"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?" kysyi Olav viimein hyvin hiljaa.
Arnvid katsoi käsiinsä.
"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi sanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa päätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen, joko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta."
Olav nyökkäsi.
"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua", hän sanoi tuokion kuluttua, "ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen."
Arnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat kulkea rinnettä alas.
"Nyt tulee aikainen syksy", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia lehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden kasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä valkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat raidan ja horsman siemeniä.
Ilta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät välkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa oleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa vasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi, että ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa, mustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon toisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että Ingunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.
Siitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset langettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän oli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja lujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina pitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi voinut taittaa paljaalla kädellään.
Sinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota joka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti heikosti ja himmeästi.
Steinfinn virui pitkänään lopen uuvuksissa. Kuume ei ollut erittäin korkea tänä yönä, mutta puheltuaan pitkään veljiensä kanssa illalla hän oli rasittunut. Kun hänen haavansa oli hoidettu, oli hän ollut niin vaivaantunut, että kyyneleet olivat vierineet hänen partaansa Dallan puristaessa kerran kovemmin saadakseen ulos visvan.
Vihdoin viimeinkin, keskellä yötä, Steinfinn näytti voivan nukkua rauhallisemmin. Mutta Arnvid ja Olav jäivät istumaan — kunnes huomasivat väsymyksen käyvän niin ylivoimaiseksi raskaassa ilmassa, että heidän oli vaikea pysyä valveilla.
"No niin —", kuiskasi Arnvid. "Tahdotko, että etsimme tuota sormusta?"
"Kai meidän täytyy." Koko Olavin olemus kuristui kokoon hänen tätä sanoessaan — ja otti se Arnvidinkin luonnolle —. Ääneti kuin varkaat he tarkastivat Steinfinnin vaatteet ja tyhjensivät hänen avaimensa rahamassista. Kaiken aikaa Olavin mielessä väikkyi ajatus, että se, joka kerran on astunut pois kunnian tasaiselta tieltä, joutuu helposti harhaan, jolloin hänen ehkä täytyy tehdä montakin syrjähyppyä. Mutta hän ei tiennyt mitään muuta keinoa —.
Muttanäinpahalta kuin hänestä nyt tuntui, kun hän oli polvillaan Steinfinnin vaatearkun ääressä Arnvidin kanssa, hänestä ei ollut kuitenkaan tuntunut milloinkaan. Tuon tuostakin he vilkaisivat sänkyyn päin. Tämä oli ruumiin ryöstöä.
Arnvid löysi rautakierteillä ympäröidyn arkkusen, missä Steinfinn säilytti kalleimpia korujaan. Heidän täytyi koettaa avainta toisensa jälkeen ennen kuin löysivät sellaisen, joka soveltui lukkoon.
Kyykkysillään istuen he kaivelivat solkia, ketjuja ja nappeja. "Se on tämä", sanoi Olav huokaisten syvään sanomattoman keventyneesti.
Nyt he katsoivat yhdessä sormusta valoa vasten. Se oli kultaa ja siinä oli iso vihreä kivi. Arnvid selitti kirjoituksen, joka kiersi Jumalan äidin ja lapsen kuvaa. Kuvassa nämä istuivat pienen katoksen alla, polvistuva nainen sivullaan; se kuului: Sigillum Ceciliae Beornis Filiae.
"Otatko sinä sen itsellesi?" kysyi Arnvid.
"En. Ei suinkaan sillä ole mitään arvoa — todistuskappaleena — ellei sitä löydetä Steinfinnin kätköistä hänen kuoltuaan?" arveli Olav.
Nyt he sulkivat arkun ja korjasivat jälkensä. Arnvid kysyi:
"Tahdotko nyt nukkua?"
"En, nuku sinä vain ensin. Ei minua väsytä."
Arnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä äänellä:
"Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tehdä tätä."
"Niin minäkin", vastasi Olav vavahtelevin äänin.
Ei se ollut mikäänsuurisynti — sitä se eivoinutolla, ajatteli hän. Mutta se oli niinrumaa. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin hän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko ihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan vastenmielistä kuin tämä —.
He valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka kerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa hänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo valjettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:
"Oletteko te molemmat täällä vielä?" Hänen äänensä oli heikko, mutta selvä ja kirkas. "Tule tänne, Olav", hän pyysi.
Molemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen kätensä Olaville ja sanoi:
"Etkö ole vihoissasi minulle, kun en tahtonut tehdä sinun mieliksesi tuona iltana, jolloin puhelimme yhdessä, koska olet valvonut minun luonani koko yön? Sinä olet aina ollut kuuliainen ja hyvä, Olav — Jumala olkoon armias sinulle. Niin totta kuin tarvitsen hänen armoaan sanon nyt sinulle, että jos olisin voinut tehdä tahtoni mukaan, olisin pitänyt Audunille antamani sanan. Jos olisin jäänyt eloon, olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreni mieheksi."
Olav polvistui maahan ja suuteli kasvatusisänsä kättä. Hän ei voinut sanoa mitään — sisimmässään hän rukoili Steinfinniä sanomaan ne sanat, jotka vapahtaisivat hänet kaikista vaikeuksista. Mutta häpeä ja syyllisyys lukitsivat hänen suunsa.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän puhui Steinfinn Torenpojan kanssa. Hän ja Arnvid nukkuivat vielä iltapäivällä, kun Haftor Kolbeininpoika tuli herättämään heitä. Steinfinnin kuolinkamppailu oli alkanut, ja koko talonväki tuli ylös parvelle ollakseen hänen luonaan.
Veli Vegard oli antanut Steinfinnille synninpäästön in articulo mortis; sen jälkeen hän sai kauniin hautauksen. Steinfinnin sukulaiset ja ystävät puhuivat suuria sanoja hautajaisissa; he vannoivat, ettei Mattias Haraldinpojan asiasta syntyisi sen pahempia seurauksia. Vielä eivät vainajan käräjämiehet olleet antaneet tietoa itsestään — mutta he asuivat eri puolilla maata. Ilmassa tuntui myös levottomuutta — talosta taloon kulki huhuja tulossa olevista suurista tapauksista. Ja Steinfinnin omaiset kerskuivat, että ne miehet, jotka nyt pääsisivät valtaan maassa, kuninkaan ja herttuan ollessa lapsia, olivatheidänystäviään.
Vain pieni osa Steinfinnin veloista ja saamisista selvitettiin täydellisesti hänen alaikäisten lastensa pesää jaettaessa. Sukulaiset uskottelivat Steinfinnillä olevan suunnattomia rikkauksia — mutta miehestä mieheen kuiskittiin yhtä ja toista.
Arnvid Finninpojan oli määrä jäädä Frettasteiniin lasten luo, kunnesHaftor Kolbeininpojan häät oli vietetty uudenvuoden vaiheilla. Tämänjälkeen Haftor aikoi muuttaa taloon ja hoitaa sitä Hallvardin,Steinfinnin vanhimman pojan, nimessä, kunnes tämä ehti täyteen ikään.
Steinfinnin veljet jäivät Frettasteiniin pariksi päiväksi hautajaisvieraiden jälkeen. Lähtönsä edellisenä iltana miehet istuivat kuten tavallisesti olutta juoden, kun ruoka oli korjattu pöydästä. Silloin Arnvid nousi paikaltaan viitattuaan Olaville, että tämä astuisi hänen luokseen, ja alkoi puhua:
"Hyvät sukulaiseni, Ivar ja Kolbein, tässä on minun ystäväni, Olav Auduninpoika, joka on pyytänyt minua esittämään asiansa. Steinfinn lausui ennen kuolemaansa, että Olavin on lähdettävä omaan kartanoonsa sopimaan sukulaistensa kanssa Ingunnille annettavasta vasta- ja huomenlahjasta, kun hän nyt ottaa tämän luoksensa. Mutta me olemme ajatelleet, että asiain ollessa nykyisellä kannalla olisikin parasta päättää tämä asia heti ja viettää Olavin häät tässä talossa — silloin säästymme sekä itse että Olavin sukulaiset pitkistä matkoista — onhan talvi ovella ja asiamme varsin epävarmat. Siksi Olav on pyytänyt minua sanomaan teille, että hän tahtoo antaa takuun — ja minä olen valmis menemään hänen puolestaan takaukseen kuudestatoista kultamarkasta — ja hän tarjoo sitä vastaan, minkä hän on saava Ingunnin mukana, hänelle määrän, joka vastaa kolmatta osaa pesästä paitsi sänky- ja pitovaatteita sekä koruja tavaran arvon mukaan. Hän lupaa myös antaa vakuuden siitä, että hän on suorittava sille teistä, joka ottaa varustaakseen hänen häänsä, täyden korvauksen hääruoasta — joko puhtaassa rahassa tai siten, että hän myy teille Ingunnin osan Hindkleiviin ja antaa hänelle palstan korvaukseksi omat, etelässä olevat maansa —."
Arnvid puhui vielä jonkin aikaa ehdoista, jotka Olav tarjosi tulevan vaimonsa sukulaisille, ja ne olivat erittäin hyvät. Olav lupasi luettaa sielumessut Steinfinnille ja Ingebjørgille sekä lupasi olla aina Steinfinninpojille uskollinen ja kuuliainen lanko, joka oli taipuva vanhempien neuvoihin sikäli kuin hänen nuoreen ikäänsä katsoen saattoi sitä edellyttää. Lopuksi Arnvid pyysi Steinfinninpoikia ottamaan vastaan tehdyn tarjouksen sellaisena kuin se oli esitetty heille — mielisuosiolla ja hyvästä sydämestä.
