Suoritettuaan katumustyönsä saarnaveljien luostarissa tekemästään murhasta Olav Auduninpoika oli joutunut sangen läheisiin suhteisiin luostariyhdyskuntaan; olihan veli Vegard ollut hänen rippi-isänsä lapsesta asti, ja hän oli Arnvid Finninpojan hyvä ystävä, joka oli talon parhaita hyväntekijöitä. Ja ennen kuin tämä viimeinen asia oli tapahtunut Ingunnille, oli Olav ajatellut liittyä dominikaaneihin ab extra-veljenä. Kun veljet nyt huomasivat jonkin painavan hänen mieltään, he jättivät hänet rauhaan ja välttivät, mikäli mahdollista, sijoittamasta muita vieraita naisten tupaan hänen toverikseen, eikä se ollut aina helppoa sillä juuri nyt, paaston aikaan, tuli kaupunkiin paljon kansaa paastorippiään suorittamaan ja viettämään pääsiäistä luostarikirkossa.
Olav lykkäsi lykkäämistään oman rippinsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän saisi tehdyksi sen oikealla tavalla — Ingunn ei ollut voinut vielä ripittää itseään, sillä Olav tiesi, että veli Vegard oli yhä hänenkin rippi-isänsä, eikä munkki ollut käynyt luostarin ulkopuolella kuuteen viikkoon. Ja niin Olav istuksi naisten tuvassa eikä käynyt missään — paitsi kirkossa.
Mutta viimeisenä keskiviikkona ennen pääsiäistä hänestä tuntui, että nyt hän ei mitenkään voinut siirtää sitä enää, ja veli Vegard lupasi tulla kirkkoon määrähetkellä.
Siellä tuntui kylmältä ja pimeältä, kun hän astui sinne luostaripihan puoleisesta syrjäovesta — ulkona oli kevätilma. Veli Vegard istui jo paikallaan kuorissa lukien kirjaa, jota hän piti polvellaan, sininen stola valkoisen kaapunsa yllä. Korkealta ikkunaluukusta lankesi auringonsäde suoraan munkkien kuorituolien yläpuolelle maalattuihin kuviin — valaisten sitä kohtausta Herramme Vapahtajamme elämässä, jolloin hän kahdenkolmatta ikäisenä seisoo juutalaisten oppineiden edessä. "Voi Herra, Jumalani", rukoili Olav sydämessään, "suo minulle ymmärrystä, että tietäisin, mitä minun on sanottava, ei liikaa, eikä liian vähän." Sitten hän polvistui papin eteen ja luki confiteorin —.
Selvään ja tarkasti hän luetteli nyt kaikki kymmeneen käskyyn kuuluvat synnit, ne joihin hän oli syypää ja ne, joihin hän oli syytön — hänellä oli ollut kyllin aikaa miettiä rippiään. Mutta viimein hän joutui vaikeaan paikkaansa:
"Sitten tunnustan, että kannan mitä katkerinta kaunaa muuatta ihmistä kohtaan, niin katkeraa, että minusta tuntuu mahdottomalta antaa hänelle anteeksi. Hän on eräs, jota olen rakastanut kaikesta sydämestäni, ja samassa kun sain tietää, mitä tuo ystävä oli minulle tehnyt, oli minut mielestäni petetty niin pahasti, että mielessäni syntyi surman ajatus ja epäpuhtaita ja julmia haluja. Jumala varjeli minua sillä kertaa niin että hillitsin luontoni. Mutta minun on niin vaikea unohtaa kärsimääni pahaa, että pelkään, etten milloinkaan kokonaan voi antaa hänelle anteeksi — ellei Jumala suo minulle siihen erityistä armoa. Mutta pelkään, isä, ettei minulla ole oikeutta puhua tästä asiasta enempää."
"Pelkäätkö, että siten voisit joutua ilmaisemaan toisen ihmisen synnin?" kysyi veli Vegard.
"Kyllä, isä." Olav veti syvään henkeä. "Ja siksi minusta on niin vaikea antaa anteeksi. Jos olisin voinut kertoa kaiken tällä paikalla, luulen että se olisi keventänyt."
"Mieti tarkoin, Olav, eikö sinusta tunnu siltä siksi, että ajattelet näin: jos voisit puhua vapaasti siitä, mitä lähimmäisesi on rikkonut sinua vastaan, silloin omat ajatuksesi, surmanaikeesi ja vihasi olisivat oikeutetut sen mukaan, mitä me syntiset ihmiset nimitämme oikeudeksi?"
"Tuntuu, isä."
Munkki kysyi nyt:
"Vihaatko tuota ihmistä niin, että soisit hänen osalleen jokapäiväisen tuskan täällä maailmassa ja iankaikkisen kadotuksen kuoleman jälkeen!"
"En."
"Vaan soisitko hänen saavan kärsiä siitä, mitä hän on sinulle tehnyt, monta kertaa ja syvästi?"
"Soisin. Sillä minusta näyttää siltä, että minun täytyy itseni kärsiä siitä niin kauan kuin elän. Ja pelkään, että ellei Herra tee ihmettä, en ole enää milloinkaan saava rauhaa sieluuni, vaan viha ja paha tahto on pääsevä valtaan tavan takaa — sillä tämän jälkeen on asemani, menestykseni ja nauttimani arvonanto katoava elämäni ajaksi."
"Tiedäthän, poikani, että jos rukoilet täydestä sielustasi, on Jumala antava sinulle voimaa antamaan anteeksi velvollisillesi, sillä ei ole vielä ikinä tapahtunut, ettei Herra olisi kuullut sellaista rukousta. Mutta sinun tulee rukoilla syrjäajatuksitta — ei kuten se mies, josta pyhä Augustinus kertoo ja joka rukoili, että Jumala soisi hänelle voimaa siveään elämään, mutta ei yhdellä kertaa; noin miehet usein rukoilevat itselleen armoa antaakseen anteeksi vihamiehilleen. Eikä sinun tarvitse olla lohduton, vaikka Herra antaisi sinun rukoilla kauan ja hartaasti, ennen kuin hän suo sinulle pyytämäsi lahjan."
"Niin, isä. Mutta pelkään, etten aina jaksa hillitä mieltäni ja odottaa, että rukoukseni kuultaisiin."
Kun munkki ei vastannut paikalla, sanoi Olav kiihkeästi:
"Sillä asia on siten, isä, että se, mitä — ystäväni on minulle tehnyt — se on tahrinut koko elämäni. Jos voisin sanoa enemmän, ymmärtäisit, että — tuo ihminen — on sitonut niin raskaan taakan minun selkääni —."
"Huomaan, että se on raskas, poikani. Mutta sinun täytyy kestää ja rukoilla. — Ja kun nyt pitkänäperjantaina astut esiin suutelemaan ristiä, niin katso sitä tarkoin ja mieti sydämessäsi, eivätkö omat syntisi ole olleet painona siinä taakassa, jota Herramme kantoi ottaessaan selkäänsä meidän kaikkien synnit — ja mahtanetko sittenkin vielä luulla, että taakka, minkä ystäväsi on sälyttänyt selkääsi, on niin raskas, ettet jaksa sitä kantaa — sinä, kristitty ja Herran soturi?"
Olav kumartui niin syvään, että kosketti munkin polvea otsallaan.
"En. En luule —", kuiskasi hän epävarmasti.
* * * * *
Pitkänperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä Olav heräsi läpimärkänä hiestä — hän oli nähnyt unta. Maatessaan pilkkopimeässä ja koettaessaan vapautua painostuksesta, minkä äskeinen uni oli jättänyt jälkeensä, muistui heidän lapsuutensa ilmielävästi hänen mieleensä; he olivat unessa olleet lapsia. Mutta ajatellessaan, miltä kaikki oli silloin näyttänyt ja miltä se näytti nyt, tuntui kaikki se, minkä hän luuli saavuttaneensa viime päivien ahkeralla rukouksella, haihtuvan hänen käsistään kuin savu. Hän veti taljan päänsä yli ja jännitti, kuten kidutuspenkillä viruva mies, koko tahdonvoimansa yhteen ainoaan asiaan, — siihen, ettei pyöveleiden pitänyt saada hänestä irti äännähdystäkään.
Voi, tuota kesää, kesää ja syksyä, jolloin Ingunn oli odottanut häntä joka yö aitassaan. Levottomaksi hän oli tuntenut itsensä silloin; hänen nuori sydämensä oli vavissut jännityksestä aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kerran oli herännyt ja huomannut olevansa alasti. MuttaIngunnistahän oli luullut olevansa varma. Että tämä saattoi eksyä hänen käsistään toiselle miehelle — sitä hän ei ollut voinut ajatella. Viimeisenä yönä tullessaan Ingunnin luo murhamiehenä ja henkipattona oli hän asettanut kylmän veitsenterän tämän lämmintä rintaa vasten ja pyytänyt Ingunnia säilyttämään veitsen ennusmerkkinä — mutta se ei ollut tapahtunut siksi, että hän olisi pelännyt tämän voivan pettää hänet. Hän oli ajatellut itseään, hän kun oli menossa epävarmaa kohtaloa kohti niin nuorena ja kokemattomana ja tuntematta itseään —.
