kohoavaa leväkimppua ja hengitti miellyttävää suolaveden hajua Olavia kohti.
Hän seisoi liikahtamatta tuijottaen eteensä ja kuunnellen vuonon hiljaista äännähtelyä — väliin sumu sakeni niin, ettei hän nähnyt juuri mitään.
Hän oli huomannut aikaa sitten tehneensä hirveän tuhmuuden, kun oli jättänyt ilmoittamatta murhasta ensimmäisessä laaksossa tapaamassaan ihmisasunnossa. Jos hän olisi tehnytsen, ei edes ollut varmaa olisiko hänelle määrätty sakkoja — Teit olisi ehkä katsottu epatoksi, jos Ingunnin sukulaiset saattoivat todistaa, että Olavilla oli vanha oikeus tyttöön. Hän oli miettinyt asiaa niin paljon puoleen ja toiseen, että muisti tuskin itse, mitä oli ajatellut painaessaan asian unhoon ja peittäessään kaikki jälkensä — hän oli kai koettanut uskotella itselleen, että häpeä säilyisi silloin salassa. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänen raivanneen pois Teit Hallinpoikaa, koska hän luuli, ettei kukaan silloin saisi tietää Teitin vietelleen Ingunnia. Nyt hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli voinut ajatella niin peräti typerästi.
Ja nyt hän oli sotkeutunut omiin ansoihinsa. Piispa ei päästäisi häntä ikinä vapaaksi murhasta muulla ehdolla, kuin että hän tunnustaisi tekonsa, jotta oikeus täyttyisi. Mutta se oli nyt muuttunut salamurhaksi ja konnantyöksi, eikä muuttuisi muuksi milloinkaan.
Hänen takanaan oli talo, Kverndalenin vartta pitkin raivatut maat, Hestvikenin molempien harjanteiden kupeilla kasvava metsä — hänen omaisuutensa levisi kauas sisämaahan sumun keskellä. Venekodat, laituri, veneet häämöttivät rannassa; hän tunsi verkkojensa, tervan, totkujen, suolaveden ja märän puun hajua tänne asti. Ja kaukana pohjoisessa odotti Ingunn; luoja tiesi miten hänen laitansa oli nyt. — Ensimmäinen velvollisuus oli päästää hänet hänen onnettomuudestaan, tuoda hänet turvapaikkaan.
Ei. Taakka, jonka hän tuhmuudessaan oli sitonut hartioilleen, täytyi kantaa perille. Hän ei voinut panna sitä pois. Ehkä hänen täytyi raahata sitä hartioillaan, kunnes näki kuoleman avaavan porttinsa. Ja hän saattoi kuolla — äkkikuoleman. Mutta siitäkin huolimatta täytyi uskaltaa. Hän ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut kääntyä ja palata paikkaan, missä oli eksynyt. Hänen täytyi pyrkiä eteenpäin.
* * * * *
Tällaisia ajatellen hän ratsasti pohjoiseen. Bergiin tultuaan hän sai tietää Arnvidin suusta Ingunnin tahtoneen lopettaa päivänsä. Kuusi viikkoa myöhemmin hän tuli Hestvikeniin toisen kerran, tällä kertaa vaimoineen.
Meri välkkyi valkoisena auringonpaisteessa Härän tulikuuman kiven alla keskipäivän seuduissa, kun Olav auttoi Ingunnin maihin Hestvikenin laiturille. Oli Laurinmessun jälkeinen päivä.
Vesi pulahteli veneen laidan alla ja loiskui laiturin patsaita vasten; ilma oli raskas tuoksuista — siinä tuntui suolaveden, tervan, mädänneen syöttikalan ja totkujen hajua, mutta joukosta erottui myös makea, lämmin, vieno kukkien tuoksu — Olav tunsi sen ja ihmetteli, sillä se oli niin tuttu. Se herätti mielessä muistoja, vaikkei hän muistanut, mikä oli tuoksunut siten. Yhtäkkiä hän näki edessään Vikingevaagin ja Høvdinggaardin — kaiken sen, mikä oli ollut unohduksissa siitä asti, kun hän liittyi jaarlin matkaan. Samassa hän muisti, mikä oli tuoksunut siten: lehmus. Tuo vieno, makea lemu, joka oli kuin hunajan ja siitepölyn ja siman tuoksua. — Täällä täytyi olla jossakin kukkivia lehmuksia. Tuoksu tuli yhä voimakkaammaksi heidän noustessaan mäkeä. Olav ei ymmärtänyt sitä; ei hän ollut nähnyt lehmuksia Hestvikenissä. Mutta pihaan tultuaan hän näki navettarakennusten takaisella kallionseinämällä kasvavan lehmuksia. Ne olivat imeytyneet kiinni kalliorakoihin, kasvoivat pitkin kivistä seinämää, oksien riippuessa alas. Sydämenmuotoiset, tummanvihreät lehdet olivat päälletysten kuin paanut kirkon katossa ja peittivät vahankeltaiset kukkatertut — Olav erotti ne lehtien kätköstä. Ne olivat vähän ruskettuneet ja kuihtuneet; niiden tuoksukin oli vähän umpea ja yliaikainen, mutta niiden ympärillä pörisi mehiläisiä, ja kimalaisia ja kokonasia hyönteisparvia.