Steinfinninpojat istuivat siinä sen näköisinä, kuin asia olisi mietittänyt heitä ankarasti. Ystävänsä puhuessa Olav oli seisonut tämän edessä pöydän ulkolaidan puolella. Hän seisoi suorana, levolliset, kalpeahkot kasvot Ingunnin setiä kohti kääntyneinä. Väliin hän nyökkäsi vahvistavasti Arnvidin sanoille.
Viimein Kolbein Torenpoika vastasi:
"On totta, Olav, että me tiedämme kerran olleen puhetta sinun isäsi ja meidän veljemme välillä siitä, että sinä naisit jonkun hänen tyttäristään. Eikä sinun pidä uskoa, ettemme ymmärtäisi hyvää tarkoitustasi. Mutta on toinen juttu, toivoisivatko sinun sukulaisesi nykyisissä oloissa yhtä kernaasti tätä naimaliittoa, — veljentyttäremme ja sinun välillä — ja antaisivat siihen suostumuksensa. Mutta tähdellisin seikka on se, että meidän on nyt tarvis saada sukulaisiksemme miehiä, joilla on valtaa ja mahtavia omaisia, ja niitä sinulla ei ole. Turva on meille tärkeämpi kuin rikkaus — ja luulemme sinun ymmärtävän tämän, koska olet osoittanut tarjouksellasi olevasi ikäiseksesi harvinaisen ajattelevainen. Mutta koska Steinfinn silloin lupasi isällesi toimittaa sinulle hyvän naimakaupan, tahdomme mielellämme auttaa sinua siinä. Steinfinnin tyttäriin nähden olemme ajatelleet toisin — mutta älä anna mielesi masentua siitä. Jumalan avulla toivomme voivamme järjestää sinulle naimakaupan, joka on kaikissa suhteissa yhtä hyvä ja joka paremmin soveltuu sinun iällesi — sillä sinä olet niin nuori, ettei sinulle sovi samanikäinen morsian; joko sinun on saatava vaimo, joka on sinua vanhempi ja ymmärtävämpi, tahi kihlattava nuori neito sekä odotettava häntä, kunnes itse olet täydessä iässä."
Olavin kasvot olivat alkaneet punoittaa Kolbeinin puhuessa. Mutta ennen kuin hän ehti puuttua puheeseen, sanoi Arnvid sukkelaan:
"Tällä seudulla ovat kaikki pitäneet Olavia ja Ingunnia kihlattuna parina — ja minä olin itse läsnä, kun Steinfinn vahvisti päätöksen kädenlyönnillä —."
"Ei, ei se ole niin", sanoi Kolbein. "Minä olen kuullut kerrottavan, että se oli pelkkää leikkiä — Steinfinn ja Audun olivat myöhemmin puhuneet, että hyvä olisi, jos leikistä kerran tulisi tottakin. Ja totta siitä olisi saattanut tullakin, ellei veljemme olisi joutunut onnettomuuksiin. Mutta koska siis tuota kihlausta ei koskaan ole solmittu —"
"Sormus, jolla minä kihlasin Ingunnin, on Steinfinnin koruarkussa, minä tiedän sen", keskeytti Olav kiivaasti.
"Voit tietää; ei Steinfinn ole hävittänyt mitään sinulle kuuluvaa omaisuutta, Olav poikaseni, ja sukulaisesi voivat todistaa, ettei siitä ole puuttuva ainoatakaan nappia, kun he ottavat sen vastaan sinun nimessäsi."
Olav hengitti pari kertaa kiivaasti ja lyhyeen. Kolbein jatkoi:
"Ymmärräthän sinä, Olav, etteivät järkevät miehet kihlaa lapsiaan juovuspäissä —"
"Steinfinn teki niin — miten järkevä hän sitten lienee ollut —."
"— ennen kuin pesänjaosta ja sen sellaisesta on tarkasti sovittu. Ymmärräthän sinä, että jos Steinfinn olisi tehnyt sellaisen sopimuksen Audun Ingolfinpojan kanssa, hän olisi antanut jyrkän kiellon, kun minä keväällä puhuin hänelle Ingunnista erään ystäväni puolesta —"
"Mitä hän sanoi?" kysyi Olav henkeään pidättäen.
"Hän ei päättänyt puoleen eikä toiseen, vaan lupasi kuunnella tuota miestä; neuvotellessamme tästä toisesta asiasta me puhuimme uudelleen siitä, miten edullista olisi, jos Ingunn naitettaisiin siihen sukuun. Mutta minä pysyn kyllä kiinni siinä sanassani, Olav, että me sukulaiset tahdomme auttaa sinua solmimaan hyvän naimaliiton."
"Minä en ole pyytänyt sitä; minulle on luvattu Ingunn."
Arnvid keskeytti hänet:
"Steinfinnin viimeisiä sanoja oli, Ivar — hänen kuolinpäivänsä aamuna — että jos hän olisi itse voinut naittaa Ingunnin, hän olisi mieluimmin ottanut Olavin vävykseen.
"Sehän on selvä", sanoi Kolbein nousten paikaltaan ja astuen keskilattialle, "mutta nyt kävi niin, Arnvid, ettei hän voinut. Pitäisihän sinun olla kyllin vanha tietääksesi, ettemme voi työntää luotamme miehiä, jotka parhaiten voivat tukea meitä vaikeuksissamme, vain siksi, että Olav on elänyt täällä uskoen todeksi leikkiä, jota hänen annettiin leikkiä kerran lapsena. Sinä, Arnvid, jouduit vasten mieltäsi morsiusvuoteeseen, — on kumma, että nyt kiirehdit näin työntämään ystävääsi siihen. Olav on varmaan kerran kiittävä meitä siitä, ettemme sallineet hänen ajaa tahtoaan läpi, tätä lapsellista päähänpistoa —"
Näin sanoen hän ja Ivar astuivat suljettavaa vuodetta kohti, missä Steinfinnin ennen oli ollut tapana nukkua; he paneutuivat maata ja sulkivat oven.
Arnvid meni Olavin luo; nuorukainen seisoi siinä, missä oli seisonut, katse maahan luotuna; hänen kasvonsa värähtelivät. Arnvid pyysi häntä kanssaan nukkumaan.
"Oli onni, että hillitsit itsesi sen verran, ettei Kolbeinin ja sinun välilläsi syntynyt toraa", sanoi Arnvid heidän riisuutuessaan pimeässä patsaiden takana.
Olav puhisi kiukusta. Arnvid sanoi:
"Muuten olisi voinut käydä niin, että Kolbein olisi käskenyt sinun lähteä talosta heti. Älä anna hänen huomata, että sinulle on hyvin tärkeätä, saatko Ingunnin vai jonkun toisen vaimon, niin se käy helpommin."
Olav oli vaiti. Hänen oli ollut tapana nukkua ulommaisena vuoteessa, mutta heidän aikoessaan nyt asettua sijoilleen pyysi Arnvid:
"Anna minun nukkua laidalla tänä yönä, hyvä ystävä — tämän iltainen olut ei ollut hyvää; minä tunnen sen kääntävän mieltäni."
"Ei se tehnyt hyvää minullekaan", sanoi Olav naurahtaen lyhyeen.
Mutta hän paneutui kuitenkin seinän puolelle. Arnvid oli juuri vaipumaisillaan uneen huomatessaan Olavin kohoavan makuulta ja aikovan kiivetä hänen ylitseen.
"Minne sinä menet?" kysyi ystävä tarttuen häneen.
"Minua janottaa", mutisi Olav. Arnvid kuuli hänen hapuilevan sinne päin, missä vesikorvo seisoi; sitten hän kouhaisi vettä ja joi.
"Tule nukkumaan nyt", pyysi Arnvid.
Hetken kuluttua Olav todellakin tassutti takaisin, kömpi sänkyyn ja paneutui pitkäkseen.
"On paljon parempi, ettet sinä kerro Ingunnille, minkä vastauksen saimme, ennen kuin olemme neuvotelleet siitä, mitä meidän nyt on tehtävä", kuiskasi Arnvid vakavasti.
Olav oli kauan hiljaa ennen kuin vastasi:
"Taitaa olla". Hän huokasi syvään. "Olkoon sitten."
Arnvid tunsi rauhoittuvansa hiukan tämän jälkeen. Mutta hän ei uskaltanut nukkua ennen kuin kuuli toisen olevan sikeässä unessa.
Lunta tuli tupruten Olavin astuessa ulos pihamaalle iltahämärissä Pyhän Katariinan päivänä. Se oli tämän syksyn ensi lumi — askeleen jäljet jäivät lumiseen iljanteeseen hänen juostessaan mäkeä alas talliin.
Hän jäi seisomaan hetkeksi tallin ovelle katsellen valkoiseen myllerrykseen. Hän räpytti silmiään lumihiutaleiden takertuessa hänen pitkiin ripsiinsä; se tuntui kuin keveältä hyväilyltä. Metsä, joka ympäröi taloa pohjoisessa ja idässä henkien pimeyttä ja kolkkoutta syksyöinä, oli nyt tullut lähelle ja hohti tuiskun ja hämärtyvän illan läpi aivan kuin valkoinen, ystävällinen seinä. Olav seisoi siinä hyvillään lumen tulosta.