Kun hän oli painanut ja kätkenyt kasvonsa tämän vehnänruskeisiin hiuksiin, oli se tuoksunut kuin heinäsuova. Ja hänen ihonsa oli ollut niin sileä ja pehmeä, että se aina johdatti hänen mieleensä puolikypsän tähkän jyvän, joka vielä on maitoinen. Hän ei ollut kertaakaan sulkenut häntä syliinsä muistamatta, ettei hän saanut olla kovakourainen, koska Ingunn oli niin hento ja hauras; häntä täytyi suojata kovalta kohtelulta, sillä eihän hänellä voinut mitenkään olla aikaihmisen voimia. Ja hän oli jättänyt puhumatta Ingunnille omista huolistaan, sillä hänestä olisi ollut väärin sälyttää tämän hennoille hartioille omaa taakkaansa. Mitä Ingunn olisi käsittänyt rauhattomasta omastatunnosta, tulevaisuuden huolista — semmoinen lapsellinen huitukka. Sitäkin, että hän oli kaivannut niin pohjattomasti Olavin hyväilyjä ja syleilyitä ja koettanut houkutella hänet niihin, jos hän hetkeksikään vaipui omiin ajatuksiinsa tai johtui puhumaan muusta kuin heidän asiastaan — oli hän pitänyt eräänlaisena lapsellisuutena. Tyttöraiskalla ei ollut enempää ymmärrystä kuin lapsella tai eläimellä — usein hänestä olikin tuntunut, että tämä muistutti lauhkeaa, arkaa eläintä, kesyä peuraa tai nuorta, lempeää hiehoa, hyväileväistä ja helposti säikkyvää.
Nyt hän muisti tunteneensa samalla hetkellä, jolloin hän ymmärsi, mitä merkitsi, että Ingunn oli nainen, jonka hän saisi omistaa omakseen — että hän oli hento ja hauras olio, jota täytyi suojella.
Ja hänestä rupesi tuntumaan, kuin hänen äskeinen unensa olisi ollut lahja, vaikka se ensin oli herättänyt hänessä semmoisen kauhun ja tuskan. Hän oli luullut toivovansa Ingunnin saavan kärsiä syvästi heikkoudestaan. Mutta kaukana siitä —. Hän oli tekevä voitavansa helpottaakseen hänen oloaan.
Voi pientä peuraani — annoit ajaa itsesi hautaan — ja siinä nyt makaat, näännyksissä ja ryvettyneenä, pikkuinen eläinparka. Mutta olen noutava sinut ja kantava sinut sylissäni semmoiseen paikkaan, missä sinua ei tallata jalkoihin. — Ja nyt hänestä tuntui kuin se, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli sulkenut Ingunnin syliinsä, kukka, jonka hän oli poiminut, tuoksu ja sulo, jota hän oli nauttinut, olisi ollut vain jotakin satunnaista. Tärkeintä oli se, että Ingunn oli annettu hänen hoteisiinsa, jotta hän kantaisi hänet yli vaikeuksien, riisuisi hänen taakkansa ja suojelisi häntä. Siinä oli onni, muu ei ollut muuta kuin hetken iloa. —
* * * * *
Koko pääsiäisajan hän kulki semmoisessa mielentilassa, kuin olisi vastikään noussut vaikeasta taudista — eipä silti, että hän milloinkaan olisi ollut sairaana, mutta hän arveli, että siltä sen täytyi tuntua. — "Minun sieluni on parantunut —. Ingunn, enhän minä tahdo sinulle muuta kuin hyvää."
Hän tuumi kertoako unensa veli Vegardille. Mutta niinä kahtenakymmenenä vuonna, jotka munkki oli ollut hänen rippi-isänsä, ei hän ollut puhunut tämän kanssa yhtään tuttavallista sanaa ulkopuolella tunnustuksen. Veli Vegard Ragnvaldinpoika oli hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta kylmä ja kuiva olemukseltaan — ja hän saattoi puhua toisista ivallisen sukkelasti, jolle taidolle Olav antoi suuren arvon, kunhan se ei sattunut häneen. Hän ei myös tätä ennen ollut tuntenut vähintäkään halua kiivetä sen aidan yli, joka erotti hänet hänen rippi-isästään, vaan oli pitänyt päinvastoin hyvänä, että tämä oli toinen mies ulkopuolella kirkon, kuin kuunnellessaan hänen itsesyytöksiään ja ohjaillessaan häntä hengellisissä asioissa —.
Jo aikaisemmin hän oli aikonut uskoa munkille Ingunnia koskevan asian ulkopuolella ripin, mutta se olisi ollut itsensä kehumista ja Ingunnin syyttämistä. Ja sitä hän ei tahtonut. Veli Vegardia tultaisiin varmaan piakkoin noutamaan Bergiin; tyttöriepu valmistautui kai näihin aikoihin kuolemanvaaraan —.
* * * * *
Tuli sitten keskiviikkopäivä dominica in albiksen [Ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen.] jälkeen. Olavin ollessa päivämessun jälkeen lähdössä kirkon ovesta kosketti joku takaapäin hänen hihaansa.
"Terve mieheen. Etkö ole nimeltäsi Olav Auduninpoika?"
Olav kääntyi ja näki pitkän, solakan, tummaverisen miehen takanaan.
"Kyllä se on nimeni — mutta mitä tahdot?"
"Olisin tahtonut puhua kanssasi pari sanaa." Toinen ei ollut tältä seudulta, Olav kuuli sen hänen puheestaan.
Hän astui ihmisten tieltä, joita yhtä mittaa purkautui kirkosta ja meni jonkun askeleen päähän porstuaan. Pylväiden kannattamien kaarien välitse hän näki auringon parastaikaa kohoavan tummanpuhuvien vaarojen takaa lounaasta, valavan välkettään saaren ja Stange-rannan väliseen avoveteen ja helottavan lumettomilla, ruskeilla rinteillä.
"Mikä sinun asiasi on — en muista nähneeni sinua ennen."
"Emme ole tavanneet tätä ennen, mutta tiedät kai kuka minä olen, kun sanon nimeni — olen Teit Hallinpoika; olen kotoisin Varmaa-laaksosta Sidasta, Islannista."
Olav hölmistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. — Teit. — Poika oli resuisesti puettu, mutta hänellä oli kauniit, kapeat, tummapintaiset kasvot nukkavierun lakin alla, kirkkaat, kullankeltaiset silmät ja korkea, kaareva hammasrivi valkoisine hampaineen.
"Nyt ehkä ymmärrät, miksi olen hakenut sinut käsiini."
"En voi sanoa ymmärtäväni."
"Tiedätköhän jonkin paikan, missä voisimme puhua kahden kesken", sanoiTeit. "Se taitaisi olla parempi."
Olav ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja kulki edeltä kaariholvin alle pohjoispuolella kirkkoa. Teit seurasi. Olav huomasi heidän kulkiessaan, ettei kukaan voinut nähdä heitä. Ulkoneva holvikatto pimitti paikan, niin ettei ulompaa voinut nähdä niitä, jotka liikkuivat sisällä pienten kaarien alla.
Siitä, missä pylväskäytävä yhtyi kuorin pyöröreunukseen, pääsi ulos erääseen kirkkomaan kulmaan. Olav astui toisen edellä viistoon yli hautausmaan sekä hyppäsi aidan yli kaalitarhaan. Hänen oli tapana kulkea tätä tietä kirkkoon ja sieltä pois. Se oli lyhin tie.
Heidän tultuaan naisten tupaan Olav työnsi salvan oven eteen. Teit oli istuutunut pyytämättä penkille, mutta Olav jäi seisomaan odottaen.
"Kai ymmärrät, että tahdon puhua kanssasi IngunnSteinfinnintyttärestä", sanoi Teit hymyillen vähän hämillään.
"Olimme ystäviä viime kesänä, mutta en ole kuullut hänestä mitään sitten alkusyksyn. Olen kuitenkin saanut kuulla semmoista, että hän on saamassa lapsen — ja silloin minä arvatenkin olen sen isä —.
"Tiedän sinun pitäneen häntä ennen minua ja siksi arvelin puhua sinun kanssasi siitä, mitä nyt olisi tehtävä —."
"Et näy olevan arkalasta kotoisin", sanoi Olav.
"Eihän kellään olekaikkiavikoja, — minussa ei ole pelkuruutta —", toinen hymyili keveästi.
Olav oli yhä vaiti odottaen jatkoa. Vaistomaisesti hän heitti syrjäsilmäyksen sänkyään kohti: hänen aseensa olivat siellä.
"Jo syksyllä annoin hänen ymmärtää", jatkoi toinen puhettaan, "että jos suinkin kävi päinsä, naisin hänet mielelläni —."
"Naisithänet —!" Nyt Olav nauroi, päästi pari lyhyttä pyrskähdystä läpi nenän, suutaan avaamatta.
"Niin aivan", vastasi Teit rauhallisesti. "Ja se olisi minusta sangen sopiva naimakauppa — eihän Ingunn ole kovinkaan nuori enää, ja hänen nimensä on kulkenut ihmisten huulilla jo ennenkin. Sinusta ei kukaan ollut tiennyt mitään kymmeneen vuoteen, eikä ollut luultavaa, että palaisit milloinkaan. Niin,hänpuhui itse siihen suuntaan, ja siksi hän pyörsi minut luotansa, ja minä suutuin luonnollisesti sellaisesta oikullisuudesta ja lupasin kyllä lähteä, jos hän kerran tahtoi, mutta hänen ei tarvinnut tulla minua noutamaan perästäpäin. Ei hän ole sitä tehnytkään — en ole kuullut häneltä halaistua sanaa — enkä tiedä, olisinko mennytkään hänen luokseen — en ollut leppeällä mielellä erotessamme.
"Mutta kuultuani sinun tulleen takaisin ja käyneen Bergissä sekä lähteneen tiehesi nähdessäsi, miten asiat olivat — kävi minun häntä sittenkin sääli. Ja nyt hänen sanotaan makaavan lukittuna ulkoaitassa saamatta muuta ravintoa kuin likaista vettä ja tuhkansekaista puuroa, ja häntä kuuluu piestävän ja vedettävän hiuksista, niin että on ihme, että hän vielä on elossa —."