"Kuule, Olav, mikä täällä tuoksuu niin hyvältä?" kysyi Ingunn ihmeissään.
"Lehmukset. Sinä et kai ole nähnyt lehmuksia tätä ennen — niitä ei kasva teilläpäin."
"Kyllä minä olen. Nyt muistan — saarnaveljien puutarhassa Hamarissa kasvoi yksi lehmus. Mutta en näe niitä missään."
Olav osoitti sormellaan vuorta.
"Se lehmus, jota kasvaa täällä, ei ole samanlainen kuin ne, jotka on istutettu tasaiselle maalle."
Hän muisti Høvdinggaardin linnan pihassa kasvaneen suunnattoman, köyryisen lehmuksen — sen vahanväriset, metiset kukkatertut riippuivat latvojen välissä kuin lehtisuovan alla. Høvdinggaardin lehmuksen kukkiessa hän oli aina ikävöinyt — mutta ei Frettasteiniin eikä Heidmarkiin tai muihinkaan paikkoihin, minne hänen kohtalonsa oli häntä viskellyt, vaan puoleksi unohdettuun lapsuudenkotiinsa, jonka hän silloin oli muistanut. Hän näkyi muistavan lehmuksen tuoksun — vaikkei voinutkaan muistaa niitä kasvavan Hestvikenissä.
Auringonlaskun aikaan hän lähti kulkemaan laaksoa pitkin — halusi nähdä täällä päin olevat peltonsa. Lehmuksen tuoksu oli niin väkevä ja suloinen — Olav siirteli jalkojaan verkalleen; oli kuin tuo makea lemu olisi painanut häntä. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi onnesta. — Nyt hän näki, että harjun pohjoisellakin puolella kasvoi kaikkialla lehmuksia.
Päivä oli kadonnut laaksosta; kaste lankesi hänen kääntyessään kotiin rakennuksia kohti. Hän astui aidatun lepikon poikki ja oli muistavinaan tässä olleen niityn, missä tehtiin heinää, mutta nyt se oli jäänyt leppien valtaan. Lehdet ja pensaat rapisivat karjan puskiessa vetisen hakamaan läpi. Se oli merkillistä karjaa, tämä Hestvikenin karja — pitkäruhoista, leveämahaista, vääräjalkaista lajia, jolla oli kiemuraiset sarvet, iso pää ja surulliset silmät. Useimmilla oli vain kolme utaretta, tai ne olivat muulla tavoin epämuotoiset. Olav taputti niitä ja puheli niille, kulkiessaan surullisen karjansa keskitse.
Ingunn ilmestyi polulle riihen takaa pitkänä ja norjana kuin vitsanvarpu, sininen puku yllänsä ja valkoinen huntu hulmuten. Hiljaa, aivan kuin empien hän astui pellon laitaa myötäilevää polkua. Melkein loppuun kukkineet angervot ja virmajuuret ylettyivät hänen vyötäisilleen ja peittivät hänet miltei kokonaan. Hän oli lähtenyt Olavia vastaan.
Heidän tavattuaan Olav tarttui Ingunnin käteen ja talutti häntä heidän astuessaan yhdessä rakennuksia kohti. Vieraat oli kutsuttu seuraavana päivänä, mutta tämän illan he olivat kahden tuvassa, vanhuksen nukkuessa komerossaan.
Kaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat kalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä kohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.
Olav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää kalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista peltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki alas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen. Mutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion kylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa — vuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja metsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu auringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää kasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria taloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt mitään ihmisen jälkiä.