Tallista kuului kovaäänistä puhetta — ovi ammahti auki hänen takanaan ja sieltä syöksähti mies aivan kuin ulos viskattuna. Hän törmäsi Olavia vastaan, ja molemmat kellahtivat kumoon. Mies nousi jaloilleen, huusi jollekin, joka seisoi tallin ovella mustana lyhdyn heikossa valossa:
"Tässä on toinenkin, jolle voit näyttää miehuuttasi, Arnvid" — ja katosi samassa lumipyryyn ja pimeään.
Olav ravisti lumet yltään ja kumartui sisään ovesta: "Mikä Gudmundia vaivasi —?" hän kysyi ja huomasi samassa Arnvidin selän takana tytön, joka itki.
"Ulos siitä senkin inhottava lutka", huusi Arnvid tytölle raivoissaan. Nainen puikahti kumarassa miesten ohi ulos. Arnvid sulki oven hänen jälkeensä.
"Mitä tämä on?" kysyi Olav uudelleen.
"Eipä juuri mitään — sinun mielestäsi luullakseni", sanoi Arnvid kiivaasti. Hän ripusti naulaan pienen kalvolyhdyn, joka oli maassa hänen jalkansa vieressä; Olav näki Arnvidin olevan niin kiihdyksissä, että hän vapisi. "Ei muuta kuin että jokainen äpäräpalvelija tässä talossa uskaltaa jo pilkata minua siitä että — että —. Minä olen sanonut, etten tahdo nähdä naisväkeä tallissa; se ei kelpaa. Gudmund vastasi minulle, että voisin mieluummin vahtia talon aittoja ja sukulaisnaisiani."
Olav kääntyi pois. Tallin pimeydestä kuului hevosten rouskutusta ja liikahtelua pilttuissa. Lähinnä oleva kurotti kaulaansa ovesta ja päristi Olaville; lyhdyn valo kimmelsi eläimen suurissa, tummissa silmissä.
"Kuulitko sinä?" kysyi Arnvid.
Olav kääntyi hevosta kohti eikä vastannut mitään. Tuskissaan hän tunsi punastuvansa.
"Mitä sinä sanot siitä?" tiukkasi Arnvid kiivaasti.
"Mitä minun pitäisi sanoa —", vastasi Olav hiljaa. "Kun minun asiani kääntyi sellaiseksi kuin kääntyi — Kolbeinin vastauksen jälkeen — ei sinua saattane ihmetyttää, että seurasin neuvoasi —."
"Minun — neuvoani!"
"Sitä neuvoa, jonka sinä annoit minulle silloin, kun puhelimme yhdessä metsässä. Sinä sanoit, että kun kaksi alaikäistä on kihlattu toisilleen ja sen ovat tehneet heidän lailliset holhoojansa, ei kellään ole oikeutta erottaa heitä; ja jos he suostuvat vanhempiensa päätökseen, ei tarvita muuta. Sen jälkeen he voivat elää kuten aviopuolisot —."
"Tuota minä en ole koskaan sanonut —!"
"En minä muista, miten se oli sanasta sanaan, mutta niin minä luulin sinun tarkoittavan."
"Tarkoittavan!" kuiskasi Arnvid kuohuksissaan. "Minä en voi uskoa, Olav — minä tarkoitin — minä — minä luulin sinun tietävän —."
"En. Mitä sinä sitten tarkoitit?" kysyi Olav rohkeasti; hän kääntyi kokonaan Arnvidiin päin. Äärimmäisen häpeäntunteen vallassa hän tekeytyi kovaksi, katsoi ystäväänsä uhmaten silmiin kasvot punaisina.
Arnvid Finninpoika loi alas katseensa nuorukaisen edessä, punastuen hänkin. Hän ei voinut sanoa, mitä hän oli luullut. Hänen oli taaskin vaikea uskoa. Hämminki ja häpeä tekivät hänet sanattomaksi. Hän oli antanut läheisen ystävyyden jatkua miehen kanssa, jonka hän uskoi häväisseen hänen sukulaisneitonsa — mutta oli kuin hän vasta nyt olisi ymmärtänyt, miten pahalta se näytti. Hänestä tuntui kuin hän ei tätä ennen olisi tajunnut, mikä siinä oli loukkaavaa ja rumaa — siksi että Olav oli tuntunut hänen mielestään niin läpeensä kunnialliselta; hän ei ollut voinut pitää sitä kunniattomuutena — siksi kun se koski Olavia.
Hän ei uskonut sitä nytkään — ei uskonut, että Olav seisoi tuossa valehtelemassa. Arnvid oli aina pitänyt häntä rehellisimpänä kaikista ihmisistä. Hän koetti uskoa yhä — Olavin sanoihin täytyi voida luottaa. Hän itse oli varmaan tehnyt vääryyttä ystävälleen hautomalla kesäistä epäluuloaan — asian täytyi olla niin. Noiden kahden välillä ei tarvinnut olla mitään sopimatonta, vaikka he olivat olleet kesällä yhdessä öisin —.
"Minä olen aina uskonut sinusta hyvää, Olav", hän sanoi. "Uskonut sinut kunniantuntoiseksi."
"Kuinka sinä siis olisit voinut odottaa", sanoi Olav kiivaasti tuijottaen toista silmiin, "että minä olisin pysynyt hiiskumatta ja antanut Torenpoikain polkea maahan kunniani ja riistää oikeuteni. Minä en tahdo palata kotiini siten, että kuka tahansa uskaltaa sylkäistä jälkeeni ilkkuen minulle siitä, että annoin noiden miesten petkuttaa itseltäni morsiamen, joka oli minulle luvattu. Tiedäthän sinä, että Kolbein ja hänen poikansa pettävät minua — muistatko, mistä minä löysin sormukseni?"
Arnvid nyökkäsi. Pesän jaossa oli Kolbein antanut Olaville takaisin ne arkut, joissa Steinfinn oli säilyttänyt kasvatuspoikansa irtainta omaisuutta. Mutta silloin oli Olavin äidin sinettisormus löytynyt muun tavaran joukosta pujotettuna nauhaan, missä riippui toisiakin sormuksia. Eikä Olav ollut mitenkään voinut sanoa mitään siitä, että kun hän viimeksi oli nähnyt sormuksen, se oli ollut Steinfinnin omien kalleuksien joukossa.
"Ja minun mielestäni tässä on kysymys myös isäni kunniasta", jatkoi Olav yhä kiihtyneenä, "vai olisiko minun muka annettava vieraiden ihmisten osoittaa puuttuvaa kunnioitusta hänen viimeistä tahtoaan ja niitä lupauksia kohtaan, jotka oli annettu hänelle ennen hänen kuolemaansa —! Ja Steinfinn — kuulithan sinäkin, mitä hän sanoi; mutta hän ymmärsi kaiketi, miesparka, ettei hän jaksaisi viedä tahtoaan läpi ja uhmata korskeita veljiään. Olisiko nyt Ingunnin isää ja minun isääni pidettävä niin vähäarvoisina, ettei heidän olisi suotava itse päättää lastensa naimisista —?"
Arnvid jäi miettimään pitkäksi aikaa.
"Sinä et nyt kuitenkaan saa — mennä hänen luokseen aitan parvelle, Olav, aivan kuin — et saa mennä tapaamaan häntä salaa, niin että koko talonväki huomaa sen. Herra nähköön, minun ei olisi pitänyt olla puhumatta tästä näin kauan — mutta minusta oli niin vaikea tehdä sitä. Et sinä ole pelännyt osoittaa puuttuvaa kunnioitusta minua kohtaan, Olav."
Olav ei vastannut — ja Arnvidista tuntui pahalta, kun hän katsoi häneen. Arnvid sanoi:
"Minä tarkoitin, Olav, että koska teidän välinne nyt ovat sellaiset, saat sinä itse ottaa talon asiat käsiisi."
Olav nosti katseensa epävarmasti, kysyvästi.
"Anna tiedoksi kartanon väelle, ettet sinä aio väistyä uusien naittajien tieltä, vaan että olet päättänyt pitää kiinni Steinfinnin ja isäsi välisestä sopimuksesta ja ottaa vaimosi luoksesi. Nouse isännän sänkyyn Ingunnin kanssa ja sano, että sinä nyt mielestäsi olet lähin mies hoitamaan Hallvardin ja Jonin asioita niin kauan kuin Ingunnin kanssa olette täällä pohjoisessa."
Olav puri huultaan, ja hänen poskiaan kuumotti. Arnvidin neuvo houkutteli häntä sanomattomasti. Se olisi ollut suorin tie päästä kaikista näistä salaisista öisistä retkistä, jotka saattoivat hänet halveksimaan itseään ja masensivat hänen mieltään. Olisi tuntunut hyvältä tarttua Ingunnin käteen ja taluttaa hänet rohkeasti rinnalleen emännän sijalle ja Steinfinnin ja Ingebjørgin jättämään vuoteeseen. Hölpöttäkööt siitä asiasta kaikki ne talon ihmiset, jotka nyt naureskelivat ja supisivat hänen selkänsä takana — kun eivät vielä oikein uskaltaneet tehdä sitä hänen silmiensä edessä.