Olav oli kuunnellut häntä kulmat rypyssä. Hän aikoi vastata tuimasti, että tuo oli valetta. Mutta sitten hän malttoi mielensä. Hänen oli mahdotonta neuvotella tuosta asiasta Teitin kanssa. Ja sitten hän ajatteli, kuinka suuresti kaikki nuo liikkeelle päässeet huhut pahentaisivat asiaa. Ja kuinkahan monelle tuo vintiö oli jo kerskunut isyydestään —.
Teit kysyi:
"Etkö ole rikkaan Miklebøn Arnvidin sukulainen ja ystävä?"
"Miten niin?" kysyi Olav lyhyesti.
"Kaikki kiittävät häntä avuliaaksi ja hyväksi mieheksi — kaikkien hädänalaisten ystäväksi. Ja niin ajattelin, että ehkä olisi parempi kääntyä ensiksi hänen puoleensa, eikä suoraan Steinfinninpoikain tai Galtestadin ukkelin puoleen. Mitä arvelet? — Ja tahtoisitkohan antaa minun mukaani jonkin merkin tai kirjeen, joihin panisit sinettisi —."
Olav vaipui penkille istumaan.
"Jopa nyt jotakin —! Sitäkö sinä tahdot — minun pitäisi muka avustaa kosintaasi!"
"Niin", sanoi Teit järkkymättömän rauhallisesti. "Olisiko se sinusta niin ihmeellistä?"
"Olisi", vastasi Olav tiukasti. "Ja onpa tuo puhetta!"
"Sattuuhan usein", jutteli Teit, "että sinun asemassasi oleva mies naittaa toiselle jalkavaimonsa, kun ei itse enää huoli hänestä."
"Pidä kielesi kurissa", varoitti Olav. "Tuumi tarkoin, mitä sanoja käytät hänestä!"
Teit veti aivan kuin ajatuksissaan pienen lyhyen miekkansa vyöstään, jossa se oli riippunut, laski sen poikittain polvilleen ja piti toisella kädellään tupesta, toisen jäädessä kahvalle. Hän katsoi Olaviin hymyillen.
"Tottakin — tässä samassa huoneessahan sinun on tapana surmata vihamiehiäsi!"
"Se tapahtui toisessa tuvassa — ja sitä paitsi se oli kunniallinen ottelu." Hän keskeytti puheensa äkeissään siitä, että oli viitsinyt kuunnella toista näinkin pitkälle.
"Mutta koska nyt on niin", sanoi Teit yhä hymyillen, "että minulla on häneen suurempi osa kuin sinulla —."
"Siinä sinä erehdyt, Teit. Et ole milloinkaan saava pientäkään osaa hänestä, sillä Ingunn kuuluumeihin, ja vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, emme me luovuta häntä pois keskuudestamme —."
"Mutta lapsi, jota hän kantaa, on ainakin minun —."
"Etkö sinä, joka olet lukenut mies, tiedä sitä, että naimattoman äidin lapsi seuraa äitinsä mukana ja perii hänet, vaikka nainen olisi ollut vapaasyntyinen ja viettelijä hänen orjansa."
"Minä en ole orja", sanoi islantilainen kuohahtaen. "Sekä isäni että äitini polveutuvat Islannin parhaista suvuista, vaikka he olivat köyhiä. Eikä teidän tarvitse pelätä, etten voisi elättää häntä, kunhan annatte hänelle kohtuulliset myötäjäiset —." Hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiaan — hän pääsisi kyllä hyviin varoihin, kunhan joutuisi jonnekin, missä hänellä olisi tilaisuus harjoittaa taitojaan ja tietojaan — ja hänhän saattoi opettaa Ingunnin auttamaan itseään —.
— Olav istui muistellen kirjansitojaa, joka oli ollut täällä hänen ollessaan nuori — se oli ollut muuan mestari, jonka Oslon piispa oli lähettänyt Torfinn-herran luo, kun tämä laitteli kuntoon kirjoja, joita oli kirjoitettu vuosien kuluessa. Olav oli käynyt Asbjørnin kanssa siinä tuvassa, missä tuota työtä tehtiin — vaimo oli ollut mukana auttamassa, porannut reikiä pergamenttiin, moneen lehteen yhdellä kertaa, ja sysännyt aina väliin kyynärpäällänsä heijaa, jonka oli ripustanut köyteen viereensä; hänen lapsensa huusi ja parkui siinä lakkaamatta, sillä se oli pudottanut suustansa töllön, jonka oli saanut imettäväkseen, kunnes Asbjørn oli käskenyt vaimon säästää voimiaan ja viihdyttää välillä lastaan. Asbjørn oli sanonut säälineensä tuota vaimoa. Heidän saatuaan valmiiksi työnsä piispa oli lähettänyt vaimolle talvipuvun sekä kiittänyt häntä varmaksi naiseksi. Olav oli nähnyt heidät lähtöpäivänä: mestari ratsasti aika hyvällä hevosella, mutta vaimo istui pienen, matalajalkaisen, paksupötsisen kaakin selässä rintalapsi sylissään ja kaikki matkakapineet ympärillään.
Ja Ingunninko nyt pitäisi joutua tuollaiseen elämään — ei, kautta Pyhän Neitsyen — sitä ei voinut edes ajatella. Ingunn sysättynä ulkopuolelle niiden olojen, joihin hän oli syntynyt. Tuo oli järjetön ja hullu ajatus — eikä hän jaksanut käsittää, miten mies, joka oli tullut niin peräti toisista oloista, oli voinut saada hänet valtaansa.
Hän istui katsellen Teitiä kylmän tutkivasti tämän puhuessa. Ja kesken kaiken hän huomasi, että tuo nulikka oli tavallaan puoleensavetävä — tuo hänen iloinen rohkeutensa ei tainnut olla vähällä riistettävissä — hän hymyili niin helposti, ja se kaunisti häntä. Tosin hän oli tullut karkeaksi kierrellessään outojen parissa, irtolaisten ja naisväen joukossa — mutta sittenkin. Olav oli itsekin kierrellyt maailmaa yhdeksän vuotta sekä kokenut yhtä ja toista, jota hän ei ollut aikonut muistella tultuaan kotiin ja perustettuaan oman talouden. Mutta ettätuomaailma oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, koskettanut tätä —.
— Koskettanut Ingunnia, niin että tämä nyt kulki Bergissä odottaen hetkeä, jolloin hänen oli laskeuduttava kontilleen lattialle nöyryytyksen ja kipujen omana, synnyttääkseen — isättömän lapsensa. "Ei kukaan", oli Ingunn sanonut Olavin kysyessä, kuka sen isä oli. Olav muisti itse sanoneensa: "ei kukaan", kun Ingunn oli tahtonut tietää, kuka oli auttanut häntä pääsemään jaarlin luo hänen karatessaan Høvdinggaardista. Ja seuratessaan sitten vuosikausia jaarlia hän oli kohdannut niin monta miestä ja naista, joista hän tiesi voivansa sanoa: ei kukaan, päästessään kerran takaisin Hestvikeniin — hän oli tuntenut monta tuon Teitin kaltaista nuorukaista, oli viihtynyt heidän seurassaan ja pitänyt heistä. — Mutta hänhän olimies, vain mies. Ja kun tuo toinen maailma oli päässyt tunkeutumaan miehen ja hänen vaimonsa väliin — silloin oli kummankin elämä tahrattu loppuiäksi. Naisen kunnia oli jokaisen miehen kunnia, jolla oli velvollisuus ja oikeus hoivata häntä.
"Niin, mitä sanot?" kysyi Teit hiukan kärsimättömästi.
Olav havahtui — hän ei ollut kuullut sanaakaan Teitin viime puheesta.
"Minä sanon, että sinun on jätettävä tuo loru mielestäsi. Ja häviä sitten mitä kiireimmin näiltä seuduilta — Nidarosia kohti. Etkö tiedä, että hänellä on täysikasvuisia veljiä — olet kuoleman oma samassa, kun he kuulevat sisarensa onnettomuudesta."
"Ei se ole niin varma. Ja vaikka sen itse sanon, en ole aivan kehno aseenkäyttäjä. Ja sitten sinä, Olav, voisit minun mielestäni tehdä myös jotakin hänen puolestaan — hänhän on kerran ollut sinunkin omasi — auttaaksesi häntä saamaan takaisin kunniansa ja pääsemään naimisiin."
"Luuletko, että hänen olonsa minun mielestäni paranisi sillä, että hän pääsisi naimisiinsinunkanssasi?" sanoi Olav tulistuen. "Pidä suusi, sanon — en viitsi kuunnella tuota roskapuhetta."
Nyt sanoi Teit:
"Minun täytyy siis lähteä yksin Miklebøhon. Tahdon sentään koettaa puhua Arnvidin kanssa. Minä luulen, että hänelle on parempi, jos hän tulee aviovaimokseni, kuin että hän jää rikkaiden sukulaistensa luo, jotka ottavat hengiltä sekä hänet että meidän lapsemme —."
— Noin olen kerran itsekin sanonut, ajatteli Olav lopenkiusaantuneena — ottavat hengiltä sekä hänet että lapsen —. Muttameemme saaneet lasta —.