Peltomaan keskeltä kohosi kallioita niin taajasti, että vaalea sänki näytti aivan kuin rikkinäiseltä — siellä täällä vain oli kappale peltoa kahden punertavan kallionystyrän välissä. Mutta pellosta nouseva vilja oli hyvää ja kypsyi nopeasti, sillä maata lannoitettiin laiturilta tuoduilla kalansisälmyksillä, ja vuoren halkeamissa kasvoi erästä ruohoa, jota Olav ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hänen tultuaan tänne alkukesästä oli sillä parhaillaan pienet, purppuranpunaiset tähtikukat, mutta nyt olivat itse ruohonkin hienohelpeiset lehdet käyneet veripunaisiksi ja ruosteenkarvaisiksi ja ne olivat täynnä siemenkotia, jotka muistuttivat pitkänokkaista kattaraa.
Talonhoidosta Olav oli parhaiten perillä. Hän näki täällä kaivattavan paljon työtä — vanhat niityt oli perattava pensaista, karja saatava kasvamaan, rakennukset pantava kuntoon. Hän oli pestannut Bjørnin, Gudridin miehen kalastamaan ja pyytämään muuta riistaa tulevan puolen vuoden ajaksi. Hänellä ei ollut kokemusta sellaisessa, mutta ensi talvena hän aikoi lähteä Bjørnin mukana merelle, että oppisi niitä toimia, joilla Hestvikenin entinen varallisuus oli saatu kokoon. Bjørn neuvoi häntä myös ryhtymään ensi kesänä uudestaan suolanpolttoon Hevoskallion etelänpuoleisessa lahdessa.
Mutta kaikkien ajatusten pohjalla, jotka askartelivat päivän töissä ja tulevissa tehtävissä, kyti Olavin mielessä syvä, onnekas rauha. Päivä solui ikään kuin keskeymätön onnenhetkien virta. Ja juuri siksi, koska tiesi vaarallisten muistojen piilevän virran alla ja tiesi sen olevan jonkinlaista voimaa itsessään, että hän saattoi jättää ne makaamaan sinne muistamatta niitä, hän tunsi myös ylpeyttä siitä, että hän voi olla niin tyyni ja iloinen.
Selkeästi ja kylmästi hän ymmärsi, että entiset koettelemukset saattoivat kohdata heitä uudelleen. Mutta hän iloitsi hyvistä päivistä niin kauan kuin niitä kesti.
Näin hän seisoi aamu aamun jälkeen eteensä tuijottaen, mietteissään, tuon unenomaisen onnentunteen aaltoillessa ajatusten pohjalla. Hänen vaaleat kasvonsa näyttivät kovilta ja tylyiltä ja silmäterät muuttuivat teräviksi kuin neulankärki. Arveltuaan Ingunnin nousseen ylös hän palasi kartanoon. Hän nyökkäsi vaimolleen tervehdykseksi tuskin huomattavasti hymyillen heidän kohdatessaan toisensa ja näki pienen, iloisen punastuksen tämän raikkailla kasvoilla sekä hiljaisen, kainon onnen, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kaikista hänen eleistään.
Ingunn oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan. Hän oli lihonut vähän, hänen hipiänsä oli hohtavan tuores, ja hänen silmänsä näyttivät suurenneen ja muuttuneen sinisemmiksi valkoisen päähineen alla.
Hän liikkui pehmein, alistuvin liikkein — oli käynyt hiljaiseksi, tasaiseksi, lempeäksi kaikkia kohtaan ja miltei nöyräksi miehensä edessä. Mutta jokainen saattoi huomata, että hän silti oli iloinen, ja kaikki, jotka olivat nähneet Olavin vaimon, pitivät hänestä.
Olav nukkui edelleen niukasti öisin. Tunti tunnin jälkeen hän makasi valveilla liikahtamatta, kohentaen vain väliin hiukan puutuvaa käsivarttaan, jonka päällä Ingunn makasi. Tämä lepäsi niin turvallisesti hänen vieressään unessa, ja Olav hengitti hänen hiustensa makeaa heinäntuoksua. Koko hänen olemuksensa huokui lämpöä, nuoruutta ja terveyttä — ja siinä pimeässä maatessaan Olavista tuntui kuin ikäloppujen vanhusten jättämä ilkeä henki olisi paennut loukkoon voitettuna ja karkotettuna. Näin hän makasi tuntien ajan kuluvan, eikä kaivannut unta. Tuntui niin hyvältä maata näin ja tuntea ainoastaan Ingunnin läheisyys; nyt he viimeinkin olivat turvassa. Hän siveli kädellään tämän olkaa ja käsivartta — se oli silkinhieno ja viileä; peite oli valunut alas. Mies veti sen ylös, kumartui hänen puoleensa hyväillen, ja toinen vastasi hänelle unen horteesta pienin, unisin lempisanoin kuin lintu, joka äännähtelee yöpuulla kyyhöttäessään.