Mutta sitten hän menetti rohkeutensa ajatellessaan asiaa tarkemmin. Hän pelkäsi heidän virnistystään, noita pieniä, rumia sanoja. Siinä he olivat mestareita — koko tämän seudun kansa. Heillä oli varalla mitä viattomin ilme, niin ettei heihin päässyt käsiksi eikä voinut puolustautua, kun he päästivät huuliltaan jonkun peitetyn sanan, jossa oli pistävä kärki. Usein heidän ilkeytensä oli niin taitavasti salattu, että saattoi kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi, mille miehet hymyilivät, kun puhuja vaikeni, näytti välinpitämättömältä tai nousi paikaltaan —. Tietämättään hän oli koko täälläolonsa aikana pyrkinyt esiintymään niin, ettei hän antaisi heille aihetta tuollaiseen hauskuuteen. Tähän asti se oli onnistunut jossain määrin — hän tiesi itsekin talon miesten pitävän hänestä, ja häntä pidettiin arvossa kuten miestä, joka on harvapuheinen, mutta josta tiedetään, ettei hän ole tyhmä: sellaisia ruvetaan helposti pitämään viisaampina kuin he ovat. Vielä ei kukaan ollut rohjennut hiiskua sanaakaan siitä, mitä kaikki tiesivät hänestä ja Ingunnista — hänen itsensä kuullen.
Mutta häntä ahdisti ajatus, että sittenkös syntyisi nauru ja leikinlasku, jos hän itse ilmaisisi asian ja asettuisi isännän paikalle täällä, missä häntä kuluvaan vuoteen asti oli pidetty pelkkänä pikkupoikana. Olav oli huomaamattaan alkanut katsella itseään ja asemaansa Steinfinnin talossa toisin silmin kuin ennen — hän ei enää pitänyt Frettasteiniä kotinaan, missä hän oli ollut pojan asemassa. Saadessaan kuulla noita näykkiviä sanoja, huomatessaan, etteivät Ingunnin sukulaiset antaneet hänelle mitään arvoa, tuntiessaan omantunnon tuskaa ja häpeää kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt salassa, hän oli alkanut pitää itseään alempipaikkaisena kuin ennen.
Ja sitten hän oli niin nuori — kaikki muut talon miehet olivat paljon vanhempia. Hän oli tottunut siihen, etteivät he pitäneet häntä ja Ingunnia täysikasvuisina. Ja häntä kainostutti ajatus, että hänen pitäisi tunnustaa elävänsä yhdessä naisen kanssa — kun kukaan ikämiehistä ei ollut vielä ottanut häntä isäntien joukkoon. Eikä se ilman sitä hänen mielestään ollut oikein.
Hän sanoi nyt:
"Ei se ole hyvä neuvo, Arnvid. Luuletko sinä, että yksikään kartanon miehistä tai naisista tottelisi minua, jos yrittäisin käskeä. Mitä luulisit Grimin, Josepin tai Gudmundin sanovan? — Vai luuletko, että Dalia antaisi hyvällä avaimet Ingunnille?"
"Ingunn saisi kai tyytyä huntuun", Arnvid naurahti, "siihen asti, kun sinä voit antaa hänelle Hestvikenin avaimet."
"Ei, Arnvid. Kolbeinia pelkää joka sorkka tässä talossa — sinä neuvot mahdottomia."
"Sitten minä en tiedä muuta kuin yhden keinon — ja se minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle aikoja sitten, herra paratkoon. Lähde Hamariin ja jätä asia piispan käsiin."
"Torfinn-piispanko? Pelkäänpä, että minun on turha toivoa armoa häneltä", sanoi Olav hitaasti.
"Voit toivoa oikeutta", vastasi Arnvid. "Tässä asiassa voi Pyhä Kirkko yksin tuomita. Te ette voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa kuin toistenne —"
"Mutta entä jos pyhä isä vaatii, että meidän on ruvettava munkiksi ja nunnaksi, mentävä luostariin syntiämme sovittamaan —."
"Hän on kyllä vaativa sinua suorittamaan sakkoja kirkolle siitä, että menit morsiamesi viereen ilman kuulutusta ja häitä. Mutta jos voit esittää todistuksia siitä, että kihlaus on laillinen — ja sen me luullakseni kyllä voimme — on hän vaativa Torenpoikia tyytymään kunniallisiin sovintorahoihin —."
"Niin", keskeytti Olav, "jos Torfinn-herran vaatimuksesta on mitään apua. Hamarin piispojen on ennenkin täytynyt alistua Steinfinninpoikien tahtoon."
"Niin — omaisuusasioissa ja sellaisissa. Mutta eivät he ole sentään niin jumalattomia, että uskaltaisivat väittää kellään muulla kuin kirkon oppi-isillä olevan oikeutta päättää tässä asiassa — siitä, onko avioliitto laillinen vai ei."
"Niinköhän? Ehei, silloin minä mieluummin otan Ingunnin mukaani ja lähden etelään omille mailleni."
"Se ei ole tapahtuva niin kauan kuin minä pystyn käyttämään asetta. Vai luuletko sinä, piru vieköön — vaikka olenkin ollut kauan toimettomana — että minä istuisin täällä silmät kiinni sillä aikaa, kun sinä varastat minun huostaani uskotun sukulaisneidon —." Hän näki Olavin aikovan karata pystyyn. "Ole rauhassa", sanoi hän lyhyesti, "minä tiedän, ettet sinä pelkää minua. Enkä minäkään pelkää sinua. Mutta luulin, että olimme ystäviä. Ja jos sinusta itsestäsi tuntuu, ettet ole menetellyt aivan uskollisen ystävän tavoin, niin tee nyt kuten sanon, koeta saattaa tämä asia loppuun kaikella kunnialla."
"Minä lähden itse sinun kanssasi piispan luo", sanoi hän nähdessään toisen yhä empivän.
"En tee sitä mielelläni", sanoi Olav huoahtaen.
"Onko sinulle mieluisempaa", ahdisti Arnvid kiivaasti, "että täällä juorutaan ja levitetään juoruja ympäri pitäjää sinusta ja minusta ja Ingunnista. Etkö sinä näe, miten naiset suhkavat ja sopottavat hänen selkänsä takana, missä hän liikkuukin — vilkuillen häneen salaa; he tahtovat tietysti katsoa, astuuko hän raskaammin kuin ennen —"
"Siitä ei ole pelkoa", mutisi Olav vihaisesti, "sanoo Ingunn —". Hän oli jälleen tullut tummanpunaiseksi. "Ingunnin täytyy lähteä mukaan", jatkoi hän sitten miettivästi. "Muuten on itse Torfinn-piispan vaikea saada häntä Kolbeinin käsistä."
"Niin, minä otan Toran ja Ingunnin mukaan. Kuinka sinä voit ajatella, että minä saattaisin jättää hänet tästälähin Kolbeinin huostaan —."
"Olkoon sitten niin", vastasi Olav tuijottaen synkästi eteensä.
He ratsastivat rinnettä alas jo kaksi päivää sanotun jälkeen ja saapuivat kaupunkiin myöhään illalla. Neidot nukkuivat pitkään seuraavana aamuna, ja Olav sanoi käyvänsä sepän luona kirvestään hakemassa sillä aikaa kun toiset laittautuivat Kristuksenkirkkoon viimeiseen aamumessuun.
Nämä olivat jo lähteneet matkaan hänen tullessaan takaisin majalaan. Hän kiiruhti perästä, lumi kirskui hänen jalkainsa alla — oli tullut raikas, selkeä päivä. Kellot kaikuivat selvästi kirkkaassa pakkassäässä, ja taivas kellersi etelässä valkoisten selänteiden ja sinimustan veden yllä. Hän näki toiset kirkonportilla ja juoksi heidän jälkeensä.
Ingunn kääntyi häneen päin punehtuen kuin ruusu — Olav huomasi hänellä valkoisen otsavaatteen kasvojen ympärillä aivan kuin nuorilla aviovaimoilla. Hänkin punastui, hänen sydämensä alkoi sykkiä — nyt oli tosi edessä; oli aivan kuin hän ei olisi huomannut sitä ennen. Nuorena, vailla sukua ja ystäviä hän oli ryhtynyt tähän — ja Ingunn oli nyt hänen vaimonsa. Häntä kainostutti kauheasti kulkea tällä lailla hänen seurassaan. Suorana kuin kynttilät, tuijottaen suoraan eteensä he astuivat rinnakkain kirkkomäkeä ylös.
Suuruksen jälkeen Olav seurasi Arnvidia piispankartanoon. Hänestä tuntui pahalta heidän kulkiessaan, eikä asia parantunut siitä, kun hän joutui istumaan ja yksin odottamaan piispan holvituvassa erään papin vietyä Arnvidin muassaan Torfinn-herran luo piispan makuukamariin.
Odotusaika venyi venymistään. Olav ei ollut milloinkaan ennen käynyt holvituvassa, se oli näkemisen arvoinen. Kattokin oli muurattu ja kupumainen, eikä valoa tullut sisään muualta kuin takaseinällä olevasta pienestä lasi-ikkunasta; mutta ei siellä ollut sentään kovin pimeä, sillä seinät olivat valkoisiksi kalkitut ja niihin oli maalattu värillisiä kukkia ja linnunkuvia seinävaatteen korkeudelle asti. Tulisijaa ei näkynyt missään, mutta kohta hänen tultuaan sisään ilmestyi ovesta kaksi miestä kantaen isoa hiiliastiaa, jonka he asettivat keskelle lattiaa. Olav meni lämmittelemään käsiään sen ääreen, kun kävi liian ikäväksi istua penkillä värisemässä. Hän sai olla yksin suurimman osan aikaa, eikä hän viihtynyt tässä huoneessa; se muistutti kirkkoa ja teki hänet levottomaksi.