"Olen itse nähnyt, minkälaista hänen elämänsä oli Bergissä jo ennen tätä asiaa. Se ei ollut sellaista, että luulisin hänen pitävän huonompana miehelle menoa, joka vie hänet tältä seudulta teidän muiden parista. On totta, että heti kun hän oli antanut minun saada tahtoni läpi, hän käänsi selkänsä ja kohteli minua kuin velho. Hän kai rupesi pelkäämään — se ei ehkä ollut niin mahdotonta kuin itse aluksi luulin. Ja siihen asti, kun se tapahtui, olimme koko ajan olleet hyviä ystäviä, eikä hän ollut salannut minulta, että hän piti minusta yhtä paljon kuin minä hänestä —."
Piti hänestä — vai oli hän pitänyt hänestä. Tähän hetkeen saakka Olav ei ollut tuntenut sellaista mustasukkaisuutta, että se olisi kohdistunut Teitiin itseensä — hän oli ollut kiihtynyt sisimpäänsä myötenIngunninonnettomuudesta. Sen aihe oli ollut yhtä kuin: "ei kukaan". Mutta hän olikin siis pitänyt tuosta junkkarista ja ollut hänen ystävänsä koko kesän. Vai sillä lailla, piru vie! Ja mikäs siinä, poikahan oli kaunis, terve ja hauska. Ja Ingunn oli pitänyt hänestä niin paljon, että oli antanut tämän saada tahtonsa läpi — oli sitten perästäpäin vain ruvennut pelkäämään —. Mutta hän oli suostunut tuolle mustakiharaiselle islantilaiselle hyvästä sydämestä —.
"Et siis anna minulle mitään merkkiä tai kirjettä Miklebøhon vietäväksi, josta voisi olla hyötyä minulle?" tiedusti Teit.
"Ihme, ettet pyydä minua mukaasi puhemieheksi", sanoi Olav pilkallisesti.
"En suinkaan — se olisi ollut mielestäni liian suuri kunnia", vastasi toinen viattomasti. "Mutta olin aikonut pyytää päästä sinun matkassasi pohjoiseen, koska kumpikin aiomme sinne."
Olav päästi lyhyen, haukkuvan naurun. Teit nousi, sanoi hyvästi ja meni.
* * * * *
Heti tämän jälkeen Olav kavahti pystyyn kuin heräten. Hän meni ovelle ja huomasi samassa temmanneensa käteensä pikku kirveen — työkirveen, joka oli ollut penkillä hänen kätensä ulottuvilla veitsien, porien ja muiden työkalujen joukossa. Olav veisteli näet istuimia kirkkoon — priori oli sanonut tarvittavan muutamia uusia, ja Olav oli tarjoutunut valmistamaan ne.
Hän lähti luostaripihaan ja astui sen poikki portille. Portinvartijana oleva maallikkoveli seisoskeli siinä. Olav asettui hänen rinnalleen.
"Tunnetko tuota miestä, joka meni tästä?" hän kysyi. Teit huippi mäkeä ylös tuomiokirkkoa kohti; ketään muita ei näkynyt tiellä.
"Eikö se ollut sama islantilainen, joka oli viime vuonna kirjurina kanttori Torgardin luona. Ihan oikein, hänhän se on."
"Tunnetko sitä miestä?" kysyi Olav taas.
Veli Andreas oli tunnettu ankarasta elämästään, mutta hänen siveytensä oli sitä lajia, jota voidaan verrata öljyä vailla olevaan lamppuun: hän ei osoittanut sääliä heikkoja syntisiä kohtaan. Tuossa tuokiossa hän oli ladellut Olaville koko Teit Hallinpojan syntiluettelon, joka tunnettiin piispankaupungissa.
Olav katsoi mäkeä ylös; nuori mies oli kadonnut kirkon aidan taa.
— Eihän nyt liene vain tapahtunut suuri vahinko, kun päästin tuon miehen menemään, hän mietti.
Taivas oli sininen seuraavanakin päivänä, ja ilma väreili lämpöä ja kosteutta alastomien ruskeiden puiden latvoissa. Olavin tultua aamulla luostarin pihaan seisoi kokki, paksu veli Helge, katsomassa porsaita, jotka riitelivät hänen juuri viskaamistaan kalantotkuista.
"Mikä sinua vaivasi, kun et ollut tänään messussa?" kysyi munkki.
Olav vastasi, ettei hän ollut nukkunut ennen kuin aamupuoleen, ja sitten hän oli nukkunut yli ajan. "Voisitkohan muuten hankkia minulle sukset lainaksi, veli Helge?" Arnvid oli pyytänyt häntä käymään Miklebøssä pääsiäisen jälkeen, ja hän oli ajatellut lähteä tänään.
"Kas, kun et lähde ratsain mieluummin", tuumi maallikkoveli. Olav vastasi, että tällä kelillä joutuisi pikemmin perille metsiä myöten.
Hän oli juuri ajanut partansa veli Helgen ilmestyessä naisten tuvan ovelle kaikki luostarin sukset sylissään ja eväsreppu selässä. Olav oli leikannut leukaansa ja haavasta juoksi verta; sitä oli valunut kaulalle ja se oli tahrinut paidankauluksen — ja hänen kätensä oli aivan veressä. Veli Helgekään ei saanut sitä tyrehtymään ja hän ihmetteli suuresti, että niin pienestä naarmusta lähti niin paljon verta. Viimein hän pyrähti juoksuun ja toi kupillisen kaurajauhoja sekä painoi täyden kourallisen haavaa vasten.
Jauhojen makea tuoksu ja niiden vilvoittava vaikutus Ihoon herätti Olavissa äkillisen, kalvavan ikävän — hän kaipasi naisen hyväilyjä, helliä ja suloisia hyväilyjä, joissa ei olisi syntiä eikä pahaa. Tuo oli häneltä nyt riistetty.
Munkki huomasi Olavin vaaleiden silmien verhoutuvan ja hän sanoi huolissaan:
"Eikö olisi parasta, Olav, että jättäisit koko retken — ottaisit edes ensin selvää kaupungista, eikö kukaan muu ole menossa sille suunnalle. On aivan outoa, että tuosta joutavasta naarmusta saattaa juosta niin paljon verta — katsohan vain, kätesi ovat ihan punaiset."
Olav nauroi ainoastaan. Hän lähti ulos, pesi itsensä vesilätäkössä räystään alla ja valitsi itselleen mieleisensä sukset.
Hän seisoi matkavalmiina sisällä puhuen veli Helgen kanssa hevosestaan ja tavaroistaan, jotka jäivät tänne — kun jostakin kuului raudan helähdys. Molemmat kääntyivät vaistomaisesti sänkyyn päin. Ættarfylgja riippui sängyn yläpuolella seinällä, ja kummastakin tuntui, kuin se olisi hiljaa heilunut naulassa.
"Kirveesi helähti", sanoi munkki hiljaa. "Älä lähde, Olav."
Olav nauroi:
"Ettäkö tuo oli toinen varoitus? — Ehkä uskon sitten, kun näen kolmannen."
Hän oli tuskin lausunut tämän, kun lintu lensi sisään ovesta alkaen räpistellä tuvassa ja poksahdella seiniä vasten — ihmeellistä, miten suuren äänen nuo hennot siivet saivatkin aikaan.
Pyöreät kasvot kalpeina tuijotti kokki Olaviin — tämän värittömät huulet näyttivät harmaansinisiltä. Mutta sitten hän pudisti päätään ja nauroi. Hän pyydysti linnun lakkiinsa, kantoi sen ulos ovesta ja päästi sen menemään.
"Nuo tiaiset rapisevat ja naksuttavat seinillä ja etsivät kärpäsiä tähän aikaan vuodesta; ne pitävät samaa mellakkaa joka aamu. Jopa olet ihmeitten kipeä, veli hyvä, jos pidät sellaisena tiaisten tuloa tupaan!"
Hän tarttui pieneen kirveeseen ja pisti sen vyöhönsä.
"Etkö ota mukaan Ættarfyljgaa", kysyi veli Helge.
"En, se olisi hankala tällä matkalla." Olav pyysi maallikko veljeä kätkemään tapparan samaan paikkaan kuin miekan, otti piikkipäällä varustetun porkan, heitti veli Helgelle hyvästit ja lähti.
* * * * *
Oli keskipäivä Olavin saapuessa Furubergetin mäkiin. Päivänpaiste oli kelmennyt — ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, ja taivas meni pilveen pohjoisen puolella. Näytti tulevan pyry. Olav pysähtyi ja jäi katsomaan taakseen sukset olalla.
Himmenevässä valossa näyttivät maat mustilta ja lakastuneilta — lunta ei ollut kuin laikku siellä täällä. Kaupungin kellastuneet turvekatot ja mustat pärekatot sekä paljaat puidenlatvat ympäröivät Kristuksenkirkon vaaleita muureja ja mahtavia, lyijykattoisia torneja lyijynkarvaisen, aaltoavan veden partaalla. Olav kirosi hiljaa mielessään painostusta, joka valtasi hänet — silläparempiolisi ollut, ettei olisi ruvennut satamaan lunta juuri nyt, kun hänen oli yritettävä löytää metsän läpi. Hän oli liikkunut tästä yhden ainoan kerran tätä ennen Arnvidin seurassa, ja he olivat hiihtäneet kiireesti ja oikaisseet läpi pahimpien rotkojen — Arnvid oli paras hiihtäjä, minkä Olav tunsi.
Sattumalta hän tiesi, missä noista metsänrannan hökkeleistä islantilainen asusti; siellä oli tapahtunut raaka murha siihen aikaan, kun Olav oli ollut Torfinn-piispan luona: muuan isä kahden alaikäisen lapsensa, pojan ja tytön kera, oli tappanut ja ryöstänyt erään varakkaan, vanhan kerjäläisen. Sen jälkeen ei kukaan ollut tahtonut asua siellä. Mutta Teit oli rutiköyhä —.