Mutta hänen sydämensä oli tullut araksi ja pelokkaaksi — se säikähteli kuten lintu, joka lehahtaa oksalta. Hän huomasi sen itse ja varoi näyttämästä sitä muille.
Eräänä aamuna hän seisoi aidan vieressä katsellen lehmiään, jotka oli päästetty sänkipeltoon; joukossa oli myös sonni. Se oli ainoa kaunis eläin koko karjassa, iso ja lihava, kiiltomusta, selässä kellervä juomu. Mutta katsoessaan siinä sonnia, joka astuksi mäkeä alas hitain, raskain askelin, hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin tuo vaalea juomu sen mustassa selässä olisi kiemurrellut kuin käärme, ja silloin hän säikähti. Sitä kesti vain hetken, sitten hän taas tyyntyi. — Mutta sen jälkeen hän ei voinut pitää sonnista koskaan yhtä paljon kuin ennen, ja tuo tunne vaivasi häntä vuosikausia, koko ajan kun sonni oli talossa.
* * * * *
Niin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa päivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden takana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia. Useimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.
Eräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään kuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat suuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen vapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi heti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta. Bjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta ruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti harmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:
"Oletko sinä sukua meille Hestvikenin miehille, Bjørn?"
"En", sanoi Bjørn lyhyeen. "Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle olet sukua?"
Olav tuli vähän hämilleen; hän sanoi:
"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla haaroja, joita ei tunne."
"Tarkoitit, olinko minä yksi Likaparran vesoja, joita on kaikkialla", sanoi Bjørn tuikeasti. "Ei, minä olen kunniallista sukua, ja sitä ovat isäni olleet seitsemässä polvessa. En ole milloinkaan kuullut meidän suvussamme olleen äpäröitä!"
Olav puraisi huultaan. Hän oli vihainen — mutta itsehän hän oli suututtanut toisen. Hän ei sanonut mitään.
"Mutta meissä on muuan vika", jatkoi Bjørn, "että me puskemme aivan kuin sonni, kun meitä härnätään — jos se on sinun mielestäsi vika. Eikä käsi siedä kauan iskuja — ellei se saa paljon kultaa perästäpäin."
Olav oli vaiti. Bjørn sanoi nauraen:
"Tapoin naapurini, kun me riitaannuimme parista hihnasta. Mitä sinä sanot siitä, Olav isäntä?"
"Ne hihnat tulivat kalliiksi. Olivatko ne sitten niin mainiot?"
"Olin lainannut ne Gunnarilta kantaakseni heinät korjuuseen. Mitä arvelet nyt?"
"Minä arvelen, etten voi uskoa sinulla olevan tapana palkita toisia sillä lailla ystävyyden osoituksesta", sanoi Olav, "luulen siis noissa hihnoissa olleen jotakin erityistä."
"Gunnar taisi luulla minun ajatelleen niin", lausui Bjørn, "— sillä hän syytti minua siitä, että olin katkaissut ne."
Olav nyökkäsi. Kumartuen alas sitomaan kenkäänsä Bjørn sanoi:
"Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani, Olav Auduninpoika?"
"Sitä ei ole helppo tietää", sanoi Olav. Hän koetti työntää soljen neulaa paidankauluksen läpi.
"Niin — sillä kukaan ei olisi keksinyt syyttää sinun asemassasi olevaa miestä parin vanhan nahkahihnan varastamisesta", sanoi Bjørn. "Mutta et sinäkään, Olav, hillinnyt kättäsi silloin, kun kunniasi oli kysymyksessä."
Olav seisoi mekko käsissään aikoen juuri vetää sen päänsä yli; nyt hän antoi kätensä vaipua.
"Mitä sinä tarkoitat —?"
"Tarkoitan, että — kun tällä seudulla kuultiin sinun tappaneen sukulaisesi, koska tämä kieltäytyi antamasta sinulle sitä neitoa, joka oli sinulle luvattu, ja puhui rumia perästäpäin — niin silloin ajattelin, että sille miehelle olisin valmis tekemään ystävän teon, kun kerran tulisit kotiin. Muuten en olisi hakenut työtä niin läheltä niitä paikkoja, missä itselläni kerran oli talo — vaikkei se ollut suuri —."