Sitten tuli sisään kolme matkatamineihin sonnustautunutta miestä; he asettuivat hiilivadin ympärille puhellen keskenään, eivätkä he olleet huomaavinaan penkillä istuvaa nuorukaista. He puhuivat riita-asiastaan — jostakin kalastusoikeudesta. Kaksi vanhinta oli talonpoikaa, kotoisin Fagabergin puolelta, nuorempi mies oli pappi ja toisen talonpojan poikapuoli. Olav alkoi tuntea itsensä perin nuoreksi ja kokemattomaksi — ei tainnut olla helppo saada osakseen huomiota täällä. Hetken kuluttua tuli joku piispan palvelijoista hakemaan miehiä ulos. Olavin olisi myös tehnyt mieli lähteä pihaan — siellä oli paljon nähtävää. Mutta hän tuumi, ettei se tainnut käydä päinsä; hänen täytyi istua siinä missä istui.
Vihdoinkin Arnvid tuli hyvin kiireesti sisään, tarttui miekkaansa ja sitoi sen vyölleen kertoen, että piispa oli lähdössä erääseen taloon Vangiin ja oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän ei ollut ehtinyt puhua piispalle paljon Olavin asiasta — ihmisiä oli tullut ja mennyt koko aamun. Piispa ei ollut puhunut paljoa, mutta oli kutsunut Arnvidin ja Olavin vieraikseen piispankartanoon, niin että nyt sai Olav lähteä takaisin majalaan ja muuttaa tänne hevosensa ja tavarat.
"Entä neidot — eiväthän he voi jäädä sinne?"
"Eivät", sanoi Arnvid. Heidän tuli asua eräässä talossa alhaalla kaupungissa kahden hurskaan eläkenaisen luona, joilla oli siellä vierastupa. Sinne oli näinä päivinä tuleva myös Magnhild-rouva, Steinfinnin sisar, Bergistä; piispa oli luvannut lähettää hänelle sanan huomenna. "Piispa sanoi, ettei sinun pidä tavata Ingunnia ennen kuin asia on selvitetty — paitsi tietysti kirkossa, missä voitte tavata toisenne ja puhua keskenänne". Arnvid törmäsi ulos.
Olav kiiruhti majalaan, mutta sinne oli jo tullut toinen eläkenaisista, ja Ingunn ja Tora seisoivat lähtövalmiina. Hän ei siis saanut puhutuksi Ingunnille. Ingunn oli surullisen näköinen Olavin ojentaessa hänelle kätensä hyvästiksi. Mutta Olav sanoi Toralle, niin että sisar saattoi kuulla, piispan ottaneen heidät suopeasti vastaan; oli kovin ystävällistä, että he kaikki kolme saivat olla hänen vierainaan.
Mutta palatessaan piispankartanoon hän kohtasi nuoren papin, joka sanoi, että heidät oli määrätty contubernaleiksi. Olav ymmärsi sen tarkoittavan sitä, että hänet oli määrätty nukkumaan siinä huoneessa, missä pappi asui. Pappi oli pitkä, tuiki laiha kuikkana, hänellä oli iso, luiseva hevosenpää ja häntä kutsuttiin Asbjørn Allfeitiksi. Tämä käski nyt erään miehen ottaa huostaansa Olavin hevosen ja vei itse nuorukaisen siihen parveen, missä hänen makuupaikkansa oli. Sitten hän sanoi menevänsä alas laivarantaan; sinne oli aamulla tullut lastilaiva Gudbrandinlaaksosta — ehkäpä Olavia huvittaisi lähteä katsomaan. Olav sanoi lähtevänsä mielellään.
Hestviken oli vilkas merenkulkupaikka, sen Olav tiesi — mutta kukaan ei olisi voinut olla vähemmän perillä laivoista ja veneistä kuin hän; niin oudosti saattoi sattua. Hän piti sekä silmänsä että korvansa auki astuttuaan alukseen, rohkenipa tiedustaakin yhtä ja toista. Hän auttoi miehiä lastin purkamisessa — oli sekin hauskempaa kuin seisoskella tyhjin toimin. Suurin osa lastia oli suola-, silli- ja taimentynnyreitä, mutta toisissa tynnyreissä oli myös vuotia, metsäeläinten nahkoja, voita Ja talia. Papin laskiessa lastia auttoi Olav lyömällä merkkejä lautaan; hän oli tottunut siihen Frettasteinissä, sillä hän oli usein ollut Grimin apuna siinä toimituksessa; ukko ei enää ollut aivan tarkka laskuissaan.
Hän pysyi koko päivän Asbjørnin seurassa — lähti hänen kerallaan kirkkoon kuorirukoukseen ja sitten illalliselle, jonka Olav sai nauttia piispanväen pöydässä. Ja noustessaan illalla parveen Asbjørnin ja erään toisen nuoren papin kanssa hän tunsi olonsa jo aika lailla paremmaksi. Hän ei enää ollut yhtä outo kuin alussa, ja täällä oli paljon uutta nähtävää. — Arnvid ei ollut palannut vielä.
Mutta yöllä Olav heräsi ja jäi miettimään kaikkea, mitä hän oli kuullutTorfinn-piispasta. Hän pelkäsi tätä sittenkin.
Muun muassa hän kuului sanoneen niin, että ennemmin sai kymmenen miestä menettää henkensä kuin yksi neito tulla raiskatuksi. Oli olemassa muuan asia, mistä oli pidetty paljon ääntä vuosi sitten. Erään rikkaan miehen poika Alvheimista oli iskenyt silmänsä köyhään talonpoikaistyttöön; kun hän ei saanut tätä vietellyksi lupauksilla eikä lahjoilla, hän yhdytti tytön eräänä iltana keväällä tämän kyntäessä pellolla ja yritti nyt ottaa hänet väkisin. Tytön isä puuhaili metsässä aitaa korjaamassa. Hän oli vanha ja raihnas, mutta kuullessaan tyttären huutavan, hän tempaa kirveensä ja alkaa kiivetä rinnettä; ja hän halkaisee miehen kallon. Ilkityöntekijän asia sai raueta; vainajan sukulaisten oli tyytyminen siihen. Mutta kuten hyvin saattoi arvata, tahtoivat nämä nyt saada surmamiehen lähtemään seudulta. Ensin he koettivat lahjoa hänet muuttamaan muuanne, mutta kun mies ei suostunut siihen, he alkoivat ahdistaa häntä uhkauksin ja ilkitöin. Mutta silloin oli Torfinn-piispa ottanut turviinsa köyhän talonpojan lapsineen.
Ja entä Tronstadin mies, joka oli löydetty murhattuna halkometsään. Miehen leski ja lapset vetivät käräjiin kartanon toisen torpparin murhasta epäiltynä. Tämän täytyi paeta pelastaakseen henkensä, ja hänen vaimonsa ja alaikäiset lapsensa saivat kärsiä loputonta puutetta ja pahoinpitelyä murhatun sukulaisten taholta. Silloin tapahtui sellaista, että kuolleen miehen oma serkku tunnusti tehneensä murhan — heille oli tullut riita perinnöstä. Mutta Torfinn-piispa kuului pakottaneen hänet tunnustamaan kansan edessä sen, mitä hän oli tunnustanut piispalle ripissä, sekä sanoneen, ettei yksikään pappi voinut päästää häntä synnistä, ennen kuin hän oli osoittanut katumusta ja päästänyt viattomat vainosta.
Arnvid sanoi, että köyhiä ja murheellisia kohteli tämä piispa mitä hellimmin ja kehoitti näitä kääntymään hänen puoleensa kuin rakkaan isän puoleen. Mutta hän ei taivuttanut niskaansa hituakaan korskeiden ja kovasydämisten ihmisten edessä, olivatpa nämä mahtavia miehiä tai pikkueläjiä, pappeja tai maallikoita. Hän ei tuominnut kenenkään syntejä — mutta jokaisen, joka osoitti katumusta ja mielenparannusta, hän otti avosylin vastaan, ojentaen, lohduttaen ja suojellen.
Kaikki tuo oli kaunista, oli Olav ajatellut — ja monet herra Torfinnistä kuullut puheet miellyttivät häntä suuresti — tuon Trøndelagenin munkin täytyi olla peloton mies ja sellainen mies, joka tiesi mitä tahtoi. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa viemään omaa asiaansa piispan tuomiolle. Ja kun Arnvid tiesi kertoa piispan kohtelevan kaikkia samalla tavalla, se tuntui Olavista jo menevän liian pitkälle — kyllä hänen mielestään sentään oli vähän eroa sillä, oliko joku pikkutalollinen tappanut naapurinsa jonkin riita jupakan tähden vai kostiko Steinfinn Mattiakselle. Hän ei puolestaan ainakaan pitäisi siitä, jos joku arvelisi hänen kääntyneen piispan puoleen ja hakeneen tämän suojelusta Steinfinnin sukua vastaan siksi — niin, siksi, että hän muka olisi vähempiarvoinen kuin nämä. Ja kaiken lisäksi Torfinn-piispa oli ankara puhdastapaisuuden mies —. Hän saattoi väittää kaikkia muita vastaan, että se, mitä oli ollut hänen ja Ingunnin välillä kesästä alkaen, oli tavallaan vuodeyhteyttä. Mutta hän ei tuntenut itse niin —.