Olav oli hiihtävinään aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään määrättyjä aikeita — kävi miten kävi. Teit oli ehkä lähtenyt kohti pohjoista jo eilen, tai oli kenties muuttanut mieltään ja jättänyt koko asian. Mutta samassa Olav ymmärsi, että jos niin oli, täytyi hänet tavoittaa; tuo mies ei saanut kulkea irrallaan tällä seudulla. Hänet täytyi saada Nidarosiin taikka Islantiin — pohjoiseen ja pois —.
Hän tarttui oveen; se ei ollut lukittu. Räppänä oli suljettu, joten sisällä oli hyvin pimeä — hän tuli autioon, mustaan ja kolkkoon tuparähjään, joka haisi mullalle, homeelle ja lialle. Mutta Teit hyppäsi täysissä tamineissa sängystä, yhtä reippaana kuin aina — ja hymyili keveästi tuntiessaan tulijan.
"Saat istua penkille — en voi loitsia sinulle parempaa istuinta, sillä kuten näet, täällä ei ole jakkaran pätkääkään."
Olav istuutui keskipenkille. Mikäli hän erotti, ei huoneessa ollut yhtään irtonaista kalua — paitsi polttopuita, joita oli pitkin lattiaa. Teit lisäsi lämmintä, puhalsi hiiliin ja aukaisi räppänän.
"Enkä voi tarjota edes tuliaisryyppyä — erinäisistä syistä. —Mutta etpä sinäkään tarjonnut minulle eilen —"
"Olitko odottanut sitä?" Olav nauroi tuimasti.
Toinen nauroi myös. Ja jälleen Olav tunsi, että tuossa pojassa oli jotakin puoleensavetävää — röyhkeätä kenties, mutta reipasta, köyhyyden ja orpouden uhallakin.
"Olen muuttanut mieltäni, Teit", sanoi Olav. "Olen matkalla Miklebøhön. Ja jos vielä luulet hyödyttävän puhua Arnvid Finninpojan kanssa, voit yhtyä matkaan."
"Niin — mutta totta puhuen minulla ei ole hevostani täällä. Voitko lainata minulle sellaisen jostakin?" Hän nauroi aivan kuin olisi sanonut hyvänkin sukkeluuden.
"Menen metsän läpi — aion sinne hiihtäen", sanoi Olav lyhyeen.
"Vai siten. Sitten minullakin on pääsimet. Olen nähnyt karsinassa suksien tapaiset." Hän pyyhälsi ulos ja toi sukset tullessaan. Ne olivat halki takaa melkein puolitiehen, ja jalan alaset olivat miltei karvattomat. Teit sitoi miekan vyölleen ja heitti viitan hartioilleen.
"Olen valmis kun tahdot lähteä!"
"Kai otat mukaasi jotakin syötävää?"
"En välitä semmoisista turhuuksista — erinäisistä syistä."
Olavista tuntui pahalta. Tuliko hänen antaa ruokaa miehelle, jonka kanssa hän myöhemmin saattoi joutua otteluun. Ja kuitenkin häntä vaati jokin tunne tarjoamaan miehelle evästä heti; Teit oli varmaan ollut vähillä ruoilla viime aikoina. No, se sai nyt jäädä ainakin siihen asti, kun he ehtisivät harjulle.
"Tuumi tarkoin islantilainen", hän varoitti melkein uhaten, "etkö luule olevan vaarallista seurata minua metsän läpi". Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi tällä hyvitellyt omaatuntoaan — sen saattoi ymmärtää jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Oli tietymätöntä, mitä tulisi tapahtumaan, mutta kaiken varalta —.
Mutta Teit hymyili vain kylmästi ja löi kädellään miekkaansa.
"Näyn olevan paremmin aseistettu kuin sinä — taidanpa uskaltaa, Olav.Ja — mitäpä tuollainen mahtimies välittäisi kaikista kulkijoista —."
Heidän aikoessaan mennä ulos katsoi Olav liedelle — siinä paloi kirkas tuli.
"Mutta — etkö sammuta tulta?"
"En viitsi. Eipä tuosta ole suurta vahinkoa, vaikka se palaisikin —."
Mutta samassa kun he astuivat ulos huomasi Olav ilmassa leijuneen huurun saenneen niin, että hän saattoi katsoa vasten aurinkoa — se oli kuin verhon takana.
* * * * *
Keli oli hyvä heidän tultuaan ylemmäs. Olav pysytteli Ridabun ja Fauskarin välisen harjun takarinteillä. Hänen muistinsa mukaan heidän tuli hiihtää suoraan pohjoista kohti ja sitten vähäsen koilliseen joutuakseen illansuuna seudulle, missä oli Glaama-laakson talojen karjatupia, ja missä he voisivat yöpyä. Nythän oli jo valoisat illat.
Lumi oli kolmen, neljän sylen vahvuista täällä. Viime viikkojen nuoskan ja äkillisen kylmän johdosta keli oli mainion luistava. Mutta vähän väliä täytyi Olavin odottaa Teitiä, joka otti kuperkeikkoja syvässä lumessa. Hän kaatui yhtä helposti mäen päällä kuin alangossa.
"Vaihdetaanpas suksia —", sanoi Olav kerran.
Teitin suksissa oli nahka niin riekaleina, että Olav ratkoi sen irti kokonaan. Mutta Teitiä ei onnistanut paljon paremmin nytkään; ihmeellistä, miten usein tuo poika kellistyi. Sukset irtaantuivat hänen jaloistaan, ja hän sai kahlata lumessa vyötäisiä myöten, mutta hän vain nauroi taitamattomuuttaan.
"Etkö ole tottunut hiihtämään, Teit?" kysyi Olav; hän oli hakenut toisen suksen kaukaa metsäisen louhikon takaa.
"En." Teit oli tullut tulipunaiseksi, ja hän oli saanut naarmuja sekä kasvoihin että käsiin, mutta nauroi täyttä kurkkua. "Islannissa en astunut jalallani suksille, ja tässä maassa olen harjoittanut tätä taitoa vasta kerran pari ennen tätä retkeä."
"Sitten sinun käy vaikeaksi hiihtää Miklebøhon", sanoi Olav.
"Älä pelkää, kyllä minä selviän."
— Herra tiesi —; toinen ei edes käsitä, että minusta on harmillista kulkea edestakaisin jälkiäni myöten kuin koira ja kiskoa lumesta milloin häntä, milloin hänen suksiaan, ajatteli Olav. Ääneen hän ehdotti, että he levähtäisivät hiukan ja söisivät evästä. Teit suostui yhtä iloisesti siihen — ja Olav katkoi havuja ja levitti ne lumelle.
Hän istui katsoen toisaanne sillä aikaa kun nuori mies söi.
"Ei ole hätää, kun on luostarin eväissä!" ilmoitti tämä.
Ilma oli nyt yhtä harmaa joka puolelta. Siltä paikalta mäen harjalta, missä he istuivat, näkyi vain metsää, tumma vaara toisensa takaa; se näytti synkältä pilvisen taivaan alla. Laakson pohjassa heidän allaan seisoi metsä pikimustana pienen valkoisen läikän ympärillä; siinä oli järvi tai suo.
Mutta joka puolelta alkoi kuulua lintujen viserrystä ja laulua — kevätääniä, joita ne päästelivät hiukan epäröiden, tulossa olevaa ilmanmuutosta aavistellen. Sitten kulki kuin humahdus tai huokaus metsän halki, siirtyen vaaralta vaaralle. Pohjoisesta tuli kiitäen lumipilvi, joka peitti suuren harmaan kalliomukuran ja alla olevan metsäseudun — se tuli tänne. —
"Teit — meidän täytyy pyrkiä eteenpäin."
Olav auttoi sukset islantilaisen jalkaan, mutta voi harmi tuota miekkaa — toinenhan kaatui lakkaamatta. Hän ei voinut olla sanomatta, etteivät miekka ja sukset kuuluneet yhteen.
"Se on ainoa ase minkä omistan." Teit veti miekan esiin ja ojensi sen Olaville hiukan ylpeillen. Se oli hyvä ase — kahva yksinkertainen, mutta terä moitteeton. "Tämä on isäni perua — muuta minulla ei olekaan. Enkä päästä tätä koskaan käsistäni!"
"Onko isäsi kuollut?"
"On — kolme vuotta sitten. Silloin minun päässäni syntyi ajatus, että koettaisin onneani Norjassa. Ensin minä kuljin etelää kohti Fljotshverviin, äitiäni tapaamaan. Hän jätti isäni ja minut kun olin seitsemänvuotias, enkä ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen — hän oli kohdannut miehen, jonka kanssa aikoi naimisiin, ja hän sai paikalla tunnonvaivoja siitä, että oli ollut papin seuravaimo siihen asti. Mutta hän näki mieluummin minun kantapääni kuin varpaani — meidän kulmallamme oli ollut katovuosi, ja lapsia kuhisi hänen ympärillään; en saanut milloinkaan selville, montako niistä oli hänen, montako muiden naisten —."
"Tulehan nyt, Teit —", Olav ponnistautui ojoon ja pyyhkäisi rinnettä alas.
Hän laski alas hyppyri hyppyriltä; maaperä oli rosoista, ja hänen täytyi kumartua kyykkyyn väistääkseen oksia. Aurinko oli paistanut tähän paikkaan, niin että hanki oli kuin erillinen kuori. Mutta kukin sai huolehtia itsestään miten parhaiten tiesi —.