Seuraavana aamuna hän istui jälleen pienessä holvituvassa odottamassa. Sillä oli holvituvan nimi siitä syystä, että vieressä oli toinen isompi, asiatupa. Näiden välillä ei ollut ovea; koko tämän kivitalon huoneissa oli vain yksi ovi, joka johti sisäpihaan.
Olav oli istunut siinä hetken aikaa, kun nuori, pienikasvuinen, harmaan ja valkoisen kirjavaan munkkikaapuun verhoutunut mies astui sisään; hänen pukunsa oli hiukan erilainen kuin saarnaveljien. Munkki sulki oven takanaan ja astui joutuisasti Olavia kohti — ja nuorukainen ponnahti kiireesti paikaltaan ja taivutti toisen polvensa; hän tunsi selvästi, että tämän täytyi olla Torfinn-herra. Piispan ojentaessa esiin kätensä suuteli Olav nöyrästi sormuksen isoa kantakiveä.
"Tervetuloa tänne, Olav Auduninpoika! Ikävä, etten ollut kotona eilen sinun tullessasi — mutta toivon talonväkeni kestinneen vieraitamme hyvin."
Ei hän ollut sittenkään aivan nuori, Olav huomasi sen nyt — ohut hiusseppel välkkyi hänen päässään kuin hopea, ja hänen kasvonsa olivat kapeat, uurteiset ja väriltään melkein yhtä harmaat kuin kaapu. Mutta hän oli solakka ja ihmeellisen notkea kaikissa liikkeissään — vaikka oli tuskin Olavin mittainen. Oli mahdotonta arvata hänen ikäänsä — hän hymyili, eikä hän silloin näyttänyt vanhalta; hänen suuret, kellanharmaat silmänsä loistivat, mutta kalpean, kapeahuulisen suun ympärillä väikkyi hymy vain heikkona varjona.
Olav mutisi jotakin kiitokseksi ja jäi seisomaan hämillään — tuo ankara piispa oli kokonaan toisen näköinen kuin hän oli kuvitellut. Hän muisti hämärästi nähneensä edellisen piispan — hän oli täyttänyt koko huoneen äänellään ja ruhollaan. Olav tunsi, että tämäkin täytti huoneen, vaikka oli hento ja hopeahapsinen — mutta täytti sen toisella tavalla. Torfinn-herran istuutuessa ja pyytäessä Olavia istumaan viereensä tämä vetäytyi arasti penkille vähän matkan päähän.
"Taitaa käydä niin, että sinun täytyy jäädä tänne osaksi talvea", sanoi Torfinn-piispa. "Sinä kuulut olevan rannikkolainen ja kaikki sukulaisesi paitsi Soleyarin sveitsiläiset asuvat kaukana täältä. Vie aikaa, ennen kuin voimme saada tiedon heidän kannastaan tässä asiassa. Tiedätkö, ovatko he luovuttaneet sinun holhouksesi laillisella tavalla?"
"Isäni teki sen, herra — ja kaiketi hänellä oli oikeus siihen?"
"Oli kyllä. Mutta lieneehän hän toki puhunut siitä sukulaisillesi ja nämä sitten suostuneet siihen, että Steinfinn saisi holhousrahat heidän sijastaan?"
Olav jäi äänettömäksi. Asia ei näyttänyt olevan aivan selvä — johan hän oli aavistellut sitä jonkin aikaa. Mitään holhousrahaa Steinfinn ei koskaan ollut nauttinut hänen isänsä pesästä — ei ainakaan hänen tietääksensä.
"Minä en tiedä mitään siitä — tunnen niin huonosti lakia; kukaan ei ole opettanut minua", hän sanoi alakuloisesti.
"Kyllä minä sen arvaan. Mutta meidän täytyy saada selvä tästä holhousasiasta, Olav — ensiksi sinun osuudestasi murhapolttoretkeen — siitä, olitko sinä mukana Steinfinnin sukulaisena vaiko hänen palkollisenaan. Kolbein ja hänen miehensä ovat hankkineet itselleen turvaluvan, mutta sinä et kuulu heihin. Minä puhun tästä kuninkaan voudille, joten voit asua huoleti kaupungissa. Mutta entä nuo Steinfinnin sanat, jotka hän lausui vähää ennen kuolemaansa — että hän olisi toivonut sinun ja tyttärensä naimaliittoa, kuten Arnvid väittää. Mahtoiko hän olla sinun holhoojasi silloin, vai kuuluiko holhous sinun sukulaisillesi, kuten se kuuluu nyt.
"Arvelin olevani täysi-ikäinen", sanoi Olav punastuen, "koska kerran Ingunn oli kihlattu minulle lain määräämällä tavalla ja koska olin pitänyt häntä vaimonani".
Piispa pudisti päätään.
"Miten sinä voit ajatella, että te, lapsiparat, olisitte kuuluneet toisillenne lain määräämällä tavalla, ilman sukunne läsnäoloa ja kuulutusta, vaikka olettekin maanneet yhdessä omasta tahdostanne! Velvollisuuden te olette saaneet niskoillenne, koska kerran itse katsotte solmineenne naimaliiton — olette nyt kuolemansynnin uhalla sidotut elämään yhdessä, kunnes kuolema teidät erottaa tahi elämään yksin, ellemme saa aikaan sovintoa hänen naittajainsa ja sinun naittajaisi kesken. Mutta et sinä ole tullut täysi-ikäiseksi moisen avioliiton kautta, eivätkä sinun omaisesi saata vaatia sinulle minkäänlaisia myötäjäisiä, ennen kuin olet notkistanut polvea Torenpoikien edessä sekä maksanut sakot — eikä olisi heidän tapaistaan luovuttaa sinulle vapaaehtoisesti sellaisia myötäjäisiä, joita sinun säätyisesi mies voisi vaatia vaimonsa keralla tavallisissa oloissa. Tämä leikki saattaa käydä sinulle kalliiksi, Olav. Saat maksaa sakkoa kirkolle siitä syystä, että vietit häitä salaa. Kirkko vaatii kaikkia erehtyneitä lapsiaan tekemään niin; sillä avioliittoasioissa tulee menetellä avoimesti, säädyllisesti ja ymmärtävästi. Muuten voisivat liian monet nuoret parit tehdä kuten sinä: sinä ja tämä nuori nainen olette Jumalalle antamanne lupauksen sitomia, mutta kenenkään ei ole pakko antaa sinulle apua tai oikeuksia, koska kukaan ei ollut läsnä, ei luvannut mitään tai taannut puolestasi silloin kun sidoit itsesi."
"Herra", sanoi Olav. "Minä luulin, että te olisitte turvamme — koska itse käskette meidän pysyä siinä, mitä olemme toisillemme luvanneet —."
"Jos olisit antanut asiasi kirkon käsiin heti, kun ymmärsit neidon setien aikovan haastaa riitaa kihlauksen pätevyydestä — silloin olisit tehnyt oikein. Silloin olisit voinut vaatia minun toimitusmiestäni, herra Arindbjørn Skolpia, kieltämään Kolbeinia kirkonkirouksen uhalla naittamasta Ingunnia toiselle miehelle, ennen kuin oli selvitetty, oliko sinulla oikeus tuohon naimakauppaan."
"Paljonkohan Kolbein olisi välittänyt siitä —."
"Hm. Tiedätpäs sinä sen. Lakia sinä et tunne, mutta tunnet laittomuuden —." Piispa liikutteli käsiään viitan alla. "Muista kuitenkin, että Kolbeinilla ja Ivarilla on jo ennestäänkin niin paljon raskauttavia riita-asioita, ettei heidän luulisi olevan kovin kärkkäitä saamaan niskoilleen uutta murhajuttua."
"Minä luulin asian olevan selvän sillä", jatkoi Olav itsepäisesti, "että Ingunnin isä oli kädestä pitäen luvannut isälleni antaa neidon minun vaimokseni."
"Ei". Piispa pudisti päätään. "Kuten jo sanoin, olet sinä saanut niskoillesi velvollisuuksia, mutta et minkäänlaisia oikeuksia. Jos olisit jättänyt asian herra Arindbjørnin huostaan tytön vielä ollessa neito, olisit voinut saavuttaa paljon enemmän kuin nyt. Joko heidän olisi täytynyt antaa sinulle sekä tyttö että hänelle kuuluva omaisuus tai olisitte voineet erota ja olla vapaat solmiamaan toisen naimakaupan. Mutta nyt, poikani, emme voi tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan sinua, ettet miehuusikääsi tultuasi katuisi sitä, että sidoit kätesi ja jalkasi salaa ja ummessa silmin, ennen kuin olit jättänyt taaksesi lapsuuden."
"Sitä päivää ei ole tuleva", sanoi Olav kiivaasti, "jolloin minä katuisin, etten antanut Kolbein Borghildinpojan nitistää minulta sitä, mikä oli minulle tuleva —."
Piispa katsoi häneen tutkien, ja Olav jatkoi:
"Ei, herra — Kolbein tahtoi saada tämän kaupan puretuksi, eikä hän silloin olisi valinnut keinoja — sen minä tiedän!" Ja hän kertoi kihlasormuksesta.
"Oletko varma siitä", kysyi Torfinn-herra, ettei Steinfinn itse ollut pannut sormusta takaisin sinun arkkuusi ennen kuolemaansa; olisihan hän voinut ajatella sen olevan parhaassa turvassa muiden tavaroittesi joukossa, kun sait takaisin kaiken sinulle kuuluvan.