Alhaalla jäällä hän pysähtyi odottamaan ja kuulostamaan. Harjulla kulki tuulenpuuska, metsässä natisi ja suhisi ja vinkui. — No, vihdoinkin kuului suksien viuhetta ylhäältä töyrään laelta.
Teit selvisi odottamattoman hyvin viimeisestä töyssystä ja laski alas jäälle. Hän oli aivan luminen monien kuperkeikkojen jälkeen, mutta hänen valkoiset hampaansa välkkyivät ja raapiintuneet kasvonsa punoittivat.
"Minä olen kohta yhtä hyvä hiihtäjä kuin norjalaiset!" Hän näytti, miten hänen epämukavalle viitalleen oli käynyt — se oli mennyt niin hajalle, että hän kerrassaan pisti kätensä rei'istä ja sitoi miekkansa päällepäin. Nytsiitäei enää ollut vastusta.
"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi Olav.
"Enkö mitä." Hän tapasi kädellään niskaansa ja taivutti hiukan päätään: juuri niskanikaman seutu tuntui vähän jäykältä — hellältä — aivan kuin paholainen olisi nipistänyt sitä —.
Olav itsekin tunsi jäykkyyttä niskassaan — hän oli ensi kertaa suksilla tänä vuonna, joten hän hyvin ymmärsi, miltä toisesta tuntui. Ja hän muisti äkkiä Ingunnin kanssa tekemänsä soutumatkan Hamariin; hän oli ollut silloin vain puolikasvuinen poika, ja hän oli soutaa kiskonut kuin mieletön, mutta hänen niskaansa oli pakottanut yhä hurjemmin, ja hän oli purrut hammasta, soutanut, jotta kokka kohisi, mutta ei vain tahtonut antaa perään, ilmaista olevansa niin uupunut, että häneltä oli mennä koko luonto. Emmekö tule milloinkaan perille —.
Hän katsoi Teitiä — ja puri hammasta. — Hänen täytyi painaa alas tunne, joka pyrki esiin. Hän tahtoi ajatellaIngunnia— hänen olojaan; muistella vihaa ja inhoa, joka oli täyttänyt hänet hänen kuullessaan tämän heikkoudesta, muistella kaikkia rauenneita toiveitaan. Ja meidän täytyy nyt elää aina, koko elämämme tuon surun ja häpeän varjossa. Eikä tämä pojanvietävä, joka oli syypää kaikkeen, näkynyt ymmärtävän mitään koko asiasta. He hiihtivät eteenpäin rinnakkain, ja Teit puheli lakkaamatta huokuessaan ja läähättäessään ja ähkiessään. Kyseli Olavilta eläinten jälkiä, joita näkyi lumessa — vanhoja peuran jälkiä, jotka välkkyivät hangella — ja kerskui uudesta hiihtämisen taidostaan. Hän turvautui Olaviin kuin pojan nassikka isäänsä. Ja kaikista muista tunteistaan huolimatta Olav tunsi syvää sääliä tuota hölmöä luottamusta kohtaan. Hitto —! Tämä oli ennenkuulumatonta.
Ensimmäisiä pieniä lumijyviä alkoi tipahdella heidän päästyään järven toisella rannalla olevaan metsään. Ja nyt alkoi jo olla hämärä. He eivät ehtineet kovinkaan korkealle, kun ympärillä oli täysi pyry. Olav joudutti hiihtoa, jäi aina väliin odottamaan toista, joka oli jäänyt jäljemmäs, sekä ponnisti sitten taas eteenpäin. Hän toivoi koko sielustaan, että tämä retki loppuisi, ja hän pääsisi suojaan — eikä voinut olla ahdistuksetta ajattelematta, mitä sitten seuraisi. Vaaralta, minne he istuivat levähtämään, hän oli nähnyt toisen harjanteen, joka oli tätä ylempänä, mutta sen laella oli pari valkoista aukeaa, joiden keskellä näytti olevan asumuksia. Ne saattoivat olla uudistupia, ehkä he joutuisivat ihmisten ilmoille. Mutta ne voivat myös olla karjatupia, ja tämä oli todennäköisempää. Käyköön miten kävi —.
Ylempänä tuuli huimemmin. Lunta oli tuprunnut jonkin aikaa suurina pehmeinä hiutaleina, mutta nyt tuuli pieksi kovia, kuivia rakeita heidän kasvojaan vasten, ja lumen vinkuna tuntui täyttävän koko metsän hiljaisella, terävällä äänellä, joka tunki läpi tuulen kohun kuusien latvassa. Ilman muutos tuntui selvemmin siksi, että pimeni niin pian.
Hanki oli kadonnut kauan aikaa sitten ja sen päälle oli satanut paljon lunta; ja tuulen kasaamissa kinospaikoissa upposivat suksen syvään.
Taas hänen täytyi pysähtyä Teitiä odottamaan. Islantilainen raahautui hänen sivulleen läähättäen niin, että rinta oli haljeta, mutta tokaisi yhtä iloisesti ja reippaasti kuin ennen:
"Odotas, kumppani — päästä minut edelle avaamaan jälkeä."
Olav tunsi tahtonsa herpaantuvan, menettävän voimansa tuon tunteen edessä, joka väkisin tunkeutui esiin ja jota hänen täytyi pakottaa vaikenemaan, ennen kuin hän saattoi tehdä tuolle pojalle mitään. — Hän syöksähti eteenpäin ja alkoi hiihtää minkä jaksoi. Väliin hänen täytyi jäädä kuulostamaan, oliko toinen perässä, mutta hän ei päästänyt tätä enää kertaakaan kohdalleen —.
* * * * *
Oli miltei pimeä, kun he saapuivat aukealle. Siinä näytti olevan pieni karjamaja. Pyryn ja pimeän läpi häämötti tummia pilkkuja edempää; jotkut niistä voivat olla isoja maakiviä, mutta toiset olivat asumuksia.
Olav nakkasi maahan reppunsa heti kun he tulivat pimeään tupaan, kaivoi esiin tulukset ja ryhtyi lämmitykseen. Hän laskeutui polvilleen pesän ääreen ja hengitti kipunoihin, koettaen saada niitä tarttumaan puolimärkään puuhun, ja kuuli Teitin tyytyväisen huudahduksen tämän kulkiessa ympäri tupaa paikkoja tutkimassa. Lavitsalla oli heiniä, karvatalja ja pari säkkiä pielukseksi — ja poika pujahti perällä olevaan, kivestä ja turpeesta kyhättyyn mustaan komeroon. Siellä oli ohkoleipää ja kuppi heramaitoa: Teit ilmestyi aukkoon kauha kädessä ja tarjosi Olaville jäänsekaista juomaa.
Niinpä niin, Teit, me olemme kristittyjen maassa; kukaan ei jatka matkaansa tunturilta jättämättä jälkeensä hengen pidintä, jos metsään eksyisi muitakin.
Teit oikaisi itsensä lavitsalle heidän aterioidessaan ja makasi siinä selällään polvet pystyssä karttaen savua. Ei voinut laittaa ristivetoa, sillä pikku tuvassa oli niin ahdasta, että tuli olisi voinut tarttua sänkyvaatteisiin tai ruokaan, joka oli kasassa lattialla. Olav istui pystyssä toisella penkillä, vaikka savu tahtoi tukkia hengityksen ja kirveli hänen silmiään. Ja hän istui siinä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen luomet alasluotuina tuleen ja kuunnellen mykkänä kuin kivi toisen lavertelua. Pelkkää lorua kaikki tyynni, ei ilmassa eikä matkassa ollut mitään ihmettelemistä; ellei hänen olisi tarvinnut laahata perässään tuota kaveria, joka hiihti kuin vastasyntynyt vasikka, olisi hän tullut perille puolta lyhyemmässä ajassa. Mutta tuo narri puhui siten kuin he olisivat kamppailleet kilpaa läpi seikkailujen ja vaarojen.
"Väsyttääkö sinua?" kysyi Teit huomatessaan äkkiä, ettei toinen ollut vastannut sanaakaan hänen puhetulvaansa. Hän teki tilaa lavitsalla — "vai tahdotko nukkua tässä?"
En ikinä, ajatteli Olav. Hän ei jakaisi sijaa tuon vieraan kanssa yhtään yötä. Kaikella piti toki olla rajansa.
"Ei minua väsytä", hän sanoi.
Hän koetti koota ajatuksensa, sillä hänestä tuntui kuin se seikka koko ajan olisi luisunut hänen mielestään, että hän ja Ingunnhan olivatnaimisissa; tämä hänen tuli pitää mielessään, ja silloin Teitintäytyiväistyä. Tämä oli saanut tytön käsiinsä sulassa houkkamaisuudessaan, mutta se, mitä tuo poika lorusi Ingunnin nostamisesta onnettomuudesta — sitä tuo junkkari ei pystynyt tekemään, siinä tarvittiinOlavinkättä, mikäli häpeää saattoi korjata. Ihmiset saivat uskoa hänen puolestaan mitä tahansa, kunhan he ymmärsivät mitä hän tahtoi ja mitä Ingunnin sukulaiset tahtoivat yhdessä hänen kanssaan — hän oli ottava lapsen nimiinsä ja hän aikoi puolustaa tuota väitettään, jos joku yritti ääneen epäillä.
"Milloin olet kuullut nuo huhut?" kysyi hän yhtäkkiä. "— Siitä, että hän on — raskauden tilassa? Sen on täytynyt tulla ilmi aivan viime aikoina."
Teit vastasi ettei siitä ollut kovin kauan. Eräällä hänen kaupunkilaisella tuttavallaan oli tytär naimisissa jollakin Bergin torpparilla. Ja tämä tuttava sekä hänen tyttärensä olivat nähneet omin silmin Ingunnin kulkevan talon lähellä iltaisin — mutta illathan olivat jo valoisat. Teit alkoi kertoa heidän puheitaan.
Olav istui ja kuunteli kulmat rypyssä. Veri alkoi humista hänen päässänsä. Mutta näin oli parempi. Jatkakoon poika vain; kai hän pian voittaisi tämän epämiehekkään — hyväntahtoisuuden, joka oli ollut vähällä viedä hänen voimansa.
"Entä sinä?" kysyi Olav; hänen suunsa vääntyi hymyn irveeseen."Jaksoitko olla sanomatta heille, että se oli sinun työtäsi?"
"Taisin viitata sinnepäin."
"Oletko puhunut siitä muille?"
— Jos asia voisi jäädä pelkäksi mökin akkojen ja ukkojen juoruksi, saattoi sen sulattaa. Silloin sai kulkea selkä suorana vertaistensa parissa, katsoa heitä tiukasti silmiin ja olla muka tietämätön kaikesta, mitä selän takana puhuttiin — mitä kaikista palkollisten puheista —!
Teit vastasi vähän hämillään:
"Olin ollut niin sydämystynyt hänelle, että ensin olin hyvilläni kuullessani hänen raskaudestaan. Kesällä hän, piru vieköön, oli nopsa ja näppärä — ihan kuin kissa, joka pyyhkii itseään ihmistä vasten ja livahtaa syrjään, kun tahtoo ottaa sen syliinsä. Kunnes viimein sain isketyksi kynteni häneen —"
Olav ei kuullut oikein, mitä toinen sanoi — veri kuohui ja suhisi hänen päässään —. Mutta tämä riitti jo, nyt hän oli saanut takaisin kostokykynsä — ja hän oli kostava julmasti, sillä sitä, mitä hän juuri oli kuullut, ei hän hevillä unohtaisi —.
"— mutta seuraavana yönä hän oli taas muuttanut mieltä ja sulkenut minulta ovensa. Ja kun menin hänen luokseen puhumaan naimisesta, hän ajoi minut pois kuin koiran —."
"Siispä luulen, että sinun on paras jättää mielestäsi koko naimakauppa,Teit."
Huomatessaan Olavin äänen sävyn Teit katsahti ylös — toinen oli noussut seisomaan pieni työkirves koholla. Salamannopeasti Teit tarttui miekkaansa ja veti sen ulos, samassa kun hän hypähti lattialle. Olavin täytti villi onnen tunne huomatessaan tämän vihdoinkin älyävän asian — hänen pojannaamansa aivan tummeni raivosta; hän huomasi tulleensa petetyksi ja vastasi toisen äänettömään taisteluvaatimukseen taistonhaluisesti kiljahtaen.
Hän ei odottanut mitä Olav tulisi tekemään, vaan hyökkäsi samassa. Olav seisoi vain paikallaan — kolmesti hän väisti pojan iskun kirvespohjalla. Toinen oli ketterä ja taitava, mutta hänellä ei ollut käsivoimaa. Teitin iskiessä neljännen kerran väistyi Olav äkkiä oikealle, jolloin miekka kävi hänen vasempaan käteensä, ja poika jäi hetkeksi neuvottomaksi. Olavin kirves sattui nyt häntä olkaan, niin että miekka putosi hänen kädestään. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta nyt Olav iski kirveensä hänen kalloonsa, ja toinen kaatui äännähtämättä.
Olav odotti, kunnes ruumiin viimeiset nytkähdykset olivat ohi ja vielä hetken sen jälkeenkin. Sitten hän käänsi tämän selälleen. Kasvoille oli virrannut vähän verta hiuksista, yksi juova vinosti yli otsan. Olav tarttui vainajaa kainaloista ja veti hänet maitokomeroon.
Sitten hän astui ulos. Oli yö ja tuisku, ja tuuli suhisi metsässä.Täytyi odottaa siksi kunnes valkeni —. Olav paneutui lavitsalle.
Hänen kätensä oli kaatanut niin monta arvokkaampaakin miestä.
Olav lisäsi puita pesään. Hänen täytyi puistella päältään tämä luonnoton tunne — katumus, vai mitä lieneekin ollut. Teit oli itse syypää osaansa. Torfinn-piispa oli sanonut, että naisenraiskaaja, jonka neidon sukulaiset ottavat hengiltä, on katsottava itsemurhaajaksi; hän on kohtalonsa ansainnut. Teitin oli käynyt niin. Oli järjetöntä pitää tätä muuna kuin — kuin mitä se oli —. Teit oli kaatunut ase kädessä — hänen miekkansa virui tuossa lavitsan ja sängyn välissä.
Hän ei olisi milloinkaan voinut saattaa Ingunnia varmaan turvaan, jos tuo kurja houkkio olisi saanut kierrellä maita mantereita hölpöttäen kaikille ilkiteostaan, jonka laatua hän ei tajunnut.
Olavia paleli, vaikka tuli lämmitti häntä hyvin edestäpäin, sillä hirvennahkamekko litisti märkänä, kankeana ja jäätävän kylmänä selkää ja jalkineet olivat likomärät. Nyt hän muisti vasempaan käsivarteen saamansa haavankin — sitä oli alkanut pakottaa.
Hän lisäsi yhä puita tuleen. Jos mökkirähjä palaa, niin palakoon —!
Mutta täytyihän hänen huolehtia elämästään Ingunnin tähden. Tämä oli jo saanut odottaa kylliksi miestänsä — ei hän saanut olla kadoksissa silloin, kun häntä tarvittiin —.
Sinuntäytyi väistyä, Teit, silläminäen tahdo —. Hän koetti saada sen sähistyksi suustansa; toinen painoi koko voimallaan hänen rintaansa, eikä Olav voinut hänelle mitään, hän oli kuin lamassa. Teitin valkoinen hammasrivi välkkyi hänen edessään, ja hän hymyili yhtä reippaasti kuin ennen, vaikka takaraivo oli halkaistu. Et ymmärrä, senkin hassu, että minun vaimoni on minun, ja sinun on luovuttava hänestä — korjattava luusi —.
Hän heräsi omaan käheään huutoonsa painajaisen hälvetessä pois. Tuvassa oli melkein pilkkopimeä, lattialla hehkui vain hiilloksen loppu. Seinänrakosista tuuli ja tuiskusi sisään — ja hirvennahkamekko oli kuin jäähaarniska.
Olav nousi ja meni maitokomeroon hapuillen eteensä pimeässä. Kuollut makasi jäykkänä ja ääneti, kalmankylmänä. Hän oli kai vain nähnyt unta — hän oli varmaan nukkunut monta tuntia. Jälleen hän lisäsi puita ja aikoi istuutua niin, että voisi paahtaa selkäänsä. Mutta hän ei jaksanut istua selkä mustaan oviaukkoon päin, eikä voinut tuijottaa sitä vastaankaan — ja niin hänen täytyi paneutua penkille uudestaan. Hän kasasi heinäsäkit selkänsä taa ja peitti itsensä taljalla niin hyvin kuin taisi.
Sillä välin uneliaisuus verhosi hänet kuin sumuun — ja joka kerran kun hänen ajatuksensa hämärtyi, hän havahtui epäselvään, tykkivään tuskaan — suonen tykytys haavoittuneessa käsivarressa oli vain kuin jonkin suuremman vaivan kaikua. Sitten hän havahtui täysin hereille, ja ajatukset jatkoivat samaa rataa —.
Tuo mies oli saanut palkkansa. Hänen oli ollut pakko tappaa niin monta arvokkaampaa miestä ottelussa, eikä se ollut milloinkaan käynyt hänen sydämelleen. Ingunnia olisi käynyt sääliminen, mutta ei tätä — ei. Ellei häntä surrut kukaan täällä tai kotimaassa, niin sehän oli hyvä. Ei häntä sitten jäänyt suremaan kukaan viatonkaan, koska syyllinen oli saanut rangaistuksensa. Olisihan enon ja jaarlin luona vietettyjen vuosien pitänyt karaista hänen luontonsa. Tämä oli akkamaisuutta — mies oli ansainnut osansa. Ja niin aina edelleen samaa rataa —.
— Hän kavahti pystyyn — hän oli vain uneksinut, että Teit seisoi ovella kauha kädessä tarjoten hänelle kirnupiimää. Hän makasi siinä, missä hänen piti maata. Ei, Teit, en pelkää sinua. Jos pelkään, pelkään sellaista, jota sinun järkesi ei milloinkaan olisi pystynyt selittämään. Voi minun pikku Ingunniani — et saa pelätä minua —. Jälleen hän oli aivan selvä.
Nyt tässä oli taas uusi huoli, jota täytyi pohtia — mitä oli tehtävä. Kuuluttaako tappo ensi talossa, jonka ohi sattui kulkemaan ihmisten ilmoille tullessaan; silloin hän saisi niskoilleen uuden käräjäjutun sopimuksineen ja sakkoineen, ennen kuin oli päässyt täydelleen eroon entisestäkään. Ja ihmiset arvelisivat takanapäin, että mitähän asioita hänellä oli mahtanut olla tuon islantilaisen kiertäjän kanssa —. Se koski varmaan Ingunn Steinfinnintytärtä —. Ei, se ei käynyt.
Mutta miten hän pääsisi eroon ruumiista!