"Ei, sillä minä näin hänen kuolinpäivänsä aamuna Ingunnin sormuksen, ja se oli silloin siinä lippaassa, missä Steinfinn säilytti omia ja lastensa kalleuksia."
"Ottiko Steinfinn itse esille tuon lippaan — hänkö näytti sinulle sormusta?"
"Ei, Arnvid näytti sitä."
"Hm. Näyttää todella siltä kuin Kolbein —." Piispa istui hetken mietteissään, sitten hän kääntyi Olaviin päin. "Teidän kahden nuoren asemassa olisi nyt suorinta — en sano, että se olisi täydellinen pulasta pääsy, mutta parhain mahdollinen — että sinun ja neidon sukulaiset suostuisivat myös maan lakien mukaiseen avioliittoon ja että saisitte toisenne ja kaiken, mitä kumpikin omistaa ja on antava toisilleen. Muuten teidän elämänne mutkistuu kovin ja voitte joutua viekoitelluiksi suurempiin synteihin kuin se, mihin nyt olette langenneet, jos joudutte eroon. Mutta ymmärräthän, että vaikka voisimmekin saada todisteita kihlauksen pätevyydestä, saattavat Torenpojat tarjota sinulle semmoiset sovinnonehdot, että joudut köyhemmäksi naimisesi takia kuin olit sitä ennen."
"Se on samantekevää minusta", sanoi Olav uhmaten. "Sanaa, joka on annettu minun isälleni, ei pidä rikottaman, vaikka hän onkin kuollut. Minä tahdon Ingunnin omaan kotiini, vaikka minun olisi otettava hänet vastaan paitasillaan —."
"Entä nuori Ingunn itse", sanoi piispa hiljaa, "oletko varma siitä, että hän on samaa mieltä — että hän pysyy vanhoissa sopimuksissa mieluummin kuin joutuisi toiselle miehelle?"
"Ingunn on samaa mieltä kuin minä — että meidän ei ole tehtävä vasten isiemme tahtoa, vaikka nämä ovat kuolleet ja vieraat kokevat vähentää heidän oikeuttaan lapsiinsa nähden."
Torfinn-piispa teki voitavansa tukahduttaakseen hymyä:
"Ja niin te lapsukaiset pujahditte morsiusvuoteeseen vain ollaksenne kuuliaiset isäinne tahdolle?"
"Herra!" pääsi Olavilta nyt puoliääneen, ja hän punastui uudelleen. "Ingunn ja minä olemme yhdenikäiset ja meidät on kasvatettu yhdessä kuin veli ja sisar pienestä asti. Seitsemännestä ikävuodestani olen elänyt kaukana kaikista sukulaisistani. Ja kun hän kadotti sekä äidin että isän, hän turvautui minuun. Silloin me päätimme, ettemme antaisi heidän erottaa meitä toisistamme."
Piispa taivutti päätään hitaasti, ja Olav sanoi kiihkeästi:
"Herra — minusta olisi suuri häpeä sekä itselleni että isälleni, jos minun olisi ratsastettava ilman morsianta Frettasteinistä, missä kaikki ovat pitäneet meitä kihlattuina kymmenen vuoden ajan. Mutta ajattelin niinkin, että kun saavun kotiseudulle, missä minulla ei ole ainoatakaan tuttua ihmistä, tahtoisin vaimokseni sen, jonka ystävä olen ollut lapsuudenpäiviltä asti."
"Vanhako olit vanhempiesi kuollessa, Olav?" kysyi piispa.
"Seitsenvuotias isäni kuollessa. Äidittömäksi jäin jo syntymishetkelläni."
"Minun äitini elää vieläkin." Torfinn-herra jäi istumaan ääneti."Ymmärrän, ettet sinä tahtoisi kadottaa kasvinsiskoasi." Hän nousi, jaOlav ponnahti paikalla pystyyn. Piispa sanoi:
"Sinä tiedät, Olav, ettet ole äiditön ja orpo — sitä ei ole kukaan kristitty. Sinulla, kuten meillä kaikilla, on mahtava veli, Kristus, ja Hänen äitinsä, taivasten valtiatar, joka on myös sinun äitisi — ja hänen luonaan on nyt varmaan sinun oma äitisi, joka synnytti sinut. Olen aina uskonut Pyhän Neitsyt Maarian rukoilevan poikaansa erityisesti niiden lapsien puolesta, joiden täytyy kasvaa täällä maan päällä ilman äitiä — enemmän kuin meidän muiden puolesta —. Kenenkään ei pitäisi unohtaa, ketkä ovat meidän lähimmät ja mahtavimmat omaisemme. Mutta varsinkin sinun tulisi muistaa tämä. Silloin et unohtaisi niin helposti, mikä suuri turva sinulla on Rauhan Jumalassa — koska sinulla ei ole lihallisia veljiä ja sukulaisia, jotka voisivat vetää sinut kerallaan hurjaan elämään ja vallattomuuksiin tahi kiihottaa sinua kostoon ja vainopoluille. Sinä olet kovin nuori, Olav, ja kuitenkin olet jo ehtinyt eksyä synnin töihin — olet itse sotkenut itsesi taiston ja riidan melskeeseen. Olkoon Jumala kanssasi, jotta sinusta tulisi Rauhan mies, sitten kun itse saat määrätä tiesi."
Olav polvistui ja suuteli Torfinn-piispan kättä hyvästiksi. Pappi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi hiljaa hymyillen:
"Taistelunhaluinen sinä olet — minkäs sille mahtaa. Jumala ja PyhäÄiti suojelkoot sinua, ettei mielesi kovettuisi."
Hän kohotti kätensä ja siunasi nuorukaista. Ehdittyään ovelleTorfinn-herra kääntyi ja sanoi naurahtaen:
"Unohdin erään seikan — kiittää sinua avusta. Asbjørn eli Asbjørn Allfeit, joksi häntä kutsutaan, kertoi sinun jo ryhtyneen hyödyttämään taloa. Kiitos siitä."
* * * * *
Vasta illalla, kun Olav jo oli vuoteessa, hänen mieltään viilsi pistävänä ajatus, ettei hän ollut puhunut täyttä totta Torfinn-piispalle Ingunnista ja itsestään. Mutta hän ei tahtonut juuri nyt muistella viime kesää ja syksyä, aitassa vietettyjä öitä ja kaikkea tuota.
Hän viihtyi piispankartanossa, viihtyi päivä päivältä paremmin pelkkien miesten parissa, jotka kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja joilla kullakin oli oma vakituinen toimensa määrätunnilleen.
Olav seurasi Asbjørn Allfeitin kintereillä joka paikkaan. Heitä oli neljä miestä siinä ylishuoneessa, missä Olav ja Arnvid nukkuivat; neljäntenä oli muuan nuori pappi, joka oli ollut Arnvidin lukutovereita. Asbjørn oli hyvän joukon heitä toisia vanhempi — noin kolmissakymmenissä. Arnvid kävi kirkossa rukoushetkinä muiden pappien kanssa, ja hän toi kerallaan kirjan, joka oli ollut hänen oppikirjansa kouluvuosina, ja hän istui ja luki siitä huvikseen aamulevon aikana. Hän istui sängyn laidalla lukien ääneen ensimmäisiä kappaleita: De arte grammatica og Nominale. Olav makasi pitkänään kuunnellen: ihmeellistä, miten paljon erilaisia nimiä nuo roomalaiset tarvitsivat yhdelle ainoalle sanalle, esimerkiksi sellaiselle kuin järvi. Kirjan lopussa oli pari liitettä, joihin sopi harjoittaa kirjoitusta. Arnvid mukaili huvikseen vanhoja merkkejä, kirjaimia ja mietelauseita, mutta kädet pyrkivät kohmettumaan kylmässä huoneessa, eikä kirjoittaminen sujunut enää niin taitavastikaan kuin ennen lapsuudessa. Eräänä päivänä hän sentään raapusti kokoon seuraavat sanat:
Est male scriptura quia penna non fuit dura. [On paha kirjoittaa, kun kynä ei ole jäykkä.]
Hänen laskettuaan kirjan kädestään ja mentyään ulos Asbjørn otti sen käteensä ja piirsi reunustaan:
Penna non valet dixit ille qui scribere nescit. [Kynä ei juokse, kun ei järki juokse.]
Olav hymyili hiljaa saadessaan tietää, mitä se merkitsi.
Asbjørn Allfeit luki messunsa aikaisin aamulla, ja Olav lähti useimmiten hänen mukanaan kirkkoon; arkipäivinä hän ei kovin usein tullut käyneeksi siellä. Asbjørn-pappi oli suurimmaksi osaksi vapaa alttaripalveluksesta; hän luki määrärukoukset kirjastaan siellä, missä hän kulloinkin liikkui toimissaan. Hänellä oli huolenaan piispankartanon tulot ja menot, hän otti vastaan kymmenykset ja verot ja puhui ihmisten kanssa. Pappi opetti Olavia tarkastamaan tavaroita ja arvioimaan niiden laatua, neuvoi, miten mikin laji saatiin parhaiten sijoitetuksi ja säilytetyksi, selitti hänelle kauppakaarta ja kymmenyslakia ja opetti häntä käyttämään laskulautaa. Mjøsen ei ollut vielä mennyt jäähän, vaan ihmiset kulkivat soutaen ja purjehtien kaupunkiin. Asbjørn otti useamman kerran Olavin mukanansa pienille retkille. Hän osti myös kaksi solkea Olavilta, ja nyt oli tuolla nuorella pojalla selvää rahaa vyössä — ensi kerran elämässään.