Niin monen paremman miehen hän oli nähnyt kaatuvan laivan kannelta mereen ja jäävän sinne. Niin moni kelpo talonpoikaisnuorukainen Tanskassa oli jäänyt susien ja kotkien saaliiksi jaarlin matkoilla. Mutta se oli jaarlin asia, eikä hänen, hän ei ollut milloinkaan ollut syypää siihen, ettei kuollut ollut päässyt vihittyyn maahan. Ja koska hän yhä on näin pehmeäluontoinen, että tällaisen Teitin tappo, hänen vaimonsa makaajan tappo, painoi hänen tuntoaan, ei hän kai jaksanut ottaa tunnolleen sitä, mikäolisynti.Seoli oleva synti, jota hän ei saanut vieritetyksi päältään —.
Mutta jos hän tunnustaisi Teitin tapon, olisi turha edeskoettaasuojella Ingunnin kunniaa.
Lopulta hän oli varmaan vaipunut uneen ja nukkunut kauan ja raskaasti. Päivä paistoi sisään hirsien välistä, kun hän aukaisi silmänsä. Hiillos oli musta. Tuuli oli tauonnut — ei kuulunut mitään muuta kuin teerikukkojen kukerrusta kaukaa ja läheltä sekä jokunen myöhästynyt päivälinnun hujautus.
Hän nousi, venytti itseään ja hieroi jäseniään. Käsivarsi oli jäykkä ja hiukan hellä — ei paljoa. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Koko maailma oli valkoinen, aurinko paistoi korkealta, ja taivas oli pilvetön. Sumu oli laskeutunut alas ja lepäsi auringon kultaamana lähellä maata kuin valkoinen meri, jota reunustivat metsät ja jonka keskeltä korkeammat huiput pistivät esiin lumisina ja kullassa välkkyen. Koko luminen rinne säihkyi punaiselle ja siniselle; jänikset ja linnut olivat jo ehtineet piirtää jälkensä lumeen, ja kaikkialta kuului teirien säväkkä.
Ja keskellä tätä ääretöntä lumista maisemaa ja lumen peittämiä metsiä seisoi hän, ainoa ihminen korvessa, tietämättä, minne kätkisi toisen vähäisen olion — kuolleen. Rikkoako lumipeite ja kaivaa hänet sinne — ei. Hänen täytyi keksiä sellainen keino, etteivät eläimet pääsisi koskemaan ruumiiseen — sitä hän ei suvainnut. Ja jättää se paikalleen ihmisten löydettäväksi, kun nämä palaisivat kesällä karjatuvalle — mahdotonta; silloin voisi käydä selville, kuka kuollut oli — ja sitten koko asia.
Molemmat suksiparit seisoivat seinää vasten ylt'yleensä lumen peitossa. Olav otti paremmat sukset, jotka hän oli saanut lainaksi luostarista, puhdisti ne lumesta ja laski ne maahan. Hän puri hampaat tiukasti yhteen, ja hänen kasvoilleen levisi kova, sulkeutunut ilme.
Hän meni sisään ja siloitti tilan. Sitten hän toi ruumiin ja laski sen suksille — koetti saada sen suoraksi. Hiuksissa oli hyytynyttä verta ja aivoainetta, mutta harmaankelmeät kasvot olivat jotakuinkin puhtaat. Ruumis irvisti pahasti. Olav ei saanut kiinni sen suuta ja silmiä. Hän peitti kuolleen kasvot vanhalla nukkavierulla, verisellä lakilla.
Hiilloksen pohjalta hän löysi pari kipunaa. Hän sytytti tuohia, oksia ja puita, jotka alkoivat pian iloisesti räiskyä. Maitokomerossa oli heinätukko; Olav kantoi sen sisään ja heitti sen tulisijan ja sängyn väliin. Hän sattui potkaisemaan Teitin miekkaa — otti sen maasta ja laski sen hänen rinnalleen. Sitten hän tempasi tulesta tuohikimpun ja sylyksellisen oksia ja viskasi ne lattialle heinätukkoon.
Nyt oli rovio täydessä tulessa. Olav otti halon, heitti kekäleet heiniin — ja leimahtaen ja ritisten nousivat liekit ilmoille. Olav juoksi ulos, kantoi suksia käsissään ja kahlasi mäkeä ylös vastasataneessa lumessa.
Vuoren huipulla, mistä tuuli oli lennättänyt vanhan lumen pois, hän pysähtyi, laskeutui polvilleen ja solmi sukset lujasti jalkoihinsa. Sitten hän tarttui sauvaan, mutta jäi vielä seisomaan, kunnes näki harmaiden savukäämien pursuavan kaikista raoista. Silloin hän luki rukouksen — pelko oli nujertaa hänet — tämä oli Jumalan pilkkaamista. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tehdä niin — sisällä oli kuollut, ja hänentäytyisiis rukoilla.
Hän muisti äkkiä unohtaneensa kirveensä tupaan, samaten reppunsa, — mutta se oli ollutkin tyhjä. Nyt paloi sekä maitoastia että leipäkasa; se oli pientä kaiken muun rinnalla, mutta —. Hän ei ollut koskaan halveksinut jumalanviljaa, vaan ottanut maasta pienimmänkin murenen sekä suudellut sitä ennen kuin söi. Tämä oli isoisän opetuksista melkein ainoa, minkä hän muisti.
— Helvettiin. Sodassa hän oli nähnyt täysien vilja-aittojen ja talonpoikien tupien palavan poroksi. Ja Teitiä paremmat miehet olivat jääneet tuleen, elävät sekä kuolleet. Miksi tämä siis olisi ollut niin paljon pahempaa —.
Ennen maailmassa polttivat miehet kaatuneet päällikkönsä. Sinä saat yhtä mahtavan rovion kuin entiset kuninkaat, Teit — miekka rinnallasi, ruokaa ja juomaa vierelläsi —.
Savu tuprusi tupruamistaan — nyt se peitti koko majan. Tuli loisti sisällä — ensimmäiset liekit leimahtivat esiin katon harjalta. Olav potkaisi ja viiletti mäkeä alas.
— Kesällä löytyisivät Teitin luut hiilien keskeltä, koetti hän lohduttautua. Kyllä hän pääsisi lopuksi vihittyyn maahan —.
Hän laski joenuomaa kohti niin että lumi pöllysi ja korvissa suhisi, lensi yli alanteen, seisahtui hetkeksi sen toisessa päässä ja katsoi taakseen. Hänen taakseen jättämä vaaran selänne kaartui kauniisti, loistaen auringon kultaaman lumen peitossa taivaan sineä vasten. Eräästä kohden pöyrysi pieni tumma savupatsas ilmaan —.
— Kostin tahratun aviovuoteeni. Eikö mies voi vastata Jumalalle sellaisesta teosta? Hän kaatui ase kädessä; Herra, sinähän näit sen itse —.
* * * * *
Tuntia myöhemmin hän hiihti lumen peittämän aidan seipäiden välitse lumisella rinteellä. Siinä oli taloja; katoilla olevat kinokset yhtyivät monin paikoin maasta nouseviin kinoksiin, mutta eräästä räppänän aukosta nousi savua. Tuvasta oli astuttu polku navettaan, ja tunkiolle oli äskettäin viskattu jätteitä.
Olav katsoi seutua kääntäessään suksiaan ja seisahtuessaan. Maailma oli hohtavan valkoinen ja kaikki varjot siniset. Kaukana pohjoisessa näkyi syvällä leveä laakso, jossa oli suuria kartanoita.
— Sanon riitaantuneeni matkatoverini kanssa illalla ja sen päättyneen verileikkiin. Ja sitten oli tuli tarttunut olkiin —.
Hän karkaisi luontonsa ja jatkoi matkaa yli aukean.
Illansuussa hän saapui Miklebøhon. Arnvid oli poissa — hän oli lähtenyt toissailtana teerenpyyntiin molempien poikiensa kera, mutta talonväki otti ilolla vastaan kartanonisännän parhaan ystävän.
Seuraavana päivänä Olav seisoi pihalla auringonnousun aikaan Arnvidin ja hänen poikiensa palatessa kotiin. Maunu talutti hevosta — sekä se että miehet liikkuivat lumikengillä — ja sen selkä oli lastattu täyteen säkkejä ja pusseja ja komeita lintukimppuja. Arnvid ja Steinar kantoivat suksia, jousipyssyjä ja isoja tyhjiä nuolikoteloita.
Arnvid tervehti vierastaan hiljaa ja sydämellisesti, ja hänen poikansa vapaasti ja reippaasti. Nämä olivat kasvuiässä; kauniita, vaaleaverisiä, lupaavia miehenalkuja.
"Muutin mieltä kuten näet —."
"Sepä oli hyvä." Arnvid hymähti hiukan.
"Oletko tullut metsän läpi tuo pikkuinen keihäs ainoana aseenasi", ihmetteli Arnvid heidän istuessaan yhdessä puhelemassa sillä aikaa, kun ruokaa kannettiin pöytään.
Olav vastasi ottaneensa mukaan kirveenkin, mutta se oli hukkunut eilen, kun hän oli hakannut havuja alusikseen — hän oli löytänyt metsämajan ja nukkunut siinä; ei hän tiennyt sen paikan nimeä. Saattoi olla Graadalsboden. Mutta pimeässä ja vastasataneessa lumessa hän ei löytänytkään sitä enää. Hän oli muuten saanut haavan käsivarteensa kirveestä, kun se lensi hänen kädestään.
Arnvid tahtoi katsoa haavaa, ennen kuin he menivät levolle. Se oli aivan mitätön naarmu — kyllä se meni pian umpeen. Mutta miten Olav oli voinut satuttaa itseään siihen paikkaan, sitä Arnvid ei voinut käsittää — vaikka kyllähän nuo vanhanaikaiset pitkäteräiset, kaksipuoliset kirveet olivat oikullisia — ja varmaan myös sopimattomia kuusenhavujen katkomiseen —.