Näin hän ei juuri nähnyt Ingunnia. Hän piti piispalle antamansa sanan, ei koettanut tavata tyttöä muuta kuin kirkossa, ja sinne Ingunn ilmestyi tavallisesti vasta myöhempiin messuihin, Olavin käydessä mieluimmin jo ensimmäisessä. Arnvid kävi usein siinä talossa, missä Steinfinnin-tyttäret asuivat. Häneltä Olav sai kuulla Magnhild-rouvan olleen yrmeän veljensä tyttärelle — hän oli nuhdellut tätä siitä, että tämä oli antanut vietellä itsensä, ja Ingunn oli vastannut vihaisesti takaisin. Torfinn-herra oli ollut hyvin ystävällinen puhuessaan Ingunnin ja Toran kanssa — ja oli oikein kutsuttanut nämä luokseen kerran. Mutta Olav ei sattunut olemaan kotona neitojen käydessä piispankartanossa — hän oli sinä päivänä lähtenyt Asbjørnin mukana Helgeøenille, jonne tällä oli asiaa.
Eivätkä he voineet liioin puhua keskenään niinäkään kertoina, jolloin he tapasivat kirkon luona ja jolloin Olav saattoi Ingunnia jumalanpalveluksen jälkeen lyhyen taipaleen alas Klosskirkon luo. Mutta näin oli hänen mielestään paras. Tosin hän joskus muisti, miltä tuntui pitää Ingunnia sylissään — Ingunn oli hento ja pehmeä, lämmin ja hellä. Mutta hän karkotti luotaan tuon ajatuksen — nyt ei ollut aikaa sellaiseen. Vielä he ehtisivät elää yhdessä ikänsä kaiken rakkaina, hellinä ystävyksinä. Hän oli varma siitä, että Torfinn-piispa auttaisi häntä saamaan oikean asian läpi.
Oli myös totta, että häntä aivan kuin vaivasi ajatella menneiden kuukausien elämää. Se tuntui näin perästäpäin niin kumman epätodelliselta, jopa miltei luonnottomalta. Yöt aitan parvessa kaksin Ingunnin kanssa pilkkopimeässä; elää ja tuntea valtoimesti kaikilla aisteillaan paitsi näöllään, niin täydellisessä pimeydessä, että se oli samaa kuin sokeus. Päivät läpeensä sitten torkuksissa ja haluttomana — jännityksen velloessa kuin maininki tyhjässä päässä odotellessa sitä, mikä saattoi olla edessä. Jossakin mielen pohjalla tuntui ainaista rauhattomuutta — ja vaikkei hän aina edes tiennyt, mikä siellä taas oli alkanut jäytää hänen omaatuntoaan, hän tiesi jonkin olevan hullusti ja muistuttavan jatkuvasti olemassaolostaan. Silloinkin, kun hän oli kahden Ingunnin kanssa, ei hän voinut unohtaa kokonaan, että jotain oli epäkunnossa. Ja silloin häntä harmitti hiukan, ettei Ingunn näyttänyt tuntevan pienintäkään pelkoa tai epäilystä, ja häntä kyllästytti se, että tämä aina olisi vaatinut häntä olemaan iloinen ja vallaton ja halaamistuulella.
Eikä Olav surrut vähääkään, että hänen oli pakko elää jonkin aikaa semmoista elämää, missä ei ollut sijaa naisille eikä salaiselle rakkaudelle.
Itse piispaa hän näki hyvin harvoin. Sikäli kuin virka salli tämä eli sen munkkikunnan sääntöjen mukaan, mihin hän oli liittynyt nuoruudessaan. Hänen makuuhuoneensa oli asiatuvan yläpuolella ja siellä hän työskenteli, luki rukouksensa ja nautti useimmat veronsa. Tästä huoneesta veivät portaat alas kappeliin, missä piispa toimitti messun aamuisin, ja parvensolasta, joka kulki kivitalon toisen kerroksen tasalla, johti katettu silta erääseen Kristuksenkirkon komeroon.
Piispankartanossa oli monta, jotka eivät pitäneet siitä, että olivat saaneet kuivettuneen munkin herrakseen: edellinen Gilbert-piispa oli elänyt kuin ruhtinas ja oli kuitenkin samalla ollut hurskas pappi sekä harras ja pystyvä oppi-isä. Asbjørn-pappi sanoi pitävänsä paljon tästäkin piispasta, mutta vielä enemmän hän oli pitänyt entisestä: Gilbert-piispa oli ollut hyväntuulinen mies, tarinankertoja ja rohkea ratsastaja ja metsämies.
Olav tuumi mielessään, ettei kukaan voinut istua uljaammin ja vapaammin satulassa kuin Torfinn-herra. Ja elettiinhän täällä joka suhteessa kuin päällikön talossa, vaikka piispa itse eli hyvin ankarasti — jokaista taloon tullutta vierasta kestittiin ylenpalttisesti; joka palvelija sai kaljaa arkipäivinä ja simaa pyhinä. Piispan vieraspöydässä nähtiin viiniä, ja milloin Torfinn-herra söi vieraittensa parissa ja tahtoi osoittaa erikoista kunnioitusta, hän kannatti eteensä suuren hopeahaarikan. Koko aterian ajan täytyi juomanlaskijan seisoa hänen istuimensa lähellä ja täyttää haarikka aina, kun piispa antoi merkin. Olavin mielestä näytti kauniilta, kun Torfinn-herra tarttui haarikkaan, kääntyi herttaisesti kumartaen sen puoleen, jolle hän aikoi ojentaa haarikan, ja antoi sitten kantaa sen kunniavieraalle.
Sinä iltana, jolloin Tore Bring Vikistä oli siellä, tuli Olavin vuoro juoda Torfinn-piispan perästä — ilta-aterian jälkeen tämä kutsutti hänet luokseen piispantuolin viereen. Torfinn-herra nosti haarikan huulilleen ja ojensi sen Olaville; se tuntui jäiseltä, ja viini näytti melkein vaaleanvihreältä kirkkaan hopeatuopin pohjalla. Se oli kirpelöivää ja hapanta ja pisteli sisuksia, mutta maistui sentään hyvältä; se oli raikasta, oikeata miesten juomaa ja synnytti perästäpäin oudon juhlallisen lämmön ruumiissa. Hän pudisti päätään Torfinn-piispan sanoessa hymyillen: "Sinä taidat pitää enemmän simasta, Olav?" Sitten piispa kysyi, mitä Olav oli pitänyt sen päivän jumalanpalveluksesta — oli ollut juhlamessu kulkueineen aamulla; ja sitten hän pyysi taas Olavia maistamaan sanoen: "Oletko iloinen nyt? Luulenpa, että voimme olla tyytyväiset Torelta kuulemiimme uutisiin."
Magnhild-rouva sen sijaan oli vastannut vältellen eikä hän ollut ilmaissut selvää kantaansa sen suhteen mitä oli tapahtunut noilla käräjillä Olavin lapsuudessa. Hän luuli veljensä ajatelleen naimista Olav Auduninpojan ja jonkun hänen tyttärensä kesken — ainakin yhteen aikaan — mutta ei ollut tiennyt asiaa päätetyksi. Tore Vik sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, että Steinfinn ja Audun olivat solmineet naimakaupan sinä iltana. He olivat vahvistaneet sen kädenlyönnillä, ja Tore itse oli erottanut heidän kätensä; hän mainitsi myös kolme, neljä muuta miestä, jotka olivat olleet todistajina liiton solmiamistilaisuudessa ja jotka hänen tietääkseen vielä elivät. Pesänjaosta tehtyä sopimusta hän ei tuntenut, mutta oli kuullut miesten puhuvan siitä kerran ja muisti vielä, ettei Audun Ingolfinpoika ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan tinkimisestä; ja Steinfinn määräsi suuret myötäjäiset tyttärelleen. Minun pojastani tulee vielä paljon rikkaampi, Steinfinn, oli Audun sanonut.
Adventin aikaan lähti Arnvid käymäseltään kotiinsa Elfardaliin, ja Olav lähti hänen mukaansa. Olav oli käynyt siellä viimeksi pikkupoikana. Nyt hän kulki siellä talon isännän ystävänä ja vertaisena, katseli ympärilleen asiaa ymmärtävin silmin ja otti osaa keskusteluun kuin mies, joka itsekin on tottunut talonpitoon. Arnvidin äiti hoiti kaikki asiat, ja hän otti Olavin avosylin vastaan, koska tämä oli saanut raukeamaan Kolbeinin tuumat Ingunniin nähden; hän vihasi näet kaikesta sydämestään Kolbeinia ja kaikkia niitä lapsia, jotka hänen sukulaisellaan oli ollut jalkavaimonsa kanssa. Hillebjørg-emäntä oli ylväs ja komea nainen, vaikka olikin vanha, mutta hänen ja hänen poikansa suhde tuntui kylmältä. Arnvidilla oli kolme vaaleata, kaunista pikku poikaa, aivan äitinsä näköisiä, kuten Arnvid sanoi. Ja Olav ajatteli lämpimin mielin, että sitten hänestäkin tulee oma isäntänsä, kun hän pääsee kotiinsa, Hestvikeniin.
Vähää ennen joulua ystävykset palasivat kaupunkiin; Arnvid tahtoi viettää joulun siellä.